Stopissa risteyksessä

Kuluneella viikolla olen ollut vähän sekaisin. Sain nimittäin ajatuksen yhteen koulutukseen hakeutumisesta ja sitä olen sitten pyöritellyt että haenko vai en. Aluksi olin hyvin innostunut, että sinne menen ja sinne haluan, ja koko juttu meneminen tuntui niin hienolta ajatukselta, mutta nyt se on kyllä sitten taas jo vähän lässähtänyt. Että en kai sittenkään pysty irrottautumaan täältä ja en kai sittenkään olisi itsekään valmis siihen juttuun. Haluaisin kuulla Jumalan äänen asiassa ja tuntuu että sekin suunta on hiljaa. Ja itse en osaa päättää mitään. Pläts.

Viime tammikuussa kuvittelin, että nyt syksyllä lähden lähetyskouluun Espanjaan vuodeksi, mutta sitten motivaationi kuitenkin osoittautui riittämättömäksi ja homma lässähti. Nyt näyttää siltä, että tämän sielunhoitoterapeuttikoulutuksen kanssa käy samalla lailla. Ensin innostus ja sitten masennus, kun ei pystykään. Kaipaisi jotain uutta, mutta kuinka sitten kuitenkaan ei osaa ja uskalla ottaa lähteä ottamaan mitään askeleita. Tänään oli jossain aforismissa aika hyvä oivallus: ”Pisin työmatka: Tuumasta Toimeen.” Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa.

Uusissa ajatusinnostuksissa on kuitenkin paljon hyvää, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Tuntui, että tämänkin ajatuksen esiin tuominen toi jo monta hyvää keskustelua ja sellaisista asioista puhumista, joista on tullut vaiettua. Lisäksi se nosti esiin itsestä kaikenlaista, vähän niin kuin myrsky tuo risuja rantaa. Tylsää, mutta kai tarpeellista on huomata että edelleenkin itsellä on tarve ”olla jotakin”. Aivan kuin itsetunto sitten siitä rakentuisi, että voisi sanoa olla jossain jutussa mukana. Mutta edelleenkin tuntuisi vain niin tärkeältä että voisi sanoa joillekin puolitutuille kuinka olen jotakin ja teen jotakin. Ja kuinka paljon häpeän tätä nykytilaa, kun ei voi sanoa mitään mielekästä. Ei tämän asian pitäisi olla näin. Mutta ei kai sitä muuta voi kuin sen syntinä tunnustaa. Varmaan vieläkin haluaisin itse olla jotakin Jeesuksen kustannuksella eikä niin että Hän saisi kaiken kunnian. Tämmöisestä lähtökohdasta ei kyllä terveellä tavalla voi Jumalan valtakunnan työ lähteä.

Asia mitä myös mietin, on että onko minulla vieläkään tarpeeksi halua auttaa muita vai halusinko koulutukseen vain pääasiassa oman elämän prosessoinnin takia. Joskus toivoo, että olisi olemassa joku kinkkumittari millä voisi mitata omaa kypsyyttään eri asioihin – olisiko jo valmis tällaiseen vai ei. No, jos epävarmuus voittaa, niin sitten vielä en vain ollut tarpeeksi kypsä ja haluavainen. Tässä kun nyt näin on ollut hyvin tutuissa kuvioissa, on kyllä iso asia vain se että uskaltaisi taas lähteä johonkin uuteen. Silloin kuin jo muutenkin on vauhdissa, se ei ole ihan niin vaikeaa. Uusiin alkuihin tarvitaan iso voima – lähtökitka on suurempi kuin liikekitka.. Mietin voittaako mikään voima enää tätä nykyistä lässähdyksen tilaani. Vaan silti kaipaisin niin uuttakin..

