Syysmyrskyjä

No niin, kai se kunnon räkätautikin marraskuuhun sopii. Täällä nyt nenäliinojen ja kuumien juomien äärellä sunnuntain rauhassa.

Kulunut viikko on ollut tosin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Menoja ei ole mitenkään erityisemmin ollut, mutta sisällisesti myrskyä on ollut paljon. Jotenkin tuntuu, että nyt on käynnissä joku syysmyrskyjen aika. Aivan kuin todella koeteltaisiin niitä perustuksia, joista Jeesus kertoo kahden rakentajan vertauksessa (Matt. 7: 24-27) Onko elämä rakentunut Jeesuksen tuntemisen varaan ja Hänen sanojensa mukaan vai onko rakennus hiekalla, joka ei myrskyn tullen kestä?

Kuluneella viikolla myrskytuuli puhalsi niin läheltä ja kovaa, että perustuksia on ollut taas pakko tarkastella: mikä on kalliota ja mikä hiekkaa. Löysin yllättäen itseni keskeltä hyvin riitaisaa ja repivää tilannetta ja sitten on saanut tarkastella omia käytöstapojaan, reaktioitaan ja mistä ne juurensa juontavat. Itselle riitely ja ristiriitatilanteet ovat aina olleet hyvin ahdistavia. Näissä tilanteissa minussa laukeaa heti joku hylätyksi tulemisen ja porukan hajoamisen pelko ja haluaisin, että kaikki olisivat vain sopuisia eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut. No, elämässä ihmisten kesken niitä erimielisyyksiä sitten kuitenkin vain aina välillä tulee ja niinpä tuli viime viikollakin oikein kunnolla. Vaikka Jumalan ihmeestä olin yllättävän rauhallinen, ilmeisesti sorruin kuitenkin jonkinlaiseen pelosta johtuvaan kontrollointiyritykseen pitää porukka kasassa, mistä saattoi sitten tulla kokemus myös vapauteen vaikuttamisesta.

”Mutta minähän vain yritin hyvää”. Hyvän yrittäminen osoittautuu yleensä aika itsekkääksi asiaksi. Saattaa olla kovasti tärkeämpää pitää yllä hyväntekijän viittaa, kuin ottaa aidosti huomioon toisen ihmisen tilanne. Ja sitten alkaakin suututtaa, kun toinen ei arvostakaan niitä omia hyviä yrityksiä, vaikka ne ovatkin vain oman egon pönkittämiseksi tehtyjä juttuja. On niin vaikeaa riisuutua kokonaan omasta hyvyyden käsityksestään. Mitä sitten jää jäljelle, jos sekin mitä on luullut aidoksi välittämiseksi, onkin vain oman syntisyyden peittämistä? Kun pelko saa vallan ja toiminta nousee pelosta, rakkaudella ei ole sijaa vaan itsekkyys onkin suurimpana motiivina.

Useammassa asiassa mietin nyt pelkoa, murehtimista ja asioista toimimista näistä lähtökohdista käsin. Kuinka vaikeaa on luovuttaa asia oikeasti Jumalalle ja olla itse murehtimatta? Miksi ajattelen, että juuri nämä asiat ovat minun vastuullani? Miksi otan Jumalan sijan? Haluanko myös hänelle kuuluvan kunnian? Ja kun itse yritän, sorrun vain toisten kontrollointiin.

Ahdistavissa asioissa, joista on vaikea lopettaa murehtimista, olen kirjoittanut asian paperille ja sitten laittanut lapun kaapin päälle uskoen sen samalla Jumalan käsiin ja kieltämällä itseäni enää siitä murehtimasta – onhan se Jumalalle annettu. Pari uutta lappua taitaa nyt kohta kaapin päälle tulla.

Mutta oi sitä oman hyvyyden määrää. Ja kuinka kiusallisia ovatkaan tilanteet, jotka ottavat tätä peitettä pois. Alta löytyykin vain itsekkyyttä ja mitäs sen kanssa sitten tehdään? Aika lailla on kova tarve saada pukeutua Kristuksen vanhurskauteen.

Ihmisellä on niin kova tarve monessa asiassa korvata Jeesus. Kantaa vastuuta ja ottaa kunnia, joka kuuluisi Hänelle, olla itsessään hyvä ja Jumalalle kelpaava, vaikka Jeesus on sitä. Ja ties mitä muuta.

