Kanatutti

Kun on ensin hehkuttanut kuinka valtava muutos elämässäni on tapahtunut siinä, että olen alkanut pitämään keltaisesta, niin sitten seuraavassa hetkessä huomaakin taas jo painuvansa hiukan melankolisuuteen. Eivät tässä nyt kaikki sielunhaavat ole vielä parantuneet, vaikka iloinen keltainen ei enää ärsytäkään. Asioista, jotka ovat takanapäin, kuten keltaisuusinho, onkin helppo puhua, mutta huomattavasti paljon vaikeampaa on ottaa esiin sellaisia asioita, jotka vielä tekevät kovasti kipeää. Ja kun ne kätkeytyvät vielä jonkun tympeän häpeän alle. Kai se on taas sitä ylpeyttä mikä siellä pohjimmillaan jyllää. Että on vaikea kertoa asioista, joiden kanssa ei ole oikein itse sinut ja jotka ovat jotenkin aivan puolitiessään. Myöntää, että on niin kipeänä monessa asiassa edelleen.

Eilen näin tosiaan niitä kananpoikia ja olisin voinut jäädä niille keinoemoksi loppupäiväksi. Saatoin kuitenkin olla vain hyvin rajatun ajan siellä. Illalla oli puolestaan muuta ohjelmaa, tapasin tuttuja ja bongasin myös uuden kanan vauvan suusta:

Tutin lintu ei sittenkään taida olla kana, mutta jotenkin kun ensimmäinen assosiaationi oli että sehän on kana, niin leikitään että se on sininen kana.

Keltainen ei tee enää kipeää, mutta vauvoihin on vähän vaikea suhtautua edelleen. Elämäni on johdattunut niin, että tuttavapiirissäni ei ole ollut oikeastaan ollenkaan vauvoja. Parhaat ystäväni ovat aivan viime vuosiin saakka olleet vauvattomia. Toisaalta taas monet ystäväni ovat vanhempia kuin minä että vauvoja vaan kerta kaikkiaan ei ole ollut näköpiirissä. Ovat olleet melkein yhtä harvinaisia näkyjä kuin kananpojan untuvikot. Välillä sitten kun vauvan näkee, niin ei osaa ollenkaan olla sellaisen kanssa. Tulee sellainen Hoo Moilanen olo, ettei osaa tehdä mitään ja mitäs siinä pällistelet ja apua, kohta se huutaa. Näin siis tällaisten melko vieraiden ihmisten lasten kanssa, kun ei ole oikein kunnolla suhdetta äitiinkään.

Joskus silti olen huomannut, että oikeastaan olen aivan inhonnut vauvoja melkein samoin kuin keltaista, siis täysin syytä ymmärtämättä. Olen huomannut olevani kateellinen jollekin vauvalle kun sitä oikein paijataan ja leperrellään ja kun se saa kaiken huomion. Olen huomannut, että sisimmässäni joku on kateellisena huutanut että entäs minä, eikö kukaan huomaa minua!

Viimeisen vuoden aikana Jumala on hoitanut tätäkin aluetta. Jotenkin minun sisäinen pikkuvauvani on saanut tulla hoidetuksi. Jumala on ottanut pikkuAnnavauvan syliin ja pitänyt lähellä. Olen saanut tulla hoidetuksi ainakin sen verran, etten enää ole kateellinen pikkuvauvoille. En ollut eilenkään yhtään, vaan oli vain mielenkiintoista katsella äidin ja vauvan yhteyttä. Se, miksi sisäinen pikkuvauvani on ollut kovin haavoitettu ja yksinäinen onkin sitten pitkä juttu, eikä siitä tässä nyt sen enempää.

Tässä endometrioosisairastapauksen yhteydessä tosiaan kaksi lääkäri ”suositteli” raskaaksituloa. Toinen heistä sanoi jotenkin että ”raskaaksitulo voisi hyvin ehkäistä tätä endometrioositautia, mutta että toisaalta voi olla vaikeaa tulla raskaaksi”. Ja minä siihen sitten vastaan, että ”on joo todellakin vaikea tulla raskaaksi kun ei ole miestäkään!” Kyllä tässä nyt ensisijaisesti niin kaikki muut asiat kuin endometrioosi ovat vaikuttaneet siihen, etten ole ollut raskaana.. Mutta joo, on se tosiaan vaikeaa.. tee-se-itse-vauva.. oliskohan lääkärillä vielä muita hyviä ideoita.. ;)

Kyllähän se ihanaa on katsoa vauvoja. Ihastelen untuvikkojen ihmeellisyyttä, mutta kuinka paljon ihmeellisempää on vielä ihmisvauva. Kun kerran untuvikkokin on aivan valtava Jumalan ihme, niin kuinka valtava asia onkaan sitten ihmisvauva. Se on jo jotakin sellaista, että sitten meinaa jo aivan itku päästä enkä halua edes kirjoittaakaan, jotenkin kumminkin menee niin kipeälle alueelle kaikesta huolimatta.

En tiedä tuleeko elämässäni koskaan olemaan vauvoja vai eikö tule. Haluaisin vain, että saisi kulkea sen tien, mikä on Jumalan suunnitelma minun elämälleni.

