Näkyilemisiin!

Terveisiä täältä syksyn ensimmäisestä flunssasta. Jos talvikausi pimeytensä ja kylmyytensä puolesta ei ole muutenkaan suosikki- ja aktiiviaikaani, niin nämä flunssakierrokset eivät kyllä yhtään lisää tämän ajan vetovoimaa. Tuntuu, että jatkuvasti pitää jollain lailla yrittää taistella pöpöjä vastaan ja aina ne silti jostain hyökkäävät. Ja sitten ei jaksa sitäkään vähää mitä pimeydessä muuten tulisi tehtyä. Vaikka kuinka pesisi käsiä, käyttäisi vitamiineja, punahattu-uutetta, inkivääriä, pakuriteetä jne onnistuvat siskonlapset kuitenkin jossain tilanteessa aivastamaan päin näköä niin että virukset pääsevät tekemään kansainvaelluksen uusille meheville asuinsijoille. Mutta joo. Koitan opetella ottamaan rennosti ja luottamaan Jumalaan tässäkin asiassa. Elämä on.

Aivan utopistiselta tuntuu se, että reilun kahden viikon päästä pitäisi olla lähdössä Israeliin. Pää on ollut viime aikoina sekaisin monista asioista. Olen katsellut ja varaillutkin lukuisia majapaikkoja Israelissa, mutta vielä on varauksia tekemättä. Erilaisia bussireittejä ja aikatauluja olen ihmetellyt. Enkä oikein voi ymmärtää että kohta pyörin siellä sitten itsekseni. Usein tulee aivan järjetön olo koko matkasta. Olen nimennyt tämän neljänkympinkriisimatkaksi, kun siinä nyt selvästi vellotaan. Niin paljon surua ja toteutumattomia toiveita on pinnassa ja tietynlainen ahdistus siitä, ettei mitään käännettä ole näköpiirissäkään – kaukaisia ja utuisia haaveita vain, muttei oikein mitään välineitä niiden lähemmäksi tulemisesta. Muuta kuin rukous ja odotus, että Jumala ovia avaisi. Matkaa kohtaan ei ole oikein sen kummempia odotuksia muuta kuin ottaa vastaan mitä eteen tulee..

Matkan lisäksi olen ollut sekaisin myös kuntavaaleista, joihin toki edelleen tavallaan kovasti pyydellään ja odotetaan ehdokkaaksi. Enkä edelleenkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä kuntavaaliehdokkuussekavuus on osa isompaa prosessia, joka kulkee nimellä näkyväksi tuleminen. On nimittäin aika hankala olla näkymättömästi kuntavaaliehdokkaana. Ihan niin ettei vain kukaan huomaisi. Tarvitsisi uskaltaa olla hyvin julkisesti jotain mieltäkin jostakin. Jotain semmoista mieltä, mikä kuitenkaan ei voi miellyttää kaikkia. Ja toki pitäisi tuoda uskonsa esiin taas vähän uudenlaisessa viitekehyksessä. Ja pystyä vielä myöntämään, että on kaikin tavoin hyvin vajavainen ja tietämätön ihminen melkein kaikissa omaan kaupunkiin liittyvissä asioissa. Ja olla valmis siihen että saa esimerkiksi vähiten ääniä koko kaupungissä ilman että masentuu siitäkään. Jotenkin vaan tarttisi niin hyväksyä itsensä. Itse hyväksyä ja nähdä armollisesti kaikki esiin tulevat piirteet. Se on minulle edelleen aika vaikeaa. En tiedä miksi se jotakin mieltä oleminen on vain niin vaikeaa. Tarvitsisin edelleen aivan kuin jonkun auktoriteetin myöntämän luvan olla olemassa ja erityisesti siihen että on julkisesti jotakin mieltä. Tuntuu kuin joillekin olisi sellainen lupa myönnetty ja toisille jätetty myöntämättä. Mistähän semmoisen luvan saisi? Vai pitääkö se myöntää ihan itse itselleen?

Viikkoon kuului myös siihen Israelin kalenterissa osunut Suuri Sovituspäivä (12.10.). Jotenkin tuntui että Jumala puhutteli sinä päivänä erityisellä tavalla. Sain halua antaa velkoja anteeksi. Sain jotenkin ymmärrystä siitä, kuinka olen jatkuvasti ollut jotenkin velkomassa saataviani sellaisilta, jotka eivät voi koskaan kyetä maksamaan. Joku joskus sanoi että vaille jäämisen kokemukset ovat syviä haavoja ja niiden hoituminen on vaikeaa. Kun esimerkiksi lapsi ei saa vanhemmiltaan sellaista tukea ja rakkauden ilmentymiä, joita hänen persoonansa ja kehityksensä olisi tarvinnut, on vaille jäämisen kipu kova ja menetys iso. Tuskaa peittääkseen ja asiaan korvausta etsiessä voi päätyä elämässä suuriinkin riippuvuuksiin ja ongelmiin. Vihaan ja katkeruuteen. Mutta sitten toivottavasti myös Jumalan luo hoitoa saamaan. Haluan hyväksyä tapahtuneen ja mennä eteenpäin. Menetys on ollut iso, mutta niin on ollut Jumalan korvaava rakkauskin suurta. Jos joihinkin asioihin en koskaan (tapahtuneen tai tapahtumatta jääneen takia) kykene, en halua, että katkeruus kuitenkaan peittää koko elämää ja kaikkia osa-alueita. Haluan antaa velat anteeksi, niin kuin minulle on annettu kaikki anteeksi. Ja olen kiitollinen Jumalalle, että Hän on tähän pisteeseen tuonut. Tavallaan nollapisteeseen, mutta kuitenkin sellaiseen nollaan, missä on mahdollisuuksia. Pienten mahdollisuuksien nollaan. Siihen nollaan jossa on kuitenkin mahdollisuus kääntää mielensä enemmän Häneen joka vapautti veloista, kuin heihin jotka olivat velkaa. ”Kuinka paljon ennemmin Kristuksen veri … puhdistaakaan meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hepr. 9:14)

