Karsinnat

Marraskuun pimeydessä kynttilöitä ja koristevaloja. Kuvittelin meneväni ehtoollistilaisuuteen tänään, mutta se peruttiin. Koronasuositukset alkavat taas rajoittaa toimintoja enemmänkin. Raamattupiiri kaiketi jatkuu entisellään, kun siellä käy alle 10 henkeä. Keväällä minua aina välillä pelotti tauti, kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä testausmahdollisuuksien puutteellisuuden vuoksi. Toki nytkin voin välillä olla jännittynyt aiheesta, mutta syksy on kuitenkin ollut koronan suhteen omassa mielessäni täysin erilainen kuin kevät. Kerran olen käynyt testissä, kun oli ihan pieni kurkkukipu ja nuha. Aika moni muukin tuttu on ainakin kerran syksyn aikana testissä käynyt.

Eilen juhlittiin isän 85-vuotispäivää. Koolla oltiin 11 hengen porukalla. On kiitollinen olo siitä, että nämä syksyn perhepiirin tilaisuudet – hautajaiset, muistotilaisuus ja tuo eilinen syntymäpäivä - ollaan voitu kokoontuen viettää. Toki vähän pienimuotoisemmin kuin siinä ”entisessä elämässä”, mutta kuitenkin. Saa nähdä mitä talvi tuo sitten tullessaan, mutta ainakin oma kalenteri on erilaisten kokoontumisten suhteen jo valmiiksi jokseenkin tyhjä, ettei sieltä enää kovin paljon pois voi ottaa. Jäljellä ovat viikoittain kokoontuva pieni raamattupiiri ja sitten kerran kuussa kokoontuva tekninen lautakunta ja pieni oman kerrostalon asukkaiden raamattupiiri. Missään ryhmäharrastuspiirissä tai –liikunnassa en tänä syksynä ole ollut.

Marraskuun pimeydessä ja hiljaisuudessa on ollut jopa tilaisuutta taas vähän masentua. Se tuntuu osittain vähän luksukseltakin: on aikaa masentua. Ja sitten vähän surulliseltakin, kun en tahdo saada selvää sen viestistä. Mitä tämä masennus nyt haluaisi kertoa? Sitä samaa vanhaako tarinaansa vai jotakin uutta? Olen pyytänyt, että Jumala voisi näitäkin asioita valoon tuoda.

Muuttuneet ihmissuhdekuviot maatilalla tuovat esiin uusia puolia minussa ja muissa. Oma huolestuneisuus tulee ehkä paremmin esiin tässä uudessa tilanteessa. Kylmyyskin. Ja ties mitä muuta ikävää, mitä omasta varastosta löytyy. Näiden piirteiden kanssa meinaa nääkähtää, jos niitä kovasti alkaa vain analysoimaan. Jeesukselta apua pyydän tähän uuteen tilanteeseen. Armoa ja anteeksiantamusta itselle ja toisille.

Eräs tuttuni asuu Italiassa ja hän käy parhaillaan opettelemassa viinitilalla viiniköynnöksen karsintaa. Tarvitaan erityinen ammattitaito, jotta osaa päätellä, mitkä oksat jätetään tuottamaan hedelmää ja mitkä karsitaan pois. On puhuttelevaa, kun hän kertoo näistä karsimisista, koska samaa tekee Isä Jumala omilleen. Kaikenlaiset rönsyt eivät kanna hedelmää, vaan vievät vain energiaa. Ja kuitenkin on itse täysin kykenemätön mitään karsintoja tekemään, vaan Jumala sen itse tekee, jotta Hänen Poikansa Elämä saisi tilaa meissä.

En ole kovin huolissani masennuksesta. Masennus on hyvä. Enkä siitä, että korona poistaa jotakin tapahtumia, sekin on ihan hyvä. Pään hakkaaminen seinäänkin on ihan hyvä. Ahdistus on ihan hyvä. Silloin kuin Jeesus on kuitenkin kaikessa mukana. Tyynessä ja myrskyssä. Tekemässä karsintaa ja paljastamassa sitä Kalliota, mikä kestää aivan kaiken. Jeesusta itseään. Heikentämässä minun ylpeyttäni ja Minua Itseäni ja Minun vastustustani ja tekemässä tilaa Jeesukselle ja Hänen elämälleen. Viemässä Minua kuolemaan ja Häntä elämään. Karsimassa, että Elämä saa tilaa.