Kananpojankeltainen

Eilen oli hieno päivä. Sain käydä katsomassa kanauntuvikkoja! Aivan juuri kuoriutuneita. En muista olenko sitten kumminkaan eläessäni livenä nähnyt untuvikkoja. Ainakaan en ole pidellyt niitä. Olivat ne niin valtavan ihmeellisiä! Pieniä pörheitä piiperöitä. Älyttömän söpöjä. Ja niin kananpojankeltaisia.
Minulla on ollut pitkään kananpoikaongelma. Se on liittynyt untuvikkojen väriin. Kun ovat niin kertakaikkisen keltaisia ja minä olen suuresti inhonnut keltaista. Tämä keltaisuuteen liittyvä ahdistus on ollut niin kauan kuin muistan. En ole pitänyt mistään keltaisesta. Se on ollut hyvin ahdistava väri. On ollut täysin selvää, etten itse ole pystynyt pukeutumaan keltaiseen, mutta se on ahdistanut myös muiden pukeutumisessa ja muutenkin. Olen pitkään ihmetellyt mikä tämä antipatia keltaista kohtaan on. (Antipatiaa on ollut myös punaista kohtaan, mutta vielä pahempana keltaista kohtaan).

Vuosi sitten olin jossakin viestintäkoulutuksessa ja siinä yhtenä keventävänä ohjelmanumerona oli sellainen, että lattialla laitettiin eri värisiä lappuja ja sitten piti mennä sen värin kohtaan, joka eniten veti itseä puoleensa. Menin turkoosin kohdalle ja kun luettiin, mitä sen värin kohdalle meneminen luonteessa tarkoittaa, minusta tuntui, että aivan paljastuin. Minua suorastaan hävetti, kun kaikki tuntui osuvan niin kohdalleen siinä turkoosianalyysissä. Siinä oli tällaisia asioita kuin ”Rauhallinen, sisäänpäin kääntynyt, taipumus melankoliaan, voimakastahtoinen, diplomaattinen, kärsii itse uskalluksen puutteesta.” En ikipäivänä olisi voinut mennä keltaisen kohdalle, se väri oli silloin niin luotaantyöntävä. No, eipä nuo ominaisuudet mitä keltaisesta sanottiin minuun oikein olisi siinä tilanteessa soveltuneetkaan: ”Ulospäinsuuntautunut, ystävällinen, sosiaalinen ja eläytyvä, puhelias ja hauska, innostuva ja innostava, pinnallinen, ailahtelevainen, kuriton.” Olin silloin tosiaan vain melankolinen ja arka ja turkoosianalyysi tuntui osuvan täysin kohdalleen.

Olen tosiaan miettinyt, että miksi minulla on ollut niin kipu tästä keltaisesta. En ole meinannut kestää sellaisia ihmisiäkään, jotka ovat ”keltaisia”. Olen tavallaan kadehtinut heitä, toisaalta heidän iloisuutensa on suorastaan sattunut oman melankolian keskellä. Olen kuitenkin ihmetellyt, että kun kerran Jumala on luonut kaikki väritkin, niin onhan tämä käsittämätöntä, että minä sitten näin inhoan keltaista ja punaista ja niitä piirteitä, joita ne jotenkin heijastavat. Olen ajatellut, että kyllähän sitä kaikista väreistä kuuluisi ihmisen voida pitää, eikä niin että joku ärsyttää ihan kauheasti. Noin vuosi sitten näin erään ihmisen keltaisen sohvakaluston ja jotenkin sekin jäi niin mieleen. Että miten jollakin voi olla keltainen sohvakalusto. En ollut ollenkaan sinut sen keltaisuuden kanssa, vaikka kaikella lailla sisustus oli erittäin hyvän maun mukainen. Ahdisti vain se ”vahvuus” tai jokin sellainen, kun tietää ettei itse pystyisi tuohon ”keltaisuuteen”.

Käsittämätön juttu on se, että viimeisen vuoden aikana tässä asiassa on tapahtunut valtava muutos. Jumala on tehnyt jotakin ihmeellistä duuniansa minussa. Minä olen alkanut pitää keltaisesta! Ja punaisesta! Merkittävä taitekohta tälle asialle oli viime syksynä kun sain olla viikon matkalla Israelissa ja jotenkin oli niin Jumalan läsnäolo sillä reissulla. Kun tulin takaisin Suomeen ja menin sitten jossain vaiheessa muuten vain vaatekaupoille niin huomasin suorastaan järkytyksekseni, että minähän pidän punaisesta ja voisin melkein vaikka ostaa keltaistakin! Äimistelin itsekseni että eihän tämä voi olla totta! Sisäinen maailmani on todella muuttunut! Nyt jälkeenpäin eivät enää ”keltaiset” –ihmisetkään ärsytä vaan huomaan että minussa itsessäkin on niitä ominaisuuksia. Ja se keltainen sohvakalusto vaikuttaakin nyt tosi sopivalta. Puhumattakaan siitä kuinka ihanan keltaisia kananpojat ovat.

Suurin todistus Jumalan muuttavasta voimasta tässä keltaisuusasiassa on se, että olen tänään hommannut itselleni tulevaan merkittävään perhejuhlaan keltaisen juhlavaatteen. KELTAISEN. Ja se on niin todella keltainen. Käsittämättömän keltainen. Laitan tähän kuvan, mutta todellisuudessa vaate on vielä huomattavasti vahvemman keltainen kuin miltä se tässä näyttää. En vielä vuosi sitten olisi mitenkään voinut pukeutua tämän väriseen vaatteeseen, en mitenkään. Ja tänään, kaikista mahdollisista sateenkaareen väreistä, mitä vaateliikkeessä oli tarjolla, halusin ottaa juuri keltaisen. Never say never ja Jumalalle mikään ei ole mahdotonta!

