Karkauspäivän uutuus

En ole aiemmin kirjoittanut blogia karkauspäivänä, niin tehdään nyt tämäkin, että saadaan tuo hiukan harvinaisempi päivämäärä näkyviin. Tästä päivästä tuli myös uuden tietokoneen hankintapäivä ja tämä on nyt sitten ensimmäinen uuden tietokoneen kautta tehty kirjoitus.

 Kiitos Herralle, uuden tietokoneen hankinta meni mahdollisimman helposti. Kävelin sisään lähimpään ATK-liikkeeseen kysymään neuvoa, että mitä pitäisi tehdä, kun oma kannettava ei enää aukea kuin vikasietotilassa, eikä aina siinäkään. Kysyin samalla millaisia kannettavia heillä on myynnissä ja kun liike on pieni, niin heillä oli vain yksi läppärimalli tarjolla. Niinpä sitten(ihan pienen vertailun jälkeen) päädyin ostamaan sen mallin mikä heillä oli ja tänään he saivat hyvin siirrettyä vanhasta kaikki tiedot tähän uuteen. Olisin ehkä halunnut ulkoisesti jotenkin tyylikkäämmännäköisen laitteen, mutta tyydyin nyt sitten tähän. Sisäisiltä ominaisuuksiltaan tämän pitäisi olla ihan ookoo. Vanhan laitteen kanssa yhteistyötä kesti 8,5 vuotta, joten hyvin meni, vaikka aikanaan ostotapahtuma oli vähintäänkin yhtä vähän harkittu kuin tämä – silloinkin astelin viimeisessä hädässä vanhan laitteen takutessa jo ihan kamalasti lähimpään tietokoneita myyvään liikkeeseen ja otin tyyliin ensimmäisen laitteen mitä suositeltiin. Ystäväni teki asennukset ja näin pitkälle päästiin, koko blogi ja paljon muuta tähän asti sillä. Mutta nyt tuli uuden aika.

Koko blogihan on ollut minulla vähän niin kuin uuden ajan odotusta. Jeesuksen valtakunnan odotusta, mutta myös jotakin uutta käännettä omassa elämässä jo tässä aikakaudessa ennen Herran paluuta. Että voisi elää vielä niistä uusista asetuksista ja voimasta käsin, jotka Jumalalta voi tulla. Välillä kovasti uskoen ja luottaen että uusi aika tulee ja jostain se vain tulee ehkä yllättäenkin. Ja välillä sitten taas aika epätoivoisena siitä, että tässä se elämä vain valuu hiekkaan eikä mielekkäitä juttuja löydy ollenkaan tai  ainakaan voimaa niiden tekemiseen. Ja tietysti se elämänkumppaniasia sinne samaan vellontaan. Välillä niin vahvasti ja turvallisesti luottaen Isän käsiin elämänsä ja että paras mahdollinen kuvio minulle tapahtuu ja sitten taas välillä niin epätoivoisena siitä ettei yhteyteen tunnu pystyvän tai yhteyttä ei muista syistä synny. Näissä aalloissa on menty jo aika kauan. Ilman Raamatun lupauksia, profetaalisia sanoja jne olisin vaipunut syvälle jo ajat sitten, mutta aina on jostain jotain rohkaisua tullut jaksaa eteenpäin.

Meillä on maatilalla ollut nyt aika uudenlaisia uutisia. Kerron varsinaisesta asiasta joskus vähän myöhemmin, koska se koskettaa suoremmin muita kuin itseäni, vaikka toki itselle on tärkeä juttu myös. Tämä asian seurauksena ollaan jo hiukan heitetty ilmaan sitäkin mahdollisuutta, että pitäisikö pellot laittaa vuokralle. Maatilan tilanne käytännön asioiden suhteen alkaa olla hyvin lähellä tietokoneen vikasietotilaa. Kun tulee lisää uusia ihan hyviäkin juttuja, homma ei vaan enää meinaa toimia ollenkaan. Käytännön arki on kuin hutera korttitalo, jossa romahdus on hyvin lähellä ja mikä tahansa voi sen lopulta aiheuttaa. Tarvitsisimme todella sinne ihan uudet kuviot.

Ihminen tuntuu olevan monessa asiassa samanlainen kuin minä vanhan tietokoneen kanssa. Vaikka vanha takkuaa ja takkuaa, silti uusissa jutuissa on jotain pelottavaa ja niitä välttää viimeiseen asti. Huomatakseen vain, kuinka sittenkin oli hyvä päästä siitä vanhasta eroon ja päästä uusien mahdollisuuksien äärelle. Tämä uusi kone on ihan hiljainen, kun vanhassa tuuletus oli jatkuvasti päällä. Netti toimii vikkelästi ja akun varausta riittää. On paljon tyhjää kapasiteettia kaikenlaiseen uuteen, kun vanhaan ei voinut ladata enää mitään ohjelmia. Voisikohan maatilallakin vielä tulla uuden aika? Ettei viimeisillä voimilla tarvitsisi itse kunkin puskea ja puuskuttaa ja jatkuvasti jättää kaikenlaista väliin vain siksi, ettei siihen ole kokonaisuudessa kapasiteettia.