Joskus aikaisemmin tuntui että Jumala vain johdatti – kehotti menemään sinne ja tänne ja minä menin ja sitten ne jutut olivat tosi siunattuja: näin avautui moni uusi ovi. Välillä tuntuu, että nyt on kuitenkin erilainen vaihe – että saan valita minne menen. Ja se onkin paljon vaikeampaa. Jumala ei pakota mihinkään. Saan sanoa kyllä ja saan sanoa ei. Se on rakkautta ja vapautta. Mutta tuntuu myös vaikealta, koska olen niin huono päättämään mitään. Omassa tilassani jään vain paikalleni kyyhöttämään – ilman Jumalan voimaa en pysty menemään mihinkään. Toivoisin että joku kiskoisi minut ylös ja sanoisi että tule mukaan, nyt mennään. Joku semmoinen kenen kanssa haluaisikin mennä.

Että en nyt sitten todellakaan tiedä.  Tietysti on helppoa vain olla tekemättä mitään. Sen kyllä osaan. Ja kun ei tiedä mitä tehdä, sitten aina vain enemmän Jeesuksen suuntaan.

”Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua”” Matt. 8:22

Häkin ovella

Eilen olin ystäväni kanssa pienellä vaelluksella kansallispuistossa. Oli kiva päivä ja koin taas jotain sellaista samanlaista vapaudentunnettakin, kuin mistä viimeksikin kirjoitin. Vapaus mennä uusiin paikkoihin ja että pystyy nauttimaan siitä.

 Paluumatkalla juttelimme tv-ohjelmasta, jonka ystäväni oli nähnyt. Siinä oli seurattu kahden pitkään vankilassa olleen henkilön elämää ja heidän yrityksiään ja vaikeuksiaan siinä, kun he opettelivat ja totuttelivat elämään vapaana. Toinen oli saanut tukea ja siinä paremmin onnistunut, toisen polku oli vaikeuttanut hyvin vaikealta, oliko sitten palannutkin vankilaan – en muista. 

Itse en siis ohjelmaa ollut nähnyt enkä yksityiskohtia tiedä, mutta jotenkin minusta tuntui, että oli kovin helppo samaistua jollain tasolla tuollaiseen tilanteeseen. Ajattelen, että vaikka ei ole ollutkaan fyysisesti valtion ylläpitämässä vankilassa, myös muunlainen ihmisen ”vankilaelämä” ja sydämessään ”kiven sisässä oleminen” ja sitten siitä vapautuminen on pitkä prosessi. Elämänmuutos on niin totaalinen. Kun on jonkinlaisessa vankilassa pitkään, yleensä joidenkin toisten ihmisten käytöksen aiheuttamassa, tulee ottaneeksi elämään hyvin passiivisen roolin. Kun muut aina sanovat mitä tehdään ja miten ajatellaan, niin on parempi, ettei itse sitten edes yritä tehdä päätöksiä, kun ne eivät kuitenkaan voi toteutua. Tahtomisen ja tekemisen ”lihakset” surkastuvat pois ja oppii vain tottelemaan, vaikkei haluaisikaan. Kun Jumala sitten auttaa ulos ihmisten orjuuden vankilasta, ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että yhtäkkiä osaisi alkaa toimia täysin toisin – tehdä niitä päätöksiä ja ottaa vastuuta itsestään.

Väkisinkin tulee mieleen kesäkanani muutamien vuosien takaa. Kun kanat olivat koko elämänsä eläneet häkissä, niiden oli aluksi hyvin vaikea ymmärtää, että avatusta häkin ovesta saattoi tulla myös ulos. Joku kana piti aina suorastaan pakottaa ensin ulos häkistä ja senkin jälkeen se tahtoi vaan rynnätä sinne takaisin. Tultuaan ulos häkistä ne senkin jälkeen kovasti halusivat pysytellä häkin läheisyydessä. Mutta vähitellen sitten reviiri kyllä laajeni. Uskallettiin lähteä tutkimaan ympäristöä. Mutta kylläkin aina laumalla – ei yksin.

