Kun ei yhtään tiedä..

Mä en tiedä, en tiedä, en todellakaan tiedä - että mitä tehdä tässä elämässä. Että miks juuri minä olen syntynyt, mitä minä täällä palloilen, mitä tekisin, mikä olis mun juttu.. kun ei mikään realistinen innosta oikeesti..


Sain kirjeen talouskoulusta, että minut on hyväksytty sinne. No, se ei ollut yllätys, näin ajattelinkin tapahtuvan. Mutta tosiaan viikon päästä pitäisi sanoa viimeistään, että menenkö sinne ja nyt minusta kuitenkin tuntuu että en mene. Olen koko ajan ollut ihan kahden vaiheilla etten yhtään tiedä – on asioita puolesta ja vastaan. Soitin sinne eilen ja puhelu oli tympeä ja niinpä se sitten tietysti vaikutti heti siihen että vaaka kääntyy sille puolelle että en mene. Kun kyselin mahdollisuutta olla ajoittain pois, vastannut henkilö kyseenalaisti kovasti motivaationi. Kun kerroin ikäni ja koulutukseni, vastannut henkilö kyseenalaisti kykyni olla muiden opiskelijoiden - eli suurin osa 16-17 –vuotiaiden kanssa. Ja lopuksi muisti vielä painottaa että kyllä tänne aikuisiakin saa toki tulla, mutta että on paljon nuoria vailla opiskelupaikkaa. Hän siis osui kaikissa juuri niihin samoihin asioihin, mitä itsekin olen murehtinut: motivaatioita, vaikeuksia olla nuorten kanssa ja että pitäisikö kuitenkin nuorten saada opiskella mieluummin kuin minun. Lisäksi epäilen jaksamistani kaiken kaikkiaan. Oi voi.

Minulla on liki aina ollut se tunne että tämä maailma on muita varten, ei minua. Muut tuntuvat olevan niin innostuneita ja motivoituneita tekemisiinsä. Ja mua ei kiinnosta mikään, väkisin joutuu vain vääntämään paitsi että enää en jaksa vääntää ja nyt sitten vain on. Tämä kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin se väkisin vääntäminen, mutta sitten kuitenkin tulee niitä ajatuksia, että ehkä jotain haluaisi tehdäkin vielä joskus. Ja sitten kun ei kuitenkaan ole mitään kiinnostavaa. Tai sellaista mitä oikeasti voisi.

Kyllähän sitä kaikkia juttuja on mitkä ehkä voisi kiinnostaa: Raamattu- ja lähetyskoulut Suomessa tai ulkomailla. Kristillinen vapaaehtoistyö ulkomailla. Mutta kun sitten on tuo maatila ja vanhat vanhemmat. On semmoinen olo etten kuitenkaan voi mennä mihinkään. Ja toisekseen en haluaisi mennä yksin. Ja ajattelen myös että jos ei ole onnellinen/tyytyväinen/levollinen/jotenkin ok siellä missä on, ei sitten ole oikein muuallakaan. Että haluaisi nyt löytää ensin elämänilon ihan täällä näin missä on. Ja motivoitua jostain lähelläkin olevista asioista.

Ulkomaiden lisäksi toinen ura mitä joskus ajattelen on kotiäidin työnkuva. Mutta se sitten taas törmää alkuunsa jo tietysti siihen ettei ole miestäkään. Ja muutenkin toisaalta tuntuu haastavalta yhtälöltä ulkomaahaaveiden kanssa. Silti olen ihan tyytyväinen että kuitenkin löydän tätäkin puolta itsestäni. Edes jonkinlaista halua äitiyteen. Kaupoissa tuntuu että näen jatkuvasti pikkuvauvoja ja lapsia – joskus aiemmin en ole heitä suurin piirtein huomannutkaan. Ja sitten kuitenkin tuntuu ettei minusta olisi siihenkään. Vaan silti en haluaisi ajatella niin. Äidin uraan liittyy pelkoja kaikkein eniten ja tavallaan kuitenkin se on olemuksessa sisimpiä toiveitakin. Niin sisin, etten ole sitä oikein halunnut aiemmin ajatellakaan.

Konkreettinen tekeminen on ollut minulle aina vaikeaa. On ollut suht helppo opiskella (vaikka nyt en jaksaisi sitäkään) ja tehdä juttuja paperilla, mutta käytännössä ja aikuisten oikeasti – se on minulle kamalan vaikeaa. Ei uskalla tai halua päättää, pelkää virheitä, tekee asioita suorittamalla eikä levosta käsin, toivoo vain että asiat olisivat ohi eikä osaa nauttia tekemisistä itsestään, väsyy kun stressaa koko ajan kaikesta. Tässä kaikessa tarvitsisi niin uudet asetukset ajatuksiin. Ettei tarvitsisi stressata. Että voisi olla oma itsensä ja siinä rauhassa tehdäkin juttuja eikä niin että pitäisi ansaita olemassaolon oikeutus tai muodostaa persoonansa tekemisen kautta. En osaa edes itselleni selittää sitä ihmeellistä ajatusvääristymää mikä liittyy liki kaikkeen käytännön tekemiseen. Siihen liittyy niin paljon asioita.

