Stressilihaa

Kevät tuo mukanaan kaikenlaista tekemistä. Ja se kaikenlainen tekeminen stressaa. Ja sitten on pinna tiukalla ja väsyy helposti. Ja tulee yhteenottoja. Ja mieli pahoittuu ja masentuu. Kevät kaikessa ihanuudessaan on aika vaikeaa minun elämässäni.


Monenlaisia ajatusmaailman kuvioita on talven aikana tullut pyöritettyä ja ajattelen, että joihinkin juttuihin on apuja tullutkin. Mutta tämä suhtautuminen tekemiseen. Se on edelleen tosi vaikeaa. Edelleen tuntuu, että aina on vain pakon edessä ja se on tosi ahdistavaa. En meinaa ollenkaan löytää rentoa suhtautumista työn tekemiseen. Tuntuu että on vain kaksi vaihtoehtoa: tehdä ja samalla stressata tosi paljon tai sitten olla levollisella mielellä vain lueskelemassa jotakin. Terve yhdistelmä – levollisella mielellä tehty työnteko – vaikuttaa utopialta. Stressin ja paineen tunne ja ajatukset pärähtävät niin herkästi pintaa teki melkein mitä hyvänsä.

Olen lapsuudenkodissani ollut näkemässä hyvin stressilähtöistä toimintatyyliä. Lähipiirini henkilölle liki jokainen arkipäivän askare on koko elämäni ajan vaikuttanut olevan äärimmäisen stressaavaa. Se on ollut aina itselle suuri suru ja samalla myös olen ollut halveksuvassakin mielentilassa: ”Mitä ihmeellistä tuossa nyt muka on?” Tänä päivänä onnistun itse stressaamaan asioista aivan samalla tavalla. En osaa rennosti puuhastella mitään. Kaikessa on suuri virheen mahdollisuus ja arvostelun henki mukana. Se syö paljon eikä halua silloin tarttua asioihin muuta kuin viimeisessä pakossa. Jolloin kyseessä onkin sitten se ahdistava pakko. Näin arjesta tulee varsin haastava jokapäiväinen taistelutanner, jossa on jatkuvasti väsynyt.

Ihan järkyttävän paljon minua stressaa tuleva kasvukausi maatilalla. Katselen kauhulla lumen alta paljastuneita kyntöviiluja tiedostaen ettei mene enää kauaa, kun ne ovat kuivuneet ja taas pitäisi olla täysi rähinä päällä pellolla. Ja kun ei oikeastaan yhtään olisi siihen energiaa. Ja sitten siellä taas kohta ollaan. Ahdistaa niin paljon koko kuvio. Ja toivon niin paljon, että jostain ilmestyisi työapua tilalle. Mutta pelkään niin paljon, ettei sitä tapahdu etten uskalla kunnolla edes toivoa. Koitan olla ajattelematta koko asiaa, mutta eihän ne työmiehet silläkään tyylillä tule rekrytoiduksi. En vain käsitä että millä tyylillä. Erään tutun kanssa on ollut asiasta hiukan puhetta, mutta hän on jättänyt asian auki. En yhtään tiedä mikä on lopputulos. Muuta kuin se että minua ahdistaa, kun katson pelloille ja kuuntelen töyhtöhyyppien kevätjoikuja.

On niin paljon vielä, missä ajatusmaailman pitäisi suoristua suhteessa tekemiseenkin. Löytää oikeat motiivit ja rauha siihen. Olen niin pitkään tehnyt asioita vain miellyttääkseni muita ja se on vienyt voimat. Uusien motiivien löytäminen ei kuitenkaan tapahdu silmänräpäyksessä vaan niitä tässä haetaan. Yksi vaikeus on, kun vieläkin on niin vaikea tunnistaa mistä itse pidän. Esimerkiksi onko käytännöllisten asioiden tekeminen minulle vaikeaa siksi, etten ole käytännön ihminen luonteeltani vai siksi että olen ollut ilmapiirissä jossa olen saanut niistä niin negatiivisen vaikutuksen. Voisinko tykätä ruuanlaitosta, jos siihen liittyisi kiva ilmapiiri vai eikö se vain ole minun juttu muutenkaan? Ja mikä osuus on ylpeydellä, kun ei pysty myöntämään ettei vain osaa jotain asiaa ja sillä sipuli. Aina saa pelätä että paljastuu joku juttu mitä ei osaa. Kun ei pysty myöntämään itselleen asioita. Niin sitten ei osaa pitää rajojaankaan ja joutuu toisten ihmisten ajatusten yliajamaksi.

Kaipaan vain niin hurjasti rauhallista ja levollista olotilaa sisimpääni. Sisäistä lepoa, jossa voisi olla ulkoisesti aktiivinen ilman että väsyttää samalla itseään. Tekemistä joka antaisi energiaa eikä söisi ihmistä. Tekemistä mitä motivoisi rakkaus eikä hyväksynnän kerjääminen muilta omalla tekemisellään. Levosta käsin eikä pelosta käsin. Oman näköistä tekemistä eikä tekemistä siksi että olisin jotakin sen kautta. Iloa arjessa ettei tarvitsisi kuvitella itsestään liikoja ja käyttää toisia ponnahduslautoina.

