Vähän rispektiä..

””Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.”” (Ef. 6:2)

Asioissa on puolensa ja puolensa. Erityisesti mielestäni tällä sielunhoidollisella sektorilla Jumala toimii kahdella työkalulla. Toisaalta Hän tuo esiin kaikki meihin lyödyt haavat, sitä mukaa kun pystymme niitä ottamaan käsittelyyn. Hän poistaa vähitellen kaikki yritykset peitellä haavoja, jotta voi päästä hoitamaan niitä. Niin syviä, kivuliaita, vuotavia ja mätiviä kuin sitten ovatkin. Haavoja, joita olemme oppineet välttelemään, haavoja, joita häpeämme. Mutta joita emme ole itse aiheuttaneet.

Ja sitten on se toinen puoli. Oman vastuunoton puoli. Omien syntisten reaktioiden puoli. Oman ylpeyden puoli. Se puoli, mikä myös tarvitsee tulla valoon, tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Se puoli, jossa ei voi kuin anoa Jumalalta armoa ja että Hänen Henkensä loisi uutta. Se puoli, jossa tietää, että itsekin on yhtä syntinen.

Katsoin taannoin raamattuopetusohjelmaa, jonka otsikko oli ”Suhde auktoriteettiin”. Pelkkä otsikko jo riitti puhutteluun. Taas kerran näitä aiheita, joita on käsitellyt ennenkin, mutta joka taas kosketti jotenkin syvemmältä kuin aiemmin. Asia, jossa mielellään antaisi kootut ja laajat selitykset eikä niinkään nöyrästi vain tunnustaisi syntinsä, että en ole kunnioittanut Jumalan Sanan osoittamia auktoriteetteja ja Herra armahda ja auta.

Jumalan sana tosiaan osoittaa selkeästi tiettyjä suhteita, jossa selvästi toiselle osapuolelle tarkoitettu ”toiminto” on enemmän rakastaminen ja toiselle enemmän kunnioittaminen. Jumala-ihminen -suhde on tässä varmasti lähtökohtana.  Vaikka toki tarkoitus on että rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestämme, se on kuitenkin vastarakkautta siihen, että Hän on rakastanut ensin, ja kunnioitus kuuluu ensisijaisesti ihmiselle, kun ”Jumala on rakkaus”.

Kun kunnioitamme Jumalaa, siitä seuraa kunnioitusta Hänen Sanaansa kohtaa, joka sitten kertoo, että Jumala on asettanut myös muita rakkaus-kunnioitus –suhteita, joissa rakastaminen ja kunnioittaminen, on myös samalla Jumalan rakastamista ja kunnioittamista. Perhesuhteista (ei muista nyt tällä kertaa) näitä ovat vanhempi-lapsi-suhde ja aviomies-aviovaimo-suhde. Ja sitten voikin alkaa virrata koottujen selitysten vuo, koska syviä haavoja ja toisaalta ylpeyttä riittää..

No, tarkoitus ei ollut niinkään kertoa, mitä Raamattu sanoo, vaan ihan itsestä puhua tälläkin kertaa. Että kuinka todella olen tässä vanhempieni kunnioituksessa niin suuresti ja täysin epäonnistunut. Sydän on (ollut) täynnä halveksuntaa, moitetta ja häpeää ulkokultaisuudella höystettynä. Aitoa kunnioitusta ei ole ollut, enkä asiaa ole juuri edes osannut surra, vaan sydän on ollut kovuutta täynnä. Töykeyttä, ylpeyttä, kovuutta, kylmyyttä, paremmuuden tunnetta – asuu siellä missä Jumala haluaisi että asuisi kunnioitus.

Tämä kunnioitus-asia on minulle todella vaikea. Inhimillisesti mahdoton. Mutta onneksi ei oman voiman varassa tarvitse olla ja jälleen kerran on kysymys asiasta, jonka haluan vain tuoda valoon ja uskoa että ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidän kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9). Aviomiehen kunnioittamista en ole päässyt kokeilemaan, mutta luulen, että tässä tilassa missä sydämeni on ollut suhtautumisessa auktoriteettien kunnioitukseen ylipäätään, myös se olisi ollut jotenkin hyvin hankalaa, kiusallista, häpeällistä ja lähellä mahdottomuutta. Tässä on varmasti syytä myös sille, ettei Jumala elämääni ole miestä johdattanut tähän mennessä.

Rakkaus-kunnioitus –suhteissa Jumalan alkuperäinen järjestys toki olisi ensin rakkaus ja siihen kunnioitus, mikä saa asian paljon helpommaksi kuin kunnioitus tilanteessa, jossa rakkaus on hukassa. Kuitenkin ainakin omalle kohdalleni koen Jumalan puhuvan nyt kunnioituksesta Hänen sanansa takia, nöyrtymisestä Hänen takiaan, armon ja avun pyytämisestä tilanteeseen kunnioituksesta ensisijaisesti Hänen järjestyksensä ja toiveidensa takia.

On helppo huomata itsessään kapina Jumalan Sanaa vastaan. Kuitenkaan ei haluaisi kapinahengen hallitsevan, vaan Isää kunnioittavan Jumalan Pojan Hengen. Ajattelen, että nämä Jumalan asettamat suhteet ovat kuitenkin jotakin sellaista syvää selkärankaa, millä Hän haluaisi pitää meitä pystyssä ja joiden ympärille elämää rakentaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu ja kunnioitettu? Ja kun näin ei tapahdu, kipu on suuri ja seuraukset laajat. Otamme helposti koston ja rangaistuksen omiin käsiin, vaikka sen piti olla vain Jumalan käsissä.

Rukoilen, että minussa voisi vielä kaiken jälkeen herätä kunnioitus. Itse en siihen pysty - en oikein edes tiedä mitä se on - mutta Jumalalta sitä pyydän, että Hänen Henkensä tällaistakin voisi vaikuttaa. Että sieltä missä on ihan kuollutta, voisi alkaa vielä nousta kunnioituksen verso. Ihan oikea ja aito sellainen.

