Lost and Found

Marraskuu on jo aika pitkällä. Muutama lumihaiven maassa, mutta plussakeliä on taas luvattu. Viime viikonloppuna oli pikkupakkasta. Ainakin tuolla Pietarin suunnalla, missä minä viime viikonlopun vietin. 

Oli jotenkin hienoa olla pitkästä aikaa Venäjällä. Olen kyllä vuosien varrella käynyt tuossa rajan takana 7 kertaa aikaisemmin, mutta edellisestä kerrastakin oli jo melkein 5 vuotta aikaa. Useimmat aikaisemmat matkat ovat jotenkin liittyneet venäläisiin lastenkotilapsiin. Sitten on ollut myös pari edelliseen työhöni liittyvää reissua. Nyt oli ihan uusi syy: lähdin mukaan ryhmään, joka käy tervehtimässä Pietarissa asuvia juutalaisia ja vie heille avustusta. Jumalan antama kiinnostus ja välittäminen juutalaisista sai nyt siis tämän suunnan, kun jossain vaiheessa aloin ymmärtää että tuossa rajan takana heitä onkin valtavia määriä. Ettei välttämättä tarvitse lähteä Israeliin halutakseen osoittaa välittämistä juutalaisille. Lähempääkin löytyy. 

Aivan oli hyvä matka. Ja erityisesti jotenkin sen jälkeen on ollut siunattu olo. En osaa selittää, mutta vaikka oli vain muutaman päivän pois ja tapasi vain muutamia vanhuksia siellä, silti jälkeenpäin on ollut olo niin kuin jotain isompaakin olisi tapahtunut ja aivan kuin olisi ollut pitkäänkin poissa. Ja ihan kuin jälleen kerran Israelin kansan siunaaminen (yhtä lailla Israelin ulkopuolella) olisi tuonut siunausta itselle. Juuri niin kuin Jumala lupaakin tapahtuvaksi:  ”Siunattu olkoon, joka sinua siunaa, kirottu, joka sinua kiroaa!" (4. Moos. 24:9) Näin se aina toimii – läpi historian. Yksilön ja kansakuntien kohdalla. Suhtautuminen Israelin kansaan vaikuttaa siunausta tai kirousta. Tämän takia olisi niin valtavan tärkeää, että Suomessa monella tavalla ymmärrettäisiin siunata Israelia.

Toinen teema, mikä tänä syksynä on ollut paljon mielessä, liittyy oikeastaan tähän samaan. Jotenkin tämä nyt alkaa vain kirkastua ja kirkastua – Jumala tuo esiin sen, mikä on ollut kätköissä, mutta koko ajan hänen tiedossaan. Nimittäin suomalaisten israelilaiset juuret. Raamatusta voimme hyvin selvästi ymmärtää, että kuningas Salomon kuninkuuden jälkeen vuonna 930 eKr Israelin valtio jakaantui kahtia. Etelään muodostui oma valtio Juuda, joka koostui Juudan ja Benjaminin heimoista ja pohjoiseen tuli valtio nimeltä Israel (Efraim), joka muodostui 10 muusta Israelin heimosta. Pohjoisvaltiossa hylättiin Jumalan antamat säädökset, joka johti valtion tuhoon. Vuonna 722 eKr nämä pohjoisvaltio-Israelin heimot vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, eikä heistä ole kansoina sen jälkeen enää mitään kuulunut. Jumala kuitenkin lupasi tuoda myös nämä kadonneet heimot takaisin. Eihän Israel voi olla Israel ilman kaikkia 12 heimoa! Nyky-Israel koostuu vasta  2 heimosta, jotka ovat vuosituhansien saatossa säilyttäneet juutalaisen identiteetin. Nyt elämme uutta vaihetta, jossa Jumalan Henki on herättämässä vielä nämä 10 muutakin takaisin heimoa israelilaiseen identiteettiinsä.

