Armottoman väsynyt

Täällä taas, perimmäisten kysymysten äärellä. Näitä ovat juuri nyt mm. pitäisikö korjata vai vaihtaa auto, jossa on nyt isoja vikoja, jatkaako endometrioosin estolääkitystä vai pitääkö tauko, jättääkö mökki tyhjälleen vai vuokrata, ja miten päästä syvemmälle armoon pois vaatimusten loputtoman väsyttävästä kierteestä…?

Omassakin elämässä tapahtuu. Autossani on nyt tosiaan isompi vika, eikä ole ihan sanottua tuleeko se kuntoon vaikka isompi korjaus tehdään.  Sitten olin lääkärissä, joka totesi, että endometrioosin ehkäisyyn syömääni hormonivalmistetta ei suositella käytettävän yli 5 vuotta peräkkäin. 6,5 vuotta olen sitä jo käyttänyt ja nyt kesällä on tullut vähän ihojuttuja, mitkä mitä ilmeisimmin johtuvat tästä valmisteesta. Jonkun aikaa minua on myös vähän tympinyt koko hormonikoktailin käyttö ja haluaisin taas kokeilla luomuna olemista. Inhottavaa on toki, jos endometrioosi alkaa sitten kuitenkin taas kasvaa. Enkä kuitenkaan haluaisi heti alkaa napsia seuraavaa pilleriä. Tämäkin tuntuu isolta päätökseltä.. Ja se mökki sitten, mitä sen kanssa tehdä. Haluaisin että se saisi elämää ja sitten kuitenkin ei niin että se menee kokonaan ulottumattomiini.

Päätöksien tekeminen tuntuu vaikealta. Mitä jos menee pieleen? Ne syytökset mitkä sitten tulevat - niitä ei meinaa kestää. Miten armoton mieli voisi muuttua armolliseksi? Arkaileva ja vetäytyvä vähän reippaammaksi, pelokas rohkeaksi? Miten voisi vähitellen uskaltaa olla jo oma itsensä, eikä loputtomiin toisten ajatusten orja? Lakata hakemasta miellytystä ja uskaltaa olla erilainen ja ihan oma itsensä kokonaan – juuri niin tavallaan inhottavanakin kun sitten on. On todella väsyttävää se jatkuva orjailu ja toisten pillien mukaan tanssiminen ja niin ahdistavaa kun ei sitten muutakaan osaa. Se vaihde menee niin automaattisesti päälle useimpien seurassa. Omat mielipiteet ja käsitykset jäävät jonnekin syrjään ja sisään ja sitten vain muiden juttuja kuunnellen. Hulluksi siinä tulee ja kuitenkin on niin vahvana se urautuma ja käytös ja ajatus että niin vain kuuluu tehdä ja sellainen minä olen. Ja kuitenkin sisällä kiehuu niin paljon.

Haluaisin todella päästä vielä syvempään armon kokemiseen. Mutta pääseekö siihen sitten mitenkään muuten kuin syvemmän syntisyytensä ymmärtämyksen kautta. Jos nyt leikin pinna kireällä kilttiä tyttöä, niin onko tämä jonkunlaisen lakihenkisyyden aikaansaama näytelmä kuitenkin sitä armon kokemisen estettä juuri? Armon syvempään kokemiseen tarvitaan kai kuitenkin syvälle syntinen ihminen. Mutta en kai minä yhtä paha oikeasti voi alkaa olla kuin ne ihmiset, jotka ovat minulle nämä kivut aiheuttaneet synneillään? Haluanhan tehdä mitä vain että olisin erilainen kuin he? Olenhan minä nyt jotenkin pikkuisen ylempänä sittenkin? Onhan koko elämäni rakentunut sille ajatukselle, että olen ihan pikkuisen parempi kuin he. Ja nytkö tämä asetelma pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin? Kuinka minä siihen pystyisin? Kuinka uskaltaisin sitten kuitenkaan toimia niin? Eihän minusta sen jälkeen enää kukaan tykkäisi? Enhän minäkään tykkää heistä oikeasti sellaisen käytöksen takia. Orjailen että tykättäisiin ja sitten ei olekaan aito eikä kuitenkaan kukaan tykkää. Jos näyttelee, niin kukaan ei tykkää, ja jos on oma paha itsensä, niin kukaan ei tykkää. Onko mitään muita vaihtoehtoja? Ja voisiko esimerkiksi joskus ihan oikeasti lakata ajattelemasta mitä joku muu ajattelee ja elämästä muiden mahdollisten ajatusten mukaan..?  

