Jutut eikun hurjenee, kun kanakauden päättäjäiset lähestyvät. Ruokapöydässäkin tänään keskusteltiin kanantapon yksityiskohdista. Sitäkin on pohdittu, että mahtaakohan sitä sitten kumminkaan pystyä sen homman jälkeen heti kanaruokia syömään. Eräs henkilö oli pohtinut mielessään asiaa minun kantiltani ja mietti, että ehkä minusta ei sitten kuitenkaan tunnu kauhean kivalta, kun kanoja tapetaan. Siinä hän on varmasti oikeassa, en kyllä kuvittele sen kauhean hauskaa puuhaa olevan. Mutta siitä huolimatta on sellainen tunne, että haluaa kuitenkin että tämäkin asia tapahtuu. Kuuluuhan se elämään, kuolemakin. Ei halua ummistaa silmiään realiteeteiltä.
Monesti sitä välttelee sellaisia asioita, jotka eivät tunnu hyviltä. Ettei halua edes puhuakaan sellaisista asioista, jotka eivät aluksi tunnu hyviltä. Kun kerron kanojen tapposuunnitelmista, monet nyrpistelevät nokkiaan ja alkavat kauhistella. Kuolema, kanojenkin, on selvästi ihmismielelle inhottava asia. Luonnolliselle mielelle eli ns. lihan mielelle.
Itsekin on tässä vältellyt erästä aihetta, joka ei tunnu luonnolliselle mielelle hyvältä. Kirjoittaa sellaisesta aiheesta, josta tietää, että monet eivät pidä tai eivät halua kuulla. Aiheesta, jossa on myös kyse kuolemasta, lihallisen mielen kuolemasta. Välttelemäni aihe on kuitenkin kaikesta huolimatta kauhean tärkeä ja kun tässä nyt jutut hurjenee ja kanantappokin on puheissa, niin eiköhän tähän sitten voi jo rinnalle ottaa jo ihan kaste-asiankin. Tuon asian, joka herättää lihallisia tunteita vielä enemmän kuin kanojen päivien päättäminen.
Suurimmalle osalle lienee selvää, että kaste on raamatullinen asia ja uskovien kuuluu olla kastettuja. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” (Mark. 16:16) Ongelmana onkin sitten vain sellainen seikka, kuin että koska ja millä lailla. Ja sellainen asianhaara, että monet luottavat asiassa katolisesta kirkosta periytyvään traditioon, josta seuraa että ”te olette tehneet Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissääntönne tähden”.
Luterilaisen opin mukaan muun muassa ”Kasteessa ihmisestä tulee sekä kotiseurakuntansa että maailmanlaajuisen kirkon jäsen. Kasteeseen perustuvat muut kirkolliset toimitukset.” (Ev. lut. kirkon nettisivut) Näillä sanoilla tehdään tyhjäksi Jumalan sana. Raamatun mukaan ihmisestä tulee seurakunnan jäsen, Kristuksen ruumiin osa, uudestisyntymisessä eli uskoontulossa. Luterilainen kasteoppi on erittäin paha harhaoppi, koska tuon opin perusteella kenenkään ei tarvitse uudestisyntyä, vaan vauvakaste riittää. Se vesittää täysin Jeesuksen sanat: ”Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” (Joh. 3:3)
Luterilaisen kirkon kasteoppi liittää tällä lailla kastetut ensi sijaisesti luterilaiseen kirkkoon. Ko. oppiin on liitetty myös muita erikoisia juttuja kuten nimen antaminen. Raamatun mukaan kasteella ja nimen antamisella ihmiselle ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Raamatussa lukee: ”anna kastaa itsesi” (Apt. 22:16). Kaste on siis vapaaehtoinen, mutta vauvalle se vain tehdään tradition perusteella, eikä hän voi kieltäytyä. Moni uskova suunnittelee kirkosta eroamista, mutten taida itse tuntea ketään, joka olisi kuitenkaan tehnyt sen käymättä ensin upotuskasteella. Voihan olla, että ihmisen täytyy ensin irtisanoutua lapsikasteopista ja hylätä lapsikasteensa ihmistekona, jolla hänet on sidottu kirkkoon, ennen kuin pystyy eroamaan kirkosta. Henkivalloissa tällaisilla asioilla on suuri merkitys, vaikkemme niitä näe emmekä pysty ymmärtämään.
Raamatussa kerrotaan, kuinka Vanhan liiton aikaan tunnusmerkki Jumalan kansaan kuulumisesta oli ympärileikkaus: ”Jumala sanoi Aabrahamille: Tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se; ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne. Ympärileikatkaa esinahkanne liha, ja se olkoon merkki meidän välillämme, minun ja teidän. Sukupolvesta sukupolveen ympärileikatkaa jokainen poikalapsi teidän keskuudessanne kahdeksan päivän vanhana.” (1. Moos. 17:9-12)
Ympärileikkaus tehtiin ihmisen lihalle ja vaikken syystä sattuneesta pysty täysin kuvittelemaan miltä se tuntui, toimenpide sattui varmasti kuitenkin jonkun verran. Silti se oli Jumalan kehottama teko, liiton merkki. Ei lihan teko, vaan teko lihalle.
Jotkut sanovat uskovana kasteelle menoa uudelleenkasteeksi ja lihan teoksi. Itse näkisin sen kuitenkin jotenkin ennemmin tekona lihalle. Liha eli ihmismieli vastustaa kasteelle menoa kaikin tavoin. Vaan aivan niin kuin vanhassa liitossa syntyneet poikalapset piti 8 päivän iässä ympärileikata, samoin nyt uudessa liitossa uudestisyntyneiden uskovien pitäisi ottaa kaste Jeesuksen nimeen. Ihmisen liha ei tästä tykkää, koska kysymys on kuolemasta, hautajaisista: ”Vai ettekö käsitä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut.” (Room. 6:3) Kasteessa koko liha haudataan: ”Niin olemme siis yhdessä hänen (Jeesuksen) kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan.” (Room. 6:4)
Vanhassa liitossa lapset ympärileikattiin hyvin pieninä. Luulen, että toimenpide oli silloin kivuttomampi, kuin aikuiselle miehelle tehtynä. 1. Moos. 34:25 kertoo muutamille aikuisille tehdystä ympärileikkauksesta: ”mutta kolmantena päivänä, kun he olivat kipeimmillään”. Mitä pidemmälle upotuskasteelle meno lykkäytyy uskoontulosta, sitä kivuliaammalta ajatus saattaa lihalle vaikuttaa. Tarkoitus oli, että kaste tapahtuisi heti uskoontulon jälkeen: ”Ja nyt, mitä viivyttelet? Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi.” (Apt. 22:16) Niin kuin uskoontulo, kasteelle menokaan ei ole koskaan liian myöhäistä, mutta kumpaakaan ei pidä turhaan viivytellä.
Yleinen kasteeseen liittyvä harhakäsitys on myös, että se on sakramentti, jonka vain joku tietty henkilö voi toimittaa ja että sen pitää tapahtua jossain tietyssä paikassa. Raamatun mukaan näin ei ole. Paikalla on sen verran vaatimuksia, että pitää olla vettä. Hoviherra näki jonkun satunnaisen vesipaikan ja sanoi: ”Katso tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?” (Apt. 8:36) Kastaja voi olla kuka vaan uskova eikä muuta väkeä tarvita yleisöksi. Mitään kirjallisia dokumentteja ei tarvita. Lauluja ei tarvitse laulaa. Valkoisia pukuja ei tarvita. Oleellista on Jeesuksen seuraaminen. Kun Hän meni syyttömänä ristille ja hautaan, voivat Hänen seuraajansa varmasti mennä kasteen hautaan.
Ihmeellisen iso asia tämä kastekysymys on. Muttei kai sitten mikään valtava ihme kuitenkaan, kun kerran koko liha haudataan kuolemaan. Ei kuitenkaan kuin muutamaksi sekunniksi. Eikä tämä edes satu fyysisesti niin kuin ympärileikkaus. Korkeintaan vesi voi tuntua viileältä, jos viivyttelee niin pitkään, ettei ehdi kasteelle lämpimien vesien aikaan. Vaan onhan noita avannossa kastamisiakin nähty. Ja uimahallikasteita, kun ei ole tohtinut avantoon. On se ihmeellistä miten Herra tässäkin asiassa vaikuttaa tahtomista ja tekemistä, kun rukoilee Hänen tahtonsa tapahtumista ja kirkastumista tässä asiassa. Voi tulla valtava halu upotuskasteelle Jeesuksen nimeen!
Joo, ei se sitten niin mahdotonta ole kasteestakaan kirjoittaa, vaikka aluksi vähän hirvittikin. Toivottavasti kanantappokaan ei ole niin kamalaa, kuin miltä se etukäteen saattaa ajatuksissa kuulostaa..
tiistai 11. elokuuta 2009
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Syvien vesien kanoja
Ennen kuin kanat olivat vielä saapuneetkaan, eräs henkilö sanoi, että haluaa tulla sitten katsomaan niitä. Ko. henkilö on kuullut, koska kanat ovat tulleet, hän on aina välillä osoittanut kiinnostustaan tulla katsomaan niitä, luvannut ottaa yhteyttä ja tulla jollain tietyllä viikolla jne. Mutta kaikista lupauksistaan huolimatta ko. henkilö ei ole sitten kuitenkaan kanoista vilaustakaan nähnyt. Enkä tiedä tuleeko näkemäänkään. Ainakaan elävänä. Ehkä kanakeiton muodossa sitten. Ehkä ei sitäkään.
Minun kesäni on sielullisessa mielessä ollut kuolettavan tylsä. Sitten kun on ollut niin tylsää, ja sitten kun tämä ko. henkilö on aina välillä luvannut tulla, niin välillä olen ollut odotuksissa, että nyt tapahtuu edes jotain. Ja sitten kun taas onkin tullut ilmoitus ”ei vaiskaan”, niin siitä on sitten seurannut milloin mitäkin sielullista tunneskaalaa, totaalista ärtymystä ja kiukkuisuutta, pettymystä ja surua ja milloin mitäkin.
Harjoitus on ollut kaikella lailla erittäin mielenkiintoinen. Olen kiitollinen Herralle ko. henkilön ja tilanteiden kautta tulleista asioista. Olen saanut ensinnäkin olla täysin ihmeissäni siitä, että mikä tässä episodissa on Herrasta ja mikä minusta itsestäni. Tavallaan olen vähän kokenut hengessäkin, että ko. henkilö voisi tulla tänne ja että se voisi olla hyvä juttu, toisaalta kun Herra ei ole tilannetta mahdollistanut, yhtä lailla joudun kysymään, onko ajatus sittenkin sielustani ja tylsyydestä nouseva, eikä kuitenkaan Jumalan aikaansaama ajatus. Vai että vaikka ajatus olisi Herrasta, niin että sieluni kärsimättömyydessä en vain pysty odottamaan sitä, mikä on Jumalan aikataulu asiassa.