”Minä [Jeesus] olen tosi viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmään, hän karsii, ja jokaisen oksan, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se kantaisi runsaamman hedelmän. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” (Joh. 15:1-2, 5)

Valintatalossa

Viikon päästä on kulunut 3 kuukautta äidin kuolemasta. Ensi viikolla on perunkirjoitus. Erilaisten paperien keräily sitä varten on ollut syksyn toimenkuvaa, mutta siskoni on pääasiassa hoitanut sitä. Itse olen lajitellut mm. äidin vaatekaappia – tosin se on vielä ihan kesken. Maatilalta löytyy edelleen roikkumasta joitain 1960- ja 70 –luvulla kuolleiden omaisten vaatteita, joten tätäkin hommaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Katsotaan, mihin energiaa riittää. Ja sitten taas löytyy niitäkin, jotka haluavat säilyttää, joten sekin vaikuttaa.

Huomaan haluttomuuteni kirjoittaa niistä myllerryksistä ja kysymyksistä, joissa nyt olen. Taitaa hävettää jotenkin kaikki se epävarmuus missä vellon liki päivittäin. Olen ollut täällä niin henkilökohtainen ja nyt en muka pystykään. Yksi syy on tietysti se, etten halua puhua toisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Tapana on ollut kuitenkin pohtia eri tilanteissa omaa käytöstä ja asenteitani ja näköjään sekin on nyt hyvin hankalaa. Huojun ja heilun, pohdin väsyksiin asti, aivot ovat aivan täynnä mietintää ja muisti pätkii tavallisten asioiden kohdalla pahasti.

Juttelin taannoin omanikäisen ystäväni kanssa, jonka työura on ollut hyvin pirstaleinen. Hänellä on kaksi eri alojen yliopistotutkintoa ja lukematon määrä määräaikaisia työsuhteita eri paikkakunnilla. 43-vuotiaana hän mietti, että jos saisi aloittaa nuorena vielä kaiken alusta, hän menisi ammattikorkeakouluun ja pysyisi samassa työpaikassa tai samalla alalla sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Kerroin hänelle, että itse varmaankin menisin nuorena naimisiin ja haluaisin 10 lasta. Asiassa on jotakin vitsiä ja jotakin hyvin totta.

Mutta tässä sitä ollaan, vanhempana ja aivan eri elämänkokemuksella varustettuna kuin 20-vuotiaana. Kun elämän eväissä ei nuorena ole ollut vanhemmuushaaveita, sellaista suuntaa ei silloin ole edes voinut yrittääkään valita. En syytä itseäni tässä mistään vääristä valinnoista, koska en ole ollut lähelläkään sellaista valintaa. Jeesuksen vertaus talenteistakin lohduttaa, kun hän kysyy niiden käytöstä, jotka on saanut, eikä niistä joita ei ole saanut.

Toki lapsiin voi satsata vielä tämänkin ikäisenä yksinäisenä naisena. Se on sitten vain hyvin erilaista, jonkinlaista hengellistä vanhemmuutta. Ja kun biologiset lapsetkin ovat Jumalan lahja eikä minkäänlainen itsestäänselvyys kenellekään, vielä enemmän tarvitaan Jumalaa antamaan sydäntä ja mahdollisuuksia jotenkin opettaa tai huoltaa lapsia, jotka eivät ole omia. Eipä nyt toistaiseksi ole ollut ihan valtavasti eväitä tällaiseenkaan. Kun omassa sisimmässä on ollut niin pitkään itkevä ja tarvitseva lapsi, on ollut suorastaan mahdotonta huolehtia toisista vastaavista. En osaa sanoa, olisiko tilanne jo muuttunut selvästi. Ja näköjään nyt aloin sitten puhua lapsista, kun en niistä varsinaisista myllerryksistä pystynyt kirjoittamaan.

