Valitusvirsi soi

Olipas kamala päivä. Oikein perinteinen masennusahdistuspäivä. On niin ankeaa kun tällaisia vieläkin tulee. Kun luulee, että ahdistuspäivät olisivat jo ohi ja sitten kuitenkin niitä edelleen pukkaa.

Herätessäni aamulla oli heti väsynyt ja oikein tympeä olo. Ajatukset kiertyivät heti tiettyyn ikävään muistoon, josta en ole päässyt vieläkään irti. Raivosin Jumalalle, kuinka hän oli sallinut tämän asian tapahtua elämässäni. Raivoaminen helpotti. Jotenkin koin Jumalan puhuvan, että vain Jeesus on täydellinen – ei kukaan muu ihminen. Jotenkin mieltä rauhoitti, että sai rääkyä Jumalalle ja Hän kestää sen eikä suutu takaisin.

Mieli ei kuitenkaan kirkastunut kokonaan. Seuraavaksi oli vuorossa itsensä pakottaminen maatilalle. Joskus aamupäivisin en vain haluaisi lähteä. Ja sitten on kuitenkin sellainen olo, että on pakko. En koe voivani soittaa ja sanoa, että nyt ei huvitakaan tulla. Raahaudun paikalle ja olen ankeana siellä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kun en osaa toimia toisinkaan. Masennusta taisi tänään lisätä vielä hiukkasen se, että olen viime päivinä lukenut evankelista Reinhard Bonnken huippumielenkiintoista elämäkertaa. Määrätietoisena Jumalan kutsua noudattaen hän lähti Saksasta 27-vuotiaana Afrikkaan. Itse koen olevani tuhansilla kahleilla sidottu maatilaan ja sen ihmissuhteisiin, etten pysty ottamaan juuri mitään niistä askeleista mitkä näkisin tärkeiksi. Joku muu syö kaikki voimat. Suhteessa Jumalaankin minua ihmetyttää, että vaikka olen ollut uskossa jo 12 vuotta ja monia asioita on tapahtunut ja olen nähnyt Jumalan muuttavaa voimaa, meillä maatilalla ei ole muuttunut yhtään mikään. Ne asiat, jotka ovat olleet vaikeita lapsuudessani ja nuoruudessani, ovat hyvin vaikeita edelleen. Jumala auttaa kyllä käytännön asioissa, mutta se raskaus ja ahdistus mikä minulla siellä on, on koko ajan edelleen, enemmän tai vähemmän. Ainoa helpotus, mikä itselle on tullut, on se, etten enää asu siellä.

Sitten minulle ehdotettiin spelttimaan olkien silppuamista kesantosilppurilla. En pystynyt tunnistamaan haluanko mennä vai en, vaan menin velvollisuudentunteesta. Ja sitten taas nyppi enkä jaksanut olla kovinkaan kauaa. Olin masentunut siellä traktorissa. Harmittaa niin paljon, kun ei uskalla sanoa mitä oikeasti ajattelee. Sisään on jäänyt piilovihaa. Se masentaa. Mietin siellä traktorissa, että pitäisiköhän minun sitten kumminkin tänäkin syksynä yrittää hakeutua jollekin terapeutille. Haluaisin tällä kertaa jutella miehen kanssa. Mutta ainakaan tällä hetkellä en tiedä ketään miespuolista sielunhoitoterapeuttia tässä lähistöllä. Voi olla, että niitä on, mutta en tiedä näin äkkiseltään ketään. Suomessa on joitain tunnettuja kristittyjä miesterapeutteja, ja joskus olen haaveillut heidän asiakkaaksi pääsystä. Mutta en minä nyt kovinkaan kauas aikonut terapeutille mennä. Eli pitää katsoa miten johdattuu tämä asia. Muutenkaan en haluaisi enää maksulliseen terapiaan (tai ainakaan niin maksulliseen, kuin missä olin viime talvena).