Tästä kaikesta pohdinnasta on siis seurannut paljon hyvää. Olen rukoillut, että Herra opettaisi ja näyttäisi mitkä asiat ovat sieluni vaikuttamaa ja mikä on hengestä. Voin ihan suositella tätä rukousta jokaiselle uskovalle. Sielunvoimilla, tunteilla ja omalla tahdollahan ei uskonelämässä tee yhtään mitään. Niistä ei ole kuin haittaa ja ne tahtovat ja toimivat henkeä vastaan. Tarkoitus ei ole, että uskovat itse tekevät jotain mitä järjellään ajattelevat hyviksi teoiksi, vaan että "Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13) Kukaan ihminen ei voi tehdä mitään Jumalan mielen mukaista oman sielunsa ajatustensa lähtökohdista: oman järkeilyn tai tunteilun perusteella. Jeesus sanoo: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5). Jos asia ei ole Pyhän Hengen inspiroima, niin eihän se silloin ole Jumalan teko, vaan ihmisteko. Vaikka motiivina olisi Jumalan miellyttäminen on se turhaa, jos toiminta ei ole Hengestä lähtöisin: ”Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol 2:23)
Itse ainakin olen huomannut, että kun Pyhä Henki hiljaa koittaa kehottaa johonkin, niin usein itse omilla päätelmilläni tai tunteillani koitan vaientaa ensin tuon ajatuksen. ”Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte” (Gal. 5:17). Oma mieli toimii siis Jumalaa vastaan, mikä oli todistettava, mot. Onneksi Herra on kärsivällinen ja pitkämielinen toisin kuin minä. Kun Hänen henkensä tekee työtään ja vaikuttaa tahtomista ja tekemistä, niin voi sitten käydä niinkin, että vastustukseni murtuu ja tilanne kääntyy aivan päinvastaiseksi: sitä mitä aluksi vastustin, tuleekin se mitä huomaan eniten haluavani. Huomaan, että Herra tiesikin paljon paremmin mikä minulle on hyväksi, kun mitä omassa järjessäni käsitin. Tämä on ihmeellistä eikä siihen muuta selitystä löydy kuin että Pyhä Henki tekee työtään ja pystyy vaikuttamaan mielenmuutoksia.
Jos jollakulla muulla uskovalla on tilanne, että tuntuu ettei vaella hengessä vaan enempi omien ajatusten ja tunteiden ohjaamana, ja haluaisi pysähtyä tämän asian äärelle, niin aihetta on hienosti selitetty mm. tässä kirjassa (näitä on 3 kirjaa, osat 1-3): http://www.du.fi/kotisatamankauppa/?sid=30003&tuoteid=4791&luokkaid=10&from=%3Fsid%3D30000%26luokkaid%3D10%26a%3D20%26s%3D19
Tuntuu, ettei tämäkään kesä ole mennyt hengellisen elämän kannalta hukkaan, vaikka ulkonaisesti näyttääkin ettei ole tapahtunut mitään. Herra tietää mitä kulloinkin tarvitsemme: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” (Room. 8:28) Yhtä lailla kipeältä tuntuvat asiat, pettymykset ja vaikeilta tuntuvat ihmiset vaikuttavat parhaaksemme. Jotta etsittäisiin Herraa ja hänen tahtoaan ja Hänen henkensä täyteyttä. Jeesus neuvoo: ”Joka tahtoo tallettaa elämänsä itselleen, hän kadottaa sen; mutta joka sen kadottaa, pelastaa sen.” (Luuk. 17:33).
Sama joki virtaa jossain syvissä paikoissa hitaasti, koskikohdissa vauhdikkaasti, mutta sama suunta kuitenkin, merta kohti. Onko sitten itse ollut syvän veden hitaassa kohdassa tänä kesänä, en tiedä. Koskikohdassa ei pystykään pysähtymään syvältä löytyvien asioiden äärelle. Että varmaan sitten ihan hyvä tämä vaihekin, vaikka välillä itsestä tuntuu, ettei virta liiku yhtään mihinkään ja tutkiskelee vain mutapohjaa.. (mut se on vain tunne eli ei tarvitse hätääntyä).
P.S. Kyllä täällä noin yleisesti kuitenkin sentään muille jotain tapahtuu: talossa on kihlapari! (M&M, 8.8.09)
Minun kesäni on sielullisessa mielessä ollut kuolettavan tylsä. Sitten kun on ollut niin tylsää, ja sitten kun tämä ko. henkilö on aina välillä luvannut tulla, niin välillä olen ollut odotuksissa, että nyt tapahtuu edes jotain. Ja sitten kun taas onkin tullut ilmoitus ”ei vaiskaan”, niin siitä on sitten seurannut milloin mitäkin sielullista tunneskaalaa, totaalista ärtymystä ja kiukkuisuutta, pettymystä ja surua ja milloin mitäkin.
Harjoitus on ollut kaikella lailla erittäin mielenkiintoinen. Olen kiitollinen Herralle ko. henkilön ja tilanteiden kautta tulleista asioista. Olen saanut ensinnäkin olla täysin ihmeissäni siitä, että mikä tässä episodissa on Herrasta ja mikä minusta itsestäni. Tavallaan olen vähän kokenut hengessäkin, että ko. henkilö voisi tulla tänne ja että se voisi olla hyvä juttu, toisaalta kun Herra ei ole tilannetta mahdollistanut, yhtä lailla joudun kysymään, onko ajatus sittenkin sielustani ja tylsyydestä nouseva, eikä kuitenkaan Jumalan aikaansaama ajatus. Vai että vaikka ajatus olisi Herrasta, niin että sieluni kärsimättömyydessä en vain pysty odottamaan sitä, mikä on Jumalan aikataulu asiassa.
Tästä kaikesta pohdinnasta on siis seurannut paljon hyvää. Olen rukoillut, että Herra opettaisi ja näyttäisi mitkä asiat ovat sieluni vaikuttamaa ja mikä on hengestä. Voin ihan suositella tätä rukousta jokaiselle uskovalle. Sielunvoimilla, tunteilla ja omalla tahdollahan ei uskonelämässä tee yhtään mitään. Niistä ei ole kuin haittaa ja ne tahtovat ja toimivat henkeä vastaan. Tarkoitus ei ole, että uskovat itse tekevät jotain mitä järjellään ajattelevat hyviksi teoiksi, vaan että "Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13) Kukaan ihminen ei voi tehdä mitään Jumalan mielen mukaista oman sielunsa ajatustensa lähtökohdista: oman järkeilyn tai tunteilun perusteella. Jeesus sanoo: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5). Jos asia ei ole Pyhän Hengen inspiroima, niin eihän se silloin ole Jumalan teko, vaan ihmisteko. Vaikka motiivina olisi Jumalan miellyttäminen on se turhaa, jos toiminta ei ole Hengestä lähtöisin: ”Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol 2:23)
Itse ainakin olen huomannut, että kun Pyhä Henki hiljaa koittaa kehottaa johonkin, niin usein itse omilla päätelmilläni tai tunteillani koitan vaientaa ensin tuon ajatuksen. ”Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte” (Gal. 5:17). Oma mieli toimii siis Jumalaa vastaan, mikä oli todistettava, mot. Onneksi Herra on kärsivällinen ja pitkämielinen toisin kuin minä. Kun Hänen henkensä tekee työtään ja vaikuttaa tahtomista ja tekemistä, niin voi sitten käydä niinkin, että vastustukseni murtuu ja tilanne kääntyy aivan päinvastaiseksi: sitä mitä aluksi vastustin, tuleekin se mitä huomaan eniten haluavani. Huomaan, että Herra tiesikin paljon paremmin mikä minulle on hyväksi, kun mitä omassa järjessäni käsitin. Tämä on ihmeellistä eikä siihen muuta selitystä löydy kuin että Pyhä Henki tekee työtään ja pystyy vaikuttamaan mielenmuutoksia.
Jos jollakulla muulla uskovalla on tilanne, että tuntuu ettei vaella hengessä vaan enempi omien ajatusten ja tunteiden ohjaamana, ja haluaisi pysähtyä tämän asian äärelle, niin aihetta on hienosti selitetty mm. tässä kirjassa (näitä on 3 kirjaa, osat 1-3): http://www.du.fi/kotisatamankauppa/?sid=30003&tuoteid=4791&luokkaid=10&from=%3Fsid%3D30000%26luokkaid%3D10%26a%3D20%26s%3D19
Tuntuu, ettei tämäkään kesä ole mennyt hengellisen elämän kannalta hukkaan, vaikka ulkonaisesti näyttääkin ettei ole tapahtunut mitään. Herra tietää mitä kulloinkin tarvitsemme: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” (Room. 8:28) Yhtä lailla kipeältä tuntuvat asiat, pettymykset ja vaikeilta tuntuvat ihmiset vaikuttavat parhaaksemme. Jotta etsittäisiin Herraa ja hänen tahtoaan ja Hänen henkensä täyteyttä. Jeesus neuvoo: ”Joka tahtoo tallettaa elämänsä itselleen, hän kadottaa sen; mutta joka sen kadottaa, pelastaa sen.” (Luuk. 17:33).
Sama joki virtaa jossain syvissä paikoissa hitaasti, koskikohdissa vauhdikkaasti, mutta sama suunta kuitenkin, merta kohti. Onko sitten itse ollut syvän veden hitaassa kohdassa tänä kesänä, en tiedä. Koskikohdassa ei pystykään pysähtymään syvältä löytyvien asioiden äärelle. Että varmaan sitten ihan hyvä tämä vaihekin, vaikka välillä itsestä tuntuu, ettei virta liiku yhtään mihinkään ja tutkiskelee vain mutapohjaa.. (mut se on vain tunne eli ei tarvitse hätääntyä).
