Kevätympyröitä

Eilen näin pitkästä aikaa kanoja livenä. Oli kevään viimeinen israelilaisten tanssien tunti, ja se pidettiin opettajan kotona. Hän asuikin sitten ihanassa maaseutupaikassa ja pihassa kuopsutti kolme kanaa. Ja hän  oli sitten ilmeisesti autuaan tietämätön, ettei kanoja saisi pitää vapaana ulkona ennen 1.6. (kai se sääntö vieläkin, en tosin itse ole aivan varma). Aika vaikea säännös pidettäväksi kuitenkin ihanina kevätpäivinä, jolloin maa jo suorastaan huutaa kuopsuttelijoita pensaiden juurille.

Näin siis ihanan pihan ja ihania maatiaiskanoja kuopsuttelemassa. Tuli ihan haiku että voi kun itselläkin voisi olla jotakin vastaavaa.. En ollut suunnitellut meneväni maatilalle eilen, mutta sitten sieltä pyydettiin kauppatoimitusta ja niin menin ostoksia viemään. Sitten halusinkin mennä haravoimaan sitä maatilan vieressä olevan mökin pihaa, jonne tässä koitan kesäksi muuttaa asumaan. Ja sitten siellä huomasinkin aivan autuaana kuopsuttelevani haravalla nurmikkoa. Oman mökin pihassa. Ja vaikka se piha ei ole mikään erityisen hieno, näytti se kuitenkin silmissäni ihan kauniilta eilen kevään alkavassa vihreydessä. Tuntui kovin hyvälle.

Yleensä viimeistään tähän aikaan vuodesta minua on alkanut vähän ahdistaa kerrostaloelämä. Kun haluaisi omaa pihaa, jossa voisi vain olla ja oleilla ulkona. Maata maassa tai istua keinussa ilman että kukaan kommentoi mitään. Jos makoilen maatilalla, niin siellä kohta joku on paheksumassa laiskuudesta. Ja sitten tämmöisestä kerrostalosta käsin ulkona oleminen on heti lenkkeilyä tai muuta erilaista ulkona olemista, kun sitä että voisi vain olla tai sitten vähän kuopsuttaa. Nyt ei kevät ja kesä ahdista tästä kohtaa, kun minulla tämän kevään uutuutena pitäisi olla paikka missä levätä ja kuopsuttaa ulkona. Huhtikuu nyt meni noissa Israel-jutuissa ja hyvä niin, mutta nyt sitten voisi olla aikaa keskittyä vähän muuhunkin. Jos nyt jonkun kalusteen saisi hommattua siihen nyt täysin tyhjään mökkiin, niin sitten voisi vähän yrittää sitä elämistä sieltäkin käsin.

Tuon mökin naapurissa asuvalla perheellä on kanoja. Minun omalta pihaltani kanalaan on alle 20 m. Haravoidessani kuuntelin kukon kieuntaa. Naapuri kertoi, että heillä on ollut kanoja noin 20 vuotta. Näitä kanoja riensin katsomaan kirjoituksessa http://munavaikana.blogspot.fi/2009/08/naapurissa-on-kukko.html  Silloin ei ollut ajatuksissakaan, että voisin kohta asua itse ihan siinä naapurissa.

Ja vielä kolmannella tavalla kanat tulivat lähelle muutama päivä sitten. Maatilalla kesästä 2014 asti olleella kausityöntekijällä on myös itsellään kanoja. Hän kertoi että hänellä yksi kana näyttää olevan alkamassa hautomaan ja ehkä hän antaa tipujen tulla. Halusin kovasti olla menossa katsomaan tipuja, jos niitä on tulossa. Johdatus tämän työntekijän kohdalla on myös ollut erikoinen. Hän on nimittäin sama henkilö, joka ensimmäisenä kanakesänäni syksyllä otti kanat vielä hetkeksi omaan kanalaansa. http://munavaikana.blogspot.fi/2008/08/muuttoilmoitus.html Silloin 2008 ei ollut tietoakaan, että hänestä olisi tulossa meille työntekijä, eikä häntä juuri ollenkaan tunnettu. Olemme kuitenkin saaneet hänestä erittäin hyvän kausityöntekijän ja varmasti hän voi auttaa minua niissäkin jutuissa mitä nyt liittyy tuohon mökkiin ja toimiin mitä siinä tulee tarvetta tehdä.

Joissain jutuissa tässä on vähän tämmöistä ympyrän sulkeutumismeininkiä. Kanat kuopsuttavat ja kukot kiekuvat. Itselläkin on aina välillä fiiliksiä että elämä on ihan kivaa.