Mietin paljon omaa ja maatilan kohtaloa - menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Se on niin iso ja raskas taakka. Aivan liian raskas minulle. En ymmärrä kuinka tuollainen on voinut tulla osakseni. Enkä ymmärrä pitäisikö minun yrittää irrottautua siitä vai onko minulla osani siinä jatkossakin. Vaikka se on raskas taakka, en osaa irrottautuakaan enkä tiedä mitä sitten tekisin jos irrottautuisin. Lisäksi tuntuisi järjettömältä jättää 77-vuotiaita vanhempia tässä tilanteessa. Kuitenkaan en pysty auttamaankaan, kun olen niin huonossa mielentilassa ja täysin epämotivoitunut koko ajan. Mikään ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa. Silloin surin niin kamalan vanhoja 67-vuotiaita vanhempiani ja ajattelin tilanteen olevan sietämätön. En käsitä kuinka kauan tämä sietämättömyys kestää. 

En ole voinut koskaan muuta kuin ajatella, että Jumala tuo avun. Minä en voi kuin odottaa että Jumala tuo avun. Jeesus, auta meitä. Jonain päivänä haluaisin vielä kertoa Jumalan ihmeestä tässä asiassa. 

”Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sentähden minä panen toivoni häneen.” (Valit. 3:24)

Syksyn suuntaan

Jotenkin syksy tuntuu jo niin vahvasti. Olisin kyllä voinut ottaa enemmän lämpimiä päiviä tälle kesälle, mutta se meni nyt näin. On taas vähän ihmeissään syksyn edessä. Millaisia rutiineja tähän syksyyn muodostuu? Joidenkin harrastusten aloittamista jo odotan. Ja liikunnan suhteen olen taas suurten suunnitelmien, mutta kovin epävarmojen toteutuspäätösten edessä. Mitä jaksan tänä syksynä? Kuinka nyt voin? En oikein tiedä. Viime syksynä yritin aloittaa liian monia harrastuksia. Nyt suhtautuu paljon varovaisemmin omaan jaksamiseen. 

Viime viikonloppu meni naistenpäivillä. Kyllä siitä hyvä mieli jäi ja monet vaikuttivat tyytyväisiltä pois lähtiessään. Jotenkin Jumala oli rohkaissut tulijoita ja antanut iloa. Vaikutti siltä, että nekin asiat joita itse puhuin, olivat olleet jotenkin semmoista, mikä oli antanut kuulijoille jotakin. Ja itse sai sitten muiden puheiden, rukousten ja keskustelujen kautta jotakin, mikä teki hyvää.

Keskityin mielessäni nyt niin etukäteen noihin naistenpäiviin, etten ehtinyt murehtia puintien aloittamisia. Kävikin sitten niin että samana päivänä kun illalla oli lähtö Ruotsiin (naistenpäivät oli siellä), niin kävin hakemassa kosteusnäytteen spelttipellolta. Kosteus oli 17 % eli puintivalmista ja sitten päädyinkin juuri ennen lähtöä nostelemaan painavia peräkärrynlaitoja ja siirtelemään traktoreita. Piti oikein keskittyä ettei nyt venäytä selkäänsä tai menetä hermojansa juuri lähdön edellä. Puinti sitten alkoi poissa ollessani ja takaisin tultuani päädyin liki heti puimurin rattiin. Sinänsä oli kyllä kiitollinen olo, että speltit saatiin hyvälaatuisia pois.

Nyt kun nuo naistenpäivät on ohi, tuntuu että tosiaan arki on alkamassa. Jotenkin miettii taas kovasti omaa elämäänsä, tätä arkea jossa joku suru ja kaipaus edelleen jyllää. Kaikkea sitä miettii – että puolisonko ja perheen puutteestako tämä johtuu. Ja sitten kuitenkin epäilee edelleen kovasti kykyään perhe-elämän haasteisiin. Toisaalta haluaisi oman lapsen ja toisaalta oma sisäinen lapsi huutaa edelleen jotain omaa hätäänsä, että itsekeskeisyys on edelleen niin kovassa mitassa. Epäilee kykyjään jaksaa huolehtia toisista, kun ei jaksa huolehtia itsestäkään. Miettii, että kuinka jaksaisi kuunnella toisen parkuja, kun itsekin haluaisi vielä parkua omaa hätäänsä. Kuinka hyväksyä täysin toisen persoona, kun ei hyväksy omaansakaan. Kuinka kunnioittaa toisen tahtoa, kun ei tunnista omia rajojansakaan. Kuinka pitää puolensa, kun on tottunut antamaan helposti periksi, mutta katkeroituen. Kuinka kasvaa omaan rooliin, eikä elää toisen kautta. Kuinka sanoa mitä tarvitsee, kun häpeää tarpeitaan. 

