Sitkeitä sissejä?

Tänä vuonna parvekkeellani on kukkinut poikkeuksellisen innokas pelargoni. Ostin tämän kesäkuun 10. päivä, joten tänään tulee puoli vuotta täyteen amppelikukintaa. Yhdeksi pakkasyöksi olen tuon sisään ottanut, mutta muuten on lasitetulla parvekkeella ollut tähän asti. Normaalisti parvekekukkani ovat yleensä loka-marraskuussa paleltuneet, mutta nyt tässä kirjoittaessa tulee mieleen, että ehkä tätä yksilöä voisi vaikka yrittää talvettaa (tai oikeasti yksilöitä, kun on puna- ja valkokukkainen siinä). Voisin vaikka kiikuttaa sen tyhjillään olevaan mökkiin, jossa lämpötila on koko ajan plussan puolella.

Tätä kukkaparia ei tosiaan kylmä tunnu haittaavan. Parvekelämpötilan täytyy usein olla jotain 0-5 astetta ja nuo vaan pukkaavat jatkuvasti uutta nuppua. Ehkä se onkin pelargoneille ihan normaalia, en ole juurikaan perehtynyt niiden kasvustrategioihin, vaan aikaisemmat ovat sitten vain jäätyneet jossain vaiheessa. Sitkeitä kasveja kyllä, kun valitsen yleensä parvekkeelle pelargonin siksi että se on melkein ainoa amppelikukka, joka kestää etelään päin olevalle lasitetun parvekkeelle kesällä muodostuvaa kovaa kuumuutta. Ja nyt sitten näin hyvin näyttää sietävän kylmyyttäkin. Hauska piristys tälle syksylle. Nyt ovat pimeimmän ajan koristevalot ja pelargoni parvekkeella yhtä aikaa.

Mitäs muuta sitten? Viime kerralla valittelin taas vaihteeksi sitä, kun elämässä ei ulkoisesti tapahdu mitään, mistä olisi jotakin kerrottavaa. Että päivät ovat sitä maatilahengailua ja omassa kotona hengailua, välillä jotakin pientä muuta ihan piristävääkin ja siinäpä se sitten onkin. Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sisäisesti kuitenkin tapahtuu koko ajan. Jotakin hiljaista Pyhä Henki tekee jatkuvasti. Ja olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka se ei olekaan sellaista kuulumista, mistä olisi helppo kertoa marketissa törmätylle vanhalle luokkakaverille. ”Moi mitä kuuluu, ei ollakaan nähty 25 vuoteen?” ”Moikka, no itsekkyyttäni tässä viime aikoina nyt olen erityisesti miettinyt. Mitäs sulle?”

Mutta siis että tapahtuu kuitenkin. Ja on tapahtunut taas edellisenkin kirjoituksen jälkeen. Jotakin Jumalan Henki taas teki. Tällä kertaa kunnioituksen alueella. Minun on ollut todella vaikea kunnioittaa vanhempiani ja heidän kunnioittamattomuus on syntiä. Asia on ollut todella vaikea ja todella solmussa. Jotenkin  ihmisten kunnioittaminen ylipäänsä on ollut hyvin vaikeasti ymmärrettävä asia. Koska en ole pystynyt ymmärtämään mitä on kunnioittaminen, olen tavallaan pitkään sekoittanut sen tottelemiseen ja jotenkin toisen tahtoon alistumiseen. Ja sitten se onkin ihan mahdoton juttu. Olenhan tätä täällä  ja muualla ennenkin miettinyt ja syntinä tunnustanut, mutta jotakin uutta Jumala teki tällä kertaa. Aivan kuin olisin saanut ymmärtää jotakin uutta kunnioittamisesta ylipäätään. Kenen tahansa ihmisen mukaan lukien omat vanhempani. Kunnioittamisen ja ihmisarvon. Heidän ja sen seurauksena myös minun omani. Ettei kyse olekaan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä vaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta mistä minulla ei ole ollut oikein hajuakaan. Sellaisesta mitä orjalla ei ole, mutta vapaalla on.

Jotenkin samaan läjään Jumala onnistui puhumaan myös anteeksiantamattomuudesta. Että se on pahin synti ja niin vastoin Jeesuksen henkeä ja ristillä tapahtunutta sovitusta. Hän on antanut meille kaikki anteeksi ja haluaa jatkuvasti antaa anteeksi, niin Hän haluaa että myös me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä rikkoneet ja loukanneet. Ja tämähän on erityisen vaikeaa ”hyvälle ihmiselle”, joka ei näe omaa syntisyyttään ja kokee, että hänen ongelmansa ja kipunsa johtuvat siitä mitä muut ovat hänelle tehneet, ei hänen omasta itsekkyydestään jne.

