Suuri nollaus

Ensi viikolla menen verikokeeseen, josta tutkitaan syövän merkkiaineita.  Olihan se vähän yllätys. Ja sitten kuitenkin myös paluu menneisyyteen. Olen ollut tässä samanlaisessa tilanteessa v. 2010. Useampaan vuoteen en ole enää käyttänyt e-pillereitä endometrioosin estoon sen jälkeen, kun gynekologi sanoi, että silloin käyttämäni valmiste ei ole hyvä yli 40-vuotiaalle. Uutta sopivaan ei muutaman kokeilun seurauksena löytynyt, enkä kovin motivoitunut myös lukuisiin kokeiluihin ollut. Olen oma-aloitteisesti käynyt säännöllisesti noin vuosittain seurannassa, mutta nyt oli sitten osittain koronankin takia kahden vuoden väli. Ja pum, ultrasta löytyi taas munasarjasta endometrioosin nesterakkuloita ja lisäksi joku epämääräisen näköinen juttu, mikä erityisesti herätti lääkärin huomion. Endometrioosia ja/tai munasarjasyöpää ja varmaankin on jonkunnäköinen leikkaus tulossa joka tapauksessa. 11 vuotta sitten syöpä pystyttiin sulkemaan pois vasta leikkauksessa, kun endometrioosikin nostaa samoja merkkiaineita kuin munasarjasyöpä. Tosin kuulemma diagnostiikka on kehittynyt tänä aikana.

Ihan mielenkiintoista. Toisaalta niin kamalaa, ja toisaalta niin hienoa olla taas jotenkin Jumalan käsittelyssä vähän uudella tavalla. Vakavan sairauden mahdollisuus ja kuoleman varjo tuovat elämään todella erilaisia näkökulmia, mitä muuten tasapaksussa ja jotenkin tylsässä arjessa ei näe. Miten eläisin ja mitä tekisin, jos elinaikaa olisikin jäljellä vain muutama kuukausi tai vuosi? Usein ajattelee, että on juttuja mitä haluaisi tehdä, mutta että nyt ei ole voimaa tai uskallusta ja asiat vain lykkääntyvät.

Mutta oikeasti ei ole ollut voimia aiemmin tarttua uusiin juttuihin. Energiaa menee vaan johonkin – kenties semmoiseen yleiseen elämänpelkoon ja jännityksiin, ihmispelkoihin ja muuhun jäykistävään. Tämän kesän aikana myös fyysinen kuntoni on huonontunut. Pidemmän kävelyn jälkeen saatan olla hyvin uupunut toisin kuin ennen, hengästyn helpommin ja tämmöistä kaikkea epämääräistä on ollut. Ja sitten muisti on aivan onneton. Mittautin aikaisemmin syksyllä veriarvoja, eikä niissä ollut mitään ihmeellistä. Ferritiinikin oli pikkuisen noussut viime mittauksesta. Nämä epämääräiset oireet yhdistettynä tuohon munasarjalöydökseen ovat nyt sitten tietysti vähän huolestuttavia. Toisaalta on ihan hienoa päästä tutkimuksiin, kun tämmöisiä yleistilan oireita on kuitenkin ollut, vaikka itse endometrioosista ei minulla ole juurikaan vaivaa ollut. Monillahan se on jo itsessään niin kivulias, että sen takia on pakko käyttää e-pillereitä, mutta minulla on ollut jotakin eri tyyppiä, missä kivut eivät ole mainitsemisen arvoisia.

Lapsettomuus, syöpähoidot, kuoleman mahdollisuus  - ja Jumalan mahdollisuudet vielä uuteen aikakauteen täällä tai sitten kirkkaudessa. Ajatuksia todella tulee. Edellisen leikkauksen seurauksena käynnistyi prosessi, jonka lopputulos oli irtisanoutuminen palkkatyöstä. Tälläkin kertaa on taas tuntemattoman äärellä. Jotakin muutosta todella kaipaisin, mutta itse en pysty itseäni muuttamaan. Haluaisin rakastaa Jeesusta ja ihmisiä ja tehdä jotakin aidosta sydämen halusta nousevaa, mutta sitten oma sydän on kylmä, turta, kyyninen ja pelkääväinen. Ja tekemiset tapahtuvat usein velvollisuudesta tai ainakin sellainen on jollain osuudella mukana, vaikka omaa haluakin olisi joku prosenttiosuus myös. Usein on semmoinen puolisydäminen olo ja jonkunlainen raskaus kaikessa mukana.