Näiden kysymysten kanssa lähden syksyyn. Ja koitan vain opetella luottamista Jeesukseen joka päivä. Toivon, että Hän tulisi läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Että voisin uskaltaa elää. Elää Jeesukselle, ettei tarvitsisi hävetä uskoakaan. Että saisi tulla ulos kuoresta Jeesuksen ja oman persoonansa kanssa.

On erikoista, että Jumala voi Henkensä kautta antaa puhuttavaa Jeesuksesta ja ylipäänsä Raamatusta ihmiselle, jonka oma luottamus Jumalaan on niin heiveröinen. Mutta Pyhä Henki sitäkin tekee. Usein siinä itsekin oppii jotain kun puhuu toisille. Silti nyt on ihan jees, ettei ole tiedossa ihan heti mitään varsinaista puhumistilaisuutta, koska stressaan niitäkin, vaikkei tarvitsisikaan. Nyt vain katsellaan, mitä Jumala arjessa tekee.

”rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne” (Jes. 30:15)

Kurkistelee kuorestaan

Sunnuntaita. Kirjoitan vielä vaikka tuntuu, että olen ollut tänään jo liikaa tietokoneella. Nyt netissä olo kuitenkin taas onnistuu hyvin, kun viime torstaina kävi korjaaja. Jotain ongelmaa oli kerrostalon kaapeleissa. Enää ei pätki.

Tänään olen valmistellut jonkun verran juttuja, mitä kerron ensi viikonlopun naistenpäivässä. Kyllä minä siihen sitten lupauduin menemään. On kyllä ollut pieni ja väsynyt olo sen asian suhteen. Välillä innostun, välillä lässähdän. Jotenkin koen riittämättömyyttä. Olen todennäköisesti tilaisuuden nuorin ja suurin osa on isoäitejä. Ei siinä muuten mitään, mutta tällä naiseuden saralla en koe voivani olla antamassa mitään sellaista mitä haluaisin olla antamassa. Raamatusta voin kyllä jakaa jotakin ja niinhän se sitten meneekin. Jokainen sillä osalla kun Jumala on antanut. Se lienee puheidenikin pääsanoma. 

Oikeasti kohtaan kovasti keskeneräisyyteni tässä asiassa. Haluaisin olla niin paljon avoimempi, kuin mitä nyt olen. En koe tarpeeksi suurta sisäistä turvallisuuden tunnetta, että voisin puhua täysin avoimesti erilaisissa tilanteissa – pelko vetää jotenkin persoonan kapeaksi. On niin paljon vielä pintakiiltoa, jota haluaa ylläpitää – pintaa, joka on niin tiukassa monien ihmisten edessä, kyvyttömyyttä olla heikko. Persoonaa piilottelee edelleenkin häpeän hämärissä, pelon kahleissa. Silti tuntuu hyvältä, että valo paistaa ja paljastaa asioita. Vaikka sitten pelkoa ja häpeää. 

Jotenkin on niin pieni olo elämän edessä. Lapsuuden ja nuoruuden pelot vellovat mielessäni edelleen. Ja nyt pitäisi uskaltaa todeta, että ne ovat vain pelkoja, eivät absoluuttinen totuus tai ennuste tulevalle. Että ne eivät kerro siitä mitä elämäni tulee olemaan, vaikka olen sellaista nähnytkin. Että minun on mahdollista valita toisin. En voi elää, jos jään vanhaan. Joku osa kaipaa jo kuoriutua, joku osa haluaa vielä lymyillä.