Onneksi Jumala näkee ja tietää ne syvimmätkin syyt. Hänen Henkensä tekee työtä siellä jossakin syvyyksissä ja pukee kipuja, kaipausta, epätoivoa ja pelkoa rukouksiin Isälle vietäväksi. Murtaa kivisydäntä ja ylpeyttä, jota on niin paljon. Toivottavasti tekee sitä syvää työtä, että pystyisi vielä uudenlaisiin valintoihin. Ja toisaalta olemaan kiitollinen kaikesta tähänastisesta ja ihan tästä nykyhetkestä.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Sekaisinkin

Neljä viikkoa jo kulunut edellisestä kirjoittelusta. Tuntuu hyvältä taas pitkästä aikaa rauhoittua blogin äärellä. Sytyttää kynttilä ja alkaa maalailla syksyisiä tunnelmia. Kaunein ruska on jo mennyttä, mutta joistakin väreistä voi vielä iloita. Päivien lyhentyminen on hyvin konkreettista ja ajatus talvesta käperryttää.

Kahtena edellisenä viikonloppuna en kirjoittanut, kun aika kului ensin äidin hautajaispuhetta valmistellessa ja sitten 10.10.2020 muistotilaisuuden merkeissä. Maatilalla meitä oli viikko sitten 23 henkeä ruokailemassa ja muistelemassa äitiäni ja ikuisuutta ja mielestäni se oli ihan kaunis tilaisuus. Sukulaiset tulivat viiden maakunnan alueelta, joten koronasyksy toi oman mausteensa kokoontumiseen. Suurin osa piti kasvomaskeja ja valitettavasti viime hetken korona-aiheisia peruutuksiakin tuli. Kuitenkin on kiitollinen mieli, että tilaisuus oli vielä mahdollista pitää ja päällimmäiseksi tapahtumasta jäi mieleen ihan muuta kuin kasvomaskit. Sinänsä äidin 10 vuotta sitten kirjatut toiveet pienimuotoisista hautajaisista sopivat tähän aikaan oikein hyvin.

Mieleni on tänä syksynä ollut melko rauhaton. Äidin rooli on maatilalla ollut iso. 84-v isäni rooli on edelleen myös iso, mutta silti toinen puolisko on poissa ja jotenkin on selvää, että muutosten aikaa eletään. Siihen liittyy suuri hämmennys, koska näköpiirissä ei ollenkaan ole se, mitä se muutosten jälkeinen elämä sitten olisi. Missä on minun paikkani? Se on pelottavan iso kysymys. Vielä suuremmalta tuntuu kysymys: Kenen kanssa eteenpäin? Yksinäisyys tuntuu järjettömältä, mutta puolisoasiatkin ovat minut jo niin kauan kiertäneet, että on vaikea uskoa vieläkö Jumala haluaisi elämään tuoda sellaisen henkilön, jonka kanssa voisi olla aito yhteys Jeesuksessa ja yhteinen näky palvella Herraa. Miehiin liittyvät ajatukset ovat yksi syy, miksi mieleni on ollut niin rauhaton tänä syksynä. Äidin poismeno aiheuttaa tietynlaisen tyhjiön, joka sitten helposti täyttyy tällä muulla. Olen nukkunut aika huonosti ja minun on ollut vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään. Ehkä siksikin oli niin hyvä kirjoittaa se hautajaispuhe. Siihen pystyin keskittymään.

Yksi syksyn lisähämmennys on ollut vielä tämän kerrostalon asiat. Tämä talo on 16 vuotta vanha eli kerrostaloksi ihan uudehko edelleen. Jokainen joka täältä on osakkeet ostanut, on tehnyt sen siinä ajatuksessa, että putkiremonttia ei ainakaan ole lähitulevaisuudessa edessä. Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että parin viikon päästä on ylimääräinen yhtiökokous, jossa päätetään käyttövesiputkien uusimisen suunnittelun aloittamisesta. Asia tuskin mieltäni pahemmin mietityttäisi, ellen olisi edelleen taloyhtiön puheenjohtaja. Vuotavat putket ovat tulleet valitettavan tutuksi asiaksi ja muuten niin mukava taloyhtiö on harmillisen asian edessä. Kukaan ei edes pysty sanomaan mistä vuodot varsinaisesti johtuvat. Jotenkin kupariputki on huonolaatuista, mutta koska rakennuttajan vastuu 10 vuotta on ohi, mitään korvauksia ei mistään saa. No, rukouksin on eteenpäin menty ja nähtäväksi jää mitä asia tullessaan tuo.