On yleensä niin valtavan helppo sanoa vierestä, mistä jonkun henkilön pitäisi luopua tai mitä tehdä toisin ja nähdä uudet mahdollisuudet, jos vanhasta luopuisi. Kun asia tulee omalle kohdalle, edessä vaikuttaa upeiden mahdollisuuksien sijaan olevankin vain epämääräinen tyhjyys ja vanhat huonot ja epätoimivat systeemit tarjoavat kuitenkin turvallisuudentunnetta, johon haluaisi takertua.

Vaikka tietokoneeni lakkasi toimimasta, vika ei ollut kovalevyllä, vaan tiedostot saatiin talteen enkä joudu harmittelemaan niiden häviämistä. Ehkä muistan taas joskus tehdä varmuuskopiointiakin.. Toivon ja rukoilen että sitten kun maatilallakin vanha käyttöjärjestelmä kaatuu, se voisi tapahtua niin että se mikä on pysyvää ja hyvää, voisi kuitenkin jatkaa vielä elämää.

Mutta lopulta vain Jumalan Sana pysyy, mikään muu ei. Alussa oli Sana ja lopussa on Sana. Haluaisin kyllä vielä askaroida pysyvien eikä katoavien asioiden parissa.

”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” (Luuk. 21:33)

Vikasietotila

Tänä viikonloppuna olisi ollut taas hyvin aikaa kirjoitella tänne, mutta nyt on tietokoneeni tullut viimeisiin hetkiinsä, eikä pysty enää oikein mihinkään.. Uutta konetta olen suunnitellut hommaavani viimeiset 1,5 vuotta, mutta tämä viimeinen tiltti sitten tarvittiin, että semmoiseen asiaan saan aikaiseksi ryhtyväni. Että joo, toivottavasti suhteellisen pian minulla uusi kone toimintakunnossa olisi.. Tämä pieni vikatilahuokaisu tuli nyt muilta laitteilta..

Joosefin viljaa

Päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Monenlaista juttua piti olla, mutta onkin sitten (ilmeisesti) influenssaa ohjelmassa. Kuumetta kylläkin vain hyvin vähän, kun tällä lailla kuitenkin jaksan kirjoittaa. Vähän tokkurainen olo kuitenkin, että jos tulee höpö puheita, niin voi laittaa taudin piikkiin..

Eilen aamulla oli jo hyvin flunssainen olo ja ajattelin käyväni maatilalla vain laittamassa vähän ruokaa ja maksamassa jonkun laskun, mutta muuten otan hyvin rauhallisesti. Päädyin sitten kuitenkin seisoskelemaan 5 ja ½ tuntia ulkona, mitä en normaalisti tee terveenäkään talvella. Kiitos Jumalalle sateettomasta ja muutenkin tilanteeseen sopivasta säästä.

Eilen oli viljakuorman haku. Eihän se nyt yllätyksenä tullut, mutta en kuvitellut operaatioon juurikaan osallistuvani, ehkä viljapassin kuljettajalle antavani ja siinä kaikki. Tällä kertaa ostaja oli tilannut meille tuntemattoman autoilijan ja tilalle kurvasi 24,5 metriä pitkä yhdistelmä. Onhan noita täysperävaunuyhdistelmiä vuosien varrella ennenkin viljaa hakenut, mutta näin pitkää laivaa kuivurin nurkalla ei ole ennen seisonut.  Kuljetusyrittäjä oli noin ikäiseni reipasotteinen nainen.

Koko hommassa riitti vaiheita, kun kuivurin piha oli noin pitkälle vaunulle selkeästi liian pieni. Lopulta vielä lastauksen valmistumisesta siihen, että vaunu pääsi lähtemään matkalle pimeään tammikuun iltaan, meni kaikkine vaiheineen melkein 2 tuntia. Yöllä näin silmissäni vain sentin päässä peräkärrystä olevia katonkulmia. Kaikessa tässä roolinani oli olla sivustaseuraajana, kuten yleensä, kun tuo kuivurin (niin kuin niin monen muunkin koneen) käyttö ei ole koskaan tullut itselle tutuksi ja luontevaksi. 80-v isäni homman siinä hoiti ja toki tämä autoilija oman osansa. Viljan lapiointi oli selvästi naiselle tuttua hommaa. Ja toki koko yhdistelmän kuljetus ja tekniikka.