P.S. Kyllä täällä noin yleisesti kuitenkin sentään muille jotain tapahtuu: talossa on kihlapari! (M&M, 8.8.09)
lauantai 8. elokuuta 2009
Varoituskaakatus
Eilen kuului puutarhan puolelta yhtäkkiä kovaa kaakatusta. Menin ikkunasta katsomaan, mitä kertakaikkista kaakat nyt kaakattavat. Kaulat pitkinä ne katselivat yhden marjapuskan suuntaan ja pitivät mekkalaa. Katsoessani itse puskan suuntaan, näin siellä oksien katveessa kissan. Aivan kuin se olisi ollut vaanimassa. Huutelin kissalle, huuto kutsui paikalle puutarhan puolella olleen erään toisen henkilön, joka sitten hääti katin matkoihinsa. Tämänkin jälkeen kanat vielä kaakattivat jonkun aikaa hermostuneen oloisesti, mutta kyllä ne sitten rauhoittuivat. Kyllä nekin vain osaavat toisiaan varoittaa, vaikkei kukkoa olekaan sitä hommaa tekemässä. Kukko tosin ehkä pystyisi vähän antamaan köniikin kissalle, kanoista tuskin olisi siihen. No, varjeltuivat kumminkin taas.
Mikä sen tärkeämpää kuin saada varoitusta? Että se joka näkee vaaran, varoittaisi muita, tai ainakin herättäisi toisten huomion, että yhdessä voitaisiin todeta, onko kyseessä todellinen vaara. Kissa ainakin oli hyvin todellinen.
Hengellisissä asioissa varoittaminen on myös valtavan tärkeää. Jos joku haistaa jossain tilanteessa jotain outoa, niin että varoittaisi siitä muita. Erään ystävän kanssa tässä taannoin juteltiinkin hengellisestä "hometalo"-ongelmasta. Että kun joku uusi uskova astuu sisään johonkin sellaiseen uskovien yhteyteen, jossa ei ole ennen ollut, hän voi havaita pian ”homeen” hajun. Eli että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Muut, jotka ovat olleet tuossa ”talossa” jo pidempään ovat niin tottuneet ”hajuun”, etteivät ollenkaan tajua sitä. ”Oireita ja sairauksia” voi kyllä olla näkyvissä, muttei osata nähdä ja sanoa syytä. Kuitenkin jos tämä uusi sitten sanoo, että täällä ei ole kaikki kohdallaan, niin monesti nämä ”vanhat” loukkaantuvat, vaikka olisi syytä olla valtavan kiitollinen, jos joku havaintonsa kertoo. Yhdessä sitten voitaisiin pohtia onko ”homevaurio” sellainen, että sen voi korjata, pitääkö kenties purkaa koko rakennus vai lähtevätkö pois vain ne yksilöt, jotka asian vakavuuden itse käsittävät. Monesti kuulee vain vedottavan siihen että ”näin on aina tehty”. Mutta homevaurio ja sairausoireet tulevatkin pidemmän ajan kuluessa.
Itsekin aina välillä haistaa jotain ”homeita” eri piireissä, mutta on valtavan vaikea sanoa asioista kellekään, kun tuntuu ettei kukaan halua kuulla tällaisia havaintoja. Pitäisi vaan sulautua ja oppia sietämään niitä ”homeita”, sanotaan. Jos on kuitenkin kovin ”herkkänenäinen” niin eihän sitä sitten vaan pysty, kun muuten sairastuu itse. Toinen mikä tietysti sitten ei ole myöskään niin helppoa, on se kun nuhtelu ja varoitus kohdistuu omalle kohdalle. Mutta kuitenkin sisimmässään tavallaan kaipaa silti sitä nuhtelua ja varoitusta. Siinä on todellinen rakkaus mukana. Kyllä minä kaipaan sellaista uskovien yhteyttä, missä oikealla lailla ja rakkaudessa varoitetaan ja nuhdellaan. Sellainen tekee kuitenkin niin hyvää, kun se oikealla tavalla tapahtuu. Paavalikin opastaa Timoteusta kuinka varoittaa lempeästi: ”Älä nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa puhtaudessa.” (1. Tim. 5:1). Muita nuhteluun kehottavia kohtia ovat mm:. ”nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa” ,”Nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella” , ”Nuhtele heitä ankarasti, että tulisivat uskossa terveiksi”, ”Puhu tätä ja kehoita ja nuhtele kaikella käskyvallalla. Älköön kukaan sinua halveksiko.”
Minua on joku joskus varoittanut ekumeniasta. Varmaan useampikin. Se on yksi varoitus, josta haluaisi varoittaa myös muita. Todellinen uskovien yhteys syntyy yksilöiden välisistä suhteista, jäsen liittyy toiseen jäseneen, kivi kiveen, ja Kristuksen ruumis rakentuu näkymättömästi kun Herra sitä tekee. Ekumeniassa puolestaan yhdistellään oppeja, sitä johdetaan kirkkokuntien johtohenkilöiden kautta, järjestetään ekumeenisia milloin mitäkin tilaisuuksia ja pidetään tätä ykseytenä. No, kai siinä johonkin kirkkokuntien ja ehkä koko maailman uskontojenkin ykseyteen ja yhteyteen pyritään, mutta tällainen fuusioituminen ei kuitenkaan rakenna todellista uskovien yhteyttä. Sitähän voi kuka tahansa toteuttaa jokapäiväisessä elämässään muutenkin, olemalla vaan yhteydessä kaikkiin uudestisyntyneisiin uskoviin.
Lähikaupungissa järjestettiin juuri hengellinen tapahtumasarja. Kävin siellä kuuntelemassa joitain puheita, mutten pystynyt olemaan, kun piti lähteä kesken pois. Jotenkin niin ahdisti hengessä, että piti vain poistua. Seuraavana päivänä lehdessä otsikoitiin tilaisuudesta ”Ekumenia toimii”. Mietin, vain että tämänkö takia olin niin ahdistunut. Oliko kyseessä jotenkin väärin motiivein pidetty tilaisuus? Oliko taustalla henki, joka vie kohti ekumeniaa, eikä rakenna sitä aitoa todellista Kristuksen ruumista? En tiedä, mutta tekee vain mieli sanoa, että minua ahdisti.
Hengellistenkin asioiden suhteen pitää olla varovainen, oikealla lailla. Ja tosiaan rukoilla oikeaa ja niin nöyrää mielenlaatua, että voisi ottaa vastaan myös nuhtelua, kehotusta ja varoitusta. Kenen tahansa kautta Herra haluaakin varoituksen antaa. Hän voi käyttää varoittajana jotakin aivan tavallista talliaista ja nobodya. Ei pidä ajatella, että varoittaminen olisi vain joidenkin tunnettujen uskovien tehtävä. Nuoret ja uudet uskovat saattavat haistaa homeet paljon herkemmin kuin vanhat, pitkään jossain piireissä pyörineet. Vanhemmat saavat taas ohjata nuorempia jossain muissa asioissa. Varoittaminen ja nuhtelu voi olla jokaisen tehtävä. Kuka nyt ensin sattuukin huomaamaan kissan pensaassa vaanimassa. Raamatussa sanotaan myös mm.: ”joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.” (1. Kor. 10:12) ja ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta” (1. Joh. 4:1).
Varoitusta myös nämä: ”Sillä semmoiset ovat valheapostoleja, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme, sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi.” (2. Kor. 11:13-15) ”Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta , joka teissä on Kristusta kohtaan.” (2. Kor. 11:3)
Mikä sen tärkeämpää kuin saada varoitusta? Että se joka näkee vaaran, varoittaisi muita, tai ainakin herättäisi toisten huomion, että yhdessä voitaisiin todeta, onko kyseessä todellinen vaara. Kissa ainakin oli hyvin todellinen.
Hengellisissä asioissa varoittaminen on myös valtavan tärkeää. Jos joku haistaa jossain tilanteessa jotain outoa, niin että varoittaisi siitä muita. Erään ystävän kanssa tässä taannoin juteltiinkin hengellisestä "hometalo"-ongelmasta. Että kun joku uusi uskova astuu sisään johonkin sellaiseen uskovien yhteyteen, jossa ei ole ennen ollut, hän voi havaita pian ”homeen” hajun. Eli että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Muut, jotka ovat olleet tuossa ”talossa” jo pidempään ovat niin tottuneet ”hajuun”, etteivät ollenkaan tajua sitä. ”Oireita ja sairauksia” voi kyllä olla näkyvissä, muttei osata nähdä ja sanoa syytä. Kuitenkin jos tämä uusi sitten sanoo, että täällä ei ole kaikki kohdallaan, niin monesti nämä ”vanhat” loukkaantuvat, vaikka olisi syytä olla valtavan kiitollinen, jos joku havaintonsa kertoo. Yhdessä sitten voitaisiin pohtia onko ”homevaurio” sellainen, että sen voi korjata, pitääkö kenties purkaa koko rakennus vai lähtevätkö pois vain ne yksilöt, jotka asian vakavuuden itse käsittävät. Monesti kuulee vain vedottavan siihen että ”näin on aina tehty”. Mutta homevaurio ja sairausoireet tulevatkin pidemmän ajan kuluessa.
Itsekin aina välillä haistaa jotain ”homeita” eri piireissä, mutta on valtavan vaikea sanoa asioista kellekään, kun tuntuu ettei kukaan halua kuulla tällaisia havaintoja. Pitäisi vaan sulautua ja oppia sietämään niitä ”homeita”, sanotaan. Jos on kuitenkin kovin ”herkkänenäinen” niin eihän sitä sitten vaan pysty, kun muuten sairastuu itse. Toinen mikä tietysti sitten ei ole myöskään niin helppoa, on se kun nuhtelu ja varoitus kohdistuu omalle kohdalle. Mutta kuitenkin sisimmässään tavallaan kaipaa silti sitä nuhtelua ja varoitusta. Siinä on todellinen rakkaus mukana. Kyllä minä kaipaan sellaista uskovien yhteyttä, missä oikealla lailla ja rakkaudessa varoitetaan ja nuhdellaan. Sellainen tekee kuitenkin niin hyvää, kun se oikealla tavalla tapahtuu. Paavalikin opastaa Timoteusta kuinka varoittaa lempeästi: ”Älä nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa puhtaudessa.” (1. Tim. 5:1). Muita nuhteluun kehottavia kohtia ovat mm:. ”nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa” ,”Nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella” , ”Nuhtele heitä ankarasti, että tulisivat uskossa terveiksi”, ”Puhu tätä ja kehoita ja nuhtele kaikella käskyvallalla. Älköön kukaan sinua halveksiko.”
Minua on joku joskus varoittanut ekumeniasta. Varmaan useampikin. Se on yksi varoitus, josta haluaisi varoittaa myös muita. Todellinen uskovien yhteys syntyy yksilöiden välisistä suhteista, jäsen liittyy toiseen jäseneen, kivi kiveen, ja Kristuksen ruumis rakentuu näkymättömästi kun Herra sitä tekee. Ekumeniassa puolestaan yhdistellään oppeja, sitä johdetaan kirkkokuntien johtohenkilöiden kautta, järjestetään ekumeenisia milloin mitäkin tilaisuuksia ja pidetään tätä ykseytenä. No, kai siinä johonkin kirkkokuntien ja ehkä koko maailman uskontojenkin ykseyteen ja yhteyteen pyritään, mutta tällainen fuusioituminen ei kuitenkaan rakenna todellista uskovien yhteyttä. Sitähän voi kuka tahansa toteuttaa jokapäiväisessä elämässään muutenkin, olemalla vaan yhteydessä kaikkiin uudestisyntyneisiin uskoviin.
