Kakkublogi

Tämmöistä ihmeellistä tämä sitten on. Eilisten ahdistavien tunnelmien jälkeen tänään oli poikkeuksellisen jaksavainen päivä. Mutta tyhjensin kyllä itseni kaikesta omasta jaksamisesta ja yrittämisestä. Minä en todellakaan jaksa yrittää itse mitään, vain levosta ja täydestä pakottamattomuudesta käsin voin jaksaa yhtään mitään.

Olen ajatellut, että minut on nyt tyhjennetty omavoimaisen tekemisen yrittämisestä, kunpa en enää sortuisi yrityksiin. Elämässäni minut on jo aiemmin tyhjennetty omasta itsestä lähtöisin olevasta ”rakkaudesta”. Minut vedettiin kuiviin kaikesta inhimillisestä rakkaudesta. Se tapahtui yhteydenpidossa ihmiseen, jossa minä rakastin, mutta toinen ei. Kun tätä oli jatkunut 5 vuotta, minussa ei ollut jäljellä enää tippaakaan inhimillistä rakkautta ketään ihmistä kohtaan. Olin aivan tyhjä ja oikeastaan inhosin vain ihmisiä yleisesti ottaen. Olen kuitenkin hyvin onnellinen tuosta tyhjennyksestä. Jos rakastan, tiedän, että se on Jeesuksen rakkautta minussa. Ja koska Jeesus rakastaa, olen minäkin saanut huomata rakkautta monia ihmisiä kohtaan. Jotakin sellaista rakkautta, joka ei vaadi mitään. Siksi, että se on Jumalasta. Omassa itsessäni olen vain kova ja kylmä.

Tyhjennysharjoitukset näyttävät nyt sitten tosiaan jatkuvan tässä oman tekemisen puolella. Omat tekemisvoimavarat alkavat olla myös tyhjennetty. En enää jaksa yrittää tehdä mitään omassa voimassa, muuten olen heti voimattomuuden vallassa. Sitten kun taas tunnustan Herralle ja itselleni ettei minussa ole mitään hyvää, ei mitään voimaa tehdä hyvää kellekään, niin silloin saan levon. Ja sitten Jumala voi antaa voimansa tekemiseen. No, tämä harjoituspuoli on vielä kesken, tullen yrittämään taas jossain vaiheessa ja tullen taas voipumaan. Mutta otan kyllä tämän opetuksen vakavasti. Se voimattomuus, joka tulee omasta hyvien tekojen yrittämisestä (= esim. jos yrittää auttaa toista, vaikkei oikeasti haluaisi) on hyvin todellista. Kirjoitettakoon aikakirjoihin: Tarja Halosen ollessa Suomen tasavallan 11. presidenttinä, hänen 11 presidenttiysvuotenaan ja Mari Kiviniemen ollessa pääministerinä kanablogin kirjoittajan omat voimat loppuivat ja hän ymmärsi, että voidakseen tehdä mitä arkisimpiakin asioita, hän tarvitsee siihen Jumalan voiman. Ilman sitä ei eväkään liikahda.

Seuraavat Raamatunkohdat ovat välttämättömiä käsittää ja palauttaa mieleen, aina kun yhtään meinaa mennä oman yrittämisen puolelle, ahdistus pukkaa, masennus vyöryy ja energia poistuu:

”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”

”Katsokaan taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?”

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."

”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. ”

”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”

”jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.”

Olen yrittänyt palvella omassa voimassa ja Jumala on nyt näyttänyt miten turhaa ja tyhjää sellainen on. Tämä on valtavan helpottava käsittää. En ole aikaisemmin ollenkaan käsittänyt tuota viimeistäkään kohtaa, 1. Piet. 4:11. Ettei todella tarvitse palvella ketään muuta kuin siinä voimassa, joka tulee Jumalalta. Tuo on valtavan sielun levon lähde. Olen todella kiitollinen, että Jumala nyt avaa minulle tätä asiaa, näin selvästi taas uudelleen. Eikö minun todellakaan tarvitse mitään? Yrittää auttaa ketään, jos ei jaksaisi? Käsittämätöntä! Aivan ihanaa. Eräs Jumalan nimi on Voima. En haluaisi, että omavoimaisuuteni olisi enää esteenä Jumalan Voimalle. Etten omalla yrittämiselläni yrittäisi olla jotenkin parempi kuin olen. Minä itse olen laiska välinpitämätön vetelys - se on fakta. Mutta sen käsittäminen ja tunnustaminen antaa levon. Siksi, että Jumala rakastaa juuri tällaisenaan.

