Pehmenemään päin?

”Soft: Tunti kevyttä kuntoilua kaipaavalle! Peruskuntoa, lihaskuntoa ja venyttelyä sisältävä rauhallinen tunti. Sopii huonokuntoisellekin/aloittelevallekin kuntoilijalle!”

Tuolta itseni löysin viime viikolla. Sopii huonokuntoisellekin kuntoilijalle. Niin sopi..  Sitten kesäkuun lopun en ole käynyt missään jumpassa ennen tätä. Kesäkuun jumpan jälkeen tuli se jumitus, joka vaikutti niin että toinen korva tuntui lukossa olevalta. Siltä se tuntuu jossain määrin edelleen. Heinä- ja elokuussa korva tuntui koko ajan. Kävin fysioterapiassa 10 kertaa eikä siitäkään välitöntä apua ollut. Syyskuun alussa tunne meni pois. Sitten tein jotain väärää liikuntaa ja se tuli takaisin. Sitten se taas meni pois ja nyt taas tuli takaisin. Ehkä tämä tästä taas muutaman päivän päästä menee pois, mutta voi sitten taas tulla takaisin. Olotila ei ole niin huono kuin kesällä, onhan tähän nyt vähän tottunut ja ottaa rennommin – en ole niin huolestunut, kun tietää että se poiskin menee. Mutta vähän tylsä kyllä. Tuntuu, että aika helposti se sitten kuitenkin tulee (tämä viimeisin tuli useamman tunnin kävelylenkistä, missä meni hartiat jotenkin jumiin). Mutta tietty pieniä vaivoja, pääsen liikkeelle kuitenkin.

Tuntuu, että olen nöyryyskoulussa edelleen, ehkä uudella luokalla (kai sitä on ihan loppuelämäksi). Mutta olen siellä nyt oikein mielelläni. Juuri sinne kouluun kuulunkin – juuri tätä koulua tarvitsen. Jotenkin olen saanut nähdä taas jonkun kuorikerrokseni alle. Sitä kovuutta ja ylpeyttä mikä itsessä on ja mikä elämää ja rakkautta estää. Kiltit tytöt ja pojat ovat ylpeydessä usein pahimpia. Tai ainakin minä olen. Kun on miellyttämisen tarpeessa yrittänyt olla ulkoisesti kiltti tyttö, on siinä jotenkin sitten kätkenyt oman todellisen itsensä. Ihan itseltäänkin. Piiloon on jäänyt paljon asioita, se kova ylpeyskin. Siellä se olla möllöttää, muttei sitä ole oikein kunnolla edes nähnyt. Vaikka se tietysti koko ajan vaikuttaa. Helpommin tulee vain huomattua sellaiset asiat kuinka itseä on kohdeltu kaltoin jne, vaikka jatkuvasti omalla ylpeydellään sulkee pois toisia, ajattelee halveksivasti, on tuomiohenkinen ja armoton, tekopyhä, teeskentelijä, välinpitämätön, kostonhaluinenkin jne. Nämä sanat tuntuvat kovin vahvoilta, mutta siellä ne kaikki ovat jyllänneet. Ihan tämmöisessä kiltissä tytössä. Joka kiitos Jumalalle on kyllä jo jonkun verran päässyt vapaaksi kiltteysvankilasta. (Tosin voiko vankilasta olla vain osittain vapaana..?)

Kun lapsella on huono itsetunto, lienee loogista, että jostain sitä on yrittää epätoivoisesti paikata. Kouluaikani olen ollut sosiaalisesti ihan hukassa. Jatkuva epävarmuus hyväksytyksi tulemisesta jne. Sitä sitten itse paikkasin aika paljon sillä koulumenestyksellä. Siitä tuli jonkunlainen hyväksytyksi tulemisen tunne. Valheelle rakentunut, mutta joku selviämissuoja kuitenkin. Niinhän se menee. Samaa suoritusta ja hyväksynnän hakemista sitten yliopisto ja työelämä päälle. Kunnes on burnoutissa ja huomaa että tämä taktiikka ei enää toimi ollenkaan. Ei enää ollenkaan. Ne kaikki, joita halveksin koulussa huonon koulumenestyksensä tähden: niillä on perheet ja ihan hyvä työelämä. Ne ovat löytäneet oman juttunsa elämässä. Minulta se on mennyt niin pitkälle ohi. Ja nyt minä teen parannusta siitä, että halveksin. Nyt minä tunnustan ylpeyttäni. Tunnen syntini. Ja tunnen armon omalle kohdalleni. Taas pikkuisen syvemmältä. Se tuntuu hyvältä.