En haluaisi jäädä kestopihinäkatkeruusvihaiseksi lopun elämääni. Jumalalla täytyy olla tällaiseenkin tilanteeseen ulospääsy valmistettuna. Ihminen tietysti helposti ajattelee että vastaus on siinä että minusta tulee ”parempi” (tai että ne muut muuttuvat paremmiksi). Mutta kenestäkään ei näytä tulevan yhtään ”parempi”..  Jumalan tarjoaman ulospääsy voi kuitenkin hyvinkin olla se että minusta tulee ”pahempi”. Eli ihan reippaasti oma itsensä vain. Voiko muuten päästä syvempään armoon? Haluaisin kyllä mielelläni nähdä minkä tahansa muun oven, yllättävän jutun joka muuttaakin kaiken ja päästää minut kaikista vaikeuksista. Mutta ehkä ei muuta tietä ole kuin tämä. Eikö Jeesuksen antama armon tie kelpaa minulle? Niinpä. Ei se lihalle kiva ole..

Joku armo-juttu vissiin kuitenkin on tässä uskon ytimessä? Joku semmoinen että syntisinkin kelpaa ja on täydellisen hyväksytty Jeesuksen veren kautta? Joku rakkaus, joka kuuluu huonoimmallakin eikä katso henkilöön. Syntien sovitus ja kasteen hauta. Veri, joka uudistaa ja antaa voimaa. Golgatan risti ja ristiinnaulittu Jumala ihmisen lihassa. Rukoilen että mieli voisi todella kääntyä itsestä Jeesuksen suuntaan.. Mutta minkälaisten asioiden läpi vielä mennään? Uskon että armon kallio on siellä vastassa ja sillä haluaisin olla eikä millään omatekoisella ”paremman-minän” perustalla.

”Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina edessäni. Sinua Ainoaa vastaan olen syntiä tehnyt, olen tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi. Sinä osoittaudut vanhurskaaksi puheessasi ja puhtaaksi tuomitessasi. Katso, synnin alaisena olen syntynyt, synnin alaiseksi sikisin äitini kohdussa. Totuutta sinä tahdot sisimpään saakka, ja salassa sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut synnistä iisopilla, niin minä puhdistun. Pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Anna minun kuulla iloa ja riemua, ratketkoon riemuun luut, jotka olet murskannut. Peitä kasvosi näkemästä syntejäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista vahvaksi henki minun sisimmässäni. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen pelastuksesi ilo ja tue minua alttiuden hengellä.” (Ps. 51:5-14)

Perusasenteen perustoissa

Kenties kesän viimeinen mökkijakso on meneillään. Onhan täällä kuluneen neljän kuukauden aikana tullut aikaa vietettyä. Pikaisen laskutoimituksen perusteella toukokuun alusta lähtien aamuista 37 %:na olen herännyt mökillä. Etukäteen kuvittelin ehkä, että olisin ollut vielä enemmänkin. Erinäisistä syistä johtuen aamuja ei tullut tämän enempää. Missään vaiheessa en tullut sisustaneeksi mökkiä ruokapöytää ja sänkyä enemmillä kalustuksilla. Kuvittelin, että tätä mökkiä korjailtaisiin vähän kesän aikana, mutta kaikki semmoinen jäi maatilan toisen remppaprojektin jalkoihin. Alkukesän innostuksen jälkeen itselläkään ei ole ajatuksia tämän mökin kunnostukseen liittyen riittänyt.

Nyt syksyn alkaessa en yhtään tiedä, mitä nyt pitäisi tälle mökille tehdä. Jättääkö 8 kuukaudeksi ilman mitään käyttöä, jotta toukokuussa voi sitten taas palata, vai lähteekö hakemaan vuokralaista, joka sitten kuitenkin etsii varmaankin pidempiaikaista asuntoa enkä sitten saakaan tätä omaan käyttöön ensi kesänä? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu oikein hyvältä. Voisiko Jumalalla olla varattuna vielä joku paremmin sopiva kuvio, jossa mökillä olisi edes osittaista talviaikaista käyttöä ilman että se rajoittaa kaikkia omia juttuja ensi kesänä..? Sitä jään kyselemään ja ihmettelemään.

Mökki- ja puintiasioiden lisäksi olen viime aikoina miettinyt myös ns. lakihenkisyyttä eli semmoista että jotenkin ja jotakin omassa voimassa yrittää miellyttää Jumalaa, noudattaa jotakin sääntöjä jne. Minun on vaikea edes kertoa, mitä tämä lakihenkisyys on, kun en sitä kunnolla itsekään ymmärrä. Varmasti sillä on minussa tilaa, kun näin huonosti osaan sen erottaa armossa olemisesta ja Hengessä vaeltamisesta  eli Jeesuksen rakkaudessa elämisestä.