Seisoskelin tyypilliseen tapaan kädet taskuissa osaamatta tehdä mitään ja lähettelin tilanteesta viestejä kaverille, mikä auttoi kestämään. No, autoilijalle toin kahvia ja voileipää enkä tiedä olinko sitten jollekin henkisenä tukena, vaikka oikeasti minulla meni hermot jo paljon muita ennen, ja olin lopussa jo aivan epätoivoinen, että pääseekö tämä kaara ikinä tästä pihasta ulos. No pääsihän se sitten. Ilmeisesti tapaus pääsi kuljetusyrittäjänkin ”on sitten jotain mitä muistella” –listaan. Saimme myös vinkkejä, miten pihaa voisi muuttaa, vaikka koskaan aiemmin ei ole tarvinnut ajatella, että piha olisi mikään erityinen autoilijan painajainen. Ja kyllä autoilijallakin olisi sitten ollut keinot pahimman tilanteen estämiseen, mutta ne tulevat sitten varmasti käyttöön seuraavalla kerralla..

Tässä tammikuun lopussa tulee kuluneeksi tasan 5 vuotta siitä, kun lähdin pois palkkatyöstäni. Vaikka en siinä alkuunkaan kaikilta osin viihtynyt ja burnout tuli lähelle, pystyn jo tämän verran perspektiä saaneena olemaan hyvin kiitollinen tuosta ajasta ja näkemään paljon hyvää ja minulle sopivaa siinä työssä. Kyllä minulle niin paljon paremmin sopii toimistotyö, suunnittelu, organisointi, tapahtuminen järjestäminen, tiedottaminen jne kuin käytännön hommat, mikä nyt vaan ei ole minun juttu edelleenkään. Ja sitten kuitenkin räpiköin maatilalla, jossa tarvetta olisi reippaalle ja riuskalle käytännön toimijalle. Tämä yhtälö on vain niin käsittämätön.

Maatilalla tarvittaisiin niin kovasti uutta järjestystä. Arki alkaa mennä mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. 80-v äitini, joka hädin tuskin pysyy jaloillaan pystyssä ja kivuiltaan kävelemään, pitelee käsissään tietyllä lailla edelleen emännän lankoja eikä tuo 80-v. isänikään nyt ihan teräsmiehen papereita saa, vaan väsymystä tulee vuosi vuodelta lisää eikä ihan kaikki tieto ole nykytilanteen tasalla. Kuitenkin on edelleen jotenkin mahdotonta nähdä, mikä se uusi järjestys sittenkään olisi. Onko minun tarkoitus olla maatilalla jatkossa vai ei? Tuleeko siitä vielä oma juttu vain jäänkö ikuiseksi sivusta seuraajaksi ja itseni hyödyttömäksi kokemaan? Olisiko parempi lopettaa peltoviljely jollain konstilla ja keskittyä johonkin ihan muuhun? Periaatteessa motivaatiota jossain määrin löytyykin tilanpitoon, mutta jos se tarkoittaa sitä, että minulta odotetaan konehommia niin sitten voi unohtaa koko jutun. Minusta ei koskaan tule tuollaista, kuin tämä kuljetusyrittäjänainen oli. Minua ei ole sellaiseksi luotu, vaan johonkin ihan muuhun. Lentämään myös kauas. Mutta missä on koti, sitä en tiedä.

Maatilan tilanne ahdistaa minua, kun en yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä. Minulle sanotaan, etten välitä tilanteesta, vaikka oikeasti en vain todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että kaikilla olisi hyvin. En voi muuta kuin yrittää elää päivä kerrallaan ja luottaa että Jumala tämän asian hoitaa, niin kuin kaikki muutkin asiat. Kärsin vuosia palkkatyössäni ja nyt olen siitä paljosta kiitollinen. Kai tähänkin pitkään kurimukseen vielä kiitos tulee. Vaikka joissain asioissa minulla on hyvin lyhyt pinna, kuten viljan lastauksen ongelmissa ja muissa käytännön asioissa, missä hermo menee helposti, ehkä jossain toisissa asioissa pitkäjännitteisyyttä kuitenkin löytyy. Ehkä joku toinen ei jaksaisi olla 7,5 vuotta vaikeaksi kokemassaan työssä, vain siksi että haluaa katsoa homman loppuun asti ja lähteä sitten vasta, kun kokee että homma on hanskassa. Niin vaikka vuosikymmeniä on tuntunut epäilys, että Jumalalle on tapahtunut virhe siinä, että olen syntynyt maatilalle, haluaisin kuitenkin nähdä, että virhettä ei sittenkään ollutkaan, vaan kaikki oli kuitenkin hyvää suunnitelmaa. Että kuitenkin tässä jutussa on joku juoni, vaikken sitä pysty näkemäänkään.