Näitä ylpeysjuttuja on niin paljon. Perhe-elämä on kyllä semmoinen alue, josta paljon löytyy. Ja vaikka mistä – asenteista toisiin uskoviin, tapoihin jne jne. Törmäilen näihin ylpeyden ajatuksiin nyt ihan jatkuvasti. Oikein otetaan kiinni. Kiitos siitä! Asennemuokkausta kiitos ja oikein kunnolla! Aivopesua tänne ja paljon. Oikeassaolemispätemistarve jonnekin kauas minusta.. (vaikka tuntuu melkein pelottavalta sanoa niin, koska sellaiselle ajatusmallille on rakentanut  niin paljon. Onko minua olemassakaan, jos en ole Oikeassa..? Voisiko olla vain armossa ja totuudessa ilman että olisi oikeassa..?)

Olen varmasti aina halunnut tulla joksikin suureksi, joka saisi sitten valtavasti arvostusta ja hyväksyntää. Näihin kuvitelmiin voi väärinkäyttää myös hengellisiä tarkoitusperiä. Vaan onneksi Jumala on ottanut kiinni ja näyttänyt, että näissä jutuissa on toinen tyyli. Ja että rakkautta ei tarvitse ansaita. Eikä hyväksyntää. Sen saa vain ihan olemalla sitä mitä on. Jos sitten haluaa tehdä jotain niin saa tehdä siksi että rakastaa ja haluaa tehdä – ei siksi että tarvitsisi tulla joksikin sen tekemisen kautta. Nämä ovat tämmöiselle meikäläiselle suuria ja hitaita oivalluksia. Hitaita siinä, että ne saavuttaisivat myös ihan koko ajattelun, ei vaan jotain tiedollista pintakerrosta. 

Ensi viikolla ajattelin kysyä yhdestä pienestä avustusmatkasta, jos pääsisi reissuun mukaan. Tuntuu nyt että tästä jutusta välitän ihan aidosti. Se on taas vähän niin kuin uusi juttu. Siis se ihan aito välittäminen. Ettei menisikään itsekkäistä motiiveista, vaan ihan tosiaan niiden ihmisten takia. Todella outoa! :)

"Joidenkin ihmisten synnit ovat nähtävissä ja tulevat tuomituiksi ennemmin, toisten taas myöhemmin." (1. Tim. 5:24)

 "Älä ole viisas omissa silmissäsi." (Snl. 3:7)

 "Älkää tavoitelko korkeita, vaan sopeutukaa vaatimattomiin oloihin. Älkää olko omasta mielestänne viisaita." (Room. 12:16)

"Olkoon rakkautenne vilpitöntä. .. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." ( Room. 12:9,10)

Turvapaikanhakija

Pieni surumielisyys ja rauha on parempi kuin pieni epämääräinen ahdistus ja levottomuus. Jotenkin tässä tuntuu selvinneen, ettei tuo tapailu nyt sitten ainakaan tällä erää johtanut siihen kaikkein kaivatuimpaan lopputulokseen. Vaikka kirjoitinkin viimeksi että on rauha, niin jotenkin se sitten hävisi kuitenkin aika pian edellisen kirjoittamisen jälkeen. Vaan nyt sitten taas on. Pienen surumielisyyden kera. Se on ihan hyvä yhdistelmä. Ahdistus on paljon pahempaa.

Vaan oli kyllä tärkeä kuukausi. Sai taas jotenkin katsoa itseäänkin uudesta näkökulmasta. Jotenkin kaikki asiat tulevat niin lähelle, kun miettii oikein vakavaa suhdetta. Oma käytöskin tulee ihan silmille ja joutuu sitä todella pohtimaan. Kaikki ei ole ollenkaan niin hyvää kun haluaisi ja millaista kuvaa on tavallaan helppokin ylläpitää silloin kun ihmissuhteet ovat pinnallisempia. Tuntuu, että Jumala ehti nostaa monta asiaa esiin tuonakin aikana. Ja toisaalta monia turhia pelkoja taas karisi pois. Erittäin paljon itsetuntemusta lisäävä ja rakentava kuukausi.