On toki edelleen paljon asioita koko ajan, joista haluaisi päästä eteenpäin. Menneenä Ruotsin viikonlopun aikana nousi pintaa joitakin asioita. Aivan kuin olisi semmoisessa kuolleessa kotelossa, joka menee aivan sielua pitkin, kuin itseen liimautuneena. Ja sen haluaisi jättää ja siitä tulla ulos. Ja sitten kumminkin on vähän ihmeissään että mitä siellä sisällä on. Onko siellä mitään? Millainen se oma persoona oikein on? Onko se ihan hyväksyttävä? Pystyykö se rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta? Voiko se elää ilman sitä koteloa tai kuorta, johon on niin tottunut? Ja miten sieltä kuoresta pääsee pihalle, kun se kuitenkin kulkee niin mukana ja tuntuu tarvittavalta niin monessa tilanteessa? Kun joku loukkaa, niin kuinkas sitten toimitaan jos ei olekaan sitä kuorta minne mennä piiloon? Kun joku ei tykkää minusta, niin jos olen kuoressa voin ajatella, että hän ei ehkä tykännyt kuoresta, mutta jos en ole kuoressa ja joku ei silloin tykkää, niin kuinka siitä selviää? Voinko päästä sellaiseen ilmapiiriin, jossa voi oikeasti turvallisesti kuoriutua? Vai tuleeko se vain sisäisesti Jumalan rakkauden vaikutuksesta oli ilmapiiri mikä hyvänsä? Olisi vielä hyvä voida rukoilla ja jutella näitä asioita jonkun kanssa. Tuolla Ruotsissa mukana oli eräs henkilö, jolla on vahva armolahja rukouksessa juuri näille alueille. Aikaa vaan usein on liian vähän ja jos itsellä on samassa viikonlopussa esim. jotain puheenvuoroja, niin on vaikea toisaalta avautua omissa kivuissaan tosi paljon ja sitten heti kohta silmät vielä itkusta turvonneina mennä itse puhumaan jotain toista asiaa. Kuitenkin oli ihanaa kokea saavansa tuntea Jumalan hoitoa näillä itselle kipeillä alueilla.

Ja sitten olen vielä ollut yhdestä projektista yhteyksissä erään tämmöisen ”ympyrä sulkeutuu” –tyypin kanssa. Nämä ovat näitä juttuja, että toivoo, ettei toivoisi mitään, ettei pettyisi.. Niin joo, ja pettymyksistä selviämistä olen myös miettinyt paljon ja rukoillut Isältä apua myös sille alueelle. Kun elämässä on kuitenkin tullut niin rajuja ja laaja-alaisia pettymyksiä, että niiden alle on jäänyt niin paljon kaikkea muutakin. Että oikeasti saisi itkeä kaikki vanhat pettymykset pois ja pääsisi jatkamaan matkaa vapaana niiden vaikutuksista.

Raamatunkohdaksi haluan uskaltaa laittaa kuitenkin:

”Näethän, että talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, menneet menojaan, ja kukkaset ovat nousseet maasta. Laulun aika on tullut ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.” (Laul. 2:11-12)

Hyvässä tuulessa

Täällä taas ollaan. Pieni nuppi on paljosta tapahtumasta sekaisin. Kolme päivää sitten tulin kahden viikon matkalta Israelista ja eilen oli lukioluokan luokkakokous. Ensi viikonloppuna Ruotsiin ja maatilan kevättäkin pitäisi ehtiä aloitella. Elämääni tuntuu olevan tyypillistä pitkät jaksot, missä ei oikein ulkoisesti tapahdu mitään ja sitten tämmöiset tapahtumapläjäykset, joita saa sitten pureskella ja mietiskellä pitkään jälkeenkinpäin.

Israelin matkaakaan en ole oikein ehtinyt analysoida vielä ollenkaan. Kovin hyvin kaikki meni, nähtiin paljon paikkoja, oli hyvä uskovien yhteys molemmilla viikoilla, tuntuu että on Jumalan johdatuksessa saanut olla jne. Mutta jotenkin kaikki rakentui niin pienistä osista, että isompaa kuvaa on jotenkin vaikea vielä nähdä. Jos sen sitten vaikka näkisi paremmin TV7-kanavan erään ohjelmasarjan jaksosta, joka matkasta tullaan näkemään vähän myöhemmin.

Tänään ovat ajatukset vauhdissa kuitenkin enemmän luokkakokouksen takia kuin Israelin matkan. Ja ihan vain siksi, että eilen illalla tuli kuultua niin monta pikakelauselämäntarinaa, että ne pyörivät mielessä vielä tänäänkin. Luulin pystyväni kirjoittamaan tänään hyvin ja syvällisesti, mutta en näköjään pystykään, vaan pitää antaa ensin tämän kohinan laskeutua.

Aiemmin kerroin luokkakokouksen herättäneen etukäteen huonommuuden tunteeseen, negatiiviseen vertailuun ym. liittyviä ajatuksia. Tunnetta ettei ole oikein mitään kerrottavaa siellä, häpeää perheettömyydestä jne. Homma kääntyikin sitten oikeastaan päälaelleen. Mukana oli 20 henkeä eli reilu puolet luokasta. Jokainen vuorollaan kertoi pääpiirteet kuluneista 20 vuodesta lukion jälkeen. Huonoiten mieleeni jäivät ne kertomukset, joissa elämä oli mennyt tyypillisimmällä palkkatyö + perhe tavalla. Ja ihmeellistä kyllä oma kertomukseni maatiloineen, uskoontuloineen ja burnout/masennuksineen vaikuttikin kovin kiinnostavalta, eikä ollenkaan hävettävältä. Unohdin jopa totaalisesti mainita sinkkuuteni ja perheettömyyden, kun oli niin paljon muuta kerrottavaa!

