Sekaisinkin

Neljä viikkoa jo kulunut edellisestä kirjoittelusta. Tuntuu hyvältä taas pitkästä aikaa rauhoittua blogin äärellä. Sytyttää kynttilä ja alkaa maalailla syksyisiä tunnelmia. Kaunein ruska on jo mennyttä, mutta joistakin väreistä voi vielä iloita. Päivien lyhentyminen on hyvin konkreettista ja ajatus talvesta käperryttää.

Kahtena edellisenä viikonloppuna en kirjoittanut, kun aika kului ensin äidin hautajaispuhetta valmistellessa ja sitten 10.10.2020 muistotilaisuuden merkeissä. Maatilalla meitä oli viikko sitten 23 henkeä ruokailemassa ja muistelemassa äitiäni ja ikuisuutta ja mielestäni se oli ihan kaunis tilaisuus. Sukulaiset tulivat viiden maakunnan alueelta, joten koronasyksy toi oman mausteensa kokoontumiseen. Suurin osa piti kasvomaskeja ja valitettavasti viime hetken korona-aiheisia peruutuksiakin tuli. Kuitenkin on kiitollinen mieli, että tilaisuus oli vielä mahdollista pitää ja päällimmäiseksi tapahtumasta jäi mieleen ihan muuta kuin kasvomaskit. Sinänsä äidin 10 vuotta sitten kirjatut toiveet pienimuotoisista hautajaisista sopivat tähän aikaan oikein hyvin.

Mieleni on tänä syksynä ollut melko rauhaton. Äidin rooli on maatilalla ollut iso. 84-v isäni rooli on edelleen myös iso, mutta silti toinen puolisko on poissa ja jotenkin on selvää, että muutosten aikaa eletään. Siihen liittyy suuri hämmennys, koska näköpiirissä ei ollenkaan ole se, mitä se muutosten jälkeinen elämä sitten olisi. Missä on minun paikkani? Se on pelottavan iso kysymys. Vielä suuremmalta tuntuu kysymys: Kenen kanssa eteenpäin? Yksinäisyys tuntuu järjettömältä, mutta puolisoasiatkin ovat minut jo niin kauan kiertäneet, että on vaikea uskoa vieläkö Jumala haluaisi elämään tuoda sellaisen henkilön, jonka kanssa voisi olla aito yhteys Jeesuksessa ja yhteinen näky palvella Herraa. Miehiin liittyvät ajatukset ovat yksi syy, miksi mieleni on ollut niin rauhaton tänä syksynä. Äidin poismeno aiheuttaa tietynlaisen tyhjiön, joka sitten helposti täyttyy tällä muulla. Olen nukkunut aika huonosti ja minun on ollut vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään. Ehkä siksikin oli niin hyvä kirjoittaa se hautajaispuhe. Siihen pystyin keskittymään.

Yksi syksyn lisähämmennys on ollut vielä tämän kerrostalon asiat. Tämä talo on 16 vuotta vanha eli kerrostaloksi ihan uudehko edelleen. Jokainen joka täältä on osakkeet ostanut, on tehnyt sen siinä ajatuksessa, että putkiremonttia ei ainakaan ole lähitulevaisuudessa edessä. Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että parin viikon päästä on ylimääräinen yhtiökokous, jossa päätetään käyttövesiputkien uusimisen suunnittelun aloittamisesta. Asia tuskin mieltäni pahemmin mietityttäisi, ellen olisi edelleen taloyhtiön puheenjohtaja. Vuotavat putket ovat tulleet valitettavan tutuksi asiaksi ja muuten niin mukava taloyhtiö on harmillisen asian edessä. Kukaan ei edes pysty sanomaan mistä vuodot varsinaisesti johtuvat. Jotenkin kupariputki on huonolaatuista, mutta koska rakennuttajan vastuu 10 vuotta on ohi, mitään korvauksia ei mistään saa. No, rukouksin on eteenpäin menty ja nähtäväksi jää mitä asia tullessaan tuo.

Ehkä tämä jotakin uudenlaista vastuunotonkin aikaa on. Ja toisaalta uusilla alueilla Jumalan varaan asioiden laittamista. Uusia asioita tulee omalle vastuulle ja sitten taas uudenlaisesti saa opetella antamaan niitä Herralle ja Hänen huolenpitoonsa. Ja myös uusia ihmisiä kenen kanssa toimia. Yksinäiseksi en haluaisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi että se, mikä on Herralta tullutta ja arvokasta päätyisi lähisuhteeksi raadelluksi, tallatuksi ja piilotetuksi. Tämä on iso kysymys. En haluaisi parisuhdetta, jossa Jeesus tuntuu olevan kauempana, kuin omassa yksinäisessä arjessani. Mieluummin aivan päinvastoin. En kai muuten voisi kokea mitään turvallisuutta ja iloa.

