Jouluisia aatoksia

Laitoin kynttilät palamaan tietokonepöydälle. Nyt on tunnelmaa. Mutta voi joulu! Aina sinä saat minut vähän sekaisin. Kun en yhtään tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Nautin ja suren yhtä aikaa.


”Joulu on kristinuskoon liittyvä juhla jota vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi”, sanoo mm. Wikipedia ja moni muukin lähde. Ja sitten seuraavaksi kerrotaan kuinka joulu sana tulee jostakin muinaisgermaanisesta pakanauskontojuhlaan liittyvästä sanasta hjul tai yule-sanasta, joka myös tulee jostain pakanamenoista. Joulun suursyöminen on peräisin suomalaiselta pakanauskontoajalta, jossa uskottiin että mitä enemmän jouluna syö, sitä parempi sato tulee seuraavana vuonna. Raamattu ei mainitse mitään sellaisesta, että Jeesukseen uskovat olisivat viettäneet hänen syntymäpäiväänsä. Sekin tiedetään että 350-luvulla paavi käski alkaa viettää Jeesuksen syntymäpäivää 25.12., kun siihen asti se päivä oli ollut jonkun auringonjumalan tai vastaavan merkkipäivä. "Christmas" tulee katolista messua tarkoittavasta sanasta (Christ's mass). Sitten myöhemmin kuvaan on hypännyt joulupukki, joka on risteytys katolisesta pyhimyksestä ja pakanallisen Suomen nuuttipukista, joka kierteli pelottelemassa lapsia sarvet päässä ja kerjäämässä viinaa ja ruokaa joulun jälkeen taloista. "Aika loppuisi" jos kertoisi tontuista, vainajien palvonnasta, joulupuista, sikauhreista jne jne. Ja sitten taas ollaan seimen äärellä ihastelemassa juuri syntynyttä Vapahtajaa ja Beetlehemin tähti loistaa. Onko ihme että on nuppi sekaisin eikä tiedä itkeäkö vai iloita?

Olen kuullut kauniita ja koskettavia puheita Jeesuksen syntymään liittyvistä asioita tämän joulun alla ja ollut mukavissa eri tahojen joulujuhlissa. Eilen aattona olin kirkossa jouluaattohartaudessa ja se oli tupaten täynnä väkeä. Tuntui että siinä on varsinainen joulun ihme: täpötäysi kirkko. Ja sitten vain suu auki ihmettelee, että miksi nämä kaikki nyt yhtäkkiä ovat täällä, muttei minään muuna päivänä? Miksi on hienoa kuulla yksi asia Raamatusta, muttei mitään muuta? Koin hengessäni surua siitä, että väki käy kuulemassa Sanaa, mutta moni unohtaa asian heti, eikä välitä Jeesuksesta oikeasti. Ja toisaalta minä ymmärrän sen ihan hyvin. Kun Jeesuksen syntymäkertomus on sidottu yhteen lanttulaatikon, joulukuusien ja joululaulujen kanssa, niin samalla kun kyllästyy näihin joulun elementteihin mukana ajatuksista lentävät pois myös seimikätkyeet ja Mariat ja Joosepit. Sidos on niin ihmeellisen vahva. En minäkään jaksa ajatella Jeesusta vauvana kovin kauaa. Mutta tämän suuren ja valtavan asian, Jumalan tulon ihmiseksi, ei pitäisi olla puheissa niin vuodenaikaan sidottu. Ja niin, varsinkin kun tavallaan ”kaikki” tietävät, ettei Jeesus syntynyt tähän aikaan vuodesta. Kun joulukuussa ei Beetlehemissä kuulemma edes paimenneta yöllä laumoja, kun on liian kylmää ja märkää. Ja jotain muitakin perusteita kai löytyy, joku muu voisi kertoa enemmän.

Mutta osaisiko sitä sitten olla ilman jouluakaan? Kun kuitenkin tämä pimeä aika tarvitsee jonkun hengähdystauon – jonkun oikean loman. En yhtään ihmettele että liki kaikissa kulttuureissa vuoden pimeimpään aikaan on ollut joku valon ja levon juhla, koska sitähän tässä todella tarvitaan. Eihän muuten jaksaisi, jos vaan arkea painaisi talven läpeensä. Luulen että nekin jotka Suomessa eivät varsinaisesti sano viettävänsä joulua, kuitenkin ottavat vastaan ihan mielellään ylimääräiset vapaapäivät tähän aikaan vuodesta. Ja niin paljon hyvää on joulussa, kun oikeasti tuntuu että ihmiset ottavat vastaan jonkunlaisen joulurauhan ja kunnioittavat sitä. Ja sitten taas yksinäisillä on kamalan yksinäistä.