Kuvittelen tietäväni sen tyypin, joka ainoana tässä voi auttaa. Hänen nimensä on Jeesus. Hän tuli vapaaehtoisesti rakkaudestaan ihmisiä kohtaan maailmaan meitä opettamaan ja auttamaan ja meidän kanssamme arkea elämään. Ja otti syntimme kantaaksemme ja vapaaehtoisesti kuoli ristillä rakkaudesta meihin avatakseen tien Jumalan luo. Isä Jumala herätti hänet kuolleista ja hän elää koko ajan ja rakastaa meitä joka hetki ja odottaa sitä että saadaan olla hänen kanssaan yhdessä. Siinä on aikamoinen vapaaehtoistyön malli. Tiedän että vain Jeesuksen seurassa voin löytää oikean motivaation elämiseen. Mutta kovin on hidas oppia. Syntinen vänkyrä on syntinen vänkyrä. Vaan mihin sitten taas olikaan kiire. No, elämän kevättä kaipaisi.

Jeesus sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”

Tässä talossa

Mikä historiallinen päivä. Tämän kerrostalon yhtiökokous oli tänään ja minut valittiin taloyhtiön hallituksen jäseneksi . Varsinaisen ”asiantuntijajäsenen” saivat, mutta itsepä valitsivat ja kaikki muut järjestelmällisesti kieltäytyivät. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut jotenkin melko neutraali. Ajattelin, että jos tämä asia tulee eteen, niin en sitten ala kieltäytymäänkään. Vaikka kiinteistönhoitoon ja talouteen liittyvät asiat eivät todellakaan ole mitään omimpia vaan päinvastoin. Onneksi hallituksen kaksi muuta jäsentä vaikuttavat päteviltä. Kieltäytyjät vetosivat ikäänsä ja sairauksiinsa, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, sillä suurin osa talon asukkaista on yli 75-vuotiaita. Ajattelin, ettei minulla ole mitään pätevää syytä kieltäytyä.


Vastuun ottaminen on ollut minulle aina hyvin vaikeaa ja pelottavaa. En ole siihen oikeastaan kyennyt. Siksi tuntuu hyvältä, ettei nyt kuitenkaan iske mikään pakokauhu tässä kohtaan. Että voin yrittää tätä. Kenties oppia jotain. Yrittää opetella sellaista ajattelua, että on palvelemassa muita. Mutta en kyllä lupaa mitään.

Kerrostalo on uudehko, nyt 8 vuotta vanha. Opiskeluaikana Helsingissä asuin 3 vuotta vasta valmistuneessa kerrostalossa vuokralla, mutta vaikka talo oli uusi ei se mikään kovin laadukas ollut, kun se oli opiskelijoille tarkoitettu. Muuten sitten on ollut aina vanhaa ja kulunutta. Ja lapsuudenkodissani erittäin vanhaa ja erittäin kulunutta – erittäin huonokuntoista siis. En ole koskaan oikein oppinut kiinnittämään huomiota puutteisiin, koska niitä on ollut aina niin valtavan paljon. On vain selviydytty puutteista huolimatta ja tehty viritystä toisen päälle. Kotisokeana. Sen sokeutensa huomasi taas tuolla yhtiökokouksessa. Ihmiset kommentoivat puutteita, joita minä en ole huomannut ollenkaan. Roskakatos kaipaisi maalausta. Pyörävaraston ovi ei aukea kunnolla. Lumenauraus on hoidettu huonosti. En ole huomannut mitään. Minulle kaikki on vain ollut täydellistä. En tiedä kuinka osaan oppia kiinnittämään täällä huomiota asioihin, kun käydessäni joka päivä lapsuudenkotini huonokuntoisten rakennusten miljöössä, tämä kaikki on siihen verrattuna niin erilaista, suorastaan pelottavan hyväkuntoista.

Olen silti joka päivä kiitollinen tästä asunnosta. Ja sekin tuntuu erikoiselta, että on tutustunut täällä kuitenkin talon asukkaisiin. Sen 10 kk:n aikana mitä olen tässä asunut, olen jutellut varmaankin ainakin kerran jokaisen asukkaan kanssa jotakin. Yleensä asuessani kerrostaloissa hyvä kun olen juuri koskaan törmännyt kehenkään saatikka mitään sen kummemmasti jutellut. Nyt olen ollut kahvilla kahdessa naapurissani. Että sillai erilaista, vaikkei tässäkään nyt mitään erityisiä ystävyyksiä ole, niin kuitenkin jotain puhevälejä. Kesäkukkiakin on tarkoitus erään rouvan kanssa hommata pihalle.

