Homekoiran paluu

Ensi viikolla pitäisi homekoiran tulla käymään. Samaan kohteeseen kuin viime maaliskuussa eli mökkiin.. Piskin nuuskimat homeet poistettiin viime keväänä perusteellisessa yhden huoneen lattian avauksessa. Omassa kesäasumisessani en saanut mitään oireita. Syyskuussa asukiksi tuli vuokralainen, joka edellisellä asumiskerrallaan reagoi ja häipyi kolmen kohteesta päivän jälkeen. Nyt samaisen henkilön syksy sujui ilman suurempia selviä reaktioita, mutta joulukuun lopussa alkoivat oireet ja sairastelu, joita ensin arvuuteltiin koronaksi ja myyräkuumeeksi ja ties miksi. Lopulta epäilys iski jälleen homepuoleen, jonka jälkeen asukasta ei sitten enää ole ollutkaan.

Haukku tulee ensi viikolla haistelemaan, josko se vielä löytäisi uusia homeita. Hohhoijaa. Eniten harmittaa vuokralaisen sairastuminen ja taloon liittyvät harmitukset ovat sinänsä vähän sivuseikka. Tietyssä mielessä tuntuu vähän epätoivoiselta, että voiko mökistä koskaan täysin terve tullakaan. Ja kuinka paljon ollaan valmiita purkamaan kaikkea sitä hyvää pintaa, mikä 2014 tehtiin. Pitäisikö vessa ja suihkuhuone avata aivan kokonaan, vaikka se vesieristeillä on asianmukaisesti tehty?  Pitäisikö kahden muun huoneen lattiat räjäyttää? Missä tämä home asustaa ja voiko sen vielä saada pois? Kenties koira voi antaa jotakin vinkkejä.

Voisi kuvitella, että olisin näiden useampien homekuvioiden takia jo useamman kerran katunut koko mökin hankintaa. Näin ei kuitenkaan ole. Nyt en kyllä enää vastaavaa toista kohdetta ostaisi, mutta siitä huolimatta en ajattele, että tuon mökin osto olisi ollut väärä päätös. Niin paljon kaikkea hyvää on siellä kuitenkin ehtinyt tapahtua ja jotenkin kaikkine ongelmineen se vaan kuuluu kalustoon ja maatilan kokonaisuuteen. Itse olen saanut viettää siellä kiitollisena kesäaikoja ja muitakin vuokralaisia se on palvellut onneksi heitä sairastuttamatta. Ja sitten tämä yksi jo aiemmin elämässään homeille herkistynyt on joutunut kovaonnisiin tilanteisiin, joista kuitenkin pidemmän päälle on ollut iso hyöty, kun homeet ovat paljastuneet. Nähtäväksi jää, mitä nyt sitten seuraavaksi tapahtuu. Ainakin on tapahtumaa ja raportoitavaa ja toivottavasti myös opittavaa. En vaan tiedä kuinka monta vertausta siitä kuinka Jumalan Henki tekee alati paljastavaa ja puhdistavaa työtään enää viitsin kirjoittaa! J

Näiden tapahtumien keskellä on ollut helppoa olla taas hyvin kiitollinen tästä kerrostalokodista. Vaikka olisi kuinka pientä ja vaatimatonta, niin sisäilmaltaan terve koti on kyllä valtavan iso asia. (Ja tietysti työpaikka myös.)

Itse olen saanut olla Jumalan koulussa myös tässä kaikessa. Toisaalta jo tuttujakin aiheita, mutta ehkä sitten taas jotenkin syvemmälle ja vähän uusista näkökulmista. Yksi aihe on omat ja toisten rajat. Mikä on aitoa auttamista ja mikä toisen puolesta elämistä ja halua vaikuttaa toisen asioihin? Missä astuu toisen ihmisen tai Jumalan tontille? Mikä on oma vastuu ja mikä toisen? Näissä kysymyksissä on itsellä aina hiomisen varaa varsinkin mitä läheisimmistä ihmisistä on kysymys. Kuinka elää omaa elämää ja keskittyä itse Jeesukseen, vaikka ajatukset kiertyvät toisten asioihin ja niiden vatvomiseen. Mikä on aitoa esirukousta ja mikä turhaa murehtimista? Ei näitä oikein teoriassa oppia voi, ennen kuin asiat tulevat omakohtaisiksi ja niitä joutuu oikeasti miettimään ja rukoilemaan tilanteiden ollessa käsillä.