Lähikaupungissa järjestettiin juuri hengellinen tapahtumasarja. Kävin siellä kuuntelemassa joitain puheita, mutten pystynyt olemaan, kun piti lähteä kesken pois. Jotenkin niin ahdisti hengessä, että piti vain poistua. Seuraavana päivänä lehdessä otsikoitiin tilaisuudesta ”Ekumenia toimii”. Mietin, vain että tämänkö takia olin niin ahdistunut. Oliko kyseessä jotenkin väärin motiivein pidetty tilaisuus? Oliko taustalla henki, joka vie kohti ekumeniaa, eikä rakenna sitä aitoa todellista Kristuksen ruumista? En tiedä, mutta tekee vain mieli sanoa, että minua ahdisti.
Hengellistenkin asioiden suhteen pitää olla varovainen, oikealla lailla. Ja tosiaan rukoilla oikeaa ja niin nöyrää mielenlaatua, että voisi ottaa vastaan myös nuhtelua, kehotusta ja varoitusta. Kenen tahansa kautta Herra haluaakin varoituksen antaa. Hän voi käyttää varoittajana jotakin aivan tavallista talliaista ja nobodya. Ei pidä ajatella, että varoittaminen olisi vain joidenkin tunnettujen uskovien tehtävä. Nuoret ja uudet uskovat saattavat haistaa homeet paljon herkemmin kuin vanhat, pitkään jossain piireissä pyörineet. Vanhemmat saavat taas ohjata nuorempia jossain muissa asioissa. Varoittaminen ja nuhtelu voi olla jokaisen tehtävä. Kuka nyt ensin sattuukin huomaamaan kissan pensaassa vaanimassa. Raamatussa sanotaan myös mm.: ”joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.” (1. Kor. 10:12) ja ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta” (1. Joh. 4:1).
Varoitusta myös nämä: ”Sillä semmoiset ovat valheapostoleja, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme, sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi.” (2. Kor. 11:13-15) ”Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta , joka teissä on Kristusta kohtaan.” (2. Kor. 11:3)
torstai 6. elokuuta 2009
Vertailua
Naapurin kanojen näkemisessä oli tavallaan negatiivinenkin puoli. Nyt nimittäin omat kanat näyttävät niin pieniltä ja laihoilta, kun naapurin kanat olivat maatiaisrotuisia ja niin isoja pulleita. Tuntuu, ettei noista omista ruipelokanoista kyllä ainakaan mitään syötävää irtoa. Että ovat vain luuta ja nahkaa ja höyheniä. Munia kyllä pukkaa, mutta lihaa ei taida olla juurikaan luiden päällä. No, sittenpä sen myöhemmin näkee. Siis oikeasti NÄKEE..
Ennen kuin näin naapurin kanapullukat, niin nämä omat vaikuttivat omissa silmissä ihan sopivankokoisilta. Kun ei ollut mihin verrata. Vaan nyt sitten on ja näyttää tämä vertailutauti heti iskeneen.
Sitä niin usein vertailee. Lähinnä itseä muihin tai muita itseen. Kyllä sitten vielä muita toisiinkin. Eikä siitä sitten kumminkaan mitään hyvää kyllä seuraa, päinvastoin. Lopputuloksena on usein tämä kuin nyt kanojen kanssa: omat kanat näyttää surkeammilta ja oma itse näyttää huonommalta muihin verrattuna. Ja sitten hävettää, että kuinka tänne nyt ketään viitsii pyytää kanakauden päättäjäisiin, kun kanat ovat noin sitkeän laihoja. Ja että kuinka ketään voisi haluta olla minunkaan kanssa missään tekemisissä, kun olen niin tylsä ja ikävä.
Kanat pääsivät kuitenkin tänään taas yllättämään: hain munat ja niitä oli 11 kpl. Silmämunat meinasivat taas lentää irti päästä kun kurkistin pesään viimeisen kanan lähettyä. No, siihen kyllä löytyy ihan sellainen selitys, että eilen jäi munat hakematta. Ei vaan kukaan muistanut hakea. Että vaikka kaakat olisivat laihoja, niin kyllä niistä kuitenkin munia ja yllätyksiä irtoaa.
Itsestä en sitten oikein tiedä. Tänä kesänä Herra on näyttänyt jotain siitä mitä sieluni sisältää. Ei mitään hyvää. Mutta sitten olen saanut ymmärtää, ettei kenenkään muunkaan ihmisen sielu sisällä mitään hyvää. Vaikka vertailisi ja toisen elämä olisi kuinka hienoa tahansa, niin sittenkään siinä ei ole mitään hyvää. Vaikka minun elämäni olisi kituuttamista ja toisen iloista nautintoa, niin kumpikin on yhtä sielullista eivätkä loppupeleissä eroa toisistaan mitenkään. Kumpikaan ei ole pyhempää, kumpikaan ei ole parempaa. Kummastakaan ei jää mitään pysyvää.
Vain se, missä määrin saa olla Jumalan käytössä, on merkityksellistä. Että saisi olla kantamassa Hengen hedelmiä. Niitä joista Jeesus kertoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh. 15:5)
Nämä laihat kanat munivat varmasti yhtä paljon kuin naapurin pullukat ellei enemmänkin. Ja kun hengen hedelmistä puhutaan, Jumala ei katso henkilöön, ei siihen millaiset jonkun maalliset puitteet ovat olleet tai ovat nyt. Hän etsii henkilöitä, jotka haluavat seurata häntä, näkevät nykyisen elämänsä tyhjänä ja turhana ilman Jeesusta ja haluavat antaa elämänsä Herran käyttöön. Silloin Jeesus voi vaikuttaa sitä, että jotakin pysyvää jää jäljellekin. ”Pysykää minussa (Jeesuksessa), niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin että tekään, ellette pysy minussa.” (Joh. 15: 4). Kun antautuu Jeesuksen käyttöön, voi toteutua nämäkin Jeesuksen sanat jokaisen elämässä: ” Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Kun olin hakemassa munia ekaa kertaa aamulla, tämä kana istui vielä pesässä. Otin silloin vain tuon sen vieressä olevan munan pois.
Kun menin pesälle uudelleen, näin kaikki nämä munat! Tuo yksi hautoja oli kovasti tykännyt istua kaikkien näiden päällä ja piilotteli niitä allaan.
Ennen kuin näin naapurin kanapullukat, niin nämä omat vaikuttivat omissa silmissä ihan sopivankokoisilta. Kun ei ollut mihin verrata. Vaan nyt sitten on ja näyttää tämä vertailutauti heti iskeneen.
Sitä niin usein vertailee. Lähinnä itseä muihin tai muita itseen. Kyllä sitten vielä muita toisiinkin. Eikä siitä sitten kumminkaan mitään hyvää kyllä seuraa, päinvastoin. Lopputuloksena on usein tämä kuin nyt kanojen kanssa: omat kanat näyttää surkeammilta ja oma itse näyttää huonommalta muihin verrattuna. Ja sitten hävettää, että kuinka tänne nyt ketään viitsii pyytää kanakauden päättäjäisiin, kun kanat ovat noin sitkeän laihoja. Ja että kuinka ketään voisi haluta olla minunkaan kanssa missään tekemisissä, kun olen niin tylsä ja ikävä.
Kanat pääsivät kuitenkin tänään taas yllättämään: hain munat ja niitä oli 11 kpl. Silmämunat meinasivat taas lentää irti päästä kun kurkistin pesään viimeisen kanan lähettyä. No, siihen kyllä löytyy ihan sellainen selitys, että eilen jäi munat hakematta. Ei vaan kukaan muistanut hakea. Että vaikka kaakat olisivat laihoja, niin kyllä niistä kuitenkin munia ja yllätyksiä irtoaa.
Itsestä en sitten oikein tiedä. Tänä kesänä Herra on näyttänyt jotain siitä mitä sieluni sisältää. Ei mitään hyvää. Mutta sitten olen saanut ymmärtää, ettei kenenkään muunkaan ihmisen sielu sisällä mitään hyvää. Vaikka vertailisi ja toisen elämä olisi kuinka hienoa tahansa, niin sittenkään siinä ei ole mitään hyvää. Vaikka minun elämäni olisi kituuttamista ja toisen iloista nautintoa, niin kumpikin on yhtä sielullista eivätkä loppupeleissä eroa toisistaan mitenkään. Kumpikaan ei ole pyhempää, kumpikaan ei ole parempaa. Kummastakaan ei jää mitään pysyvää.
Vain se, missä määrin saa olla Jumalan käytössä, on merkityksellistä. Että saisi olla kantamassa Hengen hedelmiä. Niitä joista Jeesus kertoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh. 15:5)
Nämä laihat kanat munivat varmasti yhtä paljon kuin naapurin pullukat ellei enemmänkin. Ja kun hengen hedelmistä puhutaan, Jumala ei katso henkilöön, ei siihen millaiset jonkun maalliset puitteet ovat olleet tai ovat nyt. Hän etsii henkilöitä, jotka haluavat seurata häntä, näkevät nykyisen elämänsä tyhjänä ja turhana ilman Jeesusta ja haluavat antaa elämänsä Herran käyttöön. Silloin Jeesus voi vaikuttaa sitä, että jotakin pysyvää jää jäljellekin. ”Pysykää minussa (Jeesuksessa), niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin että tekään, ellette pysy minussa.” (Joh. 15: 4). Kun antautuu Jeesuksen käyttöön, voi toteutua nämäkin Jeesuksen sanat jokaisen elämässä: ” Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Kun olin hakemassa munia ekaa kertaa aamulla, tämä kana istui vielä pesässä. Otin silloin vain tuon sen vieressä olevan munan pois.
Kun menin pesälle uudelleen, näin kaikki nämä munat! Tuo yksi hautoja oli kovasti tykännyt istua kaikkien näiden päällä ja piilotteli niitä allaan.
tiistai 4. elokuuta 2009
Hääkutsu
Nyt se on lyöty lukkoon. Kanakauden päätöspäivämäärä nimittäin. On siis sovittu päivä, jolloin kanat kotkottavat viimeisen kerran ja se aamu, jolloin munivat viimeiset munansa. Tuona iltana on kanaorrella tyhjää. Tuona iltana padassa voi olla kanaruokaa omista kanoista, jos niin pitkälle päästään. Mutta ainakin kanoista on henki pois, jos Herra näkee hyväksi että asiat menevät tämän suunnitelman mukaan. Kanankynijöiden kalenteriin on päivämäärä merkittynä. Valmistautuminen päivään on alkanut.