No, edellisistä kerrostaloista pitää kyllä poikkeuksena mainita Seinäjoen asuntoni. Olin siellä poikkeuksellisen aktiivinen omalla laillani, kun yritin perustaa rappuuni raamattupiirin. Laitoin ilmoituksia rappuni postiluukkuihin ja 4 naista tulikin luokseni tässä tarkoituksessa. Aina silloin tällöin kokoonnuttiin, mutta muiden puheet kyllä tuppasivat olla enemmän taloyhtiön asioissa kuin uskon asioissa. Usein juteltiin kaikenlaista lähtien kauheista tupakantumpeista alaoven edessä (mihin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota..) ja lopuksi rukoilin ja luin jonkun raamatunkohdan. Se oli vähän erilainen raamattupiiri kuin mitä olin ajatellut, mutta oli siinäkin oma siunauksensa.

Tässä nykyisessä talossa minulla ei ole ollut energiaa ja rohkeutta samanlaiseen, mitä Seinäjoella kokeiltiin. Lähinnä vain silloin tällöin rukoilee asukkaiden puolesta. Niin monenlaista tarinaa sopii yhteen 15 asunnon kerrostaloonkin. Yksinäisyyttä, sairautta, menetyksiä. Mutta sitten kun itselläkään ei ole sitä rakkautta, joka olisi aktiivinen. Sitä, mistä Raamattu kehottaa: ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”. Toisaalta ihmisten on myös vaikea ottaa apua vastaan. Kerran näin kun tässä talossa eräs erittäin huonokuntoinen asukas tilasi taksin, joka kävi häntä varten kauppareissulla. Annoin puhelinnumeroni, ja sanoin että minua voi pyytää kyllä käymässä kaupassa – ettei taksinkuljettajaa taksoineen siihen tarvittaisi. Mutta ei ole mitään kuulunut ja joskus taas näin taksin samoilla asioilla. No, ymmärrän kyllä hyvin, ei ole minunkaan yhtään helppo pyytää apua mihinkään.

Tässäpä sitä sitten taas mennään ja ihmetellään eteenpäin. Ja koitan muistella että Jeesuskin oli raksamiehiä. Hän ainakin tajuaa näistä asioista, taloista ja ihmisistä. Osaa remontoida ihmismörskästäkin uuden käyttökelpoisen pytingin. Kun vain omat silmät avautuisivat näkemään asioita. Puutteita ja avun tarvitsijoita. Ja että olisi sydäntä joskus tehdäkin jotain.

Kevätaurinko

Voi että tuo kevätaurinko. Onpas se nyt niin kovin kirkas ja paistaa niin pitkää päivää. Ei ole kauan kun huokailtiin jatkuvasta pimeydestä ja nyt jo tuntuu että valoa liikaa. Kirkastuminen tapahtuu niin äkkiä. Aivan kuin siihen ei ehtisi ollenkaan tottua. Jotenkaan ei pysy itse vauhdissa mukana. Ja joka vuosi sama ihmeellinen juttu.


Monet huokailevat likaisia ikkunoitaan auringon ne paljastaessa talven jäljiltä. Kyllähän sitä itsekin lian huomaa ja kaikki villakoiratkin ovat heti selvemmin havaittavissa. Itseä tämä puoli ei nyt kuitenkaan niin kovasti murehduta, enemmän se sisäinen puoli, jonka aurinko paljastaa. Tykkään keväästä. Tykkään auringosta. Ja kuitenkin tuntuu, ettei ole siihen valmis. Tulee ristiriitainen olo. Ettei pystykään nauttimaan auringosta, ainakaan kunnolla. Toivoo vielä pilvisiäkin päiviä, kun oma mieli on pilvinen. On vaikea istua sisällä miettimässä asioita, kun aurinko paistaa täysillä. Ja sitten kuitenkin on siihen miettimiseen edelleen tarvetta. Tarvitsisin pilviä. Aina välillä ainakin. Puolipilvinen on kaiketi sieluni säätila tällä hetkellä.

Viime aikoina olen koittanut miettiä suhdettani Jumalaan. Sekin on tavallaan kovin vaikea asia. Vaikka uskoo Jumalaan ja Jeesukseen ja siihen että Raamattu on totta, huomaa silti, että Jumalaan voi kaikessa uskossa olemisesta huolimatta suhtautua monella tavalla. Huomaan, että sisimmässäni on jotakin negatiivista suhtautumista Jumalaan. Että vaikka Hän on Rakkaus ja Valo, ikkunani ovat niin likaiset, että näenkin Hänessä negatiivisia asioita. Saatan huomata ajattelevani, että Jumala ei oikeasti välitä minusta kun hän antaa/ei anna jotain asioita tapahtua minulle. Tai saatan ajatella ja pelätä että Jumala pakottaa minua tekemään jotakin mikä ei onnistu ja joudun häpeään. Saatan pelätä Jumalan hylkäämistä jos tekisin tai sanoisin jotakin väärin. Nämä ajatukset ovat tummia pilviä ja isoja lättejä ikkunoissa.