Niin – kerro näitä marketissa sitten jugurttihyllyn kohdalla. Onneksi sentään jossain voi. Kuluneella viikolla Raamattupiirissä sain muistella tapahtumia 8-9 vuoden takaa, jotka silloin tekivät raon hyvän ihmisen panssariini – aviorikos oli siinä askeleen päässä pyörimässä. Silloisessa hyvyydessäni en olisi koskaan voinut kuvitella päätyväni sellaiseen tilanteeseen ja ajatusmaailmaan. Tavallaan olen vieläkin kauhistunut ja sitten kuitenkin kiitollinen siitä prosessista mikä siitä kaikesta lähti liikkeelle. Todellisen armon tarve. Tämmöinen minä olen ja kaikkeen syntiin täysin kykenevä. Ja että Jeesus on sovittanut synnit ihan oikeasti eikä vaan periaatteessa.

Vaikka mieleni oli enemmän ja vähemmän synkkä Seinäjoen vuosinani 2003-2010 pyysin kuitenkin, että Jumala pitäisi minua siellä juuri niin kauan kuin tarpeen on. Ja samaa pyydän nytkin. Että tämä hiljainen sisäisten prosessien vaihe saisi jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on. Jumala tietää mitä tekee. Ja olenhan Hänelle elämäni antanut. Jos Hänen mielestään on hyvä että elämäni menee näin, niin sitten se on oikeasti hyvä näin.

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

Kirjoja ja kitinää

Aika syvissä vesissä taas menty ajoittain.  Reilu pari viikkoa sitten alkanut flunssa jotenkin käpersi entisestään sisäänpäin. Ei ole voinut liikkua sitäkään vähää mitä normaalisti. Perjantaina olin lääkärissä näyttämässä korvaani, joka on ollut vähän lukossa koko kaksi viikkoa. Jotakin lievää tulehdusta näkyi, muttei kuulemma tarvitse antibiootteja. Olen yskinyt, lukenut kirjoja ja ollut vähän masentunut aina välillä. Ja sitten arpajaisissa voitin moottorisahan, mikä oli ihan hauskaa, vaikka en yhtään harrastakaan moottorisahailua.

Viime viikonloppuna eräässä tilaisuudessa olleelta kirjanmyyntipöydältä ostin intialaisen Vishal Mangalwadin Raamatun vaikutusta läntiseen maailmaan käsittelevän teoksen ”Kirja, joka muutti maailmasi” (2017). Samalla kirjapöydällä näin myös Mia Puolimatkan kirjan ”Narsismi vanhemmuudessa” (2017), jota en siinä ostanut, mutta joka jäi kuitenkin niin mieleen, että lainasin sen kirjastosta ja olen ollut siihen uppoutuneena siinä määrin että Mangalwadin opus on jäänyt aloituksen jälkeen odottamaan parempaa aikaa.

Puolimatkan kirja ”Narsismi vanhemmuudessa” osuu ytimiin. Kirjassa narsismilla tarkoitetaan jokaisessa ihmisessä luontaisesti syntiinlankeemuksen seurauksena vaikuttavaa itsekkyyttä. Tämän lähtökohdan ansioista aihepiiriä pystyy tarkastelemaan ilman, että päätyy suureen vaaraan leimata joku henkilö erityiseksi narsistiksi ja samalla nostaa itsensä paremmuuden jalustalle. Syntiinlankeemuksen seurauksena narsismia ilmenee jokaisessa, mutta kirjan tarkastelun kohteena on itsekkyys erityisesti kasvatuksessa ja sen ylisukupolviset vaikutukset. Kirjoittaja itse kertoo kirjan syntyneen tarpeesta kuvata hyvän ihmisen syndrooma ylisukupolvisena kirouksena. Puolimatka on tutkinut aihetta myös väitöskirjassaan ”Kasvatuksellinen realiteettiperiaate – Välitätkö auktoriteettia vai väärää syyllisyyttä?” (2004), joten uusimmassa kirjassakin on jossain määrin tieteellinen ote ja runsas lähdeviitteiden käyttö. Perustana on kuitenkin selkeä Raamatun ihmiskuva ja Jeesus vastauksena syntiinlankeemuksen ongelmiin.