Jotenkin kaiken keskellä tuntuu, että Jumala auttaa minua myös ymmärtämään vähän paremmin omaa luonnettani. Se on ollut haastavaa läpi koko elämän, kun sisäisessä maailmassa on tietynlainen ja sitten ulospäin jotenkin vähän toisenlainen.  Tai ainakin hyvin varovainen tuomaan toisille näkyviin sitä mikä on sisällä ja sitten siitä tulee tietysti jonkinlainen seinä väliin. Joidenkin kanssa enemmän, joidenkin vähemmän. Mutta koska en ole koskaan asunut kenenkään kanssa enkä edes vakavasti seurustellut, niin paljon esteitä on jäänyt kohtaamatta. Ja sitten taas toisinpäin – nämä esteet ovat varmasti olleet myös esteitä sille, ettei ylipäätään ole koskaan kunnolla seurustellut, kun ei ole ehkä ollut itsellä edes kunnolla uskallusta lähteä esteidenpurkutalkoisiin. Niissä kun räjähtäisi ilmoille niin paljon kaikkea, että on vahva epäilys, ettei sitä kukaan oikeasti jaksaisi. Tai sitten minä en jaksaisi.

Käsittämätöntä on, että vaikka minä en jaksa ja tuskin kukaan muukaan, Jumala vain jaksaa edelleen. Jatkuvasti ja jatkuvasti. Yksilössä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja ihmiskunnassa vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Jeesus sanoo, että ”Minun Isäni on tehnyt työtä tähän asti ja tekee yhä, ja niin teen minäkin.” (Joh. 5:17). Aivan käsittämätöntä. Hänellä on aivan jatkuva rakennusprojekti menossa. Ja mitä isompi inhimillinen pettymys, sitä suuremmat mahdollisuudet Hänellä on toimia ja saada tilaa tehdä uutta.

Jumalan armollisuus, kärsivällisyys ja pitkämielisyys omia heikkouksia kohtaan toivottavasti tuottaa myös edes jotakin heijastuksia lähimmäisiä kohtaan. Niin perin vajavaista tämä kaikki on.

”Herra ohjatkoon sydämenne Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen.” (2. Tess. 3:5)

”..me keskaamme myös ahdistuksista, tietäen, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä..” (Room. 5:3)

Alkutekiöissä 2021

Lunta satelee ja pakkasta -5 astetta. On kiitollinen olo, että tällaistakin tähän talveen tulee. Nähtäväksi jää tuleeko hiihtoa kuulumaan seuraavien kuukausien ohjelmaan.

Uusi kalenterivuosi on alkanut vaihtelevaisissa tunnelmissa. Sydänsuruja ja –kipujakin ihan suomeksi sanottuna. Välillä kaivetaan syvältä ja kyllähän se kamalalta tuntuu aina silloin kuin tilanne päällä on. Masentunut mieli ja murtunut sydän, itsesyytöksiä ja ihmettelyjä kuinka näin taas pääsi käymään ja enkö ole mitään oppinut vuosien varrella. Toisaalta taas toinen ääni kiittää Jumalan johdatuksesta ja siitä, ”että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” ja pystyy ajattelemaan jopa että ihan mielenkiintoinen vaihe tämäkin. Ja tavallaan on mielissään ja kiitollinen siitä, että kaivetaan syvältä ja paljastetaan omaa syntisyyttä ja sydämen kovuutta. Vaikka se sitten sattuukin eikä energiaa oikein muuhun riitä. Vuosien varrella Jumala on myös opettanut asioita ja sydämensä varjelemista, vaikka huonolla hetkellä tuleekin ajatus, ettei muka olisi oppinut yhtään mitään.

Mitä oppimiseen tulee, voinen ehkä kertoa yhden ”salaisuuden”, mihin olen aikaani viimeisen reilun vuoden aikana käyttänyt youtuben maailmassa. Jossain vaiheessa löysin sieltä  amerikkalaisten nuorten kristittyjen avioparien videosarjat matkalla seurustelusta perheen perustamiseen ja kaikenlaista enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää. Suomeksi ei kai vastaavia tubettajia ole olemassakaan tai en ainakaan ole törmännyt. En tiedä onko säälittävää, että 43-vuotiaana olen kiinnostunut lähinnä 25-30-vuotiaiden jenkkien tekemistä parisuhdevideoista, mutta näin se nyt vaan on ollut. Ajattelen, että tämä on alue, jolla perhetaustasta riippuen ihmisten ”lähtötaso” vaihtelee todella paljon. Jollain on 20-vuotiaana todella terve lähtökohta Jumalan mielen mukaiselle seurustelulle ja joku toinen rämpii suossa näillä alueilla vielä monia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomessakin on ollut aika paljon kristillistä avioliittotyötä, mutta se ei paljon auta niitä, jotka eivät ole sinne asti päässeet. Youtubessa olen katsellut mm. seuraavien tubettajien videosarjoja: Nate and Sutton, ApplyGodsWord.com/Mark Ballenger, Tiffany Dawn, Kian Tilton, Tori and Chad Masters jne. Herran vaikutuksesta rohkeita avoimia ihmisiä ja oikein hienoa että youtubesta tällaistakin materiaalia löytyy.

