Elämän merkkejä

Aivan valtavan ihanaa tämä valo ja lämpö ja alkava vihreys luonnossa. Jotenkin valon voittaessa keväällä tulee aina sellainen valtavan helpottunut olo. Aivan kuin sittenkin olisi jotenkin pinnistellyt siellä pimeässä ja kylmässä, vaikkei sitä silloin tajua, sitten vasta kun valo on palannut. Nyt vain huokaisee helpotuksesta – selvisin. On taas niin ihanaa, kun saa katsella heräävää luontoa ja lämmitellä auringossa, pukeutua kevyemmin. Keveyttä, valoa, lämpöä. 

Tänään näin kukon ja kanoja. Vähän liian kaukaisesti tosin. Olen aina välillä kesäisin kuvitellut kuulevani kukon kieuntaa tähän ihan kerrostalolleni. Olen ihmetellyt että kuvittelenko vain vai kenellä voisi olla kanoja tässä kaupunkialueella. Tänään kävelyllä kuulin kieuntaa yhtäkkiä niin kovaa että oli pakko mennä katsomaan mistä se tulee. Ja niinpä tuossa läheisellä omakotitaloalueella olikin pienkanala tehty autotallin kylkeen. 350 metrin päässä minusta kiekuu edelleen. Katselin niitä tieltä kun en toisen pihaan voinut mennä. Maatiaiskanoja, mustia kanoja ja kirjava kukko. Itsekin olen taas haaveillut kanoista. Oi voi..

Näin keväällä tulee olo, ettei niin kauheasti innostaisi tämä kerrostalomeininki. Kesällä asuisi mieluummin maalla ja maantasalla. Koitan ajatella että aikansa kutakin. Kenties joskus vielä muutan maatilan päärakennukseen, asun siellä ja pidän kanoja. En tiedä. Maatilaan liittyvät asiat eivät ole oikein selkeytyneet näiden vuosienkaan saatossa mitä olen tätä blogia pitänyt. Kuitenkin pahin perinteinen kevätruikutus on poissa. Sen verran työnjako on selvinnyt, että minun ei tarvitse olla ahdistunut ja pelätä joutuvani pellolle vastentahtoisesti. Maataloustyöntekijä aloittaa kesätyönsä huomenna – minun osani on ruuanlaitossa ja taaperonhoidossa. Harmitukseni liittyy pihanhoitoon. Haluaisin niin paljon, että maatilan ympäristö voisi olla kauniimpi, mutta siihen ei ole ikinä ollut resursseja. Siitä kyllä kärsin. Olisi niin hienoa, jos joku ehtisi/jaksaisi puutarhaakin laittaa ja muuten ympäristöä kohentaa. Olisi kivempi olla siellä, kun olisi nättiä. Mutta ehkä vielä joskus..

Kevät on niin ihanan armollista aikaa. Kaikki saa aloittaa taas uudelleen. Kaikki on mahdollista, pimeä jää taakse, valo voittaa ja elämä sen mukana. On hieno huomata, että omakin sielu pääsee jo hyvin mukaan kevään iloon. Jumala armo on tullut syvemmäksi omalla kohdalla, pystyy iloitsemaan armosta – tietää mistä puhutaan, kun puhutaan armosta. Se ei ole enää kummallinen sana, joka ei yhtään kolahda, vaan totta omallakin kohdalla. 

Tänään olin tilaisuudessa, jonka nimi oli ”hoitavan sanan päivä”. Pääpuhuja oli uskova psykiatrian erikoislääkäri ja oli kyllä erittäin hyvä ja tervehenkinen puhe hänellä. Siinä oli paljon samoja aiheita mitä itsekin on tässä pyöritellyt jo pidempään. Kuinka olemme niin helposti erilaisten asioiden vankeja. On orjuutta, esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteistä. Oli puhetta minäkuvasta ja Jumalakuvasta, tunteista ja asioista, jotka ovat niiden takana. En nyt tässä pysty referoimaan alkuunkaan tuota hyvää luentoa. Mutta sitä vain, että pohdittavaa vielä riittää. Ja toisaalta on ilo huomata että paljon on tapahtunutkin. Itse ainakin huomaa, että kun ymmärtää itseä, ymmärtää toisiakin paljon paremmin. Kun on armollisempi itselle, on helpompi olla armollisempi myös toiselle. Minulta oli kysytty voinko olla tuossa tilaisuudessa sellainen, jolle voi tulla juttelemaan asioistaan, jos haluaa. Lupauduin ja yksi nuori nainen tulikin yhtä asiaansa siinä kertomaan. Saatiin se sitten yhdessä Herralle jättää. Ihan hienoa sekin.

