lauantai 1. huhtikuuta 2017

Lihapitoisuus 100

Viime syyskuussa jätin pois endometrioosin ehkäisyyn käyttämäni hormonivalmisteen, kun lääkäri ei suositellut sen valmisteen jatkamista enää, vaan ehdotti toista tuotetta. Halusin kuitenkin kokeilla olla kokonaan ilman toivoen, että joku ihme olisi tapahtunut ja voisinkin olla jatkossa käyttämättä e-pillereitä. 7 kuukautta on nyt kulunut lopettamisesta, mutta ei tämä hyvältä vaikuta. Toki mahansa sisään aika huonosti näkee, että kuinka paljon siellä endometrioosi leviää (eikä sitä yleensä näe edes lääkäri ultralla). Epämääräisiä tuntemuksia ja kipuja on kuitenkin alkanut tulla lisääntyvässä määrin. Että jotenkin on taas vähän niin kuin kahden pelon välissä. Toisaalta pelottaa että endo siellä lisääntyy ja tekee haittojaan. Toisaalta taas ahdistaa aloittaa uusi valmiste, vielä tämänkin ikäisenä napsia pillereitä mitä on tehnyt melkein koko ikänsä 19-vuotiaasta lähtien ja ihmetellä että mitähän sivuvaikutuksia niistä tulee. Veritulppariskiäkin noissa tuoteselosteissa aina maalaillaan, että ei niin kivaa. Mutta ei ole kivaa sekään, jos maha tulee täyteen endorihmastoja. Että kai tässä tuota Femilaria tarttee sitten alkaa kokeilla. (Ja mietin aina joskus, että onkohan Raamatunkin kuvaamilla lapsettomuudesta kärsivillä naisilla ollut endometrioosi..)

Edellisessä kirjoituksessani pohdin kunnianhimoa. Sen jälkeen olen päätynyt miettimään itsessä vaikuttavia lihan himoja jotenkin laajemmin. Eniten olen ajatellut ehkä yleistä nautinnonhalua ja tunnistanut sen olevankin aika voimakas halu itsessäni. Tämä on ollut oikeastaan vähän yllättävä uusi havainto. Ja jotenkin nuo mahakivutkin auttoivat asian tajuamisessa. Huomaan nimittäin hyvin helposti saadessani fyysisiä kipuja tai vaivoja ajattelevani, että ei tässä elämässä ole mitään ideaa. Jotenkin romahdan aika helposti kun tulee vähänkin jotain uutta fyysistä ongelmaa. Tulee helposti olo, että elämästä menee joku pointti silloin. Mutta taitaapa olla niin, että pointti menee siksi, että yhtenä tavoitteena siellä onkin nautinnonhalu. En taida olla alkuunkaan niin vapaa hedonismista, kuin olen itse kuvitellut.

Olen ehkä kertonut tämän täällä jo ennenkin, mutta tulee nyt uudelleen. 2009 minulla oli keskustelu erään henkilön kanssa ja pohdimme hiukan, millaista elämämme olisi, jos ei olisi tullut uskoon siihen mennessä. Tämä toinen henkilö epäili, että hän varmaan edelleen pääsiassa etsisi kivoja nautintoja elämässään, matkustelisi lämpimissä paikoissa, istuisi allasbaareissa, harrastaisi monenlaisia mieluisia urheilulajeja jne. Itse taas ajattelin, että olisi jossain mielisairaalassa, hyvin masentuneena tai tekisin jotain tieteellistä uraa jotenkin masentuneena kuitenkin. En silloin ollenkaan edes osannut nähdä, että itsessä voisi olla myös tämä nautinnonhalun puoli elämään vaikuttavana voimana.

Nyt, 8 vuotta myöhemmin, alan tunnistaa sitä kyllä itsekin. Ja alan nähdä sitä voimana, joka vastustaa Hengen elämää. Oma nautinnonhalu on ollut jotenkin vain enemmän piilossa kuin tuon toisen ja suuntautunut ehkä vähän erityyppisiin asioihin, sellaisiin jotka eivät ole niin näkyvillä.  Omassa nautinnonhalussa mieluummin vain makoilen sohvalla ja katselen netistä erilaisia turhanpäiväisiä ohjelmia, videoita ja nettisivuja. Ja toki sitten myös kaipailen lämpimiä maita ja aurinkorantoja. Lähetystyöstäkin saatan joskus olla kiinnostunut enemmän lämpimän ilmaston ja muiden maiden mielenkiintoisten ja kauniiden paikkojen takia, kuin että olisi todellinen halu mennä kertomaan muille Jeesuksesta tai muuten todellisesta rakkaudesta niihin ihmisiin. Toisaalta koen että Jumalan on pitänyt parantaa minua paljon, että olen päässyt edes tähän – kykyyn nauttia kivoista asioista ilman syyllisyyttä ja kokea niistä kiitollisuutta. Ja sitten toisaalta en nyt haluaisi että tämäkään jäisi lopulliseksi elämäntavoitteekseni ja suurimmaksi vaikuttavaksi voimaksi. Että Jumalan Henki voisi tulla suuremmaksi kuin minun haluni saada nautintoja. Mutta ei kai sitä kukaan muu voi tehdä kuin Henki itse ja haluan uskoa että Jeesus tähänkin pystyy.

Raamatunlukuohjelmassa olen lukenut viime aikoina Israelin kansan 40 vuoden erämaavaellusta ja se on puhutellut monella tavalla – jotain olen jo aiemmin kirjoitellutkin. Erämaassa paljastuivat ihmisen synnilliset ja lihalliset piirteet hyvin selvillä tavoilla. Nautinnonhimo tuli esiin esimerkiksi tapauksessa, jossa kansa alkoi kovasti haluta lihaa syötäväksi. Jumala salli heidän saada mahdollisuuden tyydyttää lihanhimonsa viiriäispaljoudella, ”Mutta lihan vielä ollessa heidän hampaissaan, ennen kuin se oli syöty loppuun, Herran viha syttyi kansaa kohtaa, ja Herra löi kansaa hyvin ankarasti. Tuota paikkaa ruvettiin kutsumaan nimellä Kibrot-Hattaava (=himon haudat), koska sinne haudattiin kansasta ne, jotka olivat antautuneet himonsa valtaan.” (4. Moos. 11:33-34).