Vaikeimmalta tuntuu vastuunotto. Kun orjallisesti tottelee muita, voi myös aina syyttää heitä virheistä, jos niitä tulee. Kun ei ole vastuussa itsestään, ei ole vastuussa virheistäänkään. Jos on hyvin ankara itselleen, on helpompi siirtää vastuu toisille, kun ottaa se itselle. Kun pystyy olemaan armollinen itselleen, uskaltaa myös tehdä asioita. Voi yrittää ja erehtyä, ilman että maailma kaatuu ja joutuu valtaviin itsesyytöksiin. Mutta olen kyllä vielä siinä itsesyytösvaiheessa..

Oikeastaan koko tämä tietynlainen syvempi oman elämän prosessointi lähti liikkeelle siitä, kun eräs ihminen sanoi minulle erittäin lempeästi, että olen liian ankara itselleni. Ja pystyin ottamaan tuon asian vastaan. Siihen saakka en kestänyt kuulla itsestäni yhtään mitään kommentteja. Kaikki tuntuivat vain aivan kauheilta, hyvää tarkoittavistakin jutuista ja vihjeistä tuli heti kauheita solvaavia kritiikkejä. Mutta koska tämä ihminen oli jotenkin päässyt täysin poikkeuksellisella ja rakkaudellisella tavalla sydämeeni, pystyin ottamaan vastaan tällaisen pienen asian. Ilman sitä rakkautta en olisi sitä vastaan ottanut tai ilman sitä tietysti koko asia ei olisi koskaan esiin tullutkaan. Minulla oli ollut niin vahva tunne, että kukaan ei yhtään tunne minua ja että kukaan ei ymmärrä minua. Jos joku kommentoi jotain, en sitä mitenkään voinut uskoa, koska tuo toinen ei minusta oikeasti mitään tiennyt.  Mutta tämän ihmisen kanssa oli toisin, kiitos Jumalalle siitä ja niin pienen pieni totuuden sana rakkauden ilmapiirissä saattoi lähteä kasvamaan. Tätä keskustelua käytiin syksyllä 2008 ja paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Nyt olen silti taas saman asian äärellä – liian ankara itselleni. En uskalla lähteä monissakaan asioissa yrittämään, kun pelkään epäonnistumista. Tosin jos olisi kirkkaana se joku asia, mitä todella haluaisin, ehkä sitä kohti sitten kuitenkin menisinkin kaikesta huolimatta. En tiedä. 

Vankilassa ollaan orjana ja totellaan käskyjä, mutta vapaudessa on eri laki. Älä tee sitä ja älä tee tätä –käskyillä ei pääse eteenpäin, ei mihinkään. Vapaudessa tarvitaan rakkautta. Rakkautta joka vaikuttaa tekoja – rakkauden tekoja. Jeesus vapauttaa synnin vankilasta ja kyllä hänen sitten täytyy antaa se voima, jolla voi elää vapaan elämään. Antaa se halu, joka vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Antaa se rakkaus ja rohkeus, jolla uskaltaa lähteä vankilan ovelta kohti tutkimaan maisemia ja elämään sitä elämää, johon on oikeasti tarkoitettu. Siinä haluaisin voimistua.

”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.” Gal 5:13

”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” 2. Tim. 1:7

Kuva vuodelta 2009. Kana ensi kertaa häkin ulkopuolella..

Vapausajelu

Tämä kesä on ollut ihana ja on ihana. Onkohan minun ollut koskaan näin hyvä olo kuin tänä kesänä. Kesä tuntuu niin kesältä. Olen nauttinut kaikesta kauniista ja vihreästä. Ja kun heti toukokuusta alkaen on ollut niin lämmin. Ei ole ollut sellaista oloa, että vain odottaa ja odottaa koska se kesä tulisi ja sitten huomaa että onkin jo syksy ja siinä se sateessa ja koleudessa vierähti ja taas pitäisi jaksaa pimeässä ja kylmässä seuraavaan kesään.  Nytkin on vasta heinäkuun alku eli vielä on paljon kesää jäljellä. 