Minä nyt sitten vaan en kai muuta voi kuin jatkaa tätä olemaan opettelua. Psykoterapeutin luonakaan juttelemassa käyminen ei liene turhaa. Ja sitten tietysti ajattelee kuitenkin että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja mahdollisuutensa. Että Hän johdattaa kuitenkin kaikenlaisten vaiheiden kautta. Kai se päämäärä kuitenkin on Taivas eikä joku hieno ura. Mutta kukapa ei kaipaisi mielekästä elämää ja mielekästä tekemistä. Ja ennen kaikkea rakkautta ja terveitä ja lämpimiä ihmissuhteita. Jeesus auta, mä en yhtään tiedä mitä mä teen ja mikä olis mulle oikeasti hyvää ja sopivaa.. Mitä mä teen vai vieläkö kauankin makaan tuossa sohvalla… vaikka meneehän se niinkin..marraskuun pimeässä ihan hyvin…

Tämän söpön kanaemon sain hiljan tuliaislahjana Argentiinasta. Luulin ensin kahta ruskeaa muniksi, mutta kyllä ne ovatkin tipuja. Kanaäiti tipuineen siis - ja ulkomailta. :)

Kansainvälisiä kanoja

Viime viikko oli minulla tosi hieno. Oli ihmeellistä olla pois näistä peruskuvioista. Olin viikon matkalla – Israelin ja Jordanian kiertomatkalla.


Jostain syystä olen jotenkin kiinnostunut ja innostunut Lähi-idästä. Israelissa ainakin minulla on joka matkalla ollut jotenkin hienoa. Aina se kutsuu ja vetää puoleensa, en sitä oikein voi ymmärtääkään. Tämä oli 4. matkani Israeliin (aina olleet viikon mittaisia). Ja taas haluaisi mennä sinne uudelleen. Se on niin pieni ja ihmeellinen maa täynnä mielenkiintoisia asioita.

Ensimmäistä kertaa olin nyt elämässäni myös Jordanian puolella – kaksi yötä siellä oltiin. Kauniita vuoristoisia maisemia oli sielläkin. Ja sitten toki myös paljon aavikkoa. Ja turistille ihmeellinen Petran kaupunki. Se oli kyllä elämys.

Jordania on Israelia toki kovasti erilainen. Jotenkin alkeellisempi monissa kohdin. En nyt miksikään suureksi Jordanian tuntijaksi kahdessa päivässä tullut, mutta ainakin jotakin sellaista näin mitä Israelissa ei ole: kanakaupat! Kun ajettiin kaupunkien läpi, niin väkisinkin huomasi muiden kauppojen ohessa pieniä putiikkeja, jossa sisällä oli häkkejä ja niissä istui valkoisia kanoja odottamassa ostajiaan. Valitettavasti bussi ajoi sen verran vauhdilla aina ohi, etten ollenkaan ehtinyt räppäämään valokuvaa näistä kaupoista. Toisaalta voi olla hyväkin etten ehtinyt, sillä näky olisi saattanut olla aika surkeakin. Olisi voinut tulla kanoja sääli.

En tiedä kanakauppojen toimintaperiaatetta – ostettiinko sieltä eläviä kanoja, jotka sitten tapettiin kotona vai tapahtuiko teurastus kaupassa vai olisiko sieltä saanut ostaa munivia kanoja kotiin. Veikkaan kuitenkin että kotiin olisi saanut ostaa elävän kanan ja valmistaa sen sitten siellä. Uusavuttomuudesta ei ainakaan voi paikallisia moittia. Aktiivista toimintaa nähtiin myös toisella tavalla bussin ikkunasta kun meneillään oli parhaillaan jokin islaminuskoon kuuluva juhla, jonka tapoihin kuuluu lampaan teurastaminen. Tienvarsilla näkyikin lampaan teurastusta ja suolistusta. Onhan siinä länsimainen aika ihmeissään.

Islamista ei ole helppo kirjoittaa. Tarvitsee olla niin kauhean rohkea, että uskaltaa ja minä en ole. Jotenkin pelkää sitä uskontoa. Se armottomuus tuntuu niin pelottavalta. Ja toisaalta haluan heti samaan hengenvetoon sanoa, että haluan kovasti rakastaa näitä ihmisiä. Ja rakastan. Jordanialaisetkin olivat aivan ihania – vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Muttei se tarkoita että tuo uskonto olisi ihana. Kunpa hekin voisivat tulla tuntemaan Jeesuksen ja armon ja anteeksiantamisen voiman.