”Hyvän ihmisen syndrooma” on hyvä termi hyvin yleiselle asialle. Tarpeelle esittää parempaa kuin on ja pitää siitä kaavusta epätoivoisen lujasti kiinni. Ja tarpeelle ampua alas jokainen (vaikka oma lapsi), kuka voisi horjuttaa sitä mahdollisuutta, ettei olisikaan hyvä ihminen, jolla on jalot päämäärät. Puolimatkan mukaan ”Syntiinlangenneiden vanhempien rakkaus on parhaimmillaankin epätäydellistä ja itsekästä. Pahimman muodon rakkaus saa silti, kun ihminen torjuu Jumalan tietoisuudestaan eikä tiedosta piilotajunnassaan vaikuttavia pahuuden pyrkimyksiä ja luulee olevansa hyvä ihminen.”

Kirja haastaa lukijansa totuuden äärelle ja Jeesuksen ristin luo. Sekä itsekkyytensä ja kontrollointinsa hyvän yrittämiseen verhoavat vanhemmat että kapinointiin, halveksuntaan ja itsensä parempana pitämiseen taipuvat jälkeläiset.

Myönnän, että olen koen myös epätoivoisuutta näiden asioiden äärellä, ja masennuksen suo meinaa upottaa. Maatila tuo kuvioon sellaisen haasteen, siteen ja vyyhdin mitä mikään lukemani kirja ei ota huomioon. Mitä tehdä kun vahvojen ihmisten kasvattama pieni ihminen on niin hukassa, ettei hänen omasta tahdostaan ota kukaan selvää, ei edes hän itse? Mitä tehdä kun rakkaudenkaipuu on paljon suurempi kuin ammatillinen kiinnostus? Kun vastuu tuntuu murskaavalta? Kun omat toiveet tuntuvat vääriltä ja syntisiltä? Jne.

Olen aika järkyttynyt siitä, että olen 6,5 vuotta nyt asunut tässä kerrostalossa ja omassa elämässäni ei ole tänä aikana tapahtunut mitään konkreettista elämän suunnan selkeytymistä. Luulin palkkatyöt lopetettuani, että tässä hetken saisin levätä burnoutit pois ja sitten alkaisi joku uusi vaihe. Mutta näin ovat vuodet vierineet eikä sitä uutta vaihetta sitten ole tullutkaan eikä minulle oikein edes sitä oloa, että olisin valmis siihen uuteen vaiheeseen. Nykyinen tilanne on ollut tarpeeksi kuluttava ihan itsessäänkin eikä siitä ole voimia riittänyt mihinkään uuteen.

Mutta näillä mennään. Olinhan aikanaan hyvin epätoivoinen edellisessä työpaikassanikin ja siinä elämäntilanteessa ja ajattelin, etten koskaan pääse siitä ulos. Ja tulihan se tunnelinpää sitten kuitenkin lopulta vastaan. Olenhan nyt kuitenkin paljon vähemmän masentunut ja ahdistunut kuin silloin, kun en enää jaksanut mitään. Nyt olen ehkä enemmänkin turhautunut, kun tavallaan haluaisi tehdä jotain, eikä kuitenkaan pysty.

Vaan ei silti, voihan kyseessä olla aina välillä vain halu paeta asioita. Sellaisia, jotka Jumala haluaisi kuitenkin, että tulisi kohdatuksi. Ja Hänellä tuota aikaa tuntuu riittävän. Hautoa ja hautoa. Uskotaan, että Hän tietää mitä tekee, vaikka minulla ei ole hajuakaan.

”Sillä minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

Syysmyrskyjä

No niin, kai se kunnon räkätautikin marraskuuhun sopii. Täällä nyt nenäliinojen ja kuumien juomien äärellä sunnuntain rauhassa.

Kulunut viikko on ollut tosin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Menoja ei ole mitenkään erityisemmin ollut, mutta sisällisesti myrskyä on ollut paljon. Jotenkin tuntuu, että nyt on käynnissä joku syysmyrskyjen aika. Aivan kuin todella koeteltaisiin niitä perustuksia, joista Jeesus kertoo kahden rakentajan vertauksessa (Matt. 7: 24-27) Onko elämä rakentunut Jeesuksen tuntemisen varaan ja Hänen sanojensa mukaan vai onko rakennus hiekalla, joka ei myrskyn tullen kestä?