Myrskytuulia tarvitaan, että perustukset paljastuvat. Se, mikä ei ole Jumalan Sanalle ja Sanalla rakennettua saa kaatua ja murentua pois, ettei kuvittelisi, että se olisi Jumalasta, jos se vähän siltä näyttää, muttei sitten olekaan. Se, mikä on Jumalasta pysyy ja se on lohduttavaa ja turvallista.

”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8)

Häpeän kuristus

Jotenkin myllerrysten viikko on takanapäin. Erikoisia ja yllättäviä uutisia, jotka väkisinkin herättävät ajatuksia. Sain kuulla yllätyksenä ystäväni avioerosta ja erään puolitutun uskovan traagisesta ja myös aika epäselvästä kuolemantapauksesta. Jälkimmäinen puhututtaa paikkakunnalla paljonkin. Näiden uutisten seassa sain myös pari treffikutsua. Eri miehet peräkkäisinä päivinä. Uuden ajan ilmiötä on, että toinen näistä kyselijöistä oli pari vuotta sitten Suomeen saapunut iranilainen. (eikä kumpikaan ei saanut positiivista vastausta..)

Viikon perusteema ja pohdinto on kuitenkin ollut häpeä. Se, kuinka edelleen olen niin häpeän peitossa, miten edelleenkin häpeän itseäni ja kuinka eri tilanteet laukaisevat häpeää tai häpeän pelkoa.

 

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Se lamaannuttaa ja saa käyttäytymään monella lailla kummallisesti, kierosti ja itsekkäästi. Sen haluaisi peittää ja yrityksiä sen peittämiseen on joka lähtöön. Haluaisi rakkaussuhteen, jonka kuvittelisi peittävän häpeän. Ja sitten yrittää erilaisin konstein ja manipulaatioin saada jonkun rakastamaan itseään. Ja kun se ei onnistu, voi yrittää vielä enemmän. Kontrollia, vaatimuksia, pakkoa. Ja nehän rakkaudessa toimivatkin oikein hyvin..?

Rakkaussuhteen lisäksi toinen yritys häpeän peittämiseksi tulee toiminnan kautta. Jos saisin arvostusta ja kunnioitusta mielipiteilläni, tekemisilläni, pätemiselläni? Ja jälleen kerran täysi umpikuja, joka tulee jo pelkästään siitä, että ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen.” (Jaak. 4:4) Maailman arvostus loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Jeesus tulee esille. Ja usein jo paljon sitä ennen, koska häpeää ei voi oikeasti peittää tälläkään tavoin. Voin loputtomasti yrittää peittää häpeää tekemisilläni, eikä se kuitenkaan koskaan voi toimia oikeasti. Jäljellä jää vain loppuun väsynyt epätoivoinen yrittäjä.

Eli mikä sitten neuvoksi, kun mikään oma yritys ei häpeän poistamiseksi toimikaan? Jo Aadam ja Eeva yrittivät peittää häpeäänsä omin neuvoin, viikunanlehdistä alettiin epätoivoisesti värkkäämään asusteita ja yritettiin piiloutua puiden sekaan huonolla menestyksellä.

Niin, en oikein itsekään tiedä vastausta, kun kerran tämä häpeä vaivaa ja jostain sisikunnasta jatkuvasti meinaan puskea omia yrityksiä sen peittämiseksi. Ja syytöksiä sen mahdollisista aiheuttajista. Kun se ja se ei rakastanut ja niin edelleen. Mutta kun ei se asian analysointikaan varsinaisesti auta. Jo Aadamia ja Eevaa hävetti, vaikka he eivät voineet edes syväanalysoida omia vanhempiaan, appivanhempia, yhteiskunnan nykytilaa tai opetuksen tasoa seurakunnassa mahdollisena ongelmiensa lähteenä..

En nyt oikein muutakaan voi ajatella, kuin että hävetään sitten ihan avoimesti tai niin avoimesti kuin vain pystyy. Häpeän itseäni ja tarvitsen rakkautta. Tarvitsen rakkautta ja olen alaston. Tarvitsen rakkautta, minkä Jumala on valmistanut. Peitteen, jonka Jumala vain voi antaa. Jonkinlaisen rakkauden puvun. Ja lähimmäisiltänikin tarvitsisin rakkautta ja anteeksiantoa, koska ei täällä voi kukaan muuten kestää. Tarvitsen alastomuuteni peittävää rakkautta. Heikkouteni hyväksyvää ja ymmärtävää rakkautta. Tarvitsisin niin paljon ja on pelottavaa olla tarvitseva, jos tarve jääkin tässä ajassa täyttymättä. Mutta mieluummin tarvitsevuuden avoin häpeä kuin omat kierot peittely-yritykset.

”Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset vaatteet ja puki heidät niihin.” (1. Moos. 3:21) Jumalalla oli homma hanskassa ja suunnitelma valmiina. Ihmiskunnalle oli tullut tarve tutustua lihaksi tulevaan Rakkauteen ja Totuuteen.

To be continued..

Pohjamudassa

Matkan jälkeen on ollut vaikeaa aikaa. Sukellus syvälle arjen haasteisiin, aina pohjamutiin saakka. Odotukset, vaatimukset, syytökset. Oma totaalinen tyhjyys ja voimattomuus asioiden edessä. En jaksaisi enää ollenkaan ja silti tuntuu että pakko vain jatkuu ja jatkuu.

Miksi pitää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi pitää antaa, vaikka ei ole mitään mistä antaa? Miksi odotetaan ja puristetaan väkisin rakkautta, vaikka sitä ei ole? Ja sitten se rakkaudettomuuden häpeä, jota kuitenkin haluaisi jotenkin yrittää peittää.

Niin. Rakkaus on vaikea asia. Tyhjä, mikä tyhjä, eikä voimia löydy enää korvikkeena käytettyyn suorittamiseenkaan. Ja sitten pelottaa, että tässäkö se nyt oli? Tähänkö bensa loppui? Keskelle pimeää korpitaivalta?

Välillä aina romahdetaan ja sitten taas mennään. En minä sitä itsekään ymmärrä. Ja vielä vähemmän sitä, miten tällainen tilanne voi kestää vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän samana. Aivan kuin joku näkymätön vihaisi suunnattomasti sitä millainen olen. Aivan kuin jokin minussa olisi jollekin suuri uhka. Vapaus ja ilo, mikä täytyy kahlita ja tukahduttaa, etteivät ne vahingossakaan pääse esiin.

”Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46) ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a)

Minun rakkauskouluni on aivan alkutekijöissään. On vain tyhjyys ja voimaton sydän.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni muiden ruokkimiseksi ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.” (1. Kor. 13:1-3)

”Veljesrakkaudesta ei teille tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tess. 4:9) Jotenkin ihanaa, ettei Paavali pidä rakkautta tässä itsestäänselvyytenä. Että sekin on Jumalan työ ja Hänen opettamansa asia. ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Tuntuu pelottavalta katsoa rakkaudettomuuden tyhjään kuoppaan ja nähdä siellä sen sijaan vain vihaa ja itsekkyyttä. Musta aukko, joka imee itseensä kaiken eikä anna mitään. Henkisen väsymyksen tyyssija. Sekö minut imaisee?

Ja sitten kuitenkin ovat lupaukset. ”Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne jotka Herra odottavat saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40: 29-31)

En tiedä mitä tapahtuu enkä lupaa jaksaa omassa voimassa. Mutta odotetaan Herraa.

Puoliksi takaisin

Täällä ollaan takaisin Suomessa kahden Israelissa vietetyn viikon jälkeen. Kolme yötä olen jo omassa sängyssä nukkunut matkaväsymyksiä pois. Voisikin sanoa, että ihanaa olla taas kotona, mutta ihan niin se ei mene. Tuo haikea tunne, että Israel on myös kotimaa, vaivaa nyt aika pahasti ja tuntuu aika tyhjältä olla täällä.

Matka meni ihan hyvin erilaisista haasteista huolimatta. Tämä oli 11. kertani Israelissa. Tällä kertaa olin kansainvälisessä ryhmässä, jossa osallistujia oli 7 Suomesta, 2 USA:sta ja 2 Uudesta-Seelannista. Vetäjä oli uusiseelantilainen ja häntä avustava pariskunnan kotimaat olivat Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka. Aika paljon aikaa vietin myös Israelissa samaan aikaan käymässä olleen saksalaisen ystäväni kanssa. Hänen äitinsä on puolestaan Filippiineiltä kotoisin, joten hän näyttää aika paljon filippiiniläiseltä. Matkaoppaamme oli Israelissa syntynyt juutalainen. Tällä porukalla kierreltiin ympäri Israelia, tavattiin paikallisia ja muualta muuttaneita – muutamaa suomalaistakin, jotka siellä nykyään asuvat. Juutalaisia, arabeja, druuseja, samarialaisia, beduiineja. Israel on ihmeellinen sekoitus niin monia etnisiä ryhmiä.