En nyt kumminkaan kerro täällä blogissä etukäteen, mikä tuo päivämäärä on. Se sitten vain tulee joskus. Jostain teksteistä voi ehkä arvata päivän lähestyvän, mutta itse päivämäärä jääköön vain kirjoittajan tietoon.
Jätän päivämäärän kertomatta siksi, että liittyköön siihenkin vertauskuvallisuus. Kanojen elämän loppumispäivämäärä on vain kirjoittajan tiedossa ja jokaisen elämän loppumispäivämäärä on vain Jumalan tiedossa. Lisäksi erittäin tärkeä päivämäärä eli se päivä jolloin Jeesus noutaa omansa pois tästä maailmasta on vain Jumalan tiedossa. ” Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” (Matt. 25:13)
Jeesus tulee hakemaan omansa pois. Kaikki Jeesuksen omat. Sillä hetkellä vielä elossa olevat ja jo kuolleet. ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaa yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Ystäväpiirissä on nyt ollut teemana aviomiehen odottelu. Itse asiassa teema on ollut pinnalla joidenkin ystävien kanssa todella pitkäänkin, puhutaan yli kymmenen vuoden odottelusta. Aina vain odotellaan ja odottelu vain tuntuu menevän pahemmaksi ja pahemmaksi ja silti vaan näyttää, ettei tapahdu yhtään mitään. Sulhanen eli ylkä viipyy ja viipyy. Hermot menee, pinnaa kiristää, masennus valtaa, miettii epätoivoisia tekoja, usko horjuu, ajatukset sakkautuu, tuleeko ylkä sittenkään koskaan, odottaako turhaan, onko ymmärtänyt asiat aivan väärin, mitä Jumala oikein meinaa? Vaan olkoon tämä vertauskuvallista myöskin. Seurakunta on Jeesuksen morsian. Mitä lähempänä Herran paluu on, sitä lujemmaksi pitäisi morsiamen odotuksen käydä. Sulhanen tulee aikanaan noutamaan morsiamensa. Häitä odotetaan: ”Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa.” (Matt. 22:2). ”Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9)
Kaikki ihmiset ovat kutsutut Karitsan hääaterialle. Surullista on: ”Hän (Jumala) lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla. He eivät siitä (kutsusta) välittäneet, vaan menivät pois.” (Matt. 22:3,5) Jokainen on kuitenkin kutsuttu. Tämäkin on hääkutsu sinulle: anna pelastaa itsesi ja pyydä Jeesusta elämäsi Herraksi! Tervetuloa Karitsan häihin! Paikka: Taivas, päivämäärä: pian, Pukeutuminen: Kristuksen verellä valkaistu juhlavaate.
Kanoja aletaan nyt valmistaa kanakauden päätökseen. Niitä pitäisi yrittää lihottaa hyvillä ruuilla. Jeesuksen tuloa odottavienkin tulisi valmistautua. Kristuksen morsian eli elävä seurakunta varmasti lihonnee vielä myös, kun ihmisiä tulee lisää uskoon. Mutta valmistautumista tarvitaan. ”Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. (Mark. 13:33) ”Valvokaa, pysykää lujina uskossa, olkaa miehuulliset, olkaa väkevät.” (1. Kor. 16:13)
Jeesus tulee takaisin. Tämäkin on sanottu jo etukäteen: ”Viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: ”Missä on lupaus hänen tulemuksestansa?” (2. Piet. 3:4) Jeesus hakee omansa pois. Se ei ole uskonasia, vaan päivämäärä joka on salattu, mutta tulee vielä ja odottaa aikaansa. Vaikka kävisi niin, että tuntemani yljän odotuksessa riutuvat naiset riutuisivat odotuksessa lopunelämäänsä, niin ainakin yhdet häät ovat satavarmat ja ne ovat Karitsan häät. Uskossa siihen, että Herra johdattaa omiensa elämää, luulen myös että muitakin häitä on vielä tulossa ennen Karitsan häitä.
Vaan koska ja mitä ja kuinka! Jännää! Yllätyksiä luvassa joka suunnalla!! Ja onnelliset kanat ovat autuaan tietämättömiä tästäkin kirjoituksesta.
En nyt kumminkaan kerro täällä blogissä etukäteen, mikä tuo päivämäärä on. Se sitten vain tulee joskus. Jostain teksteistä voi ehkä arvata päivän lähestyvän, mutta itse päivämäärä jääköön vain kirjoittajan tietoon.
Jätän päivämäärän kertomatta siksi, että liittyköön siihenkin vertauskuvallisuus. Kanojen elämän loppumispäivämäärä on vain kirjoittajan tiedossa ja jokaisen elämän loppumispäivämäärä on vain Jumalan tiedossa. Lisäksi erittäin tärkeä päivämäärä eli se päivä jolloin Jeesus noutaa omansa pois tästä maailmasta on vain Jumalan tiedossa. ” Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” (Matt. 25:13)
Jeesus tulee hakemaan omansa pois. Kaikki Jeesuksen omat. Sillä hetkellä vielä elossa olevat ja jo kuolleet. ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaa yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Ystäväpiirissä on nyt ollut teemana aviomiehen odottelu. Itse asiassa teema on ollut pinnalla joidenkin ystävien kanssa todella pitkäänkin, puhutaan yli kymmenen vuoden odottelusta. Aina vain odotellaan ja odottelu vain tuntuu menevän pahemmaksi ja pahemmaksi ja silti vaan näyttää, ettei tapahdu yhtään mitään. Sulhanen eli ylkä viipyy ja viipyy. Hermot menee, pinnaa kiristää, masennus valtaa, miettii epätoivoisia tekoja, usko horjuu, ajatukset sakkautuu, tuleeko ylkä sittenkään koskaan, odottaako turhaan, onko ymmärtänyt asiat aivan väärin, mitä Jumala oikein meinaa? Vaan olkoon tämä vertauskuvallista myöskin. Seurakunta on Jeesuksen morsian. Mitä lähempänä Herran paluu on, sitä lujemmaksi pitäisi morsiamen odotuksen käydä. Sulhanen tulee aikanaan noutamaan morsiamensa. Häitä odotetaan: ”Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa.” (Matt. 22:2). ”Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9)
Kaikki ihmiset ovat kutsutut Karitsan hääaterialle. Surullista on: ”Hän (Jumala) lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla. He eivät siitä (kutsusta) välittäneet, vaan menivät pois.” (Matt. 22:3,5) Jokainen on kuitenkin kutsuttu. Tämäkin on hääkutsu sinulle: anna pelastaa itsesi ja pyydä Jeesusta elämäsi Herraksi! Tervetuloa Karitsan häihin! Paikka: Taivas, päivämäärä: pian, Pukeutuminen: Kristuksen verellä valkaistu juhlavaate.
Kanoja aletaan nyt valmistaa kanakauden päätökseen. Niitä pitäisi yrittää lihottaa hyvillä ruuilla. Jeesuksen tuloa odottavienkin tulisi valmistautua. Kristuksen morsian eli elävä seurakunta varmasti lihonnee vielä myös, kun ihmisiä tulee lisää uskoon. Mutta valmistautumista tarvitaan. ”Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. (Mark. 13:33) ”Valvokaa, pysykää lujina uskossa, olkaa miehuulliset, olkaa väkevät.” (1. Kor. 16:13)
Jeesus tulee takaisin. Tämäkin on sanottu jo etukäteen: ”Viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: ”Missä on lupaus hänen tulemuksestansa?” (2. Piet. 3:4) Jeesus hakee omansa pois. Se ei ole uskonasia, vaan päivämäärä joka on salattu, mutta tulee vielä ja odottaa aikaansa. Vaikka kävisi niin, että tuntemani yljän odotuksessa riutuvat naiset riutuisivat odotuksessa lopunelämäänsä, niin ainakin yhdet häät ovat satavarmat ja ne ovat Karitsan häät. Uskossa siihen, että Herra johdattaa omiensa elämää, luulen myös että muitakin häitä on vielä tulossa ennen Karitsan häitä.
Vaan koska ja mitä ja kuinka! Jännää! Yllätyksiä luvassa joka suunnalla!! Ja onnelliset kanat ovat autuaan tietämättömiä tästäkin kirjoituksesta.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Kukko vai kana?
Joskus lapsena kun ei ollut muutakaan tekemistä saatettiin joskus leikkiä kukko vai kana -arvuuttelua. Se tapahtuu niin, että otetaan sormien väliin heinäkasvin röyhy, vedetään ylöspäin ja katsotaan millä lailla kukinto jää sormien väliin. Saman kasvilajin röyhy muodostaa joskus tasaisen tupsun (kana) tai korkeamman tupsun (kukko). Ennen vetämistä arvuutellaan, kumpi tulee ja tulos on pian nähtävissä sormien välissä. Sitä voi tehdä ihan yksinkin. Vaikkei koko homma pidemmän päälle kauhean inspiroivaa ole. Tässä kana- ja kukkotupsut:
Kana.
Kukko.
Naispappeusongelmassa lähtökohta on, että Raamatussa sanotaan, että seurakunnan paimen voi olla vain mies (1. Tim. 3:2). Toisaalta siellä sanotaan että ”ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” (Gal 3:28). Tästä sitten kiistelläänkin, vaikka Raamatussa sanotaan kyllä myös että ”vältä mielettömiä riitakysymyksiä … ja kinastelua.., sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia” (Tit. 3:9) ja ”vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja” sekä ”jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on” (Fil 3:15). Myöskin ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä” (Room. 14:1).
Jos suunnistaessa juoksee kartan ulkopuolelle, tilanne on huono, koska ei pysty enää vertaamaan maastomerkkejä karttaan eikä tiedä missä on vaan on eksyksissä. Silloin pitää vain yrittää palata takaisin niin kauan että löytää takaisin kartalle. Jos hengellisessä elämässä tehdään asioita, jotka ovat Raamatun vastaisia ja muodostetaan rakenteita, jotka eivät ole Jumalan perustamia, niin silloin on pudottu kartalta ja ollaan eksyksissä. Kartasta eli Raamatusta on mahdotonta löytää yksiselitteistä vastausta kysymykseen, jossa ainoa oikea vaihtoehto olisi palata niin kauan taaksepäin, että löytyy se kohta, jossa on pudottu kartalta ja palata taas oikeaan malliin.