Kun ajatusmaailma on tämmöinen vähän raskas, tuo tämä uusi sairauskuvio jotenkin mielenkiintoisen uuden tilanteen tähän talveen. Että kaikki ei vain jatku sitä samaa yksitoikkoista rataansa, vaan että tuleekin jotakin tämmöistä uutta. Vieläkö Jumalalla olisi keinoja puhutella ja antaa uutta suuntaa minullekin? Kaikessa outoudessaan tämä tilanne tuo uusia näköaloja esiin.

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8)

Pohdintojen vankiloissa

Täälläpä jälleen kirjoitellaan pitkästä aikaa – lokakuuta jo ja syyskuun tekstit jäivät kokonaan välistä. Vaikka onhan tänä vuonna näitä pidempiä kirjoitusvälejä ollut ennenkin. Lieköhän tämä se kuuluisa uusi normaali?

Kolme viikkoa olen asunut takaisin kerrostalolla. Nopeasti tänne omaan kotiin kotiutui 3,5 kk maatilalla asumisen jälkeen. Nyt on sitten putkiremontti takana, mikä on hieno asia. Konkreettisia seurauksia ovat  asuntokohtaiset vesimittarit ja putkiremontin maksaminen.

Syyskuussa oli aivan hienoja juttuja, ystävän vierailua, hieno sähköposti ihmiseltä, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä kymmeneen vuoteen, kaunista syksyä ja lomantapaistakin. Suunnitelma oli pitää viikko vapaata maatilakuvioista, mikä ei sitten aivan onnistunut kokonaisuudessaan, mutta oli ihan hyvä aloitus kuitenkin. Yhdessä kansallispuistossa oltiin kävelemässä, mikä oli aivan kiva reissu, kun nyt niin pienet ympyrät on muuten ollut.

Hyvien ulkoiset asioiden lisäksi on sitten ollut tätä jatkuvaa sisäistä kaaosta ja pähkäilyä erinäisten asioiden parissa. Mietin väsymiseen saakka ihmissuhdeasioita ja sitten toinen asia, mitä myös aika paljon ajattelen ja pohdiskelen, on nämä koronarokotukseen liittyvät kuviot. Molemmissa asioissa miettii ja kyselee Herran tahtoa ja näkökulmaa, mutta samalla koittaa sitä myös itse pähkäillä ja pelkää vääriä ratkaisuja, niin kyllä siinä sitten pienen nupin aika sekaisin saa. Minua ihmetyttää, ettei julkisessa keskustelussa juuri ketään tunnu kiinnostavan mRNA-rokotteen eettinen puoli eli että onko ihmisellä oikeus laittaa ihmiskeho tuottamaan keinotekoisesti viruksen proteiinia. Maataloudessa EU on pitkään vastustanut geenimuunneltujen kasvien käyttöä ja nyt yhtäkkiä ilman mitään eettistä pohdintaa geeniteknologian käyttö tuodaan ihmiskehoon tuosta vain. Minua pientä pallopäätä sitten ihmetyttää näin iso kysymys, jonka äärellä koen olevani jotenkin yksin. Ja sitten tällaista pohdintaa pidetään vielä foliohattuiluna ja ties minä hyvin pahana asiana. Enkä todellakaan halua että kukaan sairastuu, niin siksi tämä on niin ahdistava asia.

Sitten nämä ihmissuhdeasiatkin ovat sellaisia että niissäkin koen pohjimmiltaan jotakin yksinäisyyttä, kun eihän sitä kukaan toinen voi niissäkään asioissa tehdä valintaa toisen puolesta. Aina tuntuu olevan näkökulmia suuntaan ja toiseen ja niiden aalloilla sitten heittelehtii sinne tänne.

Oma ymmärrys on huono neuvoja. ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaa omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Snl. 3:5-6) Itse olen aika ajattelevainen ja se tuo omat sudenkuoppansa, kun päätyy niin helposti tällaisiin miettimisten kierteisiin, mistä sitten yrittää vapaaksi lisääntyvällä miettimisellä, mikä vie vai syvemmälle eikä pois. On niin vaikea saada sydämestään kiinni ja Herraan turvaamisesta samalla kun heittää ajattelunsa syrjään. Että aivanko oikeasti luottaisi Herraan eikä omaan ymmärrykseen? Että aivanko oikeasti Hän pitäisi huolen eikä minun tarvitse yrittää ymmärtää näitä asioita? Ilman Jumalaa en kyllä pysty yhtään edes turvaamaan Häneen. Hänen pitää auttaa siinäkin. On kyllä pelkoja, jotka estävät turvaamasta kokonaan oikeasti vakavissa asioissa.