Israelissa tätä aihetta on tutkittu ja toki Suomessakin. Ostin tässä hiljan vastailmestyneen kirjan ”Tuon heidät takaisin” (Pekka Sartola 2014). En ole vielä ehtinyt lukea, mutta esitelmän aiheesta kuulin. Jännästi tämä teema nyt nousee niin joka puolelta. Aivan kuin nyt olisi tullut aika alkaa puhua tästä ääneen, eikä enää kuiskia takahuoneissa, että tällainenkin mahdollisuus on. TV7:ssä on ihmeellinen ohjelmasarja ”Israelin vuoret”, jossa rukouksessa raivataan tietä näiden heimojen paluulle Israelin vuorille. Ilmeisesti nämä heimot ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Mutta selvästikin Suomessakin näitä joitakin heimoja on. Kenties tosi moni suomalainen on juureltaan Israelin heimoja – valittua kansaa. Se on jotakin niin käsittämätöntä. Se tekee niin nöyräksi. Kyllä Jumala sen vielä paljastaa loppuun asti. Dna-tutkimuksilla asioita voidaan varmasti selvittää. Mutta tietysti ihmeellistä on että Pyhä Henki voi näitä asioita näin avata – myös Hän voi identiteetin kertoa. Elokuun yhdellä raamattuviikolla eräs nainen kertoi aamulla, että herätessään hänellä oli mielessä sana ”Manasse”. Hän ei yhtään tiennyt että mitä se tarkoittaa. Hän ei tiennyt että yksi Israelin heimoista on Manasse. Itse ajattelin toki heti että Jumala puhui. Olimme puhelleet juuri edellisenä päivä kadonneista heimoista muiden kanssa, mutta tämä nainen ei ollut niissä keskusteluissa mukana. Ja sitten hän ihmettelee seuraavana aamuna että mitä tarkoittaa ”Manasse”.. Nämä ovat niin valtavia asioita.

Itselle ei ole tullut vielä mitään aavistusta siitä mitä heimoa voisin olla vai onko mitään heimoa. Jumala sen sitten näyttää jos haluaa. Se on hänen asiansa. Ja tietysti Jeesuksen seuraaminen on tärkeintä, vaikka olisi ihan mitä vain tai vaikka ei olisi. Parannuksen tekeminen ja valossa vaeltaminen. Syntinsä tunnustaminen ja Jeesuksen vanhurskauden kautta eläminen. Totuus ja armo. Jeesuksen paluun odottaminen. Ja Israelin siunaaminen. Ne kuuluvat kaikille. 

Vaan silti tämä Israelin heimot -asia on niin valtavaa..

”Minulle tuli tämä Herran sana: ”Sinä, ihmislapsi, ota sauva ja kirjoita siihen: ’Juudalle ja häneen liittyneille israelilaisille’. Ota sitten toinen sauva ja kirjoita siihen: ’Joosefille; Efraimin ja koko häneen liittyneen Israelin huoneen sauva’. Vie ne sitten lähelle toisiaan niin, että niistä tulee kuin yksi sauva sinun kädessäsi. Kun sitten maanmiehesi pyytävät sinua kertomaan heille, mitä tarkoitat sauvoilla, niin sano heille: ’Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä otan Efraimin kädessä olevan Joosefin ja häneen liittyneet Israelin heimojen sauvan ja asetan sen yhteen Juudan sauvan kanssa. Minä teen niistä yhden sauvan, ja niistä tulee kädessäni yhtenäinen.’ Olkoot sauvat, joihin olet kirjoittanut, kädessäsi heidän nähtensä, ja puhu heille: Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä otan israelilaiset pois kansojen keskeltä, minne he ovat joutuneetkin. Minä kokoan heidät kaikkialta ja tuon heidät omaan maahansa. Minä teen heistä yhden kansan siinä maassa, Israelin vuorilla, ja yksi kuningas hallitsee heitä kaikkia. Silloin he eivät enää ole kahtena kansana eivätkä he enää jakaannu kahdeksi valtakunnaksi.” (Hes. 37:15-22)

Pehmenemään päin?