Lupasin Jumalalle että tänä jouluna en valita – ainakaan paljon. Usein katkeroidun kovasti jouluisin. Että kun aina vain vanhempieni kanssa sitä vuodesta toiseen vietän. On erikoista että tämä asia nousee niin vahvasti mieleen juuri jouluna. Mikä on se kupla, joka saa siihen liittymään niin suuria odotuksia? Että jouluna kaikki pitäisi olla täydellistä ja sitten kun ei olekaan, niin on paha olla. Tänä vuonna lupasin yrittää olla kiitollinen niistä asioista mitä minulla on, eikä masentua niistä mitä ei ole. Vaikka koen olevani yksinäinen, olihan minulla kuitenkin eilen neljän ihmisen seura. Jollakulla ei ole sitäkään. Vanhempani elävät vielä ja ikäänsä nähden melko terveinä. Ja sainhan minä lahjojakin: palohälyttimen, itämaista mattoa esittävän hiirimaton, sitruunahappoa, jolla voi puhdistaa pesukoneen, hammastahnaa ja joulukuusenkoristepalloja (tänä vuonna ei kylläkään ollut joulukuusta). Joulupäivän aamuna sain vielä lisälahjana kortteja, joilla voi opetella joitain Raamatunjakeita. Ja ennen joulua sain kynttilän ja posliinisen kynttilänsammuttimen, joka on kananpään mallinen. Monilla ei ole tässä maailmassa tarpeeksi vaatteitakaan.

Toivoisin eniten sitä, että uskovat voisivat kokoontua oikeasti jouluna yhteen. Vaikka rukoilemaan ja kyselemään Herralta, että mikä tämä joulujuttu oikeasti on. Että miten Jumala haluaisi että tämä aika käytetään? Että haluaako Jumala oikeasti tällaista joulua vietettävän Hänen poikansa maailmaan tulon muistamiseksi, kun kerran Raamatussa siihen ei kehoteta? Rukoiltaisiin ja kyseltäisiin aidosti tietämättöminä. Varmasti Jumala vastaisi. Ja sitten voitaisiin kertoa niistä asioista, mitä Jeesus on jokaisen elämässä vuoden aikana tehnyt. Kun onhan sekin vähän hassua, että vuodesta toiseen muistellaan syntymäpäivänä vain sitä, kuinka joku syntyi. Olin syyskuussa 50-vee juhlissa, niin ei siellä ainakaan joka puheessa muisteltu millainen pikkupallero tämä mies syntyessään oli. Ei, vaan siellä muisteltiin hänen elämäänsä paljon laajemmin. Jeesuksenkin ”synttäreillä” voisi mielestäni jutellä Hänestä paljon laajemmin. Mitä Hän tekee juuri nyt? Kuinka suuri Hän on juuri nyt. Kuinka Hän tulee pian takaisin. Olisi niin ihana kokea uskovien yhteyttä näinä päivinä. Ettei tämä olisi aina suurta yksinäisyyden tunteen juhlaa. Edes yhtenä päivänä. Että kokoonnuttaisiin Jumalan perheenä. Vaikka ihan pienenä perheenä, mutta kuitenkin. Ilman mitään kiirettä ja aikatauluja. Niin että jokaisella Jumalan lapsella olisi tilaa puhua ja olla. Itkeä ja nauraa. Ja yhdessä saataisiin kysellä Isältä että mitä Hän tästä joulusta ajattelee. Ilman että joku jo valmiiksi tietäisi "kaiken".

En ole erityisesti joululaulujen ystävä, edes kristillisten sellaisten – en tiedä miksi. Mutta tänä vuonna törmäsin ensimmäistä kertaa tällaiseen englanninkieliseen lauluun, joka on minusta todella hieno. Sanoissa tulee jotenkin samaan aikaa esiin Jeesukseen pienuus ja suuruus. Hän on vauva, mutta ei jää vauvaksi, vaan on ”Minä olen” eli Jumala itse. Pidän tästä paljon: Mary did you know: http://www.youtube.com/watch?v=JPsgIhlYQmM&feature=related

Kanat tunnelmoivat:

Liputuspäivä

Itsenäisyyspäivä. Jotenkin tuntuu niin hyvälle. Pyhälle ja kiitolliselle. Tämä on hyvä päivä, tätä päivää on helppo viettää. Tämän päivän sanoman äärellä on helppo olla kiitollinen Jumalalle, kuinka Hän on ollut hyvä ja pitkämielinen tätä kansaa kohtaa.


Päädyin tänään katselemaan tv-lähetystä Helsingin tuomiokirkosta, jossa paikalla oli Suomen valtiovallan johtoa. Raamatunkohdat, jotka tilaisuudessa luettiin olivat hyvin puhuttelevia. Siellä oli mm. sana ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö. Enkö minä aikoja sitten antanut sinulle kuulla ja sinulle ilmoittanut, ja te olette minun todistajani: Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne.” (Jes. 44: 8) ja ”Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja asumisen rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt. 17:26-27,29-30)

Toivon ja rukoilen, että nämä sanat kuulleet ihmiset ottaisivat ne vakavasti. Kuinka helppo onkaan ajatella, että nämä sanat ovat osa uskonnollista liturgiaa ja työn puolesta pitää nyt raamatunkohdatkin kuunnella eikä ota Jumalan sanoja sydämessään yhtään vakavasti. Kuinka on helppo nojautua omaan ymmärrykseensä, tietoihinsa ja koulutukseensa, muihin voimiin ja liittoihin, kansainvälisiin yhteistyötahoihin. Ja kuitenkin Jumala sanoo että Hän on ainoa turva. Yksilöihmisen ja kansakunnan.

