Kyselyikä

Nyt on kulunut viikko reissusta paluusta ja olen palannut taas perustunnelmiin ja pohdintoihin. Välillä meinaa masentaakin, mutta ehkä osaan nyt vähän paremmin taistella sitä vastaan kuin aikaisemmin. Ettei vain anna sen tulla, vaan pistää kampoihin. Ei ota kaikkea pahaa vastaan vaan vie asioita kiitoksen kanssa Jumalalle. Paljon silti mietin. Sitä samaa – omaa elämää. Haluaisin jo välillä pohtia jotain muuta kuin omaa elämää. Tämä on niin itsekästä, miten minun elämä, miten minun se ja tämä. Hohhoijaa.

Tuntuu, että jotkut tajuavat niin nopeasti mistä uskossa Jeesukseen on kysymys. Imaisevat itseensä Herran rakkauden ja loistavat sitä kilometrin päähän, eivät tunnu yhtään pelkäävän kertoa Jeesuksesta ja elämässä on valtava tarkoitus.  Itse ei meinaa uskaltaa sanoa mitään, rakkaus on hataraa ja satunnaista, mieli usein maassa ja aina aprikoi että mikähän se minun elämäntarkoitukseni on. Ongelma ei voi olla Jeesuksen päässä – kyllä se on minun päässäni.

En epäile Jumalan olemassaoloa – Hän on – se on niin selvää. Mutta sitä sitten miettii että kun Jumala on, niin mitä se sitten käytännössä tarkoittaa. Mitä minun elämässäni tarkoittaa se, että Jumala on olemassa? Mitä tarkoittaa se, että Jeesus on tulossa vielä takaisinkin? Miksi olen niin penseä tälle aihepiirille? Miksi se tuntuu kuin itsestäänselvyydeltä, josta ei seuraa mitään toimintaa? Miksei se liikuta muuta kuin silloin tällöin?

Usein sanotaan, että länsimainen ihminen turvaa materiaaliin eikä sen takia etsi Jumalaa. Itse olen etsinyt Jumalaa, koska niissä asioissa joissa päällimmäiset tuskani olivat ei todellakaan raha auttanut. Herra sen sijaan on auttanut. Mutta kaiketi minussakin on vahvana myös se osa ihmistä, joka turvaa muuhun kuin Jumalaan tietyillä osa-alueilla. Kun yritän ajatella rehellisesti mihin turvaan elämässäni, huomaan löytäväni ainakin kolme asiaa: omat vanhemmat, raha, maatila. Näissä olen tosi vahvasti kiinni ja helposti ajattelen, että ne turvaavat elämäni vaikka oikeastaan homma taitaakin olla niin, että ne sitovat elämäni väärällä tavalla. Pidän niitä turvakallioina, vaikka ne ovat kaikki hyvin katoavaa. Ja koska ymmärrän niiden katoavaisuuden, elän kenties jonkunlaisessa pelossa jatkuvasti näiden asioiden suhteen. Koska en turvaakaan kaikessa Iankaikkiseen Kallioon.

Kun ajattelen mitä elämältä kaipaan, huomaan että kaiken sen voi saada vain Jumalalta. Kirjoitin tänään listaa siitä mitä kaipaan ja siitä tuli tällainen: rakkautta, hyväksyntää, turvallisuutta, huolenpitoa, rauhaa, vapautta, rohkeutta, voimaa, elämän tarkoitusta. Nämä todellakin voi saada vain Jumalalta. Raha ei voi pitää kenestäkään huolta. Eikä kukaan ihminen voi luvata pitää loputtomiin toisesta huolta. Vain Jumala voi. Mutta miksi pelottaa? Onneksi kuitenkin jo tietää, että pelko ei ole Jumalasta.

Mitä on Jumalan varassa eläminen? Mitä on todellinen Jeesuksen seuraaminen? Mitä on se, että ei rakasta tätä maailmaa? (”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä.” 1. Joh. 2:15) Mikä on Jumalasta ja mikä maailmasta? En aina osaa edes erottaa.

