Kuluneella viikolla oli itsellä erään tapahtuneen asian vuosipäivä. Tiistaina tuli kuluneeksi tasan 6 vuotta siitä, kun erosin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Vietin vuosipäivää mm. osallistumalla kirkossa pidettyyn iltatilaisuuteen.Toiset ymmärtävät kirkosta eroamiseni erittäin hyvin, toiset eivät ollenkaan. Ihmisten mielipiteitä en tässä(kään) asiassa ole voinut kysellä, enkä niiden mukaan valintoja tehdä. Itse käsitin aikanaan asian niin, että koin että Jumala kehotti minua eroamaan kirkosta. Vaikka asia ei ole tehnyt elämääni helpoksi, olen silti edelleen jotenkin hyvin iloinen tästä johdatuksesta. Se tuntuu tärkeältä askeleelta muiden joukossa.
Vaikeinta siinä, ettei enää kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon on ollut se, kuinka asia on useasti ymmärretty niin jotenkin väärin muiden uskovien taholta. Jotkut luulevat, etten pidä uskovien yhteyttä tärkeänä enkä käy hengellisissä tilaisuuksissa ollenkaan, jotkut luulevat että olen lähtenyt jotain vaikeuksia pakoon, jotkut luulevat, että olen loukkaantunut johonkin henkilöön jne. Jotkut perustelevat kantaansa Raamatulla, jossa sanotaan ”valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisille rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana” (vaikkei siinä käsittääkseni puhuta mihinkään rekisteröityyn kirkkokuntaan kuulumisesta, vaan paikkakunnan uskovien kokoontumisista ja niissä käymisestä ylipäätään). Joskus sitten joku ymmärtääkin eroamiseni. Jos asia nyt ylipäätään tulee puheeksi. Sillä mitä ihmiset ajattelevat ei saisi olla väliä, jos Jumalan edessä on rauha. Mutta joskus silti sattuu.
Jotkut sitten taas luulevat, että olen liittynyt johonkin toiseen kirkkokuntaan. Sekään ei pidä paikkaansa enkä sitäkään halua, vaikka tietysti tunnen paljon uskovia, jotka kuuluvat eri kirkkokuntiin. Minulla on lepo siitä, että kuulun Jeesukselle ja kaikki uskovat ovat veljiä ja sisariani. Käsitän niin, että se seurakunta, josta Raamattu puhuu on näkymätön ja rekisteröimätön: Jumala tietää ketkä siihen milläkin paikkakunnalla kuuluvat ja johdattaa näitä ihmisiä yhteen tavalla tai toisella. Tämä seurakunta riittää minulle.
Suurin osa uskovista kuuluu tällä hetkellä erilaisiin kirkkokuntiin. Itsekin olen käynyt lukuisissa tilaisuuksissa, jotka ovat jonkun kirkkokunnan järjestämiä. Silti sille vaan ei voi mitään, että parhaimpia hetkiä, joissa Jumalan läsnäolo on voimakkainta vaan tuppaavat olemaan sellaiset jutut, jotka ovat jotenkin vapaampia, kotikokoukset, rukoushetket siellä ja täällä, isommissa ja pienemmissä porukoissa jne. Sellaiset joissa ei ole valmiiksi suunniteltua ohjelmaa tai kaavaa. Kuitenkin toki myös isommat tapahtumat voivat olla hyvin tärkeitä. Jumala toimii monessa paikassa, se on ihmeellistä. Hän ei todellakaan ole rajoittunut mihinkään piireihin.
En kannusta ketään eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta tai mistään muustakaan kirkkokunnasta. En myöskään kannusta kuulumaankaan mihinkään kirkkokuntaan. Haluaisin kannustaa vain jokaista anomaan Jumalan johdatusta elämäänsä ja Hänen äänensä kuulemista. Sellaista sydäntä ja mieltä, joka tahtoo tehdä niin kuin Jumala kehottaa. Että pystyisi tekemään myös liikkeitä kirkkokuntiin liittyen eikä rakastaisi niitä enemmän kuin Jeesusta. Itse tietysti haluaisi myös olla aralla tunnolla. Että pystyisi vaikka liittymäänkin johonkin, jos kokisi, että Jumala kehottaisi tehdä niin. Never say never.
Tiistaina kun olin siellä kirkossa iltatilaisuudessa, niin saimme kuulla selkeää kehotusta uskovien yhteyteen. Että uskovien pitäisi tulla vakavissaan yhteen, yhteisessä rukouksessa. Ei niin, että yksi ihminen puhuu ja muut kuuntelevat, vaan raamatullisella mallilla (1. Kor. 14:26), jossa Jumala voi puhua ja toimia kenen kautta haluaa, antaa ilmestyksiä ja näkyjä, lauluja, profetian sanoja, raamatunkohtia, opetuksia jne. Kuinka Jumala haluaisi ilmestyä paljon voimallisemmin omiensa keskuudessa, mutta kuinka se vaatii sen, että tullaan yhteen, jätetään pois perinteisiä etukäteen suunniteltuja ohjelmia ja uskalletaan ottaa vastaan myös hiljaisuutta ja annetaan mahdollisuus armolahjojen toimimiselle. Myös kirkkoon kuuluville uskoville Jumala on antanut paljon armolahjoja, mutta ongelma tuppaa olemaan, että hirvittävän harvoin on sellaisia tilaisuuksia, jossa ne voisivat olla kunnolla siunaukseksi toisille.
Raamatunkohta, joka puhutteli erityisesti tiistai-iltana oli Jooelin kirjasta: ”Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa. .. Puhaltakaa pasunaan Siionissa, kuuluttakaa pyhä paasto, kutsukaa koolle juhlakokous. Kootkaa kansa, pitäkää pyhä seurakuntakokous, kerätkää vanhukset, kootkaa lapset ja rintoja imeväiset; lähteköön ylkä huoneestansa ja morsian kammiostansa. .. ja sanokoot: ”Säästä, Herra, kansaasi äläkä anna perintöosaasi häväistäväksi, pakanain pilkattavaksi. Miksi pitäisi sanoa kansain seassa: Missä on heidän Jumalansa?””
Kun vielä tullaan yhteen, etsitään Herraa ja Hän saa puhua meille, saadaan nähdä vielä ihmeellisiä aikoja: ”Ja te, Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrassa, teidän Jumalassanne, sillä hän antaa teille syyssateen vanhurskauden mukaan, vuodattaa teille sateen, syyssateen ja kevätsateen, niin kuin entisaikaan. Ja puimatantereet tulevat jyviä täyteen, ja kuurna-altaat pursuvat viiniä ja öljyä. Ja minä korvaan teille ne vuodentulot, jotka heinäsirkka, syöjäsirkka, tuhosirkka ja kalvajasirkka söivät…” (Jooel 2: 23-25, tarkoittaa ihmeellisiä hengellisen elämän rikkauden aikoja.)
Loppuun vielä yksi lause profeetta Jooelille tulleesta sanomasta: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.”