Joo, tällaista täällä. Aika sekavaa välillä. Mutta nyt pitää alkaa valmistautua lähtemään seuraavaan juttuun.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän vastasi ja vei minun avaralle paikalle." (Ps. 118:5)

Syksyn luopumisia

Pitkästä aikaa oikein kaunista ja lämmintäkin. Kenties kesän viimeinen kesäinen viikonloppu. Nyt on vähän huono aika istua sisällä, mutta toivon voivani ehtiä nauttimaan ulkoilmasta vielä myöhemmin.

Kenties tämä on myös kesän viimeinen blogikirjoitus maatilalta. Jossain kohtaa syyskuuta olisi tarkoitus muuttaa takaisin kerrostalolle. Tämä on myös viimeinen kokonainen päivä, kun kanat ovat täällä. Huomenna palautan niistä kukon ja kaksi kanaa sinne, mistä ne tulivatkin. Kaksi puolestaan pääsee toiseen pikkukanalaan tässä omalla paikkakunnalla. Se tuntuu johdatukselta, kun menin aivan muissa asioissa käymään tässä paikassa, enkä edes muistanut silloin että sielläkin on kanoja. Sitten vain tuli kanat puheeksi ja tämä nainen olikin kiinnostunut lisäämään pientä parveaan kahdella kanalla. Annan oikein mielelläni pari tähän lähelle ja loput sitten palautukseen.

On vähän haikea luopua kanoista, vaikka kesäkanaperiaatteella nämäkin tulivat. Kyllä tässä syksyllä on pyöritetty mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta jotenkin tuntuu nyt vain parhaalta luopua näistä tässä kohtaa. En halua velvoittaa ketään muuta hoitamaan kanoja viikonloppuisin ja jos rakentaisi talvikanalan, niin kyllä sitä sitten vähän paremmin pitäisi suunnitella, vaikka se ei mikään ihmeellinen asia olisikaan. Jotenkin on vain vähän semmoista luopumisen aikaa taas kaikki.

Luovuimme myös tapailusta eli takaisin kaveripohjalle. On vain sellainen olo, ettei ole resursseja mihinkään. Ei talvikanalaan eikä vakavampaan suhteeseen. Tuntuu surulliselta, että tilanne on tämä, mutta sitten taas kun on realismia että se on tämä, niin ei sitä sitten väkisin kannata yrittää rakentaa mitään kyhäelmiä, jotka eivät ole yhtään vahvalla pohjalla.

Yksi teema mitä viime aikoina olen miettinyt on semmoinen eräänlainen lapsellisuus, mitä itsessä on paljon. Vastuu tuntuu helposti aivan liian raskaalta ja pelottavalta, arkinen palvelu äärimmäisen tylsältä ja kaipaa vaan kivoja hauskoja juttuja. Ja sitten masentuu kun niitä ei ole eikä kukaan järjestä. Omista asioista huolehtiminen on myös jotenkin ristiriitaista. Vaikka ikää on 44, parisuhdeasioissa henkinen ikä tuntuu olevan lähempänä 15 v tyyliä. On kiva hengailla ja tehdä jotain asioita yhdessä, puhua syvällisiä jne, mutta aivan oikeasti avioliittoon sitoutuminen on jotakin käsittämättömän kaukaista ja ”aikuista”, mihin tässä tilanteessa ei vain ole resursseja. Tuntuu että elämä on liian ”täynnä” nytkin eikä uudelle ole tilaa. Äidin kuolema läväytti päälle lisää vastuuta ja nyt sitten räpiköi niissä eikä ole ollut voimia paljoa muuhun. Joku perusasenteeni on niin synkkä ja kuitenkin siitä on hyvin vaikea saada kiinni, että ymmärtäisin mistään mitään.

Tässä kesän vaihtuessa syksyyn olen useana vuotena ollut vähän sisäisen tyhjyyden äärellä. Kesäisin on aina ohjelmaa ja sitten syksy ja talvi on vähän erilaista. Ja sitten kuitenkin Jumala on niihin aina jotakin tuonut. Joo, loman tarpeessa olen ja kyllä olisi taas tarpeen semmoinen erilainen viikko vailla velvollisuuksia. Jos vaikka syyskuussa johonkin kohtaan.

Ja tähän kohtaan tulikin luova tauko kirjoituksessa ennen loppukaneetteja. Naapuri oli lähettänyt siskolleni viestin että onko meillä kanoja, kun viimeisen päivän kunniaksi karkukana olikin lähtenyt pöheikköjen läpi naapurin puolelle. Sieltä sain sen sitten lopulta kaapattua kiinni. Tämä muistuttaa mieleen myös hauskan tilanteen jokunen viikko sitten kun näinkin yllättäen sisällä kanan isäni sylissä. Ovi oli ollut auki ja karkukana olikin marssinut olohuoneeseen ja ollut kuulemma olkkari pöydällä, mistä isä oli sen napannut. Niin, tällaisia ovat lapselliset ilot, mutta oli vaan hauskaa, ei voi mitään.