Tiedän mitä on kun elämästä yhdeltä osa-alueelta romahtaa pois vääränlainen turva. Pudotus oli iso, mutta Herran käsivarret ottivat kiinni ja pitkien prosessien jälkeen on saanut kokea uutta vapautta tällä elämän alueella. En todellakaan tiedä mitä vielä pitää tapahtua muiden asioiden suhteen, että Jumala saisi enemmän tilaa elämässäni. En haluaisi olla kahden tien kulkija. Yrittää turvata samaan aikaa sekä Jumalaan että maailmallisen turvaan. 

Näissä varmaan pohtimista vielä riittää. Rukoilen Jumalalta valoa, että ymmärtäisin paremmin, mistä on kysymys ja mikä elämässäni ei ole Herran mielen mukaista ja vääriin asioihin turvaamista. Eräs ystäväni lupasi myös lähettää minulle pelkoa käsittelevän puhesarjan cd:llä. Sekin varmasti sopii nyt tähän tilanteeseen.

Kaikki on siis ihan hyvin, kiitos Herralle. Mutta nyt taas mietitään uusia asioita ja pyydetään valoa näihin. Valoa uusiin askeliin. Valoa sydämen pimeyteen.

”ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan.” (1. Piet. 4:2)

Valkoinen leghorn palaa juurilleen

Terveiset jälleen Italiasta. Kaksi vuorokautta olen nyt ollut kotona reissun jälkeen, mutta edelleen olen jotenkin vielä osittain siellä. Toivun näistä matkoista aina vähän hitaasti. Siellä jaksoi hyvin – kiitos Herralle – ja väsymys iski lujaa vasta kotimatkalla. Vähitellen saa toipua. Jos jo viikon päästä olisi palautunut..

On vaikea kuvailla mitä kaikkea matkan aikana on tapahtunut. Eniten itselle jäi tästä matkasta varmaankin mieleen ne tilanteet, joissa jotkut ihmiset halusivat saada syntinsä anteeksi ja ottivat Jeesuksen elämäänsä Herraksi. En ole pitkiin aikoihin ollut mukana, kun joku on tullut uskoon, ja nyt kuluneen viikon aikana sai olla todistamassa useamman henkilön kääntymistä Jeesuksen puoleen. Se oli jotenkin todella hienoa. Aivan kuin olisi herännyt uudelleen siihen että ai niin, tämäkin on todella mahdollista. 

Olin siis raamattuleirillä, joka oli erityisesti italialaisille suunnattu ja heitä siellä jotain 100 henkeä olikin. Monet tunsivat jo Jeesuksen etukäteen, mutta oli sitten mukana näitä etsijöitä, jotka halusivat tulla tuntemaan totuuden. Viikon aikana useampi vakuuttui Jeesuksesta, niin että halusi tosiaan lähteä Hänen seuraansa. Ainakin 5 tällaista henkilöä tuli minun tietooni, kenties oli vielä enemmänkin. Ja sitten tietysti mitä kaikkea Jumala tekikään niiden sydämissä, jotka jo olivat uskossa. Varmasti monenlaista puhuttelua, rakentumista ja hoitamista. Viimeisenä iltana moni kertoi, että leiriviikko oli ollut hengellisesti hyvin antoisa.

Itsellä oli joka päivä kaksi kertaa puheenvuoro Raamatun aiheista, joka sitten tulkattiin suomesta italiaksi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun selkeästi puhuin ulkomaalaisille. Toki joskus on ollut jotain yksittäisiä kertoja, esim. viime tammikuussa Espanjassa (ja 2002/2003 olen ollut lastenleireillä Venäjällä), mutta silti pidin tätä nyt kuitenkin jotenkin ensimmäisenä kertana, kun italialaisia oli niin selvä enemmistö. Yhtenä iltana näytin heille kanojen kuvia, ja kerroin miten Herra aikanaan puhui kanojen välityksellä. 