Jumala todella välittää kansakunnista. Heidän itsenäisyydestään – se on tosi ihmeellistä ja ehkä vaikea käsittääkin, ainakin näin nuoren ihmisen yksilökeskeisessä kulttuurissa. Ja että Jumala välittää siitä miten eri kansat suhtautuvat Häneen – miten kansan johtajat suhtautuvat Jumalaan. Onko heillä halu tehdä parannusta synneistään ja etsiä Jumalan tahtoa elämässään ja anoa Jumalalta viisautta päätöksiinsä vai hakevatko he apua muista tahoista. Tuossa mainitussa raamatunkohdassakin todettiin että Jumala on säätänyt heille (ihmisille, kansoille) määrätyt ajat ja asumisen rajat. Jumala on säätänyt. Ja kuinka usein Raamattu kertookaan kansoista, joiden maa-alue on pienentynyt tai kokonaan hävinnyt, kun kansa on unohtanut Jumalan ja luottanut muihin voimiin. Suomineidoltakin lähti käsi ja osa helmaa siksi että muistaisimme tämän, mutta se on tainnut jo pahasti taas unohtua. Ja toki meille nuorille aikuisille tämä tavallaan tuntuukin vähän kaukaiselta, vaikkei sitä oikeasti olekaan. Asia koskee Suomea ja kaikkia kansoja ihan yhtä lailla tänä päivänä. Vain Jumala on turvakallio – pelastuskallio – Jeesus on kallio.

Itsenäisyyspäivänä ristiliput nousevat kaikkialle. Jeesuksen risti on Suomen itsenäisyyden tunnus – se on ihmeellistä. Yksi Jumalan nimistä on JHVH-Nissi eli ”Hän on lippu”, ”Herra on minun lippuni” (2. Moos. 17:15). Vain Jumalaa seuraamalla, Jeesusta seuraamalla, voi löytää perille, turvaan elämässä. Lippu kulkee edellä ja sitä seuraamalla pääsee perille. Jeesuksen ristiä ja Hänen persoonaansa sydämessään etsimällä ja seuraamalla löytää turvakalliolle, Jumalan luo. Jeesus-nimi on lippu ja kallio.

En tiedä mitä Suomelle on tapahtumassa. Niin paljon on tullut varoittavaa profetian sanaa Jumalalta. Että tämä kansakunta on kääntynyt pois Jumalasta, eikä Hänestä piittaa, ei Hänen tahtoansa kysy, vaan muuttaa lakinsakin Jumalan sanan vastaisiksi, ei köyhistä, vanhuksista jne huolehdi, puhuu pahasti Israelista ja turvansa etsii kaikista mahdollista ihmistekoisista liittoumista, on myynyt itsenäisyyttänsä eikä kysy Jumalan neuvoa. Silloin ei todellakaan tiedä, kuinka kansan käy elleivät ihmiset tee parannusta ja käänny sydämessään Jeesuksen puoleen ja Jumalan puoleen, joka on Lippu.

Raamatunkohta alkoi sanoilla ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö.” Onneksi on niin. Jumala on luvannut pitää huolen omistansa, tuli mitä tuli. Pelastuskalliolla on turvassa. Suomen peruskalliokin voi vavista ja järkkyä, mutta Jeesus-kallio ei vapise. ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni.” (Ps. 91:15)

Tandoorikanaa

Pimeän ja hiljaisen illan ajanvietoksi voisikin lähteä nyt seikkailemaan ajatuksissaan jonnekin kauas, kuumaan ja eksoottiseen paikkaan. Jonnekin – vaikka Intiaan. Ja siksi nyt Intiaan, että tässä lähiaikoina menin mukaan tilaisuuksiin, joissa oli vierailemassa eräs intialainen uskova. Hän tietysti puhui Raamatusta ja rohkaisi suomalaisia uskovia monin tavoin, mutta toki kertoi myös Intiasta jotakin.


Intia on maana jotenkin niin kovin vaikeasti käsitettävä, ainakin minulle. En nyt väitä että olisin sitä yrittänytkään kauheasti käsittää, mutta moni asia menee niin täysin yli hilseen. Liki 1,2 miljardia ihmistä on jo aika paljon – yli 200 kertaa enemmän populaa kuin Suomessa, n. 17 % kaikista maailman ihmisistä. Virallisia kieliä on hindin ja englannin lisäksi 22 ja ties kuinka monta vielä niiden päälle. Että kun vaihtaa vähän paikkaa maan sisällä, niin paikallisestakin tulee heti ummikko ulkomaalainen. Sitten on aivan käsittämätöntä köyhyyttä ja aivan käsittämätöntä rikkautta. Ja aivan käsittämättömiä uskonnonharjoitustapoja.