Kuten Paavali tiesi: ”minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä” (Apt. 20:29). Raamatun apostolien jälkeen uskovien keskuuteen levisi siis opetusta, joka oli Sanan vastaista. Itse käsitän, että pappeuskysymyksessä kartalta ulosjuoksu on tapahtunut jo tuolloin. Ydinongelma naispappeuskysymyksessä ei minun käsitykseni mukaan ole ollenkaan se, että voiko nainen olla pappi vai ei, vaan koko pappi-asia ylipäätään. Raamatussa ei nimittäin ole tällaista sakramentteja hoitelevaa, kaavuilla ja lipereillä erottautuvaa palkkapappi-toimenkuvaa ollenkaan. Raamatun seurakuntamallissa on kyllä paimen ja tietysti monet ajattelevat, että pappi voisi olla yhtä kuin paimen, mutta itse en näe asiaa tällä hetkellä niin.
Raamatullisessa mallissa paimenia/vanhimpia/kaitsijoita on seurakuntaa kohti aina useita: ”joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit. 1:5) ”kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat” (Apt. 20:17) (ja seurakunta ovat paikkakunnan uskovat, ei mikään instituutio tai yhdistys). Kukaan paimen ei siis ole toistensa yläpuolella eli kirkkoherrasysteemi on epäraamatullinen. Paimenten tehtävään kuuluu laumasta huolehtiminen ja uskoville esikuvana oleminen, opettaminen, välittäminen, nuhteleminen, puolustaminen vaaroilta jne. Paimenen homma perustuu lampaiden henkilökohtaiseen tuntemiseen.
Kirkon pappissysteemissä kriteereinä ovat taas teologinen tiedekunta, maisterin tutkinto ja pappisvihkimys. Henkilökohtaista suhdetta Jeesukseenkaan ei tarvitse olla. Raamatun mukaan paimenelta edellytetään kuitenkin aivan muita asioita kuin pappissysteemipapilta. Tutkintopapereita ei kysellä, vaan ihan muita ominaisuuksia: nuhteeton, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, lempeä, oman kotinsa hyvin hallitseva (1. Tim. 3:2-4). Niitä asioita taas joita pappissysteemissä pidetään erityisinä vain papeille kuuluvina toimituksina kuten kastetta ja ehtoollista ei Raamatussa pidetä mitenkään sellaisina, että vain jotkut tietyt saisivat näitä toimittaa. Raamatun mukaan kuka tahansa uskova voi kastaa ja ehtoollista voivat uskovat viettää yhdessä ilman kenenkään palkatun henkilön läsnäoloa tai erikoisleipiä joissa on krusifiksi. Konfirmaatiosta ja hautaan siunaamiskaavoista Raamattu taas ei puhu yhtikäs mitään eli semmoisiinkaan ei pappeja tarvita ja ne voisi lakkauttaa. Naimisiinmenoonkaan ei Raamatun mukaan tarvita papin aamenta.
Oman käsitykseni mukaan pitäisi siis palata sellaiseen seurakuntamalliin, josta Raamattu puhuu. Tällöin oltaisiin takaisin kartalla ja voitaisiin ihan oikeasti katsoa Sanasta, millaisia seurakunnan paimenten tulisi olla. Niin kauan kuin halutaan pitää kiinni epäraamatullisesta pappisvirasta mielipiteitä tulee sinkoamaan, Raamattu leimataan vanhentuneeksi, uusia lahkoja perustetaan, tavallinen kansa on ihmeissään kiistoista, naiset kokevat itsensä roskasakiksi jne. Jokseenkin hedelmätöntä sanoisin.
Kana.
Kukko.Kun nyt ei ole muutakaan tekemistä tänä iltana, niin voinpa taas kirjoitella vähän kukko vai kana –aiheesta. Ajattelin nyt ei tähdellisempääkään aihetta ole, kirjoittaa naispappeuskysymyksestä. Siitä kun viuhuu mielipidettä suuntaa ja toiseen, niin sallittakoon nyt sitten siitä minunkin käsitykseni. Raamatussa sanotaan kyllä ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” (1. Kor. 8:2). En haluaisi tässä kohtaa, niin kuin en missään muussakaan kirjoittelun kohdassani sanoa, että se mitä täällä kirjoitan olisi kaikilta osin täyttä totta ja muuttumatonta. Vain Raamatun sana on sitä. Monessa asiassa on saanut huomata, kuinka Jumala on muuttanut vuosien saatossa käsityksiäni eri asioista. Se mitä on ajatellut jostain asiasta jotain pari vuotta sitten, on voinut kovastikin muuttua ja hyvä niin. Mutta toisaalta jokainen toimii oman uskon määränsä mukaan eikä siitäkään mitään tule jos vain odottaa täydelliseksi tulemista. Sitäkään kun ei tässä ajassa tapahdu. Toimitaan ja kirjoitellaan siis tämän päivän uskon ja ymmärryksen määrän mukaan arkana kuitenkin siitä kuinka vajavaisia ja erehtyväisiä ollaan.
Naispappeusongelmassa lähtökohta on, että Raamatussa sanotaan, että seurakunnan paimen voi olla vain mies (1. Tim. 3:2). Toisaalta siellä sanotaan että ”ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” (Gal 3:28). Tästä sitten kiistelläänkin, vaikka Raamatussa sanotaan kyllä myös että ”vältä mielettömiä riitakysymyksiä … ja kinastelua.., sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia” (Tit. 3:9) ja ”vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja” sekä ”jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on” (Fil 3:15). Myöskin ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä” (Room. 14:1).
Jos suunnistaessa juoksee kartan ulkopuolelle, tilanne on huono, koska ei pysty enää vertaamaan maastomerkkejä karttaan eikä tiedä missä on vaan on eksyksissä. Silloin pitää vain yrittää palata takaisin niin kauan että löytää takaisin kartalle. Jos hengellisessä elämässä tehdään asioita, jotka ovat Raamatun vastaisia ja muodostetaan rakenteita, jotka eivät ole Jumalan perustamia, niin silloin on pudottu kartalta ja ollaan eksyksissä. Kartasta eli Raamatusta on mahdotonta löytää yksiselitteistä vastausta kysymykseen, jossa ainoa oikea vaihtoehto olisi palata niin kauan taaksepäin, että löytyy se kohta, jossa on pudottu kartalta ja palata taas oikeaan malliin.
Kuten Paavali tiesi: ”minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä” (Apt. 20:29). Raamatun apostolien jälkeen uskovien keskuuteen levisi siis opetusta, joka oli Sanan vastaista. Itse käsitän, että pappeuskysymyksessä kartalta ulosjuoksu on tapahtunut jo tuolloin. Ydinongelma naispappeuskysymyksessä ei minun käsitykseni mukaan ole ollenkaan se, että voiko nainen olla pappi vai ei, vaan koko pappi-asia ylipäätään. Raamatussa ei nimittäin ole tällaista sakramentteja hoitelevaa, kaavuilla ja lipereillä erottautuvaa palkkapappi-toimenkuvaa ollenkaan. Raamatun seurakuntamallissa on kyllä paimen ja tietysti monet ajattelevat, että pappi voisi olla yhtä kuin paimen, mutta itse en näe asiaa tällä hetkellä niin.
Raamatullisessa mallissa paimenia/vanhimpia/kaitsijoita on seurakuntaa kohti aina useita: ”joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit. 1:5) ”kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat” (Apt. 20:17) (ja seurakunta ovat paikkakunnan uskovat, ei mikään instituutio tai yhdistys). Kukaan paimen ei siis ole toistensa yläpuolella eli kirkkoherrasysteemi on epäraamatullinen. Paimenten tehtävään kuuluu laumasta huolehtiminen ja uskoville esikuvana oleminen, opettaminen, välittäminen, nuhteleminen, puolustaminen vaaroilta jne. Paimenen homma perustuu lampaiden henkilökohtaiseen tuntemiseen.
Kirkon pappissysteemissä kriteereinä ovat taas teologinen tiedekunta, maisterin tutkinto ja pappisvihkimys. Henkilökohtaista suhdetta Jeesukseenkaan ei tarvitse olla. Raamatun mukaan paimenelta edellytetään kuitenkin aivan muita asioita kuin pappissysteemipapilta. Tutkintopapereita ei kysellä, vaan ihan muita ominaisuuksia: nuhteeton, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, lempeä, oman kotinsa hyvin hallitseva (1. Tim. 3:2-4). Niitä asioita taas joita pappissysteemissä pidetään erityisinä vain papeille kuuluvina toimituksina kuten kastetta ja ehtoollista ei Raamatussa pidetä mitenkään sellaisina, että vain jotkut tietyt saisivat näitä toimittaa. Raamatun mukaan kuka tahansa uskova voi kastaa ja ehtoollista voivat uskovat viettää yhdessä ilman kenenkään palkatun henkilön läsnäoloa tai erikoisleipiä joissa on krusifiksi. Konfirmaatiosta ja hautaan siunaamiskaavoista Raamattu taas ei puhu yhtikäs mitään eli semmoisiinkaan ei pappeja tarvita ja ne voisi lakkauttaa. Naimisiinmenoonkaan ei Raamatun mukaan tarvita papin aamenta.
Oman käsitykseni mukaan pitäisi siis palata sellaiseen seurakuntamalliin, josta Raamattu puhuu. Tällöin oltaisiin takaisin kartalla ja voitaisiin ihan oikeasti katsoa Sanasta, millaisia seurakunnan paimenten tulisi olla. Niin kauan kuin halutaan pitää kiinni epäraamatullisesta pappisvirasta mielipiteitä tulee sinkoamaan, Raamattu leimataan vanhentuneeksi, uusia lahkoja perustetaan, tavallinen kansa on ihmeissään kiistoista, naiset kokevat itsensä roskasakiksi jne. Jokseenkin hedelmätöntä sanoisin.
Joo, en oikein jaksa kauheasti innostua tästä kirkon naispappeusvatkuloinnista. Melkein yhtä epäkiinnostava leikki pidemmän päälle kuin kukko vai kana -heinätupsut. Arvuuttelua riittää loputtomiin, eikä oikeaa vastausta löydy. Raamatullisessa seurakuntamallissa tiettyjä toimenkuvia ovat apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat (Ef. 4:11). Papit/maallikot jakoa on turha etsiä.
lauantai 1. elokuuta 2009
Naapurissa on kukko!!!