Tietyt teemat ovat pyörineet mielessä: Jumalaan täydellisesti turvautuminen. Jumalan rakkaus. Jeesus, joka toi Jumalan rakkauden maailmaan, Hänen kuvansa kaltaisuus. Itseni olen saanut esimerkiksi kiinni tietämisestä kiinni pitämisestä. Aivan kuin Jeesus olisi ensi sijaisesti tuonut maailmaan oikean opin, ja tästä oikeasta kiinni pitäminen olisi tärkein asian. Jotenkin olen nyt kuitenkin tajunnut edes pikkuisen siitä että Jeesus toi tänne ensi sijaisesti Jumalan rakkauden. Tämä rakkaus on se juttu. Totuus onkin rakkaus. Jeesus sanoo: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35) Oikeassa oleminen ei ole rakkautta. Mutta totuudesta kiinni pitäminen on. Koska rakkaus on totuus.. Ja Jeesus on totuus..

Pitkään olen elämässäni kaivannut rakkautta. Että saisi sitä kokea ja siitä ollut jotenkin suurin piirtein epätoivoinen. Jotenkin Jumala on sitä tyhjyyttä pikku hiljaa täyttänyt. Huomaan nyt rukoukseni muuttuneen. Ei enää huutoa ”anna minua kokea rakkautta” vaan yllättävä uusi suunta: ”anna minun rakastaa!” Edelleenkin kokee itsensä tavallaan tyhjäksi, mutta silti jotakin on tapahtunut. Nyt sanookin: ”Anna minun rakastaa! Älä anna minun kuolla itsekkyyteeni ja ylpeyteeni, vaan auta ja opeta minua rakastamaan! Että edes pikkuisen voisi heijastaa Jeesusta tälle maailmalle. Edes ihan pikkuisen. Ei omaa itseään vaan Jeesuksen kuvaa.” 

Rakastava sydän ei pelkää. Tämä pelko-alue on toinen juttu, mitä olen paljon miettinyt. Kuinka pelot saavat ihmisissä esiin kaikki huonot puolet. Ja kuinka sielunvihollinen toimii ihmisessä juuri pelkojen kautta. Pelot saavat puolustautumaan, laittamaan muureja, syyttelemään toisia, suojelemaan omaa egoa, vahingoittamaan toisia tai jättämällä heidät suojaa vaille. Melkein kaiken pahuuden takana on jotenkin pelko. Ihmisen pelko paljastetuksi tulemisesta. Kun ei ymmärrä rakkautta ja armoa. Että vaikka olemme pahoja, on olemassa rakkaus ja anteeksiantamus. Ettei tarvisisikaan paeta tai suojautua, vaan totuus onkin rakkaus. Jumala onkin rakkaus. Ja ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon, silla pelossa on rangaistusta. Joka pelkää ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

Jotenkin tämä maailmantilanne ja kaikki herättävät vain entistä vahvemmin ajattelemaan, missä oma turva on. Onko se 100 % Jumalassa vai turvaako muihin asioihin. Jotenkin tajuaa, että mikä muu ei tule kestämään kuin turva Jumalassa. Jos pelkää jotain, silloin turvaa johonkin muuhun, sellaiseen mikä ei kestä todellisia koetuksia. Nyt tarvitaan Jumalan kalliomaata, Jumalan Isän sydämeltä tulevaa rakkauden turvaa, Hänen voimaansa luottamista, Jumalan kalliolle rakentamista. Kaikki muu tulee huuhtoutumaan pois myrskyjen mukana.

Rukoukseni on, että Jumala vapauttaisi aivan kaikesta pelosta. Että rakkaus saisi voittaa ja pelot saisivat hävitä. Tämänkin Jumala on mahdolliseksi luvannut ja tähän haluan vedota: ”Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikista peloistani.” (Ps. 34:5) Vaikka vieläkin pelkään paljon ja rakastan vähän, haluan uskoa että Jumalalle on mahdollista vapauttaa minut kaikista peloistani. ”Katso, minä olen Herra.. Onko minulle mikään mahdotonta?” (Jer. 32:27)

 "Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:10)

 "Sillä sinä olet minun turvapaikkani, vahva torni vihollista vastaan." (Ps. 61:3)

"Ei hän pelkää pahaa sanomaa, hänen sydämensä on vahva, sillä hän turvaa Herraan." (Ps. 112:7)

Syysrauhaa

”Onnellisia ovat ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat! Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla.” (Ps. 84:6-7)

Tämä oli elokuun raamatunkohta minulle. Reissuja, joilla mentiin Jumalan voimassa, kun oma voima loppui heti alkumetreille. Elokuun ensimmäinen viikko oli raamattuviikko Ruotsissa. Alussa onnistui stressaamaan sielläkin puheitani, mutta sitten Herra antoi oikean vaihteen ja löytyi kevyt olo. Viikko oli jotenkin valtavan siunaava, Jumala teki paljon itsessäkin – ei sitä selittää osaa.