Pienet tapahtuneet ravistelut nostivat pintaan oman itsekkyyden ja kateuden, joka ei haluaisi nähdä onnea toisten elämässä, kun ei sitä itselläkään ole. Mustasukkaisuus, kateus, katkeruus, kontrollinhalu ja muut myrkylliset syntisen luonnon ominaisuudet ovat kovasti olemassa, eikä voi kuin pyytää, että Jumala näiden voimista vapauttaisi ja auttaisi vielä rakastamaan oikeasti ja ilman oman edun tavoittelua. Että voisi vielä haluta oikeasti onnea toisille eikä vain itselle eikä toisten onni olisi minkäänlainen uhka itselle vaan päinvastoin ilo. Varmasti Jumala voi sydäntä muuttaa, eihän tässä muuten mitään toivoa olisikaan.

Reilu viikko on uutta kalenterivuotta kulunut ja on jo päästy kokemaan kateutta, katkeruutta, masennusta jne! Mutta nyt en kylläkään ole niissä tunnelmissa ja on hienoa, että vaikka jollain hetkellä sydän on kipeä, aika nopeasti tilanne voi taas olla ihan tyyni ja rauhallinen. Jumalan muovailua - toivottavasti. Puhdistusta, sydämen vahvistamista ja luottamuskoulua, että Jumala tietää niin paljon paremmin kuin minä mitä on tekemässä. Itsekkyys vääntää niin kummallisille urille, mutta niin pikkuhiljaa Herra opettaa rakkautensa koulussa pyyteettömyyttä. Hänen mielensä laatua ja sitä sydämen vahvuutta, missä rakkaus ei kadehdi – ei etsi omaan etuaan, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Minusta siihen ei ole, mutta Jeesuksesta on.

Näiden lisäksi on sitten vielä tietysti muuta ihmettelyä kuten koronarokotus, USAn tilanteet presidentin vaihtuessa, 85-vuotiaan isän terveys ja ties mitä muuta. Ehkä ei sitten ihme, että on joskus väsynyt olo, eikä oikein energiaa muuhun riitä. Ja sitten kuitenkin saa tässä kaikessa olla kannettuna ja opetella luottamaan, että KAIKKI asiat ovat Isän kädessä ja että Hän PITÄÄ HUOLTA ja välittää ihan oikeasti lapsistaan. Uudet tilanteet vahvistavat uskoa uudella lailla, kun saadaan luottaa että tässäkin asiassa Jumala auttaa.

”Kaiken se [rakkaus] peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7)
”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8)

Summary 2020

Neljä vuorokautta vielä jäljellä vuotta 2020, mutta ehkä voisin jo jonkinlaista yhteenvetoa muistella tästä vuodesta. Muutosten tuuli puhalsi maailmalla ja maatilalla. Sellaisia muutoksia, etteivät asiat enää koskaan palaa siihen, mitä oli vuosi sitten. Äiti ei palaa takaisin tässä ajassa, enkä oikein usko, että tämä maailmakaan palaa koronaa edeltävään aikaan. Vaikka voinkin olla täysin väärässä, kuvittelen, että joku muutosten ketju on lähtenyt etenemään.

2020 tutustuin koronarajoituksiin ja kuolemaan. Kuitenkaan en ollenkaan koe, että tämä olisi ollut synkkä ja raskas vuosi. Toki niitäkin tuntemuksia on ollut, mutta ei liian kanssa. Molemmat asiat toivat mukanaan kuitenkin niin paljon hyviä asioita. Vaikka koronakeväällä olinkin välillä jännittynyt ja joskus pelokaskin, etten vain tartuttaisi ketään, toivat rajoitukset oikein mukavaa kalenterin tyhjennystä elämään. Mitään tuollaista yhteiskunnan sulkeutumista ei olisi osannut etukäteen kuvitellakaan ja se oli tavallaan hyvin mielenkiintoista. Toukokuun mittaan tautitapausten vähentyessä oli kuitenkin myös hyvin kiitollinen olo, ettei tästä nyt sitten mitään aivan kauheaa tullut ja olihan se kiva kun kesäkuussa tapaamiset olivat taas enemmän mahdollisia. Ei nyt sitten pidä niitäkään itsestäänselvyyksinä, niin kuin ne tähän asti jotenkin olivat.