Vaikea selittää, mutta jotenkin tämä oli minulle merkittävä matka. Vaikka mitään sinänsä erikoista ei siellä tapahtunut, niin silti jälkeenpäin on tuntunut siltä, että sai siellä olla Jumalan siunauksen sateissa. On ollut hyvä olla matkan jälkeen, parempi kuin pitkään aikaan. Nautin niin ulkomailla olosta. Jotakin elämäni kutsumusta koen siinä. Että jos joskus tulen jotenkin enemmän vielä olemaankin ulkomailla. Se on joku sisäinen toivekin. Jeesuksen asioilla ulkomailla. Mutta en taida olla vieläkään alkuunkaan valmis siihen. Ja silti se ajatus antoi uutta voimaa. Että jos elämäntehtävä vielä kirkastuisi ja saisi joskus kunnolla innostua jostain.

Israelin aurinko jäi paistamaan sisimpään ja matkan muistot kelautuvat vielä edessä. Varmaan tässä nyt pian arkeen mieli putoaa. Israelia ja Jordaniaa en kuitenkaan haluaisi unohtaakaan. Herra siunatkoon ihmisiä siellä.

Tämä kuva on erään Jordaniassa asuvan tuttavani torilta ottama. Tämä ei ole sama asia kuin ne kanakaupat mitä näin, mutta jordanialaisia kanoja kuitenkin. Vähän käy sääliksi käy näitä kanojakin – tuo laatikosta tuleva kaula on niin surkea.

P.S. Jerusalemissa yövyttiin hienossa hotellissa aikalailla keskustan alueella, mutta niin vain kuului kukon kiekuminen siellä, kun aamulla ikkunan aukaisin. Se oli hauskaa. Kotoinen ääni. :)

Sulkasato

Olin eilen raamattupiirissä, jossa juttelimme psalmista 103. Minua puhutteli erityisesti sen jae 5: ”joka [Herra] sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.” Mietittiin mm., että mitä tarkoittaa ”sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan”. Että tarkoittaako se sitä, että saa uuden voiman ja on nuorekas ja voimakas kuin kotka vai että uudistuuko ihmisen nuoruus ja voima jotenkin samoin kuin kotkankin nuoruus uudistuu. Nyt tarvittaisiin taas parempia ornitologisia tietoja kotkan elämästä, millaisia vaiheita siinä on. Kovin lohduttava jae joka tapauksessa ymmärsi se sitten niin tai näin.


Kun en niin tiedä kotkista, niin parempi pysyä tutumpien lintujen parissa. Kenties kotkienkin sulat uusiutuvat samoin kuin kanojen. Kanojen elämässä ainakin on erittäin selkeitä vaiheita. Itse en vain ole päässyt pitämään kanoja niin kauan että olisin nähnyt niiden sulkasadon. Jos kanoja pidetään niin että valaistus tulee ulkoilmasta, on täysin luonnollinen asia, että syksyllä loka-marraskuussa tulee sulkasato-vaihe. Tässä lainaus kirjasta Siipikarjanhoito (Eklund 1970): ”Sulkasato on luonnollinen joka syksy toistuva ilmiö kanan elämässä. Silloin se pitää munintatauon ja vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.” Sulkasadossa kanat tavallaan lepäävät edellisen munintakauden rasituksista ja valmistautuvat uuteen. Ja ovat kurjan näköisiä.

Tuntuu, että itsellä on nyt niin tuo sulkasato meneillään. Näkeehän sen vaikka näistä blogeistakin, ei ole tänä vuonna tullut montaa kirjoitettua. Ja voimat ovat niin kovasti vähissä edelleen. Vanhat sulat ovat tippuneet pois ja on jotenkin paljas olo. Tuntuu että siitä mitä oli ennen, ei ole paljon jäljellä (ei enää yhtäkään ”sulkaa hatussa”), eikä vielä ole mitään uuttakaan tullut tilalle. Joskus ihmetellen ajattelee kun puhutaan, että 30-40 -ikäisenä on elämän ruuhkavuodet pienten lasten, työelämän ja taloremonttien keskellä. Itsellä elämä on mennyt niin erilaisia teitä, paljon hiljaisempia ja mutkaisempia yksinäisiä teitä, ettei ole siihen ruuhkaan päätynyt. Uutta vaihetta silti kovasti kaipaa, mutta ristiriitana sille on, että tuntuu koko ajan, ettei ole voimaa uuteen.

Olen nyt kerran käynyt psykoterapeutin juttusilla. Yhden kerran perusteella ei oikein vielä osaa sanoa muuta kuin että se on kallista.. Mutta jotakuta sellaista ihmistä tarvitsen, jolle asioita saisi purkaa ja nyt sitten päädyin menemään tuonne. Toivottavasti se ei olisi turhaa, vaan että voisi saada jotakin uutta hänenkin kauttaan. Se jää nähtäväksi.