On ollut hyvä havainnoida näitäkin ajatuksia Jumalasta. Kun kirjoitan niitä ylös ja ajattelen, niin huomaan miten vääristyneitä ne ovat. Asioita, jotka nousevat jostain aivan muualta kuin siitä millainen Jumala on tai miten hän on minua kohdellut tai mitä Raamatussa sanotaan. Uskon jonkun Raamatunkohdan hyvästä Jumalasta, mutta silti sisimmässäni joku pistää vastalauseita enkä pysty ottamaan sitä vastaan omalle kohdalle sataprosenttisesti. Jostain syystä ehkä joidenkin ihmisten kohtelu itseäni kohtaan onkin mennyt mielessäni sekaisin Jumalan kanssa. Hän on luvannut, ettei hän hylkää. Eikä Jumala pakotakaan mihinkään. Ja sekin, ettei jotain toivomaani tapahdu, on vain minulle parhaaksi. Kunpa nämä olisivatkin todella ajatteluni perusta, eivätkä ne pelot, jotka eivät ole Jumalasta.

On vaikea ajatella hyvää. Jumalasta ja muista ihmisistä. Ja itsestä. Mutta kuinka sitten tuntuukaan hyvältä, kun voikin hetkittäin ajatella hyvää. Kun huomaakin että katsookin rakkauden silmin ja mielin. Silloin paistaa aurinko suoraan sisimpään ja on ilon ja lämmön hetki.

Mooses vietti aikaa Jumalan läsnäolossa Siinain vuorella. Hänen tullessaan vuorelta alas, ihmiset pelästyivät, koska hänen ihonsa oli alkanut säteillä hänen ollessaan Jumalan kirkkaudessa. Johannes näki ylösnousseen Jeesuksen Patmoksen saarella ja kuvaili näkemäänsä: ”Hänen kasvonsa olivat niin kuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa.” (Ilm. 1:16) Jumalassa on todella joku käsittämätön kirkkaus.

Jeesus on maailman valo, niin kuin hän itse sen sanoo. Valo on ihanaa. Ulkoilmassa ja sisimmässä. Siivoukset jatkuvat edelleen. Aurinko paljastaa että kipuja edelleen on. Että vieläkään en ymmärrä kuinka ihana Jeesus on. En ymmärrä että minulla on kaikki, kun minulla on Jeesus. En osaa katsoa hänen rakastaviin kasvoihin ja levätä vieläkään. En ole niin rakkaudessa että kaikki pelot karkoittuisivat. Mutta silti on toivo, kun Jumala on ja hän antaa aurinkonsa ja valonsa paistaa. Saan tulla hiljaa ja varovasti pimeyden piiloista esiin ja lämmitellä armossa. Ja välillä taas itkeä pilven alla.

Aivoituksia

Edellisestä kirjoittamisesta onkin jo useampi viikko. Tässä ne päivät ovat kuluneet ilman mitään ihmeellisimpiä konkreettisia asioita. Peruskuvio pyörii – aamupäivällä maatilalle vanhempien luo, siellä jotain toimintaa tai toimettomuutta, kenties kävelylenkkiä joskus iltapäivisin (ja muutama hiihtolenkkikin on takana). Iltaisin on joinain iltoina harrastuksia, hepreaa, raamattupiiriä tai liikuntaa. Joskus on jotain ystävien tapaamistakin. Mutta silti edelleen paljon aikaa ja energiaa kuluu ajatusmaailman pyörittämiseen. Oma oleminen ei vieläkään tapahdu ilman kovaa ajattelua ja ikäviäkin tunteita. Välillä masentaa lujasti, välillä on ihan hyvä.


Ajatusmaailmassa pyörii vaan edelleen niin kaikenlaista ikävää ja vääristynyttä, jonka kanssa on vaikea elää. Jos ajattelee kurjasti itsestä ja toisista, niin eihän se ihme ole, että elämä on raskasta. Toisaalta vääristyneitä ajatuksia häpeää, niin ettei niitä kerro kellekään. Ja silti tunteet ja elämä vääntyvät niiden mukaan. ”Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6:7) On ollut hyvä että edes sille psykoterapeutille on pystynyt kertomaan jotain elämää hankaloittavia ajatuskuvioita. Ja kun on tullut kuulluksi ja otetuksi vakavasti niin se jo helpottaa. Ja kun saa vielä korjaavaa palautetta, niin onhan se jotenkin eteenpäin. Aivan kuin joku solmu aina aukeaisi sekaisessa vyyhdissä. Pääsee eteenpäin, kun saa purettua.

Monenlaista on tullut mietittyä jotenkin nyt uudelleen ja uudella tavalla. Vanhojen ajatusmallien tie tuli päähän eikä sillä tyylillä jaksanut enää. Viime vuonna tapahtuneet rankat asiat aivan kuin avasivat minun jonkun synkän vinttikomeron ovet. Ja nyt se tarvitsisi saada uuteen järjestykseen. On pakko siivota mm. sellaisia asioita kuin suhde vanhempiin, suhde Jumalaan, suhde itseensä, suhde moniin muihin ihmisiin, suhde naiseuteen, suhde miehiin ja suhde työhön. Ja muitakin osioita pyörii siinä sivussa. Välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tämä kelaaminen ikinä lopu. Mutta sitten taas olen hirveän kiitollinen kuitenkin tästä, että näin on mahdollista. Jos olisi kovin stressaantunut jostain muusta, niin tätä ei tapahtuisi. Tietysti joskus vain ihmettelee, että kuinkahan kauan tällainen vaihe oikein kestää.