Kanakertomusten johdosta mieleeni tuli, että on tässä kaikessa ollut käsittämätön johdatus. Kun vuonna 2009 vuotta sitten kirjoittelin tekstiä siitä, että kanani olivat italialaista alkuperää (http://munavaikana.blogspot.fi/2009/07/kumpi-oli-ensin-osa-ii.html), en tuntenut ketään ihmistä Italiasta. Aika paljon on neljässä vuodessa tapahtunut. Jos joku olisi minulle kertonut tuolloin neljä vuotta sitten, että kohta puhun näistä kanoista Italiassa – liki samalta alueelta, mistä valkoinen leghorn –rotu on kotoisin – en kyllä mitenkään olisi voinut uskoa. (Kanarotuni oli siis valkoisesta leghornista jalostettu, Leghorn tarkoittaa italialaista Livornon kaupunkia. Ja tuolla leirillä oli osallistuja myös Livornosta.) Ja että ensimmäiset ulkomaalaiset, joille kerron ”raamatullisia kanatarinoita” ovat italialaiset. Minulle itselleni tämä oli kovin ihmeellistä.

Itse jotenkin koin Jumalan puhuttelua tuolla viikolla Jeesukselle kokonaan antautumisesta. Mitä se käytännössä tarkoittaa, en osaa sitä selittää. Mutta jotenkin koin että Herra kehotti antamaan rakkauteni Hänelle. Niin kovasti olen aina toivonut että joku rakastaisi minua ja että saisi kokea Jumalan rakkautta jne, mutta jotenkin nyt kysymys oli toiseen suuntaan. Rakastanko minä Jeesusta? Annanko hänelle sen viimeisen pisarani rakkautta ja voimaa jota olen yrittänyt ehkä säästää itseäni varten, omaa elämääni varten. Halusin antaa sen Hänelle. Mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa en tiedä. Mutta jotenkin ymmärtää vain, että Jeesus on tulossa takaisin, Hänen valtakuntansa on ainoa mikä tulee pysymään. Kaikki muu katoaa enemmin tai myöhemmin. Haluaisi rakentaa elämänsä sen varaan mikä pysyy, eikä sen mikä katoaa. Haluaisi myös työskennellä sen puolesta mikä pysyy, eikä sen mikä katoaa.

Täällä kotona nyt sitten huomaan, että syksy on alkamassa. Minulla ei ole mitään erikoisempaa tiedossa tähän syksyyn. Päivä kerrallaan katsotaan mitä Herralla on varattuna. Fyysistä kuntoa toivoisin voivani parantaa, mutta muita uusia suunnitelmia ei ole, vaikka syksy usein onkin uusien alkujen ja kurssien aikaa. Minä vain ihmettelen ja toivon voivani olla lähellä Herraa – juurtua Häneen ja olla rukouksessa erilaisten asioiden ja ihmisten puolesta. Tavallaan minulla ei ole mitään, ja siltikään ei ole tyhjä olo. Jeesus täyttää tyhjyyttäni.

Kukko viime viikon leiripaikassa.

Lähtijä

Matkalaukku on taas avannut kitansa ammolleen ja sitä alan kohta syöttämään. Huomenna olisi lähtö Italiaan ja siellä osallistuminen raamattuleirille. Itsellekin on sinne jotain puheenvuoroja varattuna. Suomesta on lähdössä 15 henkeä ja jotakin sadan kieppeissä tulee olemaan italialaisia osallistujia. Jossain vaiheessa olen jännittänytkin, mutta tänään en ole ehtinyt sitä tehdä. Ja jotenkin vain koitan puhua sielulleni rauhaa – sitä että Jumala pitää huolen eikä vie tilanteisiin, jotka ovat liian vaikeita.

Eniten kuitenkin tämän elokuun Italianreissun suhteen olen murehtinut matkan ajankohtaa. Olen lupautunut tähän juttuun jo vuosi sitten ja siitä saakka olen ihmetellyt, että kuinkahan tämä menee, kun matka on juuri keskellä puintiaikaa. Että aiheutanko maatilalla suurta närkästystä lähtemällä kaikkein kiireimpään aikaan pois ja tuleeko muille valtava ylimääräinen työtaakka lähtöni takia. Tätä olen miettinyt, mutta tietysti myös toisaalta asian Jumalalle jättänyt ja ajatellut vain että sitten se nähdään, mitä Herra tekee. No, tämä kesä on ollut aika lämmin ja viljat ovat kypsyneet ainakin täällä keskimääräistä vuotta aiemmin. Usein tähän mennessä ei ole puinteja vielä aloitettukaan (paitsi speltti), mutta nyt ollaan tilanteessa, että tilallamme on jo 60 % viljoista puitu. Tämä tuntuu kauhean hyvältä. Itse en ole puimurissa oikein kuin käväissyt, kun on ollut muita kuskeja. Ketään ei tuntunut erityisemmin haittaavan, että olen lähdössä. Tuntuu, että kyllä ne loput kauratkin siitä laariin tulevat. Näin tämä sitten järjestyi, kiitos Herralle.