Jonkunlaisessa muutosten aallokossa nyt matkataan. Tämä epätietoisuus on hankalaa, mutta saanhan Hänen myrskyissäkin luottaa.

”Ei kukaan ole niin kuin Jesurunin Jumala, joka ratsastaa sinun avuksesi taivaasta, ylhäisyydessään pilvien päältä. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset sinun tieltäsi ja sanoi: ’Hävitä heidät!’” (5. Moos. 33:26-27)

Kuva on mökin puuhellasta. Sen ainakin saa olla palveluksessa taas pitkästä aikaa. Herkkänenäinen vuokralainen on nyt kuukauden päivät asunut pikku talossa ilman oirehtimisia. Hän on innostunut puuhellakokkauksesta ja –lämmityksestä. Tuntuu kivalta, että viime kevään homeremontti teki tehtävänsä ja tulipesätkin saavat vielä käyttöä.

Syystuulia

Täällä olen jälleen kerrostalolla pitkän ajan jälkeen. Mökillä viihdyin putkeen melkein 3,5 kuukautta eli kesä meni hyvin tiiviisti siellä. Mutta onhan se oma mukavuus täälläkin – ei valittamista. Ja kivalta tuntuu myös se, että mökille tulikin pian lähtöni jälkeen seuraava asukas, ainakin vähäksi aikaa. Taas testataan sisäilman laatua viime kevään remonttien jälkeen. Itse tuuletin kesällä niin paljon, ettei sen perusteella oikein voinut sanoa mitään – tai siis raikasta oli. Mutta vieläkin olisi tarvetta ainakin enempien ilmanottokanavien tekemisille, jotta ilmanlaatu olisi parempi ikkunoiden ollessa enemmän kiinni.

Vanhoja asioita voi edelleen jossitella, kun kyllähän se 2014 tehty mökin peruskorjaus olisi pitänyt tehdä vielä paljon perusteellisemmin.  Olisi pitänyt avata aivan kaikki, kun nyt joissain kohdin rakennettiin vain vanhojen kerrosten päälle. Mutta semmoista se sitten on, kun ei ole asiantuntemusta ja urakassa saa mitä urakassa tilaa. Jälkeenpäin korjaaminen on paljon harmittavampaa, kun uudet materiaalit on pinnassa eikä niitä haluaisi rikkoa. No, herkkänenäinen vuokralainen testaa nyt taas kohdetta ja katsotaan kuinka käy. Keväällä ainakin paljon hometta lähti pois.

Äidin hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Hautauksessa toimittiin pitkälti äidin jättämien kirjallisten toiveiden mukaisesti eli hautaansiunaus tapahtui suoraan haudalla pienen joukon läsnä ollessa. Pieni joukko oli lopulta 18 henkeä ja kauniissa syysaamussa ylösnousemuksen toivon sanojen saattelemana arkku laskettiin sukuhautaan, johon on haudattuna maatilan kaksi edellistä sukupolvea. Äidin toiveena oli, että haudalle ei tuoda kukkia, joten ainoa kukka-asetelma oli oman pihan kasveista ja naapurin auringonkukkapellosta saamistani kukista kyhäilemäni asetelma.  Sitten tultiin maatilalle syömään ja seurustelemaan ja siinähän se päivä sitten pitkälti menikin. Tuntui hyvältä, että oli ystäviä läsnä. Joskus aiemmin olen miettinyt, että voi kun olisi sitten puoliso siinä vaiheessa, kun äiti kuolee, että olisi joku johon tukeutua, eikä tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi surussa. Puolisoa ei edelleenkään ole, mutta en ole joutunut kokemaan oikeastaan ollenkaan yksinäisyyttä äidin kuolemaan liittyvissä asioissa, mistä olen hyvin kiitollinen. On saanut tukeutua Jeesukseen ja moniin eri ihmisiin. Lisäksi lähipiirissä on siskoni samassa tilanteessa ja tietysti leskeksi jäänyt isäni, joten menetys ja muutos on yhteinen.

Myös se, että melkein jokainen kohtaa tämän elämäntilanteen jossain vaiheessa tuo jotain perspektiiviä asiaan. Vaikka omanikäisistä ystävistäni ei suurin osa ole ollut vielä tässä tilanteessa, on se kuitenkin jossain vaiheessa edessä. Ja sitten taas on monia vanhempia ystäviä, jotka ovat asian läpikäyneet. Nyt ei ole kysymys jostakin tragediasta tai epäonnistumisesta, joka kohtaa vain minua ja mistä moni muu ei tiedä mitään. Tämä tie on vääjäämätön ja ehkä se jotakin nöyryyttäkin tuo.

