Yhdessä yhtä yksinkin

Sateinen sunnuntai. On hienoa, että sataa ja maa saa kovasti kaipaamaansa kosteutta. Viime vuoden jälkeen ei pidä näitä sateita itsestäänselvyytenä. Toisaalta harmaa sää vetää mielen vähän apeaksi.

Välillä yksinäisyydentunne on aika kova. Välillä ei ollenkaan. Tällaisina viikonloppuina kun kahteen päivään ei puhu välttämättä kenenkään kanssa mitään, se saattaa erityisesti iskeä. Toisaalta kaipaa lepoa ja rauhaa, toisaalta on tyhjä olo. Minun on vaikea aidosti levätä muiden seurassa ja se on pitkäaikainen ongelma. On ikävää, että lepoon tarvitsee yksinolon, kun se sitten vie muunkinlaiseen yksinäisyyteen.

Tietyllä lailla olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että yksinäisyys tuntuu kipeältä. Muistan jostain nuoruudesta haaveet erakkomaisesta asumisesta, ettei tarvitsisi olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa. Tuntuu paljon terveemmältä kipeästikin kaivata yhteyttä, kuin erakkoelämää. Mutta ihmisyhteyksiin on liittynyt aina se pelko, että joku toinen jyrää, eikä pysty eikä osaa olla oma heikko pieni itsensä siinä seurassa. Jää niin näkymättömäksi ja huomaamattomaksi, että tukehtuu. Silloin yksinolo tuntuu turvallisemmalta, kun on sentään joku tila omille ajatuksille. Mutta haaveilen yhteydestä – turvallisesta yhteydestä.

On helpottavaa, että Jeesuksen yksi tärkeimmistä rukouksista liittyi yhteyteen. Jeesus rukoili, että uskovat ”kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneet minut”. (Joh. 17:21) Tämä rukous ei varmasti jää vastaamatta ja Pyhä Henki koko ajan vie yhteyden suuntaan – Isään, Jeesukseen ja toisiin Jeesukseen uskoviin. Mutta Hän sitten toimii tavallaan, eikä se tarkoita, etteikö yksinäisyyttä joutuisi kokemaan.

Yksinäisen yksinäisyydentunne ei poistu sillä että on ”joku”, kun yhteydettömyyttä voi kokea seurassa ja joukoissa aivan yhtä paljon kuin yksin ollessa. Ainakin omasta mielestä yhteydettömyys seurassa on pidemmän päälle pahemman tuntuista kuin fyysisesti yksin oleminen. Ongelma on syvemmällä ja siksi yksinäiselle kerrotut kivat ajatukset yksinäisyyden poistumisesta menemällä vain jonnekin harrasteryhmään ovat kovin pinnallisia. Toisaalta taas passiivinen yksinäisyyden itsesääli-itkeskely siitä toivossa, että siten saisi hyvän ystävän ei kyllä myöskään toimi. Kaivattu rakkaudellinen yhteys on jossain syvemmällä, ja kaivautuminen sinne voi olla vähän pidempi matka. (Ajattelen hyvin erilaisena esim. leskeksi jäämisen yksinäisyyttä tai sellaista vanhuuden yksinäisyyttä, ettei kunnoltaan pysty juurikaan menemään tapaamaan ketään).

Hengen yhteys on ollut itselle hyvin helpottava asia vuosien saatossa. Että vaikka olen sosiaalisesti vähän öö-luokkaa ihmissuhdetaidoissa, kuitenkin on uskovien yhteys Pyhässä Hengessä. Siksi vain haluaisi, että Jumalan Sana voisi olla enemmän esillä, niin voisi syntyä enemmän todellista yhteyttäkin. Ilman Jeesusta kaikki jää täysin vajaaksi ja tyhjäksi.

Viikon päästä olen Israelissa, jos niin on Herran tahto. Olen reissussa paljolti jälleen saksalaisen ystäväni, minua 6 vuotta nuoremman naisen kanssa. On jännä, että Jumala on antanut minulle tämmöisen matkakumppanin Israeliin hänestä. Hän ei ole koskaan ollut Suomessa ja minä en ole ollut luonaan Saksassa, vaan olemme tavanneet Israelissa ja siellä jonkun verran yhdessä kuljeskelleet. Kaksi vähän rikkinäistä ja yksinäistä herkkää ja hiljaista naista etsimässä lohdutusta Israelin Jumalan siipien suojasta. Hän on minua useamman kerran jo Israeliin rohkaissut lähtemään ja onneksi olen mennyt, vaikka moni lähtö on tuntunut vähän oudolta, että onko tässä mitään järkeä. Enkä kyllä nytkään tiedä, miksi olen menossa. Mutta jos Isällä jotain jujua tällekin matkalle olisi. Jotain yhteyttä ja yhteyksiä ehkä.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä – minä heissä ja sinä minussa – jotta he olisivat täydellisesti yhtä ja maailma tietäisi, että sinä olet lähettänyt minut ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet rakastanut minua.” (Joh. 17:22-23)