Usein on tyhjä olo, kun matkalle lähtee. Tietää, että siellä pitäisi jotain sanoakin, ja tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Mutta sitten niitä asioita kuitenkin vain aina on jostain tullut. Jumala on antanut. Viime viikolla olin samassa tilanteessa. Naistenpäivät olivat edessä ja aivan tyhjä olo. Mutta sitten yhtenä iltana Pyhä Henki jotenkin täytti – oli semmoinen erikoinen hetki Jumalan läsnäoloa. Ja sitten Herra antoi niitä aiheitakin puhuttavaksi sinne päiville. Ja kyllä ne sitten hyvin menivät – Jeesus oli läsnä. Jotenkin pikkuhiljaa oppii siihen, ettei se tyhjyyskään ole paha asia. Tyhjä voidaan täyttää. Mutta saa silti rukoilla tämän leirin puolesta. Ja minun, etten niin tuijottaisi itseeni, vaan voisin todella luottaa Herraan ja ajatella Jeesusta ja muitakin ihmisiä enkä vain sitä että miten minä tästä selviän. 

Haaveilen jo syksystä ja siitä ettei ole mitään menoja ja makaan vain sohvalla lukemassa kirjaa illat pitkät.. No, ei sekään sitten välttämättä niin hääviä ole ja sitten taas haaveilen, että kunpa olisi jotain minne mennä.. Kunpa osaisi vain rennosti lähteä matkaan. Ilman pelkoja ja aidosta rakkaudesta ihmisiin.. Voi Jeesus, kyllä sinulla on vielä niin paljon työtä minussa. Nyt minä vain menen, enkä edes oikein tiedä miksi, mutta vain menen. Kunpa saisi Herraa oppia tuntemaan tälläkin matkalla ja jotakin uutta tajuta, jotakin tervettä asennetta saada tätä elämää kohtaan. Tavaroita laukkuun, siitä se taas lähtee..

”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” Ps. 43:5

Herne-kauran puinti sujui hyvin.

Eloretkillä

Liki kolme vuorokautta olenkin sitten ollut taas jo kotona Ruotsin raamattuviikon jälkeen. Äsken vetelin juuri päikkäreitä, kun tuntuu, ettei matkalla saatu väsymys ole vieläkään mennyt pois. Tosin ei kyllä ole kunnolla ehtinytkään palautua, kun heti saavuttua olikin ohjelmassa mm. spelttivehnän puinti. No, kiitos Herralle, nyt on sekin takanapäin ja ehkä oikeasti alkaa palautua reissusta.

Oli kyllä taas hieno viikko. Viikko toisten uskovien kanssa Raamatun ja rukouksen äärellä. Kyllä se taas teki oikein hyvää. Siellä paikanpäällä voi olla vaikeitakin asioita esillä eikä välttämättä ollenkaan aina niin hieno olo, mutta sitten jälkeenpäin huomaa, että taas jonkun asian on Herra hoitanut. Juttelin tuon viikon aikana itseäni pitkään vaivanneista asioista, ja tuntui että tuli helpotusta siihen. Kun vihdoinkin uskalsi ja tuli tilaisuus puhua. Rukoustilanteissa pyysin myös rukousta milloin minkäkin asian puolesta. Ja niissäkin Jumala auttoi. Monenlaisia asioita tulee aina miettineeksi tuolla. Kun palaa arkeen, huomaa katsovansa joitain asioita hiukan eri näkökulmasta. Ja on helpompi olla. Koin saaneeni vapautusta jonkun verran ainakin syyllisyyden ja häpeän tunteista sekä esim. miehiin kohdistuvista peloista ja negatiivisista ajatuksista, jotka ovat olleet tässä pitkään vaivana. Otin näitä asioita esille eri tilanteissa ja sitä kautta Herra sitten näköjään todella hoiti ja auttoi.