Olen lukenut taas viime aikoina Joosefin elämästä. Hän ei tehnyt itse mitään ansaitakseen tilanteensa, mutta joutui silti pahasta paikasta pahimpaan paikkaan. Ensin orjapalvelijaksi vieraaseen maahan ja siellä sitten vielä vankilaan perättömien syytteiden takia. Tämä kaikki oli kuitenkin häneltä salassa olevaa käsittämätöntä Jumalan johdatusta, jonka kautta lopulta pelastui hänen perheensä ja kokonainen kansakunta nälkäkuolemalta. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin faraon luo ja 13 vuoden orjuus loppui käsittämättömään korottamiseen vankilasta Egyptin päämieheksi. Vaatteet vaihdettiin vauhdilla vangin puvusta faaraon hovin tyyliin. ”Farao antoi Joosefin ajaa toiseksi parhaissa vaunuissaan, ja hänen edellään huudettiin: ”Polvistukaa”!” Ulkoisen aseman muuttamiseen ei tarvittu kuin yksi kaunis päivä, mutta sisäistä muutosta Jumala oli tehnyt Joosefin sydämessä vuosia, että hän saattoi nöyränä ottaa tehtävän vastaan ja antaa siitä kunnian Jumalalle.

Joosef organisoi sitten viljan keräystä 7 vuoden ajan, jonka jälkeen 7 vuotta viljan myymistä nälänhädän runnellessa maata. Ehkä sielläkin oli joskus haastavia tilanteita isojen lastien kanssa ja vehnäkärryt meinasivat kaatua Niiliin.. :)

”Minä olen Joosef”, hepreaksi ”Ani Josef”. Se on edelleen yksi koskettavimmista lauseista Raamatussa. Kahteen sanaan kätkeytyy niin valtavan paljon.

Pientä puuhaa

Nyt ei sitten olekaan ollut ihan hiljaiseloa, vaan sen sijaan pientä toimintaa on riittänyt. Pieni kiva toiminta johtuu huhtikuun Israelin matkasta, johon ryhmää kerätään kokoon. Kuvittelin, että matkaryhmä tulee kokoon ihan helposti – muutama meili tuttaville ja tieto facebookiin. Ja sitten yhteydenottoja jo sateleekin, kun matka on niin kiinnostava, ”kaikki” ymmärtävät heti hengessä matkan tärkeyden ja haluavat olla mukana pioneerimatkailijoiden ryhmässä Samarian vuorille ja rukoilemassa alueen puolesta. Ihan niin se ei sitten mennytkään. Kaksi ihmistä ilmoittautui ja sitten alkoi syvä hiljaisuus.

Nyt listassa on 13 nimeä, mutta monenlaisia vaiheita on ollut että siihen on tultu. Rukousta, kutsu tapaamaan erästä entuudestaan minulle tuntematonta henkilöä joka rohkaisi minua moni tavoin, mm. profetaalisen sanan kautta, erään antelijaan henkilön yllättävä avustus mainontaan ja muuhunkin jne jne. Vaiheet ovat olleet kieltämättä ihan elämää rikastuttavia. Vieläkin on paljon edessäpäin, mutta tämä on nyt kaikella lailla sellaista tekemistä mikä tuntuu hyvin omalta. Sitä oman jutun löytymistä olen täällä blogissakin aina välillä huokaillut ja ollut enemmän tai vähemmän apaattisena, kun semmoista asiaa ei tunnu aukeavan, mikä omalta tuntuisi. Nyt ainakin hetken saa taas elää mielekkään touhuamisen aallossa, kun koko se prosessi, mikä tällaisen matkan järjestelyihin liittyy, on hyvin motivoiva.

Ja sitten kun on mielekkään tekemisen aallossa, ei  tule murehtineeksi sitäkään,  ettei ole puolisoa ja perhettä, vaan yhtäkkiä onkin ihan tyytyväinen vaan nykytilanteeseen, kun on mahdollisuus tämmöiseen mielekkääseen toimintaan. On ihmeellistä miten asiat voivat tavallaan hyvin äkkiäkin kääntyä toisenlaisiksi. En tiedä missä mietteissä olen viikon päästä, mutta kiva, että voi kertoa myönteisiä uutisia siitä, että saa olla mukana asioissa ja tekemisissä, mitkä kokee Herran räätälöimiltä jutuilta itselle. Asioilta, joissa on helppo ottaa jonkinlainen palvelijan asema ja se ies, joka on sopiva.