Intialainen vieraamme halusi herätellä suomalaisia näkemään maailmaa vähän oman napansa ulkopuolelle ja mielestäni siinä kyllä onnistui. Hän näytti esimerkiksi niin jäätävän videon, etten sitä oikeasti nähnytkään, koska aika alkuvaiheessa jo pistin kädet silmille. Jotkut pystyivät katsomaan, toiset eivät. Videossa oli hindupappeja, jotka saadakseen pahoilta hengiltä lisää voimaa söivät ihmisten ruumiita. Itse käänsin katseeni siinä vaiheessa sivuun kun vainajan kättä alettiin leipäveitsellä pilkkomaan haukkapalaksi. Sitkeämmät sissit katsoivat aterioinnin loppuun. Tarkennuksena vielä, että ihmistä ei oltu tapettu tätä tarkoitusta varten, mutta näin vainajaa sitten käytettiin (eikä siis ollut mistään nälänhädästä kyse vaan kulttimenosta). Jossain kuvassa taas oli mies joka oli pitänyt kättään taukoamatta ylhäällä jotain 20 vuotta ja sen oli näköinenkin käsi. Jotkut puolestaan roikkuvat puussa koko elämänsä ja ihmiset tulevat heitä koskettelemaan saadakseen voimia. Jossain temppelissa asuu satoja tuhansia rottia, jossain käärmeitä. Lapsiakin voidaan uhrata jollekin jumalalle tai hengille (joita on miljoonia). Näitä käsittämättömiä kertomuksia riittäisi varmaan vaikka kuinka paljon.

Suomalaiselle voi olla vaikea käsittää henkivaltojen todellisuutta, mutta Intiassa sitä ongelmaa tuskin esiintyy, koska ne mellastavat siellä aivan vapaasti. Demoniset voimat ovat täyttä totta ja ne voivat myös tehdä ihmeitä. Normaalistihan ihminen kai saisi kauheita tauteja tai kuolisi syödessään ruumiita (eikä niitä edes grillattu). Tai ei pystyisi pitämään kättä ylhäällä 20 vuotta. Jne jne. Luulen myös ettei oikein auttaisi asiaa, vaikka Suomesta lähetettäisiin paikan päälle joku tomera ravitsemusterapeutti kertomaan että nyt on pojilla ruokavalio aikas pahasti pielessä tai fysioterapeutti kertomaan että tuolle kädelle tekisi hyvää kyllä keppijumppa. (Tosin voisihan näitäkin konsteja kokeilla.. :) )Mutta niin, silti kun puhutaan henkivalloista niin taistelu on silloin henkivalloissa eikä mikään muu voi auttaa kuin Pyhä Henki - Jumalan Henki, joka on siellä missä Jeesuksesta puhutaan, Raamattua opetetaan ja missä Häntä rukoillaan. Jeesus vapauttaa henkivaltojen kahleista. Näitä kertomuksia on paljon Raamatussa ja käytännössä näin tapahtuu.

Näissä tilaisuuksissa saimme myös kuulla ihmeellisiä Jumalan tekoja Intiassa. Kuinka Jeesus parantaa sairaita ja kuinka kuolleita tulee eläviksi. Ja kuinka köyhiä autetaan. Mutta toisaalta myös kuinka Jeesukseen uskovia vainotaan, laitetaan vankiloihin ja tapetaan. Ja kuinka äärimmäisessä köyhyydessä Suomen mittapuuhun verrattuna kaikki tapahtuu. Että kuinka koiratkin ovat täällä niin paljon paremmin ruokittuja kuin monet intialaiset lapset.

1,2 mrd ihmisen maasta ei voi antaa kuin täysin suppeita ja yksipuolisia kuvia. Toisaalta Intiasta tulee mieleen koomisesti englantia puhuvat huippuälykkäät tietokonevirtuoosit – toisaalta se äärimmäinen kurjuus että pelottaisi mennäkin sinne oman ajatusmaailman takia, että jos se köyhyys ahdistaisi kauheasti. On helpompi olla ja sulkea silmänsä siltä että tässä maailmassa on tällaistakin. Ja sitten kuitenkaan ei haluaisi sulkea silmiään ja sydäntään. Ja haluaisi mennä sinnekin.

Summa summarum, on ihana tietää että Jeesus rakastaa intialaisia ja evankeliumi menee siellä eteenpäin ja Suomessakin voi rukoilla näitä asioita ja auttaa paikallisten seurakuntien toimintaa siellä taloudellisesti täältäkin päin. Ei varmasti ainakaan raha mene hukkaan, kun eurolla kaiketi siellä perhe saa päivän ruuat tai jotain semmoista.

Niin, ja se on surullista että monet ovat täällä niin innoissaan näistä perinteisen intialaisen uskonnollisuuden opettajista, kuten esim. Ammasta ja ties kenestä, näitähän riittää. Wikipediassa lukee että Intian valtion motto on: Vain totuus voittaa. Se on kyllä hyvä motto. Ja vain totuus voittaa. Hän joka sanoo, Minä olen tie, totuus ja elämä. Jeesus voittaa Intiassakin. Hän on jo voittanut. Valo voittaa pimeyden. Mutta tarvitsemme täällä näköjään jo intialaisia kristittyjä opettamaan suomalaisia, kun täällä ollaan pallo hukassa näiden asioiden kanssa. Vaan kiitos Herralle, että on tällaisenkin uskonveljen saanut tavata. Heti on samalla aaltopituudella kun on uskon ja hengen yhteys. Ei haittaa vaikka toinen olisi mistä vinkuintiasta kotoisin.

P.S. En oikein tunne näitä intialaisia ruokia, mutta hyviä ovat ja kanaa syödään paljon. Tandoorikana on perinteisesti saviuunissa valmistettu kana, joka on maustettu jugurttiin sekoitetuilla mausteilla. Sitä voisi joskus kokeilla.