Hautajaisten jälkeen on hommailtu jo perunkirjoitukseen liittyviä asiakirjoja ja toisaalta jatkettu puintiaikaa aina säiden salliessa. Viimeiset herneet puitiin pellosta Aila-myrskyn tuulissa torstaina. Pitkälle syyskuuhun sadonkorjuu venyi, vaikka kylvöaika oli hyvin aikainen. Kuivuus verotti satoa melkoisesti. Mutta kuitenkin on kiitollinen olo, että kaiken jälkeen satokin on nyt korjattu.

Nähtäväksi jää, mitä tämä syksy mukanaan tuo. Mitään kummempia suunnitelmia ei ole, mutta jotenkin päivät tuntuvat täyttyvän ihan itsestään. Joinain syksyinä on ollut tyhjä olo ja kaivannut vaikka uusia harrastuksia, mutta nyt tuntuu, että maatilalla on harrastuksia ihan riittävästi muutenkin. Perunkirjoitukseen liittyvät asiat on yksi syksyn ohjelmanumero ja sitten erilaista äidin tavaroiden järjestelyä ja kierrätystä voi harrastaa sopivissa väleissä. 84 v isän ”huolto” on liki jokapäiväisiä kuvioita ja jotenkin koko arjen jonkinlainen uudelleenjärjestäytyminen tässä tilanteessa. Varmaan sitten myös jonkun muistotilaisuuden järjestäminen alkaa. Näissä riittää minulle jo ihan tarpeeksi arjen täytteeksi. Ja onko sitten vielä jotakin muutakin Jeesuksella varattuna?

Lämmin kiitos osanotosta J

”Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho; hän kukoistaa kuin kedon kukka. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo on ikuisuudesta ikuisuuteen niiden yllä, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa kesää lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa, muistavat hänen asetuksensa ja noudattavat niitä.” (Ps. 103:15-18)

Elämää kuoleman jälkeen

Osanottokukkasia, addresseja ja puheluita. Keskustelut hautapaikasta, -kivestä, arkun kantajista ja vainajan kuljetus sairaalalta kappelin kylmiöön. - Ketkä pitävät lapsenlapsien vasemmista käsistä kiinni, että he voivat oikealla kädellä heittää kukkasen hautakuoppaan? Kuolinilmoitusta helpotti että vainaja oli jo 10 vuotta sitten kirjannut värssyn valmiiksi.

Äitini siirtyi ajasta ikuisuuden puolelle reilu viikko sitten, 21.8. Sairaalasta soitettiin aamulla, että aamuyön tunteina hän oli nukkunut pois. Mitä ilmeisimmin nukkuessaan, koska ainakin aiemmin käynyt hoitaja oli nähnyt hänet nukkumassa. En ole ennen vainajaa livenä nähnyt ja sekin vähän jännitti. Mutta turhaan. Hän oli hyvin levollisen ja kauniin näköinen ja aika pitkäksikin venynyt aika ruumiin äärellä jäi hyväksi muistoksi kaikessa haikeudessaan. Oli se sitten kuitenkin vähän yllätys, kun kuntoutusosastolla oli ja pientä kuntoutumista oli jo alkanut tapahtua. Toisaalta hän oli 85v ja kyllä heikossa kunnossa. Ja itse niin valmiina lähtemään.

Olen aika väsynyt. Unet ovat olleet vähän huonoja viimeisen viikon aikana. Päässä pyörii niin kaikenlaista. Hyviä muistoja ja kaipausta, itsesyytöksiäkin ankaruudestani häntä kohtaa, hautajaisiin ynnä muuhun kuoleman jälkeiseen elämään liittyviä käytännön asioita, konkreettisen arjen muutos maatilalla kun äiti ei ole enää pitämässä järjestystä, toisten tunteet ja reaktiot asioihin, oman paikan ihmettely. Ja ties mitä muuta.

”Näin on myös kuolleiden ylösnousemus: Kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa. Kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa. Kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa.” (1. Kor. 15:42-43) Äidin kohdalla on niin selkeää, että hän kuoli uskossa Herraan Jeesukseen. Ei tarvitse arvuutella ja se on suuri lohdutus. Nyt on kaikki kirkasta ja täydellistä hänen kohdallaan.

Luulin, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en nyt näköjään jaksakaan. Kaikki on vielä liian sekavaa, jäsentymätöntä ja henkilökohtaistakin kirjoittamiseen. Hautajaiset ovat vasta viikon päästä ja myöhemmin pidettävien muistoseurojen ajankohtakin päättämättä.

”Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.”

Virsi 244, 3. säk., ädin toive kuolinilmoitukseen

Muutosta maalla

Lepopäivä on ollut tarpeen. Makailin auringossa ja pulahdin 19 asteisessa jokivedessä. On ihanaa, että elokuussa on ollut taas oikein lämpimiäkin päiviä. Se on hienoa puintien kannalta ja se on hienoa ihan muuten vaan. Kesää on vielä jäljellä. Mutta olen kyllä ollut väsynytkin.

Muutos alkoi 2 viikkoa sitten. 85-vuotias äitini näki harhoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Lopulta hän sai 6 päivän sisällä kolme eri diagnoosia, joista viimeisin oli aivoinfarkti. Tästä viimeisimmästäkin diagnoosista on kulunut viikko, ja hän on nyt sairaalassa neurologisella kuntoutusosastolla. Oikean puolen raajat eivät liiku ja kaikenlaista muutakin seuraamusta aivoinfarktista on tullut. On mahdotonta tietää tai arvailla, miten kuntoutuminen etenee ja miten tässä kaikki hoitamiseen ja asumiseen liittyvät asiat tulevat menemään. Päivä kerrallaan ollaan menty, mutta muutos on tapahtunut, se on selvää.

Jumalan johdatuksen on saanut kyllä kokea viimeisen kahden viikonkin aikana. Ensimmäisellä sairausviikolla olin ahdistunut joistakin asioista, mutta olin kiitollinen että sain niitä murheita sitten ystävien kanssa jakaa. Tällä jälkimmäisellä, infarktin jälkeisellä viikolla on ollut rauhallisempi ja hyvinkin kannettu olo. Nyt tiedetään mikä häntä vaivaa ja hoidetaan oikeaa asiaa. Kuntoutumisensa ja kaikki päivänsä ovat sitten Jumalan kädessä.

Itse olen joutunut miettimään taas jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä muutosta on ehkä vaikea kuvailla. Äitini on ollut jo tähänkin asti ja erityisesti keväästä alkaen aika heiveröisessä kunnossa oman haastavan liikumisensa takia. Hän on kulkenut erittäin varovaisesti ja hitaasti rollaattorilla, mutta koska pää on toiminut normaalisti hänellä on kuitenkin ollut rooli maatilalla ja oman kotitaloutensakin askareissa. Vaikka olen kesälläkin tässä paljon arjen kuvioissa ollut, niin vaikka muutos ei ole kovin iso nyt kun äiti onkin pois, on se kuitenkin muutos. Olen ollut väsynyt ja miettinyt mihin väliin superhitaasti rollaattorilla etenevä henkilö on ehtinyt kaikki tehdä mitä hän on tehnyt.

Koen tässä uudessa tilanteessa jotakin painetta, enkä edes osaa kunnolla sanoa mitä se on. Kenties vastuuta ja velvollisuudentuntoa. Kenties epäonnistumisen pelkoa. Kenties yksinäisyyttä ja ihan vaan väsymystä. Tietyt rutiinit, jotka nyt pyörivät ovat kuitenkin äidin luomia ja nyt sitten pyörin siinä pyörässä. Kuitenkin ne ovat taas ihan hyviäkin juttuja ja ilman niitä arki olisi paljon kaoottisempaa. Välilllä on hyviä päiviä ja keveitä hetkiä, välillä taas ahdistaa että tätäkö tämä nyt sitten on. Toimintaa velvollisuuksien vuoksi vailla sisäistä iloa ja rauhaa.

Jotenkin on kuitenkin aivan liian aikaista sanoa paljonkaan mitään tästä tilanteesta. Rukoilen Jumalalta Hänen ajatuksiaan tähän tilanteeseen. Armollisuutta itselle ja luottamusta Herraan. Olen moittinut äitiä arjen asioiden murehtimisesta ja nyt teen itse aivan sitä täysin samaa.

Mutta kiitos Jeesus että autat taas lisää näissä uusissakin vaiheissa.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoilleen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)

Love never fails

Heinäkuu alkaa olla jo loppupuolellaan. Sateista ja viileääkin on tässä kuussa ollut helteisen kesäkuun jälkeen. Peltokasvit ottaisivat vastaan mieluummin sateisen kesäkuun ja helteisen heinäkuun, mutta onneksi ihminen ei voi niitä valintoja tehdä. Elokuun säillä on iso merkitys siihen, minkä laatuista vilja tulee olemaan.