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Lonely rider

Ihana kesäpäivä. Jokiuinnin raikkaus tuntuu vielä vähän kehossa. Tästä mökiltä on helppo lähteä pikkujokeen uimaan, kun vain sään puolesta tarkenee. Kun tuo joki ja maatilan oma uimapaikka kerran on olemassa, niin tuntuu kivalta kun tässä mökillä asuen siitä pystyy nyt nauttimaankin.

Kaksi viikkoa sitten olin tapaamassa henkilöä, jolla on armolahjoja erityisesti sielunhoidon alueella. Tuntuu kuin tapaamisesta olisi paljon pidempi aika. Itselle on aina ihmeellinen kokemus, jos jollakulla tuntuu olevan minulle oikeasti aikaa eikä ole kiire minnekään seuraavaan juttuun. Tuossa nyt oli sellainen harvinainen hetki. Että minä sain kertoa asioitani elävälle ihmiselle. Ei vilkuiltu kelloa, puhelimet olivat kiinni, seuraava ”potilas” ei odottanut oven takana, maksua ei peritty. Eikä toinen kerro ensisijaisesti omista asioistaan, vaan on etukäteen sovittu että nyt keskitytään minuun. Todella ihmeellistä jo kaikki tämmöinen.

Tällaisessa läsnäolon ilmapiirissä pystyy sitten kertomaan asioitaan. Puhuin jotain 3,5-4 tuntia asioista mitä mielessä on ollut ja aika meni hetkessä. Ja sitten hän rukoili niiden juttujen puolesta mitä esiin oli tullut – siinäkin meni varmaan tunti.

Yksi asia mikä ehkä enemmän nousi kysymysten ja rukousten kuin oman kertomukseni perusteella oli yksinäisyys. Aiemminkin Jumala on joidenkin toisten rukousten kautta nostanut tämän aiheen esiin, vaikka itse en useinkaan koe olevani niin yksinäinen että pitäisin sitä isona ongelmana. Vasta rukoukset, turvallinen ilmapiiri ja Jumalan hoitava läsnäolo saavat asian jotenkin esiin, alan itkeä aihetta ja tunnistan asian. Mutta sitten arki taas jotenkin muokkautuu sellaiseksi, että vaikka olenkin yksin, koen yksinäisyyden turvalliseksi ja hyväksi asiaksi, enkä sitä niin sure ollenkaan samoin kuin noissa rukoushetkissä, kun se nousee jotenkin eri tavalla esiin. Kyllä, jossain syvällä kaipaan yhteyttä kovasti ja kipeästi, mutta käytännössä yleensä kun olen jonkun seurassa, tilanteeseen liittyy jotakin vähän hankalaa tai hiertävää, vaikeuksia olla oma itsensä tms., ja sitten kaipaa taas takaisin yksinäisyyteen. Ihmisestä ja tilanteista sitten riippuu tuleeko tämä yksinäisyyteen kaipaaminen 5 minuutin vai useampien vuorokausien kuluttua. Ja sitten taas on kyllä niitäkin joiden kanssa mielellään olisin, mutta heillä on kiire jo seuraavaan paikkaan, oman puolison tai lasten luo tms.

On kiva olla tässä mökillä, mutta on kiva, että tämä ei ole ainoa asuinpaikkani. Tarvitsen kyllä vieläkin mahdollisuutta lähteä tarvittaessa tästä vähän kauemmaksi – siis saada pidempi välimatka maatilaan. Joitain surullisia asioita tästä läheltä näkee vielä paremmin kuin kerrostalon perspektiivistä. Tästä mökiltä näkee vähän liian selvästi, mistä yhteydettömyyden syvä tunnelma ja tyyli paeta yksinäisyyteen ovat peräisin. Miksi on niin vaikea vain OLLA toisten seurassa. Vain yksinäisyydessä voi OLLA (heikkouksineen, tunteineen ja tarpeineen) ja se on niin surullista.

Tämä parin viikon takainen rukoilija rukoili, että Jumala tulisi hakemaan minut pois yksinäiseltä saarelta, jonne olen soutanut. Tätä on kyllä rukoiltu ennenkin. Muistan hyvin kuinka jo 2009 minulle rukoiltiin sydänystävää ja vastaus on vähän viipynyt. Mutta toki kysymyksessä on koko ajan myös Jumalan työ täällä päässä. Vaikea olla sydänystävä kellekään, jos ei ole kosketusta omaan sydämeensä. Että aina vain peittää ja piilottelee asioita itseltäänkin eikä ollenkaan osaa olla avoin. Work in progress..

Jotenkin on viime aikoina puhutellut taas tämä Ps. 84:7 ”Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Että kun käsittelee vaikeat asiat, kohtaa ne Jumalan kanssa, itkee kaikki kerääntyneet surut ja kivut pois, kulkee sen kipeiden asioiden laakson kautta, niin siitä sitten tuleekin lähteitten maa, hyvä maa, sellainen josta voi ammentaa lohtua toisillekin.

Mutta joo, nyt on sen verran hieno keli, että pitää taas lähteä ulos. Taidan lähteä pyörälenkille.

Haaveena LepoTila

Shabbat shalom – sapatin rauhaa.

On niin rauhallista täällä mökissä. Vaikka kerrostalossakaan ei ole häiriöääniä, täällä jotenkin rauha menee syvemmälle ja se tuntuu niin hyvältä. Erityisesti näin sapatti-iltana. Jotenkin pikkuhiljaa tämä perjantai-illan erottaminen muista illoista on tullut mukaan viikon ohjelmaan. Saa hiljentyä viikon viimeiseen päivään (joka Raamatun kalenterissa on lauantai eli perjantai alkuillasta lauantain alkuiltaan) ja antaa rauhan laskeutua sydämeen. Raamatussa kerrotaan kuinka Jumala loi ihmisen 6. päivänä. Ihmisen ensimmäinen kokonainen päivä oli siis 7. päivä eli sapatti eli lepopäivä, jona Jumalakin lepäsi: ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska silloin hän lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos. 2:3) Tuntuu kauniilta, että ihminen aloitti elämän lepopäivästä.