Niin. Jotakin sydäntä sinne taas jäi. Eikä sitä pysty selittämään. Ei siellä ole ketään ihmistä ketä nyt kaipailisin, ei mitään erityistä juttua tai paikkaa, mitä ikävöin. Ja silti jotakin vaan jäi sinne taas. Luulen, että se johtuu Jumalan sydämestä. Hänelle Israel on niin rakas ja tärkeä. Ja oli ihmeellistä kuulla taas siitä, mitä Jumala maassa tekee. Yksittäisiä ihania kertomuksia siitä kuinka ihmiset löytävät Jeesuksen Messiaana.

Mitä ilmeisemmin olen menossa seuraavaksi Israeliin maaliskuussa. Ja toivon, että tässä nyt jo vähitellen pääsisi elämään kiinni täälläkin. Kai tämä myllerrys tästä välitellen asettuu. Onhan se asettunut ennenkin..

"Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa levoton? odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomesta plastuksesta.”(Ps. 42:6)

”Odota Herraa. Ole luja, ja olkoon sydämesi rohkea. Odota Herraa.” (Ps. 27:14)

”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:3)

Tämä kana istuskelee Karmel-vuorella druusiravintolassa.

Ottaa vai antaa

Keltaisten koivunlehtien aika. Niitä näkyy paljon tästä kerrostaloni ikkunasta. Kaunista, vaikka onkin pilvinen päivä eivätkä värit pääsee auringosta hehkumaan.

Katselen keltaisia lehtiä, sytytän kynttilän tietokoneen viereen, ja koitan rauhoittaa sydäntä. Mutta se on vähän jännittynyt silti. Tulevien päivien ohjelmassa on niin monenlaista erilaista juttua, mikä harmikseni myös jännittää. Haluaisi, että sydän voisi olla levollinen ja todella turvata Jumalaan uusissakin tilanteissa. Mutta jotain ihmeen pinnistystä ja ponnistusta sieltä tuppaa vieläkin tulemaan. En edes kunnolla ymmärrä mitä se on. Omassa varassa olemista? Riittämättömyyden pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelkoa? Jotakin, mistä en nyt saa edes aivan kiinni.

Jos Herra suo, huomenna maanantaina tapaan yhden projektin merkeissä henkilön, jonka kanssa en ole kunnolla ollut tekemisissä 11 vuoteen. Vaikka kaikki on nyt hyvin, jotain ylimääräistä jännitystä näyttää kuitenkin vähän nousevan tapaamiseen liittyen. Ja sitten samalla jännitän myös keskiviikkona alkavaa Israelin matkaa. Nämä jännittämiset kietoutuvat yhteen, enkä edes pysty erottamaan kumpi on kumpaa, kun tuohon matkaankin liittyy paljon uutta, kaksi viikkoa tulossa tiiviissä yhteydessä uusien ihmisten kanssa, miten tulee toimeen muiden kanssa jne. Haluaisi voida luottaa Jumalaan koko sydämestään, mutta kai nämä kaikki sitten ovat niitä tarvittavia prosesseja, joissa Jumala voi syvemmälle sydämeen päästä. Kai sitä jotakin rikkimenemistä edelleen pelkää. Ja kuitenkin ne ovat usein hyvin tarpeellisia, että kuoret särkyvät ja kulissit murtuvat. En tiedä, näissä tilanteissa nyt vaan mennään.

Näissä tilanteissä on nyt vähän vaikea rauhassa kirjoittaa niistä muista asioista, jotka ovat olleet mielessä. Mutta lyhyesti sanottuna asiana on ollut rakkaus. Se, mitä viime kirjoituksessani jäin ihmettelemään. Se tyhjyys ja käsitteen puute, mikä rakkauteen liittyy. Näen niin paljon paremmin sydämessäni itsekkyyden, oman edun tavoittelun, omat tyydyttämättömät tarpeet, toisten halveksunnan, mitätöimisen, paljon suuremman halun itse saada kuin olla antamassa. Tyhjyyden, joka pelkää paljastumista. Itsekkyyden, joka tarvitsee hyväntekijän mainetta peitokseen.