Kultaa ja kimmellystä

Äärimmäisen kaunista aikaa. Tämä toukokuun kirkkaan tuore alkuvihreys on niin ihmeellistä ja sykähdyttävää. Ja vielä näin ihanasta lämmöstäkin saa nauttia. Olo on henkiin herännyt ja hyvin kiitollinen, varsinkin näin lepopäivää viettävälle.

Olen siis mökillä ja siksi nämä kaikki vihreydet, linnunlaulut ja perhosten tanssit ovat heti aamusta käsin kosketeltavissa ja tunnelmoitavissa. Tyhjään mökkiin järjestyi keittiönpöytä ja tuolit, keinutuoli, sohva, sänky ja lipasto eli täällä pärjäilee nyt mainiosti. Kaksi yötä olen täällä nyt ollut ja tarkoitus on kesän aikana fiilispohjalta täällä aikaa viettää. Syksyyn on aikaa, mutta jonkunlainen toive olisi, että ensi talvea mökki ei aivan yksin ja kylmiltään täällä kököttäisi, vaan että joku voisi tulla tänne asumaan. Tämä on pieni talviasuttava omakotitalo, vaikka tätä mökiksi sanonkin. Eli sen näkee sitten, mitä tapahtuu.

Viimeksi huokailin vähän kylvöhuokailuja, mutta nehän menivät sitten aivan kuin Strömsöössä. Tai ainakin minun näkökulmastani, koska en ollut traktorissa ollenkaan. 13.5. kaikki oli jo kylvetty eli aikaisessa oltiin ja nyt on saanut sitten jo ajatella ja puuhailla ihan muita asioita. Aikainen kylvöaika oli hienoa senkin takia, että kahden viikon päästä, minun olisi tarkoitus olla matkalla Israeliin. Olisi ollut aika rankkaa lähteä ja miettiä valmisteluja heti kylvöajan jälkeen, mutta tämäkin asia meni nyt tosi hienosti ja tähän tuli tämmöistä sopivaa taukoa väliin. En ole koskaan aiemmin ollut Israelissa kesäkuussa ja tuntuu ehkä vähän oudolta miettiä lähtöä näin ihanassa Suomen keväässä, mutta eiköhän sekin siitä.

Kaikenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia toukokuuhunkin on sopinut. Välillä kammottavaa tyhjyyttä ja yksinäisyyden syövereitä, välillä sitten taas ihan kauniita ja ihmeellisiäkin hetkiä, lämmön ja ystävällisyyden osoitusten suoranaista vyöryäkin. Olen ollut vähän sekaisinkin, mikä ei ole niin kivaa, mutta toisaalta se pakottaa etsimään Jumalan Sanan kalliopohjaa ja Jeesuksen rauhaa ja vie kuitenkin hyvään suuntaan.

Viime aikoina olen päätynyt miettimään ja pyytämään Jumalalta apua erityisesti ahneuteeni – siihen että ei ole tyytyväinen siihen mitä itsellä on, vaan alkaa haluta itselleen jotakin toiselle kuuluvaa. Lienee hyvin luonnollista, että nähdessään jotakin hyvin kaunista alkaakin haluta sitä itselleen. Olen päässyt muistuttamaan itseäni taas siitä, että vaikka se jokin kaunis ja ihmeellinen asia olisikin Jumalan aikaansaama, se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että minun kuuluisi saada se jotakin omakseni ja omaan käyttööni. Jo paratiisissa oli valtava kaunis Jumalan tekemää puu, jota käytettiin kuitenkin rajojen opettamiseen ja siihen kysymykseen rakastaako enemmän Jumalan tekoja vai Häntä itseään ja Hänen toivomuksiaan. Synti on jotakin mikä tekee Jumalan surulliseksi.