Sitten oli joitakin päiviä aikaa hiukan toipua ja eikun uudelleen Ruotsiin puhumaan naistenpäiväviikonloppuun. Tässä vaiheessa lähtö jo takkusi tosi paljon. Sain silloin tuon alussa olleen raamatunkohdan ja sen voimalla sitten mentiinkin. Sitten taas kotiin muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen lähtö Italiaan. Taas oli vaikeuksia lähteä. Ja taas eräs ihminen lähetti minulle tuon raamatunkohdan. Ja taas mentiin. Vielä siellä Italian viikon keskivaiheilla pidettiin raamattupiiriä ja aiheena oli kuin olikin tämä psalmi 84.

Oli rankka elokuu ja oli niin siunaava elokuu. Minulla on vielä jotenkin niin paljon asenteessa opittavaa suhtautuakseni näihin puhumisiin ja muuhun tämmöiseen palveluun. Toisaalta on niin hienoa olla välittämässä jotakin mitä on Herralta saanut, mutta sitten taas välillä murehdinkin niitä tilanteita ja stressaan. Ei voi kuin rukoilla, että Jumala nyt tekisi työtä vielä asenteeni kanssa tällä alueella. Että todella voisi olla ilo palvelemisesta ja ettei sen tarvitsisi tuntua yhtään väkisin vääntämiseltä, kun se kerran ei sitä ole. Että saisi kokonaan olla siinä Jumalan voimassa eikä tarvitsisi yhtään yrittääkään omin voimin.

Mutta joo, jos laittaa nimeni youtubeen, niin sieltä niitä elokuunkin puheita sitten löytyy. Suomeksi ja englanniksi.

Nyt tosiaan puhuin ensi kertaa englanniksi mitään Jeesuksesta ja Raamatusta. Se oli kyllä vaikeaa. Huomasin, että vajavaisen kielitaitoni takia piti jättää aika paljon sanomatta, kun vain en osannut ilmaista joitain asioita englanniksi. Kun puhuu Jumalasta, ei haluaisi että tulee väärinymmärryksiä kielenkään takia. Jotenkin asiat piti sanoa aivan tönkkökökköyksinkertaisesti, kun ei vain englanti ollut oikein kunnolla hallussa. Paperiin tuli pitäydyttyä paljon enemmän, kuin mitä tekisi omalla äidinkielellä ja spontaaneja puheen aikana tulevia ajatuksia oli paljon vaikeampi sanoa ääneen, kun niitä ei ollut paperilla valmiina muotoiltuna.

Niin, ajattelin kyllä siellä Italian viikon aikana, että jos Jumala haluaa minua käyttää vielä joskus enemmänkin puhumaan englanniksi, kielitaitoa tarvitsisi kyllä teroittaa. Aina silloin tällöin jostakin keväästä lähtien on mieleeni noussut hataria mietelmiä jonkinsorttiselle raamattukurssille osallistuminen Englannissa. Tuo Italian viikko nosti nämä ajatukset hyvin konkreettisesti mieleen. Mutta silti ei ole vielä tullut sellaista selvää juttua ja merkkiä siitä että oikeasti ilmoittautuisi jonnekin ja lähtisi. Se on nyt siellä jossain ajatusten takavarastossa ja odottaa sitten, että tuleeko Jumala nostamaan sen esiin selkeästi. Siihen asti voi vaikka lukea Raamattua aina välillä englanniksi.

Jokunen väsymyksen kyynel tuli kuukauden aikana vuodatettua, mutta kyllä voima annettiin. Ja onko nyt sitten syyssateiden siunausten aika? En tiedä, mutta näköjään on ainakin treffeillä käymisen aika. Matkoilta tultuani minua pyydettiin (taas) ulos. En nyt voi sanoa että taho olisi ollut aivan yllättävä – tiettyä pitkäjännitteisyyttä on ollut havaittavissa – mutta kun kaikki tapahtuu lyhyessä kohtaamisessa automarketin parkkipaikalla, niin oma juttunsa siinäkin.