Kun ei yhtään tiedä..

Mä en tiedä, en tiedä, en todellakaan tiedä - että mitä tehdä tässä elämässä. Että miks juuri minä olen syntynyt, mitä minä täällä palloilen, mitä tekisin, mikä olis mun juttu.. kun ei mikään realistinen innosta oikeesti..


Sain kirjeen talouskoulusta, että minut on hyväksytty sinne. No, se ei ollut yllätys, näin ajattelinkin tapahtuvan. Mutta tosiaan viikon päästä pitäisi sanoa viimeistään, että menenkö sinne ja nyt minusta kuitenkin tuntuu että en mene. Olen koko ajan ollut ihan kahden vaiheilla etten yhtään tiedä – on asioita puolesta ja vastaan. Soitin sinne eilen ja puhelu oli tympeä ja niinpä se sitten tietysti vaikutti heti siihen että vaaka kääntyy sille puolelle että en mene. Kun kyselin mahdollisuutta olla ajoittain pois, vastannut henkilö kyseenalaisti kovasti motivaationi. Kun kerroin ikäni ja koulutukseni, vastannut henkilö kyseenalaisti kykyni olla muiden opiskelijoiden - eli suurin osa 16-17 –vuotiaiden kanssa. Ja lopuksi muisti vielä painottaa että kyllä tänne aikuisiakin saa toki tulla, mutta että on paljon nuoria vailla opiskelupaikkaa. Hän siis osui kaikissa juuri niihin samoihin asioihin, mitä itsekin olen murehtinut: motivaatioita, vaikeuksia olla nuorten kanssa ja että pitäisikö kuitenkin nuorten saada opiskella mieluummin kuin minun. Lisäksi epäilen jaksamistani kaiken kaikkiaan. Oi voi.

Minulla on liki aina ollut se tunne että tämä maailma on muita varten, ei minua. Muut tuntuvat olevan niin innostuneita ja motivoituneita tekemisiinsä. Ja mua ei kiinnosta mikään, väkisin joutuu vain vääntämään paitsi että enää en jaksa vääntää ja nyt sitten vain on. Tämä kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin se väkisin vääntäminen, mutta sitten kuitenkin tulee niitä ajatuksia, että ehkä jotain haluaisi tehdäkin vielä joskus. Ja sitten kun ei kuitenkaan ole mitään kiinnostavaa. Tai sellaista mitä oikeasti voisi.

Kyllähän sitä kaikkia juttuja on mitkä ehkä voisi kiinnostaa: Raamattu- ja lähetyskoulut Suomessa tai ulkomailla. Kristillinen vapaaehtoistyö ulkomailla. Mutta kun sitten on tuo maatila ja vanhat vanhemmat. On semmoinen olo etten kuitenkaan voi mennä mihinkään. Ja toisekseen en haluaisi mennä yksin. Ja ajattelen myös että jos ei ole onnellinen/tyytyväinen/levollinen/jotenkin ok siellä missä on, ei sitten ole oikein muuallakaan. Että haluaisi nyt löytää ensin elämänilon ihan täällä näin missä on. Ja motivoitua jostain lähelläkin olevista asioista.

Ulkomaiden lisäksi toinen ura mitä joskus ajattelen on kotiäidin työnkuva. Mutta se sitten taas törmää alkuunsa jo tietysti siihen ettei ole miestäkään. Ja muutenkin toisaalta tuntuu haastavalta yhtälöltä ulkomaahaaveiden kanssa. Silti olen ihan tyytyväinen että kuitenkin löydän tätäkin puolta itsestäni. Edes jonkinlaista halua äitiyteen. Kaupoissa tuntuu että näen jatkuvasti pikkuvauvoja ja lapsia – joskus aiemmin en ole heitä suurin piirtein huomannutkaan. Ja sitten kuitenkin tuntuu ettei minusta olisi siihenkään. Vaan silti en haluaisi ajatella niin. Äidin uraan liittyy pelkoja kaikkein eniten ja tavallaan kuitenkin se on olemuksessa sisimpiä toiveitakin. Niin sisin, etten ole sitä oikein halunnut aiemmin ajatellakaan.

Konkreettinen tekeminen on ollut minulle aina vaikeaa. On ollut suht helppo opiskella (vaikka nyt en jaksaisi sitäkään) ja tehdä juttuja paperilla, mutta käytännössä ja aikuisten oikeasti – se on minulle kamalan vaikeaa. Ei uskalla tai halua päättää, pelkää virheitä, tekee asioita suorittamalla eikä levosta käsin, toivoo vain että asiat olisivat ohi eikä osaa nauttia tekemisistä itsestään, väsyy kun stressaa koko ajan kaikesta. Tässä kaikessa tarvitsisi niin uudet asetukset ajatuksiin. Ettei tarvitsisi stressata. Että voisi olla oma itsensä ja siinä rauhassa tehdäkin juttuja eikä niin että pitäisi ansaita olemassaolon oikeutus tai muodostaa persoonansa tekemisen kautta. En osaa edes itselleni selittää sitä ihmeellistä ajatusvääristymää mikä liittyy liki kaikkeen käytännön tekemiseen. Siihen liittyy niin paljon asioita.