Myös kertomus kultaa, hopeaa ja kauniin vaatteen itselleen vastoin Jumalan toivomusta ottaneesta Aakanista on puhutteleva. Samoin kuningas Daavidin lankeemus, kun hän vastoin Jumalan sydäntä järjesteli itselleen puolisoksi toisen miehen kauniin vaimon. Kaikissa tapauksissa seurauksena oli rikkimenemistä ja vaikeuksia. Se, mikä rikkoo Jumalan sydäntä, rikkoo myös ihmisiä. Tämän voi helposti itsekkyydessään ja omissa haluamisissaan unohtaa. Ihmisen sydän on niin syntiinlankeemuksen seurauksena niin kiero ja haluaa asioita vastoin Jumalan toiveita.

Ei tunnu kivalta olla koetuksessa, kun sitä viedään sydänjuuriin asti. Mutta sellaista tämä aina välillä on. Kumpi on enemmän kultaa, Jumalan Sana ja Hänen toiveensa vai hänen tekemänsä kultainen asia. Kultaisista asioista ihminen teki sitten epäjumalia. Niin, ei ole kivaa ja ehkä tämä on vähän pelottavaakin. Kuitenkin ”älköön kukaan kiusattuna ollessaan sanoko, että Jumala häntä kiusaa. Ei Jumala ole pahan kiusattavissa, eikä hän kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:12-14) Lohduttavaa on lupaus: ”Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus. Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan enempää kuin kestätte, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor.10:13)

Kevään paratiisimaisen luonnon keskellä kysellään välillä syviä kysymyksiä. Mutta onneksi sitten on muutakin. Tänään tässä iltapäivällä saan vieraaksi tänne luonnonhelmaan tutun afrikkalaistaustaisen äidin ja 4 lastaan. Kohta on mökissä vipinää..!

”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” (Saarn. 3:11)

Armoa ja sijaisia

Koivut ovat jo pitkällä hiirenkorvassa - harvinaista näin vappuna. Kevätspeltit kylvettynä ja minä toipilaana ihmettelemässä, että millainenhan toukokuu tästä mahtaa tulla.

Tänä vuonna kylvöt alkoivat meillä eilen, 30.4. eli poikkeuksellisen aikaisin. Muistan yhden aikaisemman kylvöjen aloituksen vapunaatolta, mutta yleensä aina toukokuun puolella on aloituksessa oltu. Tämä kevät yllätti nyt näin. En ehtinyt vielä ollenkaan kunnolla murehtimaan kevätkylvöjä, kun pellolla on jo oltu. Pari viikkoa sitten alkanut sairastamiseni jatkui erittäin voimattomana viime viikonloppuun asti, enkä tälläkään viikolla ole ollut vielä täysin kunnossa. Heikkouden tilassa on vaan katsellut ja ihmetellyt vierestä, kuinka homma on pyörähtänyt käytiin. Vaikka sairastaminen ihanina kevätpäivinä on ollut ikävää, olen myös ollut kiitollinenkin sairauden tilasta – ainakin ajoittain.

Kylvöaika-ahdistuksista olen täällä aika monena vuonna raportoinut. Tilanne on muuttunut tosi paljon näiden 10 vuoden aikana, mitä olen blogia kirjoittanut. Työntekijät ovat muuttaneet kuviota omalta osaltani hyvin paljon, mistä olen todella kiitollinen. Viime vuonna olin paljon traktorissa, mutta toivon, että tänä vuonna olisin taas paljon vähemmän. Tästäkään huolimatta en voi sanoa, että kaikki stressi olisi pois ja että tunnelma maatilalla olisi vaan leppoisa ja levollinen mukavan puuhastelun parissa. Kierroksia ja kireyksiä kyllä löytyy ja onhan kylvö- ja puintiaika täysin erilaista aikaa kaikkeen muuhun vuodenkiertoon verrattuna. Yhtäkkiä onkin paljon työtä mikä pitää saada tehdyksi kohtuullisessa ajassa. On työmiehiä, ruokintatarpeita, väsymystä, rikkoutuvia laitteita ja inhimillisiä virheitä ja 83-v ja 84-v vanhempani mukana täydessä pyörityksessä. Kun muilla stressimittari singahtaa kaakkoon, on vaikea itsekin pysyä rauhallisena. Ja voinhan se jossain tilanteessa olla minä itsekin, jolla mittarit singahtaa ensimmäisenä.

Mutta kaikesta huolimatta ainakin jo tässä alussa olen ollut kovin paljon kiitollinen. Erityisesti tästä yhdestä, joka niin hyvällä tavalla tuo rentoa ilmapiiriä ja kuitenkin on hyvin aktiivisesti hommissa mukana. Valtava kiitollisuus siitä, kun saa jotenkin kokea, että Jumala on antanut sijaisen minun hommilleni. Ettei minun ole pakko kantaa sitä osaa, mikä minulle tavallaan kuuluisi, mutta mitä en ollenkaan pysty kantamaan. Ja että joku toinen sen mielellään tekee, ilman mitään katkeruuksia. Se on käsittämätöntä edelleen.