Tänään oli sitten vielä yksi uusi innostava asia, mutta sen toteutuminen tapahtuu vasta yli puolen vuoden päästä, joten ehdin palata siihen myöhemmin.

P.S. Ajattelin järjestää kiinnostuneille lukijoille mahdollisuuden tavata tämän blogin kirjoittajaa. Muna vai Kana -tapahtuma on ma 7.11.2016 klo 11:00 alkaen Mitzpe Ramonin vierailukeskuksen aulassa. Lämpimästi Tervetuloa! :)

Turvaan

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi.” (Snl. 3:5). Laitoin Raamattuhakuun sanan ”turva” (ja sen johdannaiset) ja niitä tuli 227 jaetta. Jumalaan koko painolla turvansa laittaminen vaikuttaa olevan aivan perusasia. On jännä miten se tavallaan on itsestäänselvyys, mutta käytännössä sitten kuitenkin uskovatkin kuitenkin monissa asioissa turvaavat johonkin muuhun. Sittenkin turvataan esimerkiksi ihmisiin, vaikka Sanassa selvästi sanotaan ”Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ” ja ”Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. ”(Jer. 17:5,7). Jumala on tarkoittanut että Häneen turvataan ihan oikeasti ja pohjia myöden eikä vain pinnallisesti ja joissakin  tietyissä asioissa. Mutta kai se on sitten osa tätä Jumalan vaikuttamaa prosessia että löytyy niitä uusia, syvempiä ja kipeämpiä alueita, joilla voi opetella turvaamaan Herraan. Ja todella ottaa niitä askeleita ”tyhjän päälle”, mikä sitten ei olekaan tyhjää, vaan askelia Jumalan käsiin ja syliin. Että todella tulee näkyväksi Hänen kantokykynsä tilanteissa, joissa oma ymmärrys loppuu.

Varasin lennot Israeliin marraskuulle. Mutta se ei ollut mikään ihan helppo prosessi, koska jouduin suoraan vastatusten kipeiden asioiden ja pelkojeni kanssa. Ja tämä yksinäisyyshän ja toisaalta yksinäisyyden tunteesta käsin kohdattujen sosiaalisten tilanteiden pelko se on. Minulla on Israeliin sovittuna yhteistä ohjelmaa joidenkin tuttujen kanssa 4 vrk:n ajaksi. Mutta sitten kuitenkin olisi halua olla siellä pidempään, ainakin 2 viikkoa ja reissailla vähän erilaisissa paikoissa, esim. Eilatissa ja Negevissä. Ja sitten ei olekaan sitä seuraa enää tälle ajalla. Ja on suru siitä yksinäisyydestä, kuinka paljon jää ylipäänsä elämää ja haaveita kokematta ja tekemättä, kun ei ole sitä sielunkumppania tai ylipäänsä ketään sopivaa ystävää, jonka kanssa näitä paikkoja yhdessä saisi kokea. Olin tosi surullinen, että koko reissu jää nyt taas tekemättä tämän iänikuisen yksinäisyyden ja sen tunteen pelon takia.

Mutta ne lentoliput ovat nyt sitten kuitenkin olemassa. Erään ystävän lähettämien Raamatunpaikkojen ja profetaalisten sanojen kautta olen saanut rohkeutta lähteä ottamaan askeleita ”tyhjän päälle” ja luottamusta turvata Herraan. Pelkoni ei siis niinkään koske mitään matkustamiseen liittyvää käytännön yksityiskohtaa, vaan nimenomaan sitä ahdistavaa, pelottavaa ja tuskaisaa yksinäisyydentunnetta, jonka voin kuvitella helposti iskevän jossakin kauniissa rantalomakohteessa tai muussa tilanteessa, jossa yksinäisyys lyö päälle. Tai tuskaisissa harmitteluissa kun ihan yksin uskallakaan lähteä jollekin kiinnostavalle vaellusreitille tms. Tai hostelleissa, joissa kaikille muilla tuntuu olevan kivaa seuraa ja kokee itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi paetessaan pahaa oloa omaan huoneeseen.

Mutta on sekin sitten kauhea suru, jos sen yksinäisyydenpelon takia ei uskalla lähteä reissuun sinne minne kuitenkin haluaisi. Ja minä nyt haluaisin katsella vähän kaloja Punaisella merellä. Ja ajella läpi Negevin (autoa en kyllä uskalla yksin vuokrata, mutta onneksi busseja menee..) Itketään sitten niin paljon kun ehditään, jos tuskaa nousee pintaan. Ihmetellään sitten delfiinejä itkusta turvonneilla silmillä jos sikseen tulee. Mutta tarkoitus on mennä ja turvata Herraan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla lohduttajaksi syvimpäänkin tuskaan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla seuralaiseksi ja kanssamatkaajaksi. Antaa Hänelle mahdollisuus näyttää mitä Hän tekee siellä missä minä en voi tehdä mitään.