Tammikuun alkupuolella mietin vielä erämaata ja koin siellä olevani. Ja ihan kiitollisena erämaassa. Sanoin Jumalalle, että pidä minua täällä erämaassa juuri niin kauan kuin on hyvä. Ja erämaalla tarkoitan tässä nyt jotakin sellaista, että ihminen on enemmän Herran kanssa kaksin, ja enemmän tai vähemmän syrjässä, kuin ihmisten parissa ja toiminnassa. Näitä erämaakoululaisia Raamatusta löytyy, että se on ihan normaali Jumalan hyvä tapa kasvattaa ihmistä. Opettaa elämään päivittäisellä mannalla eli Sanalla eikä  kokemuksilla. Samaan ilonsa Herrasta, eikä ulkoisista asioista.

Mutta on se mielekäs toimintakin ihmeellistä. Että on jotakin muutakin mietittävää, kuin kaikki ajatukset, mitkä vain pyörivät oman itsen, tunnemaailman jne ympärillä. Että joku juttu menee siitä yli ja on valmis unohtamaan itsensä edes jossakin kohtaa. Se on jotenkin kovin helpottavaa. Että saa olla vain jonkinlainen työkalu, mutta se joku asia on se keskipiste. Ja sitten taas ymmärtää olla kiitollinen Jumalalle myös siitä kaikesta ajasta, jonka hän on suonut sille, että työkalua on hoidettu ja valmistettu. Toki se varmasti jatkuu aina eikä koskaan tule valmiiksi, mutta varmasti jotkut ajat ovat enemmän valmistavia kuin toiset. Tässä toiminnan aallossa, missä nyt olen, on paljon huonommin tilaa kaikelle sille hiljaisella prosessoinnille mitä sielunhoidollinen prosessi edellyttää. Ja sitten taas mielekkäästä tekemisestä on kiitollinen, ettei loputtomiin tarvitsekaan jäädä märehtimään asioita. 

Mutta juu, tämä voi nyt hyvin olla vain muutaman viikon kestävä vaihe aktiivisuutta. Nähtäväksi jää. Onhan minulla näitä lyhyitä tekemisvaiheita ennenkin ollut ja sitten on taas tullut pitkää erämaameininkiä. Kaikki on ollut hyvää. Ainakin jälkeenpäin ajatellen..

Luokkakokous

Viimeksi kun kirjoittelin tänne, oli lämpötila ulkona +10 ja nyt on -22 C. Tällaisina päivinä on erityisen helppo olla kiitollinen lämpimästä asunnosta. Ulkona ei juurikaan tule oltua, mutta kirkas auringonpaiste ja ohut lumipeite tuntuvat ihan mukavilta asioilta. Eilen ostin käsienlämmittäjiä – lämmittäviä pikkupusseja, jotka voi laittaa hanskojen sisään. Ehkä lähden niitä testaamaan tänään jossain vaiheessa. Tai sitten tulevina päivinä, kun ennustelevat näin kylmien säiden jatkoa vielä ainakin pari päivää lisää.

Kalenterivuosikin siinä sitten taas vaihtui. Vuoden vaihtuminen meni tänä vuonna kivasti Israelin matkaan liittyvien asioiden siivittämänä. Koska tulevaan huhtikuun matkaan on ilmoittautunut väkeä todella vähän ja matkan toteutuminen ei ole ollenkaan varmaa, olen joutunut ylittämään itseni mm. siinä että päädyin kysymään, jos eräs tuttu freelancer-toimittaja voisi tehdä juttua tulevasta matkasta. Kyllä ajatus varmasti sitten Jumalalta tuli, koska toimittaja siihen suostui ja eräs kristillinen lehti on pikkujutun luvannut myös julkaista ensi viikolla. Juuri vuodenvaihteessa tämä juttuasia on pinnalla eniten ja toimittajan kysymyksiin aiheesta vastailin. Olin siitä sen verran innostunut, etten sitten ehtinyt juuri vuodenvaihteessa rypeä itsesäälissä kuinka kuluneenakaan vuotena ei mitään suuria ja ihmeellisiä asioita minulle ole tapahtunut. Oli vain kiva vastata kysymykseen mistä ja miten minulle oli tullut ajatus tulevasta Israelin matkasta.

Yksi asia on myös nostanut paljon asioita mieleen tässä vuodenvaihteen kieppeissä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ylioppilaaksi pääsemisestä ja tämän johdosta eräs entinen lukion luokkakaveri on alkanut järjestää luokkakokousta keväälle. Tämä luokkakokousjuttu ei ole minulle mitenkään helppo asia ollenkaan. Mieleen nousee kaikki vanhat asiat ja tunnelmat lukioajalta ja niistä lähtökohdista käsin ajatus luokkakokouksesta ei ole minulle mitenkään pelkästään riemastuttava. Lukioluokallani oli 35 oppilasta ja itsellä päällimmäisenä fiiliksenä koko ajasta on se perinteinen peikkoni eli ulkopuolisuuden tunne. Vaikka nykyään en kiitos Jumalalle alkuunkaan niin usein koe ulkopuolisuutta kuin aikaisemmin (johtuen paljolti siitä ettei minulle ole nykyään sellaisia tilanteita, joissa tätä eniten on ollut, esim. työn kautta tulleet), etukäteen tuntuu kuitenkin oikeastaan mahdottomalta, että entisten lukioluokkalaisten kanssa tätä olotilaa ei olisi. Sitä jotenkin ajattelee niin automaattisesti, että kun se silloin aikanaan oli niin vahva, niin että se olisi vieläkin.