Jonain hetkinä vapautuminen kylvötaakoista vie ajatukset Jeesuksenkin asenteeseen. Kuinka Hän täysin vapaaehtoisesti otti ristin ja rangaistuksen, joka minulle olisi syntieni takia kuulunut. Että Hän tuli alas tänne, meidän arkeemme eikä yhtään syyllistä ihmistä tai ollut katkerana tehtävästään syntien sovittajana. Että rakkaus näki heikkouden ja kyvyttömyyden ja tuli sijaiseksi siihen, mihin en itse olisi koskaan kyennyt. Mutta tosiaan armon ymmärtämiseksi on kyllä aivan ihanaa, kun saa siitä jonkun konkreettisen kosketuksen ihmisten välisissäkin asioissa. Ja nyt koen armoa ja suurta kiitollisuutta, kun joku muu on ollut puolestani hyvällä mielellä peltohommissa.

Sitten vain katsellaan ja ihmetellään, niin rauhallisella ja luottavaisella mielellä kuin mahdollista päivä kerrallaan, mitä tämä toukokuu mukanaan tuo.

”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22)

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne?” (Matt. 6:26)

L’œuf ou la poule

Salut et joyeses Pâques – Hei ja iloista pääsiäistä! (Taas oli tullut yllättävä piikki lukijoissa Ranskasta, en ymmärrä sitä niin kuin en monta muutakaan asiaa, mutta terkkuja vaan sinnekin.)

Pääsiäisen ohjelmassa tähän asti on ollut flunssailua ja kirjan oikolukua – oikein yhteensopiva mätsi. Olen ollut huippukiitollinen, että koko talvikausi on mennyt flunssatta, täysin ihmeellistä. Pitkäperjantaina niistinkin sitten koko vuoden edestä. Epäilen, että tämä on pahamaineista miesflunssaa, koska sain tartunnan 2,5 v- siskonpojalta. J Pääsiäisen ohjelmaan olisi joka tapauksessa kuulunut kirjaprojektin loppusuoralla olevan kirjan oikoluku, mikä ehkä terveenä olisi ollut vähän haastavaa, kun pitää oleilla hienolla ilmalla sisätiloissa tuntikausia. Oikolukua tapahtui nyt osittain myös oikoasennossa. Eikös se oikoluku juuri sitä tarkoitakin että oikoosellaan luetaan? J

Alunperin kirjan oli tarkoitus tulla painosta marraskuussa 2018, mutta projekti on venynyt ja nyt katsotaan saataisiinko painokoneet käyntiin toukokuussa. Vaikka oma osuuteni ei ole kovin suuri, kyllähän sitä sitten kuitenkin ihan odottaakin, että kirja valmiiksi tulisi, kun prosessissa on mukana elänyt syksystä 2017 lähtien ja rukouksissa jo paljon ennenkin.

Ihanaa, että olin terve vielä viikko sitten, kun pitkästä aikaa maatilalla pidettiin kotiseurat. Edellisistä on melkein 10 vuotta aikaa. Homma lähti liikenteeseen, kun täälläpäin Suomea vieraili taas tämä eräs intialainen pastori, johon olen tässä vuosien varrella tutustunut. Hänen kokouskalenterissaan oli tyhjää sen verran, että yksi tilaisuus sovittiin sitten maatilalle. Oli hyvin piristävää valmistella tilaisuutta ja elää siinä mukana. Sitä edellisenä viikonloppuna olivat siskoni 40-v yllätyssynttärit, mikä sekin oli hauskaa.

Syvällisemmissä teemoissa mielessä on ollut pelko ja pyynnöt että siitä saisi vielä vapautua. Hylätyksi tulemisen pelosta, ihmispeloista, kaikista sellaisista rakkautta ja toimintaa estävistä ja rajoittavista peloista, joita edelleen riittää paljon. Siitä, mikä aiheuttaa jännittynyttä oloa ihan kaikkeen olemiseen ja elämiseen, enemmän tai vähemmän tilanteista riippuen. Kaipuu on kova turvallisuudentunteeseen syvälle saakka.