Monissa Herran turvaamiseen liittyvissä Raamatunkohdissa puhutaan autuudesta eli onnellisuudesta seurauksena Herran turvaamisesta: ”Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat.” (Ps. 2:12), ”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!” (Ps. 84:12) jne jne. Koitetaan antaa Hänelle mahdollisuutta tehdä minua autuaaksi..

”Herra, palauta meidät ennallemme, niin kuin uomat täyttyvät vedellä Negevissä.” (Ps. 126:4)

Annetaaan pois: kotelomekko

Kaunis ruskainen päivä. On niin hienoa aikaa tämä syys-lokakuun vaihde, jos aurinkoisia päivä osuu kohdalle. Jopa niin hienoa, että jo vuosia vuosia sitten syttyi ajatus, että jos joskus menee naimisiin niin tämä ajankohta olisi hieno. No, ei ole tullut ajankohtaiseksi ja kyllä tosiaan muutkin ajankohdat kävisi.. Mutta että hienoa aikaa on. Tänä vuonna ajankohtaan osui muita tilaisuuksia. Viikko sitten oli siskonpojan ristiäiset ja eilen setäni hautajaiset. Syksyn kauneimmat viikonloput tulivat näin ohjelmoiduiksi. Perheen, suvun ja Jumalan merkitystä korostavia tilaisuuksia molemmat. Ja toki myös omaa yksinäisyyttä alleviivaavia tilaisuuksia, mutta ei nyt masentuneeseen mielentilaan saakka tällä kertaa.

Monenlaista ajatusta risteilee. Sitäkin miten minulla on alkanut jotenkin muisti vähän pätkimään. On vähän ahdistavaa, kun huomaa ettei ajatus toimi ihan samoin kuin ennen. Ei nyt mitään kovin suuria juttuja, mutta kuitenkin. Ehkä siksikin ahdistaa kun suvussa kulkee niin suuri riski muistisairaudelle.

Heikoksi tuleminen tai siihen todellisuuteen suostuminen on yksi iso teema, mikä tuntuu että tässä mukana kulkee. Ja opetteleminen elämään oman herkkyyteensä kanssa. Viime kesänä erään rukoilijan rukouksessa oli minun kohdalleni rukousta siitä että herkkyydestä voisi tulla positiivinen asia. Jotenkin etu ja elämää auttava asia, eikä haittaava ja rikkova ominaisuus, niin kuin se on paljolti ollut. Tämä olisi kyllä tosi iso juttu toteutuessaan. Niinpä olen oikeastaan hyvin iloinen ja ihmeissäni, kun minua lähiaikoina käymässäni keskustelussa osuttiin hyvin kipeällä alueelle, niin alun kovettumisen jälkeen aloinkin itkeä ja kipu tulikin julki. Että jotakin todellisuudesta tuli esiin, eikä jäänyt kuoren taakse niin kuin normaalisti tapahtuu.

Alkaisikohan jo vihdoinkin olla kuoriutumisen aika. Nahan luonnin aika. Riisuutumisen aika. Semmoisesta jostakin kovasta kuoresta, joka on ollut herkkyyden suojana. En tiedä, mutta toivon että niin voisi olla. Ja sitten taas kuitenkin ihmetyttää, miten se voisi olla mahdollista, kun tämä elinympäristö ja maailma jne, on niin todella kova. Joskus ihmettelen perhosia – että miten sellaisia voi ylipäänsä olla. Oikein pehmeitä ja näkyviä ja herkkäsiipisiä – että miten joku peto ei heti sekunnissa semmoista raatele ja syö. Ei sitä voi ymmärtää muuta kuin Jumalan ihmeenä. Ja sellainen ihan täydellisenä on niiden muodonmuutoskin. Madosta perhoseksi. Kaikki muuttuu siinä välillä. Mutta kova kotelo tarvitaan siihenkin muutokseen.

Näitä menneitä juhlia olen tässä viime aikoina tavallaan vähän odottanut ja niihinkin valmistautuminen on ollut yksi toiminnanmuoto. Nyt ne ovat ohi ja on sitten vähän että mitäs sitten - pitkä syksy ja talvi edessä..? Vuosi sitten tänään makoilin auringossa Tel Avivin rannalla viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä. Voi olla että olen tässä kohta varaamassa lentoja marraskuulle. Uskaltaisikohan sen tehdä? Ihan omatoimisesti olisin menossa ja siellä sitten jotain tuttuja voisi nähdä. Kyllä haluaisin lentää vielä joskus johonkin muuhunkin suuntaa. Mutta tuonne nyt kontakteja ja vähän oppinut siellä reissaamaan, että ihan yksinkin sitten voisi lähteä. Onhan se suru, ettei ole matkakumppania, jonka kanssa voisi lähteä minne vain, mutta kunpa voisi olla kiitollinen niistä asioista mitä on. Ja kyllä Samaria on tällä hetkellä se paikka koko maailmassa minne ihan mieluiten menen. Ettei vain olisi lentolippujen varaamisen aika..