(Tällaisesta olen kyllä saanut opetusta jo elämän varrella toki aiemminkin. Joku aika sitten esim. leivoin yhteen juttuun. Pari piirakkaa tein ilolla, sitten iski väsymys, mutta ajattelin että väännän nyt kuitenkin vielä sämpylät, kun olin niin ajatellut etukäteen. Tein ne tosiaan väkisin vääntämällä. Itse tapahtumassa kävi sitten niin, että sämpylöitä ei tarvittu, vain ne piirakat menivät, niistä tykättiinkin, mutta sämpylät oli tehty aivan turhaan – leipäpuolta oli muutenkin riittävästi ja toin pakkopullasämpylät takaisin kotiin. Tämä oli vain hyvä vahvistus itselleni, kuinka tosiaan väkisin vääntäminen on aivan turhaa.)

Tänään minun sielussani oli lepo. Ja siitä levosta syntyi piirakka. Siihen kului 4 munaa.

Vaatimattomat

Kanat ovat siitä ihania, että ne eivät vaadi mitään. Niitä on helppo palvella, kun ne eivät odota ja oleta sitä. Kanat vain kanailevat ja ihmiset sitten vievät niille tarvittavat ruuat ja vedet. On helppo olla niiden kanssa, kun ne eivät ajatuksissaankaan vaadi mitään, tunnelma ei ole painostava, kanojen niin kuin ei muidenkaan eläinten kanssa. Siksi ihmiset varmaan niin pitävätkin eläimistä, niitä on helppo rakastaa, kun ne eivät vaadi sitä.

Meikäläisen sieluparka on taas burnoutin partaalla. Viimekesänä romahdin loppukesästä ja nyt se voi tapahtua jo aikaisemmin. Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka ovat loppuun palaneet. Oikeastaan melkein kaipaisin sitä itsekin, minulla on ollut vain lyhyempiä romahduksia, ei sellaista, mistä saisi sairasloman. Ei kuitenkaan ole ihanampaa kuin heittää kaikki harteiltaan ja antaa itselleen luvan olla pieni ja voimaton. Itkuisestikin.

Burnoutkin tuntuu olevan enemmän naisten juttu. ”Heikompien astioiden” on niin vaikea nykyään saada olla heikompia astioita. Toki miehetkin voivat palaa loppuun, mutta silti suurin osa on naisia. Kilttejä naisia, jotka haluavat auttaa toisia, murehtivat isoja asioita eivätkä halua olla muille vaivaksi. Henkistä painetta vain kasaantuu ja kasaantuu pikkuhiljaa eikä ole keinoja päästä siitä eroon. Jossain vaiheessa kapasiteetin raja tulee vastaan ja sitten ei enää jaksa mitään. Kaikki voimat ovat poissa.

Elämäni ahdistavimmat sanat ovat ”täytyy” ja ”pakko”. Ne vievät kaiken elämänilon ja voiman. Kun päässä soi ”pakko” ei jaksa tehdä yhtään mitään. Kaikesta tekemisestä tulee täydellistä pakkopullaa. ”Pakko” on kuin loinen, joka imee energiaa joka hetki. Loinen jättää yleensä jäljelle sen verran, että isäntänsä pysyy juuri ja juuri hengissä, muutenhan se itsekin kuolisi. Jos on burnoutin partaalla, on siunattu asia saada romahtaa kunnolla. Paljon kauheampaa on kituuttaa minimaalisella voimalla sisäisen pakon sanelemana vuodesta toiseen. Kitukasvuisuudessa eivät ilon kukat kuki.

Ihaninta on saada romahtaa pakkojensa alta Jeesuksen syliin. Jeesus ei pakota mihinkään, hänen olemuksessaan, ajatuksissaan ja rakkaudessaan ei ole pakkoa eikä pakkotyötä. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."