Huomenna on sitten tiedossa kanojen kiinni jaakaamista ja kuljetusta 100 km päähän. Haikeus voi vähän iskeä, mutta jos sitten olisi vielä elämässä tilaa jollekin muullekin.

"Mutta hän sanoi minulle: "Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa."" (2. Kor. 12:9)

                                            Hananjaa tulee ikävä.

Syksyntuntuinen elokuu

Sateisesta sunnuntaista päivää. Hetki aikaa taas rauhoittua blogin äärelle. Huomaan kuitenkin, että tämä rauhoittuminen on minulle täällä maatilalla jotenkin vaikeampaa kuin omassa kodissa tai mökissä. Kun tiedän, että isäni on myös talossa, tuntuu, että koska tahansa voi tulla keskeytys, niin valitettavasti on sitten vaikeampi keskittyä ja kokea sitä rauhaa, mitä täysi yksinolo tuo. On kahtaalle jakautunut tai vähintäänkin varuillaan oleva olo, eikä se ole kivaa.

Puinnit alkoivat tänä vuonna ennätysaikaisin kauran osalta. Kuuma ja kuiva kesä valmistutti aikaiset kauramme niin, että puinti alkoi jo 5.8. Sateita on sen jälkeen saatu kyllä sen verran, että puituna on nyt noin 70 %. Tämän viikon sääennuste näyttää hyvin sateiselta, että nähtäväksi jää, koska seuraavaksi korjuu on mahdollista. Mutta on toki kiitollinen olo, että jo noinkin suuri osa on saatu puitua.

Mieli on taas alkanut kaipailla lomaa - useampia päiviä vailla velvollisuuksia ja jokapäiväisiä samoja rutiineja. Tämä maatilalla asuminen tuo sen haasteen, että viikonloputkaan eivät kovin paljon erotu, vaikka lepopäivän kyllä pidänkin. Lankoni lähti Lapinvaellukselle ja joitain tuttujani on viikon päästä lähdössä Ruotsiin siellä minullekin tuttuun paikkaan. Kai sitä itsekin sitten kaipaisi taas pitkästä aikaa vähän jotain muutakin maisemaa. En ole yli puoleentoista vuoteen nukkunut muualla kuin omassa sängyssä. Alkaa olla aika koronajämähtänyt olo ja iso kynnyskin lähteä yhtään mihinkään. Eikä niitä lähtemistilaisuuksiakaan ole kovasti ollut. Mutta kai sitä ensin pitää tulla edes jonkinlainen halu lähteä jonnekin ennen kuin mitään voi tapahtua oikeasti.

Elokuussa kerrostalolla on menossa oman asuntoni kohdalta käyttövesiputkien uusiminen ja on toki äärimmäistä luksusta, ettei tarvitse asua siellä remontin keskellä. Ehkä sitten syyskuussa jossain kohtaa palaan takaisin kerrostaloasujaksi ja sitten saa miettiä elämää taas sieltä suunnasta. On harmi ja vaikea asia, että tähän maatilaan ja perhesuhteisiin liittyvät asiat ovat minulle niin helposti taakka ja velvollisuus eikä vapaaehtoisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuava asia. Viikon päästä on kulunut vuosi äidin kuolemasta ja jotkut hänen toimensa ja ajatusmallinsakin olen ottanut annettuna. On vaan niin vaikea olla muiden ihmisten seurassa oma itsensä ja kaikkien äänten seasta löytää se oma polku ja oma tapa toimia.

Tämmöiset tapailuunkin liittyvät asiat ja ajatukset ovat minulle vaikeita, kun sitten niihinkin niin helposti hukkuu ja se joku hiljainen sisimmän ääni katoaa. Toisaalta on hienoa, että lähellä on peili ja saa huomata uusia asioita ja Jumala käyttää häntä ja sitten on taas se puoli, että lähden helposti ihmisten miellyttämisen linjalle ja väsyn sitten siinä. En ymmärrä kuinka niin usein asiat ovat niin ristiriitaisia, mutta semmoista se vaan on.

Mutta onhan tämä sitten ihan mielenkiintoistakin. Ja kun on joskus romahtanut, ei sitä enää sillä lailla pelkää. Melkein odottaakin ja ehkä voi antaa luvan romahtaa jo paljon aikaisemmin kuin sitten vasta kun ei enää yhtään jaksa.