”Varjele minua kuin silmäterää. Kätke minut siipiesi suojaan jumalattomilta, jotka riistävät minua, verivihollisiltani, jotka saartavat minua.” (Ps. 17:8-9)

Riemuvuoden julistus

Täällä tämä yksi pieni kana taas jatkaa ihmettelyjään – ihmettelyjään vapaaksi pääsemisensä mahdollisuuksista. Haaveista siitä että väsyttävät ja vihastuttavat velvollisuudet ja pakot voisivat vielä muuttua kokonaan mahdollisuuksiksi ja sydämen asioiksi. Ja kenenkä päässä nämä velvollisuudet ja pakot sitten lopulta ovat? Ei kenenkään muun kuin minun itseni. Vaikutusta niiden syntyyn tai vahvuuteen on varmasti ollut muillakin, mutta nyt ne ovat minun päässäni, kun kerran näin koen enkä niitä pakoon pääse. Ja se on taas suuri mahdollisuus, koska toisten ajatuksia en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin tarkastella. Ja rukoilla siihen muutosta edelleen.

Eilen kerroin eräälle henkilölle erään jutun minkä olin kuullut. Ajattelin sitä mielenkiintoisena keskustelunavauksena, mutta tämä toinen ottikin asian epäsuorasti itseensä ja loukkaantui. Josta seurauksena minulle tuli paha mieli ja koin tehneeni kauhean väärin ja olevani kauhean paha. Koitin sitten myöhemmin miettiä reaktiota miksi näin tapahtui. Luulen että minulla on itse tehty laki siitä, että toisille ei saa aiheuttaa pahaa mieltä. Kun sitten jotenkin rikon tätä lakiani olen hämmennyksissä ja koen itseni pahaksi ja syylliseksi. Ja sitten kuitenkin tämä itse tehty laki rajoittaa elämääni todella paljon, estää usein mainitsemasta Jeesuksesta, kun moni reagoi Häneen jotenkin hämmentyneesti, estää kertomasta totuutta omista voimavaroistani, kun niidenkin vähäisyys näyttää joitakin häiritsevän jne jne.

”Kognitiivinen dissonanssi on psykologian termi, jolla tarkoitetaan kahden ristiriitaisen kognition kokemista. Kognitiolla voidaan tarkoittaa mitä tahansa tajunnan osa-aluetta kuten asennetta, emootiota, käsitystä tai käyttäytymistä.” (Wikipedia) Jotenkin tuntuu, että tällaisen taistelun alueelle on jossain asioissa päätynyt. On syvälle piintyneitä omia ajatus- ja asennemalleja, joita on pitänyt oikeina, koska ne ovat olleet lakeja omassa kasvuympäristössä ja sitten on Jumalan Sanasta tuleva armon ja vapauden sanoma, joka antaa toivoa ja ihastuttaa, mutta kuitenkin hämmentää ja tuntuu jossain määrin ”väärältä”, koska se on vastoin syntymästä saakka opittuja asenteita. Ja joka myös ahdistaa, koska se tuntuu niin kaukaiselta saavuttaa, koska oma ajattelu on siitä niin kaukana. Joltakin sellaiselta johon sydämessäni ja hengessäni kyllä ilolla yhtyy, mutta mikä käytännön elämässä ja arjen valinnoissa tuntuu mahdottomalta toteutua, koska vanha laki vallitsee edelleen. Ja se laki on aika pitkälle se vanha tuttu teoilla hyväksymisen hakemisen ja saamisen laki. Ja siihen päälle vielä muut miellyttämisen ja ikäviä tunteita aiheuttamattomuuden pykälät.

Ja sitten tulee Jeesus, eikä välitä näistä laeista mitään. Sanoo rakastavansa ihan ilman mitään ehtoja (Mitä se on ?!?!). Ja sanoo sanoja, joista taatusti tulee joillekin erittäin paha mieli. Tulee ja herättää niin suuren vihan, että Hänet tapetaan vihan seurauksena. Ja tällaista jonka päälle kivet ja sylki lentävät pitäisi sitten tämmöisen kaikkia ristiriitoja viimeiseen saakka kaihtavan ihmisen uskaltaa seurata? Aika jännä juttu.. Ja vaikka todella haluan Häntä seurata, niin kyllä tarvitsisi niin paljon sitä uutta ajatusmaailmaa, että tämä voisi olla todella mahdollista. Ettei heti kokisi tekevänsä kauhean väärin, jos joku ei satukaan niin tykkäämään Jeesuksesta ja Hänen seuraajistaan. Ja Jeesuksen ajatuksista, jotka todella ovat hyvin erilaisia kuin tässä maailmassa yleisesti vallitsevat asenteet.

Mutta juu, ongelma ei nyt tosiaankaan ole toisten ajatukset vaan omat. Että suunta saisi olla hyväksynnän tarpeen tuomista ongelmista ja orjuuksista täydellisesti hyväksytyn ihmisen vapauteen. Ajatuksista syvemmälle Jeesukseen ja Hänen ristinkuolemaansa - kaikkeen siihen mikä siinä täydellistyy. Lain loppumiseen ja veren voiman riittävyyteen. Riittävyyden kokemukseen myös suhteessa Jumalaan Isänä.