Senkin tässä on saanut huomata, että kuinka ohut oma usko loppujen lopuksi on ollut. Luottamus Jumalaan on hyvin heikkoa. Sydän ei ole osannut levätä Jumalassa eikä sielu rauhoittua siinä että Isä pitää oikeasti huolen tapahtui mitä tahansa. Jeesus harvemmin täyttää ajatusmaailmani, enemmänkin omat murheet, joihin sitten vain pyytää Jumalan apua. Vaikka Jumala kehottaa heittämään kaikki murheet Hänen päällensä, niin yleensä ne jotenkin pitää itsellään ja Jumalalle valittaa vain.

Kanat, joita minulla on ollut, tulivat joka kesä ns. perinteisestä häkkikanalasta ja kun ne pääsivät ulos ja vapauteen, ne eivät kuitenkaan osanneet siitä alkuunkaan aluksi iloita, vaan vapaus oli selvästi pelottavaa. Ajattelen, että samoin voi olla ihmisen laita, jos hän on joutunut sopeutumaan ”häkkiin” eli vaikeisiin olosuhteisiin. Häkissä joutuu kehittämään erilaiset selviytymisstrategiat, kuin mitä vapaudessa on. Uskon että minutkin on Jeesus vapauttanut elämään ja vapauteen. Mutta että kestää aikansa ennen kuin oppii elämään vapaudessa. Ettei tarvitsekaan enää olla ihmisten orja. Ettei tarvitsekaan enää pelätä. Että voinkin odottaa elämältä hyviä asioita, jne. Suoristella siipiä, vahvistaa niitä ja ehkä vielä joskus kokeilla kananlentoja.

Tuossa vähän aikaa sitten täytin 35-v. Joskus aikaisemmin olin toivonut kovasti että tuohon mennessä minulla oli puoliso ja kenties perhettäkin. No, ei sitten ollut. Mutta jotenkin nyt tuntuu ihan hyvälle ja vapauttavalle siinäkin asiassa. Enää ei ole mitään ikärajoja määriteltynä. Menee niin kuin menee. Jumala tietää parhaiten.

”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)

Tipuja

Tänä samaisena helmikuun päivänä kaksi vuotta sitten makailin sairaalavuoteessa leikkauksesta toipumassa. Kun sairaalakokemusta ei ole muuten juuri ollut, tuo asia on ollut ihan mieliinpainuva. Kovin hyvin muistan edelleen kaikki siihen liittyvät ajatukset, vaikka tietysti etäisyyttäkin on niihin tullut. Tietyllä lailla koko asiasta tuli yhdenlainen käännekohta. Iloitsin sairauslomasta niin paljon, että ajattelin että on tämä nyt ehkä vähän outoa, jos elämässäni sairausloma aiheuttaa näin suuren ilon. Että ehkä kaikki ei ole aivan kohdallaan ja ehkä tälle asialle voisi itsekin tehdä jotain. Oikeastaan päätös raamattukurssille lähtemisestä ja sen jälkeen työstä irtisanoutumisesta kypsyi tuon sairausloman tuotoksena.


Kun menin leikkaukseen, ei tiedetty varmaksi mitä sisuksistani joudutaan poistamaan. Syövänkin mahdollisuus siinä hiukan keikkui - munasarjojen ja kohdun poistoa ei voinut varmasti poislukea ennen leikkausta. Muistan olleeni kuitenkin vain ihmeellisen rauhallinen. Enkä oikeastaan ollenkaan pelännyt sitä mahdollisuutta että voi käydä niin, ettei esim. lasten saaminen ole leikkauksen jälkeen enää mahdollista. Ajattelin vain, että Jumalan suunnitelma tapahtuu ja menee niin kuin menee. Tietysti oli sitten kuitenkin hienoa, että leikkaus oli vain suht pieni eikä mitään elimiä sitten tarvinnutkaan poistaa, ylimääräinen endometrioomaneste vain.

Kaikkea tässä nykyisessa rauhallisessa elämässä sitten ehtii miettimään. Niin kuin lapsiakin. Viime aikoina olen alkanut nimittäin huomata että lapsiakin on olemassa – positiivisella tavalla olemassa. Ruokakaupoissa näen nykyään lapsia – aiemmin en ole heitä siellä juuri huomannut. Raskaana olevat naiset ovat ilmeisesti lisääntyneet, koska näen heitä nykyään paljon useammin. Vauvanvaateosastot ovat ilmestyneet myös kauppoihin – epäilen ettei niitä ole aiemmin ollut. Facebookissa saatan katsella puolituntemattomien "tuttavieni" vauva- ja lapsikuvia, joita aiemmin en olisi vilaissutkaan. Jotakin on tapahtunut.