Tässä elokuussa on luvassa monenmoista. Semmoisia tilaisuuksia, joissa meikäläisenkin on tarkoitus sanoa jotain. Ja ne tietysti vaativat jonkun verran valmistautumista. Rukoilen kyllä aina että aiheet ja kaikki tulisivat Herralta enkä pysty mitään valmistelemaan, jos Herra ei aiheita anna. Tavallaan on kevyt ja helppo valmistella jutut silloin kun Jumala antaa aiheet ja johdattaa valmistelun, mutta onhan se kuitenkin aina myös oman aikansa vievä prosessi. Ja vaikka tietää, että Jumala antaa aiheet, niin silti välillä myös stressaan asiasta. Se on täysin turhaa, eikä edistä mitään vaan vaikeuttaa vain olotilaa, mutta en ole siitä vieläkään päässyt täysin vapaaksi. Tulossa on siis yksi naisille suunnattu viikonlopputilaisuus ja sitten viikon mittainen nuorille aikuisille suunnattu leiri Italiassa. Saa rukoilla näiden juttujen puolesta, että Jumalan sana saisi vaikuttaa ja itse voisi olla välittämässä sen osan, mitä Herra on minun kauttani tarkoittanut näihin. Ja etten stressaisi. Kai sitä oma ego jotain epäonnistumista vieläkin pelkää tai jotain muuta turhanpäiväistä, mistä tämä stressi tulee. Kunpa jo oppisin luottamaan 100 %:sti Jeesukseen..

Vielä tuosta raamattuviikosta. Sellaisessa ehtii aina tapahtua paljon, kun ei pysty juoksemaan asioita karkuun. Itse olen oikein hyvä peittämään asioita tai toisaalta poistumaan paikalta, jos tulee paha olo tai vaikeuksia jonkun ihmisen kanssa. Kuitenkin Jumala nyt tekee sitä työtään, että pystyisi kohtaamaan asioita, eikä vain vaikenemaan ja karkaamaan yksinäisyyteen. Tuntuu, että avoimuus ja kyky kohdata asioita lisääntyy – pikkuhiljaa. Kunpa vielä joskus pystyisi sellaiseen yhteyteen, että oikeasti voisi olla pidempäänkin ihmisten kanssa ilman, että se olisi iso stressi. Että todella voisi olla oma itsensä kaikkien kanssa. Se on tavoitteeni ja toiveeni, joka on tuntunut niin kaukaiselta ja utopistiselta toteutua, mutta ehkä kuitenkin taas pikkuisen lähempänä kuin joskus aiemmin. Tälle menneelle matkalle lähtiessäni yksi päätökseni oli, että olen oma itseni enkä esitä mitään. En osaa sanoa kuinka se toteutui, mutta ainakaan kovasti en väsynyt seurassa. Usein se väsyminen on teeskentelyn merkki. Jos en pysty olemaan oma itseni, esitän jotain muuta ja sitten väsyn aivan totaalisesti ja haluan vain yksinäisyyteen. Ei minulla nyt ainakaan kovin paljon tällaisia ajatuksia tällä matkalla ollut.

Joopa joo. Voi olla että tässä elokuussa tulee olemaan vähän hiljaista tämän blogin suhteen. Aikaa tulee menemään näihin edellä mainittuihin matkoihin ja niiden valmisteluihin. Mutta olkaan rukouksessa mukana, niin sitten tulee paljon kerrottavaa syyskuussa :) .

”Sen vuoksi valvokaa kaikessa kestävinä ja rukoilkaa kaikkien pyhien puolesta ja minunkin puolestani, että minulle, kun avaan suuni, annettaisiin oikeat sanat julistaakseni rohkeasti evankeliumin salaisuutta, jonka vuoksi olen lähettiläänä, kahleissa. Rukoilkaa, että puhuisin rohkeasti, niin kuin minun tulee puhua.” (Ef. 6:18-20)

Kana ruotsalaisessa maatilakaupassa.

