Ajattelin, että jos vaikka nämä patalaput innostaisivat minua siinä asiassa mikä on itselleni yksi kipeimpiä aiheita: ruuanlaitto. Turha luulo, eivät ole patalaput siinä sitten kumminkaan auttaneet, reilun kuukauden ovat vaan nököttäneet koristuksena keittiössä ja kuten kuvasta huomaa, täysin käyttämättöminä. Sellaisina saattava vielä pysyä ties kuinka kauan. On tämä niin vaikea alue.Kun elämä menee joltain kohtaa kieroon, niin se sitten vain menee. Valinnat tällaisesta tapahtumasta eivät todellakaan ole omia. Kuka nyt haluaisi sellaista elämäänsä, että ruuanlaitto on kamala asia, jota pelkää ja välttelee ja mikä ahdistaa kovasti? Muistan jo lukioajoilta, kun joskus harvoin olin jossain kaveriporukassa tyyliin jonkun mökillä ja sitten olisi pitänyt alkaa rennosti tehdä ruokaa yhdessä, niin kuinka kamala olo siinä tuli. Täydellinen riittämättömyyden tunne. Ei mitään sellaista että ”onpa kivaa puuhastella yhdessä”, vaan iso ahdistus ja että toivottavasti tämä on pian ohi.
Kerran kun halusin jutella hengellisistä mieltä vaivaavista kysymyksistä erään ihmisen kanssa ja siinä sitten aluksi juteltiin enempi niitä näitä, niin eiköhän tämä ihminen sitten suurin piirtein ensimmäisenä kysynyt, että kuka teillä kotona tekee ruuan. Keskustelu alkoi omalta kannaltani kaikella muulla lailla kuin rennoissa merkeissä. Häpeillen sanoin että ”äiti ja siskoni” ja sitten kun en kumminkaan tuntenut tätä ihmistä alkuunkaan niin hyvin, että olisin voinut alkaa hänelle siinä tilanteessa selvittämään asian taustoja tarkemmin ja kaikkea mahdollista kipua mitä koko juttuun liittyy jne, niin siihen käsitykseen varmaan tyyppi jäi, että varsinaisen onneton tapaus hänellä on tässä juttukaverina. Jotenkin koko keskustelu oli tuhoon tuomittu siitä eteenpäin, kun tuli niin täydellisen alamittainen ja hävettävä olo (ja tapahtumapaikkana oli vielä kaiken lisäksi ko. ihmisen melko viimeisen päälle oleva keittiö). No, totuus asiassa on totuus, mutta vielä parempi olisi jos voisi joskus kertoa asioiden taustojakin. Vai onko se sitten vain selittelyä? Itseä lohduttaa 1. Kor. 4:5 siitä, että Jumala sentään tietää kaikkien asioiden kaikki taustat: ”Älkää sentähden lausuko mitään tuomiota, ennenkuin aika on, ennenkuin Herra tulee, joka myös on saattava valoon pimeyden kätköt ja tuova ilmi sydänten aivoitukset; ja silloin kukin saa kiitoksensa Jumalalta.”
Minusta tuntuu, että jonnekin noihin pimeyden kätköihin on piiloutunut nekin asiat, jotka ovat saaneet minut kipuilemaan kovasti ruuanlaitosta. Jälleen kerran samanlainen asia kuin keltaisen värin suhteen. On itsellekin helpompi vain ajatella: en vain pidä keltaisesta väristä enkä pidä ruuanlaitosta, tämä on luonteenpiirteeni, vaikka todellisuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet minut käyttäytymään tällä lailla ja oikeasti syvällä sisimmässäni kumminkin pidänkin keltaisesta ja ehkä kenties jopa ruuanlaitosta, mutta niihin liittyy vain niin paljon kipua, ettei pysty oikein edes käsittelemään asiaa eikä itsessä ole voimaa muuttaa tämänhetkistä tilannetta mihinkään. Että mieluummin välttelee koko asiaa.
Miksi en pidä ruuanlaitosta? Luulen sen johtuvan siitä, ettei minulla ole elämässäni oikeastaan ensimmäistäkään positiivista mielikuvaa ja tunnetta koko asiasta. Pelkästään jo keittiöihin liittyy joku ahdistava tunnelma. En ole kasvanut seurassa, jossa ruuanlaitosta olisi pidetty. Äidilleni ruuanlaitto on ollut erittäin vastenmielistä (ja päivittäin vastenmielistä, monta kertaa päivässä vastenmielistä puuhaa). Olen alitajuntaani imaissut ajatusmallin, että ruuanlaitto on kamalinta hommaa maailmassa, äärimmäisen nöyrryyttävää, naisen orjatyötä, täydellistä pakkopullaa, suoritusta ja raadantaa, jossa ei ole ikinä mitään kivaa. Minun on myös vaikea ylipäätään nauttia ruuasta, koska toivon, ettei kukaan joutuisi kärsimään takiani ja valmistamaan yhtään mitään.
Aloitin tästä kipeästä aiheesta blogin tuossa viime vuoden puolella(http://annankeittio.blogspot.com/), mutta se loppui heti alkuunsa, kun tosiaan ei sitten ollut mitään kirjoitettavaa ja aihe on niin kipeä, ettei siitä edes viitsi kirjoittaa sen enempää. Kyllä minä järjelläni tiedän, että ruuanlaitto on fiksua ja tärkeää hommaa, mutta niin kauan kuin en pysty tuntemaan siinä hommassa mitään kivaa ja kauhea häpeä vaan velloo, niin kipu varmaan pysyy ja on vaikea innostua asiasta. Sitä voi sitten vain rukoilla, että jos Jumala tämänkin asian voisi vielä muuttaa. En haluaisi, että asia on näin kun se on, mutta se nyt vain on näin. Ei ole itsellä energiaa edes yrittää muuttaakaan tätä asiaa. Tosin kananmunan kyllä pystyn keittämään ilman ahdistusta..