Nämä ovat asioita, joissa minä ja varmasti moni muukin tarvitsee sitä että Jumalan sana ”tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet.” (Hepr. 4:12) Jos itse omassa itsessäni yritän olla jotenkin ”vähemmän lihallinen” päädyn vain ulkokultaisuuteen ja lihan himot saavat jonkun toisenlaisen, ehkä uskonnollisemman muodon, mutta ovat yhtä lailla edelleen olemassa ja vaikuttimina. Ei voi kuin lihallisuutensa tunnustaa ja pyytää, että Jumalan Henki tulisi vielä tässäkin asiassa voittajaksi ja voisin haluta vielä joskus jotakin muuta kuin omia erityyppisiä nautintoja toteutuvaksi. Luvattua kuitenkin on:

Jumala itse vaikuttaa teissä tahtomisen ja tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)

Rauhan Jumala… tehköön teidät kykeneviksi kaikkeen hyvään toteuttaaksenne hänen tahtonsa. Hän vaikuttakoon teissä sen, mikä on hänelle mieluista, Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Hepr. 13:21)

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Tuppi suussa

Torstain paneelikeskustelu on takanapäin, samoin eilinen marketin edessä tepastelu ja lettujen jako –tilaisuus. Jälkimmäisen seurauksena kävin hetki sitten toimittamassa Raamatun eräälle henkilölle, joka sellaista keskustelujen seurauksena alkoi toivoa itselleen. Paras mahdollinen seuraus vaalitouhuista.

Mutta se paneelikeskustelu. Se jännitti etukäteen ja se herätti ajatuksia jälkikäteen. Oltiin siis paneelikeskustelussa oman kylän koulussa. Siis sen kylän koululla, missä maatila sijaitsee, missä itse olen ala-asteeni käynyt ja kylällä, joka tuntuu enemmän kotikylältä kuin tämä pikkukaupungin keskustaajama, missä kerrostalo sijaitsee. Nykyinen kaupunginvaltuusto on väläytellyt kyläkoulun lopettamisen uhkaa ja seuraava valtuusto tulee päätöksiä tekemään. Ja kylällä tehdään nyt monenmoista, että koulu voisi jatkua. Kuten että järjestettiin ehdokkaille keskustelutilaisuus kylien asioista.

Julkinen, spontaani mielipiteiden ilmaiseminen suullisesti ääneen on ollut minulle aina tosi vaikeaa. Olen kyllä jossain määrin harjaantunut pitämään esitelmiä, siis ennalta valmistettuja suullisia esityksiä, mutta tuollaiset keskustelemalla tapahtuvat julkiset tilanteet ovat kyllä olleet ihan mahdottomuus. Olen yleensä aivan lukossa ja seuraavana päivänä tulee mieleen asiat mitä olisi voinut sanoa. Jännitys, mikä minulla on noissa tilanteissa vie mahdollisuuden olla rennosti jotakin mieltä ja vielä kertoakin sen ääneen.

Olin hiljaisempien joukossa tässä elämäni ensimmäisessä paneelikeskustelussa. Isommassa joukossa kuuntelijan rooli on minulle vain niin paljon luontaisempi. Ja tämä keskusteleva joukko oli todella iso – 20 ehdokasta keskustelemassa. Pyysin yhden puheenvuoron ja sen jälkeen oli jo olo että kyllä tässä onkin jo sanottu ihan tarpeeksi. Noin isoon joukkoon sopi jo muutama, jotka eivät sanoneet mitään. Ja toki sitten ne, joilla oli sanomista paljonkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt monenlaista. Toki niitäkin jotain asioita, mitä tosiaan olisi voinut sanoa keskustelussa, mutta mitä en sanonut. Enemmän olen kuitenkin miettinyt muita juttuja. Kaikkea sitä, mikä niin suuresti vaikeuttaa puhumista ylipäänsä. Ajattelen, että ihmiset ovat perusluonteeltaankin erilaisia, joku on puheliaampi kuin toinen. Mutta sitten on kyllä myös olemassa esimerkiksi peloista nousevia esteitä puhumiselle, ja niistä toki haluaisi päästä eroon. Tunnistan näitä itsessäni paljon, ettei ihan koko totuus ole se, että ”olen vain hiljaisempi”. Välillä koen suurta ristiriitaa siitä, että toisaalta haluaisinkin saada ääneni kuuluville, mutta että sen vaan jotenkin tukahdutan, kun en pysty antamaan itselleni lupaa sanoa jotakin ääneen. Julkiseen puhumiseeni liittyy paljon ristiriitaisia vahvoja tunteita ja ajatuksia, jotka vellovat omassa mielessäni ja fyysisesti kehossanikin. Ja kun vellonta rauhoittuu, tilanne jossa olisi voinut jotakin sanoa, on jo ohi..

Puhumisen esteet taitaa olla aika iso vyyhti asioita sekin. Yksi asia on itsekriittisyyteni ja yleinen arvosteleva asenteeni kaikkia kohtaan, jotka jotakin julkisesti ääneen sanovat. Sitä on vain päätynyt hiljaisen ja arvioivan sivustaseuraajan rooliin, jota onkin aika vaikea muuttaa, kun se sama arvostelevuus kohdistuu myös omiin puheisiin. Pitäisi muka sanoa jotakin niin fiksua, ettei pystykään sanomaan mitään. Ennen tuota paneelia minun täytyi antaa itselleni lupa mokata, mutta ei se tainnut ihan syvintä sisintä vielä tavoittaa vaan silti oli vähän liian kova yritys jotenkin ”päteä” ja ”tehdä vaikutelma”.