Ja matkaan..

Tarkoituksena on ollut tällä viikolla kirjoittaa tänne jotakin siitä, mitä olen viime aikoina huomannut itsessäni häpeästä ja syyllisyydestä. Ja miten Jumala on vapauttanut omaatuntoa näistä painolasteista. Mutta en ole ehtinytkään blogittaa ja nyt on edessä lähtö viikoksi Ruotsiin. Siellä osallistun raamattuviikolle - suomenkieliselle. Samaa juttua kuin on ollut kahtena vuonna aiemminkin.

On kiva lähteä, mutta onhan siinä aina oma hommansakin. Alan vissiin tulla vanhaksi. Entistä enemmän ihmettelee sitä voimaa, minkä Jumalan on täytynyt antaa sellaisille ihmisille, jotka jatkuvasti Hänen asiallaan matkustavat. Kun onhan sitä kiva olla vaan kotonakin :) Kyllä siinä todella kutsumusta ja voimaa tarvitaan, että jatkuvasti jaksaa mennä. Oma innokkuuteni on perustunut siihenkin, että on ollut vain kiva päästä pois samoista ympyröistä ja nähdä uusia paikkoja. Mutta sillä perusteella ei pitkälle jaksa. Ja nyt kun olen alkanut viihtyä paremmin kotioloissakin, niin ei ole semmoista tarvetta että vain pääsisi pois.

Että ihan Jeesuksen takia tuonne Ruotsiin kyllä lähden. En sen pienen pikkukaupungin syrjäkulmien takia minne ollaan viikoksi menossa. Enkä sen rahtilaivamatkan takia (vaikka varmaan onkin ihan kiva olla aurinkoisella merellä). Enkä siksi, että saa nukkua viikon yhteismajoituksessa ja kuunnella toisten ramppaamista huoneesta toiseen ja jonottaa illalla samaan vessaan. Mutta Jeesuksen takia. Jos Hän on läsnä, niin sitten kyllä kaikki on oikein hyvin. Toivottavasti saisi kasvaa ja vahvistua Herran tuntemisessä tälläkin matkalla.

"Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat!" Ps. 84:5

Yhteysliike

Olen lukenut kirjan ”Hylkäämisestä yhteyteen” (Spiik, Lilja-Viherlampi 2005). Tuli jotenkin halu lukea kirja heti kun näki sen nimen. Näitä teemoja niin paljon miettii. Kuinka pääsisi hylätyn roolista ja kuoreensa vetäytymisestä todelliseen yhteyteen. Kirjassa oli paljon asiaa, mutta en nyt mene niihin yksityiskohtiin – monipuolinen oli kirja. Tuo vain aasinsiltana ja sitten omiin kokemuksiin aiheesta..

Pahinta ei ole yksinäisyys, pahinta on yhteydettömyys. Jotenkin olen oppinut nyt tämän termin.  Yksin asuva voi olla täysin tyytyväinen sosiaaliseen elämäänsä, mutta jos ihminen on yhteydetön, hänen on paha olla. Ja yhteydetön voi olla vaikka asuisi yhdessä jonkun kanssakin tai kuinka olisi ”ystäviä”. On yhdessä, mutta ei ole todellista yhteyttä, vaan tuntee itsensä yksinäiseksi seurasta huolimatta. Se on tosi kamalaa.

Oman elämäni suurin suru on ollut yhteydettömyyteen liittyvät asiat. Että vaikka olisi seurassa, ei välttämättä ollenkaan koe tulevansa kohdatuksi, vaan on hyvin yksin siellä jossain sisimmässään omien asioidensa ja erityisesti tunteidensa kanssa. Ja toivoisi kauheasti että joku osaisi tulla sinne syvälle, mutta sitten vain pettyy. Eikä ollenkaan osaa puhua niistä joistain asioista ja tunteista mistä haluaisi, kun ei osaa antaa itselleen lupaa siihen. Häpeä ja muu sellainen tekee paksun kuoren. Ja sitten vain väsyy ihmisten seurassa, kun jotenkin päätyy tahattomasti esittämään jotain muuta mitä on, kun ei ole sinut asioidensa kanssa. Kukaan ei tunne sinua, kun et itsekään tunne itseäsi etkä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet. Ja kun et osaa hyväksyä itseäsi, etsit hyväksyntää ties millä muilla keinoilla. Joilla sitten taas väsytät itsesi, kun ne eivät ole todellista vaan pakomatkaa ja kerjuulla oloa.

