Surupuku

Täällä taas olen kirjoittelemassa muutaman viikon tauon jälkeen. Kuluneeseen kolmeen viikkoon on sopinut paljon hyviä hetkiä ja tavallista arkea, mutta myös pettymys ja surua.

Minun on näköjään edelleenkin vaikea ymmärtää, että Jumala jaksaa välittää sydämestäni ja kaikesta siitä mitä siellä on. Että Hän jaksaa kaivaa esiin asioita, joista en itse osaa välittää, jotka haluaisin vain unohtaa ja mennä eteenpäin. Ja kuinka kivuliaita nämä esiinkaivamisprosessit taas ovatkaan. Olin jo luullut, että tämä laji olisi ohi ja sitten aina löytyy uutta ja uutta.

Eli odotin yhtä tilannetta ja se ei sitten toteutunutkaan. Tuli vain este, ihan luonnollinen juttu. Mutta siitä pettymyksestä tuli jonkinlainen viiltohaava kaikenlaisen surumielisyyteni laajaan mereen. Miten voi olla näin paljon surua tavallisessa ihmisessä, jolle ei edes ole tapahtunut mitään erityisen järkyttävää? Surematonta surua, itkemätöntä itkua. Materiaalia, joka niin herkästi voi muuttua katkeruudeksi. Mihin tämän kaiken surun voi tyhjentää? Missä on vuosikymmeniä kertyneen ja vanhentuneen surun ongelmajätelaitos?

Suru on minulle ollut aina vaikeaa. Tai siis toisten surun kohtaaminen. Varmasti siksi, kun itse on niin täynnä sitä ja jotenkin vähän hukassa sen kanssa. Mieluummin yritän liian nopeasti kääntää asioita positiiviseen kuin jaksan lohduttaa ja olla surussa läsnä. Tai uskaltaa antaa luvan omalle surulleni toisten seurassa, kun en halua rasittaa sillä muita.

Suru kuitenkin näyttää kerääntyvän ja jäävän odottamaan pitkiäkin aikoja. Kun pitää vain jotenkin selvitä päivästä toiseen. Kasata sirpaleet ja jatkaa matkaa raskaalla sydämellä. Kunnes joku pieni pettymys osuukin juuri siihen säiliöön, missä vanhentunut suru on varastoituna.

Suru tekee elämän raskaaksi. Ei vain jaksaisi paljoakaan. Eikä ainakaan mitään negatiivista, mitä normaalissa elämässä kuitenkin aina vastaan tulee. Tavalliset arjen asiat pelottavat, kun elämä on raskasta jo valmiiksi eikä ylimääräisiin pettymyksiin olisi varaa.

Olen ollut nyt 6 ja ½ vuotta pois ”tavallisesta työelämästä”. Tuntuu erikoiselta olla 40 v ja elää elämää, joka sopisi ehkä paremmin perusterveelle 70+ eläkeläiselle. On maatilan työkuviot, mutta se on osaltani hyvin vaikeasti selitettävää enkä osaa käyttää siitä sanaa työ. Toisaalta on suurta turhautumista ja halu suurempaan aktiivisuuteen ja toisaalta väsymystä ja pelko ettei jaksa ja on vain pakko. Päivät menevät surun ja pelon sitoessa voimia.

Eilen ja edellispäivänä olin vapaaehtoisena hengellisessä kesätapahtumassa, siellä kahvilan kassalla. Pelkojani kuvaa aika hyvin sekin, että kun minua pyydettiin tuohon tehtävään, olin aika vakuuttunut, etten kunnolla pysty siihen. Siis ajattelin vain, etten opi käyttämään tavallista kassakonetta ja kortinlukulaitetta (ja etten jaksa seisoa niin pitkään). Ja että jotenkin muutenkaan se vaan ei ole ”minun juttu”. Menin tehtävään, kun lopulta työntekijän tarve tuohon oli niin suuri, eikä muka ketään muuta löytynyt. Ja sitten sainkin kokemuksen, että pystyn vielä oppimaan jotain uutta. Työvuoron pituus oli ensimmäisenä päivänä 5 ja toisena 7 tuntia liki jatkuvassa asiakasvirrassa. Kaikki sujui oikein hyvin (ja siellä oli tuolikin). Aivan yllättäen sain itselleni tosi harvinaisen jutun – positiivisen työkokemuksen. Voiko tällaistakin olla olemassa?