Minä nyt sitten vaan en kai muuta voi kuin jatkaa tätä olemaan opettelua. Psykoterapeutin luonakaan juttelemassa käyminen ei liene turhaa. Ja sitten tietysti ajattelee kuitenkin että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja mahdollisuutensa. Että Hän johdattaa kuitenkin kaikenlaisten vaiheiden kautta. Kai se päämäärä kuitenkin on Taivas eikä joku hieno ura. Mutta kukapa ei kaipaisi mielekästä elämää ja mielekästä tekemistä. Ja ennen kaikkea rakkautta ja terveitä ja lämpimiä ihmissuhteita. Jeesus auta, mä en yhtään tiedä mitä mä teen ja mikä olis mulle oikeasti hyvää ja sopivaa.. Mitä mä teen vai vieläkö kauankin makaan tuossa sohvalla… vaikka meneehän se niinkin..marraskuun pimeässä ihan hyvin…

Tämän söpön kanaemon sain hiljan tuliaislahjana Argentiinasta. Luulin ensin kahta ruskeaa muniksi, mutta kyllä ne ovatkin tipuja. Kanaäiti tipuineen siis - ja ulkomailta. :)

Kansainvälisiä kanoja

Viime viikko oli minulla tosi hieno. Oli ihmeellistä olla pois näistä peruskuvioista. Olin viikon matkalla – Israelin ja Jordanian kiertomatkalla.


Jostain syystä olen jotenkin kiinnostunut ja innostunut Lähi-idästä. Israelissa ainakin minulla on joka matkalla ollut jotenkin hienoa. Aina se kutsuu ja vetää puoleensa, en sitä oikein voi ymmärtääkään. Tämä oli 4. matkani Israeliin (aina olleet viikon mittaisia). Ja taas haluaisi mennä sinne uudelleen. Se on niin pieni ja ihmeellinen maa täynnä mielenkiintoisia asioita.

Ensimmäistä kertaa olin nyt elämässäni myös Jordanian puolella – kaksi yötä siellä oltiin. Kauniita vuoristoisia maisemia oli sielläkin. Ja sitten toki myös paljon aavikkoa. Ja turistille ihmeellinen Petran kaupunki. Se oli kyllä elämys.

Jordania on Israelia toki kovasti erilainen. Jotenkin alkeellisempi monissa kohdin. En nyt miksikään suureksi Jordanian tuntijaksi kahdessa päivässä tullut, mutta ainakin jotakin sellaista näin mitä Israelissa ei ole: kanakaupat! Kun ajettiin kaupunkien läpi, niin väkisinkin huomasi muiden kauppojen ohessa pieniä putiikkeja, jossa sisällä oli häkkejä ja niissä istui valkoisia kanoja odottamassa ostajiaan. Valitettavasti bussi ajoi sen verran vauhdilla aina ohi, etten ollenkaan ehtinyt räppäämään valokuvaa näistä kaupoista. Toisaalta voi olla hyväkin etten ehtinyt, sillä näky olisi saattanut olla aika surkeakin. Olisi voinut tulla kanoja sääli.

En tiedä kanakauppojen toimintaperiaatetta – ostettiinko sieltä eläviä kanoja, jotka sitten tapettiin kotona vai tapahtuiko teurastus kaupassa vai olisiko sieltä saanut ostaa munivia kanoja kotiin. Veikkaan kuitenkin että kotiin olisi saanut ostaa elävän kanan ja valmistaa sen sitten siellä. Uusavuttomuudesta ei ainakaan voi paikallisia moittia. Aktiivista toimintaa nähtiin myös toisella tavalla bussin ikkunasta kun meneillään oli parhaillaan jokin islaminuskoon kuuluva juhla, jonka tapoihin kuuluu lampaan teurastaminen. Tienvarsilla näkyikin lampaan teurastusta ja suolistusta. Onhan siinä länsimainen aika ihmeissään.

Islamista ei ole helppo kirjoittaa. Tarvitsee olla niin kauhean rohkea, että uskaltaa ja minä en ole. Jotenkin pelkää sitä uskontoa. Se armottomuus tuntuu niin pelottavalta. Ja toisaalta haluan heti samaan hengenvetoon sanoa, että haluan kovasti rakastaa näitä ihmisiä. Ja rakastan. Jordanialaisetkin olivat aivan ihania – vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Muttei se tarkoita että tuo uskonto olisi ihana. Kunpa hekin voisivat tulla tuntemaan Jeesuksen ja armon ja anteeksiantamisen voiman.

Vaikea selittää, mutta jotenkin tämä oli minulle merkittävä matka. Vaikka mitään sinänsä erikoista ei siellä tapahtunut, niin silti jälkeenpäin on tuntunut siltä, että sai siellä olla Jumalan siunauksen sateissa. On ollut hyvä olla matkan jälkeen, parempi kuin pitkään aikaan. Nautin niin ulkomailla olosta. Jotakin elämäni kutsumusta koen siinä. Että jos joskus tulen jotenkin enemmän vielä olemaankin ulkomailla. Se on joku sisäinen toivekin. Jeesuksen asioilla ulkomailla. Mutta en taida olla vieläkään alkuunkaan valmis siihen. Ja silti se ajatus antoi uutta voimaa. Että jos elämäntehtävä vielä kirkastuisi ja saisi joskus kunnolla innostua jostain.