Ehkä tämä jotakin uudenlaista vastuunotonkin aikaa on. Ja toisaalta uusilla alueilla Jumalan varaan asioiden laittamista. Uusia asioita tulee omalle vastuulle ja sitten taas uudenlaisesti saa opetella antamaan niitä Herralle ja Hänen huolenpitoonsa. Ja myös uusia ihmisiä kenen kanssa toimia. Yksinäiseksi en haluaisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi että se, mikä on Herralta tullutta ja arvokasta päätyisi lähisuhteeksi raadelluksi, tallatuksi ja piilotetuksi. Tämä on iso kysymys. En haluaisi parisuhdetta, jossa Jeesus tuntuu olevan kauempana, kuin omassa yksinäisessä arjessani. Mieluummin aivan päinvastoin. En kai muuten voisi kokea mitään turvallisuutta ja iloa.

Jonkunlaisessa muutosten aallokossa nyt matkataan. Tämä epätietoisuus on hankalaa, mutta saanhan Hänen myrskyissäkin luottaa.

”Ei kukaan ole niin kuin Jesurunin Jumala, joka ratsastaa sinun avuksesi taivaasta, ylhäisyydessään pilvien päältä. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset sinun tieltäsi ja sanoi: ’Hävitä heidät!’” (5. Moos. 33:26-27)

Kuva on mökin puuhellasta. Sen ainakin saa olla palveluksessa taas pitkästä aikaa. Herkkänenäinen vuokralainen on nyt kuukauden päivät asunut pikku talossa ilman oirehtimisia. Hän on innostunut puuhellakokkauksesta ja –lämmityksestä. Tuntuu kivalta, että viime kevään homeremontti teki tehtävänsä ja tulipesätkin saavat vielä käyttöä.

Syystuulia

Täällä olen jälleen kerrostalolla pitkän ajan jälkeen. Mökillä viihdyin putkeen melkein 3,5 kuukautta eli kesä meni hyvin tiiviisti siellä. Mutta onhan se oma mukavuus täälläkin – ei valittamista. Ja kivalta tuntuu myös se, että mökille tulikin pian lähtöni jälkeen seuraava asukas, ainakin vähäksi aikaa. Taas testataan sisäilman laatua viime kevään remonttien jälkeen. Itse tuuletin kesällä niin paljon, ettei sen perusteella oikein voinut sanoa mitään – tai siis raikasta oli. Mutta vieläkin olisi tarvetta ainakin enempien ilmanottokanavien tekemisille, jotta ilmanlaatu olisi parempi ikkunoiden ollessa enemmän kiinni.

Vanhoja asioita voi edelleen jossitella, kun kyllähän se 2014 tehty mökin peruskorjaus olisi pitänyt tehdä vielä paljon perusteellisemmin.  Olisi pitänyt avata aivan kaikki, kun nyt joissain kohdin rakennettiin vain vanhojen kerrosten päälle. Mutta semmoista se sitten on, kun ei ole asiantuntemusta ja urakassa saa mitä urakassa tilaa. Jälkeenpäin korjaaminen on paljon harmittavampaa, kun uudet materiaalit on pinnassa eikä niitä haluaisi rikkoa. No, herkkänenäinen vuokralainen testaa nyt taas kohdetta ja katsotaan kuinka käy. Keväällä ainakin paljon hometta lähti pois.