Tämän päivän raamatunlukuohjelmassani Israelin kansa kulki Jordanin yli kuivaa maata myöden luvattuun maahan. Se saa ajattelemaan uutta alkua ja kykyä sitoutumiseen. Ensin oli pitänyt lähteä Egyptistä ja irrottautua kaikesta. Elää erottautuneena autiomaassa Herran kanssa sitoutumatta kovasti muuhun kuin Jumalaan itseensä (siinä sitten enemmän tai vähemmän epäonnistuen, mutta kuitenkin). Ja sitten tuli kuitenkin uudelle sukupolvelle aika valloittaa maa, sitoutua siihen ja alkaa hyvin uudenlainen ja vastuullinen elämäntapa Herran osoittamassa maassa.

Niin kuin olen kertonut täällä ennenkin, erämaataival on tuntunut jotenkin tutulta vaiheelta. Jotain taakse jättäneenä ja sitten jotenkin irrallisena kulkien, vaikka kuitenkin uskovien joukossa ja Jumalan Sanasta ravintonsa saaneena. Hyvin epäselvänä, että onko tässä saapumassa jonnekin, missä saisi kokea olevansa omalla paikallaan, vai tällaista vähän irrallaan olevaa haahuiluako tämä sitten on? Antaako Isä vielä kykenemistä liittyä johonkin? Sitoutua todella johonkin? Kuulua todella johonkin? Kun on niin monella lailla irrotettu ja ehkä tehty kykenemättömäksi ja haluttomaksikin liittymään. Ja että saisi sitten liittyä ja sitoutua juuri niihin juttuihin, mihin Isä haluaa viedä, eikä niin että vaan tylsistyy erämaahan ja liittyy siellä vääriin asioihin, niin että matka jää kesken.

Kuollutta ruumista voitelemaan menossa oleville naisille ilmestyivät enkelit tyhjällä haudalla. Nämä naiset olivat niin sitoutuneita Jeesukseen, että olisivat vielä hänen kuollutta ruumistakin olleet menossa palvelemaan. Mutta eipä sitten tarvinnutkaan, vaan saivat kokea elämänsä yllätyksen. Jeesukseen sitoutuminen vei kuolemankin läpi, jos ei luovuttanut siinä kohtaa kun omat kuvitelmat murskaantuvat. En tiedä odottivatko naiset Jeesuksen tulevan Israelin kuninkaaksi tuossa ajassa. Jos niin, he pettyivät karvaasti. Mutta sydäntä koskettanut persoona sai heidät kuitenkin liikkeelle heti aamusta, vaikka oli selvää ettei heistä hovineitoja olisi tulossakaan. Ja kuoleman läpi käyneinä heistä tulikin jotain paljon suurempaa – ylösnousemuksen ensimmäisiä todistajia. Sitten olikin koko Jerusalem sekaisin.

"Älä pelkää, tytär Siion. Sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä." (Joh. 12:15)

Tyhjyyden mahdollisuudet

Maaliskuun viikonloput vain jotenkin vierähtivät ja näköjään tuli 4 viikon väli kirjoittamiseen. Nyt jo kylvetään valossa ja kevät antaa vahvoja lupauksia itsestään. On erilainen olo, kun aivot saavat riittävän annoksensa valoa.

Viimeksi kirjoitin 42-synttäreiden tuomasta lapsettomuuden faktasta ja sen hyväksymisestä. Siitä tuli jonkinlainen käännekohta ja välillä tuntuu ihan helpottavaltakin, että eipä sitten siihen lapsihommaan tarvinnutkaan alkaa. Mutta sitten edessä on jotenkin vielä isompi tila, tyhjyys ja kysymykset. Jos omat lapset eivät tule kuulumaan elämääni, niin MITÄ sitten? Sittenhän aivan KAIKKI on aivan auki, kun tämäkin ajatus on kuollut. Toisaalta avoimuus tuo tosi hienon ja uuden näkökulman mahdollisuuden – periaatteessa voisin lähteä minne vain. Toisaalta se tuo tyhjyyden, kun ei ole mitään ”omaa juttua” näköpiirissä. Mutta jännästi on tullut aivan kuin uuden nuoruuden olotila. Äidiksi olen liian vanha, mutta kun se haave on kuollut, kokeekin jälleen aivan kuin jonkun uuden nuoruuden. Monien muiden mahdollisuuksien äärellä en olekaan liian vanha, vaan ihan nuorisojengiä. Että vieläkö lähtisi opiskelemaan jotain? Onko Isällä jotakin varattuna, vai tällaistako haahuilua tämä vaan on?