On se niin keltainen. Ja livenä vielä paljon keltaisempi!

Voimat vähissä eikä ihme

Leikkauksen jälkeinen elämä on ollut varsinaista jojoilua. Vatsa on toipunut hyvin, mutta yleiskunto ei ole palautunut vieläkään normaaliksi, vaikka leikkauksesta on kohta jo 3 viikkoa. Jonain päivänä on jaksava olo, seuraavana päivänä saatan olla taas aivan vetelä. Tai että osan päivästä jaksaa, muttei koko päivää. Maanantaina lähden nyt kumminkin testaamaan jaksamistani työpaikalle.

Mietin, mikä olisi voimia antavaa ruokaa ja mieleen tuli tietysti raaka kananmuna! Niinhän on äitikin opettanut. Nyt olen raaka muna -ruokavaliolla. Yksi raaka muna päivässä. Kyllä siitä pitäisi meikäläiseenkin voimia tulla, kun kerran samoilla raaka-aineilla valmistuu myös täydellinen tipu. (Syön siis tietysti muutakin ruokaa, mutta lisäksi tämä raaka muna. Jos minulla olisi asunnollani joku kunnon sekoitin, tekisin munajuomaa munasta, marjoista ja hunajasta, mutta kun ei ole, niin nieleksin munan muulla tavoin. Tietty vois yrittää myös hommata sekoittimen, mutta kun olen niin laiska.)

Fyysiset voimat ovat nyt normaalia vähäisemmät, mutta toisaalta se on ollut vain hyvä asia. Sairasloman aikana on ehtinyt miettiä myös muita elämän alueita. Tietyllä lailla psyykkistä energiaa minulla on ollut aina aika vähän. Elämässäni on ollut paljon masennusta, joka on vienyt paljon voimia lähes kaikesta. Olen tietyllä lailla pitkäänkin ihmetellyt tätä masennusasiaa ja löytänyt syitä siihen erityisesti muista ihmisistä. Kun minua on kohdeltu näin ja näin ja sitten olen tullut araksi jne, jne. Luulen, että tämä tämmöinen ”inhimillisen ymmärryksen polku” on pitänyt käydä läpi tässä asiassa, mutta sekään ei ole tuonut lopullista vapautumista ahdistuksesta. Nyt aivan viime päivänä on taas löytynyt jotain aivan uutta asiaan.

En tiedä miten Jumala sen teki, mutta jotenkin vain. Olen saanut tulla aivan uudella tavalla tietoiseksi syntisyydestäni. Sellaisista synneistä elämässäni, jotka todella ovat kahlinneet minut ja niiden seuraukset aiheuttaneet myös masennuksen. Minun on suorastaan pakko kertoa näistä synneistä tässä, sillä toivon voivani parantua tästä masennuksestakin: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” (Jaak. 5:16)

Jotenkin olen saanut havaita, että olen aivan järkyttävän ylpeä ihminen. Ja kun kerran ”Kopeus käy kukistumisen edellä, ylpeys lankeemuksen edellä”, niin lankeemukseen se minullakin on johtanut, aivan erityisesti valehtelemiseen. Ylpeyteni ja siitä johtuva valehtelemiseni on estänyt minulta monta asiaa. Erityisesti se on tuhonnut yhteydet moniin ihmisiin. Kun olen niin ylpeä enkä ole pystynyt myöntämään heikkouksiani, olen antanut itsestäni hyvin valheellisen kuvan monille. Toisaalta moni ihmissuhde on jäänyt täysin muodostumatta, kun olen ollut niin ylpeä, etten ole edes pystynyt ja uskaltanut tulla ihmisiä lähelle, koska olen jo etukäteen halunnut olla näyttämättä itsestäni heikkouksiani. En halua kertoa kuinka en osaa jotain asiaa ja epäonnistumisen pelossa monta asiaa on jäänyt tekemättä. Ylpeyteni estää minua tekemästä asioita, joihin Jumala kehottaa.

Elän todella vahvasti valheessa. Erittäin ulkokultaista elämää. Elämäni on kuin huone, joka päällisin puolin näyttää äkkiseltään suhteellisen siistiltä, mutta kun avaa kaapinoven, niin kauhea kaaos vyöryy päälle. Ylpeyteni estää esittelemästä kaappeja. Siksi minulla ei varmasti ole ollut juuri kovin läheisiä ihmissuhteitakaan. En ole halunnut päästää ketään katsomaan likaa ja sotkua täynnä olevia kaappeihin. Olen ollut niin ylpeä, etten ole halunnut katsoa sinne itsekään. Lopputuloksena on ollut vain käsittämätön häpeä omasta itsestään.

Elämääni on muodostunut valheiden vyyhti, joka etoo minua. Kaapin pimennosta löytyy mm. hyvin tiivis ja tunnerikas yhteydenpito erääseen tahollaan naimisissa olevaan mieheen. Olen valehdellut mennen tullen ties kuinka monelle ”ettei siinä ole mitään”, vaikka on ollut aikoja, että ajatukseni ovat pyörineet vain ja ainoastaan tämän ihmisen ympärillä. Olen tiennyt, ettei hän ole kertonut yhteydenpidostaan minuun puolisolleen ainakaan alkuunkaan koko laajuudessaan ja olen ollut osaltani kartuttamassa valheiden verkkoa myös heidän välilleen. Tämä ahdistaa minua kovasti.