Se tunne, että on seurassa ja ei ole yhteyttä on ihan hirveä. Varsinkin silloin kun se on jossain sellaisessa yhteydessä jossa tavataan toistuvasti ja usein. Siellä vain roikut ja roikut vuodesta toiseen. Tätä pelkään edelleenkin niin paljon. Jos ajattelen vaikka uuden työn hakemista, eniten pelkään sitä että jäisin työyhteisössä ulkopuoliseksi. Jos hakisin mihin tahansa kouluun, talouskouluun, lähetyskouluun, sielunhoitokurssille, mihin tahansa – eniten pelkään että minulla olisi ulkopuolisuuden tunne. Kun se on ollut niin usein ja tulee niin helposti, heti kun on yhtään enemmän ihmisten kanssa ja kun tehdään jotain yhdessä. En sitten enää uskallakaan sanoa että en halua, en osaa, minua pelottaa jne, vaan jään vain yksin selviytymään. Ja sitten eristäytyy ja alkaa ahdistaa.

Jos kaikki minulta sanomatta jääneet pelot, vihat ja surut pistettäisiin kasaan, kyllä siitä iso vuori muodostuisi. Vaikenemalla olen valehdellut hyvin paljon. Olen reippaan oloisena mennyt eri tehtäviin, vaikka oikeasti en suin surminkaan olisi halunnut niitä tehdä. Ja vaikka mitä vastaavaa. Kun en vain ole osannut ja uskaltanut olla avoin. Olen ajatellut, että jos kerron asioiden todellisen laidan, minun hylätään ja en kestä sitä. Niinpä olen sitten hylännyt itseni ja ajatellut että se on oikea reitti, näin kuuluukin (uskovan) toimia. Mutta valehtelun tietä se vain on ollut, ulkokultaisuutta ja pintapuolen ylläpitoa. Mutta en vain muuta osannut.

Eilen sain kuulla erään henkilön itsemurhasta. Surettaa niin tämä kova maailma. Kun on niin vaikea löytää rakkautta, syliä ja kuuntelevia korvia. Aivan käsittämättömän vaikeaa. Täällä pitää vain selviytyä ja selviytyä. Kaikilla on vain kiire omiin asioihinsa, kaikilla on sitä jotakin parempaa seuraa, tärkeämpää tekemistä. Jalkoihin jää ja yksin olemaan ja kipuja kantamaan. Nämä ovat näitä kipeän sisuksen katkeria toteamuksia ja tuntemuksia, vaikkeivät täyttä totta olekaan.  Vaan kai nekin saavat ulos tulla..

Jos Jeesus ei olisi vetänyt minua luokseen, en tiedä mitä tähän mennessä olisi tapahtunut. Kuitenkin uskoontulo ei todellakaan ole mitenkään yhtäkkiä ratkaissut näitä ongelmia, vaan enemminkin aloittanut jonkun kasvun ja prosessoinnin. Suurimmat ahdistukset olen kokenut uskossa ollessani, mutta vaikka on ollut vaikeaa, Jumala on kuitenkin ollut antamassa turvaa ja kaiketi sitä kautta on pystynyt kohtaamaan asioita. 

Jos jokin asia on ainakin Jumalan sydämellä, se on yhteys. Jotenkin koko homma on yhteyttä. Jeesus puhuu siitä kuinka Hän ja Isä ovat yhtä ja kuinka hän rukoilee seuraajiensa puolesta, ”että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.” (Joh 17:21) Tämä on suuri lohdutus ja toivo. Että Jeesus vie yhteyden suuntaan, vaikka sitten älyttömän hitaasti. Niin älyttömän hitaasti kuin minulle on tarpeen.

”Sillä minä vihaan hylkäämistä, sanoo Herra, Israelin Jumala” (Mal. 2:16)