Olen ihan iloinen siitä että olen saanut tulla kysymysten äärelle, joihin vastauksena on Jeesus ristillä ja Hänen uhrinsa, Hänen verensä. Vaikka vastaanottokykyni on hidas ja ajatuksiin piirtynyt laki niin vahvalla musteella kirjoitettu, uskon kuitenkin Jeesuksen Hengen, armon ja rakkauden voittavan lain ja Hänen verensä lopulta pesevän nämä kirjoitukset pois. Että Hän on suurempi ja voimakkaampi. Että Henki sittenkin voittaa lihan mielen ja pääsee hallitsijaksi.

Kuluneella viikolla kokeilin vapausaskelia sen verran että yhtenä arkipäivänä en mennytkään ollenkaan maatilalle, vaan hommailin koko päivän muita asioita itsekseni lähikaupungissa. Oo, ihmeellistä! J Ja ensi viikolla teen vielä ihmeellisempää eli lähden päiväksi Helsinkiin! Lähtemiseen kyllä tarvittiin käytännön syy, ihan puhtaasti ”muuten vain” en kai olisi siihen pystynyt, mutta kuitenkin vapaata on siinä päivässä myös hyvin paljon, että lasken sen ihan vapausaskelien sarjaan. Että tämmöisiä. Nähtäväksi jää, mitä Jumalan armo ja ilosanoma saa vielä syksyn aikana aikaan!

Jeesus: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille. Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran suosion vuotta [riemuvuotta].” (Luuk. 4:18-19)

Armottoman väsynyt

Täällä taas, perimmäisten kysymysten äärellä. Näitä ovat juuri nyt mm. pitäisikö korjata vai vaihtaa auto, jossa on nyt isoja vikoja, jatkaako endometrioosin estolääkitystä vai pitääkö tauko, jättääkö mökki tyhjälleen vai vuokrata, ja miten päästä syvemmälle armoon pois vaatimusten loputtoman väsyttävästä kierteestä…?

Omassakin elämässä tapahtuu. Autossani on nyt tosiaan isompi vika, eikä ole ihan sanottua tuleeko se kuntoon vaikka isompi korjaus tehdään.  Sitten olin lääkärissä, joka totesi, että endometrioosin ehkäisyyn syömääni hormonivalmistetta ei suositella käytettävän yli 5 vuotta peräkkäin. 6,5 vuotta olen sitä jo käyttänyt ja nyt kesällä on tullut vähän ihojuttuja, mitkä mitä ilmeisimmin johtuvat tästä valmisteesta. Jonkun aikaa minua on myös vähän tympinyt koko hormonikoktailin käyttö ja haluaisin taas kokeilla luomuna olemista. Inhottavaa on toki, jos endometrioosi alkaa sitten kuitenkin taas kasvaa. Enkä kuitenkaan haluaisi heti alkaa napsia seuraavaa pilleriä. Tämäkin tuntuu isolta päätökseltä.. Ja se mökki sitten, mitä sen kanssa tehdä. Haluaisin että se saisi elämää ja sitten kuitenkin ei niin että se menee kokonaan ulottumattomiini.

Päätöksien tekeminen tuntuu vaikealta. Mitä jos menee pieleen? Ne syytökset mitkä sitten tulevat - niitä ei meinaa kestää. Miten armoton mieli voisi muuttua armolliseksi? Arkaileva ja vetäytyvä vähän reippaammaksi, pelokas rohkeaksi? Miten voisi vähitellen uskaltaa olla jo oma itsensä, eikä loputtomiin toisten ajatusten orja? Lakata hakemasta miellytystä ja uskaltaa olla erilainen ja ihan oma itsensä kokonaan – juuri niin tavallaan inhottavanakin kun sitten on. On todella väsyttävää se jatkuva orjailu ja toisten pillien mukaan tanssiminen ja niin ahdistavaa kun ei sitten muutakaan osaa. Se vaihde menee niin automaattisesti päälle useimpien seurassa. Omat mielipiteet ja käsitykset jäävät jonnekin syrjään ja sisään ja sitten vain muiden juttuja kuunnellen. Hulluksi siinä tulee ja kuitenkin on niin vahvana se urautuma ja käytös ja ajatus että niin vain kuuluu tehdä ja sellainen minä olen. Ja kuitenkin sisällä kiehuu niin paljon.

Haluaisin todella päästä vielä syvempään armon kokemiseen. Mutta pääseekö siihen sitten mitenkään muuten kuin syvemmän syntisyytensä ymmärtämyksen kautta. Jos nyt leikin pinna kireällä kilttiä tyttöä, niin onko tämä jonkunlaisen lakihenkisyyden aikaansaama näytelmä kuitenkin sitä armon kokemisen estettä juuri? Armon syvempään kokemiseen tarvitaan kai kuitenkin syvälle syntinen ihminen. Mutta en kai minä yhtä paha oikeasti voi alkaa olla kuin ne ihmiset, jotka ovat minulle nämä kivut aiheuttaneet synneillään? Haluanhan tehdä mitä vain että olisin erilainen kuin he? Olenhan minä nyt jotenkin pikkuisen ylempänä sittenkin? Onhan koko elämäni rakentunut sille ajatukselle, että olen ihan pikkuisen parempi kuin he. Ja nytkö tämä asetelma pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin? Kuinka minä siihen pystyisin? Kuinka uskaltaisin sitten kuitenkaan toimia niin? Eihän minusta sen jälkeen enää kukaan tykkäisi? Enhän minäkään tykkää heistä oikeasti sellaisen käytöksen takia. Orjailen että tykättäisiin ja sitten ei olekaan aito eikä kuitenkaan kukaan tykkää. Jos näyttelee, niin kukaan ei tykkää, ja jos on oma paha itsensä, niin kukaan ei tykkää. Onko mitään muita vaihtoehtoja? Ja voisiko esimerkiksi joskus ihan oikeasti lakata ajattelemasta mitä joku muu ajattelee ja elämästä muiden mahdollisten ajatusten mukaan..?  