Seuraava näkökulma on sitten juuri tuo ”mitä muut ajattelevat” –puoli. Se kunnian hakeminen, minkä Raamattu selkeästi synniksi ilmoittaa. Tämä nousi nyt hyvin esiin paneelin jälkimainingeissa. On jotenkin järkyttävääkin huomata, kuinka paljon minusta löytyy edelleen halua miellyttää muita, halua päteä, halua tulla ajatelluksi fiksuksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi jne. Kuinka paljon edelleen haluan ihmisiltä mainetta ja kunniaa. Kuinka vähän olen ”kuollut itselleni” sittenkään tällä kunnianhimon alueella. Todella vähän, ei voi kuin syntinä sen tunnustaa.

Paneelikeskustelun jälkeisenä päivänä luin Raamatusta 4. Moos. 25:6-18, jossa israelilainen mies yhtyy epäjumalia palvovaan naiseen ja heidät lävistetään kuoliaiksi. Tämä kohta puhui minulle yllättävän vahvasti omasta halusta saada mielihyvää ”lihan” eli langenneen luonnon keinoin, tässä tapauksessa kunnianhimon eli ihmisten miellyttämisen nautintoa hakien. Kuinka helposti yhdynkään asioihin, joissa mahdollisuutena on saada osaksi ihmisten miellyttämistä. Ja kuinka täysin Jumalan ajatusten vastaista tällainen ihmisten miellyttäminen on. Politiikassa jos missä, oma sydän pitäisi olla jotenkin ihmeellisen vapaa halusta miellyttää ihmisiä, koska muuten uskova kyllä päätyy yhtymään maailmaan.

Nämä ovat isoja prosesseja ja varmasti tässä asiassa saa pyytää Jumalan apua elämänsä loppuun asti. Mutta jotenkin sain tässäkin asiassa lohdutusta Jeesuksen rististä. Hänen lihansa lävistettiin meidän puolestamme. Ja Raamatun mukaan meillä on mahdollisuus tulla osalliseksi Jeesuksen kuolemasta. Meillä on mahdollisuus kuolla itsellemme ja himoillemme. Myös halulle miellyttää. Ei voi kuin rukoilla että se mitä Jeesus on tehnyt, voisi tulla todeksi myös tällä elämänalueella. Että pääsisi todella vapaaksi halusta miellyttää ihmisiä. Se ei voi olla muuta kuin Jumalan ihmeellinen teko.

Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Älkäämme tavoitelko turhaa kunniaa, ärsytellen ja kadehtien toisiamme.” (Gal. 5:24,26)

Ihmisiäkö minä nyt taivuttelen puolelleni vai Jumalaa? Tai pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija.” (Gal. 1:10)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Aapiskukon asialla

Tarkoitus oli olla näissä kuntavaaleissa se takarivin taavi, joka ehkä saa muutaman äänen omasta tuttavapiiristä ilman sen kummempia ulostuloja ja that’s it. Tämä taktiikka on nyt romuttunut ja välillä tuntuu, että ei kai vaan ”lehdistön ihannekana” iske jälleen, kun ”joka puolelta” kysellään jotakin. Passiivinen listantäyte-ehdokas -taktiikka voisi onnistuakin suht hyvin, jos omalla kylällä ei olisi lakkautusuhan alla olevaa kyläkoulua. Toki oman kylän koulu on ollut yhtenä motivaation lähteenä omaan ehdokkuuteenkin, mutta en nyt ihan tämmöistä arvannut odottaa. Tämä asetelma sotkee nyt kovasti toiveitani olla hajuton, mauton ja näkymätön! Kuluneella viikolla kyläaktiivit julkaisivat tiedotteen, jossa esiteltiin kaikki omasta ja naapurikylästä olevat kuntavaaliehdokkaat (9 hlö). Sinne sitten meikäläinen raapusti oman stoorinsa uskoontuloineen päivineen ja tämä sitten jaettiin kylän joka kotiin. Ensi viikolla on ehdokkaiden paneelikeskustelu kyläkoululla. Myös kaupungin paikallislehti otti yhteyttä tehdessään juttua yksityisteistä ja otti lehtijutun yhteyteen neljän ehdokkaan kommentit. Niinpä sitten päädyin naamani kera paikallislehteen lausumaan kantojani yksityisteiden avustuksista! Näkymättömyystaktiikka on nyt toiminut aika huonosti..

Mutta siis että ehdokkaiden paneelikeskustelu kylien asioista oman kylän koululla, omalla vanhalla ala-asteella! Tämä on minulle nyt kyllä aikamoinen asia. Siis että apua. Toki ei ole pakko mennä. Mutta eihän siinäkään mitään järkeä ole. Jos haluan että koulu jatkuu ja että olisi valmis kaupunginvaltuustossa äänestämään koulun jatkon puolesta, niin kai tämä nyt sitten pitäisi voida sanoa ääneen jossain paneelikeskustelussakin. Ja sitten ihan kauheasti jännittää kuitenkin se esillä oleminen. Ja se käytännön asioista tietämisen vähyys. Tilaisuuden muiksi aiheiksi koulun lisäksi on kerrottu kaavoitusasiat, liikenneyhteydet ja kuituverkot ja enhän minä tiedä näistä mitään! Ja tämä tietämättömyys pitäisi sitten julkistaa koko kylän yhteisessä vaali-illassa. Se tuntuu kauhean häpeälliseltä ja kiusalliselta.