Yksi mikä tässä vaikuttaa myös, on tämä usko. En mitä ilmeisimmin ole alkuunkaan sinut sen erilaisuuden kanssa, mikä johtuu siitä, että on Jumalan lapsi. Joku toinen voisi olla hyvinkin innoissaan mahdollisuudesta päästä kertomaan uskoontulostaan entisille luokkakavereilleen, mutta minua tämä asia kuitenkin vähän ahdistaa. Ja sitten myös harmittaa tosi paljon, että se ahdistaa. Toisaalta haluaisin kertoa heille asiasta, mutta toisaalta sitten pelkään, että se aiheuttaa lisää sitä ulkopuolisuuden tunnetta. En ole missään vaiheessa kuullut, että kukaan muu näistä luokkalaisistani olisi tullut uskoon (tai olisi jo lukioaikana sitä ollut). Toki en voi asiaa varmaksi tietää, mutta nykyään esim. facebookin kautta saa jotain peruslinjoja tietoon ihmisten elämästä, vaikkei heihin yhteyttä pidäkään. Niinpä sitten kuvittelen olevani ainoa yksilö 35:stä, jonka elämään lukion jälkeen on tullut Jeesus ja Raamattu. Haluaisin kyllä olla niin sinut tämän asian kanssa, ettei tarvitsisi luokkakokouksia arkailla..

Toki sitten ahdistaa se muukin vertailu, mitä tässä yhteydessä huomaan harrastavani todella paljon. Kuinka haluaisi mennä kertomaan jotain ällistyttävän ihmeellistä elämäntarinaa viimeisen 20 vuoden ajalta.  Ja kuinka on se jatkuva tuntemus, ettei elämässäni ole tapahtunut mitään mitä voisi kertoa. Omat ehkä yliampuvat odotukset ja vaikeus hyväksyä joitain asioita, kuten puolisottomuuden historiaa ja uskosta johtuvaa erilaisuutta ajavat edelleen omaan kuplaansa. Varmasti jokaisella on takana 20 vuoden ajalta hyvin monenlaisia vaiheita, mutta jotenkin ei sitten vain ole niin paljon kiinnostusta ja välittämistä näitä ihmisiä kohtaan, että pystyisi olemaan vain aidosti kiinnostunut heistä. Suurin osa jäi heistä lukioaikanakin hyvin vieraiksi ja pinnallisiksi tuttavuuksiksi, niin sellaisina valitettavasti ajattelen heitä nytkin.

Lukioajasta selvisin, koska minulla oli luokalla yksi oikea ystävä, kiitos Jumalalle hänestä! Ja sitten rinnakkaisluokalla oli vielä kaksi ystävää lisää. Näiden kolmen kanssa olen ollut yhteyksissä 20 vuotta lukion jälkeenkin. Heidän elämästään tiedän lukuisat vaiheet, paljon iloja ja suruja eikä heidän kanssaan ole kovin paljon tarvinnut näytellä menestystarinaa, kun erilaiset vaiheet ja elämäntaustat ovat tiedossa. Heistä kaksi, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, eivät ole uskossa ja se on toisaalta tuonut ihan hyvää näkökulmaa itsellekin, kun oikeastaan kaikki muut ystäväni ovat uskovia. Mutta muut lukion 34 luokkalaista ovat niin vieraita, että haluaisin näyttää heille vain huippumenestyneen pintakiiltokimalluskuoren. Että aivan kuin se 9-10 arvosanaluokka jatkuisi jokaisella elämänalueella edelleen. Niin epävarma (+ylpeä) se sisin kuitenkin edelleen on.

No, nyt on kuitenkin ihan epäselvää menenkö ylipäänsä koko tilaisuuteen. Tämä ei johdu ollenkaan pelkästään tästä epävarmasta olostani ja ulkopuolisuuden pelosta, vaan siitä että koko tapahtuma on minulle ainakin näin etukäteen ajateltuna erittäin huonona päivänä. Tarkoitus olisi nimittäin juuri sinä päivänä palata Israelista eli takana olisi kokonaan valvottu yö lentokoneessa ja muussa matkustamisessa ja toki vielä todennäköiset univelat koko matkalta. Normaalisti palattuani tällä tavoin kotiin olen ollut kuolemanväsynyt juuri tuona iltana. Nyt sitten juuri tuona kuolemanväsyneen iltana olisi tämä luokkakokous. Eli en nyt ole edes osannut ilmoittautua tai sanoa asiaan yhtään mitään. On mahdollista että väliin jää. Rukoilen, että Jumalan suunnitelma voisi tässä asiassa toteutua.