Sillai kiva että on rauha tässä asiassa. Ei nyt itse osaa sanoa vielä juuta eikä jaata. Mutta on rauha ja voi kaikessa rauhassa tutustua ja luottaa Jumalan käsiin tämän asian ihan kokonaan. Kyllä Isä sitten tämänkin johdattaa niin kuin on tarkoitus. Varmasti koskaan aiemmin minulla ei ole ollut näin rauhallista suhtautumista tällaiseen asiaan kuin nyt. Ei tarvitse heti tietää kaikkea. Ei tarvitse ajaa asioiden edelle. Ettei tarvitse ahdistua, jos ei heti tunne jotakin tai ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista. Voi vain olla - ja antaa syyssateiden sataa.

”Löysihän lintunen kodin ja varpunen pesän, johon se poikasensa laskee – sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani.” (Ps. 84:4)

Treffeillä nähtiin mm. kanoja naapurikaupungissa. Olivat menneet jo orrelle..

Tipu piipittää

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä blogi alkaa lähestyä loppuaan. Vaikka asioita tapahtuu ja mielessä pyörii juttuja niin kuin ennenkin, en oikein saa enää samanlaista intoa niiden kirjoittamiseen kuin ennen. Ja että tämä kirjoittaminen on viimeisten kertojan osalta tuntunut kauhean vaikealta- kankealta -vaikka aiemmin sen on ollut tosi helppoa ja kivaa. Ilmeisesti hiipuu kunnes loppuu kokonaan. Väännetään nyt kuitenkin vielä jotain:

Kulunut viikko on ollut hyvin merkittävä - aivan kuin suuntaviivoja tulevaan. Aivan kuin Hengessä olisi tapahtunut paljon ja että tulevaisuudessa ne tulevat konkretiaksi myös käytännössä. Ja tuntuu erikoiselta, että uskallan sanoa näin, vaikka mitään ei ihmimillisesti katsoen olekaan muuttunut tai sovittuna. Silti on erikoinen varmuuden olo. 

Viikon tapahtumat liittyvät Israeliin ja omaan persoonaani, Herran tekemisiin kummallakin taholla. Helmikuussa Israelin matkalla tapasimme matkaryhmän kanssa erään Israelissa 2 vuotta asuneen suomalaispariskunnan. Nyt he olivat kesälomalla Suomessa ja tapasimme melkein koko helmikuun matkaporukalla. Rukoilimme yhdessä ja jotenkin sen jälkeen on vain tuntunut selvältä, että jatkossakin tulemme menemään Israeliin ja toimimaan jotenkin myös heidän kanssaan . Pienesti vai isosti, mitä, missä ja milloin – se on täysin Jumalan käsissä. Koko tämä juttu on niin käsittämätön, ja se mitä Jumala on tekemässä Israelissa vielä tulevaisuudessa, on niin ihmeellistä. Vielä on Raamatun lupauksia täyttymättä, vielä on 10 Israelin heimoa identiteettiään tuntematta, vielä on maata asuttamatta, vielä ei ole Juuda ja Efraim tullut yhdeksi, vielä ei ole peitettä otettu pois juutalaisten silmiltä. Mutta kaiken sen Jumala on luvannut tehdä ja se on tulossa. Ja tietysti Jeesus tulossa Kuninkaana.

Sitten toisessa tilanteessa eräs henkilö rukoili puolestani ja sai siinä Herralta profetaalista sanaa persoonaani liittyen. Sanomassa oli monia asioita, mutta yksi asia oli sellainen että persoona on puhjennut kukkaan. Että se on nyt auki. Aina ennen olen kokenut ja saanut sanomiakin siitä nupulla olemisesta. Ettei uskalla olla tai ettei ole vielä kunnolla oma itsensä. Tästä prosessista olen paljon kirjoittanutkin. Itsestäkin on välillä tuntunut viime aikoina, että kenties vähitellen alkaa olla jo auki. Että olisi jo kuoriutunut. Muistan kuinka olen kirjoittanut täällä kuoren sisässä olemisesta ja peloista olla oma itsensä. Jumalan on hautonut ja hoitanut todella. En meinaa enää tunnistaa tätä pelkoa. Olen kyllä jo aika lailla oma itseni. Hyvin vajavainen ja armoa ja rakkautta runsaasti tarvitseva. Mutta kuitenkin ei niin kuorellinen enää. Ehkä nyt ihan tipu sitten. Ulkona kuorestaan ja ihmettelessä että mitäs noilla kuorilla olikaan virkaa. Jättämässä kuoret taakseen ja piipittämässä eteenpäin, emon perässä.