Viimeksi kirjoitin Esterin kirjan tapahtumista ja Mordokain ja Esterin yhteistyöstä. Toki toivon, että tuonne paneeliinkin tulisi joku toinen kristitty ehdokas, jolta saisin tukea ja joka jotenkin tietäisi enemmän eikä oma tietämättömyys tulisi niin valtavasti alleviivatuksi. Näissä tunnelmissa en kuitenkaan voi välttyä näkemästä Esterin kirjassa myös sitä jokaisen yksilön omaa valintaa ja omaa osaa. Vaikka kuinka olisi tukea, on myös välttämättä se paikka, jossa voi seistä vain yksin. Vaikka kuningatar Ester sai rohkaisua Mordokailta ja suuren rukoustuen muilta, oli hänen astuttava kuninkaan eteen täysin yksin. Häntä pelotti, ja hänen täytyi ”kuolla itselleen” pystyäkseen asian tekemään. ”Jos tuhoudun, niin tuhoudun” (Ester 4:16) oli hänen ajatuksensa. Hän meni ja sai armon.

En ole astumassa fyysisen kuoleman mahdollisuuden eteen kyläkoulun vaalipaneelissa. Mutta silti minua pelottaa. Julkisen häpeän pelko tässä tilanteessa on suuri. Tulla naurunalaiseksi omalla vanhalla koululla. Koko kylän edessä. Eräs vanha koulukaveri on myös ehdokkaana ja paljon muita puolituttuja. Kaikki kyläläiset, joita jännitän muutenkin yleisönä. Ehkä vanhoja opettajianikin paikalla. Lehdistöä varmasti. Ilma sakeana vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Ja minä siellä sitten jotakin piipertämässä, kun on pakko sanoa jotakin, vaikka minulla ei ole mitään sanottavaa. Tunnemaailma vie täysin sinne hyvin epävarman alakoululaisen paidan sisälle. Onko tämä nyt julkinen nöyryytys. Kaikki muut tietävät kaavoituskuvioita ja heillä on mielipiteet joka asiaan ja minä olen aivan öönä aapisen laidalla.

”Jos tuhoudun, niin tuhoudun”. Ei oikein muulla asenteella voi mennä eteenpäin kun hyväksyä myös mahdollinen ”kuoleminen”, siis itselle kuoleminen, nöyryytys ja häpeä.

Ja juu. Saa rukoilla tämän tilanteen puolesta. Vaalipaneeli on to 23.3. klo 18. Jos kuitenkin tässä voisi olla joku pointti. Jos kuitenkin Jumala voisi tulla kirkastetuksi kaiken tämän keskellä.

(Ja kai se tyyliin sitten sopii tämäkin että Muna vai kana on nyt sitten tällä kertaa myös Aapiskukon asialla..)

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Puurim 2017

Iloista Puurimia! Tänään on Raamatun kalenterin mukaan adar-kuun 14. päivä, eli puurim, jota vietetään Esterin kirjan tapahtumien muistoksi.

Itse olen miettinyt viime aikoina rohkeutta ja sen puutetta. Se taitaa sopia ihan hyvin näihin Esterin kirjan teemoihinkin. Kun niin usein on kovin maahan lyöty olo. Ei meinaa uskaltaa mitään. Ei edes ajatella tai haluta asioita, koska asiat niin helposti tökkäävät sitten viimeistään siihen rohkeuden puutteeseen. Ettei uskalla tulla esille - ei uskalla tulla julki. Tulee niin helposti olo että on tekemässä jotakin väärin, jos on julkisesti jotakin mieltä tai on jotakin eri mieltä kuin joku muu. Ajatuksissani ei ole oikein mitään, mikä tukisi minua olemaan julkisesti jotakin mieltä, vaikka mielipiteitä olisikin. Minun on hyvin vaikea antaa niille lupaa olla oikeasti olemassa. Joku kuitenkin tulee ja murskaa ne, jos päästän ne julki. Tämä on valitettavan vahva sisäinen tunne.

Ja onhan minun ajatukseni useasti murskattu. Märäksi läntiksi. Rohkaisu ja kannustus ovat olleet tuntemattomia käsitteitä. Vaikka yhteiskunnassa ihmiset ovat periaatteessa tasa-arvoisia, suuria eroja löytyy esimerkiksi siitä että jonkun lähipiirissä rohkaistaan ja kannustetaan ja toisen lähipiirissä murskataan ja laitetaan matalaksi. Elämän eväät ovat lähtökohtaisesti aika erilaiset. Lohdutus ja toivo on, että Jumala on sama ja samanlainen kaikille.

Tämä kuntavaalijuttu on nyt ollut oikein hyvä tilanne havainnoida näitä asioita. Enhän minä uskalla yhtään mitään. Tässähän olisi nyt oikein hyvä sauma. Lehtiin voisi kirjoitella ja ties mitä järjestää. Ja sitten kuitenkin on se niin suuri esillä olon ahdistus. Ja se yksin oleminen asioiden kanssa. Ettei sitten uskalla yhtään mitään. Mahdankohan uskaltaa vastata edes vaalikoneeseen?

Esterin kirjassa muistamme helposti kuningatar Esterin ja hänen rohkeutensa astua esiin asiansa kanssa. Hän tuskin olisi sitä kuitenkaan tehnyt, ellei olisi saanut tukea, neuvoa ja ohjausta kasvatti-isältään serkultaan Mordokailta. Heidän yhteistoimintansa kautta Jumala pelasti juutalaisen kansan joukkotuholta Persian kuninkaan Kserkses I:n aikana 400-luvulla eKr. Ei Ester yksin eikä Mordokai yksin, vaan he yhdessä. Ja toki tästä yhdessä kulkemisen ja tekemisen voimasta on niin paljon muitakin esimerkkejä. Lähettihän Jeesuskin opetuslapset kaksittain, Paavalilla oli aina joku matkatoveri mukana jne. Ja silti niin paljon kuljetaan yksin, vaikka silloin on niin paljon heikompi.