Luokkakokouspäivänä etukäteen eniten mietitytti uskosta kertominen. Se ristiriita mikä siihen minulla niin usein liittyy. Toisaalta halu kertoa, mutta toisaalta pelko sen takia hylätyksi tulemisesta. Tein kuitenkin selkeän päätöksen, että jos jokainen vuorollaan saa elämästä kertoa, haluan Jeesuksesta mainita, tulkoon sitten mitä reaktioita tahansa. Ainoa olinkin, joka uskoontulosta kertoi, mutta mitään negatiivisia reaktioita ei kyllä kukaan näyttänyt  vaan päinvastoin.  Nyt olen ajatellut, että vaikka lukiossa en nyt niin kokenut yhteyttä luokkaani, on se kuitenkin ollut hyvä ja kiva ja nyt sai nähdä kuinka hyviä tyyppejä siitäkin porukasta on monesta tullut. Ja toivon, että moni voisi vielä löytää yhteyden Jeesukseenkin. Muissa kahdenvälisissä keskusteluissa eräs henkilö sitten kertoi kyllä olevansa uskossa, mikä toki oli ilahduttava kuulla.

Muutenkin 38–40 vuotiaiden elämänkirjoa tuli aika paljon esille: lapsia ja lapsettomuutta, ulkomaisia adoptioita ja lapsettomuushoitoja, avioliittoja, avioeroja, avoliittoja, vaikeasti selitettäviä parisuhteita ja  sinkkuelämää, matkustamista, mitä minusta tulee isona –kysymyksiä ja pitkiä työsuhteita samalle työnantajalle, uudelleen kouluttautumista, yritystoimintaa ja toiminimiä, paluuta syntymäpaikkakunnalle tai lähimaastoon, hyvinvointia ja sairautta, harrastuksia ja lasten harrastuksia, omakotitaloja ja niihin liittyviä asioita ja muita asumisen muotoja. Niin paljon monimuotoisuutta, että sinne sopi oikein hyvin myös yksi uskova-sinkku-maatalousyrittäjä.

Itselleni ehkä suurin yllätys oli miten positiivisesti tällä kertaa kerroin maatilasta. Siihen liittyvät vaikeudet ovat peittäneet alleen positiiviset asiat, mutta ehkä siksikin kun olen pari viikkoa ollut Israelin takia pois raskaimmista tunnelmista, maatila-juttu saikin kertomuksessani ihan positiivisen vireen. Ja siitä sitten taas seurasi muiden mielenkiintoa tuotteita ja toimintaa kohtaan. Ikä taitaa tässäkin tehdä tehtävänsä, kun tuttaviakin kiinnostaa enemmän myös lähiruoka, luomutuotteet jne.  Eipä pahemmin nuo luomuspelttijauhot lukioaikana välituntikeskusteluissa olleet J

Nyt tästä sitten mahdollisimman rauhallisin mielin kevättä kohti. Haasteita riittää ja vaikeuksia on, mutta päivä kerrallaan. Ja oli hienoa saada hyvää tuulta ja uusia näkökulmia Jumalalta Israelin ja luokkakokouksenkin kautta.

”Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu.” Ps. 34:5

Vapausperjantai

Kalenterissa lukee tämän päivän kohdalla Pitkäperjantai, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä. Tämmöistä en muista kokeneeni aikaisemmin, vaan yleensä tänä päivänä olen halunnut muistella Jeesuksen ristinkuolemaa ja hiljentyä asian äärellä. Edelleenkin haluaisin, mutta tässä on nyt kyse jostakin muusta. Nimittäin aivan kuin minua oltaisiin siirtämässä vähitellen Raamatun vuosikalenteriin. Ja sen mukaan tänään ei ole pääsiäinen, vaan Adar-kuun 15 päivä. Adar-kuun 14.-15. päivä ovat Raamatun kalenterissa Esterin kirjan tapahtumiin perustuvaa Puurim-juhlan aikaa ja Israelissa sitä parhaillaan vietetään. Raamatun pääsiäisen aika on seuraavassa kuussa eli Nisan-kuussa: ”Ensimmäisessä kuussa, kuukauden neljäntenätoista päivänä, on Herran pääsiäinen.” (4. Moos. 28:16). Se on tänä vuonna länsimaisessa kalenterissa 22.4. Saa nähdä tuntuuko silloin jotenkin pääsiäiseltä..