Tämä lepoasia ja kaipuu lepoon on itsellä edelleen paljon mielessä ja semmoinen kipeä juttu. Kun kaipaisi niin paljon sitä, että sydämessä voisi olla lepo joka päivä. Aamuisin usein toivon, kunpa ei olisi pakko nousta. Ja kun olen noussut ylös, toivon, ettei olisi pakko lähteä tilalle, vaan voisi tehdä asioita omien ajatusten mukaan. Edelleen elämässä on mukana se väsyttävä PAKKO seuralaisena. Toki on viikonloppuja, ettei ole pakko, mutta kun viitenä päivänä on enemmän tai vähemmän PAKKO, se kuitenkin vaikuttaa kokonaiskuvaa hyvin paljon. Kun vuodesta toiseen viitenä päivänä viikossa mukana kulkee PAKKO, niin ei kai sitten ihme ole, että tuntee itsensä usein väsyneeksi ja alakuloiseksi.

Oli helpottavaa päästä pois palkkatyöelämän paineista 5 vuotta sitten, kun olin niin todella väsynyt. Mutta toki oli hyvin tiedossa, että ei tämä maatila PAKON ilmapiireineenkään mikään erityisen hyvä ympäristö ole burnoutista toipumiseen. Täältä kun tämä väsymykseen ajava ajatusmaailma on lähtöisin. Lepoon, levollisuuteen, luovuuteen ja armollisuuteen ei kannusteta, vaan jatkuvasti puhutaan vain tekemättömistä töistä. Tuntuu niin surulliselta, että niin monia vuosia menee vain jotenkuten selviytyessä. Vaikka parhaimmillani olen ihan idearikas ja luova, maatilan suhteen minulla ei juuri ajatuksia tule, vaan ideat suuntautuvat muualle. Varmaankin siksi, että ihan pienetkin ajatukset tulevat yleensä jyrätyksi eikä sitten ole voimia taistella vastaan. Ei ole oikein valoa ja kasvupohjaa kivoille ajatuskukkasille ja maatilahaaveille. Väsymys ja Pakko vievät tilan luovuudelta.

Kyllähän minulla jotain maatilahaaveitakin on, mutta en niitä juurikaan mielessäni pyörittele, kun ne ovat niin utopistisia tämän päivän tilanteeseen nähden. Ja jo pelkästään omaan tilanteeseeni nähden, kun ensimmäinen haave olisi että ylipäätään olisi hyvä ja levollinen olla ja voimia tehdäkin jotain. Ja sitä virtaa taas ei voi olla niin kauan kuin on tämä Pakko mukana.. No, tällä viikolla kuitenkin ajatus hetkellisesti pääsi vapaaksi häkistään. Sanoin vitsaillen työmiehellemme, että tuntuu niin työläältä lähteä täältä maalta kauppaan, että melkein voisi olla oma lehmä, jota käydä lypsämässä. Hän kertoi hakevansa itselleen usein isoja määriä kyytön maitoa pakastimeen ja lupasi olla mielellään auttamassa, jos tänne muutama kyyttö tulisi. Niistä kyytöistä sitten jotain jutskailtiin ja meinasin jo aivan innostua. Se tuntui valtavan piristävältä. Että joku oli vähän kuin juonessa mukana eikä lyttäämässä vain.

Ehkä eilisestä ajatteluihmeestä johtuen tänään mielessäni tuli vielä lisää ajatuksia. Ajatuksia LepoTilasta. Että laittaisi nämä muutamat mökit tosi kauniiksi ja sitten niihin voisi tulla ihmisiä, jotka kaipaavat LEPOA. Vähän niin kuin katkaisuhoitoon, mutta ei päihteistä vaan katkaisuun työstä ja suorittamisesta uupuneille. Sellaisille, jotka haluaisivat vain OLLA. Ilman mitään paineita, ilman odotuksia. Olisi maaseudun rauha, oma pieni mökki ja vain aikaa LEPOON. Sitten voisi katsella kanaa, rapsuttaa lammasta ja kokeilla lypsää kyyttöä, mutta se olisi täysin VAPAAEHTOISTA. Ruoka olisi järjestetty ja jos haluaisi jutella asioistaan, niin voisi, mutta pääasia olisi LEPÄÄMISESSÄ ja luonnon RAUHASSA. Ja voisi sitten olla myös Raamattuhetkiä esimerkiksi LEVOSTA, RAUHASTA, Jumalan RAKKAUDESTA jne. Mutta kaikki osallistuminen olisi VAPAAEHTOISTA.

Että tämmöisiä ajatuksia tuli kun mieli yhtäkkiä pääsi karkaamaan karsinastaan. Mutta joo, nämä ovat hyvin kaukaisia juttuja. Maatalousyhtymä LepoTila on tällä kaikkea muuta kuin lepotila ja nuori(?) emäntä keikkuu edelleen hyvin vähissä jaksamisissa. Vaikka minulla nyt on tämä mökki tässä, en minä täällä viikkoa voi ”maata” tai siis olla osallistumatta suorituspyörteeseen, mikä maatilan puolella pyörii. En vaan tiedä, minne menisin viikoksi huilaamaan. Suomen kesäinen maaseutu ja luonto tarjoaisivat siihen kyllä hyvät puitteet. Olisi ihana kokeilla kuinka kauan voisi oleilla yksinäisellä mökillä järven rannalla ennen kuin alkaisi kaivata muuta tekemistä. Kuinka kauan lepoa tarvittaisiin siihen, että Pakko putoaisi kyydistä pois? Uskon, että levosta käsin syntyisi tekemisen ilo ja halu. Kun oikeasti ja todella voisi antaa itsellensä luvan lepoon. Rauhaan ja levollisuuteen.