Viimeisen vuoden aikana eteeni on ilmestynyt valtava lähi-ihmissuhteen pelko. Epäilen, että se on ollut olemassa kauan aikaa, mutta en ole huomannut sitä, kun olen jotenkin kiertänyt sen. Olen esimerkiksi huomannut, että pelkään suunnattomasti tutustua kehenkään yhtään omanikäiseeni vapaaseen mieheen henkilökohtaisella tasolla. Pelkkä ajatuskin ahdistaa ja näen heti vikoja ja virheitä keksiäkseni itselleni syitä, miksi en tutustuisi. Oikeasti en vain pysty. Joku lienee joskus ihmetellyt ja minä itsekin, että miksei Jumala anna minulle puolisoa. Todellisuus on kuitenkin se, etten ole koskaan sellaista edes rukoillut. Olen pelännyt niin paljon, etten ole edes oikeasti halunnut. Jotenkin olen tiennyt, ettei minulla ole eväitä siihen avoimuuteen, mitä se edellyttäisi. Olen joutunut kehittämään vahvan kyvyn elää yksin, ja tuntuu, etten osaa toista strategiaa.

Näillä alueilla on niin paljon kaikkea, joista haluaisi puhua, mutta joista jakaminen on niin vaikeaa. Ymmärrän asioiden syitä ja seurauksia, mutta silti häpeä kietoutuu moneen kohtaan ja siksi puhuminen on niin vaikeaa. Aivan kuin sielunvihollinen nauraisi minulle, että nämä asiat, oma persoonallisuus ja naiseus ja omana itsenä oleminen olisi pitänyt tajuta jo 20 vuotta sitten ja kyllä se on aivan idioottia niitä nyt kellekään vatkata – ei se enää onnistu – ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.

Viime talvikausi oli aikamoista kivun pakottamaa itsetutkistelua, mutta silti tuntuu, että edelleen minun on vielä tarve sitä jatkaa, vaikka varsinainen kipu onkin jo oikeastaan liki kokonaan pois. Ei niin että siinä tutkistelussa koskaan valmiiksi tulisi, mutta kuitenkin sitä jotain enentyvää toimintakykyä elämään odotan ja kaipaan. Rohkeutta ja rakkautta pelon ja häpeän sijaan. Askeleita vapauteen. ”Vapauteen Kristus vapautti meidät”. Uskon, että se on totta ja vankilan ovet ovat auki, siinä määrin kuin itse uskallan ottaa askeleita ulospäin. Ja ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon”.  On helpottavaa kun edes periaatteessa on toivo pelonkin voittamiseen. Jeesuksessa kaikki on mahdollista ja minun elämäni kuuluu hänelle. Jumala on rakkaus. Jotenkin tajuan, että Jeesuksen tuntemisessa kasvaminen on ainoa vaihtoehto, jos haluan oikeasti ELÄÄ.

Hälsningar från Sverige

Väsyttää raakasti edelleen. Tulin eilen (=maanantaina, mutta on edelleen nettiongelmia) kotiin Ruotsin reissulta ja niin kuin olisi suurempikin aikaeroväsymys. Yöunet tuppaa tuollaisilla matkoilla jäämään aina normaalia lyhyemmiksi, niin ilmankos sitten jälkeenpäin väsyttää. Paikanpäällä jaksoi kyllä ihan hyvin.

Olihan tuokin aika ihmeellinen viikko. Moni ihminen sai varmasti rohkaisua ja innostusta, lohdutusta ja kehotusta parannukseenkin. Oli pieni katuevankeliointisessio, josta tuli kaikille valtavan hyvä mieli ja muuten sitten paljon raamattutunteja ja rukousta. Jumala teki niin kaikenlaista että eihän sitä todellakaan voi tietää kaikkea että mitä oikeasti tapahtui. Oman osuutensa vain.