Äidin hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Hautauksessa toimittiin pitkälti äidin jättämien kirjallisten toiveiden mukaisesti eli hautaansiunaus tapahtui suoraan haudalla pienen joukon läsnä ollessa. Pieni joukko oli lopulta 18 henkeä ja kauniissa syysaamussa ylösnousemuksen toivon sanojen saattelemana arkku laskettiin sukuhautaan, johon on haudattuna maatilan kaksi edellistä sukupolvea. Äidin toiveena oli, että haudalle ei tuoda kukkia, joten ainoa kukka-asetelma oli oman pihan kasveista ja naapurin auringonkukkapellosta saamistani kukista kyhäilemäni asetelma.  Sitten tultiin maatilalle syömään ja seurustelemaan ja siinähän se päivä sitten pitkälti menikin. Tuntui hyvältä, että oli ystäviä läsnä. Joskus aiemmin olen miettinyt, että voi kun olisi sitten puoliso siinä vaiheessa, kun äiti kuolee, että olisi joku johon tukeutua, eikä tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi surussa. Puolisoa ei edelleenkään ole, mutta en ole joutunut kokemaan oikeastaan ollenkaan yksinäisyyttä äidin kuolemaan liittyvissä asioissa, mistä olen hyvin kiitollinen. On saanut tukeutua Jeesukseen ja moniin eri ihmisiin. Lisäksi lähipiirissä on siskoni samassa tilanteessa ja tietysti leskeksi jäänyt isäni, joten menetys ja muutos on yhteinen.

Myös se, että melkein jokainen kohtaa tämän elämäntilanteen jossain vaiheessa tuo jotain perspektiiviä asiaan. Vaikka omanikäisistä ystävistäni ei suurin osa ole ollut vielä tässä tilanteessa, on se kuitenkin jossain vaiheessa edessä. Ja sitten taas on monia vanhempia ystäviä, jotka ovat asian läpikäyneet. Nyt ei ole kysymys jostakin tragediasta tai epäonnistumisesta, joka kohtaa vain minua ja mistä moni muu ei tiedä mitään. Tämä tie on vääjäämätön ja ehkä se jotakin nöyryyttäkin tuo.

Hautajaisten jälkeen on hommailtu jo perunkirjoitukseen liittyviä asiakirjoja ja toisaalta jatkettu puintiaikaa aina säiden salliessa. Viimeiset herneet puitiin pellosta Aila-myrskyn tuulissa torstaina. Pitkälle syyskuuhun sadonkorjuu venyi, vaikka kylvöaika oli hyvin aikainen. Kuivuus verotti satoa melkoisesti. Mutta kuitenkin on kiitollinen olo, että kaiken jälkeen satokin on nyt korjattu.

Nähtäväksi jää, mitä tämä syksy mukanaan tuo. Mitään kummempia suunnitelmia ei ole, mutta jotenkin päivät tuntuvat täyttyvän ihan itsestään. Joinain syksyinä on ollut tyhjä olo ja kaivannut vaikka uusia harrastuksia, mutta nyt tuntuu, että maatilalla on harrastuksia ihan riittävästi muutenkin. Perunkirjoitukseen liittyvät asiat on yksi syksyn ohjelmanumero ja sitten erilaista äidin tavaroiden järjestelyä ja kierrätystä voi harrastaa sopivissa väleissä. 84 v isän ”huolto” on liki jokapäiväisiä kuvioita ja jotenkin koko arjen jonkinlainen uudelleenjärjestäytyminen tässä tilanteessa. Varmaan sitten myös jonkun muistotilaisuuden järjestäminen alkaa. Näissä riittää minulle jo ihan tarpeeksi arjen täytteeksi. Ja onko sitten vielä jotakin muutakin Jeesuksella varattuna?

Lämmin kiitos osanotosta J

”Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho; hän kukoistaa kuin kedon kukka. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo on ikuisuudesta ikuisuuteen niiden yllä, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa kesää lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa, muistavat hänen asetuksensa ja noudattavat niitä.” (Ps. 103:15-18)

Elämää kuoleman jälkeen

Osanottokukkasia, addresseja ja puheluita. Keskustelut hautapaikasta, -kivestä, arkun kantajista ja vainajan kuljetus sairaalalta kappelin kylmiöön. - Ketkä pitävät lapsenlapsien vasemmista käsistä kiinni, että he voivat oikealla kädellä heittää kukkasen hautakuoppaan? Kuolinilmoitusta helpotti että vainaja oli jo 10 vuotta sitten kirjannut värssyn valmiiksi.