Eli en nyt sitten ole tänään pitkäperjantaitunnelmissa, vaan jossain muissa. Ehkä eniten valmistautumassa ensi viikolla lähtemään Israeliin. Tulevaa matkaa on odotettu ja valmistettu tavallaan viime kevään Israelin matkasta lähtien, jolloin annettiin ajatus tästä matkaryhmän keräämisestä ja Samariaan menemisestä. Tästä on tulossa ensimmäinen suomalaisten järjestämä turistimatka Samariaan. Se tuntuu jokseenkin hämmentävältä, kun kuitenkin Israeliin on vuosikymmeniä tehty jatkuvasti matkoja. Mutta Samariaa on sitten jotenkin vältetty, vaikka siellä on valtavasti Raamatusta tuttuja paikkoja. Vaikea käsittää miten nyt itse saa olla tällaisessa ensijutussa mukana. Mutta toki aivan valtavan kiitollisin mielin mukana olen ja valtava kiinnostus on taas päästä tuolle alueelle – ekaa kertaa nyt sitten tämmöisellä matkatoimistomatkalla siellä. Viikon ryhmämatkan jälkeen olen jäämässä vielä toiseksi viikoksi Israeliin eli jos luet tätä 30.3.-13.4. välisenä aikana niin saa rukoilla että Jumalan hyvä suunnitelma voisi toteutua kaiken suhteen mitä siellä tapahtuu. Näin bloginkin lukijat voivat rukouksen kautta olla osallisia matkasta.

Itselleni jäi aika paljon mieleen pyörimään edellisestä tekstistäni nousseet ajatukset. Se semmoinen kontrollointi ja kuinka sitä on nyt alkanut huomata itsessä paremmin ja paremmin eri tilanteissa. Kuinka on aikanaan jotenkin aivan kuin väärällä lailla kasvanut ulos omasta itsestä ja sitten häiriintyy helposti toisten asioista, haluaisi että toisten asiat menisivät itse haluamalla tavalla, murehtii asioita, jotka kuuluvat Jumalalle jne jne. Hyvin tyypillinen tunne minulla on että ”minulle ei tapahdu mitään – muille vain”. Suurin osa kuitenkin niistä muille tapahtuvista asioista ovat sellaisia, joissa nämä muut aktiivisesti tarttuvat johonkin asiaan ja alkavat tehdä ja toimia eikä niin että se vain ”tapahtuu”. Syistä, joita jotkut kyllä ymmärränkin, itselle on tullut aika iso pelko ja epävarmuus olla itse aktiivinen toimija ja niin on päätynyt tarkkailevan ja myös toisia jossain määrin kontrolloivaan rooliin. Toisaalta omassa elämässä kovasti kaipaa uutta, mutta toisaalta kovasti pelkää sitä samalla ja takertuu vanhaan. Turvallisuuden tunteen kaipuussaan takertuu asioihin ylläpitääkseen jotakin ympäristöä, missä ei tapahdu liikaa pelottavia asioita. Eikä sitä uutta sitten tule, kun on niin lujaa takertuu siihen mihin on tottunut.

On aika hienoa huomata näkevänsä jotain uusin silmin. Nyt kun näkee tämän kontrolloinnin tarpeen, voi ehkä jossain kohtaa ymmärtää päästää irti. Antaa vapauden vääntämisen sijaan. Hakea turvaa Jeesuksesta eikä tarpeesta turvalliseen ympäristöön, jossa kaikki toimivat totutusti. Päästää irti vääristä vastuista. Voisiko vielä opetella käyttämään niitä köysiä, joilla liikutetaan purjeita niiden köysien sijaan, joilla paatti kiinnitetään laituriin?

Tulevat pari matkaviikkoa antavat varmasti taas runsaasti tilaisuuksia harjoitella vapautta ja vastuunottoa. Tiedän että niin helposti alan harmittelemaan, kun asiat ei mene juuri niin kuin olin ajatellut tai minua loukkaa joku asia, mistä ei yhtään tarvitsisi välittää, vaan antaa vapaus itselle ja toiselle olla sitä mitä on ja tehdä mitä haluaa.  Ja helposti taas ohitan jonkun toiminnan tilanteen, kun en uskalla puuttua. Mutta onneksi armosta käsin kaikki. Näillä mennään mitä on. Toivon voivani irrottaa kontrollista niin paljon, että olisi vapaa turvaamaan Jeesukseen, tarttumaan Häneen ja ottamaan vastaan mitä Hän haluaa antaa. Kai tässä on vielä aikaa sitäkin opetella.

”Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet?” (Jes. 58:6)

Vapaudesta jälleen

On tää blogin kirjoittaminen vaan niin hieno juttu. Että on joku asia, mitä mielelläni aina joskus teen, vaikkei ole mitenkään eikä millään lailla pakko. Ihan vapaudesta käsin. Että semmoinenkin on mahdollista jossain asiassa. Ei velvollisuudesta, ei pakosta, ei toisten odotuksista eikä omasta tarpeesta olla jotakin ja saada huomioita, vaan ihan vaan siksi kun aina välillä haluaa kirjoittaa.

Vapaus. Mikä ihana asia ja kuinka paljon sitä kai jokainen kaipaakaan. Ja kuinka vaikea juttu sitten kuitenkin.

On niin eri asia tehdä jotakin vapaudesta käsin kuin sisäisestä tai ulkoisesta pakosta käsin. Vapaudessa on sydän mukana, pakossa ei. Vapaudessa voi iloita eri vaiheista, pakossa vain suorituksen loppumisesta. Vapaudessa vastoinkäymisiä kestää paljon paremmin, kun itse on tien valinnut ja ajattelee koetuksienkin siihen kuuluvan. Pakossa pienikin ongelma tuntuu aivan liialta ja viimeiseltä niitiltä. Vapaudessa on elämä mukana, pakossa kaipailee aina jonnekin muualle.