Maatilan kevät sitten tosiaan alkaa. Tänä keväänä varmaankin poikkeuksellisen aikaisin. Onhan siinä paljon vaikeaa juttua, mutta koitan olla murehtimatta, kun se ei ainakaan hyödytä mitään. Paljon on solmuja auennut tähän mennessä, niin kyllä sitä luottavaisin mielin saa mennä eteenkinpäin. Että rakkaus, valo ja elämä voittavat. Armosta käsin. Jeesuksen kanssa.

”Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.” (Ef. 4:7)

Staattinen tila

Täällä vaihteeksi nenäliinapaketin äärellä. Maaliskuussa ei ollut flunssaa, mutta huhtikuu toi taas omansa. Näitähän tähän talvikauteen on mahtunut. Siitä olen kiitollinen, että viime viikonloppuna ei ollut, kun oli niin monenlaista tärkeääkin juttua siinä. Tänä viikonloppuna on vain talon yhtiökokous. Kyllähän sekin vähän jännittää, kun nyt sitten ekaa kertaa olen siellä puheenjohtajana. Osaanko yhtään kopauttaa nuijalla suht oikeissa kohdissa ja muutenkin olla tilanteen tasalla? No huomenna sen sitten näkee..

Olen asunut tällä paikkakunnalla yhtäjaksoisesti kohta 3 vuotta. Mieli on sinä aikana mennyt rajusti alas ja sitten pientä tasaista tahtia ylös. Usein tuntuu jo ihan hyvältä. Mutta sitten on tämä tietty asia, joka on särkenyt minua vuosikymmeniä. Asia, joka ei ole muuttunut mihinkään. Asia, jonka vankilassa tunnen olevani aivan yhtä paljon nyt, kuin olen tuntenut koko elämäni. Dominoiva henkilö yhdistettynä olosuhteisiin, joissa olen kiinni. Olen kasvanut tähän tilanteeseen ja koen olevani edelleen tässä asiassa vanki. Jos alan miettiä, mitä haluaisin tehdä elämässäni, minua alkaa itkettää, koska tuntuu, etten kuitenkaan voi. On asioita, jotka kiinnostaisi, mutta minulla ei ole niin paljon energiaa, että pystyisin hoitamaan nykyiset velvollisuudet ja lisäksi ne asiat, jotka kiinnostaisivat. Joskus mietin opiskelua, mutta se on täysin mahdoton ajatus tämän kaiken päälle. Opiskeluhalun pitäisi olla aivan valtava, että pystyisin tekemään niin suuria irrottautumisia ja muitakin käytännön järjestelyjä kuin mitä olosuhteet edellyttäisivät. Ei minulla niin suuria intoja ole ollut. 

Jonnekin tämäkin talvikausi meni. En osaa sanoa mihin. Jonnekin vain. Israelissa sai käydä. Ja yksi uusi ihminen vei aika paljon ajatuskapasiteettia, mutta onneksi tilanne on nyt rauhoittunut. Muusta en osaa mitään sanoa. Päivät vain menevät. Toki on kaikenlaisia hyviä juttuja paljon, lukemista ja oivalluksia, mutta kun minulta kysytään mitä olen tänä talvena tehnyt.. nii-in, siinäpä hyvä kysymys. En tee asioita sydämestäni ja siksi tämä on tämmöistä haahuilua.

Rakkautta paljon mietin nykyään. Kauheasti halusin ennen, että olisi joku joka rakastaisi. Ajattelin että jonkun toisen ihmisen rakkaus olisi vastaus suurin piirtein kaikkiin ongelmiin. On sitä ajatusmaailma jonkun verran muuttunut. Nykyään kun ajattelen kuitenkin enemmän  sitä, miten itse voisin rakastaa muita. Ja harmittelen ehkä vähän sen rakkauden puutetta ja vähyyttä. Toivon, että vielä joskus se mitä teen, voisi saada voimansa rakkaudesta. Kyllä tämä kaikki väsymiseni työhön ja kaikkeen tekemiseen on johtunut siitä, ettei siinä ole ollut rakkautta mukana. Olen tehnyt töitä vain velvollisuudentunnosta, kunnes voimat loppuivat. Rakkautta ja hyväksyntää ei saanutkaan töitä tekemällä. Nyt mietin, minkä tekemisen kautta voisin parhaiten rakastaa toisia. En ole kyllä vielä aivan vastausta löytänyt..

