Onkin ollut ihan lämpöinen heinäkuu tähän mennessä. Tiedä sitten tullaanko tässä rikkomaan jotakin hellejaksoennätyksiä, mutta ainakin ihmisten puheissa helle tuntuu olevan kovasti. Monien mielestä 30 astetta on liian kuuma.
Mitä kanoja olen katsellut, niin en huomaa mistään, että ne mitenkään kärsisivät helteestä. Näyttävät käyttäytyvän niin kuin viileämmässäkin. Johtuu varmaan siitä, että kana onkin tuontitavaraa Suomeen lämpimämmästä ilmastosta. Käsittääkseni harja ja heltta ovat tropiikkiin sopivia viilennysvälineitä. (tai sitten olen ihan väärässä tässä..) No, joka tapauksessa se on selvää, että kana on kotoisin Suomea lämpimämmistä olosuhteista, kun talvea se ei ulkona pärjäisi ja meikäläiset kesähelteet eivät niitä häiritse. Ne ovat niin kuin minä – lämpö tuntuu ihanalta ja hellelukemat ihan aktivoivat. Itse olenkin usein miettinyt, että sopisin kyllä paljon paremmin muualle kuin Suomen ilmastoon.. Vaikka kyllä tietysti pieni viileämpikin hetki on välillä ihanaa ja oikeastaan helteiden rasittavuuden huomaa itse vasta sitten, kun ne ovat ohi. Ulkomailla lämmössäkään en ole koskaan ollut reilua viikkoa kauempaa, joten en edes tiedä, kuinka sitä sitten oikeasti jaksaisi, jos pidempään olisi ja mitä siitä tuumaisi. Voisin kyllä silti kokeilla joskus, erityisesti talvella.. (Olen aina haaveillut pääseväni tammi-helmikuussa 30+ asteisiin, mutta se ei ole vielä toteutunut, ehkä vielä joskus Herra järjestää semmoisenkin jutskan.)
Ilmastolliset helteet eivät siis ole minua kummemmin rasittaneet, mutta muunlaiset helteet kylläkin. Ahdistusten helteet. Viime päivät ovat taas olleet niin rankkoja, että oi voi. Psyykkisessä mielessä on niin ahjossa ja helteessä, että kovasti kaipaa virvoitusta ja viilennystä. No, kyllähän sitä sitten aina välillä tuleekin, kunnes taas jälleen on helteessä uudelleen. Erämaan helle ja keitaan levot vuorottelevat, Herra tietysti tietää, mitä kukainenkin jaksaa, mutta hellettä kyllä jokainen uskova varmasti saa myös osakseen. Paahtavaa kuumaa ahjoa, jossa usko koetellaan ja valo paljastaa kaiken.
Seuraava Raamatunkohta puhuu koetusten helteestä: ”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?” (1. Piet. 4:12-13,17).
Liki kaikilla tuntemillani uskovilla on kyllä ollut suorastaan poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Jokaisella on ollut joku isompi pitkään jatkunut tuska omassa elämässään. (vähintään yksi, monilla enemmänkin). On ollut yksinäisyyttä, sairautta, työttömyyttä, perheongelmia, masennusta, ahdistusta, köyhyyttä. Toki näitä on kaikilla muillakin ihmisillä, mutta jotenkin uskoville nämä ovat olleet jokaisella varsinainen hiomisen ahjo, Jumalan muokkauspöytä, jossa uskovia - Herran astioita, on valmistettu käyttöönottoa varten ja uskoa on koeteltu. Duuni kyllä tosin tuntuu jatkuvan edelleen, kun helle vain jatkuu ja jatkuu.
Tuskan kestää, kun lohduttautuu sillä, että Jumala tietää mitä hän on tekemässä. Että kaikella on tarkoituksensa ja kuinka valtavaa onkaan, kun joskus kipu nostetaan pois. Jumala lupaa: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” (Ps. 34:20) Miten ja koska Jumala tämän sitten itse kunkin kohdalla tekee, on tietysti Hänen käsissään. Hän tietää millaista astiaa, mihin tarkoitukseen ja millä muovaus- ja polttouunitekniikalla on itse kustakin tekemässä.
Ahdistuksiin kuuluu vielä sekin, että niiden kanssa on usein aivan yksin. Tietysti voi ja on hyvä kertoa jollekin, yhdessä kantaa toisten kuormia jne, mutta käytännössä yleensä apu voi tulla vain Jumalalta, ollaan tavalla tai toisella inhimillisesti umpikujassa. Ei voi kuin nostaa katseen ylös ja huutaa apua Herralta. Huutaa ja huutaa apua. Vuosikausia, vuosikymmeniäkin jostain asiasta.
En minäkään täällä blogissa oikein voi kertoa, mikä minun ahdistukseni on, koska en voi puhua täällä oikein muista ihmisistä. Ja jos yrittäisin kertoa, niin eipä sitä varmaan kukaan käsittäisi, kuinka kipeä asia se on minulle, vaikkei kerrottuna edes välttämättä kuulostakaan kovin ihmeelliseltä. Vain Jumala voi täysin ymmärtää, mistä on kyse ja kuinka joku asia kehenkin sattuu.
Kyllä sitä niin ahjossaan huokailee ja toivoo, että tuska olisi jo ohi. Mutta Herra tietää. ”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: "Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?" Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ”Missä on sinun Jumalasi?” Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps. 42:10-12)