Jatkan höyhenten pudottelua ja koitan jättää itseni Jumalan haltuun. Hän on luvannut pitää siipiensä suojassa ja niissä siivissä ei ole sulkasatoja. Jään odottamaan lupausta Ps: 103:5: ”Sinun halajamisesi hän tyydyttää hyvyydellään”. Varmasti nuoruus ja voimakin uudistuu, kun sydämen kivut tulevat hoidetuiksi. Uskon, että sulkasato kuuluu elämään.

Tahdon asia

Olen yrittänyt miettiä, että mitä elämässäni haluaisin ja mihin suuntaan seuraavaksi mennä. Jotenkin tämä on ollut todella vaikeaa. Kun tuntuu, etten ollenkaan tiedä, mitä itse haluaisin. Aivan kuin oma tahto olisi aivan hukassa tai sitten sen ääni niin pieni ja vaimea, että minulla on suuria vaikeuksia kuulla ja ymmärtää se. Mielen peittävät niin usein ajatukset siitä mitä muut ihmiset tahtoisivat ja joskus myös kuvitelmat siitä mitä ajattelee, että Jumala muka tahtoisi (vaikkei välttämättä yhtään tiedä mitä hän tahtoisi, mutta kuvittelee jotain). Siellä sitten jossain kasan alla piipittää myös oma tahto, mutta on sitä niin vaikea kuulla.


Hyvä esimerkki tästä on mielestäni tämä: Hain nyt menossa olevassa yhteishaussa talouskouluun, joka olisi 5 kk ensi keväänä. Hakulomake lähti, koska hakuaika pian umpeutuu, mutta itse en todellakaan tiedä haluanko sinne oikeasti vai en. Välillä siis ajattelen, että oikeasti haluan sinne ja että olisin kiinnostunut niistä asioista joita siellä opetetaan. Ja sitten taas välillä ajattelen, että olen hakeutumassa sinne vain siksi, että ajattelen saavani joidenkin ihmisten hyväksynnän, kun osaisin tehdä kotitalousasioita. Enkä ollenkaan pysty tunnistamaan että kumpi on totuus. Välillä tuntuu että molemmat. Mutta jos menen sinne päälläni ne motivaatiot, että menen sinne tavallaan toisten hyväksynnän takia, en kestä koko touhua vaan alan vihaamaan koko paikkaa ja paiskon vain itsevihassa kattiloita ympäriinsä. En vain kerta kaikkiaan tiedä, haluanko mennä sinne oikeasti vai en. Ja haluan mennä sinne vain, jos olen itse asiasta kiinnostunut. Joulukuun alussa pitää ilmoittaa ottaako opiskelupaikan vastaan. 2 kk siis aikaa tunnistaa, mistä tässä hommassa on oikein kysymys. Rukoilla että Jumala antaisi valoa pimeään sisimpään.

Olen kiitollinen tästä hiljaisemmasta ajasta, jossa on mahdollisuus enemmän kuunnella sisintään ja edes jotenkin opetella tuntemaan itseään. Kuka minä olen ja mitä oikein tahdon. Minun on ollut aina melko helppo sanoa ”Tapahtukoon Jumalan tahto” ja olen kyllä sitä tavallaan aina tarkoittanut niin sanoessani, mutta silti huomaan että osaksi se helppous johtuu vain huonosta itsetuntemuksesta. On helppo sanoa, tapahtukoon Jumalan tahto, kun ei edes uskalla ajatella että itsekin voisi tahtoa jotain. Tavallaan siirtää silloin vähän liiankin helposti asiat Jumalalle, tietyllä lailla näennäisesti. On paljon voimakkaampaa sanoa ”tapahtukoon Jumalan tahto”, silloin kun itselläkin on tahtoelämä. Silloin kyseessä on oikeanlainen nöyryys eikä mikään nöyristely.

Kai minulle jostain sitten joku tahtomisen pelko on tullut. Joku sellainen pelko, että jos tahdon jotain niin se kuitenkin otetaan pois ja sitten ei uskallakaan tahtoa mitään. Silloin sitten kyllä joutuu sellaiseen elämään kuin mitä minulla on ollut, että ei sitten elämässä oikein tapahdukaan mitään, kun ei tahdokaan mitään eikä uskalla tehdä päätöksiä. Tästä taustasta katsoen minusta tuntuukin nyt hyvin merkittävältä se, että irtisanouduin keväällä työstäni ja kirjoitan tätä omassa asunnossa. Jumala on vahvistanut minua, kun olen tällaisiin päätöksiin pystynyt. Muutama vuosi sitten minulla ei vielä olisi ollut kapasiteettia tähänkään.