Mutta joo, vaikka jäisikin väliin, niin paljon pohdittavaa on kyllä herättänyt pelkkä ajatuskin luokkakokouksesta. Näitäkin asioita haluaisi Herran hoidettavaksi jättää. Yllättävillä tavoilla asioita paljastuu. En ole ymmärtänyt aiemmin, että tarve pitää menestyneen kuorta ja vaikeus olla sinut Jeesuksen kanssa on näin suuri, kuin mitä tässä nyt havaitsee. Mutta yllätyshän se on vain minulle – ei Jumalalle ja kenties ei joillekin ihmisillekään, jotka minut tuntevat.

Nyt lähden haistelemaan pakkasta ja kokeilen lämpölappuja kintaisiin. Ja muistutukseksi itselleni ja rohkaisuksi muillekin tuttu kohta:

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta! Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle. Kansa, jonka olen luonut itseäni varten, on julistava minun ylistystäni.” (Jes. 43:18-19,21)

Lasten valtakunta

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Aloitetaan vaikka kirjaamalla muistiin tämän päivän lämpötila, +9-10 C täällä omalla paikkakunnallani. Pilvistä, harmaata, tuulista ja sateista keskipäivän tietämillä.

Tämä syksykausi on ollut oikein taas sohvallamakaamissyksy. Keuhkokuume teki siinä oman osansa, mutta kyllä sitten on makoiltu senkin jälkeen ilman kuumeita. En ole käynyt missään jumpassa koko syksynä. Jonkinlaisia kävelylenkkejä teen, mutta kyllä liikuntaa tarttisi enemmän olla. Heprealaisten tanssien tunnilla kävin syksyllä joitain kertoja. Se oli ihan hauskaa, mutta ei siitäkään nyt kauheasti sitä liikuntaa tullut. Ai niin ja joulukuun alussa olin kerran ratsastustunnilla. 

Tämä ehkä jossain määrin liian vähäinen tai tehoton liikunta on ollut näitä ”ikuisuuskysymyksiä”, jolle ei kovasti mitään ole tapahtunut vuosien varrella. Kun sen oman jutun löytäminen on vain ollut niin vaikeaa. Voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä pari kertaa tehokkaalle jumppatunnille, mutta kun siellä ei ole kavereita enkä tykkää musiikista ja muutenkin alkaa homma kyllästyttää, niin ei se sitten pitkälle kanna eikä siitä mitään aktiivisempaa elämäntapaa sillä tyylillä tule. Kävely on ainoa laji, mitä olen harrastanut pitkään ja mikä on ”elämäntapa”. Eikä se sitten pelkällä haaveilulla ole juoksuksi muuttunut. Juoksemista häiritsee eräs seikka, josta en nyt viitsi tässä enempää mainita, muuta kuin että semmoinen juttu on, mikä ei ole kiva, niin ei sitten ole tullut pahemmin juostua, vaikka periaatteessa haluaisikin.

Yksi elämää peruspassivoiva tekijä on itsellä kenties tämä asumismuoto eli kerrostalo. Kun asuu yksin ja kerrostalossa, niin eipä minun sitten kotona tule muuta tehtyä kuin kirjoja luettua ja netissä surffailtua ja sieltä erilaisia ohjelmia katseltua ja kuunneltua. Kaikkea sitä sohvalta käsin. Siinäpä ne pimeät illat ja viikonloput sitten menevät, sinänsä ihan hyvin. Nytkin olen lukenut oikein hyvää kirjaa, josta on saanut paljon hyviä ajatuksia lisää, että olen kyllä kiitollinen että tällaiseen on mahdollisuus. Mutta kai sitä haluaisi että koko elämä nyt olisi pelkkää sohvalla makaamista.

Jossain siellä keuhkokuumeen keskellä tuli yhtäkkiä kesken kaiken ajatus asumismuodon muutoksesta. Kun minulla olisi mahdollisuus kokeilla muutakin kuin tätä kerrostalotouhua. Olen kertonut täällä siitä yhden mökin ostamisesta ja remontoinnista. http://munavaikana.blogspot.fi/2014/05/purkuviikko.html Siellä on nyt ollut vuokralaiset 11 kk. Kovin ihanaa, että vuosia asumaton ja kurja mökki sai uuden elämän. Niinkin paljon elämää, että vuokralaisnuorelleparille syntyi heidän asumisvuotensa aikana esikoinen ja nyt mökki ja erityisesti sen pesutilat ovat liian pienet. He lähtevät pois tammikuun lopussa ja minä olen sitten miettinyt että jos kokeilisin siellä asumista.