”Soft: Tunti kevyttä kuntoilua kaipaavalle! Peruskuntoa, lihaskuntoa ja venyttelyä sisältävä rauhallinen tunti. Sopii huonokuntoisellekin/aloittelevallekin kuntoilijalle!”

Tuolta itseni löysin viime viikolla. Sopii huonokuntoisellekin kuntoilijalle. Niin sopi..  Sitten kesäkuun lopun en ole käynyt missään jumpassa ennen tätä. Kesäkuun jumpan jälkeen tuli se jumitus, joka vaikutti niin että toinen korva tuntui lukossa olevalta. Siltä se tuntuu jossain määrin edelleen. Heinä- ja elokuussa korva tuntui koko ajan. Kävin fysioterapiassa 10 kertaa eikä siitäkään välitöntä apua ollut. Syyskuun alussa tunne meni pois. Sitten tein jotain väärää liikuntaa ja se tuli takaisin. Sitten se taas meni pois ja nyt taas tuli takaisin. Ehkä tämä tästä taas muutaman päivän päästä menee pois, mutta voi sitten taas tulla takaisin. Olotila ei ole niin huono kuin kesällä, onhan tähän nyt vähän tottunut ja ottaa rennommin – en ole niin huolestunut, kun tietää että se poiskin menee. Mutta vähän tylsä kyllä. Tuntuu, että aika helposti se sitten kuitenkin tulee (tämä viimeisin tuli useamman tunnin kävelylenkistä, missä meni hartiat jotenkin jumiin). Mutta tietty pieniä vaivoja, pääsen liikkeelle kuitenkin.

Tuntuu, että olen nöyryyskoulussa edelleen, ehkä uudella luokalla (kai sitä on ihan loppuelämäksi). Mutta olen siellä nyt oikein mielelläni. Juuri sinne kouluun kuulunkin – juuri tätä koulua tarvitsen. Jotenkin olen saanut nähdä taas jonkun kuorikerrokseni alle. Sitä kovuutta ja ylpeyttä mikä itsessä on ja mikä elämää ja rakkautta estää. Kiltit tytöt ja pojat ovat ylpeydessä usein pahimpia. Tai ainakin minä olen. Kun on miellyttämisen tarpeessa yrittänyt olla ulkoisesti kiltti tyttö, on siinä jotenkin sitten kätkenyt oman todellisen itsensä. Ihan itseltäänkin. Piiloon on jäänyt paljon asioita, se kova ylpeyskin. Siellä se olla möllöttää, muttei sitä ole oikein kunnolla edes nähnyt. Vaikka se tietysti koko ajan vaikuttaa. Helpommin tulee vain huomattua sellaiset asiat kuinka itseä on kohdeltu kaltoin jne, vaikka jatkuvasti omalla ylpeydellään sulkee pois toisia, ajattelee halveksivasti, on tuomiohenkinen ja armoton, tekopyhä, teeskentelijä, välinpitämätön, kostonhaluinenkin jne. Nämä sanat tuntuvat kovin vahvoilta, mutta siellä ne kaikki ovat jyllänneet. Ihan tämmöisessä kiltissä tytössä. Joka kiitos Jumalalle on kyllä jo jonkun verran päässyt vapaaksi kiltteysvankilasta. (Tosin voiko vankilasta olla vain osittain vapaana..?)