Olen kyllä tosi paljon elämässäni toivonut ja odottanut, että olisi se joku, kenen kanssa voisi kulkea yhdessä. Kuvittelen, että sitten myös konkreettisia asioita voisi alkaa tapahtua, kun olisi tukea ja rohkaisua koettavissa. Mutta jotenkin tämä joku ei ole niin lähelle tullut, että yhteys olisi muodostunut. Ei voi kuin luottaa Jumalan lupauksiin: ”Herra tukee kaikkia kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa pystyyn.” (Ps. 145:14)

Minulla on paljon ollut sitä ajatusmaailmaa, että itse vaan pitää selviytyä, eikä ketään kiinnosta minun asiani tai tukemiseni, muuta kuin joskus joissain erityistilanteissa, kun on selkeä ongelma, joka on helppo sanoittaa ja mihin pyytää vaikka rukousta. Vaikka elämä on pitkälti näin mennyt, niin joku lohdutus on toive siitä, että tähän vielä voisi tulla muutos. Ja että Jumala voisi kuitenkin haluta että minäkin saisin pysyvämpää tukea joltakulta. Ettei minun aina tarvitsisi olla se, joka yrittää auttaa muita ja oma sisin jää kosketusta ja huomaamista vaille.

Olisihan se iso juttu, jos huomio voisi kiinnittyä virheiden sijasta mahdollisuuksiin – alaspainamisesta tukeen ja rohkaisuun. Kaikki me kuitenkin heikkoja olemme.

Samoin te tiedätte, kuinka me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan.” (1. Tess.1:11)

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Valloittava Persoona

Täällä kirjoittelee nyt sitten yksi 40-kerhoon liittynyt. Kai siihen ajatukseen vähitellen tottuu, tai että lakkaa ajattelemasta koko ajatusta ja elämä vie taas eteenpäin ikäkriisistä muihin juttuihin. Niin toivon. Juuri ennen syntymäpäivää olikin erikoisen paljon kaikenlaista muuta. Yllättävintä on ollut sähköpostikirjeenvaihto erään tuttavani kanssa. Henkilökohtaisemmassa yhteydenpidossamme on ollut noin 10 vuoden tauko, joten tavallaan nyt on ollut paljonkin kerrottavaa ja päivitettävää. Vanhoista asioista on noussut sekä hyviä että kipeitä muistoja. Pintaan ovat nousseet myös omat pelot. Sellaisia asioita, joita en pystynyt mitenkään käsittelemään ja kohtaamaan alle 30-vuotiaana. Nykyään näkökulma joihinkin asioihin on sentään jo aika erilainen kuin 10 vuotta sitten. Toivon ja rukoilen, että aivan kaikki pelko voisi poistua tästä kuvioista ja rauha vallita.

Edellisen blogin jälkeen minulle tuli myös hyvin ahdistava unettomuus. Uneni laatu on huonontunut jostain syystä (se alkoi jo vähän ennen uutta sänkyä, ettei syy ole siinä), mutta sitten tuli todella ikävä noin viikon ajanjakso, jossa en saanut nukuttua öisin juuri ollenkaan. Päivisin olin äärimmäisen väsynyt ja elämä tuntui olevan aivan pilalla. Tilanteeseen tuli muutos kun pyysin rukousta asian puolesta. Sen jälkeen onkin ollut ihanaa olla vain tavallisen väsynyt ja nukkua vain vähän huonosti eikä olla enää unettoman zombie-väsynyt.

Kuvioihin on lisäksi kuulunut jotain pientä kuntavaaleihin liittyvää ja retki ystävien maatilalle kyyttöjä katsomaan. Se olikin oikein mukava päivä.

Härdelliä on ollut niin paljon, että ehkä vähemmän on ollut Jumalan puhutteluissa. Mikä sitten on asia, jota huomaa että heti kaipaa, kun sille ei ole tilaa. Ja kuinka tärkeää onkaan saada olla sisäisen rauhan tilassa. Se on kuitenkin arvokkainta. Ja se, ettei mikään asia tulisi Jeesuksen väliin tai eteen. Olkoon niin hyvä asia tai elämän suurimpia haaveita kuin vain ikinä. Ei ole itsestään selvyys ollenkaan että Jeesus on elämässä nro 1. Vaikka kuinka olisi aidosti uskossa. Niin helposti muista asioista tulee Häntä tärkeämpiä. Niin helposti elämästä tulee omien tarpeiden perässä menemistä tai pelkojen hallitsemana olemista. Niin äärimmäisen helposti. Se sujuu ihmiseltä ihan itsestään ja luonnollisesti.

Tämä 40 v. on puhutellut minua Raamatusta tuttuna lukuna – koettelemuksen, koeajan ja odotuksen lukuna. Elämä on ollut niin paljon yksinäisiä erämaafiiliksiä. Mutta onko siellä sitten oppinut luottamaan Herraan? Onko oppinut saamaan ravintonsa siitä ”iänikuisesta” mutta täydellisesti ruokkivasta mannasta – Hänen sanastaan? Onko virvoitukset löytyneet Pyhän Hengen elävistä vesistä ja Kristus-kalliosta? Vai onko napissut milloin mistäkin ja ollut katkerana Maaran (2. Moos. 15:23) vedestä? Onko jaksanut odottaa ja luottaa Jumalan johdatukseen vai onko kärsimättömyydessään vienyt omaisuuttaan kultaisen sonnipatsaan rakennusaineeksi ja kumartanut sitä? Onko ollut pelokkaiden ja epäuskoisten luvatun maan vakoojien joukossa ja nähnyt vastustajat jättiläisinä ja Jumalan mitättömänä suojelemaan ja antamaan voiton? On on, kaikkea sitä tämä on ollut.