Raamatussa kerrotaan Juudan 70 vuoden pakkosiirtolaisuudesta Babyloniassa, koska he joutuivat pitkään jatkuneen epäjumalanpalveluksen tähden karkotetuksi vangittuina pois Israelista. Yksi Jumalan sanan laiminlyönneistä oli ollut, etteivät he olleet antaneet viljelysmaalle sapatinlepoa, jonka Jumala oli määrännyt tapahtuvaksi joka 7. vuosi. Pakkosiirtolaisuuden aika Babyloniassa kesti sen verran, että ”Maa oli autiona ja lepäsi, kunnes se oli saanut hyvityksen sapateistaan, täydet seitsemänkymmentä vuotta.” (2. Aik. 36:21). Tämä jotenkin puhuttelee kyllä tässä omassa levonkaipuussa. Että voisiko saada vielä takaisin sen levon, mikä on riistetty. Täysi hyvitys sapateista. Täysi hyvitys luvasta lepoon ja levolliseen olemiseen. En vaan tiedä miten se voisi olla omalla kohdalla mahdollista.. Mutta etsin ja kyselen.. Ja annan sapatin rauhan ja Jeesuksen rauhan tulla, niin paljon kuin suinkin..

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.”” (Jer. 6:16)

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni. Näin te löydätte levon sieluillenne, sillä minun ikeeni on sopiva ja minun kuormani kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Tänään sain levollisesti aikaiseksi verhoja mökkiin. Siitä olen iloinen.

Pitkän linjan häpeä

Kesäkuun alku on monien vuosipäivien aikaa minulla: 20 vuotta sitten olivat ylioppilasjuhlani. 13 vuotta sitten valmistuin yliopistosta.  8 vuotta sitten tulivat ensimmäiset kanat ja aloitin tämän blogin. 5 vuotta sitten muutin takaisin syntymäpaikkakunnalleni ja tähän kerrostalokaksioon. Ja näin se aika on mennyt. Jos joku olisi kertonut minulle ylioppilasjuhlissani, että 20 vuoden päästä asun tällä samalla paikkakunnalla keskustan eläkeläiskerrostalossa vailla puolisoa ja lapsia ja selkeyttä siitä mikä minusta tulee isona, olisin varmasti kuollut epätoivoon. Mutta eipä tämä nyt aivan kamalaa ole ja toki paljon hienojakin juttuja on tapahtunut, joita en myöskään olisi osannut kuvitella, jos joku olisi niistä kertonut yo-juhlissa: että rakastun Jeesukseen, Raamattuun ja Israeliin, että olen käynyt 9 kertaa Israelissa ja kirjoittelen nettiin juttuja Jumalasta, kanoista ja itsestäni monta vuotta. On se vaan niin hyvä, ettei etukäteen tiedä, kun Jumalan tiet ovat niin erilaiset kuin meidän ja hänen ajatuksensa niin korkeammat.

20 vuotta yo-juhlien jälkeen olen siis ymmärtänyt, että elämääni on koko ajan vahvasti kahlinnut ja kahlitsee häpeä. Jo useampia vuosia sitten eräs rukoilija näki näyn, jossa kuljin hyvin kapeaa käytävää pitkin. Käytävän varrella oli huoneita, mutta en voinut poiketa niihin, koska huoneet olivat täynnä ohdakkeita. Myös käytävän reunat olivat täynnä ohdakkeita, joten kuljin vain monotonisesti eteenpäin käytävän keskellä. Ohdakkeet raapivat kyllä siinäkin, mutta silti pystyin jotenkin etenemään. Näky kuvasi kapeaa elämääni, joka oli ohdakkeiden takia mennyt jo liian kapeaksi. Huoneissa olisi ollut hyviä ja normaaleja elämään kuuluvia asioita, mutten ohdakkeiden takia pystynyt poikkeamaan niihin. Kyllä tuolloin jo ajattelin, että tämmöistä se elämäni tosiaan on, mutta en oikein ymmärtänyt, miksi näin oli ollut enkä sitä, mitä nämä ohdakkeet käytännössä olivat ja miksi en pystynyt menemään huoneisiin. Nyt vasta jotenkin ymmärrän, että pitkälti häpeästä tämä kaikki elämän kapeutuminen on johtunut.

Eräs asia, mikä on tässä häpeässä tuntunut kovin surulliselta ja häpeälliseltä on se, että samalla kun on hävennyt itseään, on hävennyt myös Jumalaa, Jeesusta, Raamatun sanojen esilläpitoa jne. Tällaista on uskovan vaikea myöntää, kun hyvin tietää, että Jeesus sanoo ”Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.” (Luuk. 9:26). Mieluummin unohtaisi koko asian, koska tässä kohtaa häpeä tuntuu jo hyvin pelottavalta. On jotenkin kauhistuttavaa, että häpeä on niin kaikkialla – kaikissa asioissani – kaikessa siinä mikä on minulle tärkeää. Olen murehtinut sitä, että jos olisi perhe, niin häpeäisin miestäni ja lapsiani ilman Jumalan suurta apua tässä asiassa. Koska on niin ollut se tunne, että kaikki mikä on minun, on jotenkin viallista.

Ei voi muuta kuin rukoilla ja todella pyytää, että Jumala tämänkin asian vielä suoristasi totuudellaan ja rakkaudellaan. Että saisi ajatella totuuden mukaan Isästä Jumalasta ja itsestään ihmisenä ja Jumalan kuvana. Rakkaudesta ja valosta eikä valheiden ja häpeän ja pelon pimeydestä käsin.

Ben Malinen kirjoittaa kirjassaan ”Häpeän monet kasvot” viimeisellä sivulla: ”Häpeän käsittelyssä oleellista on omien tunteiden ja niihin liittyvän käyttäytymisen ymmärtäminen ja hyväksyminen. Samalla kun opimme tuntemaan itseämme paremmin, vapaudumme häpeän elämää kahlitsevasta vaikutuksesta. Vapautumisessa on kyse itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä sellaisena kuin on, epätäydellisenä ja epäonnistuneena, rakkautta, läheisyyttä ja hyväksyntää kaipaavana.” On helpottavaa saada uutta syvyyttä ja huomata uusia juttuja. Nähdä sitä valheellista kuorta, jonka on ympärilleen kasvattanut – sitä joka vain pärjää ja selviää, vaikkei oikeasti pärjääkään. Ja saada hyväksyä totuutta aina syvemmälle ja syvemmälle. Totuutta omasta heikkoudesta ja tarvitsevuudesta. Oppia hyväksymään heikkous ja tarvitsevuus, kun tähän asti on niin kovasti hävennyt näitä asioita.