Yksi kesäinen rukoushetki toimi ehkä avaimena tämän ajattelun suuntaan. Siinä erään rukoilijan kautta Jumala jotenkin antoi ymmärrystä siihen, että ajatuksiini on niin vahvasti piirtyneet ja pinttyneet tietyt toimintamallit, ”lait” ja ”säädökset”, joiden mukaan toimintaympäristössäni toimintaan. Että kun sitten on arjessa jo ollut niin paljon ”lakien” alla, ja ihmissuhteetkin ovat rakentuneet ”lainalaisuuksille”, niin sitten helposti ajatuksissa mieli vääntyy siihen suuntaan, että Jumalasuhdekin rakentuu erilaisten ”lakien” tietämiseen, tuntemiseen, osaamiseen ja niistä elämiseen. Vaikka Henki todistaa toista ja Raamatun Sana Uudesta liitosta, niin silti sitä on niin vaikea ottaa vastaan, varsinkin kun kyse ei ole niinkään asioiden ymmärtämisestä, vaan aidosti sydämestä lähtevästä elämästä. Voin vielä jotenkin ymmärtää sen järjelläni, mutta niin kauan kuin rakkaudessa on kyse rakkauden ymmärtämisestä järjellä, se ei sitten kuitenkaan ole muuta kuin järkeä – ei sydäntä..

Helposti ajattelen asioista ”oikein – väärin” –akselilla. Muistan jonkun kaukaisen muiston, jolloin ajattelin että pysäköinninvalvoja olisi hyvä ammatti, kun olisi niin selvää, missä joku on tehnyt väärin- ollut minuutin ylimääräistä kaupassa – ja voisi sakottaa siitä. No, pitkään aikaa en kyllä ole siitä ammattia ajatellut (eniten siksi etten jaksaisi kuljeskella ulkona päivät pitkät säässä kuin säässä..) ja kaippa jonkun verran on armollisuuttakin tullut matkaan lisää. Kuitenkin oikein –väärin akseli on edelleen olemassa. Sen huomaa muun muassa kovuudestaan ja rakkaudettomuudestaan, kun joku tekee ”väärin”, ankaruudesta itseään kohtaa ja omasta pelosta siitä että tekee ”väärin”, riittämättömyyden tunteista ja väsymisestä elämää ja erilaisia töitä ja toimia kohtaa, kun yrittää tehdä ”oikein”, toisten ja itsensä kriittisestä arvioimisesta väärin-oikein akselilla rakastamisen sijaan jne jne. Seurauksia varmasti riittää. 

On todella radikaali ajatus, ettei Jeesukseen uskovan Henki tarvitse lakia ja säädöksiä vaan että ohjaaja on Pyhä Henki rakkaudessa. Laki tarvitaan kyllä synnin osoittamiseen, mutta uuden elämän voimana on Jumalan rakkaus Pyhän Hengen kautta eikä ”oikeat tai väärät” valinnat: ”Hän on myös tehnyt meidän kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen vaan Hengen. Kirjain tuottaa kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:6)

En nyt mitenkäänpäin osaa selvästi tästä asiasta kirjoittaa, kun itse aivan hapuilen näitä asioita. Termitkin ovat ehkä vähän vaikeita ja tätä todella on vaikea selvittää niin, ettei tule väärinymmärryksiä (En esim. puhu Suomen laista..). Raamatusta voi lukea Paavalin kertomana lain/Hengen alaisena olemisesta.

Mitä tässä sitten voi? Muuta kuin YRITTÄÄ ITSE vähemmän ja vähemmän. Minussa itsessäni ei ole pisaraakaan rakkautta. Jos YRITÄN jotakin rakkauteen viittaavaa, se on jotakin ihan muuta kuin rakkautta.

Jos vielä joskus voisi vähemmän miettiä itseä ja ”oikeita ja vääriä” ja enemmän Jeesusta ja Hänen rakkauttaan... ”Kristus lunasti meidän vapaiksi lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän puolestamme..” (Gal. 3:13) ”Rakkaus peittää syntien paljouden”. (1. Piet. 4:8)

Syysuutta ja -vanhaa

Täällä ollaan taas 4 viikon tauon jälkeen.  Sitten edellisen kirjoituksen ohjelmassa oli valmistautumista Raamattuviikkoon, Raamattuviikko Ruotsissa, viime viikonloppu meni telttapäivillä ja eilen olin taas häissä. Edellinen kirjoitukseni oli yksien häiden jälkeen ja niin nyt sitten tämäkin, mutta samanlaisia surkufiiliksiä ei ole tänään kuin oli viimeksi. Juuri nyt taidan vain nauttia, että pitkästä aikaa on kokonainen päivä, missä ei ole mitään sovittua ohjelmaa. Olen kerrostalokodissa, vähän satelee ja on levollista.