Äitini siirtyi ajasta ikuisuuden puolelle reilu viikko sitten, 21.8. Sairaalasta soitettiin aamulla, että aamuyön tunteina hän oli nukkunut pois. Mitä ilmeisimmin nukkuessaan, koska ainakin aiemmin käynyt hoitaja oli nähnyt hänet nukkumassa. En ole ennen vainajaa livenä nähnyt ja sekin vähän jännitti. Mutta turhaan. Hän oli hyvin levollisen ja kauniin näköinen ja aika pitkäksikin venynyt aika ruumiin äärellä jäi hyväksi muistoksi kaikessa haikeudessaan. Oli se sitten kuitenkin vähän yllätys, kun kuntoutusosastolla oli ja pientä kuntoutumista oli jo alkanut tapahtua. Toisaalta hän oli 85v ja kyllä heikossa kunnossa. Ja itse niin valmiina lähtemään.

Olen aika väsynyt. Unet ovat olleet vähän huonoja viimeisen viikon aikana. Päässä pyörii niin kaikenlaista. Hyviä muistoja ja kaipausta, itsesyytöksiäkin ankaruudestani häntä kohtaa, hautajaisiin ynnä muuhun kuoleman jälkeiseen elämään liittyviä käytännön asioita, konkreettisen arjen muutos maatilalla kun äiti ei ole enää pitämässä järjestystä, toisten tunteet ja reaktiot asioihin, oman paikan ihmettely. Ja ties mitä muuta.

”Näin on myös kuolleiden ylösnousemus: Kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa. Kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa. Kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa.” (1. Kor. 15:42-43) Äidin kohdalla on niin selkeää, että hän kuoli uskossa Herraan Jeesukseen. Ei tarvitse arvuutella ja se on suuri lohdutus. Nyt on kaikki kirkasta ja täydellistä hänen kohdallaan.

Luulin, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en nyt näköjään jaksakaan. Kaikki on vielä liian sekavaa, jäsentymätöntä ja henkilökohtaistakin kirjoittamiseen. Hautajaiset ovat vasta viikon päästä ja myöhemmin pidettävien muistoseurojen ajankohtakin päättämättä.

”Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.”

Virsi 244, 3. säk., ädin toive kuolinilmoitukseen

Muutosta maalla

Lepopäivä on ollut tarpeen. Makailin auringossa ja pulahdin 19 asteisessa jokivedessä. On ihanaa, että elokuussa on ollut taas oikein lämpimiäkin päiviä. Se on hienoa puintien kannalta ja se on hienoa ihan muuten vaan. Kesää on vielä jäljellä. Mutta olen kyllä ollut väsynytkin.

Muutos alkoi 2 viikkoa sitten. 85-vuotias äitini näki harhoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Lopulta hän sai 6 päivän sisällä kolme eri diagnoosia, joista viimeisin oli aivoinfarkti. Tästä viimeisimmästäkin diagnoosista on kulunut viikko, ja hän on nyt sairaalassa neurologisella kuntoutusosastolla. Oikean puolen raajat eivät liiku ja kaikenlaista muutakin seuraamusta aivoinfarktista on tullut. On mahdotonta tietää tai arvailla, miten kuntoutuminen etenee ja miten tässä kaikki hoitamiseen ja asumiseen liittyvät asiat tulevat menemään. Päivä kerrallaan ollaan menty, mutta muutos on tapahtunut, se on selvää.

Jumalan johdatuksen on saanut kyllä kokea viimeisen kahden viikonkin aikana. Ensimmäisellä sairausviikolla olin ahdistunut joistakin asioista, mutta olin kiitollinen että sain niitä murheita sitten ystävien kanssa jakaa. Tällä jälkimmäisellä, infarktin jälkeisellä viikolla on ollut rauhallisempi ja hyvinkin kannettu olo. Nyt tiedetään mikä häntä vaivaa ja hoidetaan oikeaa asiaa. Kuntoutumisensa ja kaikki päivänsä ovat sitten Jumalan kädessä.