Ylpeyteni ja siitä johtuvan epäonnistumisen pelkoni tähden olen jättänyt tekemättä elämässäni monta asiaa. Ihmissuhteet ovat jääneet hyvin pinnallisiksi, koska en ole kyennyt olemaan aito itseni, vaan olen pitänyt jos jonkinlaista roolia milloin kenenkin kanssa. Ylpeydessäni haluaisin, että ihmiset pitäisivät minusta ja tämän takia olen päätynyt rooleihin, joiden lopputuloksena on ollut kuitenkin eristäytyminen eivätkä aidot ihmissuhteet. Ylpeydessäni olen halunnut että ihmiset ottaisivat minuun yhteyttä, enkä minä ole kyennyt ottamaan yhteyttä moneenkaan. Ylpeyteni tekee minusta hyvin yksinäisen.

Ylpeys on johtanut myös kateuteen. Olen kuin Kain, joka kateudesta tappoi veljensä, koska Jumala katsoi Aabelin uhrilahjan puoleen. Oma kateuteni kohdistuu nimenomaan erityisesti uskoviin veljiin ja sisariin ja todellakin tähän samaan asiaan kuin Kainin kateus, eli kun Jumala käyttää jotakuta toista uskovaa. Kateus mustaa mieleni, kun kuulen kuinka Jumala on toiminut jonkun ihmisen kautta (ei tosin aina, en tiedä miksi joillekin olen kateellinen ja joillekin en). Olen niin ylpeä, että haluaisin, että minut jotenkin huomattaisiin, ylpeydessäni pidän itseäni muita parempana. Minulla ei ole palvelijan sydäntä, haluan vain kertoa ”totuuksia”, olla pidetty ja olla oikeassa.

Minua murehduttaa syntini ja pelkään, että olen niin ylpeä, etten pysty tunnustamaan näitä asioita niille ihmisille, joille ne pitäisi oikeasti kertoa, helppohan se tässä on kirjoittaa. Rukoilkaa minun puolestani! Rukoilen itse, Isä, ole minulle syntiselle armollinen. Pyydän, että voisin vielä päästä vapaaksi tästä valheiden verkosta ja että saisin kuolla itselleni niin, että voisin vielä joskus pystyä aitoihin ihmissuhteisiin, joissa en esittäisi mitään, vaan voisin olla juuri niin vajavainen kuin olen. Kiitos Jeesus, että Sinä rakastat syntisiä ihmisiä ja olet tullut päästämään vangitut vapauteen.

Kansainvälistä kanakieltä

Tämä kanakuva on otettu viime lokakuussa. Sain silloin käydä Israelissa. Eniten kuvasin sillä matkalla erilaisia kukkia, joita oli Ein Gedin kibbutsi-hotellin kasvitieteellisessä puutarhassa. Valitettavasti kukaan ei näyttänyt minulle millainen on Korkeassa Veisussa mainittu kooferkukka: ”Rakkaani on kooferkukka-terttu Een-Gedin viinitarhoista” (Kork. V. 1:14) Joku sanoi, ettei kooferkukka kuki lokakuussa. Tiedä sitten, mutta oli kuitenkin ihmeellisen ihanaa olla Ein Gedissä. Muttei kuitenkaan pelkästään mitenkään sen paikan takia, vaan siksi että se vain oli lepoloma Jumalan läsnäolossa (jota taas tietysti voi kokea missä tahansa). Yhden kanakuvan siis kumminkin otin sillä matkalla, tuo kanaruukku on Jerusalemista.

Lähtöpäivän bussimatkalla pysähdyttiin eräällä huoltoasemalla jossakin Jerikon lähellä. Siellä joku israelilaismies alkoi puhua kanssani kibbutseista, kuinka hän oli ollut monessa sellaisessa töissä jne. Keskustelu ei ollut mitenkään pitkä, mutta jossakin vaiheessa hän jo kysyi minulta masentavan kysymyksen ”Are you protestant?” Oletko protestantti? (Olin varmaan sanonut että uskon Jeesukseen ja sitten tämä oli seuraava kysymys.) Tympäännyn aina tällaisesta aiheesta. Mitäs siihen sitten sanot? Jos sanoo että on, niin sitten on leimaantunut yhdellä lailla, jos sanoo että ei, niin silloin toinen päättelee että on katolinen ja sekään nyt ei tietenkään pidä paikkaansa. Haluaisin vain olla ihan minä itte vaan, enkä pukea itseäni määritelmiin, joihin en ollenkaan sovi. Haluaisin kertoa, kuka Jeesus on, eikä että millainen minun uskoni on. Eihän kenenkään uskoa voi substantiiveilla määritellä. En muista enää mitä vastasin sille miehelle, taisi olla jo itsellä kiire bussiin eikä hänkään ollut kovin innokas enää jatkamaan keskustelua. Vaikka taisi silti vielä kutsua kibbutsilleen. Ehkä. En muista enää. Muistan parhaiten vain tämän tympeän kysymyksen johon olen ulkomailla törmännyt ennenkin.