Erämaasta ei päästy pois, ennen kuin orjuudesta lähtenyt sukupolvi oli kuollut erämaahan. Vain uudessa hengessä, Joosuan eli Jeesuksen hengessä ja johdossa voi mennä ottamaan omakseen Jumalan lupaamia asioita. Rakkauden ja nöyryyden hengessä. Palvelijan hengessä. Armon hengessä. Jumalan antamin aivan erilaisin asein. Sydämen valloittavin asein. Jalkojen pesijän asein. Sydän ympärileikattuna ja kivisydän erämaahan jääneenä. ”Kansa, miekalta säästynyt, löysi erämaassa armon. Minä menen saattamaan Israelin rauhaan.” (Jer. 31:2)

Ei voi kuin rukoilla ja uskoa että tämä erämaan ihme voisi olla täyttä totta vielä omalla kohdallakin. Orjuuden henki on minulle hyvin tuttu, mutta rukoilen että vielä voisi tulla aika, jolloin Jeesuksen henki on paljon voimakkaampana kuin se. Ja että orjuuden henki kuolisi sinne erämaahan lain ansiosta. Haluan uskoa että Jeesuksen henki pystyy valloittamaan myös minun sydämeni kokonaan. Paljon on vastustusta tästäkin sydämestä löytynyt Jeesukselle, mutta haluan uskoa että Hän voittaa sittenkin. Ihmeellisellä nöyryydellään ja rakkaudellaan.

Tämä psalmi on Kuningas Jeesuksesta:

Vyötä miekka kupeellesi sinä sankari, vyöttäydy kunniaasi ja loistoosi. Ratsasta menestyksellisesti totuuden, nöyryyden ja vanhurskauden puolesta. Oikea kätesi opettakoon sinulle pelottavia tekoja. Sinun nuolesi iskeytyvät terävinä kuninkaan vihollisten sydämiin, kansat kaatuvat allesi. Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy ikuisesti. Sinun kuninkuutesi valtikka on oikeuden valtikka.” (Ps. 45:4-7)




Ja oli sitten 40 vee tai mikä vaan - kanakortti toimii aina :) Kiitos tästä ja kaikista muista onnitteluista ja muistamisista!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Pikku pikku pinnistystä

Terveisiä israelilaisten tanssien tunnilta. Edellisestä kerrasta olikin jo noin 10 kuukautta aikaa, mutta kyllä muistin syövereistä sentään jotakin askeleita vielä löytyi, kun sai palautella niitä mieleen. Hyvin epävirallisesti oltiin opettajan kotona olevalla pikku tanssilattialla ja meitä oppilaita oli 4. Tässä ryhmässä opettajalla on aina ollut aikaa ja rauhallisuutta loputtomaan kertaukseen, että kaikki pysyvät mukana. Se on tosi kiva ja jopa harvinaistakin, kun jossain harrastuksissa on taas heti ”pihalla”, jos jää vaikka yksi kerta väliin. On ikävää, jos harrastuksistakin tulee suorituksia, joita stressaa. Semmoiset aika helposti sitten jää. Heprean kielen kanssa minulla on usein käynyt niin. Tänä talvena minulla ei ole ollut mitään kielikurssia harrastuksissa. Kovin rennosti en missään vaiheessa ole osannut kielikursseihin suhtautua, vaan aina meinaa pukata päälle joku kouluajoilta jäänyt suorituspaine ja jännityselementti mukaan, vaikka kuinka ”omaksi iloksi” haluaisi jotain kieltä vain harrastaa. Rennosti tekemisten ottaminen on vain niin tosi vaikeaa edelleen.

Tällä viikolla minulle tuli uusi sänky. Vanha sänkyni oli käytössäni 19 vuotta. Se oli runkopatjasänky ja jousista olivat joustamiset menneet jo aikoja sitten. Mietin hiukan uuden sängyn hankintaa jo 6 vuotta sitten muuttoni yhteydessä, mutta se jäi silloin. Ja on sitten jäänyt sen jälkeenkin. Lopulta vanha alkoi tuntua aivan hirviömäiseltä, mutta uuden hankkiminenkaan ei ollut helppoa. Kun lopulta pääsin ostoksille, oli erilaisia vaihtoehtoja aivan liian paljon. Ja joka liikkeessä se paras vaihtoehto, joka myyjällä ja myyjän sukulaisillakin oli. Selkä- ja niskavaivojeni takia toivoin kovasti, että päätyisin ostamaan itselle tosi hyvän sängyn, mutta mistä sen nyt hetkisen kaupassa loikoilun perusteella voi erottaa? Kotona kokeilu- ja aito palautusmahdollisuus oli mahdollista vain tosi harvoissa paikoissa. Lopulta tammikuun vesirokkohässäkkä maatilalla teki sen, että minulla oli tarpeeksi aikaa käydä eri paikoissa katselemassa sänkyjä. Ja vihdoin saada myös ostospäätös tehdyksi (ilman vaihto-oikeutta).

Nyt olen nukkunut 3 yötä uudessa sängyssä. Ensimmäisen yön jälkeen aamulla ihmettelin, miten hartiat jotenkin menivät paljon alemmas kuin aikaisemmin eikä lapaluiden seudulla selässä ollut sitä normaalia tukkoista oloa. Ilmeisesti ainakin joku osa kehoani on saanut viskoelastisella petauspatjalla paljon paremman asennon kuin vanhalla ja veri on päässyt kiertämään. 3 yötä on toki liian lyhyt aika antaa tyhjentävää vastausta onko tämä nyt oikeasti minulle hyvin sopiva sänky+petari-yhdistelmä. Vertauskuvien kirjoittamiseen kokemus on kuitenkin jo aivan tarpeeksi pitkä:

Vanhassa sängyssä kehoni on ollut jonkinsorttisessa jännitystilassa koko ajan jo varmaan aika monta vuotta. Vaikka tarkoitus olisi levätä, silti on ollut pieni jännitys päällä joissain lihaksissa sitä kunnolla itse ymmärtämättä. Ei lepoa edes levätessä. Ei sellaista pohjaa, jossa löytyy lepo, vaan koko ajan on pitänyt jotenkin itse kannatella itseään. Jotkut lihakset ovat olleet koko yön jännityksessä ja selkäranka huonossa asennossa. Ja sitten ihmettelee, kun aina on hartiat kireänä ja selässä tukkoinen olo. Ja sitten saakin apua – ei omasta venyttelystä tai lihasharjoituksista, ei hieronnastakaan vaan sopivan lepoasennon löytymisestä. Oikeasta pohjasta, joka antaa tukea ja päästää minut omista pinnistelyistäni, omista yrityksistäni, omasta voimastani. Saakin olla rennosti heikko.