Kuluneella viikolla myrskytuuli puhalsi niin läheltä ja kovaa, että perustuksia on ollut taas pakko tarkastella: mikä on kalliota ja mikä hiekkaa. Löysin yllättäen itseni keskeltä hyvin riitaisaa ja repivää tilannetta ja sitten on saanut tarkastella omia käytöstapojaan, reaktioitaan ja mistä ne juurensa juontavat. Itselle riitely ja ristiriitatilanteet ovat aina olleet hyvin ahdistavia. Näissä tilanteissa minussa laukeaa heti joku hylätyksi tulemisen ja porukan hajoamisen pelko ja haluaisin, että kaikki olisivat vain sopuisia eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut. No, elämässä ihmisten kesken niitä erimielisyyksiä sitten kuitenkin vain aina välillä tulee ja niinpä tuli viime viikollakin oikein kunnolla. Vaikka Jumalan ihmeestä olin yllättävän rauhallinen, ilmeisesti sorruin kuitenkin jonkinlaiseen pelosta johtuvaan kontrollointiyritykseen pitää porukka kasassa, mistä saattoi sitten tulla kokemus myös vapauteen vaikuttamisesta.

”Mutta minähän vain yritin hyvää”. Hyvän yrittäminen osoittautuu yleensä aika itsekkääksi asiaksi. Saattaa olla kovasti tärkeämpää pitää yllä hyväntekijän viittaa, kuin ottaa aidosti huomioon toisen ihmisen tilanne. Ja sitten alkaakin suututtaa, kun toinen ei arvostakaan niitä omia hyviä yrityksiä, vaikka ne ovatkin vain oman egon pönkittämiseksi tehtyjä juttuja. On niin vaikeaa riisuutua kokonaan omasta hyvyyden käsityksestään. Mitä sitten jää jäljelle, jos sekin mitä on luullut aidoksi välittämiseksi, onkin vain oman syntisyyden peittämistä? Kun pelko saa vallan ja toiminta nousee pelosta, rakkaudella ei ole sijaa vaan itsekkyys onkin suurimpana motiivina.

Useammassa asiassa mietin nyt pelkoa, murehtimista ja asioista toimimista näistä lähtökohdista käsin. Kuinka vaikeaa on luovuttaa asia oikeasti Jumalalle ja olla itse murehtimatta? Miksi ajattelen, että juuri nämä asiat ovat minun vastuullani? Miksi otan Jumalan sijan? Haluanko myös hänelle kuuluvan kunnian? Ja kun itse yritän, sorrun vain toisten kontrollointiin.

Ahdistavissa asioissa, joista on vaikea lopettaa murehtimista, olen kirjoittanut asian paperille ja sitten laittanut lapun kaapin päälle uskoen sen samalla Jumalan käsiin ja kieltämällä itseäni enää siitä murehtimasta – onhan se Jumalalle annettu. Pari uutta lappua taitaa nyt kohta kaapin päälle tulla.

Mutta oi sitä oman hyvyyden määrää. Ja kuinka kiusallisia ovatkaan tilanteet, jotka ottavat tätä peitettä pois. Alta löytyykin vain itsekkyyttä ja mitäs sen kanssa sitten tehdään? Aika lailla on kova tarve saada pukeutua Kristuksen vanhurskauteen.

Ihmisellä on niin kova tarve monessa asiassa korvata Jeesus. Kantaa vastuuta ja ottaa kunnia, joka kuuluisi Hänelle, olla itsessään hyvä ja Jumalalle kelpaava, vaikka Jeesus on sitä. Ja ties mitä muuta.

Myrskytuulia tarvitaan, että perustukset paljastuvat. Se, mikä ei ole Jumalan Sanalle ja Sanalla rakennettua saa kaatua ja murentua pois, ettei kuvittelisi, että se olisi Jumalasta, jos se vähän siltä näyttää, muttei sitten olekaan. Se, mikä on Jumalasta pysyy ja se on lohduttavaa ja turvallista.

”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8)

Häpeän kuristus

Jotenkin myllerrysten viikko on takanapäin. Erikoisia ja yllättäviä uutisia, jotka väkisinkin herättävät ajatuksia. Sain kuulla yllätyksenä ystäväni avioerosta ja erään puolitutun uskovan traagisesta ja myös aika epäselvästä kuolemantapauksesta. Jälkimmäinen puhututtaa paikkakunnalla paljonkin. Näiden uutisten seassa sain myös pari treffikutsua. Eri miehet peräkkäisinä päivinä. Uuden ajan ilmiötä on, että toinen näistä kyselijöistä oli pari vuotta sitten Suomeen saapunut iranilainen. (eikä kumpikaan ei saanut positiivista vastausta..)