Heinäkuu on puolessa välissä.  On vähän suru siitäkin, ettei eteenpäin ole oikein mitään kesäohjelmaa tai menoa tulossa tai tiedossa. Tuleeko sitten suremista ohjelmaan vai mitä, nähtäväksi jää.

Tänään nyt on ainakin ihan lämmintä säätä, että jonnekin ulos pitää lähteä vähän lompsimaan. Ihan hyvin on kaikki kuitenkin. Jumalan kädessä – ei minun.

”Sydän tuntee oman surunsa ”(Sananl. 14:10a)

”Jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin samaan vaakakuppiin. Ne painavat enemmän kuin meren hiekka” (Job. 6:2-3a)

”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän” (Ps. 34:19a)

Kanaemon odotus

Kanauntuvikkoja näkee niin harvoin livenä. Edellinen kertani taisi olla 2010, kun olin silloisessa työssäni siitoskanalassa valokuvauskeikalla. Ja nyt viime viikolla sain olla katsomassa kananpoikia ja pitää hetken yhtä kädessä. Tuttuni kana oli alkanut hautoa, 11 untuvikkoa oli kuoriutunut ja minä kovasti halusin pitkästä aikaa nähdä tipuja. Tässä yksi niistä 11:stä:

Tipuja oli monen värisiä, mutta kädelle ja kuvaan päätyi tämä hyvin peruskananpojannäköinen kananpoikanen. Muut olivat tuossa vaiheessa vielä niin kovasti emonsa alla pimeähkössä nurkassa, ettei olisi saanut mitään kuvia. Mutta on tuo kanankin hautominen niin ihmeellinen juttu. Normaalisti kanat liikkuvat paljon, kuopivat ja touhuavat jatkuvasti ja sitten yhtäkkiä meneekin päälle hautomisvaihde, että istunpa tässä näiden munien päällä kolme viikkoa liikkumatta mihinkään. Jumalalla on mielenkiintoisia koodauksia. Olisi kyllä hauska joskus vielä oikein läheltä seurata tämä kanaemoprosessi. Mutta on tämäkin nyt kiva, että olen saanut nähdä pitkästä aikaa tipuja. Ja sitten voin tutultani kysellä kanakuulumisia ja ehkä joskus nähdä kuvia, että miten poikaset kehittyvät jne.

21 päivää hautomista. Tuntuukohan se kanasta pitkältä ajalta? Tekeeköhän sen mieli kesken kaiken lyödä hanskat tiskiin ja että pitäkää tunkkinne? Muut kanat pitävät hauskaa ulkona kuopien ja kaakattaen, ja tämä yksi vain istuu sisällä ja hautoo ja hautoo. Eikä sillä ole edes kalenteria, mistä voisi laittaa rastia ruutuun aina kun yksi päivä on mennyt. Ja mitä jos munat eivät olekaan hedelmöittyneitä ja 21 päivän istuminen menee ihan hukkaan?

”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14) Raamatussa on useasti ajatus Jumalan odottamisesta. Se on ihmiselle vaikeaa ja alkaa pelätä, että jos mitään ei koskaan tapahdukaan. Onko kaikki sittenkin aivan turhaa? Olenko aivan hullu kun odotan Jeesuksen paluuta ja ajattelen siihen valmistautumisen olevan tärkeää? Pitäisikö sittenkin keskittyä aivan muihin juttuihin? Tai kun odotan Jumalan apua maatilakuvioihin ja mahdolliseen elämänkumppaniasiaan eikä kummassakaan ole tapahtunut koko elämäni aikana mitään selkeää näkyvää liikahdusta sellaiseen suuntaan, mikä tuntuisi selkeältä Jumalan väliintulolta ja hyvin konkreettiselta avulta. Mutta ehkä tässä(kin) minulla on ihan kananaivot. Että sitä vaan hautoo ja odottaa. Odottaa ja odottaa ja odottaa. Ja sitten jonain päivänä kuuleekin jotain piipitystä sieltä munan sisältä, vaikka ei vieläkään mitään näekään. Että siellä sittenkin on uutta elämää.