Israelin aurinko jäi paistamaan sisimpään ja matkan muistot kelautuvat vielä edessä. Varmaan tässä nyt pian arkeen mieli putoaa. Israelia ja Jordaniaa en kuitenkaan haluaisi unohtaakaan. Herra siunatkoon ihmisiä siellä.

Tämä kuva on erään Jordaniassa asuvan tuttavani torilta ottama. Tämä ei ole sama asia kuin ne kanakaupat mitä näin, mutta jordanialaisia kanoja kuitenkin. Vähän käy sääliksi käy näitä kanojakin – tuo laatikosta tuleva kaula on niin surkea.

P.S. Jerusalemissa yövyttiin hienossa hotellissa aikalailla keskustan alueella, mutta niin vain kuului kukon kiekuminen siellä, kun aamulla ikkunan aukaisin. Se oli hauskaa. Kotoinen ääni. :)

Sulkasato

Olin eilen raamattupiirissä, jossa juttelimme psalmista 103. Minua puhutteli erityisesti sen jae 5: ”joka [Herra] sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.” Mietittiin mm., että mitä tarkoittaa ”sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan”. Että tarkoittaako se sitä, että saa uuden voiman ja on nuorekas ja voimakas kuin kotka vai että uudistuuko ihmisen nuoruus ja voima jotenkin samoin kuin kotkankin nuoruus uudistuu. Nyt tarvittaisiin taas parempia ornitologisia tietoja kotkan elämästä, millaisia vaiheita siinä on. Kovin lohduttava jae joka tapauksessa ymmärsi se sitten niin tai näin.


Kun en niin tiedä kotkista, niin parempi pysyä tutumpien lintujen parissa. Kenties kotkienkin sulat uusiutuvat samoin kuin kanojen. Kanojen elämässä ainakin on erittäin selkeitä vaiheita. Itse en vain ole päässyt pitämään kanoja niin kauan että olisin nähnyt niiden sulkasadon. Jos kanoja pidetään niin että valaistus tulee ulkoilmasta, on täysin luonnollinen asia, että syksyllä loka-marraskuussa tulee sulkasato-vaihe. Tässä lainaus kirjasta Siipikarjanhoito (Eklund 1970): ”Sulkasato on luonnollinen joka syksy toistuva ilmiö kanan elämässä. Silloin se pitää munintatauon ja vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.” Sulkasadossa kanat tavallaan lepäävät edellisen munintakauden rasituksista ja valmistautuvat uuteen. Ja ovat kurjan näköisiä.

Tuntuu, että itsellä on nyt niin tuo sulkasato meneillään. Näkeehän sen vaikka näistä blogeistakin, ei ole tänä vuonna tullut montaa kirjoitettua. Ja voimat ovat niin kovasti vähissä edelleen. Vanhat sulat ovat tippuneet pois ja on jotenkin paljas olo. Tuntuu että siitä mitä oli ennen, ei ole paljon jäljellä (ei enää yhtäkään ”sulkaa hatussa”), eikä vielä ole mitään uuttakaan tullut tilalle. Joskus ihmetellen ajattelee kun puhutaan, että 30-40 -ikäisenä on elämän ruuhkavuodet pienten lasten, työelämän ja taloremonttien keskellä. Itsellä elämä on mennyt niin erilaisia teitä, paljon hiljaisempia ja mutkaisempia yksinäisiä teitä, ettei ole siihen ruuhkaan päätynyt. Uutta vaihetta silti kovasti kaipaa, mutta ristiriitana sille on, että tuntuu koko ajan, ettei ole voimaa uuteen.

Olen nyt kerran käynyt psykoterapeutin juttusilla. Yhden kerran perusteella ei oikein vielä osaa sanoa muuta kuin että se on kallista.. Mutta jotakuta sellaista ihmistä tarvitsen, jolle asioita saisi purkaa ja nyt sitten päädyin menemään tuonne. Toivottavasti se ei olisi turhaa, vaan että voisi saada jotakin uutta hänenkin kauttaan. Se jää nähtäväksi.

Jatkan höyhenten pudottelua ja koitan jättää itseni Jumalan haltuun. Hän on luvannut pitää siipiensä suojassa ja niissä siivissä ei ole sulkasatoja. Jään odottamaan lupausta Ps: 103:5: ”Sinun halajamisesi hän tyydyttää hyvyydellään”. Varmasti nuoruus ja voimakin uudistuu, kun sydämen kivut tulevat hoidetuiksi. Uskon, että sulkasato kuuluu elämään.

Tahdon asia

Olen yrittänyt miettiä, että mitä elämässäni haluaisin ja mihin suuntaan seuraavaksi mennä. Jotenkin tämä on ollut todella vaikeaa. Kun tuntuu, etten ollenkaan tiedä, mitä itse haluaisin. Aivan kuin oma tahto olisi aivan hukassa tai sitten sen ääni niin pieni ja vaimea, että minulla on suuria vaikeuksia kuulla ja ymmärtää se. Mielen peittävät niin usein ajatukset siitä mitä muut ihmiset tahtoisivat ja joskus myös kuvitelmat siitä mitä ajattelee, että Jumala muka tahtoisi (vaikkei välttämättä yhtään tiedä mitä hän tahtoisi, mutta kuvittelee jotain). Siellä sitten jossain kasan alla piipittää myös oma tahto, mutta on sitä niin vaikea kuulla.