Tänään on tapahtunut ihmeellisiä asioita. Kerron päivän tapahtumia ja ajatuksia. Kaikki tämä tapahtui aamupäivän puolella:
Menin perunamaalle pottuja hakemaan. Sinne kulkiessani ja siellä ollessani tunsin itseni taas niin perin yksinäiseksi. Herralle totesin, etten pysty elämään yksin. En vain pysty, vaikka kuinka yrittäisinkin. Että tarvitsen jonkun ihmisen läheiseksi ystäväksi. Ettei tässä elämässä ole mitään mieltä yksin. Mikään ei tunnu miltään, jos ei voi jakaa asioita. Enkä edes pysty juuri mihinkään yksin. Miljoona asiaa jää tekemättä ja toteuttamatta sen takia, etten saa yksin mitään tehdyksi. Olen niin täydellisen saamaton, voimaton ja epämotivoitunut.
Perunamaan jälkeen menin katsomaan lampaita. Kaadoin niille taas yhden pajun syötäväksi, kun ovat jo laitumensa aika hyvin ahmineet. (Yhden pajunkaadon verran saha sentään pysyy kädessä.) Lampaiden luona ajattelin taas ystäväasiaa. Ja sitä, kuinka tämä kesä on kuitenkin ollut taas hiukan erilainen kuin aikaisemmat. Herra on antanut minulle uskovia ystäviä, mutta oikeastaan kaikki tähänastisen uskonystävät asuvat kauempana. Niin kaukana, ettei kesäisin ole voinut juurikaan olla yhteyksissä muuta kuin puhelimella ja ihan satunnaisesti tavata. Tänä kesänä tilanne on kuitenkin ollut tosiaan uudenlainen siinä mielessä, että olen saanut hiukan tutustua ja kokea uskonyhteyttä myös oman kotipaikkakunnan ja lähikuntien uskovien kanssa. Tavallaan aika varovasti, mutta kuitenkin siten, että olen kokenut asian hyvin merkittävänä. Käsittämättömältä ihmeeltä on tuntunut, että tällaista porukkaa, joiden kanssa on niin hyvä yhteys hengessä, on ollut jopa oman pitäjän väessä. Tämä on todella tämän kesän uutuus.
Paju kaatui, lampaat säntäsivät peloissaan pakoon ja sitten vähitellen uskaltautuivat takaisin. Kun ne pääsivät pajunlehtien syömiseen, kaikki muu unohtui. Minunkin rapsutukset, joita yleensä kovasti kerjäävät, olivat mitättömiä ja lähdin pois aatoksissani. Mutta sitten kiekui kukko. Nii-in, kukko kiekui! Kuulin aivan selvästi kuinka kukko kiekui. Ja monta kertaa! Kukko! Kiekui! Kukkokiekuu!!
Tiesin, että eräällä naapurilla on joskus ollut kanoja. Ja muutama vuosi sitten olen myös kuullut kukon kiekumista heidän pihastaan meille asti ja siitä saanut vähän sitä pelkoakin, ettei ole oikein kukkoa uskaltanut ottaa, jos niin kauheasti kiekuu. Tänä kesänä en ole kumminkaan kuullut mitään kiekunaa enkä muutenkaan ole ajatellut tuota naapuria millään lailla. Kun en heitä ollenkaan tunne, enkä pihansa ohi koskaan kävele, kun sijainti on sillai vähän sivussa meiltä. Nyt tajusin kuitenkin heti, että heillä on tänäkin kesänä kanoja ja kukko! Luonnollinen arkuuteni kohdata vieraita ihmisiä unohtui aivan kokonaan. Otin pyörän, polkaisin vauhdilla 200 metriä ja sitten olin silmätysten upean kukon ja kanalauman kanssa! Kerta kaikkiaan, meidän naapurissa! Kuinka en ole ollenkaan ajatellut tätä naapuria missään vaiheessa! Kanat olivat sievästi häkissä ja naapuri oli siinä ulkona ja tuli juttelemaan. Emme ole koskaan aiemmin puhuneet, vaan heti oli niin pienkanalanpitäjien välistä tuttavuutta. Hänellä oli maatiaiskanoja + maatiaiskukko sekä muutamia valkoisia kanoja, jotka näyttivät epäilyttävästi broilerrotuisilta.
Siinä sitten jutskailtiin vaikka mitä. Kyselin tietysti kovasti kukosta. Naapuri kertoi, että heillä oli aiemmin ollut valkoinen leghorn –kukko, mutta että se oli ollut oikein häijy tapaus. Ei ollut antanut ihmisen tulla häkkiinkään, vaan heti oli ollut aggressiivisesti hyökkäämässä kimppuun. Kukko oli myös pitänyt kovaa meteliä ja usein. En päässyt selvyyteen, kuinka kauan he olivat tätä kukkoilijaa kestäneet, mutta lopetettu se lopulta oli. Vaan nyt oli sitten uusi kukko kehässä. Maatiaiskukko. Ja tämä oli sitten oikein lempeä kaveri. Sellainen, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Kyllä niissä kukoissa on valtavia eroja.
Kun tämä uusi kukko oli tullut naapuriin, oli se pistänyt kanat järjestykseen. Tämä oli tapahtunut ensimmäisenä iltana siten, että kun kukko oli mennyt orrelle, se ei ollut päästänyt ketään kanaa sinne. Kanat oli ajettu pois orrelta. Naapuri oli murehtinut, että tuleeko tästä nyt yhtään mitään, kun kukko ei näytä tulevan kanojen kanssa toimeen. Vaan aamulla sitten kuitenkin tilanne oli toinen: jossain vaiheessa yötä kanojen höykytys oli loppunut ja aamulla kukko kanoineen olivat kaikki orrella sovussa. Sen jälkeen kukko on hoitanut kukon tehtäviään asianmukaisella arvokkuudella ja kanat ovat voineet keskittyä omiin puuhiinsa. Varoittelu kuuluu kukon ensisijaisiin tehtäviin. Kun kukko huomaa jonkun vaaran, se heti antaa pientä äänimerkkiä kanoille. Minunkin läsnä ollessani joku lintu lensi häkin yli ja kukko heti reagoi. Ei millään kauhealla kiekumisella, vaan paljon pienemmällä äännähdyksellä. Upeaa!
Tässä alkaa pitää pian suurenakin ihmeenä sitä, että täällä kanat ovat pärjänneet ilman kukkoa. Joku kana joutuu silloin ottamaan vähän kukon roolia, olemaan johtaja ja nokkimisjärjestyksen ylläpitoon voi kulua enemmän energiaa, kun johtaja ei ole niin selvä tapaus kun kukon ollessa paikalla. Tuntuu myös siltä, että Herra on erityisesti suojellut näitä kanoja. Tällainen ajatus oli kovasti mielessä, kun naapuri alkoi luetella mitä kaikkea hänen hanahäkin laidalla on näkynyt. Usein kuulemma haukkoja istuu puussa kytiksellä. Ja ketun hän on nähnyt. Lisäksi oli vielä joku muu petoeläin. Ja kumminkin naapurin kanahäkistä meidän kanahäkkiin on alle 200 metriä! Ja siellä kanahaukat istuu puussa ja kettu kiertelee! Ja täällä taas avuttomat kanat autuaan tietämättöminä moisista vaaroista vaan kotkottelevat vapaana. Kyllä minusta tosiaan tuntuu, että Jumala on erityisellä tavalla suojellut näitä neitikanoja. Kun täällä ei edes kukosta mitään tiedetä, ja ollaan vain kuin Ellun kanat. Suurin riesa ovat olleet harakat, jotka ovat kuitenkin täysin vaarattomia kanahaukkoihin verrattuna. Kyllä Jumala on nyt ihmeellisesti varjellut haukoilta, siitä olen varma.
Kun pyöräilin pois, minua hymyilytti. Ja aivan kuin Jeesuskin olisi hymyillyt minulle. Oli se niin ihmeellistä. Että kukko ja kanoja aivan naapurissa. Minä kun olen kuvaillut kukkoja ties missä kaukana, ja noinkin lähellä sitten oli. No, edelleenkin se kukko on siellä naapurissa, enkä minä sitä tänne ole tuomassa. Mutta kuitenkin tuo oli niin hauskaa. Ja senkin se naapuri kertoi, että aamuisin meidän kanojen kotkotus kuuluu heidän pihaansa ja sitten tuo kukko on vähän ihmeissään. Se kun ajattelee, että hänen laumansa kanoja on jossain kauempanakin. Meidänkin kanat ovat varmaan kuulostelleet tuon kukon kiekumista aamun tunteina ja ehkä tykänneet siitä äänestä. On sitten ollut edes hiukan kukko-kana yhteyttä, vaikkeivät ole toisiaan kohdanneetkaan. Itse olen vain nukkunut ohi tuon kiekumisajan..
Hymyilytti tosiaan. Jumalalle on niin kaikki mahdollista. Että ihan läheltäkin voi löytyä vaikka mitä. Ensin ihmettelin uusia läheltä löytyneitä uskonystäviä, seuraavassa hetkessä uutta vielä lähempää löytynyttä kukkoa. Saan uskoa, että ihan minulle itselleni voi vielä jostain tulla läheinen ystäväkin. Ja sekin voi tulla vastaan ihan läheltäkin. Ei tarvitse lähteä maan ääriin etsiskelemään tai merta edemmäksi kanaan.
Maan ääristä tulee mieleen, että jos olisi se ystävä, niin mieluiten lähtisin hänen kanssaan maan ääriin. Tietokoneen ääressä päivästä toiseen kanoista naputtaminen ei kumminkaan ole aivan sitä mitä sisimpäni kaikkein eniten kaipaisi.. Haluaisin nousta siivilleni ja lennellä ympäriinsä. Käydä katsomassa vaikka satoja erilaisia kanarotuja ympäri maailmaa. Arabimaiden kanoja, itämaisia kanoja, meren saarien kanoja, vuoristokanoja, viidakkokanoja, japsikanoja, venäläisiä kanoja, jenkkitipuja jne jne. Ja sitten ihan kiertelyä ihan Suomessakin, täälläkin on monenlaisia maatiaiskanakantoja eri puolilla maata. Niin, Jumalan johdatuksessa tietysti haluaisi kulkea.
Vaan elämässä on erilaisia vaiheita. Ja omassa voimassa ei voi mitään. Ei ainakaan nousta siivilleen. Kanansiivillä ei lennetä. Ainakaan näiden kanojen siivillä eikä minun omilla voimilla.
Vaan on se niin mainiota. Naapurissa on kukko!! Tässä kuvia naapurista:
Naapurikanojen kotihäkki.
Naapurin kukko, joka kutsui kiekumisellaan kylään.
Ulkokuori pelottava, mutta sisimmältään lempeä kukko.
Naapurin kana.
Kivoja naapureita.