Tässä kesäkuussa tuli täyteen 9 vuotta blogien kirjoitusta. Ei todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkään. Mutta tästä vaan tuli jotenkin minulle sopiva juttu. Munia ja hautoa asioita. Enkä tiedä onko tässäkään yhtään mitään järkeä. Mutta minä vaan kirjoitan, kun se on jotenkin sisäänrakennettua. Ja sielläkin jossakin kananaivonsopukassa on se usko, että tämäkin vielä joskus tulee päätökseen. Että jotakin elämää tulee esiin. Etten ole istunut pesässäni turhaan. Ja vaikka sitten olisinkin, niin sekin on vain ihan normaalia kananelämää.

Kuuluisiko sieltä munan sisältä jo ihan pientä ääntä tai liikehdintää…?

”Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani.” (Ps. 43:5)

Asennetta kotipesään

Kesäkuusunnuntaikaunistapäivää. Pientä yllättävää myllerrystä on juuri mielessä, joten on vähän vaikea keskittyä kirjoittamiseen, mutta jotakin kuulumisia ainakin.

Viime kirjoituksen jälkeen lähdin viikoksi mökkiini asustelemaan ja sen jälkeen olen ehtinyt olla jo taas viikon kerrostalollakin. Mökille en kesällä enää ole pidempään aikaan menossa asumaan, kun viime viikolla sinne saapui kesäasukas nro 1 ja nyt alkavalla viikolla on tulossa kesäasukas nro 2. Ja olen oikein iloinen ja kiitollinen näistä kesäasukkaista. Onhan tämä tosi erilaista, että maatilan vieressä olevassa mökissä asustelee nyt uskovia tuttujani, joiden seura on oikein kivaa. Kuluneella viikolla ollaan katseltu mökkiin liittyviä asioita, oltu vähän kävelyllä ja semmoisia pieniä juttuja, mitä siinä nyt sitten ihan luonnostaan tulee. Hommasin kesäasukkaalle myös hieman puutarhanhoitovälineitä, jotta hän pääsee toteuttamaan  pihankuopsutusintoaan, mikä tuollaisessa miljöössä helposti virittyy.

Minulla näyttää virittyvän ajoittain tämän kerrostalopesän järjestelyinto. Tosin se sitten helposti laimeneekin ja taas on kaaos valmiina. Olisi kiva, jos täällä olisi paikat järjestyksessä, mutta ihmeesti tavarat aina vaeltelevat minne sattuu ja vaatteilla tuntuu olevan hyvin vaikea pysyä kaapissa. Olen jo pitkään suunnitellut uuden hyllystön hankintaan, joka auttaisi vähän järjestystä, mutta sitten taas tulee jotain muuta eteen enkä saakaan aikaisesti ostoja. Ikkunanpesu on myös ihmeellisen siirtyvää sorttia oleva työ, mutta aion sen kyllä vielä tehdä. Viime kesänä en pessyt täällä ikkunoita ollenkaan, kun kahdessa paikassa asuminen vei energiat siitä. Nyt kun kesäasukkaat pitävät mökkiä kunnossa, niin voisikohan itse saada enemmän intoa tämän kaupunkikodin järjestelyihin.

En haluaisi olla itselleni enkä kellekään muulle ankara kodin tai pihan sekaisuudesta. Se on täysin ulkoinen asia, eikä kerro mitään sydämestä. Itse kuitenkin kovasti nautin siisteydestä ja sitten jotenkin ahdistaa kun tavaroita pursuaa eikä ole energiaa järjestyksen pitoon omassa kodissa. Pitkään jatkunut ongelmani on, että energia menee muualla, toisten toiveisiin ja mielipiteiden vaikutuksiin ja sitten oma pesä jää hoitamatta. Tähän kuuluu myös omasta terveydestä ja kunnosta huolehtiminen. Tämä surettaa ja siihen toivoisin vielä ihmeellistä muutosta. Negatiivisen vaikutuksen ja ilmapiirin merkitys on pidemmän päälle tosi suuri. Eikä minussa itsessä ole mitään voimaa vastustaa sitä, kun sellaisen vaikutuspiirissä on – vetäytyminen vain ainoana keinona päästä pois. Siksi tuntuu ihanalta aina välillä saada olla aidosti iloisten ja positiivisten ihmisten seurassa. Tuntuu, että imen sellaista vaikutusta kuin pesusieni ja heti tulee paljon parempi mieli.