Toukokuun puolivälissä käytiin ensi kertaa äidin kanssa lääkärissä ja hänen heikentynyt vointinsa jätti jälkensä kesään. Koronakevät oli jo tuonut minulle vielä aikaisten enemmän rutiineja maatilalla ja ne jatkuivat pitkin kesää mökissäkin asuessani. Alkukesä oli hyvin kuiva ja sadot jäivät pieneksi, mutta ainakin sai nauttia lämpimistäkin päivistä, käydä uimassa ja elää aika tavallista kesäarkea. Elokuun alussa alkoi sitten äidin sairaalajakso, joka päättyi kuolemaan ja iäisyysmatkaan 21.8. Siitä sitten puinteja ja hautajaisjärjestelyjä vähitellen lisääntyvien koronalukemien keskellä.  Kuolemaan liittyvät asiat ovat olleet siitä siunattuja, että niissä on ollut vahva kokemus, että niitä ei ole tarvinnut kohdata yksin. En ole ainoa, jota tämä menetys on koskettanut ja se on ollut kantavaa.

Koronarajoitusten myötä aloitettiin myös Skypessä ja myöhemmin Zoomissa kokoontuvat joka-aamuinen raamattu- ja rukouspiiri, joka on kokoontunut nyt sitten jo 9 kuukautta. Tässäkin piirissä on voinut jakaa asiansa muille rukousaiheiksi ja olla yhdessä Sanan äärellä, mikä on ollut ihan hienoa. Joulukuussa aloiteltiin farmiraamista, mistä olen myös kiitollinen.

Kaiken keskellä ajatusmylläkkää on aiheuttanut eräs ystävä, jonka kanssa ollaan juteltu paljon. Olen ollut hänestäkin hyvin kiitollinen myös kaikkien näiden erilaisten vaiheiden keskellä. Tutustuessa toiseen tutustuu vähintäänkin yhtä paljon myös itseen. Se on mielenkiintoista ja vähän haastavaakin. Ja sitten siinä on niin paljon muuta, mikä on aiheuttanut sitä ajatusmyrskyä. Usein en edes tiedä mistä mikäkin rauhattomuus välillä johtuu.

2020 on ollut matkoista hyvin karsittu. Alkuvuodesta olin kaksi yötä pois kotoa, mutta muuten ulkonaiset arjen kuviot ovat olleet hyvin tasaiset. Kieltämättä kaipausta pieniin irtiottoihin löytyy ja pelkästään nämä perusarjesta poikkeavat 24.-27.12.:kin ovat olleet jotakin lepoa, kun vaan on ollut edes pikkuisen erilaiset kuviot arkipäiviin verrattuna.

Luin äsken 2019 vuoden viimeisen blogitukseni. Olin kirjoittanut silloin rukoilevani, että vuosi 2020 saisi olla itse kullakin Kalliolle rakentamisen vuosi. Kallio ja hiekka –teemat tulivatkin sitten yllättävän tutuiksi, kun myrskyt tulivat ja myllersivät. Aika monella ovat varmaan perusasiat jossain määrin kirkastuneet tämän vuoden aikana. Kuitenkin mahdollisuus on taas unohtaakin, ja jatkaa entiseen malliin aivan niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Jumala varmasti haluaa kääntää kansansa Hänen luokseen pysyvällä tavalla ja auttaa erottautumaan maailmasta ja pyhittäytymään Hänen palvelukseensa. Jumala antoi monia vitsauksia kohdata Egyptiä erottaakseen oman kansansa Hänen palvelukseensa. Vitsaukset eivät kohdanneet Jumalan kansaa, vaan he olivat turvassa kaiken keskellä. Luulisin, että Raamattua lukeville ovat Ilmestyskirjankin tapahtumat tulleet mieleen tänä vuotena. Ja kuitenkin niin, että tämä nyt koettu ei ole vielä mitään siihen verrattuna mitä tuleva on.

Toivottavasti moni on saanut herätä ja sen jälkeen pysyä valveilla. Opetella turvaamaan Herraan uudenlaisissa tilanteissa. Oppia luottamaan ja uskomaan että Hän kulkee edellä, kantaa ja avaa tien.

2021 rukoilen että saadaan yhä syvemmin kasvaa Herran Jeesuksen tuntemisessa ja Hänen Voimassaan.