Kun lapsella on huono itsetunto, lienee loogista, että jostain sitä on yrittää epätoivoisesti paikata. Kouluaikani olen ollut sosiaalisesti ihan hukassa. Jatkuva epävarmuus hyväksytyksi tulemisesta jne. Sitä sitten itse paikkasin aika paljon sillä koulumenestyksellä. Siitä tuli jonkunlainen hyväksytyksi tulemisen tunne. Valheelle rakentunut, mutta joku selviämissuoja kuitenkin. Niinhän se menee. Samaa suoritusta ja hyväksynnän hakemista sitten yliopisto ja työelämä päälle. Kunnes on burnoutissa ja huomaa että tämä taktiikka ei enää toimi ollenkaan. Ei enää ollenkaan. Ne kaikki, joita halveksin koulussa huonon koulumenestyksensä tähden: niillä on perheet ja ihan hyvä työelämä. Ne ovat löytäneet oman juttunsa elämässä. Minulta se on mennyt niin pitkälle ohi. Ja nyt minä teen parannusta siitä, että halveksin. Nyt minä tunnustan ylpeyttäni. Tunnen syntini. Ja tunnen armon omalle kohdalleni. Taas pikkuisen syvemmältä. Se tuntuu hyvältä.

Näitä ylpeysjuttuja on niin paljon. Perhe-elämä on kyllä semmoinen alue, josta paljon löytyy. Ja vaikka mistä – asenteista toisiin uskoviin, tapoihin jne jne. Törmäilen näihin ylpeyden ajatuksiin nyt ihan jatkuvasti. Oikein otetaan kiinni. Kiitos siitä! Asennemuokkausta kiitos ja oikein kunnolla! Aivopesua tänne ja paljon. Oikeassaolemispätemistarve jonnekin kauas minusta.. (vaikka tuntuu melkein pelottavalta sanoa niin, koska sellaiselle ajatusmallille on rakentanut  niin paljon. Onko minua olemassakaan, jos en ole Oikeassa..? Voisiko olla vain armossa ja totuudessa ilman että olisi oikeassa..?)

Olen varmasti aina halunnut tulla joksikin suureksi, joka saisi sitten valtavasti arvostusta ja hyväksyntää. Näihin kuvitelmiin voi väärinkäyttää myös hengellisiä tarkoitusperiä. Vaan onneksi Jumala on ottanut kiinni ja näyttänyt, että näissä jutuissa on toinen tyyli. Ja että rakkautta ei tarvitse ansaita. Eikä hyväksyntää. Sen saa vain ihan olemalla sitä mitä on. Jos sitten haluaa tehdä jotain niin saa tehdä siksi että rakastaa ja haluaa tehdä – ei siksi että tarvitsisi tulla joksikin sen tekemisen kautta. Nämä ovat tämmöiselle meikäläiselle suuria ja hitaita oivalluksia. Hitaita siinä, että ne saavuttaisivat myös ihan koko ajattelun, ei vaan jotain tiedollista pintakerrosta. 

Ensi viikolla ajattelin kysyä yhdestä pienestä avustusmatkasta, jos pääsisi reissuun mukaan. Tuntuu nyt että tästä jutusta välitän ihan aidosti. Se on taas vähän niin kuin uusi juttu. Siis se ihan aito välittäminen. Ettei menisikään itsekkäistä motiiveista, vaan ihan tosiaan niiden ihmisten takia. Todella outoa! :)

"Joidenkin ihmisten synnit ovat nähtävissä ja tulevat tuomituiksi ennemmin, toisten taas myöhemmin." (1. Tim. 5:24)

 "Älä ole viisas omissa silmissäsi." (Snl. 3:7)

 "Älkää tavoitelko korkeita, vaan sopeutukaa vaatimattomiin oloihin. Älkää olko omasta mielestänne viisaita." (Room. 12:16)

"Olkoon rakkautenne vilpitöntä. .. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." ( Room. 12:9,10)

Turvapaikanhakija

Pieni surumielisyys ja rauha on parempi kuin pieni epämääräinen ahdistus ja levottomuus. Jotenkin tässä tuntuu selvinneen, ettei tuo tapailu nyt sitten ainakaan tällä erää johtanut siihen kaikkein kaivatuimpaan lopputulokseen. Vaikka kirjoitinkin viimeksi että on rauha, niin jotenkin se sitten hävisi kuitenkin aika pian edellisen kirjoittamisen jälkeen. Vaan nyt sitten taas on. Pienen surumielisyyden kera. Se on ihan hyvä yhdistelmä. Ahdistus on paljon pahempaa.