Itse pidin puheenvuoroja joka päivä. Ja kieltämättä olen ollut iloinen rohkaisevasta palautteesta. Paikalla oli useita sellaisia, jotka eivät tunne minua ja siksi jotkut kommentit olivat aika riemastuttavia: Eräs rouva kysyi, missä raamattukoulussa opetan. Toinen oli äärimmäisen yllättynyt kuullessaan, etten ole minkään seurakunnan palkattu työntekijä. Kolmas oli ollut liki vakuuttunut siitä, että minulla on tutkinto teologisesta tiedekunnasta. Neljäs tiedusteli miltä nettisivulta voi kuunnella puheitani. Väkisinkin meinasi naurattaakin :)

Onneksi on arki. Jotenkin tuollaisen viikon jälkeen ei voi muuta todeta. Tasapainon säilyttäminen on edelleen tosi vaikeaa, kun tulee hyvää palautetta. On vaikea joskus suhtautua siihen. Kun haluaa ottaa tietysti palautteen vastaan, mutta toisaalta liikkuu aina sillä vaarallisella alueella, että se voi nousta jotenkin hattuun tai muuten vie ajatukset vain omaan itseensä – pois itse asiasta. Toisaalta taas, jos en saisi mitään palautetta, saattaisin helposti heittää heti hanskat tiskiin ja todeta, ettei minun ole tarkoitettu puhua kenellekään. Toki tiedän, että se mikä on hyvää, tulee aina Jumalalta. Vain se voi puhutella. Haluaisi olla kanava sille. Omalla persoonallaan. Mutta tosiaan arki on nyt taas hyvää tasoitusta. Ei ole ainakaan pelkoa, etteikö huomaisi omaa raadollisuuttaan, omaa syntisyyttään. Ei ole kauheasti pelkoa, että jotain nousisi hattuun.

Juttelin Ruotsissa puheissa muiden aiheiden lisäksi kanoista ja lampaistakin. Tuntui että moni koki nuo eläinten kautta tulleet jutut hyvin puhuttelevia. Se tuntui itsestä jotenkin suorastaan koskettavalta. Vaikka olen tykännyt paljon eläimistä, on niiden pitämisessä ollut aina myös se syy, että ”kun ei ole muutakaan”. Olisin halunnut elämältä noinakin vuosina paljon muuta kuin kanoja, ja tuntuu että oli vain kanat. Oli paljon sisäistä pahaa oloa, paljon yksinäisyyden tunnetta, paljon toivottomuutta. Ja kanat aivan kuin ainoana henkireikänä. Sitten Jumala puhuikin niin paljon kanojen kautta. Ja nyt, muutaman vuoden jälkeen, samaiset kanat kaakattavat Ruotsissa ja ihmiset saavat iloa niistä. Eräs sisar kirjoitti laulunsanat, jotka alkoivat ”Herra kanasensa niitylle ajoi” (en muista enempää sanoja..) Että ei sitten ihan välttämättä olisi osannut ajatella, että tämmöistäkin voi tapahtua. Tässähän on suorastaan pakko jo todella alkaa uskoa siihen, että Jumala tietää sittenkin parhaiten.

On kyllä vielä vähän nuppi sekaisin tuosta viikosta, kun tapahtumaa ja kaikkia erilaisia asioita ja kohtaamisia on ollut niin paljon. Ja erikoisia uusia mahdollisia askeleitakin. Tarjottiin nimittäin mahdollisuutta lähteä Keniaan käymään ensi vuoden puolella. Sitä tässä nyt melkein eniten ihmettelen. Eli siis rukoilen johdatusta ja Jumalan tahdon tapahtumista ja oikeiden henkilöiden lähtöä. Kaipaakohan ne kanajuttuja siellä..? 

 Kana ruotsalaisessa Löfstadin linnassa.

Naapuriin

Lähtö on huomenna klo 5.40 omasta pihasta ja suuntana Ruotsi. Siellä on ohjelmassa Raamattuviikko, mukana suomalaisia, ruotsinsuomalaisia sekä yksi italialainen. Jotenkin menee aina herkäksi lähdön edellä. Ja toivoo, että Jumala sielläkin ihmeellisellä tavalla puhuisi ja olisi läsnä. Ettei olisi turhaa hengailua ja mielipiteiden vaihtoa, vaan todellista Herran läsnäoloa ja Jeesuksen äänen kuulemista. Jotakin uutta luovaa ja todellista. Saa rukoilla tuonkin viikon puolesta. Siunausta kaikille!