”Lopuksi: vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevässä voimassaan. Pukekaa yllenne Jumalan koko taisteluvarustus voidaksenne kestää Paholaisen juonet.” (Ef. 6:10-11)

Lähellä

Vuoden pimeimpään aikaan on tänä vuonna kuulunut ihan hienoja juttuja. Olen aika pitkään jo rukoillut ja haaveillut että maatilalla voisi olla jotain raamattupiirijuttua. Kaikenlaista estettä on sitten muka ollut. Tällä viikolla se sitten kuitenkin tapahtui ja ensimmäinen farmiraamis kokoontui Ilosanomapiirin kysymysten äärelle. Kysymysmateriaalista minulla on ollut kokemuksia jo kerrostaloraamattupiirin merkeissä ja se toimii oikein hyvin pienellä porukalla. Hyvin kiitollinen ja innostunut olo oli sen jälkeen kun oltiin saatu Sanan äärellä kokoontua.

Samalle päivälle osui vielä toinenkin tavallaan pidempään rukoiltu asia. Illalla oli vuoden viimeinen tekninen lautakunta ja sain jakaa siellä paikalla olijoille hengelliset kirjat. Vastaanotto oli oikein hyvä tai siis ihan tavallinen lahjan vastaanotto. Suuri taistelu käytiin kuitenkin etukäteen omassa mielessäni ja viikko ennen tapahtumaa ajattelin vielä että harmi juttu, mutta en ollenkaan pysty niitä siellä jakamaan. Oma vastustus asialle oli niin suuri. Jumalalle sen tunnustin ja niin sitten erilaisten vaiheiden kautta olinkin viikon päästä jo aivan mielelläni kirjaa jakamassa.

Viikkoon sopi myös hyvin yllättävä keskustelu parisuhdepeloista. En oikein vieläkään ymmärrä mitä tapahtui, mutta erään henkilön kanssa jutellessa alettiinkin nostaa esiin likipitäen kaikki mahdolliset parisuhteeseen liittyvät pelot, traumat ja itsekkäät motiivit. Ei kai siinä paljoakaan sellaista ollut, mitä en olisi aiemmin jo ajatellut, mutta enpä ole tainnut koskaan kenenkään kanssa vastaavaa keskustelua käydä, missä kaikkea vaan nostettiin pintaan ja ääneen lausuttavaksi. Tietysti vähän hämmästyttävää on sekin, että joku jaksoi olla aiheesta kiinnostunut ja hyvin armollinen aiheen äärellä (eikä ollut mikään ”ammattilainen”). Ko. henkilö on kuulemma joskus miettinyt, miksei minulla ole puolisoa, mutta tämä aukaisu kyllä nyt selvitti asiaa.

Toisaalta sitten on väsyttänytkin. Väsyneenä mieli alkaa aina haaveilla mökkilomasta hiljaisen järven rannalla vapaana kaikista velvollisuuksista. Arjen rutiineista poishyppäämisen vaikeus on yksi ahdistava asia. Tietysti olisi hienoa, jos paikanvaihto ei olisi mielessä ainoa tapa hetkelliseen muutokseen, mutta näköjään se edelleen on. Ehkä tässä nyt jotenkin alkaa näkyä se, että vuosi 2020 on ollut arkisten kuvioiden suhteen hyvin sitä yhtä ja samaa eikä ole ollut mitään viikkoa, mikä olisi ollut erilainen – siis pois maatilalta. Kaikki jouluun liittyvä ylimääräinen miettiminen tuntuu jo heti stressaavalta liialta. Joku pieni maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää, mutta ei kyllä ole mitään ideaa tai käsitystä siitä, mitä se voisi olla tai edes energiaa sellaisen järjestämiseen.

Näinpä täällä sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä tapahtuu. Aivan kuin kaikenlaista kuitenkin tapahtuisi nyt ihan lähiarjessa ja lähipiirissäkin. Mietteet eivät ole niinkään Israelissa tai muissa kansainvälisissä asioissa, vaan hyvin lähellä. Jeesus järjestelemässä asioita hyvin lähellä. Tämän välillä niin väsyneen paketin lähellä.

”Me kiitämme sinua, Jumala, me kiitämme sinua! Lähellä on sinun nimesi, sinun ihmeistäsi kerrotaan.” (Ps 75:2)

Karsinnat

Marraskuun pimeydessä kynttilöitä ja koristevaloja. Kuvittelin meneväni ehtoollistilaisuuteen tänään, mutta se peruttiin. Koronasuositukset alkavat taas rajoittaa toimintoja enemmänkin. Raamattupiiri kaiketi jatkuu entisellään, kun siellä käy alle 10 henkeä. Keväällä minua aina välillä pelotti tauti, kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä testausmahdollisuuksien puutteellisuuden vuoksi. Toki nytkin voin välillä olla jännittynyt aiheesta, mutta syksy on kuitenkin ollut koronan suhteen omassa mielessäni täysin erilainen kuin kevät. Kerran olen käynyt testissä, kun oli ihan pieni kurkkukipu ja nuha. Aika moni muukin tuttu on ainakin kerran syksyn aikana testissä käynyt.