Oikeasti tuntuu hyvältä, että näköalat avartuvat. Lapsikammoni on ollut vähän ahdistavaa, enkä sano että se vieläkään kokonaan olisi pois, koska minulla ei ole koskaan ollut ketään lasta johon olisi voinut turvallisesti tutustua. Usein lapsen tavatessaan on ollut olo: kääk, lapsi, tehkää jotain! Nyt jotenkin ajattelen, että lapsi on aikamoinen peili. Ainakin tuntuu, että itsestä lapsen kohtaaminen paljastaa monia asioita: rakkaudettomuutta, teennäisyyttä, pelkoa, itsekkyyttä. Usein olen huomannut kadehtivani monia lapsia: heidän saamaansa huolenpitoa, syliä, huomiota, rohkaisua, kannustusta ja lapsen omaa rohkeutta. Näissä tilanteissa on tuntunut kuin oma sisäinen lapsi huutaisi valtavan lujaa omia tarpeitaan. Ei ole ollut resursseja kohdata kunnolla muita lapsia, kun oma sisin aloittaa valtavan rääkymisen ja kadehtimisen. On ollut ihana viime aikoina huomata ettei tätä ole tapahtunut enää, ainakaan niin paljon. Että aivan kuin joku sisälläni olisi saanut jotakin lohdutusta.

Kai tämä ikäkin jotakin teettää – parin viikon päästä täytän 35 v. Ei ole enää kuin noin 10 vuotta aikaa. Takana on paljon enemmän potentiaalisia vuosia kuin edessäpäin.Mutta en minä nyt edelleenkään aivan 42 asteen vauvakuumeessa kieriskele. Ja vaikka munasarjat jäivätkin istumaan paikalleen, niin silti ajattelen että asia on Jumalan suunnitelmien alla eikä minun suunnitelmieni asia. Välillä huvittelen ajatuksella kuinka joku lääkäri noissa leikkausyhteyksissä kysyi ”oletko ajatellut hankkia lapsia?” että kuinka olisi voinut vastata että ei kai niitä sentään ajattelemalla hankita. Että on sitten Korkeammassa Kädessä nämä johdatukset ja elämäni kulku. Ja tietysti voi olla etten kuitenkaan edes saisi lapsia – onhan endometrioosi yksi yleisimpiä lapsettomuutta aiheuttavia tekijöitä.

Olen katsellut omia vauva- ja lapsuudenkuviani ja jotenkin iloinnut näkemästäni. On kiva kun voi sanoa itselleen ja kuvilleen että siinä on söpö vauva ja ihana lapsi. Kaikkien kovien sisäisen itsesyyttelyiden ja häpeämisten jälkeen.

Skannasin tähän yhden otoksen lapsuuskuvieni joukosta. Olen siinä 3-vuotias. Kuvan valitsin tietysti mainion paidan takia. Keltainen kananpoikahan se siinä piipertää :)

Bittien maailmassa

Tietokoneeni kävi tänään huollossa. Siitä oli tullut selvästi hitaampi avaamaan jotain ohjelmia ja nettisivuja ja niinpä lopulta sain aikaiseksi viedä sen huoltoon. Eipä se sitten turhaa ollutkaan. Kävi ilmi, että virustorjuntaohjelma oli mennyt rikki ja koneessa oli monenlaista ”kuppaa”, niin kuin atk-firman henkilö asian ilmaisi. Kyllä tämä kannettava nyt nopeampi taas onkin. Jotakin juttuja kyllä vielä jäi, mutta on tälle selvästi jotain tehty.


Itse kävin tänään juttusilla psykoterapeutin luona, 7. kerta. Olin siellä aivan pelkkää positiivista vaan. Aikaisemmilla kerroilla olen murehtinut ja puhunut ja itkenyt ties mitä vaikeita asioita, mutta tänään ei ollut mitään sellaista mielessä. Kerroin vain, kuinka olen alkanut nähdä asioita positiivisesti, kuinka elämä on alkanut näyttää siltä, että siinä sittenkin on paljon mahdollisuuksia, kuinka olen saanut ymmärtää Jumalan rakkautta, kuinka on hyvä olla tässä ja nyt jne jne. Aivan kuin olisi tapahtunut joku käänne parempaan.

On helppo verrata ajatusmaailmaa tietokoneeksi, jossa pyörii kaikenlaista ohjelmaa. Itsestä kuitenkin tuntuu, että oma virustorjunta on ollut rikki hyvin alusta lähtien. Monenlaista haittaohjelmaa on ehtinyt kertyä ja ne ovat hidastaneet kauheasti tervettä ajatuskulkua. Mielessä on pyörinyt enemmän ”saatanan ohjelmia” kuin ”Jumalan ohjelmia”. Saatanan ohjelmissa pyörii syytösten, häpeän, pelkojen, ahdistusten ja ties minkä kamalat virukset. Ne ovat tuhonneet ihmissuhteita, Jumalasuhdetta ja suhdetta omaan itseen. Jotenkin viime viikkoina mieleen on vaan silti meinannut nousta positiivisia asioita. Omasta itsestä, lähimmäisistä, Jumalasta. Se on aika ihmeellistä, kun huomaakin että tämmöisiä alkaa pompsahtelemaan. Yllättäviä pop-up ikkunoita mielen biteistä, joissa onkin hienoja asioita :) . Se on niin ilahduttavaa. Että ehkä sittenkään en ole viallinen, vaan että on vain tullut saaduksi paljon vääriä ajatusmalleja. Joista Jumala auttaa vapautumaan.