Sitä olen vähän leikillänikin miettinyt, että jos olisin jo tähän mennessä jossain vaiheessa elämääni seissyt jonkun kanssa vihkijän luona ja minulta olisi kysytty että tahdotko ottaa henkilön x puolisoksesi niin olisinko vastannut että emmä vaan tiedä, sanokaa te muut. Että olisinko voinut vastata mitään todella oman tahtoni perusteella vai olisinko vastaillut vain jotain siksi että oletetaan vastailevan niin. No, tämä nyt on vähän hypoteettista, mutta jotenkin vain ajattelen että tahtoisin tahtoa koko kapasiteetilla eikä vain ihan pinnallisesti.

Samaa tahdon syvyyttä tietysti kaipaa suhteeseen Jumalaan. Ettei seuraisi Jeesusta vain siksi että uskovan jotenkin kuuluu tehdä niin ja muut olettavat niin tapahtuvan, vaan että sekin olisi täysin todellista ja selkeää mielelle. Että todella tahtoisin seurata häntä. Että todella tahtoisin rakastaa häntä ja ottaa vastaan myötä- ja vastamäet myös Jeesuksen seurassa. Että sydämessään todella olisi lujasti vakuuttunut sanoessaan Jeesukselle että tahdon seurata sinua, minne vain haluat minut viedä ja ottaa vastaan, mitä elämääni haluat antaa. Tänä päivänä tahtoni on vieläkin jotenkin tukossa, puolinainen ja pelkojenkin vallassa. Vaan uskon kuitenkin siihen, mitä Raamattu lupaa: ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi”. Sitä kohti tahtoen.

Selkärankaiset, osa 3

Yksi kestoaihe minulla muiden joukossa on niska- ja hartiakivut. Kesän aikana kävin 4 kertaa OMT-fysioterapeutilla. Niskoista otettiin myös röntgen-kuvat. Niska on todettu kyfoottiseksi eli kaularanka on jotenkin väärällä lailla suora, selkärangassa on skolioosia ja sitten erinäistä lihaskireyttä monessa paikassa. Mitään kovin vakavaa ei tässä vaiheessa vielä pitäisi olla, mutta ryhti ja niskan asento pitäisi saada hyväksi. Ja minä kun sitten kuitenkin aina vain retkotan enkä jaksa olla hyvässä ryhdissä. Miten päänuppi voikin olla niin painava kannateltavaksi.


OMT-fysioterapia lopetettiin ainakin toistaiseksi, koska siitä ei ollut tapauksessani tarpeeksi hyötyä (ja hoitaja oli niin fiksu että lopetti sen eikä rahastanut minua kuiviin). Nyt olen ollut kerran terveyskeskusfysioterapeutilla ja yritän aloittaa vuoden kestävää niskalihasten vahvistusohjelmaa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Yksi ongelma on se, että en sitten kuitenkaan ole aina jaksanut kunnolla tehdä ohjelmia. Tai sitten ne ovat vain pahentaneet tilannetta. Mutta silti olen kiitollinen että on tämmöisiä fysioterapeutteja, joille voi mennä ja joiden kanssa puhua tästä asiasta.

Joskus aiemmin en oikein edes tiennyt mitä fysioterapeutit tekevät. Ajattelin, että semmoisilla käy jotkut vanhat kääkät vain. Viimeisten vuosien aikana olen ollut ottamassa mielellään vastaan kaikki vinkit, mitä heiltä kuulee. Kun on asia tullut omakohtaiseksi. Ja että on edes joku joka tsemppaa ryhdikkäämpään elämään.

Ajattelen kyllä että mieli ja keho on tosi vahvasti yhteyksissä. Luulen, että jos mieleni ei olisi ollut niin masentunut ja lytyssä niin kehonikaan ei olisi niin lytyssä. Kun on olo, ettei haluaisi olla olemassa, vaan niin ettei kukaan huomaisi ja haluaisi liueta lattianrakoon, niin silloin ei kyllä pidä yllä hyvää ryhtiäkään vaan päinvastoin haluaa olla mahdollisimman pienenä ja lyttänäisenä. Kun ei ole elämän energiaa mielessä, ei jaksa liikkuakaan, vaan makaa loputtomasti vain sohvalla huonossa asennossa. Kun ihmisten kanssa on vaikea olla, viettää tietokoneen ääressä huonossa ryhdissä aikaa tuntitolkulla. Ja tietysti kun on koko koulu- ja työuran tehnyt istuen, kaiken kiitoksen saanut istumatyöstä. Ja sitten vielä kun sisällä on joku jännitystila, joka ei lähde pois. Kun ei osaa ollenkaan rentouttaa itseään näistä kiristyneistä lihaksista ja on joku kestojännitys koko ajan päällä. Että eihän se sitten valtava ihme ole, että paikat ovat kipeät ja kireät.