Vaan oli kyllä tärkeä kuukausi. Sai taas jotenkin katsoa itseäänkin uudesta näkökulmasta. Jotenkin kaikki asiat tulevat niin lähelle, kun miettii oikein vakavaa suhdetta. Oma käytöskin tulee ihan silmille ja joutuu sitä todella pohtimaan. Kaikki ei ole ollenkaan niin hyvää kun haluaisi ja millaista kuvaa on tavallaan helppokin ylläpitää silloin kun ihmissuhteet ovat pinnallisempia. Tuntuu, että Jumala ehti nostaa monta asiaa esiin tuonakin aikana. Ja toisaalta monia turhia pelkoja taas karisi pois. Erittäin paljon itsetuntemusta lisäävä ja rakentava kuukausi.

Tietyt teemat ovat pyörineet mielessä: Jumalaan täydellisesti turvautuminen. Jumalan rakkaus. Jeesus, joka toi Jumalan rakkauden maailmaan, Hänen kuvansa kaltaisuus. Itseni olen saanut esimerkiksi kiinni tietämisestä kiinni pitämisestä. Aivan kuin Jeesus olisi ensi sijaisesti tuonut maailmaan oikean opin, ja tästä oikeasta kiinni pitäminen olisi tärkein asian. Jotenkin olen nyt kuitenkin tajunnut edes pikkuisen siitä että Jeesus toi tänne ensi sijaisesti Jumalan rakkauden. Tämä rakkaus on se juttu. Totuus onkin rakkaus. Jeesus sanoo: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35) Oikeassa oleminen ei ole rakkautta. Mutta totuudesta kiinni pitäminen on. Koska rakkaus on totuus.. Ja Jeesus on totuus..

Pitkään olen elämässäni kaivannut rakkautta. Että saisi sitä kokea ja siitä ollut jotenkin suurin piirtein epätoivoinen. Jotenkin Jumala on sitä tyhjyyttä pikku hiljaa täyttänyt. Huomaan nyt rukoukseni muuttuneen. Ei enää huutoa ”anna minua kokea rakkautta” vaan yllättävä uusi suunta: ”anna minun rakastaa!” Edelleenkin kokee itsensä tavallaan tyhjäksi, mutta silti jotakin on tapahtunut. Nyt sanookin: ”Anna minun rakastaa! Älä anna minun kuolla itsekkyyteeni ja ylpeyteeni, vaan auta ja opeta minua rakastamaan! Että edes pikkuisen voisi heijastaa Jeesusta tälle maailmalle. Edes ihan pikkuisen. Ei omaa itseään vaan Jeesuksen kuvaa.” 

Rakastava sydän ei pelkää. Tämä pelko-alue on toinen juttu, mitä olen paljon miettinyt. Kuinka pelot saavat ihmisissä esiin kaikki huonot puolet. Ja kuinka sielunvihollinen toimii ihmisessä juuri pelkojen kautta. Pelot saavat puolustautumaan, laittamaan muureja, syyttelemään toisia, suojelemaan omaa egoa, vahingoittamaan toisia tai jättämällä heidät suojaa vaille. Melkein kaiken pahuuden takana on jotenkin pelko. Ihmisen pelko paljastetuksi tulemisesta. Kun ei ymmärrä rakkautta ja armoa. Että vaikka olemme pahoja, on olemassa rakkaus ja anteeksiantamus. Ettei tarvisisikaan paeta tai suojautua, vaan totuus onkin rakkaus. Jumala onkin rakkaus. Ja ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon, silla pelossa on rangaistusta. Joka pelkää ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

Jotenkin tämä maailmantilanne ja kaikki herättävät vain entistä vahvemmin ajattelemaan, missä oma turva on. Onko se 100 % Jumalassa vai turvaako muihin asioihin. Jotenkin tajuaa, että mikä muu ei tule kestämään kuin turva Jumalassa. Jos pelkää jotain, silloin turvaa johonkin muuhun, sellaiseen mikä ei kestä todellisia koetuksia. Nyt tarvitaan Jumalan kalliomaata, Jumalan Isän sydämeltä tulevaa rakkauden turvaa, Hänen voimaansa luottamista, Jumalan kalliolle rakentamista. Kaikki muu tulee huuhtoutumaan pois myrskyjen mukana.