Kun olen Kristuksessa sydämeni ja sieluni on keveä, vapaa ja levollinen. Pakkojen vyöryessä päälleni kuitenkin meinaan joka kerta nitkahtaa. Varmaankin yritän vielä jotain itse, olla jotenkin hyvä ja yritän auttaa, mutta samassa sitten taas menetän rauhani ja olen taas ahdistuksessa. Tämän asian prosessointi on itsellä vielä kesken, nähtäväksi jää, miten Jeesus minut syvempään rauhaansa johdattaa: mennäänkö burnoutilla vai saanko Hengessä käsittää syvemmin Jeesuksen täydellisen työn kohdalleni ja totaalisesti lakata kaiken yrittämisen, edes auttaa ketään. Minun omat voimani on tyhjennetty.

No, nyt en jaksa kirjoittaakaan enempää, painetta pökkää sen verran kovana päälle. Syöksyn taas tuskissani Kristuskalliolle paiskaamaan murheet ja pakot hänen päällensä. Hänessä on rauha.

Sisältä kaunis

Aina välillä joku kysyy, että miten olen toipunut helmikuussa tehdystä munasarjan endometrioosikystaleikkauksesta. Kiitos kysymästä, kiitos Herralle, oikein hyvin. Vain pienet arvet mahanahassa muistuttavat siitä, että leikkauksessa on joskus oltu. Niin, ja tulihan mulle sitten myös lääkitys, syproteroniasetaattia ja etinyyliestradiolia sisältävät pillerit (tuttavallisemmin e-pillerit), jotka ehkäisevät endometrioosin uudelleen syntymistä. Vaihtoehtoisena ”hoitomuotona” lääkärit puhuivat myös raskaaksi tulemisesta, mikä tosiaan edelleenkin yksinäiselle naimattomalle naiselle esitettynä lääkityksenä saa joskus miettimään, että mistähän muropaketista lääkärinpapereita saa! ;) Kun jopa minä tiedän, ettei raskaus ala reseptillä..

Leikkauksen jälkitarkastukseen olen menossa vasta ensi helmikuussa. Menneen operaation raportin eli epikriisin sain postissa joku aika leikkauksen jälkeen. Sitä olikin hauska lukea, koska koskaan ennen en ole saanut arviota sisuskalujeni tilasta. Tässä lainausta siitä:

”16.2. tehty toimenpide, jossa poistettu oikeasta ovariosta suuri endometriooma. Vatsaontelossa muutoin hyvin siisti tilanne. Vasemman saktouterinisen ligamentin kohta hieman paksumpi ja tästä otettu myös koepala endometrioosia ajatellen. Rakon seutu ja fossa Douglas muutoin täysin normaalit. Toimenpiteen jälkeen todettiin statuksessa vatsaontelossa normaali kohtu ja kauniit munanjohtimet. Vasen ovario täysin normaali, oikeallakin ovarikudosta hyvin jäi jäljelle. Toipuu osastolla normaalisti.”

Jotenkin mua on niin huvittanut tuo ”kauniit munanjohtimet”. Jotakin kaunista sitten minussakin, kun kerran siitä on mustaa valkoisella :). Hauskaa, että lääkärit näkevät ihmisen sisuskaluissa kauneuttakin. Minäkin kyllä tavallaan ymmärrän sen viime syksyn kananavaamisten jälkeen. Ajattelin etukäteen että sisäelimet ovat rumia ja yököttäviä, mutta minustakin niissä oli kauneutta. Jumalan teot ovat kauniita myös siellä, mihin silmä ei normaalisti yllä.

Jumalalle sisäinen kauneus on kaikkein tärkeintä, vielä syvempi kuin sisäelinten kauneus. Siitä Jumala muistuttaa erityisesti naisia. Sisäinen kauneus tulee siitä, miten Jeesus saa muotoa meissä. Kenessäkään ei ole omasta takaa sisäistä kauneutta. ”Pettävä on sulous, kauneus katoavainen; ylistetty se vaimo, joka Herraa pelkää.” (Sn. 31:31), ”Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen älyä vailla” (Snl. 11:22) ”Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista…vaan olkoon se salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisan ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.” (1. Piet. 3:3-4).