Määräisin itselleni toisen ihmisen lempeää kosketusta, jos vain suinkin sellaisen määräyksen voisin kirjoittaa. On ihmeellistä, että Jumala on tehnyt ihmiset niin riippuvaiseksi toisistaan. Joskus kun on ollut tilanteessa että joku on puhtaan lempeän rakkaudellisesti koskettanut, on heti huomannut kuinka stressitaso laskee ja keho rentoutuu. Tästä on varmasti tehty tieteellisiä tutkimuksiakin, mutta voin ainakin todistaa omasta empiirisestä elämästäni asian todeksi. Huomaan sen tietysti siksi niin helposti, että itsellä tällaisia tilanteita on ollut suhteellisen harvassa ja peruskireys niin suuri. Joskus Jumala on ihmeellisellä tavalla antanut tällaisia hetkiä, että on jaksanut eteenpäin. Olen kiitollinen jokaisesta kosketuksesta, joka on puhdas ja rakkaudellinen ja läheisyydestä, joka ei vaadi mitään. Niistä harvinaisista hetkistä, jolloin tuntuu, että lepää Jeesuksen rintaa vasten, kun lähellä onkin joku ihminen. Tuntuu, etten olisi tässä ilman näitä kallisarvoisia hetkiä matkan varrella.

Toisena asiana määräisin itselleni tietysti liikuntaa, mutta sitäkin jotenkin hyvässä seurassa, että jaksaisi eikä niin että se olisi pakkopullaa, joka heti lopahtaa, niin kuin minulle usein liikunnan kanssa käy. Liikuntaan innostavat ihmiset sanovat aina että pitäisi valita laji, josta pitää, mutta entä sitten jos ei pidä mistään? Jos on mieli niin raskas ettei pysty nauttimaan liikunnasta yhtään? Jos se on vain pakkopullaa ja endorfiinit eivät liiku ollenkaan? Jos siitä tulee suoritus kaiken muun suorittamisen ohella ja sitä kautta ahdistavaa? Jos olet elänyt ympäristössä jossa liikuntaharrastuksia on halveksittu? Ei ole ollenkaan itsestäänselvää pitää itseään hyvässä ryhdissä.

Mieli on nyt sen verran hyvä, että huomenna olen menossa pilateskurssille. Ja torstaisin käyn nykyään jumpassa, että on nyt sentään jotain. Ja kun näihin jaksaa mennä niin tarkoittaa se, että mielikin on paremmassa kunnossa kuin joskus aiemmin. Tosin on kyllä myös paremmin aikaakin mennä.

Vielä mietin kyllä mistä saisi tsempparia lässähtävälle mielelle. Fysioterapeutti kun ei valitettavasti hoida sitä puolta. Ja kun ei ole sellaista ystävää kuka tsemppaisi liikkumaan, niin ei kyllä ole sellaistakaan joka kannustaisi elämässä muutenkaan. Olen miettinyt jollekin terapeutille menemistäkin vielä. Sielunhoito- tai psykoterapeutille tai jollekin semmoiselle, jonka kanssa voisi keskustella mielen lässähdyksistä ja skoliooseista. Kun kerran semmoisiakin ihmisiä on. Ja ihan tavallisien ihmisten elämää varten. Ihan minuakin varten. Se on ollut hyvin vaikea käsittää, mutta toisaalta on suuri helpotus tietää, että apua kuitenkin on mahdollisuus saada, jos tuntuu, ettei jaksa elää. Silti ei ole itsestään selvää kelle, miten ja mihin mennä. Kuka voisi olla aidosti - edes työnsä puolesta - kiinnostunut minun asioistani?

Tämä on tämmöistä. Välillä jaksaa pitää itseänsä ryhdissä ja mielikin on hyvä ja välillä sitten lässähtää niin totaalisesti ja on aivan masennuksen syövereissä ja täysin voimaton ja ahdistaa vain. Mutta kuitenkin, jos sittenkin, voisiko olla, että olisiko tämä elämä ihan myös minua varten? En ole siitä vielä ihan varma, mutta joskus uskaltaa hetken ajatella niinkin.

Persoonahautomo

Vähitellen alkaa ehkä konkretisoitua tämä toimistotyöstä tehty irtisanoutuminen. Tosin hyvin vähitellen. Mutta jos en olisi keväällä irtisanoutunut, niin tällä viikolla olisin vaihtanut paikkakuntaa ja aloittanut taas työt siellä. Ja nyt sitten olenkin edelleen täällä. Ja kirjoitan blogia - keskellä kirkasta arkipäivää. Päätös tuntuu oikealta edelleen.