On raskasta elää pakon ilmapiirissä. Kun lähipiirissä on yhden mottona ”pakko-pakko-pakko”, se väkisin vaikuttaa muihinkin. Omat haaveet levosta, armosta ja vapaudesta käsin nousevasta halusta tehdä juttuja kuulostavat utopisilta tai vallankumouksellisilta ja ne on helppo leimata itsekkäiksi ja jotenkin vääriksi. Jos Jeesus ei olisi levosta ja vapaudesta puhunut, en niitä mitenkään itsekään pystyisi uskomaan. Mutta haluaisin olla Hänen puolellaan ja uskomassa siihen, että vapaus on totta ja että Jeesuksen kanssa vapaus johtaa hyvään ja myös toimintaan oikeissa mittasuhteissa voimavarojen mukaan.

Paljon kontrollia kokeneena on sitten jäätävää huomata kuinka kontrolloiva itsekin on. Omaa itseään kohtaan ja toisia kohtaan. Aivan kuin ei osaisi hahmottaa missä menee oman vastuun rajat ja pysyä omalla pienellä tontilla ja puuhailla siellä. Toisaalta karttelee vastuuta ja toisaalta helposti sohii toisen asioihin ottaen ne oman vastuunsa piiriin. Omat ja toisten taakat menevät sekaisin. Ja saattaa sekaantua vielä Jumalankin rooliin.

On pari asiaa joille olen tullut hyvin allergiseksi. Tuntuu, että pitkäkestoinen altistus aivan kuin hometalossa on tehnyt sen, että pienikin altistus saa aikaan kohtuuttoman kohtauksen. Olen allergisoitunut valitukselle ja kontrolloinnille enkä oikein kumpaakaan meinaa enää pystyä reagoimaan rauhallisesti. Kohtauksia tulee ihan päivittäin. En kuitenkaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Itsellä kun on rakentunut oma mekanismi kontrolloimaan omia reaktioita. Kun pakoon ei pääse, pitää vain kestää ja niin on syntynyt pakko.

Toivon ja rukoilen, että itse voisin kohdella toisia vapauden mukaan ja uskaltaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän irrottaa kontrollia. Tulen tässä varmasti jatkossakin useasti epäonnistumaan, kun tavallaan kontrolloiva asenne on se mikä helposti jotenkin vain ensimmäisenä tulee. Mutta silti haluaisi oppia ja huomata. Nämä ovat semmoisia asioista, joille niin helposti on itse sokea. Asioita, joita ei oikeastaan näe, jos ei ole toinen ihminen lähellä peilinä.

Opiskeluaikana 13-14 vuotta sitten olin kovin kiinnostunut eräästä opiskelijanuorestamiehestä.  Tavallaan ystäviä olimmekin, ettei kyseessä ollut vain kovin kaukaa katseltu ihastus ja jonkun verran toisiamme tunsimme, jotain juttuja yhdessä tehtiin ja joskus jossan yhdessä oltiin – ihan kahdestaankin. Silloin kovasti toivoin siitä pysyvää ihmissuhdetta, mutta niin ei tapahtunut. Näin jälkeenpäin ajatellen kontrolloivalla tyylilläni saattoi olla jonkunverran asian kanssa tekemistä. Itse kyllä silloin koitin tsempata ja olla pitämättä liikaa kiinni, mutta ehkä se ei sitten ollut aitoa vapautta vaan yritystä vain. Syitä siihen, ettei meistä silloin tullut pari on varmasti paljon muitakin, mutta nykyään kun tuota vapautta miettii, niin on sitten tuotakin menneisyyden juttua pohtinut. Kuinka vapaaksi lähelläni oleva ihminen voisi itsensä nyt kokea? Sitä en pysty itse sanomaan.

Jeesuksen kanssa sitä vapautta ihan pikkuhiljaa opiskellaan. Hän ei pakota mihinkään. Saa viettää aikaa Hänen kanssaan tai olla viettämättä. Saa seurata Häntä tai olla seuraamatta. Saa kuunnella Hänen sanojaan tai olla kuulematta. Jne jne. Se on käsittämätöntä. Ja siksi Hänen seuraansa haluaa enemmän ja enemmän. Haluaa tuntea Hänet paremmin ja paremmin. Haluaa toteuttaa Hänen toiveitaan. Kun ei ole yhtään pakko. Ei yhtään pakko. Hän rakastaa joka tapauksessa.

”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.” (Gal. 5:13)

”Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia.” (1. Kor. 7:23)

”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1)

Karkauspäivän uutuus

En ole aiemmin kirjoittanut blogia karkauspäivänä, niin tehdään nyt tämäkin, että saadaan tuo hiukan harvinaisempi päivämäärä näkyviin. Tästä päivästä tuli myös uuden tietokoneen hankintapäivä ja tämä on nyt sitten ensimmäinen uuden tietokoneen kautta tehty kirjoitus.