Tämä sama henkilö joka rukoili, piti raamattutunnin myös aiheesta leimautuminen. Hän kertoi siinä esimerkkinä muun muassa kanoista, joiden untuvikot leimautuvat ensimmäiseen näkemäänsä olioon, emoonsa ja seuraavat sitä sitten kaikkialle. Puheen idea oli kertoa kuinka tärkeää uskovan on leimautua Isään Jumalaan, Jeesukseen ja Jumalan Sanaan, jotta voi sitten saada tarvittavan opetuksen, suojan jne. Oli hauskaa että kanat olivat mukana puheissa. Ja kun on päässyt ulos kuorestaan eihän sitä muuta haluakaan kuin seurata Jeesusta vaan joka paikkaan.

Tässä lopussa on viime viikolla otettu kuva. Juudan leijona ja Suomi. Tämä yhteys on tärkeä. Tämä on aivan älyttömän tärkeä. Tästä kuullaan vielä. 

Ja sitten vielä persoonallisen näköinen kukko ja kana myös. Nämäkin näin kuluneella viikolla.

Tosiaan, tästä kirjoittamisesta ei todellakaan meinaa tulla enää mitään. Ja nyt on pian alkamassa elokuu, jossa minulla on muutenkin taas tosi paljon menoja. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran. Jos lehti olisi kääntymässä. Blogi päättymässä ja jotain muuta alkamassa? En tiedä. Isän käsissä kaikki.

Heinäkuun huminoita

Ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, kun ei ole oikein mitään aihetta selkeästi mielessä. Pää on tuntunut aika sekavalta viime aikoina, on ollut vaikea keskittyä Sanankin lukuun. En yhtään tiedä mistä tämä johtuu. Mutta ei nyt silti mitään hätääkään ole. Kivoja päiviä on ollut, kivoja kesäjuttujakin ystävien kanssa, mikä ei ole minulle itsestäänselvyys. Ja välillä itkua väliin joistain asioista. Kaikki on ihan hyvin, vaikka tuo korva vielä oirehtiikin. Ehkä ei kuitenkaan enää ihan niin pahasti häiritsevänä kuin aiemmin. Fysioterapiat jatkuu ja silleen.

En tiedä mitä tämä on. Ehkä jotakin on tapahtumassa. Ensi viikolla onkin yksi juttu tulossa, mistä mietin, että se voi avata jotain uutta. Mutta ei kyllä mitään paineita ole siitäkään. Herran käsissä kaikki ja kaikki on hyvin. 

Tämä tuleva syksy on tuomassa isoja muutoksia monien ystävieni elämään: opiskelujen aloittamista uudessa kaupungissa näin aikuisiällä, toiseen maanosaan työn perässä muuttamista, isoja parisuhdeasioita jne. Ihmettelen sitä rauhaa mikä minulla on. Usein tällaisia kuullessani on tullut kamala olo että minäkin haluaisin jotain uutta. Nyt on rauha. Ja silti miettii, että olisiko itselläkin kuitenkin jotakin uutta myös tulossa. Tietysti aina katselee myös tätä maailman tilannetta. Muutoksia voi tulla elämään myös ihan ulkopuolisista syistä. Ja silti on vain rauha. Kaikki on Isän käsissä. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” 

On ihanaa kesää – niin kaunista. Ehkä lähden nyt metsään katsomaan löydänkö pari mustikkaa. (Vai hetkinen, nyt kuuluu kyllä ukkosen jyrinääkin.. saa nähdä menenkö sittenkään..)

”Kun katselen sinun taivastasi, sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet asettanut paikoilleen, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen! (Ps. 8:6-7)

P.S. 57 ajokilometrin, 2,8 mustikkalitran ja 4 km vaellusreittikävelyn jälkeen voi todeta että kannatti lähteä metsään eikä ukkonen tullut yhtään perässä. Kauniita hetkiä oli taas luonnossa. Muuten, jos joku lukija sattuu olemaan innokas mustikanpoimija, ostaisin kyllä mielelläni oman ja maatilan käyttöön. Omat poiminnat jää kuitenkin vähiin, sen tiedän.