Jossain määrin olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä. Kuinka niin paljon haluaisi päästä vapaaksi siitä – itsensä ja toisten syyttämisestä ja syyllistämisestä. Että voisi olla niistä vapaa ja mennä armossa eteenpäin. Jeesus ei syytä mistään, se ei kuulu hänen luonteeseensa. Tiedän että luontaisesti olen kova arvostelija, itseni ja muiden. Ja sehän on tosi raskasta. Armon oppiminen jonnekin syvälle tasolle on ollut hyvin hyvin hidasta. Fariseusten tivaamiset Jeesukselle sokean miehen kohdalla: ”Kuka teki syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa?” kuulostaa hyvin tutulta ajatusmallilta tässä perheettömyys-kysymyksessänikin. Tai ihan missä vaan epäonnistumisessa. Ja sitten pelkää eikä uskalla edes yrittää mitään, kun se joku voi mennä pieleen ja sitten onkin syyllinen. Kunpa Jeesus armollista ajattelua syvälle opettaisi.

Niin, siis tyhjää ja mahdollisuuksia on. Kuten mökissäkin. Enpä olekaan siitä pitkään aikaa kertonut. Mökki on nyt ollut tyhjillään tammikuusta alkaen. Oli tosi kiva ja hienoa, että se oli selkeässä käytössä ja kalustettuna parin vuoden ajan. Nyt siellä taas tyhjyys vallitsee ja sama ihmettely kuin joskus aiemminkin, että olisiko Herralla jotain käyttöä sille vielä? Viime kesänä se maalattiin ulkoapäin eli on hyvässä kunnossa ulkoa ja sisältä. Ja typötyhjä. Ja taas ne samat kysymykset että kalustaako itse vai tulisiko joku muu sinne kalusteineen? En tiedä. Ajattelen, että jos ei mitään ilmaannu niin olkoon kesän omassa käytössä jollain minimikalustuksella ja syksyllä sitten vuokranvälityksen kautta vuokralle.

Mietinnässä, rukouksissa, suunnitteluissa ja kenties hyvin pian varauksissakin on Israelin matka nro 14. Se yksi asia, jossa on kokenut todella selvää johdatusta ja missä perheettömyydestä on ollut selkeä hyöty, on että voi aina välillä pyöriä vapaasti Israelissa. Kaipuu iskee välillä niin suurena ikävän kaltaisena olotilana erityisesti Samariaa, mutta myös Jerusalemia kohtaan.

Samariassa on niin paljon raunioita, niin paljon hylättyä. Eikä maailman silmissä Länsirannan maine nykyäänkään kaksinen ole. Mutta jotenkin itse on saanut nähdä alueen vain mahdollisuuksia täynnä ja hyvin kauniina. Ja mietin, että voisiko Jumalalla olla minullekin jotakin juttua siihen suuntaan. Jotakin mahdollisuutta rakentaa, jotakin mahdollisuutta siunata? Sehän se suuri ihmetys on ja miten se veto on välillä niin todella kova.

Tämmöistä sekalaista tänään maaliskuun viimeisenä päivänä.

”Katso, minä tulen teidän luoksenne, te Israelin vuoret, ja käännyn teidän puoleenne. Silloin teitä viljellään ja teihin kylvetään. Minä tuon paljon ihmisiä, koko Israelin heimon, teidän rinteillenne, kaupungit asutetaan ja rauniot rakennetaan.” (Hes. 36:9-10)

Kuvia tyhjästä mökistä:

 Tyhjä keittiö.

 Tyhjä makuuhuone.

Tyhjä talo.

Epäonnea naistensarjassa

Täytän tässä pikapuoliin 42-vuotta. Se on ihan kamalaa. Ihmiset onnittelevat, vaikka mieluummin ottaisin vastaan osanottoja suruun. Siitä huolimatta että haave omasta lapsesta on ollut jotenkin epämääräinen, rikkinäinen, vaikeasti uskottava ja vielä vaikeammin sanoitettava, on se viime vuosina kuitenkin jossain määrin kuitenkin elossa ollut ja tavallaan koko ajan tullut elävämmäksi. Kunnes tulee vaihe, että ymmärtää, että siitä sitten kuitenkin pitää jo selkeästi alkaa luopua ja uskaltaa kulkea menetyksen surun läpi. Ikäkriisi on paha ja kenties tämä on ikävin syntymäpäiväni. Toivottavasti niin ja että seuraavaksi alkaisi jo hyväksyä tilanteen ja voisi oppia olemaan kiitollinen elämistään vuosista.