Viime syksynä katselin terapeuttisen sielunhoidon koulutusta. Aloin kirjoittaa hakupapereita, mutta en sitten löytänyt kuitenkaan tarpeeksi motivaatiota, koulutus oli kaukana ja aikataulut päällekäin muiden alkusyksyn menojeni kanssa. Huomaan jälleen vähän katselevani samaa koulutusta. Mutta sitten on nämä kaikki muut jutut sumentamassa asiaa. Ja toki edelleenkin koulutuspaikka on kaukana. Toinen juttu, mikä kiinnostaisi oli Raamatun heprea ja kreikka. Mutta niihinkin löytyy edelleen mutta.. Iso mutta kun..

Ajattelen siltä, että joskus se voima sitten vain vielä tulee. Se voima joka pakottaa olemaan oma itsensä ja tekemään niitä asioita, joita varten on luotu. Se voima jolla tullaan ulos munankuoren sisältä eikä enää jäädä vangeiksi. Se voima joka suuntautuu oikeaan, rakkauden tekoihin. Voima joka rikkoo näennäiset jutut, iskostetut velvollisuudet. Voima joka on jo nyt olemassa ja kasvamassa munankuoren sisällä ja vain odottaa että se on vahvistunut niin suureksi, että pystyy nokallaan tekemään reijän ja kömpimään ulos – aloittamaan itsenäisen elämän.

Gal. 5:6 sanotaan: ”rakkauden kautta vaikuttava usko”. Ei ole kuin yksi suunta voimaantumiseen – Jeesuksen suunta. Hänen rakkaudessaan oleminen, siitä eläminen. Se on ainoa mahdollisuus ja sitten vain voi tulla joskus ulos sitä halua tehdäkin jotakin minkä motiivina olisi rakkaus. Onneksi jo sen tietää, että itsestä ei voi eikä tarvitse mitään yrittää puristaa. Siitä ei tule kuin väsymys. Se on todellakin nähty.

"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2. Kor. 12:9)

Sanomia Ruotsista

On jotenkin ollut ihan monenlaista viime aikoina. Minua kovasti puhuttelee tuo Venäjän tilanne. On sellainen olo, että rajan takana myrskyää jo ja että on vain ajan kysymys, koska aallot lyövät yli laidan tällekin puolelle. Mutta jutellaan nyt ensin muista aiheista.

Viime viikonloppu oli jotenkin tärkeä. Olin taas pitkästä puhumassa, oli raamattuviikonloppu ruotsinsuomalaisten keskuudessa Vätternin rannalla. Jälkimmäisenä päivänä koin, että nyt aiheeksi Herra olisi antamassa oman elämäni vaiheet. Vaikka täällä blogissa olen asioita avoimesti käsitellyt ja prosessoinut - vatkannut ja pyöritellyt, puheissani aiheena on ollut yleensä Raamatun asiat vähemmän henkilökohtaisella tasolla. Kyllä nytkin se kuuluisa vanha minä, ego – liha, mitä nimeä halutaankin käyttää, laittoi vastaan, kun kyllähän se ylpeydelle ottaa omia heikkouksia ja ongelmia kertoa. Mutta jotenkin Jumala asian vain selkeästi aiheeksi antoi ja siihen sitten voiman ja halun puhuakin omasta elämästä – erityisesti hylätyksi tulemisen kokemuksista, siitä seuranneista tunneriippuvuuksista, elämän supistumisesta vain haavemaailmassa elämiseksi ja sitten siitä hoidosta mitä Jumala on antanut ja kuinka saa nähdä asioita nyt toisin. Oli yllättävää, miten Jumala kosketti ihmisiä tämän avautumisen kautta. Yhtäkkiä useampi uskalsi ja halusi kertoa ääneen erityisesti traagisia lapsuuskokemuksia, jotka olivat muokanneet vahvat jäljet koko elämään. Tuntui, että Herra hoiti ihmisiä siinä. Joku halusi henkilökohtaista keskustelua ja saatuaan purkaa asioita hän vaikutti vapautuneelta.