Kai tässä sitten vähän niin kuin pitäisi taas hyväksyä, että syksy on alkamassa. Ensi viikolla alkanee kauran puinti. Ja sitten vaan taas ihmetellään mitä syksy tuo tullessaan. Itsellä ei edelleenkään mitään suunnitelmia tai elämänmuutoksia ole tiedossa tähän syksyyn. Mutta toimintaympäristössäni on kyllä tapahtunut uusia juttuja, jotka vaikuttavan minuunkin positiivisella tavalla:

Syksyn uutuuksia ovat elokuun alussa syntynyt siskoni poikavauva ja äitini itselleen palkkaama osa-aikainen kotiavustaja, joka aloitti viikko sitten työnsä. Näitä uusia kuvioita tässä nyt sitten ihmetellään. Jo helmikuusta saakka on ollut tiedossa, että siskoni (37 v) odottamalla vauvalla on downin syndrooma.  Olihan se tieto aika järkytys silloin, mutta jotenkin tuntuu, että itse kukin Jumalan johdatukseen luottamalla ja toisaalta lisätietoa syndroomasta hankkimalla pääsi pahimmasta järkytyksestä tavallaan aika nopeasti yli. Nyt sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä Herra elämäämme tämän pojun kautta tuo. En jotenkin itse pysty ajattelemaan muuta, kuin että tähän on kätketty siunaus, kun tämmöinen kuitenkin perheelle tosi iso juttu tapahtuu. Tässä vaiheessa saadaan jo olla hyvin kiitollisia siitä, että pojalla ei esimerkiksi ole todettu minkäänlaista sydänvikaa, mikä on downin syndroomassa kai suhteellisen yleistä.

Maatilalle on siis tullut pyörimään uusi vauva ja sitten viime viikosta lähtien uusi kotiavustaja. Yksi tosi paljon itselleni murhetta, stressiä ja riittämättömyyden tunnetta tuova asia on jatkuvasti ollut äitini (81 v)  tilanne. Hän on jatkuvasti ollut fyysisen ja henkisen jaksamisen äärirajoilla ja kaikki se heijastuu myös ympäristöön. Tilanteeseen on tuntunut mahdottomalta löytää ratkaisua, eikä tämä 4 h päivässä tekevä kotiavustajakaan alkuunkaan kaikkea ratkaise. Mutta on hän nyt kuitenkin paljon enemmän kuin ei mitään. Ja tekee se sen ison muutoksen, että ehkä jatkossa joka päivässä on 4 tuntia, jolloin odotukset ja murheet kaikista tekemättömistä töistä eivät kokonaan kaadu minun niskaan. Mietin voisiko tässä jo olla avainta siihen jatkuvasti haaveilemaani pikkuisen suurempaan vapauden tunteeseen ja mahdollisuuteen itse hiukan enemmän vaikuttaa siihen, mitä arkipäivissäni tapahtuu. Nähtäväksi jää.. Alussa nyt toki menee aikaa siihen, että tämä uusi ihminen oppii talon tavoille. Ja (toivottavasti pian) alkava puintiaika nyt on myös tiivistä aikaa maatilalla. Mutta löytyisikö puintiajan jälkeen sitten jo minulle vähäsen enemmän vapausasteita elämään kuin mitä tämä on monia vuosia ollut..? Voisiko vanhempieni arki sujua niin, ettei minun olisi joka arkipäivä aivan pakko viettää päivääni siellä, vaan voisi olla muitakin mahdollisuuksia? Voisiko joskus vielä olla energiaa jopa oman kodin hoitamiseen..? Kuulostaa edelleen utopialta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.

Tuo (suomenkielinen) Raamattuviikko Ruotsissa on joka vuosi ollut niin hieno. Kun viikko ollaan Raamatun Sanan opetuksen äärellä, rukouksessa, uskovien yhteydessä ja vietetään ehtoollista, niin siitä saa niin paljon ja tuntuu, että jaksaa taas jatkaa elämää. Huomaan että siinä toteutuu juuri Apt. 2:42 ”He pysyivät apostolien opetuksessa, keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa”. Toki vähän rajua on se, että sitä kestää sitten kuitenkin vain viikon ja sitten se jo loppuu. Niin kovasti kaipaisi elämää, jossa nuo elementit olisivat vahvemmin kasassa muutenkin kuin vain viikon vuodessa. Toki onhan noita elementtejä elämässä muutenkin, mutta ne ovat jotenkin paljon enemmän hajallaan – jotenkin paljon enemmän ”lähtemisen takana”. Ja tuleeko omalla paikkakunnalla sitten muutenkin jotenkin enemmän karteltua uskovien yhteyttä – en tiedä. Ainakaan se ei ole alkuunkaan niin helppoa ja luontevaa kuin raamattuviikolla Ruotsissa..