Mutta ihanaa että voin näin nauttia. Että voin antaa itselleni luvan siihen. Tänään ajelin itsekseni ihan kesän ilosta tässä lähikuntien alueella. Tuntui niin suurelta vapaudelta se. Minulla on ollut niin pitkään kahleena semmoinenkin ajatus, että saa ajaa autoa vain silloin kun se on hyödyllistä, ei koskaan turhaan tai vain omaksi iloksi. Nytkin ajaessani muistelin tilannetta neljän vuoden takaa, heinäkuussa 2009. Minun oli kauhean paha olo, koko kesä oli hyvin kauhea, kun oli niin vaikea ja masentunut olotila usein (blogikirjoitukset voivat antaa toista kuvaa, mutta verrattuna ainakin tähän tilanteeseen koko on se ollut niin erilaista, en silloin itsestäni ja olotiloistani niin kirjoittanutkaan). Koko ajan oli vain olo että haluaisin lomalle ja lepoa, mutta jotenkin en ollenkaan pystynyt antamaan itselleni siihen mahdollisuutta. Se oli viimeinen kesä, jonka asuin maatilalla ja oli tosi vaikeaa, kun siellä on niin ollut sellainen ilmapiiri, ettei saisi lähteä pois jos ei ole todella painavaa syytä. Olin siellä ja olin ahdistunut.

Siinä kesän 2009 ahdistuksessani soitin eräälle tutulleni, jos jotakin apua olisin saanut hänen kauttaan. Kävi ilmi, että tämä tuttuni oli silloin kaverinsa kanssa ajelemassa toisella puolella Suomea, kesäajelulla. Sitten vasta kauhea olo tulikin. Muistan kuinka tuskaisen kauheasti olisin vain halunnut sitä samaa. Voida lähteä ja olla jonkun hyvän ystävän kanssa ajelulla, katsella kaunista Suomea, olla vapaana. Olin niin masentunut ja kateellinen. Toisten vapaus teki omasta vankilasta kahta kauheamman. Mutta kyllä he sitten rukoilivatkin puolestani. Muistan hyvin mitä siinä rukoiltiin – minulle sydänystävää. Ja toinen näistä näki rukouksessa näyn kukkasista. Sen tulkittiin tarkoittavan iloa. Kukkasia voisin jo sanoa näkyvänkin elämässäni, on tullut iloa. Tämäkin päivä oli ihan kukkaispäivä. Samoin eilinen siellä Kuninkaan Lähteellä –tapahtumassa. Sydänystävä vieläkin odottaa, kai sitä vähän nopeammin tuolloin 4 vuotta sitten luuli rukousvastauksen tulevan siihenkin rukoukseen, mutta tulee sitten kuin tulee. Olenhan kuitenkin uusia ystäviä ja syventyneitä ystävyyssuhteita tässä neljän vuoden aikana saanut. 

Vapautta olen saanut lisää. Irrottautumista niistäkin ajatusmalleista, ettei ikinä saisi mennä mihinkään muuhun kuin työmatkalle tai jonkun muun velvollisuuden takia. On ihanaa kun Jeesus vapauttaa. Tänään ajellessani mietin paljon juuri vapautta. Että Jeesus antaa vapauden. Vapauden syyllisyydestä, vapauden siitä, että tarvitsisi itse olla jotenkin hyvä, vapauden vääristä ajatusmalleista, vapauden valheista ja valehtelemista, vapauden tekopyhyydestä. Hän todella on vapauttaja. Anteeksiantamus ja armo mitkä Jeesus antaa ovat valtavan vapauttavia asioita. Ja vapaus antaa ilon.