En haluaisi jäädä kestopihinäkatkeruusvihaiseksi lopun elämääni. Jumalalla täytyy olla tällaiseenkin tilanteeseen ulospääsy valmistettuna. Ihminen tietysti helposti ajattelee että vastaus on siinä että minusta tulee ”parempi” (tai että ne muut muuttuvat paremmiksi). Mutta kenestäkään ei näytä tulevan yhtään ”parempi”..  Jumalan tarjoaman ulospääsy voi kuitenkin hyvinkin olla se että minusta tulee ”pahempi”. Eli ihan reippaasti oma itsensä vain. Voiko muuten päästä syvempään armoon? Haluaisin kyllä mielelläni nähdä minkä tahansa muun oven, yllättävän jutun joka muuttaakin kaiken ja päästää minut kaikista vaikeuksista. Mutta ehkä ei muuta tietä ole kuin tämä. Eikö Jeesuksen antama armon tie kelpaa minulle? Niinpä. Ei se lihalle kiva ole..

Joku armo-juttu vissiin kuitenkin on tässä uskon ytimessä? Joku semmoinen että syntisinkin kelpaa ja on täydellisen hyväksytty Jeesuksen veren kautta? Joku rakkaus, joka kuuluu huonoimmallakin eikä katso henkilöön. Syntien sovitus ja kasteen hauta. Veri, joka uudistaa ja antaa voimaa. Golgatan risti ja ristiinnaulittu Jumala ihmisen lihassa. Rukoilen että mieli voisi todella kääntyä itsestä Jeesuksen suuntaan.. Mutta minkälaisten asioiden läpi vielä mennään? Uskon että armon kallio on siellä vastassa ja sillä haluaisin olla eikä millään omatekoisella ”paremman-minän” perustalla.

”Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina edessäni. Sinua Ainoaa vastaan olen syntiä tehnyt, olen tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi. Sinä osoittaudut vanhurskaaksi puheessasi ja puhtaaksi tuomitessasi. Katso, synnin alaisena olen syntynyt, synnin alaiseksi sikisin äitini kohdussa. Totuutta sinä tahdot sisimpään saakka, ja salassa sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut synnistä iisopilla, niin minä puhdistun. Pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Anna minun kuulla iloa ja riemua, ratketkoon riemuun luut, jotka olet murskannut. Peitä kasvosi näkemästä syntejäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista vahvaksi henki minun sisimmässäni. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen pelastuksesi ilo ja tue minua alttiuden hengellä.” (Ps. 51:5-14)

Perusasenteen perustoissa

Kenties kesän viimeinen mökkijakso on meneillään. Onhan täällä kuluneen neljän kuukauden aikana tullut aikaa vietettyä. Pikaisen laskutoimituksen perusteella toukokuun alusta lähtien aamuista 37 %:na olen herännyt mökillä. Etukäteen kuvittelin ehkä, että olisin ollut vielä enemmänkin. Erinäisistä syistä johtuen aamuja ei tullut tämän enempää. Missään vaiheessa en tullut sisustaneeksi mökkiä ruokapöytää ja sänkyä enemmillä kalustuksilla. Kuvittelin, että tätä mökkiä korjailtaisiin vähän kesän aikana, mutta kaikki semmoinen jäi maatilan toisen remppaprojektin jalkoihin. Alkukesän innostuksen jälkeen itselläkään ei ole ajatuksia tämän mökin kunnostukseen liittyen riittänyt.

Nyt syksyn alkaessa en yhtään tiedä, mitä nyt pitäisi tälle mökille tehdä. Jättääkö 8 kuukaudeksi ilman mitään käyttöä, jotta toukokuussa voi sitten taas palata, vai lähteekö hakemaan vuokralaista, joka sitten kuitenkin etsii varmaankin pidempiaikaista asuntoa enkä sitten saakaan tätä omaan käyttöön ensi kesänä? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu oikein hyvältä. Voisiko Jumalalla olla varattuna vielä joku paremmin sopiva kuvio, jossa mökillä olisi edes osittaista talviaikaista käyttöä ilman että se rajoittaa kaikkia omia juttuja ensi kesänä..? Sitä jään kyselemään ja ihmettelemään.

Mökki- ja puintiasioiden lisäksi olen viime aikoina miettinyt myös ns. lakihenkisyyttä eli semmoista että jotenkin ja jotakin omassa voimassa yrittää miellyttää Jumalaa, noudattaa jotakin sääntöjä jne. Minun on vaikea edes kertoa, mitä tämä lakihenkisyys on, kun en sitä kunnolla itsekään ymmärrä. Varmasti sillä on minussa tilaa, kun näin huonosti osaan sen erottaa armossa olemisesta ja Hengessä vaeltamisesta  eli Jeesuksen rakkaudessa elämisestä.