Niin. Kyllähän se itselle erikoiselta tuntuu. Kipujen läpi on kuljettu, niitä tongittu, pureskeltu ja jauhettu, mutta myös haavoihin balsamia Jumalalta saatu. Vieläkin on häpeää minussa kyllä, vieläkin pelkoja ja syyllisyyttä, mutta kuitenkin paljon vähemmän kuin joskus. Vieläkin haluan olla Isän hoitopöydällä. Vieläkin haluan, että saan ymmärtää rakkautta syvemmälle ja syvemmälle. Mutta kyllä sekin jo ihmeellistä on, että nyt jo, kun kerron omista jutuistani, Jumala voi sen kautta auttaa muita vapauden suuntaan omista tuskistaan. On se ihmeellistä. Viime kesänä tämä yksi nuori entuudestaan tuntematon nainen kertoi tämän blogin kautta saaneensa avaimia elämään. Nyt ensi kertaa näitä samoja asioita lyhyesti suullisesti kerrottuna tuo avaimen jonkun muun lukkoihin. Se vaan on erikoista. Nähdä ja kuulla että ihminen vapautuu jostakin mikä sitoo. Aikanaan vapautin kanoja, nyt Jumala vapauttaa ihmisiä. Vapauteen pääseminen on vain niin hienoa. Laajenevat elinpiirit, persoonan rohkeuteen tuleminen, häkeistä ulos astuminen. Se vaan on niin hienoa.

Niin, haluankohan sittenkään kirjoittaa nyt enempää Venäjästä.. Se vain on nyt todella nostanut mieleen kaikki ne Herralta eri profeettojensa kautta tulleet sanat, mitä ole kuullut ja lukenut viimeisen 10 vuoden aikana. Tähän asti ne tuntuivat kaukaisilta asioita, mutta nyt ne ovat tulleet kovin lähelle. Enää ei tarvitse olla profeetta nähdäkseen, että nämä asiat – siis Suomen jonkinasteinen miehitys – on Venäjän nykypolitiikalla täysin mahdollista. Suomalaiset voisivat kääntyä Jumalan puoleen ihan ilman vaikeuksiakin, mutta jotenkaan ei näytä siltä, että tällaista ilmapiiriä kuitenkaan olisi. Kenties todella tarvitsemme vaikeat ajat, että ihmiset haluavat etsiä apua Jeesuksen hoivista. 

En ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että pitäisi alkaa konkreettisesti varautua kriisitilanteeseen. Olen vain ajatellut, että ehkä sellainen joskus tulee, mutta se on joskus sitten. Nyt on kuitenkin tullut yllättävästi aivan toinen mieli, jotain pientä olen tehnytkin. Katselen kaupassa, kuinka ruoka on vielä halpaa ja mietin että kuinka kauan. Rukoilen Jumalalta viisautta mahdollisiin varautumiseen liittyviin juttuihin. Ohjeitahan löytyy ihan Huoltovarmuuskeskuksen nettisivuiltakin. Periaatteessahan oli mikä tilanne tahansa, jokaisen kansalaisen olisi syytä tiedostaa huoltovarmuuteen liittyviä juttuja, vaikka vain vähän normaalia pidemmän sähkökatkoksen varalta.

Mutta on ihanaa, että saa luottaa Taivaalliseen Isään. Tyynessä ja myrskyssä.

Laitan tähän linkin ns. Tukholman profetiaan, joka on yksi laajimmin levinneistä Venäjää koskevista sanomista. Se on tullut jo vuonna 1984, 30 vuotta sitten. http://www.kolumbus.fi/gematria/profetia.htm

Heikoissa väkevä

Mietin olenkohan saanut yhdessä asiassa hiukan kokea sitä miltä Jumalasta ehkä usein tuntuu. Minulla oli suunnitelmissa ja haluna auttaa aika merkittävällä tavalla erästä henkilöä asiassa, joka painaa häntä todella paljon. Haaveilin asian kertomisesta ja siitä ilosta minkä se tuottaisi, jos hän pystyisi sen ottamaan vastaan. Mietin, miten tuo juttu vapauttaisi hänen elämäänsä ja olemistaan. Vaan kuinka kävikään. Koska jotkut asiat eivät menneet niin kuin tämä henkilö olisi halunnut, hän laittoi välit poikki, enkä päässyt näistä asioista ollenkaan juttelemaan.