Erityisesti kerrostaloelämä tökkii keväisin ja kesäisin – ei juuri nyt.. Mutta on siinä sitten taas puolensa ja puolensa. Mietin että erakoidunko sinne sitten jotenkin ”lopullisesti”, tuleeko sieltä lähdettyä harrastuksiin senkään vertaa mitä nyt? Ovatko vanhemmat liian lähellä ja pystynkö pitämään yhtään erillään ”omaa elämää”,  kun maatila on parinsadan metrin päässä? Oletetaanko että olen jatkuvasti heidän asioillaan ja omat kiinnostukseni, jos niitä siinä lähellä puuhaan (tai olen vaan) ovat pahoja ja itsekkäitä, kun en 24/7 toimi heidän toiveiden mukaan? Täällä 10 km päässä olen tarpeeksi kaukana tietyistä ikävistä asioista, joita maatilaan liittyy, mutta onko tapahtunut jo niin paljon muutosta, että pystyisin elämään ilman jatkuvaa murhetta 200 metrin päässä? Tätä en oikein ollenkaan tiedä. Siksi kyseessä olisikin aluksi vain kokeilu.

Mietin edelleen persoonaa ja persoonallisuutta. Muistan joskus täällä kirjoittaneeni että ajatus omana itsenä olemisesta tuntuu kauhean pelottavalta. Kuitenkin varmasti se, että oma persoonallisuus ei pääse kokonaan esiin tekee juuri osansa yhteydettömyyden kokemukseen. Itsekin tiedän henkilöitä, jotka ovat jotenkin ”piilossa” ja heihin on paljon vaikeampi tai suorastaan mahdotonta saada kontaktia, kun sitten taas joidenkin persoona on paljon enemmän esillä ja yhteys tulee paljon helpommin. En haluaisi lopun elämääni olla ihan piilossakaan.

Itselle yksi piilopiirre on jonkunlainen lapsenmielisyys. Muistan kun otin maatilalle ensimmäiset kanat jonkinsorttisesta vastustuksesta huolimatta. Minulle sanottiin silloin että minua lapsettaa – että oli jotenkin negatiivista lapsellista toimintaa ottaa kesäkanoja. Matkan varrella on ollut lukuisia muitakin tilanteita, joissa persoonallinen innostus on pahoin torjuttu jotenkin pahana asiana. Aivan kuin lapsenkaltainen innostus olisi pahuutta ja itsekkyyttä. Kyllä sellainen latistaa ja masentaa ja lopulta hukkaa kyvyn kokonaan innostua. Nyt sitä sitten etsitään kanojen ja koirien kanssa.. ja Jumalan Sanan kanssa.

Kirja, jota olen viime aikoina lukenut, on vienyt lisää ajattelemaan Isäsuhdetta ja isäsuhdetta – opettanut katsomaan Jeesuksen sydäntä ja suhdetta Isään Jumalaan. Tänään ajattelin kohtaa  ”taivaista kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt””. (Matt. 3:17) Ajattelin tilannetta, jossa Isä tämän Pojalleen sanoi. Se oli tilanne, jossa Jeesus ei ollut vielä julkisesti opettanut mitään, hänellä ei ollut opetuslapsia, hän ei ollut parantanut ketään. Hän ei ollut tehnyt ”mitään” ja Isä oli häneen mieltynyt. Hän oli Hänen Poikansa ja se riitti mieltymykseen. Sydämestään Poika sitten sen jälkeen halusi tehdä Isänsä tekoja. Siinä yhteydessä ei pelkoa ollut eikä epämääräisiä itsekkäitä motiiveja tekemisiin. Jos Jeesus tarvitsi tämän vakuuden sydämeensä taivaalliselta Isältään, niin vähintään yhtä paljon mekin sitä varmuutta tarvitsemme – mieltymystä poikana tai tyttärenä ilman suorituksia – vain omana persoonanaan Jumalan lapsena ja kuvana.

Tämä tyyppi on uusin tulokkaani, Kornelius-kukko. Se on käsinukke ja siihen liittyy ajatus lapsenkaltaisuudesta, ilosta ja luovuudesta. Että jos vielä joskus pystyisi pitämään lapsille jotain ohjelmaa, vaikka Muna vai kana –maatilapyhäkoulua. Siliteltäisiin kanoja ja etsittäisiin munia ja sitten Kornelius-kukko voisi kertoa mikä Raamatunkohta häntä on viime aikoina puhutellut. Niin, tässä siis tarvittaisiin kanojakin.!

 

Tänään Kornelius-kukon valitsemat Raamatunkohdat ovat: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” ja "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". (Matt. 18:3, 19:14)