Kaunistautuminen ei tokikaan ole väärin, vaan Jumalan antama asia sekin, muttei se saa hallita elämää: ”niin myös, että naiset ovat säädyllisessä puvussa, kaunistavat itseään kainosti ja siveästi, ei palmikoiduilla hiuksilla, ei kullalla, ei helmillä eikä kallisarvoisilla vaatteilla, vaan hyvillä teoilla, niin kuin sopii naisille, jotka tunnustautuvat jumalaapelkääviksi.” (1. Tim. 2:9-10)

Että olisi Jumalan mielen mukainen nainen, se jää kyllä rukousaiheeksi ja itsensä haluaa vain jättää Herran muokattavaksi. Liian helposti nimittäin saattaa mennä ”lain allekin” näissä asioissa ja pukeutuu vain ”säkkiin” ja ajattelee, ettei sitten ainakaan kaunistaisi itseään liikaa tai olisi kenellekään kiusaukseksi. Kun eihän se homma niinkään mene, ei sekään sisäistä kauneutta lisää. Kaikki sisäinen kauneus on Jumalan työtä ja ulkoinen muuttuu, voi olla erilaisia vaiheitakin. Herra hoitaa jotakuta ja hän huomaa haluavansa joskus meikatakin, joku toinen taas huomaa, että voikin olla ilman meikkiä. ”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.” (1. Kor. 6:12) Se on vapautta Herrassa.

Sain joskus profetian, että minusta tulee sananlaskujen 31 mukainen nainen. Olen sitten vain ajatellut, että siinäpähän Herra sulla astiassa vääntämistä riittää. Alkulähtökohta on ainakin ollut kaikissa asioissa täysin päinvastainen, kuin millainen on Snl 31 nainen. Olen suorastaan kammonnut Snl 31 naista, ahdistunut hänestä, tuntenut kuristuvani, ahdistunut Jumalastakin, halunnut repiä koko sivun irti, kun ensi kertoja olen hänestä lukenut. Nykyään suhteeni häneen on jo paljon parempi, mutta tosiaan jos joskus olen hänen kaltaisensa itse,niin se on kyllä sitten täysin Jumalan työ ja Kristus minussa. Jos itse omassa voimassa yritän ottaa hänestä mallia, näännyn heti jo pelkästä ajatuksesta. Siitäkin vain näkee, miten kaukana inhimilliset ajatuksemme ovat Jumalan ajatuksista. ”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” (Room. 7:18-19)

Jätämme itsemme Herran muovattaviksi. Tekihän hän kauniit munanjohtimetkin - pystyy hän siis tekemään meissä muutakin sisäistä kauneutta: ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)

Helteessä

Onkin ollut ihan lämpöinen heinäkuu tähän mennessä. Tiedä sitten tullaanko tässä rikkomaan jotakin hellejaksoennätyksiä, mutta ainakin ihmisten puheissa helle tuntuu olevan kovasti. Monien mielestä 30 astetta on liian kuuma.

Mitä kanoja olen katsellut, niin en huomaa mistään, että ne mitenkään kärsisivät helteestä. Näyttävät käyttäytyvän niin kuin viileämmässäkin. Johtuu varmaan siitä, että kana onkin tuontitavaraa Suomeen lämpimämmästä ilmastosta. Käsittääkseni harja ja heltta ovat tropiikkiin sopivia viilennysvälineitä. (tai sitten olen ihan väärässä tässä..) No, joka tapauksessa se on selvää, että kana on kotoisin Suomea lämpimämmistä olosuhteista, kun talvea se ei ulkona pärjäisi ja meikäläiset kesähelteet eivät niitä häiritse. Ne ovat niin kuin minä – lämpö tuntuu ihanalta ja hellelukemat ihan aktivoivat. Itse olenkin usein miettinyt, että sopisin kyllä paljon paremmin muualle kuin Suomen ilmastoon.. Vaikka kyllä tietysti pieni viileämpikin hetki on välillä ihanaa ja oikeastaan helteiden rasittavuuden huomaa itse vasta sitten, kun ne ovat ohi. Ulkomailla lämmössäkään en ole koskaan ollut reilua viikkoa kauempaa, joten en edes tiedä, kuinka sitä sitten oikeasti jaksaisi, jos pidempään olisi ja mitä siitä tuumaisi. Voisin kyllä silti kokeilla joskus, erityisesti talvella.. (Olen aina haaveillut pääseväni tammi-helmikuussa 30+ asteisiin, mutta se ei ole vielä toteutunut, ehkä vielä joskus Herra järjestää semmoisenkin jutskan.)