Yksi kesäinen rukoushetki toimi ehkä avaimena tämän ajattelun suuntaan. Siinä erään rukoilijan kautta Jumala jotenkin antoi ymmärrystä siihen, että ajatuksiini on niin vahvasti piirtyneet ja pinttyneet tietyt toimintamallit, ”lait” ja ”säädökset”, joiden mukaan toimintaympäristössäni toimintaan. Että kun sitten on arjessa jo ollut niin paljon ”lakien” alla, ja ihmissuhteetkin ovat rakentuneet ”lainalaisuuksille”, niin sitten helposti ajatuksissa mieli vääntyy siihen suuntaan, että Jumalasuhdekin rakentuu erilaisten ”lakien” tietämiseen, tuntemiseen, osaamiseen ja niistä elämiseen. Vaikka Henki todistaa toista ja Raamatun Sana Uudesta liitosta, niin silti sitä on niin vaikea ottaa vastaan, varsinkin kun kyse ei ole niinkään asioiden ymmärtämisestä, vaan aidosti sydämestä lähtevästä elämästä. Voin vielä jotenkin ymmärtää sen järjelläni, mutta niin kauan kuin rakkaudessa on kyse rakkauden ymmärtämisestä järjellä, se ei sitten kuitenkaan ole muuta kuin järkeä – ei sydäntä..

Helposti ajattelen asioista ”oikein – väärin” –akselilla. Muistan jonkun kaukaisen muiston, jolloin ajattelin että pysäköinninvalvoja olisi hyvä ammatti, kun olisi niin selvää, missä joku on tehnyt väärin- ollut minuutin ylimääräistä kaupassa – ja voisi sakottaa siitä. No, pitkään aikaa en kyllä ole siitä ammattia ajatellut (eniten siksi etten jaksaisi kuljeskella ulkona päivät pitkät säässä kuin säässä..) ja kaippa jonkun verran on armollisuuttakin tullut matkaan lisää. Kuitenkin oikein –väärin akseli on edelleen olemassa. Sen huomaa muun muassa kovuudestaan ja rakkaudettomuudestaan, kun joku tekee ”väärin”, ankaruudesta itseään kohtaa ja omasta pelosta siitä että tekee ”väärin”, riittämättömyyden tunteista ja väsymisestä elämää ja erilaisia töitä ja toimia kohtaa, kun yrittää tehdä ”oikein”, toisten ja itsensä kriittisestä arvioimisesta väärin-oikein akselilla rakastamisen sijaan jne jne. Seurauksia varmasti riittää. 

On todella radikaali ajatus, ettei Jeesukseen uskovan Henki tarvitse lakia ja säädöksiä vaan että ohjaaja on Pyhä Henki rakkaudessa. Laki tarvitaan kyllä synnin osoittamiseen, mutta uuden elämän voimana on Jumalan rakkaus Pyhän Hengen kautta eikä ”oikeat tai väärät” valinnat: ”Hän on myös tehnyt meidän kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen vaan Hengen. Kirjain tuottaa kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:6)

En nyt mitenkäänpäin osaa selvästi tästä asiasta kirjoittaa, kun itse aivan hapuilen näitä asioita. Termitkin ovat ehkä vähän vaikeita ja tätä todella on vaikea selvittää niin, ettei tule väärinymmärryksiä (En esim. puhu Suomen laista..). Raamatusta voi lukea Paavalin kertomana lain/Hengen alaisena olemisesta.

Mitä tässä sitten voi? Muuta kuin YRITTÄÄ ITSE vähemmän ja vähemmän. Minussa itsessäni ei ole pisaraakaan rakkautta. Jos YRITÄN jotakin rakkauteen viittaavaa, se on jotakin ihan muuta kuin rakkautta.

Jos vielä joskus voisi vähemmän miettiä itseä ja ”oikeita ja vääriä” ja enemmän Jeesusta ja Hänen rakkauttaan... ”Kristus lunasti meidän vapaiksi lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän puolestamme..” (Gal. 3:13) ”Rakkaus peittää syntien paljouden”. (1. Piet. 4:8)

Syysuutta ja -vanhaa

Täällä ollaan taas 4 viikon tauon jälkeen.  Sitten edellisen kirjoituksen ohjelmassa oli valmistautumista Raamattuviikkoon, Raamattuviikko Ruotsissa, viime viikonloppu meni telttapäivillä ja eilen olin taas häissä. Edellinen kirjoitukseni oli yksien häiden jälkeen ja niin nyt sitten tämäkin, mutta samanlaisia surkufiiliksiä ei ole tänään kuin oli viimeksi. Juuri nyt taidan vain nauttia, että pitkästä aikaa on kokonainen päivä, missä ei ole mitään sovittua ohjelmaa. Olen kerrostalokodissa, vähän satelee ja on levollista.