Viikon perusteema ja pohdinto on kuitenkin ollut häpeä. Se, kuinka edelleen olen niin häpeän peitossa, miten edelleenkin häpeän itseäni ja kuinka eri tilanteet laukaisevat häpeää tai häpeän pelkoa.

 

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Se lamaannuttaa ja saa käyttäytymään monella lailla kummallisesti, kierosti ja itsekkäästi. Sen haluaisi peittää ja yrityksiä sen peittämiseen on joka lähtöön. Haluaisi rakkaussuhteen, jonka kuvittelisi peittävän häpeän. Ja sitten yrittää erilaisin konstein ja manipulaatioin saada jonkun rakastamaan itseään. Ja kun se ei onnistu, voi yrittää vielä enemmän. Kontrollia, vaatimuksia, pakkoa. Ja nehän rakkaudessa toimivatkin oikein hyvin..?

Rakkaussuhteen lisäksi toinen yritys häpeän peittämiseksi tulee toiminnan kautta. Jos saisin arvostusta ja kunnioitusta mielipiteilläni, tekemisilläni, pätemiselläni? Ja jälleen kerran täysi umpikuja, joka tulee jo pelkästään siitä, että ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen.” (Jaak. 4:4) Maailman arvostus loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Jeesus tulee esille. Ja usein jo paljon sitä ennen, koska häpeää ei voi oikeasti peittää tälläkään tavoin. Voin loputtomasti yrittää peittää häpeää tekemisilläni, eikä se kuitenkaan koskaan voi toimia oikeasti. Jäljellä jää vain loppuun väsynyt epätoivoinen yrittäjä.

Eli mikä sitten neuvoksi, kun mikään oma yritys ei häpeän poistamiseksi toimikaan? Jo Aadam ja Eeva yrittivät peittää häpeäänsä omin neuvoin, viikunanlehdistä alettiin epätoivoisesti värkkäämään asusteita ja yritettiin piiloutua puiden sekaan huonolla menestyksellä.

Niin, en oikein itsekään tiedä vastausta, kun kerran tämä häpeä vaivaa ja jostain sisikunnasta jatkuvasti meinaan puskea omia yrityksiä sen peittämiseksi. Ja syytöksiä sen mahdollisista aiheuttajista. Kun se ja se ei rakastanut ja niin edelleen. Mutta kun ei se asian analysointikaan varsinaisesti auta. Jo Aadamia ja Eevaa hävetti, vaikka he eivät voineet edes syväanalysoida omia vanhempiaan, appivanhempia, yhteiskunnan nykytilaa tai opetuksen tasoa seurakunnassa mahdollisena ongelmiensa lähteenä..

En nyt oikein muutakaan voi ajatella, kuin että hävetään sitten ihan avoimesti tai niin avoimesti kuin vain pystyy. Häpeän itseäni ja tarvitsen rakkautta. Tarvitsen rakkautta ja olen alaston. Tarvitsen rakkautta, minkä Jumala on valmistanut. Peitteen, jonka Jumala vain voi antaa. Jonkinlaisen rakkauden puvun. Ja lähimmäisiltänikin tarvitsisin rakkautta ja anteeksiantoa, koska ei täällä voi kukaan muuten kestää. Tarvitsen alastomuuteni peittävää rakkautta. Heikkouteni hyväksyvää ja ymmärtävää rakkautta. Tarvitsisin niin paljon ja on pelottavaa olla tarvitseva, jos tarve jääkin tässä ajassa täyttymättä. Mutta mieluummin tarvitsevuuden avoin häpeä kuin omat kierot peittely-yritykset.

”Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset vaatteet ja puki heidät niihin.” (1. Moos. 3:21) Jumalalla oli homma hanskassa ja suunnitelma valmiina. Ihmiskunnalle oli tullut tarve tutustua lihaksi tulevaan Rakkauteen ja Totuuteen.

To be continued..

Pohjamudassa

Matkan jälkeen on ollut vaikeaa aikaa. Sukellus syvälle arjen haasteisiin, aina pohjamutiin saakka. Odotukset, vaatimukset, syytökset. Oma totaalinen tyhjyys ja voimattomuus asioiden edessä. En jaksaisi enää ollenkaan ja silti tuntuu että pakko vain jatkuu ja jatkuu.