Viime aikoina olen miettinyt asennekysymyksiä. Ehkä ihan sitä klassista onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Mutta enemmän olen miettinyt tekemisen näkökulmasta ja asenteesta tekemiseen. Että voisi nähdä oleellisena sen asenteen että haluaa tehdä jotain ja on valmis jopa kärsimään vaivaa, eikä niinkään oleellisena sitä millainen lopputulos on. Ja tarkoitan nyt ihan asennetta arkisiin käytännön asioihin. Minulle on tullut hyvin (lopputulosta/työtapoja) arvosteleva mieli, mikä helposti estää tekemästä yhtään mitään. Virheiden ja väärintekemisen pelko on niin suuri. Siis niiden ulkoisten asioiden, silmillä nähtävien asioiden pelko. Sen sijaan peittoon jää sydän, halu ja motiivi tehdä. Se jää kaiken alle, vaikka varmaan siellä jossain vikiseekin. Eikö kuitenkin ole tärkeämpää että sydämestään haluaa tehdä jotain, ja lopputulos on ihan sivuseikka. Jos vaikka joku haluaisi tulla pesemään ikkunani, niin eikö se olisi todella hieno ja kaunis asia? Ja jos sitten lopputulos olisikin hyvin raitainen versio..? Ajattelisinko että parempi kun ei olisi tullutkaan? Toivottavasti en, koska se peittäisi kokonaan kauniin asenteen.

Työnantajanakin tätä ajatustapaa pääsen kyllä harjoittamaan liki päivittäin. Olenko iloinen työntekijöiden tekemisistä ja halusta tulla meille töihin vai olenko äreissäni asioista, joissa tapahtuu virheitä tai lopputulos ei ole sellainen kuin odotin syystä tai toisesta? Olen hyvin kiitollinen työntekijästämme joka ei vingu eikä valita erilaisia tehtäviä eikä oikein mistään muustakaan, vaikka periaatteessa voisi ihan aiheellisesti valittaa monenlaisesta. Ihailen hänen asennetta palvella, se on poikkeuksellista.

Minulta on monessa kohtaa arkisen palveluksen asenne kyllä ihan hakusessa. Koen vieläkin jossain mielessä ja asioissa olevani ihmisten pakotettu orja enkä Jumalan vapaa palvelija. Ja tarvitsen itseni ulkopuolelta apua vapaaksi pääsemiseen. Katsotaan mitä Jumala tekee. Uskon että erilaisista orjuuksista vapauttaminen on juuri sitä mitä Jeesus haluaa tehdä. Että hän on Vapauttaja. Sittenkin, vaikka orjuus on ollut hyvin pitkä ja alkaa olla hyvin vaikea uskoa että se koskaan loppuisi. Mutta sittenkin, Hän on Vapauttaja.

”Olkoot kupeenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Autuaita ovat ne palvelijat, joka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta! Totisesti, minä sanon teille: hän vyöttäytyy, asettaa heidät aterioimaan ja menee palvelemaan heitä.” (Luuk. 12: 35,37)

Kesäkausi alkaa

Aktiivitoukokuu on ohi ja tuntuu oikein kivalta taas viikonloppu, jossa on aikaa myös olla ihan omassa rauhassa. Prosessit näyttävät kyllä heti tulevan takaisin, kun niille vain tilaa on.

Viime viikonloppuna Ruotsissa teemaksi nousivat muiden asioiden ohessa Hengen ja lihan erottaminen, parannuksen tekeminen, syntien tunnustaminen ja muut tämäntyyppiset asiat. Näitä teemoja on toki pyöritellyt itsekseen jo aiemminkin, mutta toki ne nousevat vahvemmin esiin, kun yhdessä muiden kanssa ollaan samojen teemojen äärellä. Ja kuinka vaikealta nämä asiat tuntuvatkaan. Kuinka pelottavalta tuntuu nähdä omaa syntisyyttä, sydämen kylmyys, itsekkyys, saastaisuus, toisten hyväksikäyttö omien tunne- ym. tarpeiden täyttämiseen, läpimädät motiivit Jumalan palvelemiseen tai totaalinen haluttomuus palveluun. Ja vaikka itsessä ei ole mitään rakkauden vaikutusta, niin tuntuu, että silti jotenkin pitäisi yrittää – lähinnä toisten mielipiteiden takia. Itsessä on vain syntiä ja tyhjyyttä.