"Vihreille niityille hän vie minut lepäämään, tyynten vetten äärelle hän minut johdattaa." (Ps. 23:2)

Tukossa lukossa

Tuleekohan tästä kirjoituksesta vaan sairaskertomus..? Kyllä erilaiset vaivat ainakin minun ajatukseni helposti kietovat – jotenkin jää vaan niitä miettimään ja jotenkin käpertyy itseensä ja vaivoihinsa. Minulla on nyt ollut kaksi viikkoa uusi ongelma, joka ei ole vielä helpottanut. Olen pitkään soimannut itseäni liikunnan puutteesta ja pari viikkoa sitten innostuin sitten taas pitkästä aikaa menemään jumppaan. Se oli tosi rankka, mutta olin tyytyväinen, että oli tullut käytyä, ja ajattelin, että jos vaikka nyt innostuisin jo liikkumaan enemmän jatkossakin.  Jumppaa seuranneena aamuna vasen korvani oli jotenkin erikoisen oloinen ja se on ollut sitä nyt sitten tosiaan koko ajan siitä eteenpäin. Kaikuu, humisee, vinkuu, välillä kuuluu huonommin, jotkut normaalit äänet tuntuvat välillä tosi ikäviltä jne. Olen ehtinyt jo käydä terveydenhoitajalla, yleislääkärillä, korvalääkärillä ja kaksi kertaa fysioterapeutilla näiden kahden viikon aikana. Katsotaan nyt sitten mitä tästä seuraa. Vaikka mieli on meinannut välillä mennä matalaksi, olen kuitenkin koittanut luottaa Herraan tässäkin asiassa. Sen verran vähän minun on tarvinnut sairastaa, että sillä alueella en ehkä niin ole oppinut luottamaan, vaan helposti tulee pelkoa. Eihän tämä vaiva varsinaisesti mitään tekemisiä eikä muutakaan estä. On vain enemmän tai vähemmän tympeä olo kun melkein koko ajan kuuluu joku ylimääräinen ääni. Pienempää tinnitusta minulla on ollut jo 20 vuotta, mutta tähän verrattua se ei ole mitään. Tietysti Isältä pyytää että apu voisi tulla.

Maailmalla tapahtuu taas niin paljon, ja minä sitten mietin jotain korvaani enkä pysty kunnolla keskittymään muuhun. Esimerkiksi rukoilemaan Israelin tilanteen puolesta. Tuntuu melkein oudolta katsoa tilannetta nyt vain täältä kaukaa, kun viimeksi vastaavassa tilanteessa marraskuussa 2012 oli siinä niin itse mukana – kuulemassa hälytyksiä ja juoksemassa suojaan. Jotenkin tilanne vaikuttaa vielä pahemmalta nyt. Jälleen kerran epäselvyys tulevasta – mitä tapahtuu, loppuuko tämä äkkiä vai kestääkö kauan. En voi vieläkään oikein käsittää, kuinka juuri silloin niiden parin viikon aikana kun olin Israelissa marraskuussa 2012 oli tämmöinen raketti-iskujen erikoistilanne. Aivan erilailla katsoo nyt tätä nykytilanne, kun on se omakohtainen kokemus siellä. Kyllä se herkisti – jopa minuakin – ymmärtämään jotakin siitä mitä on olla siellä tämmöisessä tilanteessa.

Vaikka toisaalta myös nämä sairaudet kääntävät sisäänpäin, kai ne sitten kuitenkin myös herkistävät ymmärtämään toisten kärsimystä. Olin viikonloppuna valtakunnallisessa hengellisessä tapahtumassa ja huomasin rukoilevani kovasti edessäni istuvan nuoren naisen puolesta, jonka selkäranka oli jotenkin skolioosissa ja hänen oli selvästi hiukan hankala istua penkillä pitkään, hartioitansa taisi kiristää ainakin niin kuin minullakin. Ja sitten rukoilin. En tiedä olisinko muuten rukoillut, jos ei itsellä olisi ollut samoja juttuja.

Mutta eipä tule nyt kirjoittamisesta tämän enempää, tukossa kroppa ja ajatukset.. Pitänee siirtyä vaan kirjan luvun pariin.

Näiden tilanteiden jakeella eteenpäin: ”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut.” (Room. 8:28)