Mennäkö vai eikö mennä

Olin eilen aurinkoisessa illassa ystäväni kanssa käppäilemässä lähikaupungin kesäfestareiden humussa (+ samaan aikaan järjestettävän gospel-tilaisuuden rauhassa). Törmättiin siinä erääseen tuttuun ja sitten yllättäen tämä henkilö kysyi minua puhumaan yhteen naisten viikonlopputilaisuuteen. Ja sitäpä olen nyt sitten vatkannut. Toki uskon että Herra johdattaa oikean tuloksen, mutta jotenkin tämä asia on myös herättänyt paljon ajatuksia. 

Ensinnäkin luulen, että tämä on ensimmäinen kerta, kun minua tavallaan kysytään mihinkään hengelliseen tilaisuuteen puhumaan. Joitain kertoja olen kyllä puhunut aiemminkin, mutta tilaisuudet ovat olleet sellaisia, että olisin ollut mukana niissä itse joka tapauksessa. Lisäksi olen myös ollut jossain tilaisuuksissa puhumassa yhtenä järjestävänä henkilönä, jolloin silloinkaan omaa puheenvuoroa ei ole tavallaan kukaan kysynyt, se on vain jotenkin tullut muiden järjestelyjen oheisseurauksena. Mutta nyt kyseessä olisi tilaisuus, jonne en muuten olisi menossa (välimatkan tähden), jos en sitten mene sinne sanomaan jotain. Siksi tuntuu kovin oudolta tämä. 

Toinen pointti on tapahtuman ajankohta. Se olisi siinä melko pian elokuun puolenvälin jälkeen. Ja sitten alkaa vain miettiä toisten reaktioita siitä, että mitä tapahtuu, jos lähden pois kesken mahdollisen puintiajan. Ja että onko silloin sitten puintiaika vai ei. Voi olla että ei ole vielä. Voi olla että on. Asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen tuntuu hyvin vaikealta. En tiedä itsekään mitä haluan. Vastuun ottaminen päätöksistä on minulle hyvin vaikeaa, kätkeydyn mieluummin toisten mielipiteiden taakse uhrin lailla valittamaan sitä että muut ovat minulle kamalia eikä päästä menemään, kun en itse pysty ottamaan vastuuta. Tässäkin tilanteessa olisi helppo jäädä kotiin valittaen sitä, ettei lähtöön olisi suhtauduttu ihastuksen vallassa, suitsutuksin ja fanfaarein. Todellisuudessa lähtö ei varmaankaan aiheuta mitään ongelmaan, mutta kaikenlaisia hylätyksi tulemisen tunteita ja pelkoja voi tietysti toisille nousta ja sitten voi kysyä, että kuuluuko niiden mukaan elää vai ei. Elämä on pelkkää syvää suota, jos toisten tunnetilat sitä määräävät. Mutta tämä on minulle vaikea opittava. En ollenkaan meinaa erottaa, mikä on toisten tunteiden mukaan orjana elämistä, mikä todellista pulaan jättämistä.

Kolmas kohta on tämä teema: ”naistenpäivät”. Siinäkin on jotakin vähän vaikeaa. Toisaalta se on erittäin hyvä ja tavallaan ihan mielellään voisin mennä puhumaan juuri naisille. Toisaalta nousee monia vaikeita ajatuksia siihenkin liittyen - omat naiseuteen liittyvät kivut. Naistenpäivästereotypiana pökkää mieleen heti vaimo- ja äitiysteemat ja heti perään tunne että meikäläinen on kyllä viimeinen henkilö puhumaan naistenpäiville, kun ei ole kuin traumaattisia ajatuksia näillä alueilla. Mutta kyllä minä toisaalta tämän fiiliksen saan poiskin karistettua. Olenhan nainen kuitenkin. Kyllä ne päivät ovat minullekin. Kanakerhon kokoontumisajot..  Mutta miettii kyllä että onko elämänkokemusta tarpeeksi tällaiseen. Toisaalta jos menemiseni on Jumalasta, niin Hän antaa puhuttavat eikä sitten siinä kohtaa ole ongelmia. Vaan silti mieltä vellottaa.