Niin. Kunpa tämä sama voisi tapahtua vielä mielenkin alueella. Saada käytännössä se uusi pohja ajatuksille, jossa voi olla heikko ja silti hyväksytty. Levätä todella Jumalan armossa ja uskoa että se kantaa heikonkin. Ilman että koko ajan tarvitsee pikkuisen yrittää jotakin. Pikkuisen yrittää kelvata. Pikkuisen peittää heikkouksiaan. Pikkuisen pelätä että sittenkin hylätään. Pikkuisen tuntea itsensä riittämättömäksi ja yrittää olla jotakin muuta kuin mitä on. Sitä pikkuista yrittämistä ei tarvitse olla ihan kauheasti. Mutta kun sitä on vuosikausia ja vuosikymmeniä se pikkuinen jatkuva ponnistelu ei jää vaikutuksia vaille. Pikkuinen jatkuva pelko. Ja mahdottomuus oikeastaan olla siitä levollisissakaan tilanteissa täysin vapaa, koska se epävarmuus on ajatusmaailmassa niin syvä tosiasia. Riittämättömyys, kelpaamattomuus. Aina se tarvitsisi jotakin peitettä, jotain omaa yritystä.

Minulla on edelleen tuo pikkuinen yritys jatkuvasti mielessä päällä. Pikkuinen jatkuva jännitys. Paljastumisen pelko. Ja silti niin vaikea ymmärtää minkä asian paljastumista pelkään. Heikkouttako. Rakkauden tarvetta kenties? Sitä kai se on, mutta siitä on vähän vaikea saada kiinni ja sanoja asialle. Että minä en pärjää yksin. Että tarvitsen muita. Että tarvitsen armoa.

Lähestyvä 40-vuotispäivä on vaikea asia. Tai ei se 40 pelkästään, mutta se että on yksin ja 40. Kun minulla ilman muuta piti olla aviomies ja ehkä lapsikin 40-vuotiaana. Ja nyt sitten noin kahden viikon päästä koko maailmalle paljastuu, että olen täydellisesti epäonnistunut.

 Mitä ilmeisimmin maailma ei tule reagoimaan tähän asiaan millään lailla. Mitä ilmeisimmin asia ja syvä epäonnistumisen ja häpeän tunne on vain omassa päässäni. Mitä ilmeisimmin suren tämänkin suruni yksin. Ja mitä ilmeisimmin kukaan ihminen ei voi asiaan auttaa, vaan minun tarvitsisi saada uusi syvemmän levon mahdollistava pohja ajattelulle. Sellainen, jossa olen hyväksytty joka tilanteessa. Sellainen, joka kantaa kevyesti minut 40-v sinkkunakin.  Antaa levon epäonnistumisen väsymykseen ja uutta voimaa jatkaa matkaa. Voisitko Jeesus auttaa? Voisitko olla vielä jotenkin lähempänä ja täyttää ajatuksiani? Ettei tarvitsisi häpeässä vain pinnistellä ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Voisiko 40 v-iästäkin tulla vielä ihan hyvä juttu? Siksi että se veisi lähemmäksi Jeesusta.

Mutta hän sanoi minulle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden kerskaan mieluummin heikkoudestani, jotta Kristuksen voima lepäisi ylläni." (2. Kor. 12:9)



Huomenna juhlitaan siskontytön 4-v synttäreitä. Hän tulee saamaan mm. kanatarroja.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ulkopuolella

Kana-valla jälleen.. Kaikenmoisia juttuja on ollut tapahtumissa viimeisen parin viikon aikana. Yksi niistä on uusi auto. Siskoni osti uuden auton, minä ostin siskoni auton, meidän työtekijä osti minun autoni (ja joku osti työtekijämme auton). Hyvä ketjureaktio oli liikkeellä ja ilmeisesti kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Minä ainakin. Nyt on semmoinen olo, että voisin ajaa MIHIN VAIN! J Uusi auto on vuosimallia 2011 ja jotenkin paljon vakaamman oloinen kuin vanha.

Viime viikonloppuna olin kyläilemässä 260 km päässä asuvan ystäväni luona. (En tosin mennyt omalla autolla koko matkaa). Siinä vierailussa sitten päästiin taas tiettyihin itselle vaikeisiin prosesseihin käsiksi. Nimittäin mielipiteensä ääneen esittämiseen tilanteessa, jossa tietää jo etukäteen, että joku muu on selkeästi jotain muuta mieltä.

Viimeisen reilun viikon aikana minulla on ollut parikin tilannetta, jossa olen avannut suuni asioista, joista normaalisti en puhu ristiriitojen pelosta. Kumpaakaan tilannetta en nytkään itse aloittanut, mutta muiden keskustelunavausten kautta niihin päädyttiin enkä sitten halunnut omista ajatuksista, arvoista ja historiastani vaietakaan. Ongelma ei niinkään ollut nämä keskustelut itse, vaikka niissäkin vähän syke nousi ja jännitti, vaan enemmän ihmetystä aiheuttaa se valtava keskustelujen jälkimaininki joka omaan mieleen jää pyörimään ja suuri vaikeus rauhoittua ja ajatella jotain muuta. Kuluneella viikolla vain seuraava suuri ryöpytys sai edellisen vellonnan katkeamaan vaihtaen sen seuraavaan aiheeseen. Olin hyvin kiitollinen, että eilen olin kuntavaaliehdokkaille suunnatussa tilaisuudessa, jossa sai taas uutta ajateltavaa, niin että se siihen saakka pyörinyt edellinen aihe vähän rauhoittui.