Itse olen joutunut miettimään taas jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä muutosta on ehkä vaikea kuvailla. Äitini on ollut jo tähänkin asti ja erityisesti keväästä alkaen aika heiveröisessä kunnossa oman haastavan liikumisensa takia. Hän on kulkenut erittäin varovaisesti ja hitaasti rollaattorilla, mutta koska pää on toiminut normaalisti hänellä on kuitenkin ollut rooli maatilalla ja oman kotitaloutensakin askareissa. Vaikka olen kesälläkin tässä paljon arjen kuvioissa ollut, niin vaikka muutos ei ole kovin iso nyt kun äiti onkin pois, on se kuitenkin muutos. Olen ollut väsynyt ja miettinyt mihin väliin superhitaasti rollaattorilla etenevä henkilö on ehtinyt kaikki tehdä mitä hän on tehnyt.

Koen tässä uudessa tilanteessa jotakin painetta, enkä edes osaa kunnolla sanoa mitä se on. Kenties vastuuta ja velvollisuudentuntoa. Kenties epäonnistumisen pelkoa. Kenties yksinäisyyttä ja ihan vaan väsymystä. Tietyt rutiinit, jotka nyt pyörivät ovat kuitenkin äidin luomia ja nyt sitten pyörin siinä pyörässä. Kuitenkin ne ovat taas ihan hyviäkin juttuja ja ilman niitä arki olisi paljon kaoottisempaa. Välilllä on hyviä päiviä ja keveitä hetkiä, välillä taas ahdistaa että tätäkö tämä nyt sitten on. Toimintaa velvollisuuksien vuoksi vailla sisäistä iloa ja rauhaa.

Jotenkin on kuitenkin aivan liian aikaista sanoa paljonkaan mitään tästä tilanteesta. Rukoilen Jumalalta Hänen ajatuksiaan tähän tilanteeseen. Armollisuutta itselle ja luottamusta Herraan. Olen moittinut äitiä arjen asioiden murehtimisesta ja nyt teen itse aivan sitä täysin samaa.

Mutta kiitos Jeesus että autat taas lisää näissä uusissakin vaiheissa.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoilleen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)

Love never fails

Heinäkuu alkaa olla jo loppupuolellaan. Sateista ja viileääkin on tässä kuussa ollut helteisen kesäkuun jälkeen. Peltokasvit ottaisivat vastaan mieluummin sateisen kesäkuun ja helteisen heinäkuun, mutta onneksi ihminen ei voi niitä valintoja tehdä. Elokuun säillä on iso merkitys siihen, minkä laatuista vilja tulee olemaan.

Kesäasustelu mökissä jatkuu, enkä kerrostalolle ole ollenkaan kaivannut. Ehkä tässä jotenkin vähän näkee sitäkin, että aika vähillä varusteilla tulee toimeen. ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin.” (1. Tim. 6:8) En ollenkaan sano, että elämäni olisi niukkaa ja minimalistista, mutta kyllä tällainen pitkälti maatilalla eläminen ehkä jotakin rönsyjä karsii. Tai sitten se on vain mökkihöperöitymistä, kun näkee muita ihmisiä niin harvoin. Jonain viikonlopun päivinä olen käynyt vähän kerrostalolla järjestelemässä tavaroita. Kaapit pursuavat siellä kaikenlaista, mistä voisi hyvin hankkiutua eroon, kun niin montaa asiaa vain säilyttää vaikka ei tarvitse. Ehkä sitäkin energiaa vielä joskus annetaan. ”Aika on  säilyttää ja aika viskata pois.” (Saarn. 3:6).  Täällä maatilalla taas voisin käyttää varmaan useamman vuoden pelkkään tavaroiden lajitteluun ja järjestelyyn, kun materiaalia on kertynyt useamman sukupolven ajalta. Nähtäväksi jää, onko joskus aikaa ja intoa siihen. Tähän mennessä ei ole ollut, eikä oikein mahdollisuuksiakaan.