Miksi pitää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi pitää antaa, vaikka ei ole mitään mistä antaa? Miksi odotetaan ja puristetaan väkisin rakkautta, vaikka sitä ei ole? Ja sitten se rakkaudettomuuden häpeä, jota kuitenkin haluaisi jotenkin yrittää peittää.

Niin. Rakkaus on vaikea asia. Tyhjä, mikä tyhjä, eikä voimia löydy enää korvikkeena käytettyyn suorittamiseenkaan. Ja sitten pelottaa, että tässäkö se nyt oli? Tähänkö bensa loppui? Keskelle pimeää korpitaivalta?

Välillä aina romahdetaan ja sitten taas mennään. En minä sitä itsekään ymmärrä. Ja vielä vähemmän sitä, miten tällainen tilanne voi kestää vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän samana. Aivan kuin joku näkymätön vihaisi suunnattomasti sitä millainen olen. Aivan kuin jokin minussa olisi jollekin suuri uhka. Vapaus ja ilo, mikä täytyy kahlita ja tukahduttaa, etteivät ne vahingossakaan pääse esiin.

”Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46) ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a)

Minun rakkauskouluni on aivan alkutekijöissään. On vain tyhjyys ja voimaton sydän.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni muiden ruokkimiseksi ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.” (1. Kor. 13:1-3)

”Veljesrakkaudesta ei teille tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tess. 4:9) Jotenkin ihanaa, ettei Paavali pidä rakkautta tässä itsestäänselvyytenä. Että sekin on Jumalan työ ja Hänen opettamansa asia. ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Tuntuu pelottavalta katsoa rakkaudettomuuden tyhjään kuoppaan ja nähdä siellä sen sijaan vain vihaa ja itsekkyyttä. Musta aukko, joka imee itseensä kaiken eikä anna mitään. Henkisen väsymyksen tyyssija. Sekö minut imaisee?

Ja sitten kuitenkin ovat lupaukset. ”Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne jotka Herra odottavat saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40: 29-31)

En tiedä mitä tapahtuu enkä lupaa jaksaa omassa voimassa. Mutta odotetaan Herraa.

Puoliksi takaisin

Täällä ollaan takaisin Suomessa kahden Israelissa vietetyn viikon jälkeen. Kolme yötä olen jo omassa sängyssä nukkunut matkaväsymyksiä pois. Voisikin sanoa, että ihanaa olla taas kotona, mutta ihan niin se ei mene. Tuo haikea tunne, että Israel on myös kotimaa, vaivaa nyt aika pahasti ja tuntuu aika tyhjältä olla täällä.

Matka meni ihan hyvin erilaisista haasteista huolimatta. Tämä oli 11. kertani Israelissa. Tällä kertaa olin kansainvälisessä ryhmässä, jossa osallistujia oli 7 Suomesta, 2 USA:sta ja 2 Uudesta-Seelannista. Vetäjä oli uusiseelantilainen ja häntä avustava pariskunnan kotimaat olivat Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka. Aika paljon aikaa vietin myös Israelissa samaan aikaan käymässä olleen saksalaisen ystäväni kanssa. Hänen äitinsä on puolestaan Filippiineiltä kotoisin, joten hän näyttää aika paljon filippiiniläiseltä. Matkaoppaamme oli Israelissa syntynyt juutalainen. Tällä porukalla kierreltiin ympäri Israelia, tavattiin paikallisia ja muualta muuttaneita – muutamaa suomalaistakin, jotka siellä nykyään asuvat. Juutalaisia, arabeja, druuseja, samarialaisia, beduiineja. Israel on ihmeellinen sekoitus niin monia etnisiä ryhmiä.

Niin. Jotakin sydäntä sinne taas jäi. Eikä sitä pysty selittämään. Ei siellä ole ketään ihmistä ketä nyt kaipailisin, ei mitään erityistä juttua tai paikkaa, mitä ikävöin. Ja silti jotakin vaan jäi sinne taas. Luulen, että se johtuu Jumalan sydämestä. Hänelle Israel on niin rakas ja tärkeä. Ja oli ihmeellistä kuulla taas siitä, mitä Jumala maassa tekee. Yksittäisiä ihania kertomuksia siitä kuinka ihmiset löytävät Jeesuksen Messiaana.