Kesäasustelu mökissä jatkuu, enkä kerrostalolle ole ollenkaan kaivannut. Ehkä tässä jotenkin vähän näkee sitäkin, että aika vähillä varusteilla tulee toimeen. ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin.” (1. Tim. 6:8) En ollenkaan sano, että elämäni olisi niukkaa ja minimalistista, mutta kyllä tällainen pitkälti maatilalla eläminen ehkä jotakin rönsyjä karsii. Tai sitten se on vain mökkihöperöitymistä, kun näkee muita ihmisiä niin harvoin. Jonain viikonlopun päivinä olen käynyt vähän kerrostalolla järjestelemässä tavaroita. Kaapit pursuavat siellä kaikenlaista, mistä voisi hyvin hankkiutua eroon, kun niin montaa asiaa vain säilyttää vaikka ei tarvitse. Ehkä sitäkin energiaa vielä joskus annetaan. ”Aika on  säilyttää ja aika viskata pois.” (Saarn. 3:6).  Täällä maatilalla taas voisin käyttää varmaan useamman vuoden pelkkään tavaroiden lajitteluun ja järjestelyyn, kun materiaalia on kertynyt useamman sukupolven ajalta. Nähtäväksi jää, onko joskus aikaa ja intoa siihen. Tähän mennessä ei ole ollut, eikä oikein mahdollisuuksiakaan.

Vaikka elämäni voisi olla tällaista hiljaiseloa ihan muutenkin, onhan tämä korona oman lisänsä tuonut. Vaikka tapauksia ilmenee Suomessa nyt vähän, niitä kuitenkin edelleen ilmenee. Ja monissa maissa tilanne on hyvin paha. Israeliin tuli ensimmäistä aalto paljon pahempi toinen koronaaalto tässä kesällä. Ja Ruotsi on ollut kuuluisa paljoista tartunnoistaan, eli nämä kaksi maata joissa olen viime vuosina eniten käynyt on molemmat huonossa tilanteessa. Pietari on se kohde, minne seuraavaksi haluaisin matkustaa, mutta Venäjälle ei nyt tässä tilanteessa tarvitse haaveilla ollenkaan.  Ja nyt kun on täällä maalla ollut hyvin pienissä piireissä, niin välttämättä ihan tavallinen bussi-, tai junamatkakaan Suomen sisällä ei tässä tilanteessa innostaisi, ellei siihen olisi todella hyvää syytä. Reviiri on siis ollut vähän pieni, mutta ehkä on sitten paremmin pystynyt keskittymään siihen pieneen kuvioon ja siinäkin suhteessa todennut, että vähemmälläkin pärjää. Varsinkin kun ympärillä on ollut Suomen kaunis kesä.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Sanaa olisi kuitenkin kauhean tyhjää. Myös nyt neljä kuukautta joka aamu skypessä kokoontunut Raamattu- ja rukouspiiri on ollut oikein hieno juttu. Ilman sitä olisin saattanut olla hyvinkin paljon masentuneempi tänä aikana. Jumalan Hengen puhuttelut kulkevat jossakin siellä mistä vähän jo viimeksi kirjoitin. Oman hyvyyden tarpeen alueella. On ollut jotenkin hyvin vapauttavaa nähdä tarvettaan olla jotakin tai jonkinlainen omissa ja toisten silmissä. Nähdä, tunnustaa sitä Jumalalle, ja saada tilalle Hänen antamaa vapautta. Ettei tarvitse niin kovasti ylläpitää jotakin kuvaa, vaan saa olla syntinen ja Jeesuksen vanhurskauteen puettu. Ei tarvitse itse koittaa peittää mitään, vaan saa luottaa Jumalan antamaan täyteen vaatetukseen. Tekopyhyyttä löytyy ja rakkaudettomuutta hyvin paljon. On jotenkin kamala huomata taas edelleen miten rakkaudeton olen. Niin kovasti sitä haluaisi peittää ja sitten yrittää olla jotenkin hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Mutta kun ne nousevat jostain muusta kuin rakkaudesta, ovat ne sitten kuitenkin raskaita taakkoja. Tämä on vaikea alue. Ei Jumalalle ole yllätys, etten rakasta. Ja kuitenkin kehotus rakkauteen, on harvinaisen selvä. Tässä on niin tyhjyyden ja mahdottomuuden äärellä. Kehotuksia rakkauteen mihin ei pysty, ja jos sitä itse yrittää, niin siitä tuleekin jotakin muuta, tekopyhyyttä ja omavanhurskautta.

”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus..” (Gal. 5:22). ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) ”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7).

