Kanatutti

Kun on ensin hehkuttanut kuinka valtava muutos elämässäni on tapahtunut siinä, että olen alkanut pitämään keltaisesta, niin sitten seuraavassa hetkessä huomaakin taas jo painuvansa hiukan melankolisuuteen. Eivät tässä nyt kaikki sielunhaavat ole vielä parantuneet, vaikka iloinen keltainen ei enää ärsytäkään. Asioista, jotka ovat takanapäin, kuten keltaisuusinho, onkin helppo puhua, mutta huomattavasti paljon vaikeampaa on ottaa esiin sellaisia asioita, jotka vielä tekevät kovasti kipeää. Ja kun ne kätkeytyvät vielä jonkun tympeän häpeän alle. Kai se on taas sitä ylpeyttä mikä siellä pohjimmillaan jyllää. Että on vaikea kertoa asioista, joiden kanssa ei ole oikein itse sinut ja jotka ovat jotenkin aivan puolitiessään. Myöntää, että on niin kipeänä monessa asiassa edelleen.

Eilen näin tosiaan niitä kananpoikia ja olisin voinut jäädä niille keinoemoksi loppupäiväksi. Saatoin kuitenkin olla vain hyvin rajatun ajan siellä. Illalla oli puolestaan muuta ohjelmaa, tapasin tuttuja ja bongasin myös uuden kanan vauvan suusta:

Tutin lintu ei sittenkään taida olla kana, mutta jotenkin kun ensimmäinen assosiaationi oli että sehän on kana, niin leikitään että se on sininen kana.

Keltainen ei tee enää kipeää, mutta vauvoihin on vähän vaikea suhtautua edelleen. Elämäni on johdattunut niin, että tuttavapiirissäni ei ole ollut oikeastaan ollenkaan vauvoja. Parhaat ystäväni ovat aivan viime vuosiin saakka olleet vauvattomia. Toisaalta taas monet ystäväni ovat vanhempia kuin minä että vauvoja vaan kerta kaikkiaan ei ole ollut näköpiirissä. Ovat olleet melkein yhtä harvinaisia näkyjä kuin kananpojan untuvikot. Välillä sitten kun vauvan näkee, niin ei osaa ollenkaan olla sellaisen kanssa. Tulee sellainen Hoo Moilanen olo, ettei osaa tehdä mitään ja mitäs siinä pällistelet ja apua, kohta se huutaa. Näin siis tällaisten melko vieraiden ihmisten lasten kanssa, kun ei ole oikein kunnolla suhdetta äitiinkään.

Joskus silti olen huomannut, että oikeastaan olen aivan inhonnut vauvoja melkein samoin kuin keltaista, siis täysin syytä ymmärtämättä. Olen huomannut olevani kateellinen jollekin vauvalle kun sitä oikein paijataan ja leperrellään ja kun se saa kaiken huomion. Olen huomannut, että sisimmässäni joku on kateellisena huutanut että entäs minä, eikö kukaan huomaa minua!

Viimeisen vuoden aikana Jumala on hoitanut tätäkin aluetta. Jotenkin minun sisäinen pikkuvauvani on saanut tulla hoidetuksi. Jumala on ottanut pikkuAnnavauvan syliin ja pitänyt lähellä. Olen saanut tulla hoidetuksi ainakin sen verran, etten enää ole kateellinen pikkuvauvoille. En ollut eilenkään yhtään, vaan oli vain mielenkiintoista katsella äidin ja vauvan yhteyttä. Se, miksi sisäinen pikkuvauvani on ollut kovin haavoitettu ja yksinäinen onkin sitten pitkä juttu, eikä siitä tässä nyt sen enempää.

Tässä endometrioosisairastapauksen yhteydessä tosiaan kaksi lääkäri ”suositteli” raskaaksituloa. Toinen heistä sanoi jotenkin että ”raskaaksitulo voisi hyvin ehkäistä tätä endometrioositautia, mutta että toisaalta voi olla vaikeaa tulla raskaaksi”. Ja minä siihen sitten vastaan, että ”on joo todellakin vaikea tulla raskaaksi kun ei ole miestäkään!” Kyllä tässä nyt ensisijaisesti niin kaikki muut asiat kuin endometrioosi ovat vaikuttaneet siihen, etten ole ollut raskaana.. Mutta joo, on se tosiaan vaikeaa.. tee-se-itse-vauva.. oliskohan lääkärillä vielä muita hyviä ideoita.. ;)

Kyllähän se ihanaa on katsoa vauvoja. Ihastelen untuvikkojen ihmeellisyyttä, mutta kuinka paljon ihmeellisempää on vielä ihmisvauva. Kun kerran untuvikkokin on aivan valtava Jumalan ihme, niin kuinka valtava asia onkaan sitten ihmisvauva. Se on jo jotakin sellaista, että sitten meinaa jo aivan itku päästä enkä halua edes kirjoittaakaan, jotenkin kumminkin menee niin kipeälle alueelle kaikesta huolimatta.

En tiedä tuleeko elämässäni koskaan olemaan vauvoja vai eikö tule. Haluaisin vain, että saisi kulkea sen tien, mikä on Jumalan suunnitelma minun elämälleni.