Mutta en kai minä tällä rakkaudettomuudellanikaan Jumalaa pääse yllättämään. Tuskin lähimmäisiänikään. Ihan itseni vain. Jeesus tietää ja tuntee ihmisen sydämen: ”Minä kyllä tunnen teidät: teissä ei ole Jumalan rakkautta.” (Joh. 5:42) Kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan rakkaus on uskoville annettu: ”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Haluan uskoa, että siellä sydämessä se on kuitenkin annettuna. Odottamassa, että pääsee vuotamaan eteenpäin, vaikka esteitä ja muureja onkin paljon. Haluan uskoa, että Jumalan rakkaus on sittenkin suurempi, kuin vihollisen rakentamat esteet.

Seuraavat viikot ovat blogihiljaisuutta ja nähtäväksi jää, kuinka paljon sydäntä sinä aikana myllerretään – Suomessa ja Israelissa.

Vapautta rakkauden suuntaan

Rauhallista päivää. Tänään on Jom Kippur – Suuri sovituspäivä. Israelissa hyvin erityinen päivä. En tosin ole koskaan ollut Israelissa Jom Kippurina.

Minulla on sopivan hiljainen lauantai. Puinnit tulivat meidän tilamme osalta valmiiksi jo puolitoista viikkoa sitten. Peltoon jäi vain osa herneestä ja sekin paikallisen juolavehnäongelma takia, ei varsinaisesti märkyyden. Tuntuu hyvältä, että sato on saatu talteen tällaisenakin syksynä. Oma osuus ei toimissa kovin suuri ole ollut, mutta silti puintiaika jotenkin sitoo ajatuksia eikä sille ajalle kovasti ylimääräisiä juttuja halua sopia. Nyt on sitten taas vapaampaa ja jotain uusia juttuja on jo ollutkin.

Viimeksi kirjoitin ihmissuhdesidonnaisuuksista ja heti seuraavalla viikolla siinä asiassa tapahtui mielestäni isoja asioita, uusien näkökulmien avautumista. On ihmeellistä, että vaikka konkreettisesti olosuhteissa ei tapahdu muutosta, jotain isoa ja näkökulmaa muuttavaa voi kuitenkin tapahtua omassa mielessä ja sitten tilanne onkin jotakin jo erilainen – paljon helpompi:

Minulle tuli taas riitaa toisen vanhempani kanssa, niin kuin niin usein ennenkin (kyseessä on ollut aika pitkäkestoinen tulehdustila). Tilanteen jälkimainingeissa Jumala antoikin tällä kertaa asiaan aivan uuden näkökulman. Minulle tuli selkeä oivallus siitä, etten ole itse ottanut vastuuta elämästäni, vaan sen sijaan syyttänyt muita muka huonoista eväistä elämään jne. On paljon helpompi syyttää muita, kuin itse ottaa vastuu omasta elämästään. Helpottava uusi näkökulma. Vaikka oma elämä olisi kuinka pieni ja surkea tahansa, on se kuitenkin minun oma pieni elämäni, josta voin olla kiitollinen. Ja sitten pyysin anteeksi, että olen syytellyt muita enkä ole itse ottanut vastuuta omasta elämästäni. Olen tuntenut oloni vapaammaksi, enkä voi enää esimerkiksi syyttää muita siitä, ettei minulla olisi muka aikaa liikkumiseen, vaan ihan itse saa ottaa aikaa niille asioille, mitkä tärkeiksi kokee. Onhan sittenkin mahdollisuuksia vielä vaikka mihin. Kun otan itse vastuun elämästäni enkä ulkoista vastuuta muille saan tehdä valintoja oman arvomaailman mukaan ja olen Jumalalle vastuussa omista tekemistäni, en toisten.