Rukoukseni on, että Jumala vapauttaisi aivan kaikesta pelosta. Että rakkaus saisi voittaa ja pelot saisivat hävitä. Tämänkin Jumala on mahdolliseksi luvannut ja tähän haluan vedota: ”Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikista peloistani.” (Ps. 34:5) Vaikka vieläkin pelkään paljon ja rakastan vähän, haluan uskoa että Jumalalle on mahdollista vapauttaa minut kaikista peloistani. ”Katso, minä olen Herra.. Onko minulle mikään mahdotonta?” (Jer. 32:27)

 "Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:10)

 "Sillä sinä olet minun turvapaikkani, vahva torni vihollista vastaan." (Ps. 61:3)

"Ei hän pelkää pahaa sanomaa, hänen sydämensä on vahva, sillä hän turvaa Herraan." (Ps. 112:7)

Syysrauhaa

”Onnellisia ovat ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat! Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla.” (Ps. 84:6-7)

Tämä oli elokuun raamatunkohta minulle. Reissuja, joilla mentiin Jumalan voimassa, kun oma voima loppui heti alkumetreille. Elokuun ensimmäinen viikko oli raamattuviikko Ruotsissa. Alussa onnistui stressaamaan sielläkin puheitani, mutta sitten Herra antoi oikean vaihteen ja löytyi kevyt olo. Viikko oli jotenkin valtavan siunaava, Jumala teki paljon itsessäkin – ei sitä selittää osaa.

Sitten oli joitakin päiviä aikaa hiukan toipua ja eikun uudelleen Ruotsiin puhumaan naistenpäiväviikonloppuun. Tässä vaiheessa lähtö jo takkusi tosi paljon. Sain silloin tuon alussa olleen raamatunkohdan ja sen voimalla sitten mentiinkin. Sitten taas kotiin muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen lähtö Italiaan. Taas oli vaikeuksia lähteä. Ja taas eräs ihminen lähetti minulle tuon raamatunkohdan. Ja taas mentiin. Vielä siellä Italian viikon keskivaiheilla pidettiin raamattupiiriä ja aiheena oli kuin olikin tämä psalmi 84.

Oli rankka elokuu ja oli niin siunaava elokuu. Minulla on vielä jotenkin niin paljon asenteessa opittavaa suhtautuakseni näihin puhumisiin ja muuhun tämmöiseen palveluun. Toisaalta on niin hienoa olla välittämässä jotakin mitä on Herralta saanut, mutta sitten taas välillä murehdinkin niitä tilanteita ja stressaan. Ei voi kuin rukoilla, että Jumala nyt tekisi työtä vielä asenteeni kanssa tällä alueella. Että todella voisi olla ilo palvelemisesta ja ettei sen tarvitsisi tuntua yhtään väkisin vääntämiseltä, kun se kerran ei sitä ole. Että saisi kokonaan olla siinä Jumalan voimassa eikä tarvitsisi yhtään yrittääkään omin voimin.

Mutta joo, jos laittaa nimeni youtubeen, niin sieltä niitä elokuunkin puheita sitten löytyy. Suomeksi ja englanniksi.

Nyt tosiaan puhuin ensi kertaa englanniksi mitään Jeesuksesta ja Raamatusta. Se oli kyllä vaikeaa. Huomasin, että vajavaisen kielitaitoni takia piti jättää aika paljon sanomatta, kun vain en osannut ilmaista joitain asioita englanniksi. Kun puhuu Jumalasta, ei haluaisi että tulee väärinymmärryksiä kielenkään takia. Jotenkin asiat piti sanoa aivan tönkkökökköyksinkertaisesti, kun ei vain englanti ollut oikein kunnolla hallussa. Paperiin tuli pitäydyttyä paljon enemmän, kuin mitä tekisi omalla äidinkielellä ja spontaaneja puheen aikana tulevia ajatuksia oli paljon vaikeampi sanoa ääneen, kun niitä ei ollut paperilla valmiina muotoiltuna.