Eilen juhlittiin isän 85-vuotispäivää. Koolla oltiin 11 hengen porukalla. On kiitollinen olo siitä, että nämä syksyn perhepiirin tilaisuudet – hautajaiset, muistotilaisuus ja tuo eilinen syntymäpäivä - ollaan voitu kokoontuen viettää. Toki vähän pienimuotoisemmin kuin siinä ”entisessä elämässä”, mutta kuitenkin. Saa nähdä mitä talvi tuo sitten tullessaan, mutta ainakin oma kalenteri on erilaisten kokoontumisten suhteen jo valmiiksi jokseenkin tyhjä, ettei sieltä enää kovin paljon pois voi ottaa. Jäljellä ovat viikoittain kokoontuva pieni raamattupiiri ja sitten kerran kuussa kokoontuva tekninen lautakunta ja pieni oman kerrostalon asukkaiden raamattupiiri. Missään ryhmäharrastuspiirissä tai –liikunnassa en tänä syksynä ole ollut.

Marraskuun pimeydessä ja hiljaisuudessa on ollut jopa tilaisuutta taas vähän masentua. Se tuntuu osittain vähän luksukseltakin: on aikaa masentua. Ja sitten vähän surulliseltakin, kun en tahdo saada selvää sen viestistä. Mitä tämä masennus nyt haluaisi kertoa? Sitä samaa vanhaako tarinaansa vai jotakin uutta? Olen pyytänyt, että Jumala voisi näitäkin asioita valoon tuoda.

Muuttuneet ihmissuhdekuviot maatilalla tuovat esiin uusia puolia minussa ja muissa. Oma huolestuneisuus tulee ehkä paremmin esiin tässä uudessa tilanteessa. Kylmyyskin. Ja ties mitä muuta ikävää, mitä omasta varastosta löytyy. Näiden piirteiden kanssa meinaa nääkähtää, jos niitä kovasti alkaa vain analysoimaan. Jeesukselta apua pyydän tähän uuteen tilanteeseen. Armoa ja anteeksiantamusta itselle ja toisille.

Eräs tuttuni asuu Italiassa ja hän käy parhaillaan opettelemassa viinitilalla viiniköynnöksen karsintaa. Tarvitaan erityinen ammattitaito, jotta osaa päätellä, mitkä oksat jätetään tuottamaan hedelmää ja mitkä karsitaan pois. On puhuttelevaa, kun hän kertoo näistä karsimisista, koska samaa tekee Isä Jumala omilleen. Kaikenlaiset rönsyt eivät kanna hedelmää, vaan vievät vain energiaa. Ja kuitenkin on itse täysin kykenemätön mitään karsintoja tekemään, vaan Jumala sen itse tekee, jotta Hänen Poikansa Elämä saisi tilaa meissä.

En ole kovin huolissani masennuksesta. Masennus on hyvä. Enkä siitä, että korona poistaa jotakin tapahtumia, sekin on ihan hyvä. Pään hakkaaminen seinäänkin on ihan hyvä. Ahdistus on ihan hyvä. Silloin kuin Jeesus on kuitenkin kaikessa mukana. Tyynessä ja myrskyssä. Tekemässä karsintaa ja paljastamassa sitä Kalliota, mikä kestää aivan kaiken. Jeesusta itseään. Heikentämässä minun ylpeyttäni ja Minua Itseäni ja Minun vastustustani ja tekemässä tilaa Jeesukselle ja Hänen elämälleen. Viemässä Minua kuolemaan ja Häntä elämään. Karsimassa, että Elämä saa tilaa.

”Minä [Jeesus] olen tosi viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmään, hän karsii, ja jokaisen oksan, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se kantaisi runsaamman hedelmän. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” (Joh. 15:1-2, 5)

Valintatalossa

Viikon päästä on kulunut 3 kuukautta äidin kuolemasta. Ensi viikolla on perunkirjoitus. Erilaisten paperien keräily sitä varten on ollut syksyn toimenkuvaa, mutta siskoni on pääasiassa hoitanut sitä. Itse olen lajitellut mm. äidin vaatekaappia – tosin se on vielä ihan kesken. Maatilalta löytyy edelleen roikkumasta joitain 1960- ja 70 –luvulla kuolleiden omaisten vaatteita, joten tätäkin hommaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Katsotaan, mihin energiaa riittää. Ja sitten taas löytyy niitäkin, jotka haluavat säilyttää, joten sekin vaikuttaa.