Päivissä on kyllä ihan tarpeeksi ohjelmaa. Mitään tekemistä en kaipaa yhtään enempää. Nytkin miettii, että onko liikaa. Mutta kyllä harrastukset ihan hyviltäkin tuntuvat. Aloitin Raamatun heprean kurssin ja sitten yhden jumpan. Aloitin myös neulekerhon, mutta saa nähdä jatkanko sitä. Ja sitten on paras eli Raamattupiiri.

Kuitenkin haluaa edelleenkin paljon vain miettiä ja pohtia ja kuunnella sisintään. Nautiskelin kovasti eväistä, joita sain nyt viimeksi lukemastani kirjasta eli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut – Elämän paradoksit –kirjasta. Siinä oli itselle oikeasti uusia oivalluksia ja mielestäni suurta viisautta.

Hellstenin kirjassa on hyvin paljon erilaisia juttuja, jotka puhuttelevat, mutta itselle jäi ehkä päällimmäisenä mieleen ihmisen persoonallisuus ja persoona. Hellsten kirjoittaa, että ihminen löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa ja että kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkaus synnyttää persoonan. Oman persoonan menettäminen johtaa aina myös rakkauden menettämiseen, koska rakkaus on persoonan ominaisuus. Kysymys Jumalasta on syvimmiltään kysymys rakkaudesta. Jos ei usko olevansa rakastavan Persoonan eli Jumalan kantama, ei uskalla elää. Sisäisesti turvaton ihminen joutuu välttämään elämää.

Tiedostan itsessäni selvästi persoonan menettämisen. Hellsten kuvaa kirjassaan, kuinka rakkauden kokemuksia vaille jääneet ihmiset hylkäävät itsensä ja ovat valmiita menettämään ja muuttamaan persoonallisuuttaan kaivatessaan rakkautta ja hyväksyntää. Kun ihminen pukeutuu kuoreen, joka ei ole totta, mutta johon hän rakkaudenkaipuussaan joutuu turvautumaan, ihminen menettää persoonallisuuttaan ja todellisuudessa alkaa torjua rakkautta, koska hän ei paljasta heikkoa sisintään. Kukaan ei voi todella rakastaa häntä, koska hän ei näytä todellista herkkyyttään tai luonnettaan ylipäätään. Lapsen selviytymismekanismista tulee aikuisuuden myötä todellinen ansa ja eristäjä.

Kaksi ja puoli vuotta sitten, kun menin erääseen keskusteluryhmään, aloitustilanteessa jokainen sai valita pöydältä pienen esineen ja kertoa sitten kuinka se kuvaa itseä. Muistan valinneeni liskon näköisen otuksen, jonka kuvasin kameleontiksi, joka aina vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Hellstenin kirja palautti tämänkin puolen esiin. Kuinka inhottavaa on se, kun jotenkin on joka ihmisen kanssa vähän erilainen. Että ulkokuori muuttuu aina se mukaan kenen kanssa on ja toisen mielipiteet ja tunteet vaikuttavat liiallisesti. Kun ei uskalla olla oma itsensä tai ei oikein tiedäkään millainen se oma itse olisi. Omat rajat ja itsetuntemus on hukan teillä. Persoona on liuennut jonnekin tässä matkalla. Ja rakkaus sen myötä. Jäljellä on tyhjä ja voimaton olo. Kumiseva vaski.

Vaan en tietenkään ajattele, että persoona kokonaan kadonnut olisi. Kyllähän se mukana edelleen on. Ja varmaankin kovasti huutamassa ja kaipaamassa esille pääsyä. Itse asiassa luulen, että se persoona on aika vinkeä tyyppi. Radikaali ja kantaa ottava. Tulisielu, mutta myös lempeä. Kyllä se nytkin aina joskus on esillä, mutta arjessa kuitenkin usein piilossa. Toivon, että kuitenkin se olisi vielä joskus päivittäin elossa. Muuten kuolen.

Hellsten kuvaa kirjassaan avun askeleiksi pelkoja päin menemistä. Hän kirjoittaa, että tekemällä sitä, mikä pelottaa, ihminen kutsuu elämän luokseen ja herää näin henkiin. Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme.

En oikeastaan voi kuvitella pelottavampaa asiaa, kuin että olla oma itsensä. Ja kuitenkin näyttää siltä että siihen elämä minuakin kutsuu. Että siihen Jumala kutsuu. Että siihen Rakkaus kutsuu. Totuutta salatuimpaan saakka. Ja Rakkaus joka karkoittaa pois kaiken pelon. Jään ihmettelemään. Luulisi että elävä persoona kuitenkin jossain vaiheessa voittaa suojakuorihökötyksen. Että untuvikko tulee kuoresta pihalle, kun valmis on.