Ilmastolliset helteet eivät siis ole minua kummemmin rasittaneet, mutta muunlaiset helteet kylläkin. Ahdistusten helteet. Viime päivät ovat taas olleet niin rankkoja, että oi voi. Psyykkisessä mielessä on niin ahjossa ja helteessä, että kovasti kaipaa virvoitusta ja viilennystä. No, kyllähän sitä sitten aina välillä tuleekin, kunnes taas jälleen on helteessä uudelleen. Erämaan helle ja keitaan levot vuorottelevat, Herra tietysti tietää, mitä kukainenkin jaksaa, mutta hellettä kyllä jokainen uskova varmasti saa myös osakseen. Paahtavaa kuumaa ahjoa, jossa usko koetellaan ja valo paljastaa kaiken.

Seuraava Raamatunkohta puhuu koetusten helteestä: ”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?” (1. Piet. 4:12-13,17).

Liki kaikilla tuntemillani uskovilla on kyllä ollut suorastaan poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Jokaisella on ollut joku isompi pitkään jatkunut tuska omassa elämässään. (vähintään yksi, monilla enemmänkin). On ollut yksinäisyyttä, sairautta, työttömyyttä, perheongelmia, masennusta, ahdistusta, köyhyyttä. Toki näitä on kaikilla muillakin ihmisillä, mutta jotenkin uskoville nämä ovat olleet jokaisella varsinainen hiomisen ahjo, Jumalan muokkauspöytä, jossa uskovia - Herran astioita, on valmistettu käyttöönottoa varten ja uskoa on koeteltu. Duuni kyllä tosin tuntuu jatkuvan edelleen, kun helle vain jatkuu ja jatkuu.

Tuskan kestää, kun lohduttautuu sillä, että Jumala tietää mitä hän on tekemässä. Että kaikella on tarkoituksensa ja kuinka valtavaa onkaan, kun joskus kipu nostetaan pois. Jumala lupaa: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” (Ps. 34:20) Miten ja koska Jumala tämän sitten itse kunkin kohdalla tekee, on tietysti Hänen käsissään. Hän tietää millaista astiaa, mihin tarkoitukseen ja millä muovaus- ja polttouunitekniikalla on itse kustakin tekemässä.

Ahdistuksiin kuuluu vielä sekin, että niiden kanssa on usein aivan yksin. Tietysti voi ja on hyvä kertoa jollekin, yhdessä kantaa toisten kuormia jne, mutta käytännössä yleensä apu voi tulla vain Jumalalta, ollaan tavalla tai toisella inhimillisesti umpikujassa. Ei voi kuin nostaa katseen ylös ja huutaa apua Herralta. Huutaa ja huutaa apua. Vuosikausia, vuosikymmeniäkin jostain asiasta.

En minäkään täällä blogissa oikein voi kertoa, mikä minun ahdistukseni on, koska en voi puhua täällä oikein muista ihmisistä. Ja jos yrittäisin kertoa, niin eipä sitä varmaan kukaan käsittäisi, kuinka kipeä asia se on minulle, vaikkei kerrottuna edes välttämättä kuulostakaan kovin ihmeelliseltä. Vain Jumala voi täysin ymmärtää, mistä on kyse ja kuinka joku asia kehenkin sattuu.

Kyllä sitä niin ahjossaan huokailee ja toivoo, että tuska olisi jo ohi. Mutta Herra tietää. ”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: "Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?" Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ”Missä on sinun Jumalasi?” Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps. 42:10-12)

Paljasjalka(ka)naiset

Tänään koko päivän päässäni on soinut laulu:

”Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee.”

Oikeastaan päässäni on soinut vain laulun ensimmäinen rivi, muuta en kunnolla muistanutkaan. Mutta tuo oli jotenkin ihmeellistä: ”riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran”. Loppuosakin on kyllä minua henk. koht. puhutteleva.

Pyhä maa, Herran maa, on Kristus-kallio: ”Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus.” (1. Kor. 10:4) Jokainen, joka seisoo Kristus-kalliolla seisoo pyhällä maalla. En oikein tiedä, mitä kaikkea Moosekselle ja Joosualle annettu kenkien riisumiskehoitus pyhällä maalla pitikään sisällään, jotenkin kai kuitenkin se viittasi siihen erityiseen pyhyyteen ja siihen, ettei pyhällä paikalla olisi ihmisen ja Jumalan välissä mitään ihmistekoista. (Tästä aiheesta joku opettamisen lahjalla varustettu voisi pitää pitkän opetuksen.)