Vaikka elämäni voisi olla tällaista hiljaiseloa ihan muutenkin, onhan tämä korona oman lisänsä tuonut. Vaikka tapauksia ilmenee Suomessa nyt vähän, niitä kuitenkin edelleen ilmenee. Ja monissa maissa tilanne on hyvin paha. Israeliin tuli ensimmäistä aalto paljon pahempi toinen koronaaalto tässä kesällä. Ja Ruotsi on ollut kuuluisa paljoista tartunnoistaan, eli nämä kaksi maata joissa olen viime vuosina eniten käynyt on molemmat huonossa tilanteessa. Pietari on se kohde, minne seuraavaksi haluaisin matkustaa, mutta Venäjälle ei nyt tässä tilanteessa tarvitse haaveilla ollenkaan.  Ja nyt kun on täällä maalla ollut hyvin pienissä piireissä, niin välttämättä ihan tavallinen bussi-, tai junamatkakaan Suomen sisällä ei tässä tilanteessa innostaisi, ellei siihen olisi todella hyvää syytä. Reviiri on siis ollut vähän pieni, mutta ehkä on sitten paremmin pystynyt keskittymään siihen pieneen kuvioon ja siinäkin suhteessa todennut, että vähemmälläkin pärjää. Varsinkin kun ympärillä on ollut Suomen kaunis kesä.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Sanaa olisi kuitenkin kauhean tyhjää. Myös nyt neljä kuukautta joka aamu skypessä kokoontunut Raamattu- ja rukouspiiri on ollut oikein hieno juttu. Ilman sitä olisin saattanut olla hyvinkin paljon masentuneempi tänä aikana. Jumalan Hengen puhuttelut kulkevat jossakin siellä mistä vähän jo viimeksi kirjoitin. Oman hyvyyden tarpeen alueella. On ollut jotenkin hyvin vapauttavaa nähdä tarvettaan olla jotakin tai jonkinlainen omissa ja toisten silmissä. Nähdä, tunnustaa sitä Jumalalle, ja saada tilalle Hänen antamaa vapautta. Ettei tarvitse niin kovasti ylläpitää jotakin kuvaa, vaan saa olla syntinen ja Jeesuksen vanhurskauteen puettu. Ei tarvitse itse koittaa peittää mitään, vaan saa luottaa Jumalan antamaan täyteen vaatetukseen. Tekopyhyyttä löytyy ja rakkaudettomuutta hyvin paljon. On jotenkin kamala huomata taas edelleen miten rakkaudeton olen. Niin kovasti sitä haluaisi peittää ja sitten yrittää olla jotenkin hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Mutta kun ne nousevat jostain muusta kuin rakkaudesta, ovat ne sitten kuitenkin raskaita taakkoja. Tämä on vaikea alue. Ei Jumalalle ole yllätys, etten rakasta. Ja kuitenkin kehotus rakkauteen, on harvinaisen selvä. Tässä on niin tyhjyyden ja mahdottomuuden äärellä. Kehotuksia rakkauteen mihin ei pysty, ja jos sitä itse yrittää, niin siitä tuleekin jotakin muuta, tekopyhyyttä ja omavanhurskautta.

”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus..” (Gal. 5:22). ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) ”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7).

Niin. Onhan se vähän nolon oloista, että on ollut 20 vuotta uskossa ja silti tuntuu, ettei rakasta, eikä tunne Jumalaa tältä rakkauden puolelta. Toisaalta se taas on helpotus. Ei tarvitse yrittää itse mitään, vaan uskoa vain siihen että Jumalan Henki siihenkin suuntaan edelleen vie ja että Jumalasta voi aina ja edelleen oppia tuntemaan jotakin uutta. Olkoon se sitten tämä outo ja kummallinen asia kuin rakkaus minun kohdallani. Ehkä vähemmän tietämistä ja oikeassa olemista ja herkkyyttä nähdä. Vai mitä ikinä Jumala sitten tekeekin. Mahdottomalta tuntuu, mutta mahdottomaan Hän kykenee. Tyhjä on sydän, mutta tyhjästä Hän elämää luokin. On vapauttavaa, ettei Hän sitä minulta odota eikä vaadi, kun en siihen kykene. Kunpa en vaatisi itseltänikään.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)