P.S. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin hyvin Munamiehen "Haudo mua" -laulu :)

http://www.youtube.com/watch?v=87G4RsWIZZY

Romahduksia ja nälänhätää

Mediassa muistellaan tänään kovasti 10 vuoden takaisia tornien romahduksia ja niiden n. 3000 kuolonuhria. Jännä, miten ihmiselle jääkin niin hyvin mieleen, missä oli, kun jonkun tällaisen pysäyttävän uutisen kuuli. Itse muistan olleeni palannut Helsingin Viikkiin asunnolleni opiskeluja varten, purin tavaroitani, telkkari oli auki ja sieltä asiasta näin ja kuulin.


Sen sijaan sitä en ollenkaan muista missä olin, kun kuulin nyt meneillään olevasta nälänhädästä Somaliassa ja sen naapurimaissa. Kuolleita lapsia on kai jo yli 30 000 ja kerrotaan että vuoden loppuun mennessä kuolleita voi olla 750 000, jos apua ei saada perille. Miksei tämä pysäytä niin paljon? Ehkä siksi, ettei minulla ole aavistustakaan miltä tuntuu olla nälkäinen päivästä toiseen. Ja tietysti siksikin että nälänhätäuutisia on kuullut ennenkin.

Luin hieman nälänhädästä erään avustusjärjestön sivuilta. Siellä oli myös Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Elie Wieselin eräässä tilaisuudessa pitämä puhe, josta tässä pieni katkelma :

”Nälkä ja nöyryytys. Nälkäinen ihminen tuntee äärimmäistä häpeää. Kaikki halut, kaikki pyrkimykset ja kaikki unelmat menettävät merkityksensä, ja ajatukset kiinnittyvät yksin ruokaan. Voi olla, että olen todistamassa jotakin sellaista, jonka olen itsekin kokenut, tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina - nälän mitätöimät ihmiset, nälän halventamat ihmiset eivät pohtineet teologiaa, he eivät ajatelleet Jumalaa tai filosofiaa tai kirjallisuutta. He ajattelivat leipäpalasta. Heille leipäpala oli Jumala, koska tuolla hetkellä yksi ainoa leipäpala täytti heidän koko maailmankaikkeutensa. Kun nälkä halventaa ihmisen, myös hänen henkensä surkastuu. Hänen kaikki ajatuksensa kohdistuvat leivän hankintaan. Hänen rukouksensa kohdistuvat kupilliseen maitoa.


Tästä on seurauksena häpeä.


Heprean kielessä sana nälkä liittyy häpeään. Profeetta Hesekiel käyttää ilmaisua "Kherpat raav" - nälän häpeä. Raamatussa puhutaan kaikenlaisista sairauksista, luonnonmullistuksista ja katastrofeista, mutta ainoa asia, jonka Kirjoitukset yhdistävät häpeään, on nälkä - nälän häpeä. Häpeää ei yhdistetä sen paremmin sairauteen kuin kuolemaankaan, ainoastaan nälkään. Ihminen kykenee elämään tuskiensa kanssa, mutta yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kärsimään nälästä.”

Joskus kun paastoaa, voi tuntea nälän. Mutta se ei ole yhtään sama asia, koska se on vapaaehtoista ja tietää, että ruokaa saa, heti kun sitä haluaa, niin paljon että on täynnä. Ainoa asia, minkä pystyin yhdistämään yllä olevaan tekstiin oli rakkauden nälkä. Ja se sama häpeä, jonka valtaa joutuu, kun joutuu elämään rakkauden nälänhädässä. Molemmissa ollaan niin ihmisen perustarpeiden äärellä. Leivän ja rakkauden. On vaikea tai suorastaan mahdottomuus keskittyä kauheasti muuhun, kun jommankumman suhteen elämä on aivan nälkärajalla. Kun ajattelee vain, mistä saisi rakkautta. Kuka sanoisi lempeän sanan ja koskettaisi hyväksyvästi. Kun elää pienestä suupalasta toiseen, mutta aina on nälkä. Ja niin suuri häpeä siitä. Kun tuntuu, että aina on kerjuulla ja odottamassa, josko tämä päivä muuttaisi kaiken. Antaisi sen, mitä tarvitsen elämiseen.

Mitä kaikkia valtavia fyysisiä ongelmia puutteellinen ruokavalio aiheuttaakaan. Ja mitä valtavia sielun ongelmia rakkauden nälänhätä aiheuttaakaan.

Toisaalta maailma on niin ”pieni” ja sähköisten yhteyksien päässä melkein jokainen. Ja kuitenkaan en voi netin kautta välittää jääkaappini sisältöä kellekään. Ja vaikka kuinka imuroisin kaikki tiedostot ja ohjelmat, mikään niistä ei antaisi elämääni rakkauden kosketusta. Ruokaa ja rakkautta ei siirrellä netissä.

Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt minun pitää lähteä syömään. Vaikkei ole niin nälkäkään. On vain kello sen verran että on ruokailu sovittuna. Osaako siitä olla kiitollinenkaan?