Hengellinen kenttä on tympeitä nimityksiä täynnänsä. Täällä kotimaassa on ihan ikiomat nimityksensä. Tässä viime aikoina muutamat rakkaat veljet ovat määritelleet itseään minulle jokseenkin tuntemattomalla ja vieraankuuloisella käsitteellä ”vanhauskoinen”. Mitenkähän tämä kuuluisi selittää ulkomaalaiselle? ”old believer?” ”I’ve got old beliefs”..? Kyllä minä nyt suurin piirtein tiedän, mitä nämä uskovat tällä vanhauskoisuuden mainitsemisellaan tarkoittavat, mutta itseäni vain surettaa se jakolinja mikä tässäkin tehdään. Kun ei Raamatussa tuollaistakaan määritelmää ole. Tuntuu itsestä kurjalta ja ulos yhteydestä veivatulta, kun joku sanoo itseään vanhauskoiseksi. Ei sen takia mitä hän itse asiassa tarkoittaa sillä asialla, mutta sen takia että vain yksi tuollainen Raamatussa mainitsematon määritelmäkin tekee jo erottavia väliseiniä ja puolueita. Taas lensin pihalle, ei taida olla ikääkään tarpeeksi että voisin olla vanhauskoinen..

Jos jo pelkästään vanhauskoinen on mahdoton määritelmä ulkomailla, en edes halua tietää miten esim. englanniksi sanottaisiin vaikka körtti tai esikoislestadiolainen tai vapaakirkollinen (tai vaikka luterilainen japaniksi). Käännös saattaisi toisaalta paljastaa jakolinjoja enemmän kuin ihmiset yleensä käsittävät niiden sisältävän. Voiko näitä kääntää muutenkin kuin ”people belonging to a group who have roots in history around this person’s teachings..” Eikö väkisinkin käy niin, että kun määritellään oma usko substantiivilla tai jonkun henkilön nimen ympärille, se heti muodostaa rajalinjan ja ryhmän?

Pyhien (äkkiseltään melkein rajunkuuloinen, mutta selkeän raamatullinen ilmaisu Jumalan lapsista) yhteys ilman rajoja on kumminkin onneksi monella lailla monien sydämessä nykyään jo ainakin periaatteen tasolla. Saadaan uskoa siihen, että Jeesus itse yhdistää ja puhdistaa Morsiamensa. Mitä se sitten itse kunkin kohdalla tarkoittaa: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Kukko-linkki

Olen tässä viime päivinä ihan hassulla tavalla törmäillyt netissä ilman sen kummempia surffailuja useisiin hengellisiä asioita käsitteleviin blogeihin. Tämäkin tuli vastaan, kun etsin kukon kuvaa kuvahausta. En tunne ollenkaan kirjoittajaa, mutta jännästi tästä kukko-aiheesta hän näyttää kirjoittavan jotenkin melkein samantyylisesti kuin minä jossain tekstissäni kesällä.

http://mikkol-miettii.blogspot.com/2009/11/jumalan-suuruus-kukko.html

Kukkoajatuksista karannutta sekamelskaa

Onkohan tää nettiin ittestään kirjoittelu ihan tervettä..? Ehkä ei, mut eikö se nyt olisi joku selitys tälle että juuri nyt en olekaan terve vaan sairaslomalla? Ja tekee mieli vaan kirjoittaa jotain, kun ei ole kelle jutellakaan. Ja tähän aikaan vuodesta, kun ei ole nyt kanoja, niin sitten ei voi kirjoittaa kuin itsestään. Ja samalla vain haaveilla kanoista, että pysytään blogin teemassa. Otetaan tähän ihan tajunnanvirtaa vaan.

Tänä aamulla kun heräsin, niin aloin taas haaveilla kukosta. Että jos ensi kesänä olisi kanatarhassa myös kukko. Ajattelen, että jos ei ole kukkoa, niin sitten on kauhean tylsää, samaa kotkotusta vaan. Että kyllä tässä jo kukko tarvittaisiin, niin tulisi vähän jotain uutta jännitystä elämään. Jos olisi se kukko, niin sitten olisi jotain mistä ehkä kirjoittaa vielä kesälläkin. Jos ei ole kukkoa, niin en kyllä usko, että sitten enää pelkkien kanojen kotkotuksista kirjoitan.

Pari viikkoa sitten olin työmatkan yhteydessä eräässä hotellissa, jossa ravintolasalin seinällä oli iso taulu, jossa oli kukon kuva. Teki mieli ottaa siitä kuva, mutta kameraa ei ollut mukana, enkä sitten kyllä muutenkaan ehkä olisi kehdannut sitä siellä kuvata, kun oli niin aamiaisväkeä siinä silloin sen kellon edessäkin. No sitten puolestaan helmikuun ensimmäisellä viikolla olin Tallinnassa ja siellä oli myynnissä kukko- ja kana- ja tipuaiheisia käsitöitä. Niitä jonkun ostinkin, mutta eivät ole nyt täällä. Syksypuoli meni hyvin ilman enempiä kana-aiheita, mutta näköjään nyt taas pukkaavat pintaan. Ihan hassua. Eivätkö kanat voisi jättää minua rauhaan..?

No kumminkin olisi kauheen kivaa, jos olisi se kukko. Tai haluaisin kokeilla. Voishan se olla ihan tosi kamalan ärsyttävä tapaus. Jos se kiekuu ihan kauheesti tai on aggressiivinen. Aiemmin mua on pelottanut, että jos tulisi kukko ja sitten se olisi kamalan vaikea tapaus, mutta nyt kun kerran olen harjoitellut kanan laittamisen pataan asti, niin eiköhän tuo sama temppu sitten onnistuisi kukonkin tapauksessa. Että jos se kukko olisi tosi ikävä, säntäilisi päälle ja kiekuisi hulluna, niin että olisi enempi haittaa kuin iloa, niin kyllä siitä sitten eroonkin pääsisi eikä se voisi tyrannisoida koko kesää koko kylää. Pölkkyä kehiin vaan.