Vettä sataa kaatamalla. Tänään voisin lukea kirjaa. Sellaista en ole tehnyt aikoihin.

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa. Häneltä tulee minulle apu. Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.” (Ps. 62:2,6)

Kuvassa on karkukana. Tämä kana on oppinut reitin pois isosta aitauksesta ja yleensä aina se löytyy verkon ulkopuolelta. Yksi seikkailemassa, neljä aitauksessa. Tämä toistuu nykyään joka kerta, kun päästän kanat vapaaksi isoon aitaukseen.

Kesävirroilla

Heinäkuun viimeinen päivä. Vielä on kesää jäljellä, mutta ehkä on ilmassa jo jotain häivähdyksiä syksyynkin päin käymisestä. Vaikka kesä on ollut peltokasveille liian kuiva, on silti kiitollinen mieli runsaista aurinkoisista päivistä ja lukuisista uintiretkistä. Vajaa viikko sitten vuokrasin ekaa kertaa sup-laudan ja sehän oli oikein mukavaa toimintaa. Suppailtiin pikkujoessa ja sitten myös kauniissa järvimaisemissa. Kiitos Herralle niistäkin päivistä, joissa pääsi kovastikin lomatunnelmaan. Myös naapurikaupungissa vuoden tauon jälkeen järjestetty kristillisen musiikin kesätapahtuma oli oikein mukavaa ja iloista vaihtelua. Vaikka en isoja tapahtumia juurikaan kaipaa, oli tuolla kuitenkin hyvä olla ja kiva nähdä paljon tuttuja ja tuntemattomiakin naamoja pitkästä aikaa.

Kanoille kuuluu edelleen oikein hyvää. Muniminenkin on opittu sisätiloihin, mikä on hieno juttu. Sitten päivät kulunut tonkimisessa, kuopsutuksessa ja pörriäisten perässä juoksennellessa. Ihmisten perään tulevat myös oikein innokkaasti ruuan toivossa ja ihan iloisia ja reippaita kavereita ovat. Rauhallisin ja ihmisaroin on silkkikukko, mutta kyllä sekin kanalaumansa kanssa ihan hyvin pärjää, vaikka ei kooltaan isompi olekaan, painoltaan varmaan kanoja kevyempikin. En ymmärrä miten joskus minulla on voinut olla joka toinen päivä jotakin kana-asioita kerrottavaksi ja kirjoitettavaksi. Nyt on kanapuoli aika äkkiä raportoitu. Mutta olen iloinen, että Herra antoi intoa kanat hankkia tänäkin vuonna. Nähtäväksi jää, mitä syksy tuo tullessaan. Päätä pölkylle vai talvikanalan rakentamista.. Tätä en vielä tiedä. Ai, niin olihan se palautusmahdollisuuskin. En vaan tiedä tarkoittaako sekin, että sitten vaan siellä päässä laitetaan päätä pölkylle.

No sitten on tämä tapailu, joka on avoin kortti ja rukousaihe. Tuntuu, että avoimia asioita on niin paljon, ettei ole pystynyt edes seurustelusta puhumaan. Koska kyseessä ei ole mikään kaukosuhde (vaan aivan päinvastoin), yhteistä hengailuaikaa tulee aika helposti ”ihan itsestään”. Mutta sitten on liuta isoja asioita, joista ei voi päästä eteenpäin, muuta kuin että Jumala niissä eteenpäin vie. Ja jos ei vie, niin sitten on turha yrittää itse potkia eteenpäin, vaikka joskus sellaista kovasti haluaisikin. Ja sitten taas kuitenkaan ei halua itse potkia, kun sillä tyylillä pääsee sitten vain syvemmälle karikkoon. Onhan tämä tapailu yhdenlainen tämän kesän teema ollut ja sillä asialla olen ainakin pientä päätäni väsyksiin saakka vaivannut. En yhtään tiedä, mikä asia voisi tuoda selvyyden suuntaamme, mutta uskon, että kyllä Jeesus voi. Toivon todella, ettei tämä olisi taas joku epämääräinen jämähdyssuhde, mihin jää vain roikkumaan, kun ei muutakaan osaa. Toisaalta tyypillisempi käyttäytymiseni on ollut juosta hyvin äkkiä karkuun enkä nyt haluaisi toimia silläkään lailla. Herralta tähän apua ja vastausta pyydämme. Antaakohan hän rakkauden virtojen nousta ja viedä yli nyt hankalilta tuntuvien asioiden vai tekeekö selvyyden jollakin muulla lailla, että tästä ei paatti eteenpäin kulje? Se jää nähtäväksi.