No toki sitten on Henki. Ilman Henkeä ei voi edes ymmärtää syntiä, että onhan se lohdutus ja toivottavasti oppisi ajattelemaan että myös ilo, kun Henki paljastaa syntiä – onhan se Hengen toimenkuvaa: ”Kun hän tulee, hän osoittaa maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.” (Joh. 16:8) Lihan pelko on kuitenkin aika kova: kelle ja missä ja kuinka tässä nyt täytyy alkaa syntejä tunnustamaan.. Joutuuko siinä julkisen häpeän alaiseksi.. Onko se turvallista..

Tänään surettaa eniten sydämen kylmyys. Kykenemättömyys iloita toisen ilosta. Tunnustan kateuteni enkä edes osaa nähdä sitä pahana asiana. Aivan kuin minulla olisi oikeus olla kateellinen, vaikka se on syntiä. Eikö tällainen asia olisi kuulunut ennemminkin minulle, joka sentään olen odottanut jo paljon kauemmin? Sydän on musta, mutta sitten vain esitän, niin kuin kaikki olisi hyvin, vedän päälle valheen valkoisen kaavun. Kun en tiedä mitä muutakaan voisin. Muuta kuin itkeä Jumalan edessä.

Saapa nähdä millainen kesä on edessä. Tämän kesän uutuus ovat kahdeksi kuukaudeksi mökkiin tulevat kesäasukkaat. Muuten en oikein osaa/uskalla odottaa kesältä mitään. Toivon kovasti, että voisi olla yhteyttä eikä yksinäisyyttä, mutta se on se vaikein ja kipein asia. Välillä haaveilen myös eläimistä ja jotenkin todellisesta Elämästä maatilalla. Jeesuksen läsnäolosta ja Sanan todellisuudesta siellä. Että Henki vielä voisi sytyttää ja tehdä eläväksi sen mikä on kuollutta. Että Jumalan Tuli voisi palaa.

Onhan minulla sitten ihan uusikin juttu, mutta siitä en ole kuitenkaan osannut iloita. Kuluneella viikolla sain kuulla, että minut on valittu kaupungin tekniseen lautakuntaan. Jepjep. Nämä Jumalan tiet menevät kyllä jossain ihan käsittämättömissä paikoissa.. Tai siis todella toivon, että tämä on Jumalan tie, koska muuten ei tule kyllä yhtään mitään. Olin niin helpottunut, kun en tullut valituksi valtuustoon ja sitten päädyn tekniseen lautakuntaan, jossa on kokouksia ilmeisesti paljon enemmän kuin kaupunginvaltuustossa. Kyllä tämä jännittää. Siellä kaupungintalolla oli niitä kanapatsaita, mitä olen ihmetellyt. Ja sinne minun polkuni nyt sitten näyttää johdattuvan. Kohta olen ilmeisesti viemäriasiantuntija tai jotain.

Että tämmöisissä merkeissä olisi kesä 2017 alkamassa. Aika lailla tyhjän oloisena. Ei muuta voi kuin pyytää, että Henki saisi täyttää ja tehdä eläväksi.

”Mutta kun Totuuden Henki tulee, hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut [Jeesuksen], sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.” (Joh. 16:13-14)

Lintuja ja kukkia

Pitkästä aikaa on päivä, etten ole menossa minnekään. Tuntuu hyvältä olla paikoillaan ja itsekseen. Mutta on kyllä tuntunut hyvältä menemisetkin. Tämä oli tämmöinen aktiivitoukokuu. Arkipäivät ovat kyllä olleet ihan normaaleja maatilalla hengailemisia, mutta viikonloppuisin on ollut tapahtumaa ulkomaisen ystäväni takia. Hän siis on Suomessa toukokuun ajan, joten kohta on tuo aika jo loppumassa. Olen saanut tulla tietämään paljon hänen kotimaastaan, kun ollaan kaikenlaista juteltu ja se on ollut todella kiinnostavaa. Aivan on sitten Jumalan käsissä, seuraako tästä jotakin jatkoa vai oliko tämä nyt sitten tässä. Eniten rukoilen, että tämä toukokuu olisi saanut edes jollain lailla olla Jumalan Sanan kylvöaikaa hänen sydämeensä ja hän voisi haluta alkaa etsiä totuutta Jeesuksesta.