Epäilemättä monenlaista haittaohjelmaa on vielä rattaissa pyörimässä. Mutta onhan se helpottavaa nähdä vähän valoa tunnelin päässä. Luin jostain, että lapsuuden traumojen käsittelemiseen menee 2-3 vuotta. Itsellä on nyt 3 vuotta siitä, kun asioiden käsittely alkoi sielunhoidollisessa keskusteluryhmässä. Ja nyt on jo paljon enemmän niitä hetkiä, ettei enää tarvitse niin miettiä näitä asioita.

Parhaimpia hetkiä ovat ne, kun kokee, että on levollinen ja tyytyväinen tässä hetkessä. Se kuulostaa minusta suorastaan kliseeltä, mutta taitaa sitten olla niin että joku muukin on samasta asiasta osannut nauttia. Etteivät ajatukset väännä menneeseen eivätkä tulevaan, vaan lepoon tässä hetkessä. Ettei onni ole siellä tai täällä tai tuolla vaan tässä. ”Minä olen” on Jumalan nimi. Ja Jumalan kuvana ihmisenkin paras olotila on tässä hetkessä oleminen. Omana itsenä oleminen. Miten vaikea laji. Human being. Ei Human doing.

Minä opettelen ihmisenä olemista. Ja rakkautta, mikä on jotenkin salatusti kätketty tähän asiaan. En sitä ymmärrä järjellä, mutta jossain sisimmässäni aavistan että oleminen ja rakkaus ovat yhdessä. Niin kuin Jumala sanoo, että hän on ”Minä olen ” ja ”Rakkaus”. Samaa olemusta. Rakkaus, joka rakastaa olemusta. Miten vaikea sitä onkaan ottaa vastaan sellaisen ihmisen jonka ympärillä työtä ja tekemistä on korostettu persoonan yli. Kuinka vaikea on ottaa vastaan totuus. Rakkaus, joka rakastaa olemusta. Jumala, joka rakastaa minua. Jumala, jolle heikkouteni, vajavuuteni ja syntisyyteni ei ole mikään ongelma. ”Rakkaus peittää syntien paljouden”.

Tietokoneeseen asennettiin uusi virustorjuntaohjelma. Toivon että minuunkin sen Jumala asentaa. Ettei tarvitse niitä valheita uskoa, mitä tämä maailma syöttää. Ettei jokaista pahaa ajatusta omasta itsestä, toisista tai Jumalasta tarvitse imeä, vaan että ne eivät sijaa saa. Raamattu on. Jumalan sana on. Totuus on. Jeesus on. Rakkaus on. Toivo on.

Pari viikkoa sitten piirsin lumeen kanan. Ilo palailee.

Saturday Night Cleaner

Tasan vuosi sitten tänään olin viimeisen työpäiväni ex-työpaikassani. On sitten vuosi vierähtänyt ilman palkkatyörutiinia. Eikä yhtään ole tullut sellaista oloa, että haluaisi sillä lailla samanlaisesti työelämään takaisin. Päivät kuluvat kyllä näinkin. Tietysti jotain uuttakin odottaa, muttei oikein edes tiedä että mitä. Tämä nykyinenkin tuntuu kovin hyvältä. Joskus jopa huomaan ajattelevani, ettei minulta puutu nyt mitään. Juuri tässä hetkessä juuri tämä on hyvä. Näillä voimavaroilla juuri tämä tilanne on hyvä. Tuntuu ihmeelliseltä, että tulee tällaisia kiitollisuuden hetkiä. En ole aiemmin elämässäni oikein kiitollinen osannut koskaan olla. Siksi sellainen ajatus tuntuu uudelta ja ihmeelliseltä. Mikään ulkoinen ei ole muuttunut, mutta jostain on noussut silti kiitollisuuden ajatus. Ajoittainen, mutta kuitenkin.


Olen asunut tässä asunnossa pian 8 kk. Ja tämä asunnon sisustus ja järjestely on edelleen kesken. On tiettyjä asioita, joita vain en ole saanut aikaiseksi. Peili on kiinnittämättä seinään, kun en ole jaksanut hommata ketään poramiestä paikalle. Toisesta huoneesta puuttuvat taulut seinältä, kun en ole vain saanut aikaiseksi. Tarkoitus oli kehystää joitain valokuvia tauluiksi, mutta se ei ole edennyt. Ja sitten kaapeissa on edelleen tavaraa, jotka muutossa vain survoin niihin tarkoituksena järjestellä kaapit myöhemmin, mutta se päivä ei ole vieläkään tullut. Jonkun verran olen kyllä järjestänyt, mutta pari hyllyä on vielä kirjakaaosta.