 Ja niinpä mietin että tältäkö Jumalastakin usein tuntuu. Hänellä olisi ihmiselle niin paljon varattuna. Hän haluaisi niin mielellään syntivelkamme maksaa ja kaikessa auttaa – pitkäjänteiselle ja pysyvällä tavalla. Mutta me ihmiset suutumme niin helposti Jumalalle, jos Hän ei toimikaan niin kuin me haluamme – ei anna meille jotakin, mitä me lyhytnäköisesti luulemme tarvitsemme. Jos Jumala ei annakaan mies/naisystävää – vaan haluaakin parantaa syvimmät haavamme omalla rakkaudellaan. Jos Jumala ei annakaan mainetta ja kunniaa ihmisten silmissä vaan opettaa ihmistä arvostamaan itseään Hänen rakkautensa ja hyväksyntänsä kautta. Jos Jumala ei annakaan varallisuutta, vaan opettaa luottamaan Hänen huolenpitoonsa jne jne. Kuinka helposti ihminen saattaa kävellä avun luota pois, vaikka se olisi juurikin hänen ulottuvillaan. Aivan siinä, jos vain olisi nöyryyttä tunnustaa tilanne eikä paeta pois. No, tietysti aina on mahdollisuus tulla uudelleen avun lähteelle. Kuitenkin Jumalan työ meissä on sitä että Hän lisää kykyä vastaanottaa armoaan, rakkauttaan ja lahjojaan. Mitä köyhemmiksi tulemme, sitä rikkaampia voimme olla – niinhän nämä paradoksit vain Jumalan maailmassa menevät. Vaan kyllä sitä itsekin vain omavoimaisuuttaan ja vastustusta monessa asiassa huomaa. 

Sitten toiseen asiaan. Viime viikonloppuna olin kutsumusta käsittelevässä seminaarissa. Siellä esitettiin kysymys jokaisen itsekseen pohdittavaksi: jos mikään ei rajoittaisi sinua, mitä tekisit elämässäsi? Mitä todella haluaisit tehdä, mikä olisi sinulle tärkeää? Jos Jeesus itse kysyisi sinulta tätä: mitä sinä haluaisit? Olen ollut tämän kysymyksen äärellä elämässäni aiemminkin ja pieniä askeleita on tullut otettua näiden pohdintojen kautta. Kesällä 2010 kun pohdin vastaavaa, lopputuloksena oli ilmoittautuminen 3 kk raamattukurssille, jonka seurauksena oli puolestaan irtisanoutuminen palkkatyöstä. Vähän myöhemmin samaa pohtiessani, koin kaipaavani hurjasti vain lepoa. Että jos mikään ei pakottaisi, haluaisin vain levätä. Kaipa sitä lepoa sitten tässä viimeisen kolmen vuoden aikana on siinä määrin tullut että nyt kun ajattelen asiaa, lepo ei ole enää päällimmäisenä. Vieläkään ei ole mikään valtava draivi minnekään eikä erityinen selvyys, mutta jotakin ajatuksia tuli kuitenkin. Huomasin ajattelevani, että haluaisin että Jumalan Sana olisi näkyvämmin esillä yhteiskunnassamme. Olin vähän yllättynytkin tästä ajatuksesta, koska olin ehkä kuvitellut haluavani jotakin muuta. Kun siinä ajattelin pikkuisen että mitä pieniä askeleita asialle ehkä voisi tehdä, niin mieleen tuli kirjoitus lehden mielipideosastolle. Yllätykset jatkuivat kun huomasin saman päivän lehdessä kirjoituksen, jota minun teki mieli kommentoida. Kirjoitin jutun ja yllätyksekseni se julkaistiin maakuntalehdessä. Että semmoista. Yllättävät seuraukset yhdestä kutsumus-seminaarista! Pitää taas joskus miettiä tuota asiaa kaikessa rauhassa. Se vie rehellisen pohdinnan äärelle.

***********************************************************************************

Laitan nyt tähän vielä sen kirjoituksen, joka maakuntalehden yleisönosastossa julkaistiin:

Usko vai uskonto?