Huomaan haluttomuuteni kirjoittaa niistä myllerryksistä ja kysymyksistä, joissa nyt olen. Taitaa hävettää jotenkin kaikki se epävarmuus missä vellon liki päivittäin. Olen ollut täällä niin henkilökohtainen ja nyt en muka pystykään. Yksi syy on tietysti se, etten halua puhua toisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Tapana on ollut kuitenkin pohtia eri tilanteissa omaa käytöstä ja asenteitani ja näköjään sekin on nyt hyvin hankalaa. Huojun ja heilun, pohdin väsyksiin asti, aivot ovat aivan täynnä mietintää ja muisti pätkii tavallisten asioiden kohdalla pahasti.

Juttelin taannoin omanikäisen ystäväni kanssa, jonka työura on ollut hyvin pirstaleinen. Hänellä on kaksi eri alojen yliopistotutkintoa ja lukematon määrä määräaikaisia työsuhteita eri paikkakunnilla. 43-vuotiaana hän mietti, että jos saisi aloittaa nuorena vielä kaiken alusta, hän menisi ammattikorkeakouluun ja pysyisi samassa työpaikassa tai samalla alalla sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Kerroin hänelle, että itse varmaankin menisin nuorena naimisiin ja haluaisin 10 lasta. Asiassa on jotakin vitsiä ja jotakin hyvin totta.

Mutta tässä sitä ollaan, vanhempana ja aivan eri elämänkokemuksella varustettuna kuin 20-vuotiaana. Kun elämän eväissä ei nuorena ole ollut vanhemmuushaaveita, sellaista suuntaa ei silloin ole edes voinut yrittääkään valita. En syytä itseäni tässä mistään vääristä valinnoista, koska en ole ollut lähelläkään sellaista valintaa. Jeesuksen vertaus talenteistakin lohduttaa, kun hän kysyy niiden käytöstä, jotka on saanut, eikä niistä joita ei ole saanut.

Toki lapsiin voi satsata vielä tämänkin ikäisenä yksinäisenä naisena. Se on sitten vain hyvin erilaista, jonkinlaista hengellistä vanhemmuutta. Ja kun biologiset lapsetkin ovat Jumalan lahja eikä minkäänlainen itsestäänselvyys kenellekään, vielä enemmän tarvitaan Jumalaa antamaan sydäntä ja mahdollisuuksia jotenkin opettaa tai huoltaa lapsia, jotka eivät ole omia. Eipä nyt toistaiseksi ole ollut ihan valtavasti eväitä tällaiseenkaan. Kun omassa sisimmässä on ollut niin pitkään itkevä ja tarvitseva lapsi, on ollut suorastaan mahdotonta huolehtia toisista vastaavista. En osaa sanoa, olisiko tilanne jo muuttunut selvästi. Ja näköjään nyt aloin sitten puhua lapsista, kun en niistä varsinaisista myllerryksistä pystynyt kirjoittamaan.

Onneksi Jumala näkee ja tietää ne syvimmätkin syyt. Hänen Henkensä tekee työtä siellä jossakin syvyyksissä ja pukee kipuja, kaipausta, epätoivoa ja pelkoa rukouksiin Isälle vietäväksi. Murtaa kivisydäntä ja ylpeyttä, jota on niin paljon. Toivottavasti tekee sitä syvää työtä, että pystyisi vielä uudenlaisiin valintoihin. Ja toisaalta olemaan kiitollinen kaikesta tähänastisesta ja ihan tästä nykyhetkestä.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Sekaisinkin

Neljä viikkoa jo kulunut edellisestä kirjoittelusta. Tuntuu hyvältä taas pitkästä aikaa rauhoittua blogin äärellä. Sytyttää kynttilä ja alkaa maalailla syksyisiä tunnelmia. Kaunein ruska on jo mennyttä, mutta joistakin väreistä voi vielä iloita. Päivien lyhentyminen on hyvin konkreettista ja ajatus talvesta käperryttää.

Kahtena edellisenä viikonloppuna en kirjoittanut, kun aika kului ensin äidin hautajaispuhetta valmistellessa ja sitten 10.10.2020 muistotilaisuuden merkeissä. Maatilalla meitä oli viikko sitten 23 henkeä ruokailemassa ja muistelemassa äitiäni ja ikuisuutta ja mielestäni se oli ihan kaunis tilaisuus. Sukulaiset tulivat viiden maakunnan alueelta, joten koronasyksy toi oman mausteensa kokoontumiseen. Suurin osa piti kasvomaskeja ja valitettavasti viime hetken korona-aiheisia peruutuksiakin tuli. Kuitenkin on kiitollinen mieli, että tilaisuus oli vielä mahdollista pitää ja päällimmäiseksi tapahtumasta jäi mieleen ihan muuta kuin kasvomaskit. Sinänsä äidin 10 vuotta sitten kirjatut toiveet pienimuotoisista hautajaisista sopivat tähän aikaan oikein hyvin.