 Kiitos Herralle, uuden tietokoneen hankinta meni mahdollisimman helposti. Kävelin sisään lähimpään ATK-liikkeeseen kysymään neuvoa, että mitä pitäisi tehdä, kun oma kannettava ei enää aukea kuin vikasietotilassa, eikä aina siinäkään. Kysyin samalla millaisia kannettavia heillä on myynnissä ja kun liike on pieni, niin heillä oli vain yksi läppärimalli tarjolla. Niinpä sitten(ihan pienen vertailun jälkeen) päädyin ostamaan sen mallin mikä heillä oli ja tänään he saivat hyvin siirrettyä vanhasta kaikki tiedot tähän uuteen. Olisin ehkä halunnut ulkoisesti jotenkin tyylikkäämmännäköisen laitteen, mutta tyydyin nyt sitten tähän. Sisäisiltä ominaisuuksiltaan tämän pitäisi olla ihan ookoo. Vanhan laitteen kanssa yhteistyötä kesti 8,5 vuotta, joten hyvin meni, vaikka aikanaan ostotapahtuma oli vähintäänkin yhtä vähän harkittu kuin tämä – silloinkin astelin viimeisessä hädässä vanhan laitteen takutessa jo ihan kamalasti lähimpään tietokoneita myyvään liikkeeseen ja otin tyyliin ensimmäisen laitteen mitä suositeltiin. Ystäväni teki asennukset ja näin pitkälle päästiin, koko blogi ja paljon muuta tähän asti sillä. Mutta nyt tuli uuden aika.

Koko blogihan on ollut minulla vähän niin kuin uuden ajan odotusta. Jeesuksen valtakunnan odotusta, mutta myös jotakin uutta käännettä omassa elämässä jo tässä aikakaudessa ennen Herran paluuta. Että voisi elää vielä niistä uusista asetuksista ja voimasta käsin, jotka Jumalalta voi tulla. Välillä kovasti uskoen ja luottaen että uusi aika tulee ja jostain se vain tulee ehkä yllättäenkin. Ja välillä sitten taas aika epätoivoisena siitä, että tässä se elämä vain valuu hiekkaan eikä mielekkäitä juttuja löydy ollenkaan tai  ainakaan voimaa niiden tekemiseen. Ja tietysti se elämänkumppaniasia sinne samaan vellontaan. Välillä niin vahvasti ja turvallisesti luottaen Isän käsiin elämänsä ja että paras mahdollinen kuvio minulle tapahtuu ja sitten taas välillä niin epätoivoisena siitä ettei yhteyteen tunnu pystyvän tai yhteyttä ei muista syistä synny. Näissä aalloissa on menty jo aika kauan. Ilman Raamatun lupauksia, profetaalisia sanoja jne olisin vaipunut syvälle jo ajat sitten, mutta aina on jostain jotain rohkaisua tullut jaksaa eteenpäin.

Meillä on maatilalla ollut nyt aika uudenlaisia uutisia. Kerron varsinaisesta asiasta joskus vähän myöhemmin, koska se koskettaa suoremmin muita kuin itseäni, vaikka toki itselle on tärkeä juttu myös. Tämä asian seurauksena ollaan jo hiukan heitetty ilmaan sitäkin mahdollisuutta, että pitäisikö pellot laittaa vuokralle. Maatilan tilanne käytännön asioiden suhteen alkaa olla hyvin lähellä tietokoneen vikasietotilaa. Kun tulee lisää uusia ihan hyviäkin juttuja, homma ei vaan enää meinaa toimia ollenkaan. Käytännön arki on kuin hutera korttitalo, jossa romahdus on hyvin lähellä ja mikä tahansa voi sen lopulta aiheuttaa. Tarvitsisimme todella sinne ihan uudet kuviot.

Ihminen tuntuu olevan monessa asiassa samanlainen kuin minä vanhan tietokoneen kanssa. Vaikka vanha takkuaa ja takkuaa, silti uusissa jutuissa on jotain pelottavaa ja niitä välttää viimeiseen asti. Huomatakseen vain, kuinka sittenkin oli hyvä päästä siitä vanhasta eroon ja päästä uusien mahdollisuuksien äärelle. Tämä uusi kone on ihan hiljainen, kun vanhassa tuuletus oli jatkuvasti päällä. Netti toimii vikkelästi ja akun varausta riittää. On paljon tyhjää kapasiteettia kaikenlaiseen uuteen, kun vanhaan ei voinut ladata enää mitään ohjelmia. Voisikohan maatilallakin vielä tulla uuden aika? Ettei viimeisillä voimilla tarvitsisi itse kunkin puskea ja puuskuttaa ja jatkuvasti jättää kaikenlaista väliin vain siksi, ettei siihen ole kokonaisuudessa kapasiteettia.

On yleensä niin valtavan helppo sanoa vierestä, mistä jonkun henkilön pitäisi luopua tai mitä tehdä toisin ja nähdä uudet mahdollisuudet, jos vanhasta luopuisi. Kun asia tulee omalle kohdalle, edessä vaikuttaa upeiden mahdollisuuksien sijaan olevankin vain epämääräinen tyhjyys ja vanhat huonot ja epätoimivat systeemit tarjoavat kuitenkin turvallisuudentunnetta, johon haluaisi takertua.