Raamatussa on paljon vertauksia Jumalasta järkkymättömänä ja muuttumattomana pelastuksen kalliona, elämän perustuksena:

”Sillä minä julistan Herran nimeä; antakaa kunnia meidän Jumalallemme. Hän on kallio.” (5. Moos. 32:4)

”Herra elää! Kiitetty olkoon minun kallioni, ja ylistetty Jumala, minun pelastukseni kallio” (2. Sam. 22:47)

”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)

”Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.” (Ps. 73:26)

”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.” (Ps. 26:4)

”Ole minulle turvakallio, vuorilinna, johon minut pelastat. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani, ja nimesi tähden sinä minua johdat ja talutat.” (Ps. 31:3-4)

Jeesus itse kertoo vertauksen avulla miten välttämätöntä on rakentaa elämänsä Hänen varaansa, muuten käy hullusti ennemmin tai myöhemmin:

”Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt. 7:24-27)

Kun Jumala lähettää tuulensa ja myrskynsä, silloin viimeistään selviää kenen rakennus on milläkin perustalla. Hyvässä säässä hiekkalinnakin kestää, mutta myrskyssä vain se, mikä on Kristus-kalliolla. Lohdutus on, että aina voi paeta turvaan Jeesus-kalliolle. Yleensä ihmiset tekevät sen vasta siinä vaiheessa kun oma hiekalle rakennettu elämä on luhistumassa. Ei siinä mitään, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, Kristus-kalliolla on tilaa.

”Mutta Herra on minun linnani, Jumalani on minun suojakallioni.”

”Tulkaa, kohottakaamme ilohuuto Herralle, riemuhuuto pelastuksemme kalliolle.”

Kanat ovat ainakin paljasjalkaisesti omalla maallaan:

Päätöntä menoa

Kanojen kaulojen katkaisuun on onneksi vielä aikaa. Eilen tosin eräät olivat jo ehtineet luulla, että yhden kanan päivät olivat päättyneet, kun sitä ei löytynyt illalla mistään. Yöksi häkkiin oli suljettu 5 kanaa + kukko ja häkkiin laittajat olivat tosiaan jo ajatelleet, että nyt on joku kettu tai muu käynyt hakemassa itselleen iltapalan. Vaan aamulla kana sitten kuitenkin löytyi, ulkorakennuksesta. Se oli illalla marssinut sinne sisään ovien ollessa auki, sitten illalla ovi oli suljettu ja kanaparka olikin viettänyt yksinäisen yön heittelemällä ikkunalaudalla olleita tavaroita maahan. Minun saapuessani paikalle kaikki tämä oli jo takanapäin eikä minun tarvinnut missään vaiheessa miettiä, onko kanan syönyt joku. Siellä ne kaikki 7 taas tonkivat tänään ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Tänä vuonna ei varmaan niin paljon tarvitse etukäteen miettiä, että kuinka kestää kanojen päivien päättämisen sitten kun aika on, kun sen on jo kerran kokenut. Tosin, en kyllä tiedä, ei se minua kyllä mitenkään ihan hirmuisesti innostakaan.. Eihän se mitään erityisen miellyttävää puuhaa ole. Viime vuonna päädyin työnjaossa kanan kiinnipitäjäksi, ettei se lähde päättömänä lentoon. Vaikka itse lopettaminen on salamannopea toimenpide eikä kana tietenkään ole enää elossa, kun se pää on irti, siipiin tulee erikoinen refleksi, joka laittaa ne räpyttelemään, sitten kun lopettaminen on tapahtunut. Sitä kestää jonkun aikaa ja kyllä se jonnekin varmaan päätyisi, jos ei pitäisi kiinni.

Elävässä kanassa pää on ruumiissa kiinni ja päättömän kanan meno on kuollutta. Ilman päätä, vaikka niin pientä kuin kanallakin, kropalla ei tee mitään. Päässä on aivot, olkoon sitten kuinka kananaivot hyvänsä. Koko hermotoiminnan keskus on pää, kaikki tunteminen tapahtuu sieltä käsin.

Itse olen taas viimekin aikoina miettinyt valtavan laajaa aihetta, Kristuksen ruumiin toimintoja. Kaikki uudestisyntyneet uskovathan muodostavat seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Jeesus on pää. ”Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan pää” (Kol . 1:18). Uskovat taas ovat täällä maan päällä hänen ruumiinsa: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27) Jotta kokonaisuus olisi elävä ja toimiva, tarvitaan sekä ruumiin yhteys päähän, että ruumiinosien yhteys toisiinsa. Tärkeintä on kuitenkin jokaisen ruumiinosan yhteys päähän: ”vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.” (Ef. 4:15-16).