Pelloilla kylvöaika alkoi myöhemmin kuin tavallisesti, mutta työ eteni ripeässä vauhdissa, kun sateet eivät keskeyttäneet töitä ja työmiehiä oli paikalla. Eli kylvöt valmistuivat aika tavanomaiseen aikaan. Itse en ollut pellolla nyt ollenkaan, ja vaikka stressiä ja kireyttä olikin ilmassa se sitten loppui aika nopeasti. Nyt sitten ihmettelee vain luonnon äärimmäistä kauneutta ja on niin ihanaa ja jotenkin valtavan helpottavaa nähdä taas ihmeellisen ihanaa vihreää joka puolella. Tämä vaaleanvihreän toukokuun aika on jotenkin aina niin sykähdyttävä.

Tuntuu vähän oudolta, ettei ole ollut mitään erityisiä vahvoja prosesseja menossa. Kai tässä on ollut niin paljon tätä ulkoista pyörinää, että on ollut vaikeampi hiljentyä kuuntelemaan. Jotain aiheita on kuitenkin vähän ollut käsittelyssä, esimerkiksi turvallisuudentunne. Syvempi Isään luottaminen. Minulla on niin äärimmäisen herkässä semmoinen jännittäminen ja pelko. Ei tarvita juuri mitään, kun sellaiset tunteet laukeavat ja siitä seuraa erilaisia ulkoisia asioita kuten ärtymystä, kontrollointia, kykenemättömyyttä toimintaan jne. Elämä on niin helposti jotenkin oman itsen varassa ja muissa ulkoisissa jutuissa eikä ole aitoa ja todellista sydämen luottamusta ja turvaamista siihen että Jumala todella haluaa kantaa ja pitää huolen.

Moni asia pelottaa. Ja huomaan, että pelko liittyy usein mietteisiini kykenemättömyydestä huolehtia maatilasta. Aivan kuin sisälläni olisi joku ajatus, että minun pitäisi kyetä huolehtimaan siitä yksin ja kauhu siitä tietoisuudesta, etten pysty siihen. Muistan murehtineeni tätä jo hyvin pienenä lapsena. Pelko siitä että maatila jotenkin ”kaatuu” päälleni ja murskaannun taakan alle tai jään sen vangiksi. Nyt olen 40, maatila ei ole kaatunut päälleni, mutta edelleen pelkään jotakin sellaista tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhempani eivät enää ole kuviossa mukana. Tuntuu hirveältä, ettei ole puolisoa, jonka kanssa voisi olla samaa näkyä ja tulevaisuuden ajatuksia maatilan suhteen ja elämän suhteen yleensä.

Mutta mutta. Jos vielä voisi oppia luottamaan Jumalaan oikeasti ilman pelkoa. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä koko aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne. Miksi te kannatte huolta vaatteista? Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat. Eivät ne tee työtä eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Älkää siis murehtiko sanoen: ”Mitä me syömme tai Mitä me juomme? tai ”Mitä me puemme päällemme? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä. Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa.” (Matt. 6:26,27-29,31-34)

Huomenna lähden pikku matkalle Ruotsiin, mutta ei kanneta huolta siitäkään. Tänään voisi vielä ainakin katsella kukkia ja lintuja ennen kuin alkaa vähän pakkailla. Ja varmaan katsella myös Mauno Koiviston hautajaisia.

Maakuntamatkailussa ulkomaalaisen ystäväni kanssa törmättiin myös tällaiseen reiluun kukkopillikokoelmaan.

Kansainvälinen toukokuu

Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt keskellä viikkoa. Ja tästä tuskin tulee kovin syvällinen kirjoitus, asiapäivitys varmaan enemmän. Mutta viikonloppuisin on nyt toimintaa, niin ei ehdi silloin kirjoittaa.

Toukokuu on ollut poikkeuksellinen jo säidenkin puolesta. Yhtään ei näy vielä koivuissa hiirenkorvia ja tällä viikolla on useampana päivänä tullut ajoittain lumisadetta ja rakeita. Päivämaksimi oli tänäänkin 5 astetta. Peltotyöt ovat aivan alkutekijöissä, kyntöä on vähän päästy alkamaan, mutta aurojen kanssa on ollut ongelmia. Vaan ei näissä asioissa nyt mitään hätää ole, lähinnä vain tilannepäivitystä, että kylmä on kevät ja peltotyötkin myöhäisessä aikataulussa. (Vaikka olihan tuossa viime viikolla jo ihan lämpimiäkin päiviä.)