Mielessäni olen verrannut tätä kaappien sisällön järjestelyä oman mielen asioiden järjestelyyn ja siivoamiseen. Niin kuin tavarat ovat kaapinovien takana muilta piilossa, samoin ovat ajatuksetkin omassa päässä muilta piilossa. Siivoamiseen ryhtyy oikeastaan vain sitten, kun joku asia pakottaa siihen – paikat pursuavat yli ja elämä käy hankalaksi. Joulukuun lopussa järjestelin uudelleen laatikoston, joka minun on ollut tarkoitus järjestellä vähintään viimeiset 10 vuotta, mutta sitä päivää ei vain tullut ennen kuin oli pakko. Hommasin itselleni nimittäin uuden kirjoituspöydän ja siinä yhteydessä laatikostotilani väheni aika paljon ja jouduin vihdoinkin aloittamaan uudelleen järjestelyn. Lopulta sitten tuli yksi laatikosto siivottua.

Siivoamisen yksi hankaluus on tietysti se, että joutuu käymään kaikki tavarat läpi ja valikoimaan mitä heittää/antaa pois ja mitä jättää. Kaikkiin liittyy jotain muistoja ja montaa asiaa voi kuvitella tarvitsevansa jatkossa. Siinä se aika sitten meneekin. Samoin kun käy läpi mielen kaapistoja eteen tulee paljon vanhoja asioita, kipeitä ja hyviä. Huonoista muistoista pitäisi päästä eroon, mutta joskus ajatukset ovat niin takertuneita toisiinsa, että on suorastaan mahdoton heittää jotain ajatusta noin vain pois. Joutuu selvittelemään vyyhtejä hyvin pitkään, että saa ikävän muiston irralleen hyvästä muistosta. Läheisiin ihmissuhteisiinhan nämä usein liittyvät. Esimerkiksi oma vanhempi on voinut aiheuttaa kipeitä muistoja, jotka aiheuttavat oireita edelleen. Kuitenkin kipeä muisto on kiinni ajatuksissa vanhempaan joka on kuitenkin tärkeä ja rakas ihminen. Voi olla pitkä selvittely työ siinä, että saa kipeän muiston ja saman ihmisen tärkeyden tavallaan irti toisistaan. Ei kukaan voi heittää vanhempiaan ”roskiin” heittämättä samalla itseään ”roskiin”. Roskiin pitäisi heittää vain satuttanut muisto anteeksiantamisen kautta. Mutta tosiaan näiden asioiden erottaminen toisistaan voi viedä aikaa ja energiaa. Ja kun tietää että kaapissa on kaaos, helpommin jättää siivouksen edes aloittamatta. Eikä siihen oikein joka elämäntilanteessa pystykään. Kyllä suuremmat siivoukset tarvitsevat kunnolla aikaa ja rauhaa siihen.

Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on antanut voimia ja apuja kaikenlaiseen asioiden selvittelyyn. Oikeastaan ajattelen, että Jumalan Pyhä Henki on se joka siivouksen varsinaisesti tekeekin. Ainakin Raamatun neuvot ja asiat ovat kovasti auttaneet tässä asiassa. Että yhtään edes tietää millaiseen suuntaan pitäisi olla menossa. Jos Raamattu ei puhuisi anteeksiantamattomuudesta, kateudesta ja katkeruudesta huonoina asioina, kuinka edes tietäisin että näistä tulisi pyrkiä eroon ja että esim. juuri ne aiheuttavat minulle kipua. Pitkään olin täysin sokea näille asioille ja ajattelin että ne vain kuuluvat mieleni kaappeihin muistojen joukkoon, joita kuuluu säilyttää ja säilyttää.

Kaikenlaisia asioita ja muistoja tuli laatikostoa siivotessa vastaan. Hyviäkin juttuja, mitkä oli oikeastaan unohtanut. Muistiin palasi matkoja ja ihmisiä vuosien takaa. Että on ollut paljon hyviä hetkiä. Kaiken mielen likaisuuden seastakin löytyy sitten lopulta kiitollisuus. Pinttyneen lian ja pölykasojen alta.

Siivoukset ovat edelleen pahasti kesken. Ja tietysti joku keskeneräisyys jää aina – aina tulee uutta pölyä. Mutta haluaisin kyllä vielä saada kaappini järjestykseen ja ajatusmaailmanikin siihen kuntoon, ettei sitä tarvitse hävetä kuin kaappien kaaosta konsanaan. Että voisi kevyin mielin mennä eteenpäin ilman vanhojen asioiden painolasteja. Siivoukset siis jatkukoot. Ja josko vaikka jo tänään yrittäisi taas pitkästä aikaa kokeilla yhden hyllyn järjestelyä. Saa nähdä kuinka käy. En lupaa kyllä mitään..

”teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.” (Ef. 4:22-24)