Niin. Onhan se vähän nolon oloista, että on ollut 20 vuotta uskossa ja silti tuntuu, ettei rakasta, eikä tunne Jumalaa tältä rakkauden puolelta. Toisaalta se taas on helpotus. Ei tarvitse yrittää itse mitään, vaan uskoa vain siihen että Jumalan Henki siihenkin suuntaan edelleen vie ja että Jumalasta voi aina ja edelleen oppia tuntemaan jotakin uutta. Olkoon se sitten tämä outo ja kummallinen asia kuin rakkaus minun kohdallani. Ehkä vähemmän tietämistä ja oikeassa olemista ja herkkyyttä nähdä. Vai mitä ikinä Jumala sitten tekeekin. Mahdottomalta tuntuu, mutta mahdottomaan Hän kykenee. Tyhjä on sydän, mutta tyhjästä Hän elämää luokin. On vapauttavaa, ettei Hän sitä minulta odota eikä vaadi, kun en siihen kykene. Kunpa en vaatisi itseltänikään.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Haudontahaaveet

Ei se sitten toteutunut – se ajatus mikä tuli kanojen kuoleman jälkeen ja mistä olin hetken hyvin innoissani. Aloin nimittäin haaveilla hautomisesta ja tipuista. Suunnittelin hommaavani hautomakoneen ja sitten hautoa tipuja niistä munista, joita olivat jääneet jäljelle edesmenneestä kanalaumasta. Yhdeltä tutulta olisi saanut hautomakoneen lainaksikin ja ajatus omassa mökissä kuoriutuvista piipertäjistä oli jotenkin niin hellyyttävä. Että näiden kanojen ja hyvätapaisen kukon elämä olisi jatkunut vielä tipujen muodossa ja olisi saanut katsella niiden elämää.

Mutta se sitten jäi, koska syksyllä ei olisi ollut paikkaa, minne kananuorikot laittaa. Olenhan edelleenkin vain tämmöinen kesäkananpitäjä. Eli hyvä sitten näinkin. Suloista on, että siellä paikassa mistä kesäkanat tulivat, on tämän kuolemantapauksen jälkeen alkanut joku kana hautomaan ja tipuja odotetaan. Harmittelin kettuasiaa erityisesti tämän 10-v tytön puolesta, jonka erityislemmikkejä kanat ovat, ja nyt sitten Jumala on järjestänyt sinne todennäköistä perheenlisäystä ja tulevaa tipuiloa tapauksen jälkeen. Ei tarvittu hautomakoneita siihen asiaan ja keinotekoisia yrityksiä. Idea oli kuitenkin itselle innostusta tuova ja auttoi pettymyksessä eteenpäin, vaikkei sitten toteutunutkaan. Munat on nyt paistettu ja syöty.

Tiput kanauraltani vielä puuttuvat. Näin paljon en ole niistä koskaan ennen haaveillutkaan kuin mitä nyt hetken ehti. Tavallisesti olen ajatellut, että jos sitten kenties joskus vielä olisi omia kanoja ympäri vuoden, niin sitten voisi nähdä hautovankin kanan ja tipuja. Tämä yllättävä kettutapahtuma heti alkukesästä sai miettimään ihan uudella lailla tipujen mahdollisuuksia näissäkin oloissa. Mutta kun ajatus ei saanut vihreää valoa, niin olen siihen jo aivan sopeutunut ja taas kanattomaankin elämään. Ei nyt onneksi ole kanojen varassa tämä elämä sentään. Tänne muistettavien asioiden kirjaan jää tämäkin tapahtuma. Olisiko Jumalalla jotakin muuta vielä varattuna tälle kesälle, kun tipunhoitoa ei tule olemaan ohjelmassa?  Enhän edes kunnolla olisi etukäteen osannut ajatella, millaiset olot tiput olisivat tarvinneet ja olisiko niitä ollut täällä edes mahdollisuutta kunnolla järjestää. Ja silti se tipulaatikko omassa kodissa oli vain niin hellyyttävä ajatus.. Olin jo kutsumassa myös ties kenenkin lapsia katselemaan tipuja. Vaikka itse olisin varmaan ollut paljon innostuneempi kuin kenenkään lapsi..

Heinäkuun alusta asti on jo eletty ilman tipuhaaveita eli ajatukset ovat kyllä kääntyneet ihan muualle, vaikka tässä kirjoittaessa niitä hetken vielä lämmittelinkin. Ja kaikenlaisille ajatuksille kyllä tilaa riittää, ehkä vähän liikaakin. Onhan tämä koronakesä kuitenkin vielä vähän erilainen kuin aiemmat kesät. Ei paljon erilainen, mutta vähän erilainen. Normaalistikin eläisin maatilan arkea, mutta ehkä sitten olisi kuitenkin joskus jotain extrajuttuja. Kuten vaikka lähikaupungin heinäkuinen kristillisen musiikin ”festivaali” ja sen siihen liittyvät jutut missä on ollut mukana. Nyt ei ole ollut mitään mitä odottaa ja mikä muuttaisi arkiset päivät. Mutta kyllä sitä arjessakin onneksi ihan riittävästi tapahtuu, että kyllä tämä näinkin menee.