Kai tässä sitten vähän niin kuin pitäisi taas hyväksyä, että syksy on alkamassa. Ensi viikolla alkanee kauran puinti. Ja sitten vaan taas ihmetellään mitä syksy tuo tullessaan. Itsellä ei edelleenkään mitään suunnitelmia tai elämänmuutoksia ole tiedossa tähän syksyyn. Mutta toimintaympäristössäni on kyllä tapahtunut uusia juttuja, jotka vaikuttavan minuunkin positiivisella tavalla:

Syksyn uutuuksia ovat elokuun alussa syntynyt siskoni poikavauva ja äitini itselleen palkkaama osa-aikainen kotiavustaja, joka aloitti viikko sitten työnsä. Näitä uusia kuvioita tässä nyt sitten ihmetellään. Jo helmikuusta saakka on ollut tiedossa, että siskoni (37 v) odottamalla vauvalla on downin syndrooma.  Olihan se tieto aika järkytys silloin, mutta jotenkin tuntuu, että itse kukin Jumalan johdatukseen luottamalla ja toisaalta lisätietoa syndroomasta hankkimalla pääsi pahimmasta järkytyksestä tavallaan aika nopeasti yli. Nyt sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä Herra elämäämme tämän pojun kautta tuo. En jotenkin itse pysty ajattelemaan muuta, kuin että tähän on kätketty siunaus, kun tämmöinen kuitenkin perheelle tosi iso juttu tapahtuu. Tässä vaiheessa saadaan jo olla hyvin kiitollisia siitä, että pojalla ei esimerkiksi ole todettu minkäänlaista sydänvikaa, mikä on downin syndroomassa kai suhteellisen yleistä.

Maatilalle on siis tullut pyörimään uusi vauva ja sitten viime viikosta lähtien uusi kotiavustaja. Yksi tosi paljon itselleni murhetta, stressiä ja riittämättömyyden tunnetta tuova asia on jatkuvasti ollut äitini (81 v)  tilanne. Hän on jatkuvasti ollut fyysisen ja henkisen jaksamisen äärirajoilla ja kaikki se heijastuu myös ympäristöön. Tilanteeseen on tuntunut mahdottomalta löytää ratkaisua, eikä tämä 4 h päivässä tekevä kotiavustajakaan alkuunkaan kaikkea ratkaise. Mutta on hän nyt kuitenkin paljon enemmän kuin ei mitään. Ja tekee se sen ison muutoksen, että ehkä jatkossa joka päivässä on 4 tuntia, jolloin odotukset ja murheet kaikista tekemättömistä töistä eivät kokonaan kaadu minun niskaan. Mietin voisiko tässä jo olla avainta siihen jatkuvasti haaveilemaani pikkuisen suurempaan vapauden tunteeseen ja mahdollisuuteen itse hiukan enemmän vaikuttaa siihen, mitä arkipäivissäni tapahtuu. Nähtäväksi jää.. Alussa nyt toki menee aikaa siihen, että tämä uusi ihminen oppii talon tavoille. Ja (toivottavasti pian) alkava puintiaika nyt on myös tiivistä aikaa maatilalla. Mutta löytyisikö puintiajan jälkeen sitten jo minulle vähäsen enemmän vapausasteita elämään kuin mitä tämä on monia vuosia ollut..? Voisiko vanhempieni arki sujua niin, ettei minun olisi joka arkipäivä aivan pakko viettää päivääni siellä, vaan voisi olla muitakin mahdollisuuksia? Voisiko joskus vielä olla energiaa jopa oman kodin hoitamiseen..? Kuulostaa edelleen utopialta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.

Tuo (suomenkielinen) Raamattuviikko Ruotsissa on joka vuosi ollut niin hieno. Kun viikko ollaan Raamatun Sanan opetuksen äärellä, rukouksessa, uskovien yhteydessä ja vietetään ehtoollista, niin siitä saa niin paljon ja tuntuu, että jaksaa taas jatkaa elämää. Huomaan että siinä toteutuu juuri Apt. 2:42 ”He pysyivät apostolien opetuksessa, keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa”. Toki vähän rajua on se, että sitä kestää sitten kuitenkin vain viikon ja sitten se jo loppuu. Niin kovasti kaipaisi elämää, jossa nuo elementit olisivat vahvemmin kasassa muutenkin kuin vain viikon vuodessa. Toki onhan noita elementtejä elämässä muutenkin, mutta ne ovat jotenkin paljon enemmän hajallaan – jotenkin paljon enemmän ”lähtemisen takana”. Ja tuleeko omalla paikkakunnalla sitten muutenkin jotenkin enemmän karteltua uskovien yhteyttä – en tiedä. Ainakaan se ei ole alkuunkaan niin helppoa ja luontevaa kuin raamattuviikolla Ruotsissa..

Vaikka syksyyn ei ole mitään erikoisempaa tiedossa, minua ei nyt se asia ahdista juurikaan. Saa luottaa, että Jeesuksen kanssa saan joka tapauksessa kulkea. Ja jotenkin tietää, että vain tyhjyys tarjoaa mahdollisuutta uudelle. Mielessä ovat myös alkukesästä tulleet profetaaliset sanat. Eräs henkilö sai rukouksessa tiedon, että minulla on riisumisen ja kuorimisen aika, toinen taas sanat, että sitten kun aikanaan alkaa tapahtua, niin tapahtuu paljon ja nopeasti. Että jotenkin näidenkin sanojen siivittämänä haluan hyväksyä jälleen kerran hiljaisen ajan, missä ei ehkä paljon ulkonaisissa asioissa ole raportoitavaa, mutta sisäisesti prosessit jatkuvat. Että sitten voisi olla valmis siihen päivään, kun ulkonaisestikin tapahtuu..

”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja niin pysykää Jumalan rakkaudessa odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen laupeutta iankaikkiseksi elämäksi.” (Juud. 1:320-21)