Menin perunamaalle pottuja hakemaan. Sinne kulkiessani ja siellä ollessani tunsin itseni taas niin perin yksinäiseksi. Herralle totesin, etten pysty elämään yksin. En vain pysty, vaikka kuinka yrittäisinkin. Että tarvitsen jonkun ihmisen läheiseksi ystäväksi. Ettei tässä elämässä ole mitään mieltä yksin. Mikään ei tunnu miltään, jos ei voi jakaa asioita. Enkä edes pysty juuri mihinkään yksin. Miljoona asiaa jää tekemättä ja toteuttamatta sen takia, etten saa yksin mitään tehdyksi. Olen niin täydellisen saamaton, voimaton ja epämotivoitunut.
Perunamaan jälkeen menin katsomaan lampaita. Kaadoin niille taas yhden pajun syötäväksi, kun ovat jo laitumensa aika hyvin ahmineet. (Yhden pajunkaadon verran saha sentään pysyy kädessä.) Lampaiden luona ajattelin taas ystäväasiaa. Ja sitä, kuinka tämä kesä on kuitenkin ollut taas hiukan erilainen kuin aikaisemmat. Herra on antanut minulle uskovia ystäviä, mutta oikeastaan kaikki tähänastisen uskonystävät asuvat kauempana. Niin kaukana, ettei kesäisin ole voinut juurikaan olla yhteyksissä muuta kuin puhelimella ja ihan satunnaisesti tavata. Tänä kesänä tilanne on kuitenkin ollut tosiaan uudenlainen siinä mielessä, että olen saanut hiukan tutustua ja kokea uskonyhteyttä myös oman kotipaikkakunnan ja lähikuntien uskovien kanssa. Tavallaan aika varovasti, mutta kuitenkin siten, että olen kokenut asian hyvin merkittävänä. Käsittämättömältä ihmeeltä on tuntunut, että tällaista porukkaa, joiden kanssa on niin hyvä yhteys hengessä, on ollut jopa oman pitäjän väessä. Tämä on todella tämän kesän uutuus.
Paju kaatui, lampaat säntäsivät peloissaan pakoon ja sitten vähitellen uskaltautuivat takaisin. Kun ne pääsivät pajunlehtien syömiseen, kaikki muu unohtui. Minunkin rapsutukset, joita yleensä kovasti kerjäävät, olivat mitättömiä ja lähdin pois aatoksissani. Mutta sitten kiekui kukko. Nii-in, kukko kiekui! Kuulin aivan selvästi kuinka kukko kiekui. Ja monta kertaa! Kukko! Kiekui! Kukkokiekuu!!
Tiesin, että eräällä naapurilla on joskus ollut kanoja. Ja muutama vuosi sitten olen myös kuullut kukon kiekumista heidän pihastaan meille asti ja siitä saanut vähän sitä pelkoakin, ettei ole oikein kukkoa uskaltanut ottaa, jos niin kauheasti kiekuu. Tänä kesänä en ole kumminkaan kuullut mitään kiekunaa enkä muutenkaan ole ajatellut tuota naapuria millään lailla. Kun en heitä ollenkaan tunne, enkä pihansa ohi koskaan kävele, kun sijainti on sillai vähän sivussa meiltä. Nyt tajusin kuitenkin heti, että heillä on tänäkin kesänä kanoja ja kukko! Luonnollinen arkuuteni kohdata vieraita ihmisiä unohtui aivan kokonaan. Otin pyörän, polkaisin vauhdilla 200 metriä ja sitten olin silmätysten upean kukon ja kanalauman kanssa! Kerta kaikkiaan, meidän naapurissa! Kuinka en ole ollenkaan ajatellut tätä naapuria missään vaiheessa! Kanat olivat sievästi häkissä ja naapuri oli siinä ulkona ja tuli juttelemaan. Emme ole koskaan aiemmin puhuneet, vaan heti oli niin pienkanalanpitäjien välistä tuttavuutta. Hänellä oli maatiaiskanoja + maatiaiskukko sekä muutamia valkoisia kanoja, jotka näyttivät epäilyttävästi broilerrotuisilta.
Siinä sitten jutskailtiin vaikka mitä. Kyselin tietysti kovasti kukosta. Naapuri kertoi, että heillä oli aiemmin ollut valkoinen leghorn –kukko, mutta että se oli ollut oikein häijy tapaus. Ei ollut antanut ihmisen tulla häkkiinkään, vaan heti oli ollut aggressiivisesti hyökkäämässä kimppuun. Kukko oli myös pitänyt kovaa meteliä ja usein. En päässyt selvyyteen, kuinka kauan he olivat tätä kukkoilijaa kestäneet, mutta lopetettu se lopulta oli. Vaan nyt oli sitten uusi kukko kehässä. Maatiaiskukko. Ja tämä oli sitten oikein lempeä kaveri. Sellainen, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Kyllä niissä kukoissa on valtavia eroja.
Kun tämä uusi kukko oli tullut naapuriin, oli se pistänyt kanat järjestykseen. Tämä oli tapahtunut ensimmäisenä iltana siten, että kun kukko oli mennyt orrelle, se ei ollut päästänyt ketään kanaa sinne. Kanat oli ajettu pois orrelta. Naapuri oli murehtinut, että tuleeko tästä nyt yhtään mitään, kun kukko ei näytä tulevan kanojen kanssa toimeen. Vaan aamulla sitten kuitenkin tilanne oli toinen: jossain vaiheessa yötä kanojen höykytys oli loppunut ja aamulla kukko kanoineen olivat kaikki orrella sovussa. Sen jälkeen kukko on hoitanut kukon tehtäviään asianmukaisella arvokkuudella ja kanat ovat voineet keskittyä omiin puuhiinsa. Varoittelu kuuluu kukon ensisijaisiin tehtäviin. Kun kukko huomaa jonkun vaaran, se heti antaa pientä äänimerkkiä kanoille. Minunkin läsnä ollessani joku lintu lensi häkin yli ja kukko heti reagoi. Ei millään kauhealla kiekumisella, vaan paljon pienemmällä äännähdyksellä. Upeaa!
Tässä alkaa pitää pian suurenakin ihmeenä sitä, että täällä kanat ovat pärjänneet ilman kukkoa. Joku kana joutuu silloin ottamaan vähän kukon roolia, olemaan johtaja ja nokkimisjärjestyksen ylläpitoon voi kulua enemmän energiaa, kun johtaja ei ole niin selvä tapaus kun kukon ollessa paikalla. Tuntuu myös siltä, että Herra on erityisesti suojellut näitä kanoja. Tällainen ajatus oli kovasti mielessä, kun naapuri alkoi luetella mitä kaikkea hänen hanahäkin laidalla on näkynyt. Usein kuulemma haukkoja istuu puussa kytiksellä. Ja ketun hän on nähnyt. Lisäksi oli vielä joku muu petoeläin. Ja kumminkin naapurin kanahäkistä meidän kanahäkkiin on alle 200 metriä! Ja siellä kanahaukat istuu puussa ja kettu kiertelee! Ja täällä taas avuttomat kanat autuaan tietämättöminä moisista vaaroista vaan kotkottelevat vapaana. Kyllä minusta tosiaan tuntuu, että Jumala on erityisellä tavalla suojellut näitä neitikanoja. Kun täällä ei edes kukosta mitään tiedetä, ja ollaan vain kuin Ellun kanat. Suurin riesa ovat olleet harakat, jotka ovat kuitenkin täysin vaarattomia kanahaukkoihin verrattuna. Kyllä Jumala on nyt ihmeellisesti varjellut haukoilta, siitä olen varma.
Kun pyöräilin pois, minua hymyilytti. Ja aivan kuin Jeesuskin olisi hymyillyt minulle. Oli se niin ihmeellistä. Että kukko ja kanoja aivan naapurissa. Minä kun olen kuvaillut kukkoja ties missä kaukana, ja noinkin lähellä sitten oli. No, edelleenkin se kukko on siellä naapurissa, enkä minä sitä tänne ole tuomassa. Mutta kuitenkin tuo oli niin hauskaa. Ja senkin se naapuri kertoi, että aamuisin meidän kanojen kotkotus kuuluu heidän pihaansa ja sitten tuo kukko on vähän ihmeissään. Se kun ajattelee, että hänen laumansa kanoja on jossain kauempanakin. Meidänkin kanat ovat varmaan kuulostelleet tuon kukon kiekumista aamun tunteina ja ehkä tykänneet siitä äänestä. On sitten ollut edes hiukan kukko-kana yhteyttä, vaikkeivät ole toisiaan kohdanneetkaan. Itse olen vain nukkunut ohi tuon kiekumisajan..
Hymyilytti tosiaan. Jumalalle on niin kaikki mahdollista. Että ihan läheltäkin voi löytyä vaikka mitä. Ensin ihmettelin uusia läheltä löytyneitä uskonystäviä, seuraavassa hetkessä uutta vielä lähempää löytynyttä kukkoa. Saan uskoa, että ihan minulle itselleni voi vielä jostain tulla läheinen ystäväkin. Ja sekin voi tulla vastaan ihan läheltäkin. Ei tarvitse lähteä maan ääriin etsiskelemään tai merta edemmäksi kanaan.
Maan ääristä tulee mieleen, että jos olisi se ystävä, niin mieluiten lähtisin hänen kanssaan maan ääriin. Tietokoneen ääressä päivästä toiseen kanoista naputtaminen ei kumminkaan ole aivan sitä mitä sisimpäni kaikkein eniten kaipaisi.. Haluaisin nousta siivilleni ja lennellä ympäriinsä. Käydä katsomassa vaikka satoja erilaisia kanarotuja ympäri maailmaa. Arabimaiden kanoja, itämaisia kanoja, meren saarien kanoja, vuoristokanoja, viidakkokanoja, japsikanoja, venäläisiä kanoja, jenkkitipuja jne jne. Ja sitten ihan kiertelyä ihan Suomessakin, täälläkin on monenlaisia maatiaiskanakantoja eri puolilla maata. Niin, Jumalan johdatuksessa tietysti haluaisi kulkea.
Vaan elämässä on erilaisia vaiheita. Ja omassa voimassa ei voi mitään. Ei ainakaan nousta siivilleen. Kanansiivillä ei lennetä. Ainakaan näiden kanojen siivillä eikä minun omilla voimilla.
Vaan on se niin mainiota. Naapurissa on kukko!! Tässä kuvia naapurista:
Naapurikanojen kotihäkki.
Naapurin kukko, joka kutsui kiekumisellaan kylään.
Ulkokuori pelottava, mutta sisimmältään lempeä kukko.
Naapurin kana.
Kivoja naapureita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)