Hyvä esimerkki tästä on mielestäni tämä: Hain nyt menossa olevassa yhteishaussa talouskouluun, joka olisi 5 kk ensi keväänä. Hakulomake lähti, koska hakuaika pian umpeutuu, mutta itse en todellakaan tiedä haluanko sinne oikeasti vai en. Välillä siis ajattelen, että oikeasti haluan sinne ja että olisin kiinnostunut niistä asioista joita siellä opetetaan. Ja sitten taas välillä ajattelen, että olen hakeutumassa sinne vain siksi, että ajattelen saavani joidenkin ihmisten hyväksynnän, kun osaisin tehdä kotitalousasioita. Enkä ollenkaan pysty tunnistamaan että kumpi on totuus. Välillä tuntuu että molemmat. Mutta jos menen sinne päälläni ne motivaatiot, että menen sinne tavallaan toisten hyväksynnän takia, en kestä koko touhua vaan alan vihaamaan koko paikkaa ja paiskon vain itsevihassa kattiloita ympäriinsä. En vain kerta kaikkiaan tiedä, haluanko mennä sinne oikeasti vai en. Ja haluan mennä sinne vain, jos olen itse asiasta kiinnostunut. Joulukuun alussa pitää ilmoittaa ottaako opiskelupaikan vastaan. 2 kk siis aikaa tunnistaa, mistä tässä hommassa on oikein kysymys. Rukoilla että Jumala antaisi valoa pimeään sisimpään.

Olen kiitollinen tästä hiljaisemmasta ajasta, jossa on mahdollisuus enemmän kuunnella sisintään ja edes jotenkin opetella tuntemaan itseään. Kuka minä olen ja mitä oikein tahdon. Minun on ollut aina melko helppo sanoa ”Tapahtukoon Jumalan tahto” ja olen kyllä sitä tavallaan aina tarkoittanut niin sanoessani, mutta silti huomaan että osaksi se helppous johtuu vain huonosta itsetuntemuksesta. On helppo sanoa, tapahtukoon Jumalan tahto, kun ei edes uskalla ajatella että itsekin voisi tahtoa jotain. Tavallaan siirtää silloin vähän liiankin helposti asiat Jumalalle, tietyllä lailla näennäisesti. On paljon voimakkaampaa sanoa ”tapahtukoon Jumalan tahto”, silloin kun itselläkin on tahtoelämä. Silloin kyseessä on oikeanlainen nöyryys eikä mikään nöyristely.

Kai minulle jostain sitten joku tahtomisen pelko on tullut. Joku sellainen pelko, että jos tahdon jotain niin se kuitenkin otetaan pois ja sitten ei uskallakaan tahtoa mitään. Silloin sitten kyllä joutuu sellaiseen elämään kuin mitä minulla on ollut, että ei sitten elämässä oikein tapahdukaan mitään, kun ei tahdokaan mitään eikä uskalla tehdä päätöksiä. Tästä taustasta katsoen minusta tuntuukin nyt hyvin merkittävältä se, että irtisanouduin keväällä työstäni ja kirjoitan tätä omassa asunnossa. Jumala on vahvistanut minua, kun olen tällaisiin päätöksiin pystynyt. Muutama vuosi sitten minulla ei vielä olisi ollut kapasiteettia tähänkään.

Sitä olen vähän leikillänikin miettinyt, että jos olisin jo tähän mennessä jossain vaiheessa elämääni seissyt jonkun kanssa vihkijän luona ja minulta olisi kysytty että tahdotko ottaa henkilön x puolisoksesi niin olisinko vastannut että emmä vaan tiedä, sanokaa te muut. Että olisinko voinut vastata mitään todella oman tahtoni perusteella vai olisinko vastaillut vain jotain siksi että oletetaan vastailevan niin. No, tämä nyt on vähän hypoteettista, mutta jotenkin vain ajattelen että tahtoisin tahtoa koko kapasiteetilla eikä vain ihan pinnallisesti.

Samaa tahdon syvyyttä tietysti kaipaa suhteeseen Jumalaan. Ettei seuraisi Jeesusta vain siksi että uskovan jotenkin kuuluu tehdä niin ja muut olettavat niin tapahtuvan, vaan että sekin olisi täysin todellista ja selkeää mielelle. Että todella tahtoisin seurata häntä. Että todella tahtoisin rakastaa häntä ja ottaa vastaan myötä- ja vastamäet myös Jeesuksen seurassa. Että sydämessään todella olisi lujasti vakuuttunut sanoessaan Jeesukselle että tahdon seurata sinua, minne vain haluat minut viedä ja ottaa vastaan, mitä elämääni haluat antaa. Tänä päivänä tahtoni on vieläkin jotenkin tukossa, puolinainen ja pelkojenkin vallassa. Vaan uskon kuitenkin siihen, mitä Raamattu lupaa: ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi”. Sitä kohti tahtoen.