Olisin minä se kukon jo viimekin kesänä ottanut, mutta kun silloin ei ollut saatavana. Nyt rukoilen Isältä Kukkoa isolla Koolla, semmoista joka olisi oikein kunnollinen kukko, ei mikään ikävä tapaus, vaan tänne hyvin sopiva. Kyllä Jumala sitten vastaa niihin pyyntöihin, mitkä hän näkee hyväksi toteuttaa kullakin hetkellä. Nähtäväksi sitten jää, mitä tapahtuu, se on tässä uskovana olemisessa parasta kun ei tartte itte väkisin runnata asioita. Isä antaa lapselleen kulloinkin mikä on hyvä.

Tästä mun endometrioositaudista lääkäri sanoi, että parasta ennaltaehkäisyä taudin uusimisen estämiseksi olisi raskaaksi tuleminen. Joopa joo. Vain yksi on syntynyt neitseestä ja sellaista ihmettä emme tule enää uudelleen näkemään. Pari tuhatta vuotta sitten ovat aika mielenkiintoiset paikat kyllä olleet Marialla siinä tilanteessa, kun maha pyöristyy ja kaikki kylänväki on tietysti luulee, että raskaus on alkanut perinteisemmällä tavalla. Maria itsekin tietysti äimistelee asiasta etukäteen informoimaaan tulleelle Gabrielille: ”Kuinka tämä voi tapahtua, kun minä en miehestä mitään tiedä?” (Minusta jokseenkin hassunkuuloinen suomennos ”en miehestä mitään tiedä”, nk. uusi käännös kääntää: ”Minähän olen koskematon”, englantilainen NIV ”since I I am a virgin”. (Olen viime aikoina huomannut itsessäni lisääntyvää halua alkaa opetella kreikkaa ja hepreaa, että voisi lukea alkukielillä Raamattua, mutta katsotaan johdattuuko se asian sen pidemmälle.))

Maria nyt kumminkin oli neitsyt ja hän sitten kumminkin näin erikoisen tiedon saatuaan sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.” Maria ehkä tiesi Jumalan lupaukset, jotka tästä asiasta olivat tulleet useita satoja vuosia aikaisemmin. Siis että Jumala oli jo paljon aiemmin paljastanut, että Messias tulee maailmaan niin että neitsyt tulee raskaaksi: ”Herra itse antaa teille merkin: katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14)

Jos jonkinlaisia ihmeellisiä biologisia juttuja on tapahtunut tai ihminen voi järjestää. Syntyy epämuodostumia, kaksipäisiä lapsia , eläimiä voidaan kloonata, geenejä siirtää lajien välillä, jotkut uskovat jopa sellaiseen että ihminen on kehittynyt bakteerista. Mutta jos sitten minä nyt yhtäkkiä tulisin raskaaksi ja sanoisin että lapsi on siinnyt itsestään, niin sitä ei uskoisi kukaan. Eikä tarvitsisikaan uskoa, koska niin ei tule enää koskaan tapahtumaan. Kumminkin kerran se on tapahtunut ja sen takia Jumala itse sanookin jo etukäteen, että hän antaa merkin. Vain kerran historiassa tapahtuvan merkin. Merkin, että se joka on syntynyt neitseestä on Jumalan itsensä jotenkin hedelmöittämä. ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi”.

Olen joskus miettinyt Jeesuksen DNA:ta ja tätä neitseestäsyntymistä. Jos ihme olisi tapahtunut niin että Marian munasolu olisi jotenkin vain alkanut jakaantua ja siitä muodostunut lapsi, niin silloin lapsi olisi kumminkin ollut tyttölapsi, koska sukupuolen määräävät kromosomit ovat naisilla XX eikä Y:ta ollenkaan. Koska syntyvä lapsi oli kuitenkin poika, Y-kromosomin + muiden tarvittavien kromosomien on täytynyt tulla jostain muualta eli ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi”. Y-kromosomi on kaiketi siis tullut ihan konkreettisesti Isältä eli Jumalalta Pyhän Hengen kautta.

Seuraavassakin Raamatunkohdassa kaipaisin kreikan osaamista: ”Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt.” (1. Joh. 3:9). Tässä kohtaa puhutaan Jumalan siemenestä, mutta muistan kuulleeni että oikeampi käännös olisi oikeastaan sperma. Siemenkin on tietysti ihan hyvä käännös, mutta jotenkin suoremmat ilmaukset tuovat asiat vielä konkreettisemmin esiin. Uudestisyntyminen on tavallaan yhtä konkreettinen tapahtuma kuin lapsen syntyminen. Toinen tapahtuu lihassa näkyvällä tavalla, hedelmöittymisen seurauksena, uudestisyntyminen sen seurauksena että Jumalan siemen, sperma, Sana, on vaikuttanut Hengen syntymisen ihmisessä ja se on myös hyvin konkreettinen asia ihmisen hengen puolella. Jeesus syntyi ihmiseksi suoraan Pyhästä Hengestä, mutta tavallaan voi varmaan ajatella että ihan sama tapahtuu jokaiselle joka tulee uskoon, hän hedelmöittyy Pyhästä Hengestä ja alkaa kasvaa uutta elämää (tapahtuu tietynlainen ”neitseestäsyntyminen”, kun me itse synnymme hengessä uudelleen (vanha liha kyllä jää edelleen olemaan)). Siksi Jeesus on konkreettisesti hengessä myös uudestisyntyneiden isoveli, koska meillä on sama Isä.