Mieleni on tänä syksynä ollut melko rauhaton. Äidin rooli on maatilalla ollut iso. 84-v isäni rooli on edelleen myös iso, mutta silti toinen puolisko on poissa ja jotenkin on selvää, että muutosten aikaa eletään. Siihen liittyy suuri hämmennys, koska näköpiirissä ei ollenkaan ole se, mitä se muutosten jälkeinen elämä sitten olisi. Missä on minun paikkani? Se on pelottavan iso kysymys. Vielä suuremmalta tuntuu kysymys: Kenen kanssa eteenpäin? Yksinäisyys tuntuu järjettömältä, mutta puolisoasiatkin ovat minut jo niin kauan kiertäneet, että on vaikea uskoa vieläkö Jumala haluaisi elämään tuoda sellaisen henkilön, jonka kanssa voisi olla aito yhteys Jeesuksessa ja yhteinen näky palvella Herraa. Miehiin liittyvät ajatukset ovat yksi syy, miksi mieleni on ollut niin rauhaton tänä syksynä. Äidin poismeno aiheuttaa tietynlaisen tyhjiön, joka sitten helposti täyttyy tällä muulla. Olen nukkunut aika huonosti ja minun on ollut vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään. Ehkä siksikin oli niin hyvä kirjoittaa se hautajaispuhe. Siihen pystyin keskittymään.

Yksi syksyn lisähämmennys on ollut vielä tämän kerrostalon asiat. Tämä talo on 16 vuotta vanha eli kerrostaloksi ihan uudehko edelleen. Jokainen joka täältä on osakkeet ostanut, on tehnyt sen siinä ajatuksessa, että putkiremonttia ei ainakaan ole lähitulevaisuudessa edessä. Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että parin viikon päästä on ylimääräinen yhtiökokous, jossa päätetään käyttövesiputkien uusimisen suunnittelun aloittamisesta. Asia tuskin mieltäni pahemmin mietityttäisi, ellen olisi edelleen taloyhtiön puheenjohtaja. Vuotavat putket ovat tulleet valitettavan tutuksi asiaksi ja muuten niin mukava taloyhtiö on harmillisen asian edessä. Kukaan ei edes pysty sanomaan mistä vuodot varsinaisesti johtuvat. Jotenkin kupariputki on huonolaatuista, mutta koska rakennuttajan vastuu 10 vuotta on ohi, mitään korvauksia ei mistään saa. No, rukouksin on eteenpäin menty ja nähtäväksi jää mitä asia tullessaan tuo.

Ehkä tämä jotakin uudenlaista vastuunotonkin aikaa on. Ja toisaalta uusilla alueilla Jumalan varaan asioiden laittamista. Uusia asioita tulee omalle vastuulle ja sitten taas uudenlaisesti saa opetella antamaan niitä Herralle ja Hänen huolenpitoonsa. Ja myös uusia ihmisiä kenen kanssa toimia. Yksinäiseksi en haluaisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi että se, mikä on Herralta tullutta ja arvokasta päätyisi lähisuhteeksi raadelluksi, tallatuksi ja piilotetuksi. Tämä on iso kysymys. En haluaisi parisuhdetta, jossa Jeesus tuntuu olevan kauempana, kuin omassa yksinäisessä arjessani. Mieluummin aivan päinvastoin. En kai muuten voisi kokea mitään turvallisuutta ja iloa.

Jonkunlaisessa muutosten aallokossa nyt matkataan. Tämä epätietoisuus on hankalaa, mutta saanhan Hänen myrskyissäkin luottaa.

”Ei kukaan ole niin kuin Jesurunin Jumala, joka ratsastaa sinun avuksesi taivaasta, ylhäisyydessään pilvien päältä. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset sinun tieltäsi ja sanoi: ’Hävitä heidät!’” (5. Moos. 33:26-27)

Kuva on mökin puuhellasta. Sen ainakin saa olla palveluksessa taas pitkästä aikaa. Herkkänenäinen vuokralainen on nyt kuukauden päivät asunut pikku talossa ilman oirehtimisia. Hän on innostunut puuhellakokkauksesta ja –lämmityksestä. Tuntuu kivalta, että viime kevään homeremontti teki tehtävänsä ja tulipesätkin saavat vielä käyttöä.