Olen aiemminkin täällä kirjoittanut siitä pelosta mikä liittyy näkyväksi tulemiseen ja omana itsenä kaikkine ajatuksineen esillä olemiseen. Se kamppailu mitä joutuu käymään hylätyksi tulemisen pelkoa vastaan, on kohdallani tosi suuri. Jännitteet voivat olla hyvin isoja, kun kristittynä ei-uskovien seurassa puheenaiheeksi nousee esimerkiksi abortti tai evoluutioteorian opettaminen kouluissa. Uskovien kesken taas löytyy myös (opillisia) aiheita, jotka voivat pahimmillaan johtaa myös jännitteisiin tilanteisiin. Erityisen ahdistavana pidän näitä jälkimmäisiä, kun niin paljon haluaisi nähdä uskovien välillä olevan yhteyden eikä mitään eripuraa, riitoja tai kiistoja.

Kovasti haluaisin että kaikissa näissä tilanteissa voisi säilyä rauha ja turvallisuuden tunne. Sen sijaan minulla oli koko ajan molemmissa keskusteluissa pelko, että olenko enää hyväksytty tähän joukkoon, kun ajattelen eri lailla ja minulla on erilainen tausta jossain asioissa. En ilmeisesti ole menettänyt yhtäkään ystävää/tuttua näiden keskustelujen seurauksena ja ulkopuolisen silmin tilanteet eivät varmaankaan mitään kummoisia olleet – normaalia tai ehkäpä jopa mielenkiintoista keskustelua, jossa esitettiin asioita eri näkökulmista. Oma tunnemaailma oli vain aivan eri sfääreissä – minä ypöyksin täysin erilaisena musertavaa ylivoimaa vastaan. Ja ahdistavimpana siellä pohjalla se hylätyksi tulemisen pelko.

Jotenkin sitä on kahden pelon välissä. Onhan yksi vaihtoehto se, ettei juuri koskaan esitä mitään eriäviä mielipiteitään vaan myötäilee vain enemmistöä milloin missäkin joukossa olleessaan. Tässä kuvioissa jää kuitenkin ikuisiksi ajoiksi kuoren sisään ja toki pahimmillaan voi päätyä kieltämään Jeesuksenkin. Toinen vaihtoehto on sitten kohdata hylätyksi tulemisen pelko ja olla sitä mitä on, maksoi mitä maksoi. Ja varmasti maksaakin. Mutta ei varmaankaan sillä lailla kuin oli pelännyt, kun pelko on vain pelkoa ja usein (iki)vanhan kokemuksen heijastumaa – ei totuutta ollenkaan.

Kuoressa eläminen on niin nähty, että pahempaa on jäädä sinne kuin tulla sieltä ulos. Vaan suojaa sitä ihminen sitten kuitenkin tarvitsee. Mikäs minua nyt sitten suojaa, jos en olekaan enää hiljaisuuden kuoren suojassa? ”Monelle minä olen kummajainen, mutta sinä olet vahva turvani.” (Ps.71:7). ”Sinä olet kätköpaikkani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni.” (Ps. 119:114) ”Ottakaa sen tähden yllenne Jumalan koko taisteluvarustus, niin että voitte pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaiken suoritettuanne pysyä pystyssä.”: totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, rauhan evankeliumin kengät, uskon kilpi, pelastuksen kypärä, Hengen miekka – Jumalan sana. (Ef. 6:13-17) Vaikuttaa siltä, että Jumalalta kyllä löytyy varusteita, kun vain oppisi ottamaan niitä uskossa käyttöön ja luottamaan niihin enemmän kuin vanhoihin tapoihin piiloutua.

Yksi asia mitä mietin nyt paljon, on se asenne, millä asioista puhutaan ja mitä sanotaan. Samasta asiasta voi puhua niin monella eri tyylillä: aggressiivisesti pelosta käsin tai sitten valoisasti rakkauden voimasta. En haluaisi olla kiihdyksissäni, mutta siihenhän se helposti menee, jos kokee että on jotenkin uhattuna. Tai jos tilanteesta tulee ”oikein-väärin”-keskustelu. Sitten alkaa jotenkin syytellä toista ja saattaa mennä henkilökohtaisuuksiin.. Huoh. Jumalalla on vielä aika paljon perattavaa, jotta oikeasti voisi keskustella rakkauden eikä pelon pohjalta.

Eilisessä koulutuksessa todettiin että kristittyjen politiikassa vaikuttamisen motiivi on aito välittäminen ja torjumme kovuutta ja kylmyyttä. Siihen on helppo sanoa amen. Ja sitten seuraavaksi pääseekin miettimään ja rukoilemaan että omasta sydämestäkin voisi olla poissa kovuus ja kylmyys ja aito rakkaus voimana. Ja sehän sitten ei ole mahdollista kuin saada jatkuva sytytys Jeesuksen rakkaudesta.

Kai tämä kuntavaaliehdokkuus sitten ihan hyvä juttu on. Ainakin se näyttää vievän kaipaukseen olla lähempänä Jeesusta ja olla riisuttuna kovuutta aiheuttavista asenteista. Vaikuttaa siltä että prosessit jatkuvat edelleen..

”Hänen sydämensä on luja ja peloton, ja lopulta hän näkee ahdistajiensa tappion.” (Ps. 112:8)



Uudet auton avaimet ja uusi avaimenperä.