Minulla on nyt kuitenkin ollut aika paljon taas ihan muut mielessä kuin kevättyöt. Tai sanotaan, että sopivasti muutakin niiden ohella. Vaikuttaa olevan taas kansainvälisen toukokuun aika. Tänä vuonna minulla on toukokuussa tapaamisia kaukaa tulleen ystäväni kanssa. On tosi kiva tavata ja jutella pitkästä aikaa (16 vuoden jälkeen) ja olen myös aidosti hyvin kiinnostunut ja innostunut hänen kotimaastaan.

Samaan aikaan tämän vanhan tutun kanssa Suomessa pyörii myös toukokuussa usein lähikaupungissa vieraileva lähetystyöntekijäpariskunta Intiasta. Heitäkin jo lyhyesti tapasin ja ensi viikolla näen vielä lisää. Ja sitten loppukuusta olisi tiedossa juutalaisiin liittyvä viikonloppu.

En voi sille mitään, että jotenkin nämä kansainväliset kuviot aina vähän niin kuin herättävät minut eloon. Tulee sellainen olo, että jos omassa elämässä vielä joskus voisi olla joku selkeämpi toimenkuva, missä kansanvälisyys voisi olla osa elämää. Näitä aaltoja on tullut ja sitten taas mennyt. Pitkiä hiljaisia aikoja omissa Herran prosesseissa ja sitten joku toimintapläjäyksen aika, jonka jälkeen olen taas jo ollut väsynyt ja kaivannut hiljaisia aikoja. Nyt on tällaisen semi aktiivisen toukokuun aikaa.

Jos haluat ja koet, niin rukoile tämän Suomessa toukokuun ajan vierailevan ystäväni puolesta, että tällä ajalla voisi olla positiivista iankaikkisuusmerkitystä hänelle itselleen ja hänen kansalleen. Että tässä toukokuussa voisi tulla myös hänen elämäänsä Jumalan Sanan kylvöä, joka kantaisi vielä hedelmää Jumalan valtakuntaan. ”Ja minunkin puolestani, että minulle, kun avaan suuni, annettaisiin oikeat sanat julistaakseni rohkeasti evankeliumin salaisuutta.” (Ef. 6:19)

”Niin ei siis istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan vaan Jumala, joka antaa kasvun.” (1. Kor. 3:7)

Kananen toukokuun rakeissa.

Paljasta pintaa

Mökkiviikonloppu oli tämäkin. Ja vaikka on jo maanantai, on edelleen ihan viikonloppufiilis tämän vapunpäivän takia. Uusi katto on nyt pään päällä, se tuli nopeasti viime viikon aikana.

Kulunut viikko oli jotenkin sekava. Tuntuu jotenkin selvältä, että olen pinnan kuorimisen prosesseissa. Vanhaa pinttynyttä pintaa avataan auki ja se tuntuu itsestä kamalalta. Ei haluaisi nähdä ollenkaan sitä, mitä siellä pinnan alla on. Ei ollenkaan haluaisi hyväksyä konkreettista syntisyyttään ja se tuntuu pelottavaltakin.  Omakuva on rakentunut tietynlaisten oletusten varaan ja ahdistaa nähdä itsessään niitä puolia, joita ei ollenkaan meinaa pystyä hyväksymään. Mutta siellähän ne ovat kun vain pikkuisen pintaa raaputtaa. Tai sitten vetää vähän voimakkaammin pintalautaa irti.