Sanotaan se tässäkin: ”Kaikille jotka ottivat Hänet (Jeesuksen) vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä, eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta vaan Jumalasta.” Tosin tuo sanotaan tuossa mielestäni taas kerran vähän vaikeaselkoisesti, tämä NIV-versio kertoo selvemmin uudestisyntyneestä lapsesta: ”children born not of natural descent, nor of human decision or a husband’s will, but born of God.”

Huomaan taikinoivani tässä nyt vähän liian vaikealla alueella, en ole Sanan opettaja, en osaa alkukieliä, ajatuksenjuoksustani ei saa varmaan kukaan tässä nyt mitään selvää, kukoista lähdettiin ja nyt ollaan miettimässä raamatun alkukieliä, neitseestä syntymää ja uudestisyntymää. Taitaa tosiaan olla paras lopettaa nyt tällä kertaa tähän ennen kuin sotkeudun sanoissani tämän enempää.. Pahoittelen, jos tässä on enempi sotkua kuin selkoa hengellisiin asioihin. Välillä pelkään, että kehitän jotain uusiakin teorioita.. Tämä pitää muistaa aina: ”Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.”

Ammattitauti? MUNAsarjakasvain!

Terveisiä sairaslomalta! Viihdytän tässä nyt vain itseäni kirjoittamalla päiväkirjaksi, miten Herra on johdattanut elämääni tämän vuoden alkupuoliskon osalta. Tosi mielenkiintoista on ollut. Tykkään yllätyksistä ja Jumalalla olikin semmoinen mulle varattuna! Kivaa!

Kun Muna vai Kana blogin kirjoittaja sairastuu, niin missä elimessä on ongelma? MUNAsarjassa tietysti!! :) Menneen vuoden viimeisinä päivinä kävin lääkärissä vähän kertomassa jostain vaivoista, niin sittenhän sisuskaluista löytyikin munasarjakysta. Olin aivan, että jee, kerrankin minunkin elämässäni tapahtuu jotakin mielenkiintoista! Jotenkin Jumala oli jo menneen vuoden aikana valmistellut minua tähän niin, että olin huomannut joskus ajattelevani, että voisi ollakin mielenkiintoista olla joskus vähän aikaa sairaalassa täyshoidossa. Ittellä ei sitten 8-vuotiaana tapahtuneen nielu- ja kitarisaleikkauksen jälkeen ole ollut tarvetta sairaalassa olla. Aloin mielenkiinnolla odottaa lisätutkimuksia ja leikkausajankohdan selviämistä.


Ultraäänikuva endometrioosikystasta munasarjassa, strategiset mitat 12 x 10 cm.

Alkuvuodesta kävin välillä verikokeissa ja välillä vähän tutkimuksissa. Kun tuli tieto, että pahanlaatuiseen kasvaimeen viittaavat merkkiaineet ovat koholla, ajatuksia heräsi vähän enemmänkin. Mutta kun sitä asiaa vähän itkeskeli, niin sitten sen taas jo pystyi jättämään Isän käteen. Että Jumala antaa lapselleen parasta ja että itse ei voi tietää mikä parasta on, vaan että Jumala tietää mikä on parasta. ”Kiittäkää joka tilassa” - oli ihanaa kun kiitosmieli tuli tässä asiassa koko ajan niin helposti. Iloitsin ajatuksesta, että saa hetken hengähtää ja levätä, vaikka sitten sairaslomalla, kun se ei muuten ole näyttänyt olevan mahdollista.

Monet rukoilivat puolestani, olihan sekin hienoa ja ihmeellistä kuulla. Aika kului aika nopeasti eikä leikkausasia ahdistanut. Eniten pelkäsin etukäteen varmaan kivuliaita tutkimuksia sekä tylyä ja ikävää kohtelua, mutta kaikissa vaiheissa oli joka kerta vastassa aina aivan valtavan ystävälliset ihmiset eikä mitään kovasti sattuvaa koskaan tehty. Toki uskon ja tiedän, että Jeesus voisi /olisi voinut myös koska tahansa parantaa ja hoitaa homman niin, ettei leikkaus olisikaan tarpeellinen, mutta hassua kyllä, jotenkin vain suorastaan kaipasin tällaista uutta kokemusta, käyntiä sairaalassa ja hieman lepolomaa siihen päälle. Ihmeparantumisesta kun ei olisi saanut sairaslomaa ollenkaan! (Ja kun minulla ei ollut mitään kipuja, niin oli vaikea edes toivoa parantuvansa, kun en edes kokenut itseäni mitenkään sairaaksi ennen leikkausta..)