Tämä oivallus on jo vienyt uusiin mietintöihin. Vapauden seurauksena tulee halu ja uudenlainen mahdollisuus tasavertaisiin ihmissuhteisiin. Ettei aina tarvitse itse olla se auttaja tai autettava, lapsi tai vanhempi, ylempi tai alempi, opettaja tai oppilas, fiksumpi tai tyhmempi, johtaja tai johdettava. Vaan voikin olla ihan tasavertainen toisen tasavertaisen kanssa. Ilman huonommuuksia tai paremmuuksia. Tasavertainen. Yhtä arvokas. Jotain uutta vapautta siinäkin. Kumpikin kantamassa oman vastuunsa ilman että toinen on heittämässä omaa taakkaansa toiselle väärällä tavalla, syytösten kera. Ja kuitenkin, että voidaan jotain juttuja kantaa yhdessä, ihan vapaaehtoisesti.

Oikea vapaus auttaa katsomaan myös sydämen syviin motiiveihin. Mistä motiivit nousevat, kun ulkoinen pakko ja väärä side ei ole hämärtämässä näkökenttää ja luomassa illuusiota sydämen hyvyydestä, vaikka kyseessä onkin vain ulkokultaisuuden opetettu kuori? Vihdoinkin pääsee näkemään todelliseen itsekkyyteen, kapinaan Jumalaa vastaan, rakkaudettomuuden erämaahan, kivisydämeen, joka todella tarvitsee Jumalan Hengen uuttaluovan muutoksen ja elävien vesien virran voidakseen todellisesti rakastaa ja haluta hyvää kenellekään muulle kuin itselleen. Ja että voisi rakastaa Jumalaa yli kaiken.

Rakastaa. Se on minulle edelleenkin vaikea käsite. Muistan, kuinka joskus armo oli sana, joka oli jotenkin merkitystä vailla. Nykyään se ei enää ole merkitystä vailla, vaan juuri siitä armosta käsin uskaltaa katsella näitä pimeyksiäkin ilman pelkoa. Ei tarvitse yrittää hyvistellä, vaan totuus ja armo kulkevat käsi kädessä. Vapaus ja rakkaus ovat myös pari, jotka tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa. Mutta minulle tuo rakkaus ja rakastaminen on vieläkin jotakin blankoa – avointa, tyhjää, täyttämätöntä – selkeää merkitystä vailla. Jotakin vielä pelottavaa sittenkin. Jotakin, mihin en itse pysty ollenkaan, mutta jonka saa taas jättää Jumalalle ja Sanan lupausten varaan, siitä että Hän sitäkin voi vielä vaikuttaa. 

”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ..” (Gal. 5:22)

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensi rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19)

Sidonnaisuusilmoituksia

Puinnit ovat edenneet sateiden välissä. Kuivurissa öljyä palaa ja vilja saa siellä kauan kiertää, kun puintikosteudet ovat olleet aika korkeita, siinä 25 % molemmin puolin kuluneella viikolla. Enää on jäljellä 6,5 ha hernettä, joka joko menee rehutavaksi tai jää peltoon. Sen kohtaloa ihmetellään sitten ensi viikolla. Eilen kävin ajamassa puimurilla kaksi kierrosta kaurapellolla ja muuten ollut tyytyväisenä ja kiitollisena sivusta seuraajan asemassa.

Olen aloitellut viime päivinä lukea Seppo Jokisen kirjaa ”Äiti, anna minun mennä” (2008, 2. p.) Olen ostanut sen vuosia sitten, en edes yhtään muista koska. Kirjanmerkki kertoi, että olen sitä aika pitkälle silloin joskus lukenut, mutta en ihan loppuun asti. Kirjan takakansi kuvailee sisältöä seuraavasti:

”Isänikävä-kirjan kirjoittaja kajoaa nyt toiseen kipeään suhteeseen, äitisuhteeseen ja ihmisen tarpeeseen elää itsenäisesti. Äidit syyllistyvät usein lapsiinsa takertumiseen. ”Sitomalla rakastettuja” on paljon – muitakin kuin äidin sitomia. Aikuiseksi tulemiseen kuuluu irrottautuminen vääristä sidonnaisuuksista oikealla ja terveellä tavalla. Itsenäistyminen synnyttää usein aggressioita ja muita vaikeasti hallittavia tunteita. Myös jumalasuhteen kannalta nämä kehitysvaiheet ovat merkittäviä.”