Vaikka syksyyn ei ole mitään erikoisempaa tiedossa, minua ei nyt se asia ahdista juurikaan. Saa luottaa, että Jeesuksen kanssa saan joka tapauksessa kulkea. Ja jotenkin tietää, että vain tyhjyys tarjoaa mahdollisuutta uudelle. Mielessä ovat myös alkukesästä tulleet profetaaliset sanat. Eräs henkilö sai rukouksessa tiedon, että minulla on riisumisen ja kuorimisen aika, toinen taas sanat, että sitten kun aikanaan alkaa tapahtua, niin tapahtuu paljon ja nopeasti. Että jotenkin näidenkin sanojen siivittämänä haluan hyväksyä jälleen kerran hiljaisen ajan, missä ei ehkä paljon ulkonaisissa asioissa ole raportoitavaa, mutta sisäisesti prosessit jatkuvat. Että sitten voisi olla valmis siihen päivään, kun ulkonaisestikin tapahtuu..

”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja niin pysykää Jumalan rakkaudessa odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen laupeutta iankaikkiseksi elämäksi.” (Juud. 1:320-21)

Katkeruuden kynnyksellä

Näin tämä sitten menee. Kuvittelin että seuraavaan kirjoitukseen menee ainakin kolme viikkoa - ja menikin  neljä päivää. Kuvittelin, että tämän päivän käytän pitkälti Ruotsin Raamattuviikon juttujen valmisteluun – mutta en pystykään. Muuta kipua nousee pintaan taas niin paljon, että se täytyisi ensin käsitellä pois, edes jossain määrin. Ei pysty keskittymään muuten muuhun.

Yksi kesämeno oli eiliset häät. Olen viimeksi ollut häissä 6 vuotta sitten eli ei näitä viime aikoina liikaa ole ollut. Menin tosi hyvillä mielin häihin ja olen aidosti iloinen, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa ja haluavat sitoutua yhteiseen loppuelämään. Mutta olihan se kuitenkin sitten taas sellaista omia sydänjuuria raastavaa – tai ainakin tämän aamun ajatukset ovat sellaisia olleet. Käsittämätön kipu ja häpeä on siitä, miten tämmöiset rakkauden asiat kiertävät minut niin kaukaa – ja nyt puhutaan jo vuosikymmenien ajoista, 20 vuodesta. Varmasti siitä asti kun 19-vuotiaana on kotoa pois muuttanut, olen puolisoa toivonut ja odottanut. Ja 20 vuotta on sitten ollutkin ihan puhdasta nollaa tällä alueella, moninaisilla sydänsuruilla maustettuna.

Pahinta tässä on se, että meinaa katkeroitua. On niin lähellä sitä että syyttää Jumalaa. Miksi Kaikkivaltias sallii minulle tämän? Eikö minun kivulla ja tuskallani ole Hänelle mitään väliä? Kuinka voin luottaa Häneen muissa asioissa, kun Hän sallii tällaisen tuskan ja häpeän täyttää elämäni vuosikymmeniä? Miksi joidenkin elämään Jumala johdattaa puolison ihmeellisilläkin tavoilla ja toisille ei? Miksi joidenkin elämässä on ihana yhteys tai toisilla yksinäisyyden saari? Miksi joidenkin sydän rakastaa ja toisilla on haavoittunut ja suojautuva klöntti –senkin jälkeen kun on tullut uskoon ja ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5)?

Olen nähnyt niin läheltä, mitä katkeruus elämää tuo, että sille en valtaa kuitenkaan haluaisi antaa. Se myrkyttää niin paljon, että sitä en halua. En oikein näe muuta vastausta, kuin asioiden hyväksymisen ja surujen suremisen pohjia myöden. Vielä syvemmältä, niin syvältä ettei sitten oikein itse edes käsiksi pääse.

Itsellä eräs itkemätön itku saattaa liittyä yhteen ihmissuhteeseen. Opiskeluaikana tutustuin uskovaan nuoreen mieheen, jonka seurassa minun oli helppo olla oma itseni (mikä on todella harvinaista). Olimme useita vuosia kavereita ja olin rakastunut häneen, valmis lähtemään hänen kanssaan vaikka  maailman ääriin. Sinne hän sitten lopulta lähtikin, mutta ilman minua. Kipua oli silloin paljon, mutta lopulta kesällä 2006 Jumala yhdessä rukoustilanteessa jotenkin yliluonnollisesti irrotti minut hänestä enkä koskaan tullut käyneeksi suruprosessia tässä loppuun (kun sille ei sen irrottamisen jälkeen enää ollut tarvetta). Ehkä Jumala näki, ettei minulla silloin ollut kykyä surra niin syvälle tai uskallusta omassa mielessäni luovuttaa asiaa kokonaan. Tuntuu vähän hassulta, että tämä asia nousee nyt esille, mutta kai sinne sitten jokin suru kuitenkin jäi, vaikka vuosia olen luullut olevani täysin irti tästä asiasta. Kyllä minun elämääni hänen maan ääriin lähtiessään semmoinen tosi synkkä masennuksen pilvi tuli. Samaan aikaan olisi pitänyt olla voimia aloitella innostuneena uudessa työpaikassa ja yksin uudella paikkakunnalla. Ei siitä oikein mitään hyvää tullut – selviytymistä päivästä toiseen.

