Kanat ovat siitä ihania, että ne eivät vaadi mitään. Niitä on helppo palvella, kun ne eivät odota ja oleta sitä. Kanat vain kanailevat ja ihmiset sitten vievät niille tarvittavat ruuat ja vedet. On helppo olla niiden kanssa, kun ne eivät ajatuksissaankaan vaadi mitään, tunnelma ei ole painostava, kanojen niin kuin ei muidenkaan eläinten kanssa. Siksi ihmiset varmaan niin pitävätkin eläimistä, niitä on helppo rakastaa, kun ne eivät vaadi sitä.
Meikäläisen sieluparka on taas burnoutin partaalla. Viimekesänä romahdin loppukesästä ja nyt se voi tapahtua jo aikaisemmin. Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka ovat loppuun palaneet. Oikeastaan melkein kaipaisin sitä itsekin, minulla on ollut vain lyhyempiä romahduksia, ei sellaista, mistä saisi sairasloman. Ei kuitenkaan ole ihanampaa kuin heittää kaikki harteiltaan ja antaa itselleen luvan olla pieni ja voimaton. Itkuisestikin.
Burnoutkin tuntuu olevan enemmän naisten juttu. ”Heikompien astioiden” on niin vaikea nykyään saada olla heikompia astioita. Toki miehetkin voivat palaa loppuun, mutta silti suurin osa on naisia. Kilttejä naisia, jotka haluavat auttaa toisia, murehtivat isoja asioita eivätkä halua olla muille vaivaksi. Henkistä painetta vain kasaantuu ja kasaantuu pikkuhiljaa eikä ole keinoja päästä siitä eroon. Jossain vaiheessa kapasiteetin raja tulee vastaan ja sitten ei enää jaksa mitään. Kaikki voimat ovat poissa.
Elämäni ahdistavimmat sanat ovat ”täytyy” ja ”pakko”. Ne vievät kaiken elämänilon ja voiman. Kun päässä soi ”pakko” ei jaksa tehdä yhtään mitään. Kaikesta tekemisestä tulee täydellistä pakkopullaa. ”Pakko” on kuin loinen, joka imee energiaa joka hetki. Loinen jättää yleensä jäljelle sen verran, että isäntänsä pysyy juuri ja juuri hengissä, muutenhan se itsekin kuolisi. Jos on burnoutin partaalla, on siunattu asia saada romahtaa kunnolla. Paljon kauheampaa on kituuttaa minimaalisella voimalla sisäisen pakon sanelemana vuodesta toiseen. Kitukasvuisuudessa eivät ilon kukat kuki.
Ihaninta on saada romahtaa pakkojensa alta Jeesuksen syliin. Jeesus ei pakota mihinkään, hänen olemuksessaan, ajatuksissaan ja rakkaudessaan ei ole pakkoa eikä pakkotyötä. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Kun olen Kristuksessa sydämeni ja sieluni on keveä, vapaa ja levollinen. Pakkojen vyöryessä päälleni kuitenkin meinaan joka kerta nitkahtaa. Varmaankin yritän vielä jotain itse, olla jotenkin hyvä ja yritän auttaa, mutta samassa sitten taas menetän rauhani ja olen taas ahdistuksessa. Tämän asian prosessointi on itsellä vielä kesken, nähtäväksi jää, miten Jeesus minut syvempään rauhaansa johdattaa: mennäänkö burnoutilla vai saanko Hengessä käsittää syvemmin Jeesuksen täydellisen työn kohdalleni ja totaalisesti lakata kaiken yrittämisen, edes auttaa ketään. Minun omat voimani on tyhjennetty.
No, nyt en jaksa kirjoittaakaan enempää, painetta pökkää sen verran kovana päälle. Syöksyn taas tuskissani Kristuskalliolle paiskaamaan murheet ja pakot hänen päällensä. Hänessä on rauha.