Olen surrut ja itkenyt, mutta olen myös nauranut. Tuntuu, että Jumala on taas tehnyt jotakin uutta tunnealueilla. Ensin tuli nauru, sellainen joka on ollut kadoksissa todella pitkään. Olen miettinyt nauranko enää koskaan, niin kuin silloin joskus paljon nuorempana. Ja sieltä se sitten aivan yllättäen tuli, keskellä arjen tavallisia juttuja. Ilon jälkeen tuli suru, yllättävän voimaakkaana sekin. Hassua kyllä, olen iloinen myös surusta. Jos ilo on ollut hukassa, tavallaan myös surukin. Aivan kuin kummallakaan ei olisi kunnolla ollut lupaa olla olemassa pitkään aikaan. Nyt ne tulivat jostain tervehtimään - ehkä jotenkin auttamaan eteenpäin.

Jumala ei päästä minua helpolla. Niin helposti haluaisin vain jotakin tekemistä, missä voisi kaiken unohtaa – sen lapsettomuudenkin. Että saisi aivan kuin heittää jotakin kaapua sen häpeän ja epäonnistumisen tunteen ylle. Selittää jotakin pätevää itselle ja muille tärkeistä tehtävistä, jotka Jumala on antanut. Mutta ei, kaikki näköjään kahlataan pohjamutia myöden ja niitähän sitten riittää.

Aloitin blogin kirjoittamisen 31-vuotiaana ja koko tämän reilun 10 vuoden ajan sama kipu on pyörinyt taustalla. Jeesus on tehnyt tosi paljon ja monessa kohtaa koen olevani henkisesti terveempi ja ehjempi tänään kuin silloin. Paljon on hajotettu ja paljon on korjattu. Mutta myöhästyikö Hän ratkaisevasti sittenkin? Aika ei vain riittänyt? Romua oli niin paljon ja on edelleen? Takamatka oli liian pitkä kurottavaksi (juu, olen katsonut hiihdon MM-kisoja..)? 

Uskon edelleen, että Jumala on ajoituksen mestari. Jeesus venytteli tarkoituksella lähtöään Betanian-kylään - antoi Lasaruksen kuolla ja Martan ja Maria vaipua murheeseen. Hänellä oli parempi suunnitelma – oman jumaluutensa kirkastaminen herättämällä Lasarus kuolleista. Hän salli surun ystävilleen Martalle ja Marialle ja he saivat olla todistamassa jotakin paljon suurempaan. Sellaista mikä lohduttaa suurimmissa suruissa tänäänkin – Jeesus on voittanut kuoleman ja Hänen sanastaan kuolleet heräävät eloon, kun aika on.

Niin, tässä sitä ollaan, jotenkin hyvin tyhjänä ja auki kaikki. Haaveita kääritään ja lykätään hautaan ja ihmetellään että tässäkö kaikki sitten oli.

”Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittynä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” (Joh. 11:43-44)

Sisäpiirin juttuja

Olin eilen sielunhoitoaiheisessa tilaisuudessa. Pitkästä aikaa kuulin tätä samaa henkilöä, jonka kautta tietyllä tavalla ensimmäistä kertaa olen tällaiseen aihepiiriin kunnolla tutustunut. Siitä on nyt 11 vuotta,  ja 10 vuotta on siitä, kun ensimmäisen kerran lähdin mukaan pienryhmään, jossa näistä teemoista kunnolla oli mahdollisuus puhua. Oli mielenkiintoista kuulla tätä puhujaa noin vuosikymmen jälkeenpäin. Luento oli hyvin samantyyppinen, mitä silloin aikanaan olen kuullut. Prosessi, josta hän kertoi, on tullut vuosien varrella omakohtaisesti tutuksi. Ja siellä sitä yhtä lailla edelleen taaperretaan. Prosessin viimeisenä kohtana on kutsumuksen löytyminen ja toisten palveleminen, ja täytyy sanoa, että se tuntuu edelleenkin jotenkin kaukaiselta. Toisaalta sitä kovasti kaipaa, mutta toisaalta kipua ja muuta ongelmaa on vieläkin liian paljon, että olisi voimia keskittyä pelkästään palveluun. Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa, että siihen suuntaan Herra kuitenkin on viemässä. Ja tuntuu niin hyvältä, että hän ei siihen pakota keskenkasvuisesti.