Tämä on oikeasti nyt jotenkin tosi iso ja kipeä asia kaikkinensa. Niin iso, että häpeästä välittämättä olin yhteydessä erääseen erityiseen rukoilijaan ja kysyin olisiko mahdollista tulla käymään. Ensi viikonloppuna on tarkoitus ajaa 200 km päähän vain päästäkseen yhdessä toisen kanssa jakamaan tätä asiaa ja vuodattamaan sydäntänsä Jumalan eteen.

”Kaiken päivää häväistykseni on mielessäni, ja kasvojeni häpeä peittää minut.” (Ps. 44:15)

”Te saatte syödä aivan kylliksenne ja kiitätte Herran, teidän Jumalanne, nimeä, hänen, joka on tehnyt ihmeitä teitä kohtaan. Minun kansani ei joudu häpeään enää milloinkaan, ja te tulette tietämään, että minä olen Israelin keskellä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne, eikä toista ole. Eikä minun kansani joudu häpeään milloinkaan. ” (Jooel 2:26-27)

Häpeästä

Häpeästä olen täällä joskus kirjoittanut. Vaikeuksista olla oman itsensä, kun häpeää itseään niin paljon eikä edes tiedä millainen se oma persoona on. Suurista vaikeuksista hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kun häpeä peittoaa niin kovasti. Ulkoapäin ohjautuvasta elämästä, kun sisin on niin tyhjä – persoonasta joka ei ole uskaltanut kasvaa, kun se on kokenut olevansa jotakin niin pahaa ja häpeällistä. Täysin kelpaamatonta kenellekään.

Olen lukenut nyt kirjaa ”Häpeän monet kasvot” (Malinen). Olenhan minä näitä häpeää käsitteleviä kirjoja ennenkin lukenut ja onhan niissä aina joku kolahtanut, mutta nyt on jotenkin tullut vielä syvempää ymmärrystä. On kuin lukisi käsikirjaa oman elämän vaikeuksista. Voisin alleviivata liki jokaisen lauseen (mutta en sitä kirjaston kirjalle ole tehnyt..). Häpeä on lähes jokaisen ongelmani taustalla, vaikka se peittyy sitten muilla asioilla. Joskus häpeän tuntee todella selvästi ja viiltävästi, mutta usein kokemus on joku muu ja sitten kuitenkin siellä takana lymyilee häpeä pitelemässä ongelmaa paikoillaan.

Yksi iso asia on häpeä omasta tarvitsevuudesta. Lapselle on tullut kokemus, että hänen tarvitsevuutensa toista ihmistä kohtaan on väärin ja häpeällistä. Heikkous on ollut jotenkin pahaa. Niinpä sitten aikuisenakin on vaikea pyytää apua, kokee häpeää siitä että tarvitsisi toista ihmistä lähelleen, ei voi ymmärtää olevansa hyväksytty, kun ei ole itse oppinut koskaan hyväksymään itseään jne. Tai omat tekemiset, joissa on yleensä aina ollut jotain vikaa, tekemiset jotka ovat arvostelun kohteena, ei hyväksynnän. Vahingot, jotka ovat aina oma vika. Sitä sitten vain jähmettyy paikoilleen, sivusta seuraajaksi. Toiminta on vaikeaa, koska pelkää niin paljon uusia häpeäkokemuksia, joita voi syntyä kun tekee jotain tai muuten on esillä omana itsenään.

Malisen kirjassa puhutaan häpeänappuloista eli asioista, jotka aktivoivat häpeäntunteen. Itsestä tuntuu, ettei elämässä muuta olekaan, kuin näitä nappuloita joka puolella. Ja kun niitä sitten väistelee, niin kovin kapea on se alue, jossa näitä ei ole. Yksinäisyydessä ja kirjallisuuden äärellä taitaa olla turvallisinta. Malinen kuvaa myös ihmisten tapoja lieventää tai torjua häpeää. Yleisimmät tyylit ovat vetäytyminen, välttäminen, itseen kohdistuva hyökkäys ja toisiin kohdistuva hyökkäys. Oma tyylini on ehdottomasti vetäytyminen ja sitähän on runsaasti harjoitettu. Toki jossain määrin noita muitakin tyylejä. Malinen kirjoittaa: ”Valitsimmepa suunnaksemme minkä tahansa, tarkoituksemme on yhtä kaikki päästä häpeän herraksi. Tiukalla vartioinnilla häpeä pysyy aisoissa eikä pääse yllättämään. Häpeää kontrolloimalla pystymme vähentämään sen aiheuttamaa tuskaa.” Ja sitten elää hyvin rajoittunutta elämään.

Voisin lainata kirjasta tänne liki jokaisen lauseen ja se kertoisi siitä millaista elämäni on ollut. Tätä häpeämistä ja sen karttamistahan tämä niin pitkälle on ollut. Minun oli jostain asioista niin vaikea puhua uskovalle psykoterapeutillekin aikanaan, kun tämä häpeähän se siellä jylläsi. En tajunnut, että olisin voinut puhua hänelle häpeästä sen sijaan että häpesin häpeääni niin paljon. Ehkä jotakin on siinä suhteessa tapahtunut. En enää häpeä sitä että häpeän. Hiukan ymmärrän, että häpeäkin on vain tunne eikä totuus minusta. Mutta on toki ollut mahdoton käsitellä häpeäänsä, jos on hävennyt sitä niin paljon, ettei ole voinut edes ajatella asiaa.