Jokainen ruumiinosa on välttämätön ja tarpeellinen, jokaisella uskovalla on oma tärkeä paikkansa Kristuksen ruumiin jäsenenä. Vaikka kaikki eivät välttämättä tiedä mitä esim. perna ihmisessä tekee, ei se tarkoita sitä, että se olisi turha kapistus. Ruumis toimii kunnolla vasta, kun jäsenet ovat kiinni toisissaan ja päässä ja noudattavat yhteisiä päältä tulevia ohjeita. Vain silloin voidaan liikkua toimia samaan suuntaan.

Kristuksen ruumiin nykytila on ollut aika hirvittävä. Se on ollut hyvin sairas ja lisäksi jotenkin kaksipäinen. Osa ihmisistä noudattaa ihmiskäskyjä/kirkon oppia tai ei kuuntele yhtään mitään, osa sitten kuuntelee Raamattua ja Jeesuksen ääntä. Jotkut noudattavat molempia. Syntyy sekasortoinen tilanne, jossa ruumis ei voi toimia. Se on jaoteltu palasiin, jäsenet eivät ole yhteydessä toisiinsa niin kuin pitäisi, haisevia syntipaiseita on ympäriinsä jne.

Saadaan kuitenkin uskoa, että tullaan vielä näkemään se, että ne, jotka kuulevat Jeesuksen äänen, tulevat jotenkin erottautumaan ja puhdistautumaan ja ruumis tulee vielä toimintakuntoiseksi ja kaunistetuksi, ennen kuin Jeesus hakee omansa pois. Näitä tällaisia profetioita on tullut vuosien varrella useampiakin eri ihmisille. Varmasti ne ovat toteutumassa koko ajan yksittäisten ihmisten kohdalla. Herra erottaa ja kokoaa rivit uudella tavalla, Sanalle perustuen ja Pyhän Hengen voimassa.

Jos rakastaa Päätä, rakastaa myös Ruumista, koska ne ovat yhtä. ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1. Joh. 4:19-21) Näin hurjan konkreettistakin se on: ”Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä? Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:17-18)

Koska uskovat ovat Jeesuksen ruumis, rakkauden veljien ja sisarten kesken tulisi olla erityistä: ”Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.” (Gal. 6:10) ”Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'” (Matt. 25:40)

Vain Jumala voi antaa rakkauden Jeesusta ja hänen ruumiinsa jäseniä kohtaan. Kenelläkään ei ole sitä itsessään. Mutta saadaan rukoilla, että entistä enemmän Jeesuksen rakkaus saisi meissä tilaa, Herraa ja Hänen omiaan kohtaan. Että Kristuksen ruumis olisi rakkauden täyteinen, kaunis ja toimelias Ylkäänsä odottava morsian. Silloin myös muut voivat haluta tulla osallisiksi ihmeellisestä Jeesuksesta ja hänen rakkaudestaan ja armostaan syntistä ihmistä kohtaan.

Jeesus kaipaa elävään ruumiiseensa uusia jäseniä. Hänen verensä voi puhdistaa ja liittää ruumiiseen kenet tahansa, joka ottaa hänet vastaan. Jeesuksen ruumiin jäsenenä on osallisena Jeesuksesta, Elämästä. Tässä ajassa ja iankaikkisuudessa. ”Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol. 3:3)

Anna avec

Digikuvien aikana harva valokuva päätyy enää paperiseen muotoon - hääkuvat ovat kuitenkin yleensä poikkeus. Keväällä olleiden sisareni häiden kiitoskorttikuva on hiljan valmistunut ja päätynyt myös maatilalla hetkeksi keittiön pöydällekin poseeraamaan. Kuinka ollakaan, eräästä tapahtumasta järjestäjät teettivät myös paperikuvia ja siellä oli kuva minustakin. Eräänä päivänä kotiin löysin hääkuvan vierestä oman kuvani nojaamasta koristekukon rintaa vasten. Eräs ihminen oli sen yllättäen siihen asetellut.

Jotenkin tuntuu, että viime aikoina minulle on taas tapahtunut jotakin ihmeellisiä asioita Hengen maailmoissa. Jotenkin olen aivan uudella tavalla saanut nojata Jeesukseen, aivan kuin kuvassa kukkoon. On ollut aivan ihania hetkiä, kun on saanut jotakin aivan uutta lepoa ja rauhaa Jeesuksessa. Ei voi ihmisellä olla mitään parempaa, kuin se rauha, minkä Jeesus antaa.