Ja on sitten tilaa niille ajatuksille. Viime aikoina olen miettinyt muun muassa itsekkyyttä. Kuinka se kuitenkin niin paljon minussa vaikuttaa. Homman mietintä lähti tällä kertaa oikeastaan siitä, kun annoin eräälle yrittäjälle 10 euroa ylimääräistä pyydetyn hinnan lisäksi. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan sen jälkeen halusin kertoa muillekin, että olin ollut näin antelias. Rahatkin olivat maatalousyhtymä rahoja eivätkä suoraan omiani ja koko asian selitys oli pelkkää halua kertoa vain omasta ”hyvyydestä”. Myöhemmin kyllä vitsailtiin torvisoittokunnankin kutsumisesta paikalle liittyen Jeesuksen puheeseen:  ”Kun siis annan almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät teitä.”(Matt. 6:2). Vaikka ylimääräisen kympin antaminen tulikin mielestäni ihan vilpittömästä sydämestä, asian edelleen mainostaminen paljasti kyllä haluni olla hyvän ihmisen maineessa. Ja kun tätä hyvää maineen halua on ajatellut enemmän, sen kyllä löytää monista asioista. Toisaalta lukkona ja esteenä, kun ei halua tehdä asioita, missä tietää, että se romuttuu (kuten läheiset ihmissuhteet..) ja toisaalta epämääräisenä motiivina jollekin asioille, mitä sitten tekee ja kuitenkin väsyy, kun kaikki ei olekaan vaan pelkästä rakkaudesta nousevaa.

Haluaisin kyllä päästä irti tarpeesta olla ihmisten silmissä hyvä. Ettei tällaisen tarpeen tarvitsisi vaikuttaa valintoihini vaan uskaltaisi olla sitä mitä on. Armahdettu syntinen. Ei muita parempi eikä huonompi.

Olen täälläkin vuosien varrella kirjoittanut tunteesta ja kokemuksesta, että on kuoren sisällä. Tuntuu, että Jumala on pikkuhiljaa jotakin tehnyt, eikä kokemus ole enää vahva. Mutta en sano, että se olisi myöskään täysin poistunut. Edelleen koen tarvetta suojautua enemmän tai vähemmän seurasta riippuen ja tällainen hyvän ihmisen kulissi osa sitä. Sen vangiksi en kuitenkaan haluaisi jäädä, vaan toivon, että Jumalan armon hautomakone toimii edelleen ja Hänen elämänsä saa tilaa kasvaa. Ja miksei Hän jaksaisi, kun kerran on täynnä armoa ja totuutta eikä muuta olekaan. Armoa ja totuutta, niitä tässä kovasti edelleenkin tarvitaan. Syvemmälle ja syvemmälle.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Shokkiuutinen

Viime maanantaina, 22.6., se tapahtui. Menin aamupäivästä tervehtimään kanoja ja päästämään niitä vapaaksi häkistään. Normaalisti kanat tulivat häkin ovelle askeleeni kuullessaan odottamaan astelemistaan päivän ajaksi laajempaan reviiriin. Tuona aamuna ovella ei ollut yksikään. Huhuilin kanoja ja menin häkkiin kurkistelemaan pensaiden alle jos jostain syystä olisivat piiloutuneet sinne. Ei ketään missään eikä mitään ääntä. Sisäkatoksen oven suulla oli oudosti muutama höyhen.

Menin sisään ja orsi- ja munintapesien puolella vastassa oli traaginen näky. Höyheniä pöllynneenä yltympäri ja maassa kolme kuollutta kanaa. Soittelin tukijoukkoja paikalle ja tutustuimme tarkemmin tilanteeseen. Kukkoa ja Kermaa ei löytynyt mistään. Häkin alle oli kaivettu kuoppa ja joitain Kerman höyheniä löytyi vähän kauempaa. Kukosta jäi vain muutama pyrstösulka.

Kettuun en ole osannut varautua. Niitä ei ole täällä näkynyt ja useampi kanakesä on jo takanapäin. Häkin reuna on ollut maantasalla, mutta kettua varten verkkoa pitäisi ilmeisesti olla vielä maankin alla, ettei kaivautuminen olisi mahdollista. Kanojen orsi oli myös sen verran matalalla, etteivät ole voineet paeta ylöspäin. Kaikki kanat menivät. Kukko ja Kerma ketun takeawayna, Riinissä oli pieni haava, Histaminissä ja Merissä ei näkynyt mitään ulkoisia jälkiä. Kenties ovat kuolleet kauhusta tai lyöneet itsensä säntäilessään.