Häpeää kokenut lapsi jää toivomaan, että häpeä pyyhittäisiin pois. Että tulisi joku ihminen joka hyväksyisikin täydellisesti tai saisi tehdä jotain sellaista, jossa pärjää ja sitä kautta tekemiseen liittyvä häpeä menisi pois. Mutta eipä se sitten näillä ulkopäin tulevilla jutuilla oikein näytä hoituvankaan sen jälkeen kun häpeä on mennyt persoonan syvyyksiin. On liki mahdotonta että tulee joku ihminen joka hyväksyy täydellisesti ihmisen sellaisena kuin hän on, jos ihminen ei edes kykene olemaan oma itsensä, jota sitten voisi rakastaa omana itsenään. Ja jos täydellinen suoritus muka poistaisi häpeän, joka tehtävään liittyy kohtuuton paine ja ylimääräinen taakka, kun pitää todistaa sillä itselle ja muille jotakin ihan muuta kuin varsinaista tehtävää. Seuraavaan juttuun liittyisikin sitten taas suuri epäonnistumisen ja häpeän pelko.

On ihanaa saada ihmisiltä hyväksyviä katseita ja pieniä kokemuksia siitä että on hyväksytty sellaisena kuin on. Ne pikkuisen pehmittävät sitä kuorta, ne vievät oikeaan suuntaan. Mutta silti sisällä on jotenkin yksin ja ihmettelemässä suurta kysymystä – voisiko oikeasti itse hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Minun on vaikea käsittää miksi se on niin vaikea asia. Aivan kuin syntiä. Täytyyhän minun olla jotenkin hyvin paha ja siksi kontrolloida itseäni. Jos en kontrolloisi itseäni, saattaisin vahingossa vaikka – rakastaa jotakuta.. – ja tulla hylätyksi ja joutua häpeään..

Välillä aina luulee, että on käsitellyt jo tosi paljon asioita ja koittaa Jumalallekin vihjailla että enkös minä nyt jo olisi jo ihan hyvin valmis parisuhteeseen ja mielenkiintoisiin Jumalan valtakunnan juttuihin. Niin eikös sitten taas löydä jonkun ihan tutkimattoman ja tolkuttoman kipeän ison asian, valtavan järkäleen, jota ei mitenkään yksin voi siirtää mihinkään. Asian, johon ei oikeastaan haluasi edes koskea, vaan jonka mieluummin vain peittäisi jollakin nätillä liinalla. ”Kiireinen Herran työssä” voisi olla se lappu, jolla häpeäni haluaisin peitellä. Mutta en ole kiireinen.. Alan ihmetellä tätä häpeää. Lukea Malisen kirjan loppuun, kun olen vasta puolessa välissä. Etsiä Raamatusta kohtia. Itkeä ja kysellä Isältä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ensimmäisen ihmiset piiloutuivat Herraa puiden sekaan, kun eivät kestäneet Hänen kasvojaan. Jeremia 3:25-26 sanotaan ”Häpeäjumala on syönyt isiemme vaivannäön tulokset nuoruudestamme asti, heidän lampaansa ja nautansa, poikansa ja tyttärensä. Maatkaamme maassa häpeissämme… Me emme ole kuunnelleet Herran, meidän Jumalamme ääntä.” Jeesus kantoi ristille myös häpeän. Minun on nyt vain jotenkin tosi vaikea saada siitä kiinni. Tämä asia on niin iso mötikkä.

P.S. Kuluneella viikolla tuli TV7:ssa ohjelma, joka oli tehty huhtikuun Israelin matkamme Samarian osuudesta. Jännitti katsoa sitäkin, kun pelkäsin häpeävän itseäni. En yleensä ole pystynyt katsomaan esiintymisiäni videolta ollenkaan. Se on tuntunut oudon kiusalliselta, mutta nyt jotenkin ymmärrän senkin että häpeästä se johtuu. Ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on. Tämän ohjelman nyt kuitenkin pystyin hyvin katsomaan – oman haastattelunikin osuuden. Enkä hävennyt. Ja ohjelmatekijät olivat vielä armollisesti leikanneet pois haastattelun alussa olleen sanojen sekaantumisen..

Kaikkea kanssa

Vähän outo se juttu, että yleismielentilani on vahva tunne siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään. Ja mitä juttuja kuitenkin kuluneella viikolla on ollut – taas kerran tapahtumapläjäys. Viime keväänä intialaiset piristivät toukokuutani ja tänä vuonna kävi samoin. Ja tämän intialaisen Suomessa vierailevan uskovan kautta sain nyt myös ensimmäiset kosketukseni turvapaikanhakijoihin. Kun kaksi viikkoa sitten kuuntelin kertomuksia ja todistuksia Jumalan työstä Intiassa tuli jostain mieleen ajatus, että olisi hienoa jos tämä intialainen voisi puhua myös turvapaikanhakijoille. Itse en tosiaan tähän mennessä 2015 syksyllä tulleiden turvapaikanhakijoiden kanssa ole ollut tekemisissä, mutta monet tutut ovat paljonkin. Muutamien puhelujen jälkeen pari tilannetta sitten järjestyikin.

Eli kuluneella viikolla olin intialaisen naisen tulkkina turvapaikanhakijoiden kielikerhossa ja heille suunnatussa kansainvälisessä seurakuntaillassa. Jälkimmäistä tapahtumaa ennen vierailtiin myös vastaanottokeskuksessa juttelemassa ja kutsumassa heitä seurakuntailtaan. Vaikka lähimpään vastaanottokeskukseen on minulla vain 12 km matka, on se minusta nähden ollut kuitenkin jotenkin sivussa enkä näihin ihmisiin ole kauheasti missään törmäillyt. Nyt sitten yhtäkkiä olinkin istumassa pääasiassa Irakista tulleiden ringissä ja aistimassa heidän jännittyneisyyttään, kun ovat pitkän odotuksen jälkeen jo hyvin pinna kireällä epätietoisuudesta tuleeko turvapaikkaa vai ei.