Vaikka tietokoneeni lakkasi toimimasta, vika ei ollut kovalevyllä, vaan tiedostot saatiin talteen enkä joudu harmittelemaan niiden häviämistä. Ehkä muistan taas joskus tehdä varmuuskopiointiakin.. Toivon ja rukoilen että sitten kun maatilallakin vanha käyttöjärjestelmä kaatuu, se voisi tapahtua niin että se mikä on pysyvää ja hyvää, voisi kuitenkin jatkaa vielä elämää.

Mutta lopulta vain Jumalan Sana pysyy, mikään muu ei. Alussa oli Sana ja lopussa on Sana. Haluaisin kyllä vielä askaroida pysyvien eikä katoavien asioiden parissa.

”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” (Luuk. 21:33)

Vikasietotila

Tänä viikonloppuna olisi ollut taas hyvin aikaa kirjoitella tänne, mutta nyt on tietokoneeni tullut viimeisiin hetkiinsä, eikä pysty enää oikein mihinkään.. Uutta konetta olen suunnitellut hommaavani viimeiset 1,5 vuotta, mutta tämä viimeinen tiltti sitten tarvittiin, että semmoiseen asiaan saan aikaiseksi ryhtyväni. Että joo, toivottavasti suhteellisen pian minulla uusi kone toimintakunnossa olisi.. Tämä pieni vikatilahuokaisu tuli nyt muilta laitteilta..

Joosefin viljaa

Päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Monenlaista juttua piti olla, mutta onkin sitten (ilmeisesti) influenssaa ohjelmassa. Kuumetta kylläkin vain hyvin vähän, kun tällä lailla kuitenkin jaksan kirjoittaa. Vähän tokkurainen olo kuitenkin, että jos tulee höpö puheita, niin voi laittaa taudin piikkiin..

Eilen aamulla oli jo hyvin flunssainen olo ja ajattelin käyväni maatilalla vain laittamassa vähän ruokaa ja maksamassa jonkun laskun, mutta muuten otan hyvin rauhallisesti. Päädyin sitten kuitenkin seisoskelemaan 5 ja ½ tuntia ulkona, mitä en normaalisti tee terveenäkään talvella. Kiitos Jumalalle sateettomasta ja muutenkin tilanteeseen sopivasta säästä.

Eilen oli viljakuorman haku. Eihän se nyt yllätyksenä tullut, mutta en kuvitellut operaatioon juurikaan osallistuvani, ehkä viljapassin kuljettajalle antavani ja siinä kaikki. Tällä kertaa ostaja oli tilannut meille tuntemattoman autoilijan ja tilalle kurvasi 24,5 metriä pitkä yhdistelmä. Onhan noita täysperävaunuyhdistelmiä vuosien varrella ennenkin viljaa hakenut, mutta näin pitkää laivaa kuivurin nurkalla ei ole ennen seisonut.  Kuljetusyrittäjä oli noin ikäiseni reipasotteinen nainen.

Koko hommassa riitti vaiheita, kun kuivurin piha oli noin pitkälle vaunulle selkeästi liian pieni. Lopulta vielä lastauksen valmistumisesta siihen, että vaunu pääsi lähtemään matkalle pimeään tammikuun iltaan, meni kaikkine vaiheineen melkein 2 tuntia. Yöllä näin silmissäni vain sentin päässä peräkärrystä olevia katonkulmia. Kaikessa tässä roolinani oli olla sivustaseuraajana, kuten yleensä, kun tuo kuivurin (niin kuin niin monen muunkin koneen) käyttö ei ole koskaan tullut itselle tutuksi ja luontevaksi. 80-v isäni homman siinä hoiti ja toki tämä autoilija oman osansa. Viljan lapiointi oli selvästi naiselle tuttua hommaa. Ja toki koko yhdistelmän kuljetus ja tekniikka.

Seisoskelin tyypilliseen tapaan kädet taskuissa osaamatta tehdä mitään ja lähettelin tilanteesta viestejä kaverille, mikä auttoi kestämään. No, autoilijalle toin kahvia ja voileipää enkä tiedä olinko sitten jollekin henkisenä tukena, vaikka oikeasti minulla meni hermot jo paljon muita ennen, ja olin lopussa jo aivan epätoivoinen, että pääseekö tämä kaara ikinä tästä pihasta ulos. No pääsihän se sitten. Ilmeisesti tapaus pääsi kuljetusyrittäjänkin ”on sitten jotain mitä muistella” –listaan. Saimme myös vinkkejä, miten pihaa voisi muuttaa, vaikka koskaan aiemmin ei ole tarvinnut ajatella, että piha olisi mikään erityinen autoilijan painajainen. Ja kyllä autoilijallakin olisi sitten ollut keinot pahimman tilanteen estämiseen, mutta ne tulevat sitten varmasti käyttöön seuraavalla kerralla..