Alkava elokuu muistuttelee myös vuodentakaisista tapahtumista eli äidin sairastumisesta ja kuolemasta. Aina välillä on ikävä. Joskus haluaisi kertoa jotakin. Joskus toivoisi, että hän olisi vielä kantamassa vastuuta eikä se kaatuisi minun päälleni. Tuntuu, että olen ollut äidin kuoleman jälkeen vakavampi ja taakoittuneempi vastuista, kun nyt sitten vasta opettelee näiden uusien taakkojen heittämistä Herran haltuun. Joskus on yksinäinen olo. Mutta on tämä vuosi sitten hyvinkin mennyt. Kiitos Jumalalle, 85 v isäni on ollut kuluneen vuoden ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa, eikä ole hänen vointiaan tarvinnut murehtia. Äidin kuoleman jälkeen ajattelin, että olisi kamalaa, jos isä kuolisi hyvin pian perään. On se kuolema niin valtavan työllistävää toimintaa kaiken muun surutyön jne lisäksi. Mutta kyllä Herra siinäkin auttaa ja voimat antaa eli hyvin on kaikki mennyt.

Tämmöisissä mietteissä sitten kohti elokuuta. Varmaankin puintiaikaakin sitten luvassa, jos sopivia ilmoja suodaan ja muutenkin saadaan homma käyntiin.

”Olkoon ilosi Herrassa, niin hän antaa sinulle, mitä sydämesi pyytää. Anna tiesi Herran haltuun ja luota häneen, niin hän sen tekee.” (Ps. 37:4,5)

Stressimunia

Johonkin tämä aika vain menee, en edes oikein tiedä mihin. Taas on neljä viikkoa hurahtanut edellisestä kirjoituksesta. Omat rauhalliset hetket vailla mitään velvollisuuksia ovat tulleet harvinaisemmiksi ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun muutin kesäasumaan maatilalle. On uusi ja vaikea asia oppia elämään ympäristössä, jossa silmissä on jatkuvasti tekemättömiä juttuja ja kuitenkin ottaa rauhallisesti ilman murheita ja paineita. Tässä kyllä tarvitsen hyvin paljon Jumalan apua. On ihanaa olla täällä maalla ja luonnon helmassa, mutta sitten on se tekemisen ja siitä stressaamisen puoli. Ja siitäkin olen melkein hämmästynyt, kuinka paljon täällä talossa saa jatkuvasti kävellä eestaas, hyvin eri meinigillä kuin pienessä kaksiossa.

No, omasta sopeutumisestani en niin tiedä, mutta kanat ainakin ovat kotiutuneet oikein hyvin. Ne kulkevat vapaana kuopsuttelemassa ja matoja kaivamassa ja toistaiseksi ei ole ollut mitään ihmeellistä alkujännityksiensä jälkeen. Muninta alkoi parin viikon täällä olon jälkeen ja nyt on omien kanojen munia runsaasti saatavilla. Munintapesiin kanat eivät ole oppineet munimaan vaan munat pyöräytetään yleensä niin että kolme munii olkipehkulle ja yksi munii ulos maahan. On vähän harmillista että munat tulevat helposti likaisiksi, varsinkin se maamuna, mutta eipä näille ole sitten munintapesä ollut mitenkään puoleensavetävä. En tiedä johtuuko siitä, että ovat tehomunijoiksi jalostettuja eikä mitään haudontaviettiä ainakaan ole olemassa. Kanat ovat aika kesyjä ja ne saa suht helposti napattua syliin. Silkkikukko on varovaisempi ja vaikka toivoinkin voivani silitellä sen pehmeitä karvoja, se haave ei ole toteutunut. Mutta muuten on oikein mukava kukko.

Kuluneella viikolla oli ihan hieno tapahtuma täällä maatilalla. Pidettiin kesäseurat ja väkeä tuli yllättävän paljon. Sitten äidin hautajaisten ei täällä ole oikein ketään vieraita pahemmin ollut ja nyt oli sitten yhtäkkiä 35 hengen kokoontuminen Sanan äärellä. Yhtään ei tiennyt etukäteen paljonko väkeä tulee ja ketä, mutta sitten kokoonpano olikin hyvin monipuolinen kylänmiehistä aina 200 kilometrin päästä tulleisiin asti. Vaikea tietää (eikä asiani olekaan), mitä Jumala itse kunkin sydämessä teki, mutta oli kyllä aivan hienoa saada antaa näitä tiloja tuollaiseen käyttöön. Olihan siinä sitten oma valmistelunsa ja jännityksensäkin eli varmaan nyt olen vielä vähän väsynyt siitäkin. Väsynyt, mutta onnellinen, mitä seuroihin tulee.