Tullessani uskoon reilu 10 vuotta sitten päätin, että haluan tutustua seuraavaksi Jeesukseen ennen kuin kehenkään muuhun mieheen. Sain tulla Jumalan lapseksi, uskovaksi ja Jeesuksen omaksi, mutta en vain ole voinut mitään sille asialle, että kaikesta valtavasta kiinnostuksesta raamattua ja uskon asioita kohtaan, olen koko ajan ollut jotenkin hyvin vajavaisessa suhteessa Jeesukseen. Hän on ollut tavallaan vieras, kuin harson takana, vaikka onkin ollut tuttu. Minun on ollut helpompi puhua muista asioista, kuin Jeesuksen rakkaudesta, koska en ole sitä jotenkaan voinut kunnolla tuntea. Vaan, nyt, aivan kuin jotain olisi tässäkin asiassa tapahtunut.

Vaikka lupasin Jeesukselle, että haluan tutustua Häneen, ennen kuin muihin miehiin, olen tässä kymmenen vuoden aikana kyllä ollut retkallani milloin mihinkin suuntaan. Olen haikaillut rakkauden kokemuksia ja sitä että joku ihminen täyttäisi rakkauden tarpeeni, oma-arvostuksen puutteeni, yksinäisyyden tunteeni ja ties mitkä muut asiat. Mitään kunnollista suhdetta kehenkään ei kuitenkaan ole ollut ja vaikka se on ollut kauhean kipeää, en voi kuin ihmetellä Jumalan rakkautta ja uskollisuutta minua kohtaan. Siitä, että Hän on rakastanut minua ja halunnut näyttää minulle, että Jeesus on se, joka minun kipuni ja kaipuuni haluaa täyttää – ei kukaan ihminen. Että olen saanut hoitoni haavoihini Jeesukselta, turvan pelkoihini. On tuntunut ihmeellisen hyvältä ja levolliselta, ei tarvitse pelätä, ei yksinäisyyttä eikä hylkäämistäkään. Jeesus ei jätä, nyt käsitän sen. Hän rakastaa minua, nyt tunnen sen. En ole täällä turhaan, nyt uskon sen. Kukaan ihminen, oli sitten kuinka rakkaudellinen uskovainen mies tahansa, ei olisi koskaan voinut hoitaa niitä haavoja ja täyttää niitä tarpeita, olisin vain imenyt toisen kuiviin odotuksillani ja hajonnut itse pettymyksiini.

Olen lukuisia kertoja sanonut Jumalalle, että jos Hän on tarkoittanut minut olemaan elämäni naimaton, haluan sitä olla. Joka kerta näin sanoessani olen aina kuitenkin tavallaan pelännyt, että jos käykin niin ja että jos sitten minulla kuitenkin on kova kipu asiasta, että koen itseni kauhean yksinäiseksi. Nyt muutamia päiviä sitten, jotenkin pystyin tämänkin asian sanomaan jostain uudesta rauhasta käsin. Ei pelosta, vaan levosta käsin. Etten ole yksin, vaan että Jeesus todella on kanssani. Ei kaukana vaan lähellä. Ja että Jeesus välittää minun tunteistani. Enemmän kuin kukaan ihminen voi koskaan tulla välittämään.

Olin häissä viikonloppuna. Häissäkin ja muissa vastaavissa sitä on vuosien varrella niin monta kertaa haikaillut, että kunpa ei tarvitsisi olla yksinäisenä sellaisissa jutuissa, että sais olla avec. Nyt viikonloppuna minulla oli kuitenkin rauha. Minä olin matkassa seuralaisineni. Jeesus oli minun kanssani, minun kipuni oli poissa.

Minä haluaisin saada olla tässä rauhassa pysyvämmin. Minä haluan olla Jeesuksessa. Minä haluaisin katsoa Häneen enkä aaltoihin, niin kuin Pietari, joka alkoi vajota, kun katsoi olosuhteisiin eikä Jeesukseen. Elämässä on myrskyä, mutta Jeesuksessa on rauha. Saa nähdä, miten matka jatkuu, mutta olen saanut nyt kuitenkin kokea pienen hetken nojaten Herrani rintaa vasten. On tämä niin erikoista vaellusta..