Kuinka syvällä jotkut surut menevätkään. Häpeän aina tätä omaa suruani, kun se ei oikein ole edes iso asia. Joidenkin pitää selvitä oman lapsen, puolison tai muuten rakkaan läheisen kuolemasta, avioliitossa hylätyksi tulemisesta, vakavasta sairastumisesta ja ties mistä muusta tuskallisesta. Kuinka lähellä onkaan katkeruus ja Jumalan syyttäminen näissä tilanteissa. Kuinka kivuliasta onkaan asioiden hyväksyminen ja surun kautta meneminen.

Välillä on oikein hyvä ja iloinen olo, välillä viilletään syvemmälle ja kipua ja surua purskahtaa taas pintaan. Onneksi en etukäteen tiennyt että tuollaisen vähän kaukaisemman sukulaisen hääjuhla toimii viiltäjänä tällä kertaa.

Mutta joo, toivottavasti saisi surra vielä kaikki vanhentuneet ja tuoreemmat surut oikeasti pois. En osaa ajatella, että mikään muu kuin kyyneleet voisivat suojella sydäntä katkeroitumiselta. Että äärimmäisen tuskallisetkin asiat voisi käydä läpi yhdessä Jumalan kanssa eikä niin että alkaa Häntä syyttää niistä.

Joskus toivoo vääriä asioita, kivun lievittymistä helpolla tavalla, laastaria tuskan päälle ilman että haava tulee hoidetuksi  jne. Mutta en olisi tässä, jos en olisi laittanut toivoani siihen, että parempia päiviäkin on tulossa ja että Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys” (Joh. 10:10).

”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu” Hepr. 12:15)

”Yli kaiken varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl. 4:23)

Kesämenot GO

Back to mökki. 2,5 viikkoa olinkin jo pois täältä. Tämä on nyt tämmöistä välillä siellä ja välillä täällä tyylillä. Kiva että lämpimiä päiviä voi viettää mökillä..

Nyt ei ole kummempia tänne kirjoittaa. Lähinnä vain tämmöinen teksti että hengissä ollaan ja on nyt ollut sen verran muita menoja, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Olen siis ollut ihan normaalisti maatilalla, mutta parina viikonloppuna on ollut sen verran menoa, että kirjoitukset ovat jääneet. Ja samaa tyyliä on nyt luvattavissa jonkun aikaa eteenkinpäin. Tietokoneajalla koitan valmistella niitä teemoja mitkä ovat nousseet aiheiksi elokuun alun Raamattuviikolle. Ajatukset ovat muutenkin siirtyneet nyt omista prosesseista vähän muihin aiheisiin – ainakin hetkeksi.

Tarkoitus on kyllä palata tänne sitten taas, kun sopivaa hetkeä ja mielentilaa siihen tulee.  Kesäjuttuja on ollut ja tärkeitä asioita tulossa (mm. minusta on tulossa kaksinkertainen täti kuukauden sisällä), että nuppi ei nyt pysty tällä kertaa mitään selkeää tekstiä tuottamaan.

Siunattua kesänjatkoa ja ihmetellään asioita sitten taas jonkun ajan kuluttua!

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet voidaan löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä. Jumalaton hylätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran luo, niin hän armahtaa, ja meidän Jumalamme luo, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.” (Jes. 55:6-7)

Vähän rispektiä..

””Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.”” (Ef. 6:2)

Asioissa on puolensa ja puolensa. Erityisesti mielestäni tällä sielunhoidollisella sektorilla Jumala toimii kahdella työkalulla. Toisaalta Hän tuo esiin kaikki meihin lyödyt haavat, sitä mukaa kun pystymme niitä ottamaan käsittelyyn. Hän poistaa vähitellen kaikki yritykset peitellä haavoja, jotta voi päästä hoitamaan niitä. Niin syviä, kivuliaita, vuotavia ja mätiviä kuin sitten ovatkin. Haavoja, joita olemme oppineet välttelemään, haavoja, joita häpeämme. Mutta joita emme ole itse aiheuttaneet.

Ja sitten on se toinen puoli. Oman vastuunoton puoli. Omien syntisten reaktioiden puoli. Oman ylpeyden puoli. Se puoli, mikä myös tarvitsee tulla valoon, tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Se puoli, jossa ei voi kuin anoa Jumalalta armoa ja että Hänen Henkensä loisi uutta. Se puoli, jossa tietää, että itsekin on yhtä syntinen.

Katsoin taannoin raamattuopetusohjelmaa, jonka otsikko oli ”Suhde auktoriteettiin”. Pelkkä otsikko jo riitti puhutteluun. Taas kerran näitä aiheita, joita on käsitellyt ennenkin, mutta joka taas kosketti jotenkin syvemmältä kuin aiemmin. Asia, jossa mielellään antaisi kootut ja laajat selitykset eikä niinkään nöyrästi vain tunnustaisi syntinsä, että en ole kunnioittanut Jumalan Sanan osoittamia auktoriteetteja ja Herra armahda ja auta.