Voin olla murheellinen vaikeista asioista ja vankiloista mitä minulla on ollut, mutta voin valita myös ilon. Sen, että Jeesus on vapauttanut niistä vankiloista ja vapauttaa minua edelleen niistäkin missä vielä olen. Usein olen kysellyt ja voivotellut miksi Herra on sallinut sitä ja tätä kamalaa minulle, mutta tänään voin valita myös kiitollisuuden siitä, että Hän on vapauttanut minua kaikesta siitä missä olen ollut sidottuna. Eniten sidottuna omaan syntisyyteeni. Siitä kaikki johtuu. Mutta siitä Jeesus voi vapauttaa ja vapauttaa. Jeesus ei kaiketi varsinaisesti voi vapauttaa minua toisten ihmisten synneistä. Mutta minun omista synneistäni hän voi vapauttaa. Niin kauan kuin syytän muita tilanteista olen vankilassa, koska en näe, että oikea vankila onkin omat asenteeni, oma toimintani, omat reaktioni eikä toisten. Omat syntini tunnistamalla ja tunnustamalla pääsen vapauteen. Ovi on auki.

Oli hienoa ajella vapaana tänään. Sydänystävän , Jeesuksen kanssa.

”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1)

Lähde

Tänä kesänä minulla ei ole mitään eläimiä. Viitenä edellisenä kesänä on ollut kanoja ja/tai lampaita, mutta nyt ei ole ensimmäistäkään kotkottajaa tai määkijää hoidossa. Tänä vuonna hoidokkina on siskontyttö, joten en sitten ole ottanut muita hoidettavia. Kyllähän siinä nyt helposti ohessa pari lammasta menisi, mutta en sitten vain ottanut. Yksi syy on se, että elokuussa tulen olemaan reilun pari viikkoa poissa, enkä halunnut, että muiden tarvitsee puolestani katsella lampaiden perään. Kanojakaan en voi pitää, kun en itse nyt asu tilalla ja nekin jäisivät niin helposti toisten vaivoiksi. Näin sitten hoitoviettini suuntautuu tänä vuonna vain tyttövauveliin. Ihan kiva niin, en kaipaa nyt muuta. Saa sitten nähdä mikä on tilanne ensi kesänä, jos lapsi jo itsekin tykkäisi lampaista, niin sitten se olisi taas jo ihan eri juttu.

Mitäpä sitten muuta? Usein on aivan hyvä ja kiitollinen olo. Joskus menee nuppi ajatuksista sekaisin. Joskus tulee epämääräisiä masennuksia, mutta sitten ne menevät poiskin. Että usein on aivan hyvä. Eniten tässä nyt ehkä mietin tätä velttouttani ja toimettomuuttani. Jotenkin suhtaudun siihen nyt kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin. Useammin tulee niitä ajatuksia että oikeasti haluaisi tehdä jotakin. Mutta tekemiseen tarttuminen ei kyllä edelleenkään ole mitään hyvää. Lykkään ja lykkään juttuja. Sekavat nurkat häiritsevät, mutta en silti tartu niihin ja sitä rataa. Silti tuntuu, että paljon siitä vanhasta itsesyytöksestä on kuitenkin poissa. Ei kaikki, mutta kuitenkin paljon. Itsesyytös jarruttaa niin paljon asioihin tarttumista. Jos haukkuu vaan itseään saamattomaksi ja syyllistyy siitä, niin sitten jotenkin koko ajan pysyykin samassa tilassa, eikä mikään muutu.

Maatilalla kyllä edelleen meinaan syyllistyä, vaikka kovasti koitan olla syyllistymättä. Totuus on, että siellä 78-vuotiaat vanhempani vain tekevät pitkää päivää ja itse käyn siellä vähän kääntymässä ja nurmikkoa leikkaamassa (on toki jotain muutakin, mutta tältä se vain usein tuntuu). Tämä on tämä jatkuva outous meillä, mutta en vain ole osannut tehdä mitään asian hyväksi. Se tuntuu niin nololta ja hävettävältä, mutta en vain ole pystynyt toimimaan toisin. Ja sitten minä vain etsin jotakin epämääräistä paikkaani maailmassa, kun tekemistä kyllä löytyisi jos vain siihen tarttuisi. En ole koskaan käsittänyt tätä vaikeutta, se on ollut niin vaikeaa kuin vain muistaa voin.