XY:n mielestä kristinuskon teemat ja opit on väkisin tuotu ja istutettu Suomeen, eivätkä ne sovellu sellaisenaan tänne. (”Maakuntalehti” 15.3.) Asiassa lienee paljon totta, jos ajatellaan erityisesti katolisen kirkon alkuaikoja maassamme ja muutenkin kirkkolaitosjärjestelmien toimia historian saatossa. Puhuttaessa kristinuskon teemoista ja opista ja sen soveltuvuudesta minnekään on kuitenkin täysin välttämätöntä erottaa kirkkolaitosinstituutioiden ja niiden traditioiden myötä muodostuneet käsitykset Raamatun kertomista asioista. Nämä eivät välttämättä mene ollenkaan yksiin. Monien mielikuvat Jeshuasta eli Jeesuksesta muodostuvat niiden käsitysten pohjalta, jotka olemme esimerkiksi erilaisten kirkollisten traditioiden perusteella saattaneet saada. Laahaavat virret, jäykistävät liturgiakaavat ja kummalliset kaavut eivät ole omiaan luomaan todellista kuvaa uskonnollisuutta vastaan taistelevasta valloittavasta persoonasta Jeesuksesta.

Jos pystyy erottamaan Jeesuksen ja Raamatun kertomat asiat uskonnollisuuden vaikutuksesta, en usko että kukaan voi sanoa, etteivätkö ne jokaiselle ihmiselle sopisi. Ne ovat jokaisen ihmisen syvin kaipaus: rakastetuksi ja hyväksytyksi tuleminen, syntien anteeksisaaminen ja armon kokemus, Jeesuksen persoonaan tutustuminen, elämän tarkoituksen kirkastuminen, iankaikkisen elämän näkökulma, sisäinen ilo, lepo, rauha. Lista on loputon ja se voi avautua vain Jeesukseen tutustumisen kautta. Tätä kahden persoonan - Jumalan ja ihmisen - välistä suhdetta ei voi ulkopuolelta kontrolloida ja se perustuu aina vapaaehtoisuudelle. Ja se toimii jokaisessa kulttuurissa, jokaisen persoonan kohdalla – kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa.

Jos puhutaan kristinuskosta sen raamatullisessa merkityksessä eli ensisijaisesti ihmisen ja Jumalan välisenä suhteena, on mahdottomuus, että se voisi tulla kenellekään tai minnekään väkisin, koska pakko ja alistaminen eivät kuulu Jumalan rakkauden ominaisuuksiin. Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa valita yhteys Häneen tai olla yhteyden ulkopuolella. Uskonnollisuudessa sen sijaan käytetään helposti myös painostavia keinoja ja pakottavia menetelmiä. Myös Jeesukseen uskovat ovat saattaneet käyttää huonoja menetelmiä Jeesuksesta kertoessaan. Pyydän anteeksi kaikkien uskovien puolesta, jotka ovat kertoneet Jeesuksesta painostavalla tavalla - itsekin on siihen ajoittain syyllistynyt. Vaan kannattaa kuitenkin miettiä mistä lähteestä omat mielikuvat Jeesuksesta ovat, ettei vain torjuisi ihanaa Jumalaa Raamatun ulkopuolelta nousevien ja vailla todellisuuspohjaa olevien mielikuvien perusteella.

Anna and the King

Omalle ajattelulleen ja toiminnalleen on niin helposti niin sokea. On valtavaa Jumalan armoa, kun saa sen verran valoa, että voi nähdä ja ymmärtää, miksi käyttäytyy jossain asioissa niin kuin käyttäytyy – uudelleen ja uudelleen, vaikka se olisi haitallista itselle ja lähimmäisille. Paljon helpommin vastaavat kuviot näkee yleensä toisten elämässä. Miten hienoa se olisikaan, jos pystyisi ottamaan totuudellista palautetta vastaan toisilta. Vaikka se ei olisikaan niin mairittelevaa. 

Tunneriippuvuus. Sitä olen taas miettinyt. Olen siitä kirjoittanut täällä joskus aikaisemminkin, mutta aihe on taas noussut mieleen. Jotenkin näkee tämänkin asian taas selvemmin. Riippuvuudet ovat haitallinen keino/yritys paeta todellisuutta, joka on liian kipeä. Jotenkin ei vain kestämään jotakin pahaa oloa tai olosuhteita ja alkamaan työstää sitä, vaan pakenee jonnekin, mistä saa äkillistä helpotuksen tunnetta. Vaikka sitten nettiin tai epäterveisiin ihmissuhteisiin, joiden tarkoituksena on oman pahan olon lievittäminen. Ihastuminen voi olla kuin humalatila – todellisuus hämärtyy ja aina on saatava lisää, ettei totuutta tarvitse kohdata. Aina välillä kuitenkin masennus valtaa ja häpeäkin pyörii kuvassa – jossain sisällä ymmärtää, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. 