On edelleenkin vähän surumielinen olo tästä. Vähän vaikea uskoa että tällaista oikeasti nyt sitten tapahtui. Hieno kukkoni päätyi ketun suuhun varmasti ensimmäisenä puolustaessaan laumaansa. Mutta kaikki ne on yllätetty orrelta nukkumasta, kun siellä ”orsihuoneessa” kaikki kuolleetkin olivat. Riini, Histamini ja Meri haudattiin pian löytymisensä jälkeen.

On haikea olo omasta puolestani, mutta myös 10-v tytön puolesta, jonka kanoja nämä olivat. Ja jonka lempikana Meri meni tässä mukana. Kanat ehtivät olla vain vajaa kolme viikkoa, kun kanakausi jo päättyi näin dramaattisella tavalla. Hyviä puolia oli kai se, ettei jäljelle jäänyt jotain henkitoreissaan olevaa raadeltua, joka olisi pitänyt vielä itse lopettaa. Olen myös ihan tyytyväinen että kettu vei kukon, koska sen näkeminen kuolleena olisi ollut minulle kovin ikävää.

Olen rukoillut kanoille varjelusta ja sitten kävi näin. Miksei Jumala varjellut kanoja? Näitäkin kysymyksiä on ollut. Mutta myös usko siihen että kaikella on tarkoituksensa eikä mikään tapahdu Jumalan sallimatta. Olen pelännyt, että kanoille tapahtuu jotain - että vaikka haukka nappaa jonkun yhden, kun ovat ulkoilemassa. Vaikka pahin mahdollinen nyt tapahtui, ei se sitten kuitenkaan ollut niin kamalaa. Surussa on jotain siunattua eikä itsesyytös ole juurikaan tullut vieraaksi. Vaikka häkeistä onkin vielä oppimista.

Toisaalta surullista ja toisaalta ne olivat vain kanoja. Vaikka kukko olikin pari kertaa sylissäni, mikään kana ei myöskään ollut semmoinen samanlainen lemmikkikana itselle kuin toissavuoden Kanatuinen.

Suru on hyvää ja rauhoittavaa. Surullinen voi saada lohdutuksen. Ja kuitenkaan en ole tätä menetystä itkenyt, niin iso se ei ole ollut. Tuntuu tyhmältäkin verrata viiden lainakanan menetystä Jobin todellisiin omaisuuden ja lapsien menetyksiin, mutta kaiketi hänen asennetta voi opetella pienissäkin asioissa: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) ja ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan myös pahaa?” (Job. 2:10)

Turmapäivän iltana sain uudenlaisen ajatuksen seuraavista kana-askelista ja innostuin kyllä oikein kovasti. Niin paljon että surumielisyys kääntyi aivan kokonaan pois, kun olin hetken aivan lentoon lähdössä tästä uudesta ajatuksesta.  Ajatus on kuitenkin sellainen, että sitäkään en pysty yksin toteuttamaan ja on muiden päätäntävallassa toteutuuko juttu. Eli asia on Jumalan kädessä ja luotan, että Hän avaa muidenkin mielen, jos on Hänen tarkoituksensa ja aikataulunsa, että tämä kuvio toteutuu. Ja jos ei, niin oikein hyvä niinkin. Nähtäväksi siis jää, oliko kanakausi nro 5 tässä, vai vieläkö se jatkuu jonkinlaisin kääntein. Ensi viikolla pitäisi selvitä saako ajatus vihreää vai punaista valoa.

Muuten on ollut hyviä päiviä. Vaikka kasvit pelloilla eivät tykkää helteistä ja sato on jo osumansa saanut kuivuudesta, itse on kuitenkin helteistä nauttinut. Kesävieraslampaat tulivat reilu viikko sitten ja niitä on käyty siskonlasten kanssa rapsuttelemassa. Jokiuintia on harrastettu monta kertaa päivässä ja meressäkin olen ollut pari kertaa jo. Trooppinen lämpö tuntuu mukavalta, vaikka viilennystä ja sadettakin jo kaivattaisiin. Olen kiitollinen, ettei tarvitse olla kerrostalon 30 asteessa, mökissä ollaan vasta 26 asteen sisälämpötilassa. Ja jokapäiväinen skyperaamattupiiri jatkuu edelleen, mikä on suorastaan ihmeellistä.

Tällaisissa tunnelmissa siis näin alkavaan viikonloppuun tällä kertaa. Siunauksin!

”Herra siunatkoon sinua Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.”(Ps. 134:3)