Niin, ajattelin kyllä siellä Italian viikon aikana, että jos Jumala haluaa minua käyttää vielä joskus enemmänkin puhumaan englanniksi, kielitaitoa tarvitsisi kyllä teroittaa. Aina silloin tällöin jostakin keväästä lähtien on mieleeni noussut hataria mietelmiä jonkinsorttiselle raamattukurssille osallistuminen Englannissa. Tuo Italian viikko nosti nämä ajatukset hyvin konkreettisesti mieleen. Mutta silti ei ole vielä tullut sellaista selvää juttua ja merkkiä siitä että oikeasti ilmoittautuisi jonnekin ja lähtisi. Se on nyt siellä jossain ajatusten takavarastossa ja odottaa sitten, että tuleeko Jumala nostamaan sen esiin selkeästi. Siihen asti voi vaikka lukea Raamattua aina välillä englanniksi.

Jokunen väsymyksen kyynel tuli kuukauden aikana vuodatettua, mutta kyllä voima annettiin. Ja onko nyt sitten syyssateiden siunausten aika? En tiedä, mutta näköjään on ainakin treffeillä käymisen aika. Matkoilta tultuani minua pyydettiin (taas) ulos. En nyt voi sanoa että taho olisi ollut aivan yllättävä – tiettyä pitkäjännitteisyyttä on ollut havaittavissa – mutta kun kaikki tapahtuu lyhyessä kohtaamisessa automarketin parkkipaikalla, niin oma juttunsa siinäkin.

Sillai kiva että on rauha tässä asiassa. Ei nyt itse osaa sanoa vielä juuta eikä jaata. Mutta on rauha ja voi kaikessa rauhassa tutustua ja luottaa Jumalan käsiin tämän asian ihan kokonaan. Kyllä Isä sitten tämänkin johdattaa niin kuin on tarkoitus. Varmasti koskaan aiemmin minulla ei ole ollut näin rauhallista suhtautumista tällaiseen asiaan kuin nyt. Ei tarvitse heti tietää kaikkea. Ei tarvitse ajaa asioiden edelle. Ettei tarvitse ahdistua, jos ei heti tunne jotakin tai ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista. Voi vain olla - ja antaa syyssateiden sataa.

”Löysihän lintunen kodin ja varpunen pesän, johon se poikasensa laskee – sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani.” (Ps. 84:4)

Treffeillä nähtiin mm. kanoja naapurikaupungissa. Olivat menneet jo orrelle..

Tipu piipittää

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä blogi alkaa lähestyä loppuaan. Vaikka asioita tapahtuu ja mielessä pyörii juttuja niin kuin ennenkin, en oikein saa enää samanlaista intoa niiden kirjoittamiseen kuin ennen. Ja että tämä kirjoittaminen on viimeisten kertojan osalta tuntunut kauhean vaikealta- kankealta -vaikka aiemmin sen on ollut tosi helppoa ja kivaa. Ilmeisesti hiipuu kunnes loppuu kokonaan. Väännetään nyt kuitenkin vielä jotain:

Kulunut viikko on ollut hyvin merkittävä - aivan kuin suuntaviivoja tulevaan. Aivan kuin Hengessä olisi tapahtunut paljon ja että tulevaisuudessa ne tulevat konkretiaksi myös käytännössä. Ja tuntuu erikoiselta, että uskallan sanoa näin, vaikka mitään ei ihmimillisesti katsoen olekaan muuttunut tai sovittuna. Silti on erikoinen varmuuden olo. 