Sitten on vielä tämä tapailunpoikanen, jossa pause-napin painamisesta huolimatta tuntuu, että Jumala kuitenkin myös työstää jotain, nostaa esille asioita ja jollain lailla vie eteenpäin. Minua vähän ahdistaa, kun en TIEDÄ mitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan, pelkään kovasti sydänsuruja ja jotain häpeällisiä käänteitä tai yllätyksiä, hylätyksi tulemista tai hylkäämistä jne. On välillä masentavaa, kun asiat eivät voi olla aivan selviä ja on tullut selväksi että Jumalalle on vielä paljon työstettävää itse kussakin. Kukaan ei voi tietää, johtaako työstämiset sitten yhteen vai erikseen, mutta toivottavasti kuitenkin Jumalan suuntaan. Jotakin nöyryyttä kai vaatii tämäkin vaihe, että suostuu tähän epäselvyyden kaaokseen ja ottaa vastaan erilaiset pelottavatkin mahdollisuudet. Sydänsuruharavana ihmettelen, miksi tässä nyt sitten asiat olisivat jotenkin toisin, kun aina ennenkin ihastukseni ovat päättyneet siihen, että Jumala on irrottanut tavalla tai toisella. Jotakin katkeruuttakin menneestä on saanut huomata, vaikka toisaalta kiitollisuutta johdatuksestakin. Muunkinlaista hämmennystä löytyy ja onhan tämä epäselvyys toinen stressinaihe sen lisäksi että tekemättömät työt vilkkuvat silmissä. Toivottavasti saisi irrottaa kaikesta omasta yrittämisestä ja ulkokuorien pitämisestä. Nämä uudet elämänvaiheet tosiaankin tuovat esiin taas uudet murheet ja uudet tarpeet saada opetella luottamaan Isään syvemmälle sydämessään.

Kuluneella viikolla kävi sitten vihdoin homekoira haistelemassa mökkiä, joka on ollut nyt puoli vuotta asumattomana. Kyllä se sieltä hometta haukahteli eri kohdista eli siitä sitten taas osviittaa saatiin, mitä avata seuraavaksi. On se kyllä aika projekti ollut, mutta ei nyt kuitenkaan mikään erityisempi stressin aihe. Nähtäväksi jää, tuleeko se vielä joskus asumiskelpoiseksi.

Tästäkin tuli nyt vain tämmöinen päivityspläjäys, kun näin harvoin pääsee kirjoittamaan. Jotakin lomafiilistä tähän kesään vielä kaipaisin, mutta katsotaan miten Jumala asioita järjestää tai uskallanko itse todeta itselleni sen tarvetta. En vaan oikein tiedä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi. Ehkä olisi vain hienoa olla joku aika ilman kellonaikojen mukaan menemistä.

Mutta joo, heikkouteen, herkkyyteen, avoimuuteen, rehellisyyteen – siinä ainakin jotakin suuntia mihin Jumala vie näiden kaikkien vaiheiden keskellä. Luotetaan, että Hän osaa käsitellä itse kutakin parhaiten.

”Katso, niin kuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo.” (Jer. 18:6)

                                Kanalauma, Lucy-leikkikoira ja siskonpojan vartalo

Omat kanat, muiden munat

Terveisiä taas täältä! Näköjään ehti ihan viisi viikkoa vierähtää edellisestä kirjoituksesta. Tuntuu oikein hyvältä pitkästä aikaa rauhoittua tekstin äärellä. On tässä ollut ihan kaikenlaista ja koen itseni jotenkin uupuneeksi.

Kirjoittelen tätä blogia maatilalta. Viimeksi olen tainnut tästä osoitteesta kirjoitella tänne vuonna 2009. Tuon kesän jälkeen en ole maatilalla varsinaisesti asunut, mitä nyt jotain ihan yksittäisiä öitä viettänyt. Mutta nyt sitten olen taas täällä. Ostin uuden sängyn, kun täällä kaikki vierassängyt ovat aika kamalia lavereita ja kai tässä sitten parissa viikossa on ihan kotiutunut. No, tietysti kaikenlaisia ajatuksia liittyy tähän kuvioon, mutta ne eivät nyt ole olleet niin päällimmäisinä. Talo on sen verran iso, että 85-v isäni elää vähän niin kuin omaa elämäänsä toisessa reunassa taloa ja minä sitten taas vähän toisessa reunassa, niin omaa tilaa on kyllä ihan sopivasti.