Jumalan sana tosiaan osoittaa selkeästi tiettyjä suhteita, jossa selvästi toiselle osapuolelle tarkoitettu ”toiminto” on enemmän rakastaminen ja toiselle enemmän kunnioittaminen. Jumala-ihminen -suhde on tässä varmasti lähtökohtana.  Vaikka toki tarkoitus on että rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestämme, se on kuitenkin vastarakkautta siihen, että Hän on rakastanut ensin, ja kunnioitus kuuluu ensisijaisesti ihmiselle, kun ”Jumala on rakkaus”.

Kun kunnioitamme Jumalaa, siitä seuraa kunnioitusta Hänen Sanaansa kohtaa, joka sitten kertoo, että Jumala on asettanut myös muita rakkaus-kunnioitus –suhteita, joissa rakastaminen ja kunnioittaminen, on myös samalla Jumalan rakastamista ja kunnioittamista. Perhesuhteista (ei muista nyt tällä kertaa) näitä ovat vanhempi-lapsi-suhde ja aviomies-aviovaimo-suhde. Ja sitten voikin alkaa virrata koottujen selitysten vuo, koska syviä haavoja ja toisaalta ylpeyttä riittää..

No, tarkoitus ei ollut niinkään kertoa, mitä Raamattu sanoo, vaan ihan itsestä puhua tälläkin kertaa. Että kuinka todella olen tässä vanhempieni kunnioituksessa niin suuresti ja täysin epäonnistunut. Sydän on (ollut) täynnä halveksuntaa, moitetta ja häpeää ulkokultaisuudella höystettynä. Aitoa kunnioitusta ei ole ollut, enkä asiaa ole juuri edes osannut surra, vaan sydän on ollut kovuutta täynnä. Töykeyttä, ylpeyttä, kovuutta, kylmyyttä, paremmuuden tunnetta – asuu siellä missä Jumala haluaisi että asuisi kunnioitus.

Tämä kunnioitus-asia on minulle todella vaikea. Inhimillisesti mahdoton. Mutta onneksi ei oman voiman varassa tarvitse olla ja jälleen kerran on kysymys asiasta, jonka haluan vain tuoda valoon ja uskoa että ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidän kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9). Aviomiehen kunnioittamista en ole päässyt kokeilemaan, mutta luulen, että tässä tilassa missä sydämeni on ollut suhtautumisessa auktoriteettien kunnioitukseen ylipäätään, myös se olisi ollut jotenkin hyvin hankalaa, kiusallista, häpeällistä ja lähellä mahdottomuutta. Tässä on varmasti syytä myös sille, ettei Jumala elämääni ole miestä johdattanut tähän mennessä.

Rakkaus-kunnioitus –suhteissa Jumalan alkuperäinen järjestys toki olisi ensin rakkaus ja siihen kunnioitus, mikä saa asian paljon helpommaksi kuin kunnioitus tilanteessa, jossa rakkaus on hukassa. Kuitenkin ainakin omalle kohdalleni koen Jumalan puhuvan nyt kunnioituksesta Hänen sanansa takia, nöyrtymisestä Hänen takiaan, armon ja avun pyytämisestä tilanteeseen kunnioituksesta ensisijaisesti Hänen järjestyksensä ja toiveidensa takia.

On helppo huomata itsessään kapina Jumalan Sanaa vastaan. Kuitenkaan ei haluaisi kapinahengen hallitsevan, vaan Isää kunnioittavan Jumalan Pojan Hengen. Ajattelen, että nämä Jumalan asettamat suhteet ovat kuitenkin jotakin sellaista syvää selkärankaa, millä Hän haluaisi pitää meitä pystyssä ja joiden ympärille elämää rakentaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu ja kunnioitettu? Ja kun näin ei tapahdu, kipu on suuri ja seuraukset laajat. Otamme helposti koston ja rangaistuksen omiin käsiin, vaikka sen piti olla vain Jumalan käsissä.

Rukoilen, että minussa voisi vielä kaiken jälkeen herätä kunnioitus. Itse en siihen pysty - en oikein edes tiedä mitä se on - mutta Jumalalta sitä pyydän, että Hänen Henkensä tällaistakin voisi vaikuttaa. Että sieltä missä on ihan kuollutta, voisi alkaa vielä nousta kunnioituksen verso. Ihan oikea ja aito sellainen.

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Lonely rider

Ihana kesäpäivä. Jokiuinnin raikkaus tuntuu vielä vähän kehossa. Tästä mökiltä on helppo lähteä pikkujokeen uimaan, kun vain sään puolesta tarkenee. Kun tuo joki ja maatilan oma uimapaikka kerran on olemassa, niin tuntuu kivalta kun tässä mökillä asuen siitä pystyy nyt nauttimaankin.