Joillekin ystävilleni vitsailin vertailemalla omaa leikkaustani kesäkanojen viimesyksyiseen avaamiseen. Että kuinka minultakin laitetaan taju kankaalle, vedetään nahkaan viilto ja otetaan sisälmykset pihalle. Minua huvittikin sitten tosi paljon, kun sain sairaalassa kuulla, että minua leikkaavien lääkärien etunimet olivat juurikin samat kuin mitä kahden ystäväni nimet, jotka olivat kesällä avaamassa kanoja! Itse pidän tätä Jumalan huumorintajua kyllä aivan mainiona! Tietysti kun leikkaus sitten kumminkin jännitti, niin huvitus siitä että Jumala on tämänkin hauskuuden minulle etukäteen järjestänyt, antoi taas lisärohkaisua. Tekstailin sitten vain joillekin kavereille sairaalasta, että tuntuu että on kokeneiden kananavaajien käsissä, kun kerran heidän nimensäkin ovat niin tutut ja turvalliset. :)

Laskiaistiistain aamu koitti ja minua lähdettiin kyytimään kohti leikkauspöytää. (Pientä paastoa ja suolentyhjennystä oli harrastettu aiemmin kuin ennen kanojen avaamista konsanaan.) Kananvalkeissa vaatteissa minut vietiin kylmältä tuntuvaan tilaan, jossa taju sitten laitettiin kankaalle. Seuraavassa sekunnissa jonkun naama taas ilmestyi sumeaan näkökenttääni ja kysyi, että miltä tuntuu. Pahoinvoinnin olon aiheuttanut nukutuskrapula oli tympein vaihe koko episodissa. Siinä jossain vaiheessa joku sitten kumminkin jo kertoi, että ihan tähystysleikkaus oli riittänyt eikä isompaa viiltoa ollut tarvinnut tehdä eikä omia sisälmyksiä ulos kaivaa. Myöhemmin vielä lääkärikin tuli tokkuraiselle minulle iloisena kertomaan, että mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa ei ollut löytynyt. Suhteellisen iso endometrioosikysta vain, joka oli sisältänyt 6 dl suklaakiisselin oloista nestettä (valtava suklaamunako siis?.. ;) )

Mahanahassa oli neljä tarralappua eli neljästä kohtaa oli menty sisään erilaisilla instrumenteilla. Tähystyksessä mahaonteloon laitetaan hiilidioksidia, jotta tulee enempi ilmatilaa toimia. Pitäisikö tästä nyt maksaa päästömaksuja, kun pikkuhiljaa kaasut etsivät tiensä ilmakehään..?


Enemmän ja vähemmän vuotavia reikiä mahanahassa + veriletku eli dreeni.

Huonekavereikseni sain oikein hauskat tyypit, kiitos Herralle heistäkin. Suurin fyysinen kipu liittyikin sitten kaikkien hauskojen juttujen aiheuttamaan kipuun, kun ei pystynyt pidättämään naurua ja se kumminkin sattui aika paljon. Sai melkein luulla että tikit sinkoaa pihalle, kun vatsanahka repeää nauramisesta. (Siis ihan oikeasti, ilmavaivat ovat tosi inhottavia leikkauspotilaille ja mitä sairaalassa tarjotaan laskiaistiistain ruokana: hernekeittoa tietenkin! :) Itse oli tipparuokinnassa tiistain joten sain jättää rokat väliin, mutta kyllä nauratti menu ja sitten taas tuntuu että ”kuolee” naurukipuun!)

Keskiviikkona sain jo syödä normaalia ruokaa, silloin tarjoiltiin mm. kananmunaa.

Munaruokaa sairaalassa.

Torstaina eräs uskova haki minut pois sairaalasta ja se oli valtavan hienoa sekin. Siinä sain kovasti kokea Jumalan huolenpitoa, kun kumminkin noutaja ei ole semmoinen ihminen, jonka kanssa jatkuvasti olisin yhteydessä ja sitten hän oli vain kokenut, että Herra lähetti hänet hakemaan minua kotiin. Sairaalaan oli kuitenkin pidempi matka eikä meiltä muut ehtineet enkä halunnut siinä mielen+kehon tilassa olla jonkun vieraan taksikuskin kyyditettävänä. Olen vieläkin valtavan kiitollinen Jumalalle kotiinpaluu kyydin järjestymisestä.

Koko episodissa on alusta aina tähän saakka saanut kokea Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Nyt sitten vain katsellaan miten toipuminen ja sairasloma etenee, mutta ainakaan mikään paikka ei ole kipeä. Olo vain on vähän voimaton. Hemoglobiini on pudonnut 105:een leikkauksen seurauksena, ettei varmaan ole ihme jos vähän heikottaa. (Vai onko mulle annettu kenties hemohessiä..? Eikös se ollut se kuuluisa hemoglobiinin alentaja? Pitäiskö nyt lähteä korkeanpaikan leirille tai hommata alppimaja, että sais globiinit korkeammaksi..? :) ) No joo, verta on menetetty, musta lähti semmoinen letkukin vielä leikkauksen jälkeen jossa kerättiin pussiin leikkausalueelle kerääntyvää ylimääräistä verta. Oli vähän vähemmän esteettistä kulkea semmoisen veripussin kanssa siellä sairaalan käytävillä. Vaan ei siinä tietty siellä mitään ihmeellistä ollut, kun osastolla joka toisella naisella oli samanlainen käsilaukkumuoti.

Tänään perjantaina hiippailen rauhallisesti kotioloissa ja näköjään olen palannut tähän bloginkirjoituspaikkanikin ääreen. Voi olla että tämä jää ihan yksittäiseksi tarinaksi tällä erää. Tuleeko kesällä vielä lisää kanajuttuja, se jää Jumalan päätettäväksi, näkee miten johdattuu. Päätän kumminkin tämän kirjoituksen tekstariin, jonka sain sairaalaan eräältä henkilöltä, kun olin tiedottanut, ettei tässä nyt sitten syöpätapauksesta ollut kyse: ”Kiitos Jumalalle! Kana sai jatkoajan kotkotuksilleen!” Et silleensä.. :)