Mitä ilmeisemmin olen menossa seuraavaksi Israeliin maaliskuussa. Ja toivon, että tässä nyt jo vähitellen pääsisi elämään kiinni täälläkin. Kai tämä myllerrys tästä välitellen asettuu. Onhan se asettunut ennenkin..

"Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa levoton? odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomesta plastuksesta.”(Ps. 42:6)

”Odota Herraa. Ole luja, ja olkoon sydämesi rohkea. Odota Herraa.” (Ps. 27:14)

”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:3)

Tämä kana istuskelee Karmel-vuorella druusiravintolassa.

Ottaa vai antaa

Keltaisten koivunlehtien aika. Niitä näkyy paljon tästä kerrostaloni ikkunasta. Kaunista, vaikka onkin pilvinen päivä eivätkä värit pääsee auringosta hehkumaan.

Katselen keltaisia lehtiä, sytytän kynttilän tietokoneen viereen, ja koitan rauhoittaa sydäntä. Mutta se on vähän jännittynyt silti. Tulevien päivien ohjelmassa on niin monenlaista erilaista juttua, mikä harmikseni myös jännittää. Haluaisi, että sydän voisi olla levollinen ja todella turvata Jumalaan uusissakin tilanteissa. Mutta jotain ihmeen pinnistystä ja ponnistusta sieltä tuppaa vieläkin tulemaan. En edes kunnolla ymmärrä mitä se on. Omassa varassa olemista? Riittämättömyyden pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelkoa? Jotakin, mistä en nyt saa edes aivan kiinni.

Jos Herra suo, huomenna maanantaina tapaan yhden projektin merkeissä henkilön, jonka kanssa en ole kunnolla ollut tekemisissä 11 vuoteen. Vaikka kaikki on nyt hyvin, jotain ylimääräistä jännitystä näyttää kuitenkin vähän nousevan tapaamiseen liittyen. Ja sitten samalla jännitän myös keskiviikkona alkavaa Israelin matkaa. Nämä jännittämiset kietoutuvat yhteen, enkä edes pysty erottamaan kumpi on kumpaa, kun tuohon matkaankin liittyy paljon uutta, kaksi viikkoa tulossa tiiviissä yhteydessä uusien ihmisten kanssa, miten tulee toimeen muiden kanssa jne. Haluaisi voida luottaa Jumalaan koko sydämestään, mutta kai nämä kaikki sitten ovat niitä tarvittavia prosesseja, joissa Jumala voi syvemmälle sydämeen päästä. Kai sitä jotakin rikkimenemistä edelleen pelkää. Ja kuitenkin ne ovat usein hyvin tarpeellisia, että kuoret särkyvät ja kulissit murtuvat. En tiedä, näissä tilanteissa nyt vaan mennään.

Näissä tilanteissä on nyt vähän vaikea rauhassa kirjoittaa niistä muista asioista, jotka ovat olleet mielessä. Mutta lyhyesti sanottuna asiana on ollut rakkaus. Se, mitä viime kirjoituksessani jäin ihmettelemään. Se tyhjyys ja käsitteen puute, mikä rakkauteen liittyy. Näen niin paljon paremmin sydämessäni itsekkyyden, oman edun tavoittelun, omat tyydyttämättömät tarpeet, toisten halveksunnan, mitätöimisen, paljon suuremman halun itse saada kuin olla antamassa. Tyhjyyden, joka pelkää paljastumista. Itsekkyyden, joka tarvitsee hyväntekijän mainetta peitokseen.

Mutta en kai minä tällä rakkaudettomuudellanikaan Jumalaa pääse yllättämään. Tuskin lähimmäisiänikään. Ihan itseni vain. Jeesus tietää ja tuntee ihmisen sydämen: ”Minä kyllä tunnen teidät: teissä ei ole Jumalan rakkautta.” (Joh. 5:42) Kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan rakkaus on uskoville annettu: ”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Haluan uskoa, että siellä sydämessä se on kuitenkin annettuna. Odottamassa, että pääsee vuotamaan eteenpäin, vaikka esteitä ja muureja onkin paljon. Haluan uskoa, että Jumalan rakkaus on sittenkin suurempi, kuin vihollisen rakentamat esteet.

Seuraavat viikot ovat blogihiljaisuutta ja nähtäväksi jää, kuinka paljon sydäntä sinä aikana myllerretään – Suomessa ja Israelissa.