Ne, jotka vastaanottokeskuksesta tulivat seurakuntailtaan, olivat aidosti kiinnostuneita. Intialainen puhui englanniksi, minä tulkkasin suomeksi, seuraava käänsi arabiaksi ja viimeinen farsiksi. Kaikkeen sitä kylvöajan keskellä voi päätyä! Kaksi irakilaista nuorta miestä tulivat tilaisuuden jälkeen intialaisen luo ja halusivat että heidän puolestaan rukoiltaisiin erikseen. Oli hienoa olla mukana näissä hetkissä tuossa tilaisuudessa. Saa nähdä tulenko jatkossa olemaan näissä jutuissa vielä mukana enemmänkin. Kyllähän minua kansainvälisyys kiinnostaa ja toki toivon ja rukoilen että turvapaikanhakijoista mahdollisimman moni voisi kääntyä Jeesuksen puoleen (huolimatta siitä mikä on päätös turvapaikka-asiassa). Viime syksynä tämän aallon tullessa minua kysyttiin mukaan vierailulle vastaanottokeskukseen. Ajattelin mennä, mutta ennen asian toteutumista iski keuhkokuume, missä sitä aikaa vierähtikin niin että jotenkin tuo tilanne oli sen jälkeen ohi eikä minua enää kutsuttu. Nyt tänä keväänä on sitten kyselty seurakunnan järjestämään suomenkielen kerhoon ja se juttu on nyt sitten rukousaiheena että mitä teen. Intialaisen kanssa sain käydä sopivasti katselemassa tilanteita siellä, eikä se nyt mikään aivan mahdoton ajatus olisi ettenkö sinne mennä voisikin. Mutta katsotaan..

Tämä edellä kerrottu oli yksi osa viikon tapahtumia. Toinen osa on yhteiskunnallisiin asioihin suuntautunut kristittyjen kokous kaupungintalolla, jossa olin osallistumassa. Tämäkin on aika jännä juttu. Aloitimme viime joulukuussa kerran kuussa kokoontuvan rukouspiirin erityisesti oman kaupungin puolesta (toki siinä rukoillaan aiheita hyvin laajasti, mutta ehkä pointti on se, että rukoilijat ovat juuri tästä kaupungista). Tietynlaiselta rukousvastaukselta ja johdatukselta tuntui jo se, että nyt sitten pidettiin tätä vähän isompaa kokousta juuri tämän kaupungin valtuustosalissa. En ole koskaan aiemmin ollut oman kaupungin valtuustosalissa (tai en ainakaan muista, en tiedä olisiko jostain koulusta joskus oltu..). Kokouksen lisänä ohjelmassa oli myös muutamia lauluja eli ylistimme valtuustosalissa ja tilaisuuden päätteeksi kokouksen puheenjohtaja aivan yllättäen pyysi minua rukoilemaan. Ja niin sitten toki tein.

Mitään ei siis tapahdu, muuta kuin puheita Jeesuksesta irakilaisille ja afgaaneilla ja rukousta ja ylistystä Herralle oman kaupungin valtuustosalissa..

Kummatkin asiat olivat itselle tällaisia välähdyksiä. Ja kummastakaan en yhtään tiedä että olisiko minun tarkoitus olla näissä jatkossa mukana enemmän. Jos en tiedä menenkö silloin tällöin turvapaikanhakijoiden suomenkielenkerhoon vielä isommalta ja vaikeammalta ja jopa käsittämättömämmältä tuntuu tämä jälkimmäisen asian aiheuttamat pohdinnat. Siinä kysymys siis kuuluu alkaako ehdokkaaksi kevään 2017 kuntavaaleissa.. oi voi ja hoh hoi... En todellakaan tiedä! Mutta jos en ala ehdokkaaksi haluaisin siihenkin muun syyn kun ”ei huvita”. Valituksi tuleminen ei olisi mitenkään todennäköistä, mutta minulle on todella iso kynnys jo ehdokkaaksi lähteminen. Se tavallaan esille tuleminen. Kuitenkin itsessä on niin vahvana se puoli joka vaan haluaisi olla piilossa ja huomaamattomissa – joka on turvassa silloin kun kukaan ei kiinnitä huomiota ja joka pelkää häpeää kun joutuu tulemaan esiin ja kokee häpeää niin kovin herkästi ja pienistä asioista.

Olen kuluneella viikolla aloittanut taas kirjan ”Häpeän monet kasvot” (Malinen). Ja ensimmäisen 20 sivun jälkeen itkenyt isoja kipuja ulos, kun jotain taas avautui syvältä lisää. Häpeä on rajoittanut elämääni todella paljon ja rajoittaa edelleen. Tämän kirjoituksen piti käsitellä tuota aihetta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen – ihan muuta. Katsotaan, jos myöhemmin pääsen kirjoittamaan vielä siitäkin.

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8-9)

”Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea.” (Ps. 61:3)

Vielä hämmennystä lisätäkseni tämä kana (metallikana separaattorissa) oli ensimmäisenä kaupungintalon ovella toivottavassa minut tervetulleeksi.

Kana valtuustosalissa.

Rajankäyntiä

Jotkut asiat eivät tunnu koskaan muuttuvan. (Ja onhan minulla tällaisia asioita aika monia.) Yksi hyvin konkreettinen on tämä kylvöaika-ahdistus. Tämä jotenkin murtaa vuosi toisensa jälkeen toukokuun ilon. Ei jaksa mitään muuta kuin yrittää selviytyä tästä ajasta. Pihanhoito jää, innostus mökin kunnostuksesta jää, innostus liikkumisesta enemmän jää. Mielen täyttää ahdistus, syyllisyys, pelko, jännittyneisyys, oman huonouden ajatukset ja kaikkinainen ristiriitaisuus.

Olen jo useampana viime vuotena kertonut maatilalla, että en haluaisi mennä pellolle traktorihommiin. Ja viime vuosina olen siellä tosi vähän kyllä ollutkin, eli muutosta on tapahtunut. Mieleni on kuitenkin edelleen siinä vanhassa. Syyt, jotka tätä ahdistusta aiheuttavat, eivät ole mielestäni poistuneet, ainakaan kokonaan. Ahdistusta ei siis aiheuta pelto tai traktori, vaan kaikki se tunnemaailman lasti, mitä tähän kokonaisuuteen liittyy.