Parina viime kirjoituskertana mielessä ovat olleet terveet rajat. Oli kiva eilen kuunnella, kun luennoitsija puhui myös terveistä rajoista, ja tuntui että nyt kerrankin ymmärsin mitä hän niillä tarkoittaa. Että ei voi sanoa oikeasti kyllä, jos ei pysty sanomaan myös ei jne. Viime aikoina olen kuitenkin enemmän miettinyt sitä rajojen sisäpuolta. Sitten kun on ne terveet rajat eikä kaikki hyvä valu vain ulos ja kaikki paha sisään, niin mitä haluaisi rajojen sisäpuolelle? No rakkautta tietenkin. Itse olen ollut erikoistunut siihen, että rakkautta on kovasti kaivannut jostain sieltä rajojen ulkopuolelta. Kaivannut erittäin paljon, epätoivoisella tavalla, ja sitten saanut paljon erittäin säälittäviä sydänsuruja tilanteissa, joissa ei ole ollut edes mitään suhdetta, sairaalloinen toive siitä vain. Sydän on aivan kuin vaellellut epätoivoisena kerjuulla jossain sille kuulumattomilla alueilla suojaa vailla vain tuomittuna tulemaan hylätyksi. Tilanteisiin on melko vaikea edes saada apua ja niistä puhua, kun kuka jaksaa kuunnella kauheaa sydänsurua tilanteessa, jossa ihminen ei edes seurustellut. Oma järkikin ja häpeä sanoo, että kyse on sairaalloisesta tilanteesta, mutta tilanteen korjaaminen ei ole ihan helppoa. Mutta tietysti tarpeeksi usein kivun kohtaaminen auttaa kyllä tajuamaan jotakin.

Niin, voisiko se sydän kuitenkin pysyä ihan paikallaan siellä rajojen sisällä? Voisiko se kuitenkin tulla rakastetuksi ihan omalla paikallaan, ihan omana itsenään? Olisiko se ensimmäinen  Jumalan armon ja rakkauden hyvä harjoittelukohde kuitenkin olla ihan minä itse? Kannattaisiko ihan ensin opetella olemaan armollinen itselleen ja hyväksymään omat heikkoutensa ilman syyllistämistä? Opetella pitämään armo sisäpuolella ja syytös ulkopuolella. Toivon että sellaista voisi tapahtua. Rakkaus on kyllä minulle hyvin vaikea asia. Sana, jonka sisällöstä en saa alkuunkaan kunnolla kiinni, että mitähän se mahtaa oikein käytännössä olla. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka en sitä ymmärräkään, että se kulkee käsi kädessä totuuden kanssa. Jeesus on täynnä armoa ja totuutta. Valheen keskellä voi olla vain valheellista rakkautta. Himo ja hyväksikäyttö ottavat niin mielellään ”rakkauden” vaatteekseen. Haluan uskoa rakkauden olemassaoloon, vaikka se onkin yhtä harvinaista kuin totuuden olemassaolo nykyään. Nämä kaksi viihtyvät samassa paikassa – Jeesuksen olemuksessa, Jumalan Sanassa ja siellä missä Hänellä on tilaa olla oma itsensä.

Toissa viikolla kävin myös lääkärissä. Ultrassa näkyi endometrioosia - pitkästä aikaa. Kerroin että sydämeni on vaellellut siellä missä ei pitäisi ja näköjään myös limakalvoni vaeltelevat siellä missä niiden ei pitäisi. Tauti jonka syytä ei tiedetä. Olen ollut 2,5 vuotta ilman tätä ilmiötä hillitsevää hormonihoitoa ja nyt sitten taas varmaan pitäisi aloittaa. Olen tästä vähän surullinen, kun pelkään pillereiden sivuvaikutuksia. Söin pitkään minulle hyvin sopinutta valmistetta, mutta lääkärit eivät suosittele sen uudelleen aloittamista tämän ikäisenä. Katsotaan, kuinka käy. Lääkäri ei siis ehdottomasti käskenyt alkaa heti käyttää jotain, mutta puolen vuoden päästä tilannetta pitäisi katsoa uudelleen ja jos ei ihmettä tapahdu, niin eihän se muuten pois lähde, vaan kasvaa vain. Ja suositteli kyllä kokeilemaan jotain valmistetta jo ennen sitä. Niin, tämä on yksi haaste, opetella rakastamaan vajavaista kroppaansa, jossa kaikkea tämmöistäkin ilmenee.

Vettä sataa ja mahtavat hanget sulavat. Viime viikonloppuna tehtiin remppahommia kunnon kinosten keskellä. Oli siunattu viikonloppu, olin laminaatinlaiton aputyttönä yhden päivän ja muuta siivousta sitten loppuaika. Siitä keikasta jäi hyvä mieli.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin aunutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)