Tässä tammikuun lopussa tulee kuluneeksi tasan 5 vuotta siitä, kun lähdin pois palkkatyöstäni. Vaikka en siinä alkuunkaan kaikilta osin viihtynyt ja burnout tuli lähelle, pystyn jo tämän verran perspektiä saaneena olemaan hyvin kiitollinen tuosta ajasta ja näkemään paljon hyvää ja minulle sopivaa siinä työssä. Kyllä minulle niin paljon paremmin sopii toimistotyö, suunnittelu, organisointi, tapahtuminen järjestäminen, tiedottaminen jne kuin käytännön hommat, mikä nyt vaan ei ole minun juttu edelleenkään. Ja sitten kuitenkin räpiköin maatilalla, jossa tarvetta olisi reippaalle ja riuskalle käytännön toimijalle. Tämä yhtälö on vain niin käsittämätön.

Maatilalla tarvittaisiin niin kovasti uutta järjestystä. Arki alkaa mennä mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. 80-v äitini, joka hädin tuskin pysyy jaloillaan pystyssä ja kivuiltaan kävelemään, pitelee käsissään tietyllä lailla edelleen emännän lankoja eikä tuo 80-v. isänikään nyt ihan teräsmiehen papereita saa, vaan väsymystä tulee vuosi vuodelta lisää eikä ihan kaikki tieto ole nykytilanteen tasalla. Kuitenkin on edelleen jotenkin mahdotonta nähdä, mikä se uusi järjestys sittenkään olisi. Onko minun tarkoitus olla maatilalla jatkossa vai ei? Tuleeko siitä vielä oma juttu vain jäänkö ikuiseksi sivusta seuraajaksi ja itseni hyödyttömäksi kokemaan? Olisiko parempi lopettaa peltoviljely jollain konstilla ja keskittyä johonkin ihan muuhun? Periaatteessa motivaatiota jossain määrin löytyykin tilanpitoon, mutta jos se tarkoittaa sitä, että minulta odotetaan konehommia niin sitten voi unohtaa koko jutun. Minusta ei koskaan tule tuollaista, kuin tämä kuljetusyrittäjänainen oli. Minua ei ole sellaiseksi luotu, vaan johonkin ihan muuhun. Lentämään myös kauas. Mutta missä on koti, sitä en tiedä.

Maatilan tilanne ahdistaa minua, kun en yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä. Minulle sanotaan, etten välitä tilanteesta, vaikka oikeasti en vain todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että kaikilla olisi hyvin. En voi muuta kuin yrittää elää päivä kerrallaan ja luottaa että Jumala tämän asian hoitaa, niin kuin kaikki muutkin asiat. Kärsin vuosia palkkatyössäni ja nyt olen siitä paljosta kiitollinen. Kai tähänkin pitkään kurimukseen vielä kiitos tulee. Vaikka joissain asioissa minulla on hyvin lyhyt pinna, kuten viljan lastauksen ongelmissa ja muissa käytännön asioissa, missä hermo menee helposti, ehkä jossain toisissa asioissa pitkäjännitteisyyttä kuitenkin löytyy. Ehkä joku toinen ei jaksaisi olla 7,5 vuotta vaikeaksi kokemassaan työssä, vain siksi että haluaa katsoa homman loppuun asti ja lähteä sitten vasta, kun kokee että homma on hanskassa. Niin vaikka vuosikymmeniä on tuntunut epäilys, että Jumalalle on tapahtunut virhe siinä, että olen syntynyt maatilalle, haluaisin kuitenkin nähdä, että virhettä ei sittenkään ollutkaan, vaan kaikki oli kuitenkin hyvää suunnitelmaa. Että kuitenkin tässä jutussa on joku juoni, vaikken sitä pysty näkemäänkään.

Olen lukenut taas viime aikoina Joosefin elämästä. Hän ei tehnyt itse mitään ansaitakseen tilanteensa, mutta joutui silti pahasta paikasta pahimpaan paikkaan. Ensin orjapalvelijaksi vieraaseen maahan ja siellä sitten vielä vankilaan perättömien syytteiden takia. Tämä kaikki oli kuitenkin häneltä salassa olevaa käsittämätöntä Jumalan johdatusta, jonka kautta lopulta pelastui hänen perheensä ja kokonainen kansakunta nälkäkuolemalta. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin faraon luo ja 13 vuoden orjuus loppui käsittämättömään korottamiseen vankilasta Egyptin päämieheksi. Vaatteet vaihdettiin vauhdilla vangin puvusta faaraon hovin tyyliin. ”Farao antoi Joosefin ajaa toiseksi parhaissa vaunuissaan, ja hänen edellään huudettiin: ”Polvistukaa”!” Ulkoisen aseman muuttamiseen ei tarvittu kuin yksi kaunis päivä, mutta sisäistä muutosta Jumala oli tehnyt Joosefin sydämessä vuosia, että hän saattoi nöyränä ottaa tehtävän vastaan ja antaa siitä kunnian Jumalalle.

Joosef organisoi sitten viljan keräystä 7 vuoden ajan, jonka jälkeen 7 vuotta viljan myymistä nälänhädän runnellessa maata. Ehkä sielläkin oli joskus haastavia tilanteita isojen lastien kanssa ja vehnäkärryt meinasivat kaatua Niiliin.. :)

”Minä olen Joosef”, hepreaksi ”Ani Josef”. Se on edelleen yksi koskettavimmista lauseista Raamatussa. Kahteen sanaan kätkeytyy niin valtavan paljon.