Olen syntynyt maatilalle ja koen, ettei minulla on koskaan ollut aitoa mahdollisuutta kieltäytyä traktoritöistä. On vain ollut pakko – halusi tai ei. Vaikka jonkun mielestä olen ehkä syntynyt kultalusikka suussa, en taatusti ole syntynyt traktorin ohjauspyörä kädessä. On ollut pakko olla hommissa mukana, mutta sitten lisäksi on tullut kokemus, että tekee koko ajan kaiken väärin. Koska tahansa voi tulla moitteita eikä ole voinut ajatella, miten itse tekisi jonkun asian, vaan miten joku toinen tekisi sen, ettei tulisi huutoa. Ei ole voinut kokea, että vaikka ei olekaan ollut niin vaihtoehtoja hommiin, niin onhan se sitten kuitenkin ollut kivaa ja rentoa yhdessä touhuamista, jossa on saanut kokea olevansa tärkeä. Kokemus on ollut kaikkea muuta, vaikka onhan siellä kauniilla keväisillä pelloilla toki ihan hyviäkin hetkiä ollut. Ne vain eivät ole nyt päällimmäisenä.

Kun nyt toukokuun alussa tulin tähän mökkiin ja pihaa haravoin, niin siinä vähän niin kuin päätin että tällä pienellä tontilla minä päätän asioista – ei joku toinen ihminen tahtoni yli. Kului pari päivää ja minulle vain ilmoitusasiana kerrottiin että eräs mies on tulossa maalaamaan tätä mökkiä. Tällainen ajatus ei ole ollut ollenkaan suunnitelmissani tässä vaiheessa ja sain ihmeekseni voimia alkaa vastustaa asian. Tilanne oli hyvin repivä minulle. Joidenkin ihmisten kanssa pelkkä ”en oikein haluaisi” riittää tahdonilmaisuksi ja on toiselle ihan ookoo, että joku ei halua jotain ja kunnioittaa sitä. Tämän ko. nyt maalausta ehdottaneen kanssa tuntuu, että täytyy ottaa käyttöön panssarintorjuntavarustus, että saa omaa pientä ja hentoa tahtoaan yhtään puolustettua. Ja suurimmassa osassa tapauksia torjunta silti epäonnistuu ja oma toive ei ole mitään, vaan tulee jyrätyksi.

Olin aivan voimaton loppupäivän tämän maalauskeskustelun jälkeen. Siinä oltiin taas jonkun rikkinäisyyteni ytimillä. Vaikka minulla ei ole mielikuvaa tapahtuneesta, luulen, että tämä henkilö on joskus jyrännyt tahtoni ihan kunnolla. Siis lapsuudessa, jotenkin pysyvämmällä tavalla. Minua alkaa aina kovasti ahdistaa, kun joudun olemaan hänen kanssaan eri mieltä. Välttelen näitä tilanteita ja paljon mieluummin annan periksi, kuin olen eri mieltä. Luulen että tämä asia on yksi helposti masentuvan mieleni juuria. Tilanne aiheuttaa vihaa, joka kääntyy sisäänpäin. Lapsella ei vaihtoehtoja ole ja hylkäämisellä pelottelu saa varmasti lapsen myymään tahtonsa. Huomaan, että erimielisyystilanteessa tämä hylätyksi tulemisen kauhu nousee jostain syvältä edelleen. Koen suurta ristiriitaa ja hätääntymistä. Toisaalta käsitän, että minulla kyllä pitäisi olla oikeus sanoa mielipiteeni, mutta silti tulee olo että onko se sittenkin väärin ja syntiä. Menetän totaalisesti oman rauhani, joka kuitenkin on varmasti väärää rauhaa, helpoimman tien, periksi antamisen tien valheellista rauhaa, jossa viha jää kytemään ja saattaa räjähtää seuraavan ”syyttömän” kohtaamisessa.

Mutta kyllä Jumala tälläkin alueella työtä on tehnyt. Aivan kuin se mikä on ollut pitkään jyrättynä, olisi alkanut jälleen kasvaa. Vaikka olinkin päivän nääntyneessä tilassa, tätä mökkiä ei tullut kukaan maalaamaan. Aidan annoin maalata, sillä sitä olin jo ehtinyt miettiä ja toivoakin. Olisihan se silti kiva, että näistä asioista voitaisiin jutella sillai aidosti kuunnellen ja molemmin puolin toiveita kunnioittaen –keskustelua ilman pelkoa. Että voisi kokea olevansa hyväksytty, vaikka onkin eri mieltä jostain..

Tänään sataa. Tänään ei tarvitse miettiä murranko itse tahtoni vai murtaako sen joku toinen peltotöiden suhteen. Itsekin tahtoni usein murran, mikä ehkä aiheuttaa jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Vaikka kukaan ei varsinaisesti pakota, tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin pakottavalta ja siinäkin toimii tahtoaan vastaan. Kylvöaikana näitäkin tilanteita tulee, kun ei sitten muka olekaan tekijöitä tarpeeksi. Eilen olin keskellä sellaista tilannetta, jossa tuntui vääjäämättömältä pakolta lähteä pellolle. Ja sitten soikin puhelin. Minun pitikin yhtäkkiä lähteä kuskaamaan avaimia 40 km päähän. Olin onnellinen ja se tuntui Jumalan järjestämältä jutulta.

Tämä aihe on laaja ja tähän liittyy osittain myös vaikeuteni ymmärtää Jumalan tarkoittamaa ”lihan mielen kuolettamista”. Mutta tämä nyt tällä kertaa..

”Mutta minä kohotan katseeni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa. Minun Jumalani kuulee minua. Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. Tulee päivä, jolloin sinun muurisi rakennetaan; sinä päivänä rajasi laajenevat.” (Miika 7:7-8,11)

"Herra tukee kaikkia kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa pystyyn." (Ps. 145:14)