Kuluneella viikolla olen parikin kertaa ollut jotenkin sisäisesti hätää kärsimässä muutaman uuden paljastuneen asian johdosta. Jumala tuntuu osaavan lähettää erikoistyöntekijänsä joka hommaan. Enpä nyt näitäkään kuvioita olisi osannut etukäteen odottaa. Että näin paljon arjen keskellä yhtäkkiä vedetään sielua paljaaksi, pääsen katsomaan pinnan alle, olen ihan kauhuissani ja pelkään että Jumala on vihainen kun näkee millaisia ajatuksia ja tuntemuksia minulla on. Ja sitten saan taas miettiä, että kenenkäs varassa se pelastus taas olikaan, olikos siellä jotain tekemistä minun mahdollisen hyveellisen ulkokuoreni kanssa vai oliko sillä enemmänkin tekemistä Jumalan armon kanssa? Ja olikos se Jumalan armo 50 %:sta armoa vai ihan 100 %:sta armoa? Sitä pääsee huomaamaan, että vaikka periaatteessa tietää ja uskoo ja ajattelee, että kaikki on 100 %:sta armoa, niin sitten kuitenkin löytyy ne puolet – ja niitä on aika paljon – joissa kuitenkin elää enemmän itsensä kuin Jumalan armon varassa. Ja haluaisi vain pitää kiinni niistä pinnoista, mitkä tätä katastrofia muka vähän peittää.

Onhan minulle joskus profetoitu jotakin ajatuksella ”perhonen tulee ulos kotelostaan”. Itse olen pohtinut täälläkin asiaa vertauksilla ”tipu ulos kuoresta” ja nyt päästään puhumaan asiasta mökin ulkovuorauksen uusimisen vertauskuvilla. Kaikki nuo vertauskuvat kuulostavat oikein kivoilta ja kauniilta, mutta oikeasti tämä prosessi tuntuu tosi pelottavalta. Että kuinka itse kestän omassa kriittisyydessäni ja tuomiohenkisyydessäni kaikkea sitä mitä oikein paljastuu. No, enpä kestäkään. Pääsen ilmeisesti oppimaan armosta ihan ja paljonkin lisää, koska muuten tästä ei tule yhtään mitään.. Totuutta ja armoa, totuutta ja armoa. Siinä näyttää olevan Jumalan tehokkaat työkalut.

Tämä ulkovuorityömaa on jotenkin erilainen, kuin sisäremontti. Sisäremontti oli jotenkin paljon hellempi. Siinä oli paljon oivalluksia siitä kuinka joku muu on kohdellut minua väärin ja että Jumala rakastaa jne. Että Herra haluaa eheyttää lyödyistä haavoista, etten ole absoluuttisen paha, vaan Jumalan kuvaksi luotu arvokas ihminen ym. Jos sisällä ei olisi jotakin eheytettyä, en pystyisi tähän ulkopuoliprojektiin ollenkaan. Ja silti tämä tuntuu nyt hurjalta, kun huomio tulee omaan syntisyyteen taas uudella tavalla. En pysty enää menemään niiden asioiden taakse, mitä muut ovat minulle tehneet. Nyt on kyse ihan omista jutuista. Ihan omasta käytöksestä, ihan omasta lihasta ja sen taipumuksista, eikä kenenkään muun. Syvälle minuuteen saakka menevästä synnistä, itsekkyydestä ja kapinasta, halusta saada kunniaa omalle itselleni, monentyyppisistä nautinnonhalusta ja toisten hyväksikäyttämisestä, ahneudesta, rahan vallasta, haluttomuudesta palvella Jumalaa ja ihan kaikesta semmoisesta, mikä on syntiä itseään ja perkeleestä itsestään, ja ihan minussa niin kiinni enkä voi syyttää niistä asioista ketään muuta. Muuta kuin huomata olevansa ihan läpimenevän armon tarpeessa. Kiltin, viattoman, siveellisen ihmisen identiteetin rakentaneelle henkilölle jotenkin pelottavankin tuntuista. Että oikeastiko sitä armoa riittää, vaikka nämä kulissit tästä kaatuisivat? Voiko se olla totta?

”Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan voisi kerskailla. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa niitä hyviä töitä varten, jotka Jumala on ennalta valmistanut, vaeltaaksemme niissä.” (Ef. 2:8-10)

Tekisi melkein mieli rynniä pakoon Jumalan rakennustyömaalta, mutta onneksi sentään joku osa minussa – henki ilmeisesti, kun liha ottaisi nyt ne jalat alleen- haluaa siihen suostuakin. Ja jäädä sitten vain ihmettelemään, että mitähän seuraavaksi  remppakohteessa paljastuu.

 Kuva 1. Uusi katto eilen, 30.4.
                             

Kuva 2. Uusi katto tänään, 1.5.