Viikon tapahtumat liittyvät Israeliin ja omaan persoonaani, Herran tekemisiin kummallakin taholla. Helmikuussa Israelin matkalla tapasimme matkaryhmän kanssa erään Israelissa 2 vuotta asuneen suomalaispariskunnan. Nyt he olivat kesälomalla Suomessa ja tapasimme melkein koko helmikuun matkaporukalla. Rukoilimme yhdessä ja jotenkin sen jälkeen on vain tuntunut selvältä, että jatkossakin tulemme menemään Israeliin ja toimimaan jotenkin myös heidän kanssaan . Pienesti vai isosti, mitä, missä ja milloin – se on täysin Jumalan käsissä. Koko tämä juttu on niin käsittämätön, ja se mitä Jumala on tekemässä Israelissa vielä tulevaisuudessa, on niin ihmeellistä. Vielä on Raamatun lupauksia täyttymättä, vielä on 10 Israelin heimoa identiteettiään tuntematta, vielä on maata asuttamatta, vielä ei ole Juuda ja Efraim tullut yhdeksi, vielä ei ole peitettä otettu pois juutalaisten silmiltä. Mutta kaiken sen Jumala on luvannut tehdä ja se on tulossa. Ja tietysti Jeesus tulossa Kuninkaana.

Sitten toisessa tilanteessa eräs henkilö rukoili puolestani ja sai siinä Herralta profetaalista sanaa persoonaani liittyen. Sanomassa oli monia asioita, mutta yksi asia oli sellainen että persoona on puhjennut kukkaan. Että se on nyt auki. Aina ennen olen kokenut ja saanut sanomiakin siitä nupulla olemisesta. Ettei uskalla olla tai ettei ole vielä kunnolla oma itsensä. Tästä prosessista olen paljon kirjoittanutkin. Itsestäkin on välillä tuntunut viime aikoina, että kenties vähitellen alkaa olla jo auki. Että olisi jo kuoriutunut. Muistan kuinka olen kirjoittanut täällä kuoren sisässä olemisesta ja peloista olla oma itsensä. Jumalan on hautonut ja hoitanut todella. En meinaa enää tunnistaa tätä pelkoa. Olen kyllä jo aika lailla oma itseni. Hyvin vajavainen ja armoa ja rakkautta runsaasti tarvitseva. Mutta kuitenkin ei niin kuorellinen enää. Ehkä nyt ihan tipu sitten. Ulkona kuorestaan ja ihmettelessä että mitäs noilla kuorilla olikaan virkaa. Jättämässä kuoret taakseen ja piipittämässä eteenpäin, emon perässä.

Tämä sama henkilö joka rukoili, piti raamattutunnin myös aiheesta leimautuminen. Hän kertoi siinä esimerkkinä muun muassa kanoista, joiden untuvikot leimautuvat ensimmäiseen näkemäänsä olioon, emoonsa ja seuraavat sitä sitten kaikkialle. Puheen idea oli kertoa kuinka tärkeää uskovan on leimautua Isään Jumalaan, Jeesukseen ja Jumalan Sanaan, jotta voi sitten saada tarvittavan opetuksen, suojan jne. Oli hauskaa että kanat olivat mukana puheissa. Ja kun on päässyt ulos kuorestaan eihän sitä muuta haluakaan kuin seurata Jeesusta vaan joka paikkaan.

Tässä lopussa on viime viikolla otettu kuva. Juudan leijona ja Suomi. Tämä yhteys on tärkeä. Tämä on aivan älyttömän tärkeä. Tästä kuullaan vielä. 

Ja sitten vielä persoonallisen näköinen kukko ja kana myös. Nämäkin näin kuluneella viikolla.

Tosiaan, tästä kirjoittamisesta ei todellakaan meinaa tulla enää mitään. Ja nyt on pian alkamassa elokuu, jossa minulla on muutenkin taas tosi paljon menoja. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran. Jos lehti olisi kääntymässä. Blogi päättymässä ja jotain muuta alkamassa? En tiedä. Isän käsissä kaikki.