Jotenkin tässä kilpistyy niin kaikki. Suuri pelko siitä että olen maatilan vankina loppuelämäni. Naiseustuskat. Ristiriita siitä, että toisaalta haluaisin puhua hengellisiä asioita ja sitten kun tilaisuutta tarjotaan, niin sitten ne halut yhtäkkiä häviävätkin jonnekin tai muuttuvat hyvin ehdollisiksi. Ajattelen: jos se ja se olisi mukana ja jos se ja se ei olisi paikalla ja jos olisi asiat näin ja näin niin sitten. Tai pitäisikö mennä jos tästä sitten seuraisi sitä tai tätä. Tai mitä jos mokaan itseni tai en sopeudu joukkoon ja joudun teeskentelemään ja väsyn ihmisiin eikä pätkääkään kiinnostaisi jonkun ongelmat ja sitten niitä vain pitää kuunnella eikä edes huvittaisi rukoillakaan kenenkään puolesta.. Hukassa vieläkin se palvelijan sydän, joka mielellään palvelee ja siitä saa ilon. Oikeasti ei tietenkään kysellä ihan kauheasti mitään muuta kuin Jumalan johdatusta ja niillä eväillä sitten mennään mitä on. Mutta jotenkin erityisesti nämä puhumisjutut nostavat itsessä esiin niin kaikenlaisia vääriäkin motivaatioita, joiden olemassaoloa ei ole aiemmin voinut ymmärtääkään.

Eli enpäs nyt sitten todellakaan tiedä. En todellakaan tiedä. Mutta kai tämäkin asia tästä johonkin suuntaan johdattuu. Onhan se kuitenkin mielenkiintoista että tämmöistäkin voi tapahtua.

Menoa ja meininkiä...

Ei nyt muka ollenkaan meinaa ehtiä kirjoittaa blogeja. Ihan kiva vaan välillä näin. Nytkään minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tässä. Jotain pieniä pikakuulumisia vain.

Yksi syy, ettei tule kirjoitettua juuri nyt blogeja on, ettei jaksa olla tietokoneella määräänsä enempää. Reilun viikon päästä olisi tarkoitus lähteä raamattuviikolle Ruotsiin (suomenkielinen viikko kylläkin) ja olen tehnyt jotain valmisteluja siihen. Jokaisella on omat Herran antamat lahjansa ja itselle kaiketi sitten on annettu jotain näihin asioihin liittyvää kirjoittamisen ja puhumisen lahjaa. Olen kokenut saaneeni Jumalalta jotain aiheita tuota Ruotsin viikkoa varten ja niitä olen halunnut laittaa vähän esitettävään muotoon. Siinä saa sitten pyöritellä netistä löytyviä raamatunjakeiden hakuohjelmia ja niitä jakeita tavalla tai toisella ylös ottaa. Piti nyt tehdä juttua powerpoint-muotoon, kun kuulin että paikkaan, jonne ollaan menossa, on juuri hankittu videotykki, niin täytyyhän sitä sitten käyttääkin.

Toinen syy kirjoittamattomuuteen on, että on ollut jotain muutakin menoa. Viikonlopun sain viettää kahden tärkeän uskonsisaren kanssa ja nyt loppuviikostakin on tapaamisia ja vierailuja. Olen kiitollinen tällaisesta. Osaa heti paremmin arvostaa omaakin rauhaa ja hiljaisuutta, joka on minulle kuitenkin tärkeää.

Että tässä nyt sitten vain katsellaan ja ihmetellään päivästä toiseen. Netti onneksi taas toimii. Ei tarvinnut olla enää yhteydessä minnekään. Pätkimiset vain loppuivat. Myös edellisen kirjoituksen kuvailemat pahimmat ärsytykset ja ahdistukset ovat häipyneet tässä jonnekin yhtä selittämättömällä tavalla. Kiitos Jumalalle molemmista jutuista.