Ensimmäiset tosi vahvat ja pitkäkestoiset ihastumisen alkoivat 9-vuotiaana. Olin jatkuvasti valtavan ihastunut johonkuhun läpi kouluvuosien ja elin jatkuvissa haaveissa ja unelmissa, että joku rakastaisi. Aikuisiällä vastaava riippuvuus jatkui vähän eri muodoissa. Milloin roikuin ajatuksissani kenenkin perässä, vaikka mitään seurustelusuhdetta ei edes ollut. Kaveruutta tai vastaavaa saattoi olla, mutta todellisuuteen nähden ajatusmaailmani oli aina valtavassa kuplassa enkä oikein voinut kunnolla keskittyä mihinkään muuhun. Kaikki muu elämä - opiskelu ja työ - on tapahtunut jotenkin ”vasemmalla kädellä” (kun oikeakätinen puhuu). Kun Jumala ihmeellisellä tavalla irrotti jostakin ihastuksesta, kohta oli mieli jo seuraavassa. Vaikka kuinka oli ajatellut, ettei enää toista samaa kuvioita. Hylätyksi tulemisen pelko ja kipu oli kohtuuton.

En tiedä olenko edelleenkään täysin vapaa tästä – siis totuuden pakenemisesta. Vieläkin minun on vaikea keskittyä tähän hetkeen, kohdata arkinen todellisuus ja tarttua siihen. Ne asiat, joita olen paennut, ovat tietyllä lailla edelleen olemassa. Tiedän, että olen näitä elämäni aihealueita käsitellyt jossain määrin ja Herra on haavoja hoitanut. Siksi on paljon helpompi nyt. Mutta tietyt kipupisteet ovat edelleen olemassa – sellaiset joita en ole pystynyt kohtaamaan. Juuri ne, mitä on yrittänyt lykätä syrjään, juosta karkuun, laastaroida tunnekuohuilla umpeen – siinä onnistumatta. Aika ei paranna haavoja, se on totta. Vain totuus tekee vapaaksi. Mutta joko pystyy kohtaamaan asiat, niin kuin ne ovat? Joko märkivä haava voidaan avata puhdistusta varten? Mistä saan tarvittavan tuen, kun en ole pystynyt tähän aikaisemminkaan? Voinko jo särkyä, murtua ja nöyrtyä vai vieläkö piiloudun kovaan kuoreen?

Ja sitten kuitenkin on vahva toivo. Että voi kohdata totuutta vieläkin lisää. Jos sittenkin olisi mahdollista päästä irti häpeästä, jos sittenkin olisi mahdollista saada terve pohja tällekin elämänalueelle.

Eilen eräs ihminen, joka ei tiedä tilanteestani mitään rukoili ja sanoi siinä jotakin seuraavia ajatuksia: ”Jeesuksen läheisyys tekee sinut onnelliseksi, Jumala tekee sinut onnelliseksi. Jos joskus sitten tulee ystävä, niin sitäkin sitten, mutta se ei ole onnesi ehto.” Kyllä minä jo tätä paljon ymmärrän. Kyllä minusta aika usein juuri tältä tuntuu. Parasta maailmassa on olla Jeesusta lähellä. Eilen illalla sain siitä taas ihanan maistiaisen. Maailmankaikkeuden Kuningasta lähellä. Hän haluaa olla minun kanssani. Miksi annankaan ajatusteni harhailla muualla, miksi toivoni onnellisuudesta olisi missään muualla, kuin Hänessä, joka on kaikkein suloisin, hellin ja ihanin. Miksi etsisin sydämeni parantajaa mistään muualta.

Ehkä vielä pöyhitään sydämen maaperää. Ehkä vielä paljastetaan kipeimmät ohdakkeet kaikkein syvimmällä. Ehkä vielä itketään kun niitä kaivellaan. Ja ehkä vielä ihmetellään kuinka tämä ei voinut tapahtua jo paljon aiemmin, kun se ei niin vaikeaa sitten ollutkaan. Ehkä vielä iloitaan, kun kipu on pois. Ehkä vielä kiitetään Jumalaa, kun Hän käänsi pahan hyväksi.

”Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu.” (Ps. 34:5)