Ei ole muuta vastausta kuin jättää itsensä vain Jumalan armollisiin käsiin ja niiden muokattavaksi. Oli aikanaan jotenkin iso juttu tajuta, että monissa asioissa Jumala muuttaakin minua eikä olosuhteita. Aiemmin olin ajatellut ja odottanut monesti että Jumala muuttaisi olosuhteita ja toisia ihmisiä. Sitten tajusin, että minähän se itse ole Jumalan työpöydällä. Ja sitten kun tietää kuinka hidasta oman ajattelun muuttuminen, voi taas olla jossain asioissa armollisempi toisia ihmisiä kohtaan. Nykyään rukoilee ja odottaa muutosta enemmän itsessään ja omassa ajattelussaan kuin toisten. Ja siihen Raamattukin kehottaa: ”Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos jollakulla on moitetta toista vastaan.” (Kol 3:13) ”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä "rakkaus peittää syntien paljouden"" (1. Piet. 4:8)

Siihen se sitten menee, nimittäin rakkauden tavoitteluun, koska ilman sitä ei ole mitään. ”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Ja rakkaus on Jeesuksessa. ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.” (1. Joh. 4:9) ”Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut.” (Joh. 15:12) 

Tie tuntuu vievän väistämättä Rakkauteen. Siihen mikä on minulle ollut aina niin jotenkin kauhean vaikea asia ja alue. Olen kiemurrellut kuin mato koukussa kun puhutaan rakkaudesta. Jotenkin olen ymmärtänyt sen väärin ja koittanut pärjätä elämässä ilman rakkautta. Samalla olen hukannut itseni ja yhteyden itseeni ja muihin. Jumala vaan näyttää vääjäämättä vievän lampaansa takaisin lähteelle. Rakkauden lähteelle. Sille rakkauden lähteelle joka Hän itse on. Ja kun katsoo siihen rakkauden lähteeseen ja näkee itsensä sieltä, näkeekin itsensä hyväksyttynä. Ei vääristävästä peilistä, vaan rakkauden peilistä. 

Tämänkertainen kirjoitus päättyi nyt näköjään lähteelle. Hauskaa siinäkin mielessä, että ensi viikonloppuna menen hengelliseen tapahtumaan, jonka nimi on ”Kuninkaan lähteellä”. Toivottavasti sielläkin saa olla Jumalan rakkauden lähteellä.

Toiminta-ajatus

Eilen illalla raamattupiirissä toisten juttuja kuunnellessani huomasin yhtäkkiä rukoilevani mielessäni: ”Herra, haluaisin tehdä jotakin.” Tämä oli jotakin aivan uutta, tai ainakin uutta pitkään aikaan. Olen vain halunnut levätä ja olla, eheytyä ja tulla rakastetuksi. En ole halunnut tehdä mitään. Kaikki ajatus tekemistä on tuntunut enemmän tai vähemmän pakolta. Ja nyt rukouksena nousikin tällainen ajatus: haluaisin tehdä jotakin. Kenties jotakin on todella muuttunut ja muuttumassa. Nähtäväksi jää.

Viimeisten vuosien aikana olen lukenut useita kristillisiä masennusta ja vastaavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kaikissa toistuu jotenkin nämä samat asiat ja vähän tässä järjestyksessä: masennuksen kohtaaminen, tunteiden ja kaikkien asioiden totuudellinen käsittely, anteeksiantaminen, oman syntisyyden ja oman osuuden erottaminen, armo, hyväksyntä ja rakkaus, oman kutsumuksen löytäminen ja palvelu. Toki asiat menevät jotenkin lomittain jne, mutta olen kyllä omalla kohdallani huomannut asioiden menneen samalla tyylillä kuin mitä opuksissa on kerrottu. Aikaa vain kuluu todellisuudessa paljon kauemman kuin mitä menee yhden kirjan lukemiseen..