Kaksi viikkoa sitten olin tapaamassa henkilöä, jolla on armolahjoja erityisesti sielunhoidon alueella. Tuntuu kuin tapaamisesta olisi paljon pidempi aika. Itselle on aina ihmeellinen kokemus, jos jollakulla tuntuu olevan minulle oikeasti aikaa eikä ole kiire minnekään seuraavaan juttuun. Tuossa nyt oli sellainen harvinainen hetki. Että minä sain kertoa asioitani elävälle ihmiselle. Ei vilkuiltu kelloa, puhelimet olivat kiinni, seuraava ”potilas” ei odottanut oven takana, maksua ei peritty. Eikä toinen kerro ensisijaisesti omista asioistaan, vaan on etukäteen sovittu että nyt keskitytään minuun. Todella ihmeellistä jo kaikki tämmöinen.

Tällaisessa läsnäolon ilmapiirissä pystyy sitten kertomaan asioitaan. Puhuin jotain 3,5-4 tuntia asioista mitä mielessä on ollut ja aika meni hetkessä. Ja sitten hän rukoili niiden juttujen puolesta mitä esiin oli tullut – siinäkin meni varmaan tunti.

Yksi asia mikä ehkä enemmän nousi kysymysten ja rukousten kuin oman kertomukseni perusteella oli yksinäisyys. Aiemminkin Jumala on joidenkin toisten rukousten kautta nostanut tämän aiheen esiin, vaikka itse en useinkaan koe olevani niin yksinäinen että pitäisin sitä isona ongelmana. Vasta rukoukset, turvallinen ilmapiiri ja Jumalan hoitava läsnäolo saavat asian jotenkin esiin, alan itkeä aihetta ja tunnistan asian. Mutta sitten arki taas jotenkin muokkautuu sellaiseksi, että vaikka olenkin yksin, koen yksinäisyyden turvalliseksi ja hyväksi asiaksi, enkä sitä niin sure ollenkaan samoin kuin noissa rukoushetkissä, kun se nousee jotenkin eri tavalla esiin. Kyllä, jossain syvällä kaipaan yhteyttä kovasti ja kipeästi, mutta käytännössä yleensä kun olen jonkun seurassa, tilanteeseen liittyy jotakin vähän hankalaa tai hiertävää, vaikeuksia olla oma itsensä tms., ja sitten kaipaa taas takaisin yksinäisyyteen. Ihmisestä ja tilanteista sitten riippuu tuleeko tämä yksinäisyyteen kaipaaminen 5 minuutin vai useampien vuorokausien kuluttua. Ja sitten taas on kyllä niitäkin joiden kanssa mielellään olisin, mutta heillä on kiire jo seuraavaan paikkaan, oman puolison tai lasten luo tms.

On kiva olla tässä mökillä, mutta on kiva, että tämä ei ole ainoa asuinpaikkani. Tarvitsen kyllä vieläkin mahdollisuutta lähteä tarvittaessa tästä vähän kauemmaksi – siis saada pidempi välimatka maatilaan. Joitain surullisia asioita tästä läheltä näkee vielä paremmin kuin kerrostalon perspektiivistä. Tästä mökiltä näkee vähän liian selvästi, mistä yhteydettömyyden syvä tunnelma ja tyyli paeta yksinäisyyteen ovat peräisin. Miksi on niin vaikea vain OLLA toisten seurassa. Vain yksinäisyydessä voi OLLA (heikkouksineen, tunteineen ja tarpeineen) ja se on niin surullista.

Tämä parin viikon takainen rukoilija rukoili, että Jumala tulisi hakemaan minut pois yksinäiseltä saarelta, jonne olen soutanut. Tätä on kyllä rukoiltu ennenkin. Muistan hyvin kuinka jo 2009 minulle rukoiltiin sydänystävää ja vastaus on vähän viipynyt. Mutta toki kysymyksessä on koko ajan myös Jumalan työ täällä päässä. Vaikea olla sydänystävä kellekään, jos ei ole kosketusta omaan sydämeensä. Että aina vain peittää ja piilottelee asioita itseltäänkin eikä ollenkaan osaa olla avoin. Work in progress..

Jotenkin on viime aikoina puhutellut taas tämä Ps. 84:7 ”Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Että kun käsittelee vaikeat asiat, kohtaa ne Jumalan kanssa, itkee kaikki kerääntyneet surut ja kivut pois, kulkee sen kipeiden asioiden laakson kautta, niin siitä sitten tuleekin lähteitten maa, hyvä maa, sellainen josta voi ammentaa lohtua toisillekin.

Mutta joo, nyt on sen verran hieno keli, että pitää taas lähteä ulos. Taidan lähteä pyörälenkille.