Minulla ei silloin joskus teini-ikäisenä ollut mitään selkeää murrosikää, siis henkistä sellaista. Enemmänkin tuntuu, että sitä ollut tässä viimeiset vuodet, tai ehkä koko se reilu 6 vuotta, kun olen ollut takaisin syntymäpaikkakunnallani ja nyt sitten olen hyvin paljon tekemisissä vanhempieni kanssa. Ja se on ollut enemmän tai vähemmän raskasta joka päivä. Toisaalta on suuri vapaudenkaipuu ja toisaalta se tuntuu jotenkin niin väärältä ja itsekkäältä. Ja sitten ovat ne pelot, ettei pärjää yksin. Ja sitten ne kaikki käytännönasiat, jotka ainakin sitovat, jos ei mikään muu. Ja sitten on kuitenkin jatkuva paha olo ja häpeäkin tilanteesta. Ja suru siitä, että tämä vaikuttaa myös Jumalasuhteeseen - joku muu hallitsee, kuin Jeesus. Ja olisiko elämässäni sittenkään tilaa elämänkumppanille tässä tilanteessa? Onko  mahdollista samaan aikaan sitoutua aidosti ja yrittää vapautua siteistä? Ja voiko käsittää, mitä oikea vapaudesta lähtevä rakkaus on, jos on tuntee paremmin vain sidottuna olemisen? Kuinka voisi olla mitään rakkautta, jos ei ole vapautta ja aidon valinnan mahdollisuutta?

Vaikea sanoa, olisiko tätä asetelmaa ilman maatilaa. Sillä on niin helppo perustella kaikkea, myös vääriä sidonnaisuuksia. Mutta kai näitä sidonnaisuuksiin perustuvia ihmissuhteita ihan muutenkin voi muodostua, kun kerran aiheesta kirjojakin on kirjoitettu.. Jokaisella on oma tilanteesta ja lähtökohtansa, oma tiensä kuljettavana.

On tuskallista tuntea olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Olen näissä siteissä ja täysin kykenemätön irrottautumaan omin avuin. Siteet urauttavat elämän ja tekevät siitä kapeaa ja ankeaa. Arkiset asiat masentavat, koska ne on pakko, vaikka toisenlaisessa tilanteessa saman asian tekeminen voisi olla iloista ja luovaa tai ainakin ihan ookoo. Olen jatkuvassa hämmennyksessä, koska haluaisin ensisijaisesti eroon vain vääristä siteistä, en koko maatilasta. Mutta välillä näiden asioiden erottaminen tuntuu täysin mahdottomalta ja välillä haluaisi heittää pois aivan kaiken mikä yhtäänkin haiskahtaa vanhoilta siteiltä ja mihin on liittynyt mitään pakkoa. Mutta eihän sitä nyt siihenkään pysty eikä toisaalta haluakaan pystyä. Ja sitten on vaan ihmeissään ja surullisenakin sillä vanhalla radallaan, jossa mikään ei muutu.

Tunnen suurta mahdottomuutta itse muuttaa tilanteita. Kun koko elämänsä 40 vuotta on tietyssä mielessä pyörinyt samassa kuviossa, samat asiat takaraivossa ja samat asetukset päällä tietyissä toimintatavoissa, tuntuu täysin mahdottomalta, että voisi tulla vielä uusi erilainen aika. Ja sitten kuitenkin sisällä on joku pieni ääni ja toisenlainen henki, joka kuitenkin uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Siihen että Jumala voi. Siihen että Jeesus on Vapauttaja ja haluaa vapauttaa orjuuden siteistä. Ettei Jumala ole minua turhaan tuonut tähän hetkeen, tuntemaan hyvin suurena vangittuna olemisen tuskan vain siksi että jäisin ikuisesti tähän tilaan. Haluan uskoa, että Hän voi vapauttaa, en vain yhtään käsitä miten. Mutta ei kai se olekaan oleellista.

”Mikä on ihmisille mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.” (Luuk. 18:27)

P.S. Olen tästä seuraavaksi lähdössä tilaisuuteen, jossa kastetaan afgaaniperhe. Vapautumisen ihme on saanut tulla heidän kohdalleen, kun ovat tulleet löytämään Jeesuksen vapauttajanaan ja pelastajanaan. Monta vanhaa sidettä on katkennut ja inhimillisesti se on täysin mahdotonta. Mutta Jumala voi. Haluan uskoa, että se on sittenkin mahdollista myös ihan tavallisen suomalaisen kohdalla. ”Jos siis joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus.” (2. Kor. 5:17)