Joko olisi minun aikana vähitellen astua tuohon kutsumuksensa mukaiseen palveluun? Oppia löytämään ilo siitä, että saa palvella muita tavalla tai toisella? Ettei enää tarvitsisi niin paljon olla kerjuulla rakkauden ja hyväksynnän suhteen muiden ihmisten suuntaan, vaan että voisi olla rakastamassa muita ja palvella muita? Ei aina haluta itselleen vaan haluta myös toisille. Ja haluta palvella Herraa Jeesusta. Joko vähitellen voisi alkaa olla tällaisen aika? Edes pikkuisen?

Joskus vuoden 2009 kieppeillä, kun jotkut rukoilivat puolestani tuli rukouksessa muutamia kertoja sama teema eri tavoin eri ihmisten kautta: eräs näki näyssä minun lepäävän portaikossa kerrosten välissä olevalla tasanteella, eräs sai rukouksessa ajatuksen stop-merkistä ja joku toinenkin näyn jonkinsortin lepäämisestä tasanteella. Myös liikennevalojen oranssi valo on nähty useamman kerran. Silloin en tietenkään voinut tietää mitä tämä lepäily, pysähtyminen ja odottaminen tarkoittaa, ja saatoin joskus ajatella että mitähän kauheaa sitä tuleekaan tapahtumaan, jos pitää kovasti pysähtyä. Viimeiset kaksi vuotta kesästä 2011 eteenpäin ovat nyt sitten kuitenkin olleet sitä lepäämistä. Erilaisten asioitten käsitteleminen on todella vienyt voimat ja kaikki levossa oleminen on ollut erittäin tarpeen. Jotakin tapahtui mikä pysäytti kokonaan, mutta voimat olivat hyvin vähäiset jo ennen sitäkin. Olen todella kiitollinen Jumalalle, että minulla on ollut tämä aika näin ihanasti pysähtyä ja todella käsitellä elämäni asioita. 

Mitä tästä eteenpäin, en tiedä. Jotenkin tuntuu edelleen kovin pirstalaiselta kaikki. Se ajatus omasta kutsumuksestakin. Joskus profetian hengessä joku on sanonut rukouksessa, että tulee tapahtumaan asioita, joita en voi edes kuvitella. Että Jumala yllättää. No, sitten ei kannata yrittääkään kuvitella. Toisaalta Raamatun kehotus on hyvin selkeä: Ajatus vähässä uskollisena olemisesta. Tarkoitus ei ole havitella jotakin suurta, vaan olla uskollinen pienissä asioissa ja palvella Herraa niissä asioissa joita eteen tulee. Kuinka voi rakastaa ihmisiä ulkomailla, jos ei rakkautta ole lähimmäisiä kohtaan kotimaassakaan? Kuinka voi haluta kertoa Jeesuksesta tuhansille ihmisille, jos ei halua kertoa yhdelle? Kuinka voi haluta palvella Herraa jossain muka suuressa, jos ei halua palvella pienemmässä? Näissä on minulla vielä niin paljon opittavaa. Kaikki lähtee sydämen asenteesta, todellisesta halusta palvella Jeesusta elämässään. Se on nöyryyden tie. Ihmisen syntiinlangenneelle luonnolle hyvin vieras tie. Omalle itselle, omille haluille, kuolemisen tie. Mutta hengessä elämän ja ilon tie. 

Koti ei kaunistu sisustuslehtien lukemisella. Ei vaikka niitä lukisi päivästä toiseen. Vasta kun oikeasti alkaa tehdä jotakin, tapahtuu muutosta. Kunpa itselläkin vielä joskus ne asiat, joista Raamattu puhuu, voisivat todella tulla käytäntöön, eläväksi elämäksi. Ettei kaikki jäisi vaan teoriaksi, vaan tulisi myös todeksi ja teoiksi. No, ei voi kuin Jumalalle jättää kaikki, ei näitä asioita oikein ymmärtääkään voi.

”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.” (Sak. 4:6)