                                              Hananja ei tässä vielä uskalla astua ulos.

Viikon verran täällä on asustellut myös kanoja. Ostin ”kesäkanavälityksestä” 4 Brown Nick –rotuista kananuorikkoa, joiden muninta pitäisi alkaa viikon päästä. Kukoksi sain samaisesta paikasta silkkikukon. Kanojen luovutus tapahtui ko. paikassa vähän kummallisella kiireellä, joten alkutietoni kanoista ja varsinkin kukosta ovat poikkeuksellisen huonot. Ehkä pitäisi rohkaistua vielä kysymään tietoja kukosta, jos niitä enemmän saisi, mutta sen kiireen keskellä en pystynyt juuri mitään kyselemään. Minulle oli sanottu, että saan valita kukon useista vaihtoehdoista. Etukäteiskuvitelmani valintatilanteesta oli hieman toisenlainen kuin mikä varsinainen hätäinen valintatilanne oli. Mutta olin etukäteen päättänyt, että jos jonkinlainen silkkikukko vaihtoehdoista löytyy, niin sellaisen otan. Muutaman vähän rujon kukon lisäksi paikasta sitten löytyi kyselyiden jälkeen myös silkkikukko, joten valinta oli sinänsä hyvin helppo. Silkkikukko Hananja on ihan hellyyttävä otus. Kanat ovat saaneet nimikseen Mahla, Nooga, Milka ja Tirsa, mutta en vielä päättänyt mikä on mikäkin.

 

                                 Hananja, Mahla, Nooga, Milka, Tirsa

Kanoille on kaikki selvästi aivan uutta, ovathan ne tähän asti olleet vain isossa laumassa sisätiloissa. Ulosmeno oli aluksi hyvin jännittävää, orrelle meno ei niin luontevaa, kaikki ulkoilman äänet hyvin ihmeellisiä jne. Parina aikaisempana vuotena kanat tulivat tuttuni luota eli olivat hyvin tottuneita kaikkeen normaaliin kananelämään, mutta nyt saadaan taas ihmetellä vähän avuttomien totuttelua vapaan kanan arkeen. Eiköhän se näiltä nuorilta ala ihan mukavasti sujua, vaikka toisaalta erityisesti munintaan jalostettuina ja emon opetusta vaille jääneinä jotain maatiaisrotuisten terävyyttä saattaa kyllä puuttua.

Kevätkylvöt saatiin aikanaan hyvin valmiiksi, kiitos Herralle siitäkin. Ja sitten kaiken muun lisäksi tässä ohessa on ollut semmoista pientä erään miehen tapailuntapaista, minkä aiheuttamien ajatusten johdosta pääni on kaikkein eniten ollut räjähtämässä. Olen vähintäänkin yhtä hukassa kuin kanat uudessa aitauksessa enkä ollenkaan tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Ja kun oikeastaan ei edes jaksaisi tai haluaisi ajatella yhtään mitään, kun ei se ajattelukaan auta mitään. Olen itseni jo aivan väsyksiin ajatellut tätä asiaa ja muutaman viikon tapailun jälkeen olen jo aivan burnout-loman tarpeessa kaikesta ajattelustani! Positiivista on, että tämä tapailtava on muuten vain tuttuni useiden vuosien ajalta, eikä tämä pelkääväisyyteni, herkkyyteni ja uupumustilani ole täysin yllättävää hänelle. Mutta kyllä uusi tilanne on saanut aivan uusia erikoisia asioita pintaan, että on tosiaan ollenkaan tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.

Niin, yritän sitten vain rauhoittua ja luottaa että Jumala hallitsee tässä uudessakin tilanteessa ja pystyy siinä johdattamaan ja ohjaamaan, avaamaan tai sulkemaan. Itselle nämä lähi-ihmissuhteet ovat tosiaan aivan kamalan vaikeita asioita, joissa tuntuu että elämän eväitä ei ole ollenkaan tarpeeksi taskuissa ja sitten on aivan hukassa ja tuuliajolla oleva olo. Hyvää tarkoittavat asiat saatan nähdä aivan kummallisesti ja tosiaan koko rakkauden määritelmä on edelleen melko mysteeriä. Ahdistavista ajatuksista en tiedä ovatko ne Jumalan varoitusta vai jotain sairaita pakkoajatuksia ja tosiaan sydämessä pyörii kaikenlaista äärestä laitaan.

Eli tämmöistä kaoottista kanakauden avausta tällä kertaa. Saa rukoillakin ja katsotaan sitten miten Herra johdattaa. Siunattua kesän alkua kaikille!

"...ja minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen." (Jer. 31:9)