Kaikessa Rauhassa

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille … Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.” (Joh. 14:27)

Kuluneella viikolla teemana on ollut stressin tuntemukset. Olen miettinyt ja havainnoinut stressiolotilojani. Huomannut pieniäkin laukaisevia tilanteita, joissa stressi pahenee ja tilanteita, jotka helpottavat oloa. Ja viikkoni on siis ollut aika tavallinen. Stressin tuntemukset kulkevat siellä jatkuvasti mukana eikä tarvita kuin jotain tuttujen ihmisten ääniä, huoneeseen astumisia ja toimintatapoja, kun stressi nousee. Pelkästään tietyissä paikoissa olemiset riittävät stressiin. En oikeastaan yhtään ihmettele tämän jälkeen tapaani usein vältellä joitain kohtaamisia ja ettei jaksa uutta, kun stressiä on valmiiksi jo niin paljon ja se nousee niin helposti. Silloin ei ole hyvä olla ja väsyy.

Stressi eli toisin sanoen pelko ei aiheuta mitään hyviä seurauksia. Kun on stressaantunut, haluaisi eroon vain siitä tunteesta. Seurauksena on monenlaista kieroutunutta juttua aina ruokavaliosta lähtien, kun on vaikeus tehdä pitkäkestoisia hyviä valintoja, ja ajattelee vain lyhytnäköisesti stressin vähentymisen näkökulmasta. Havaintoja olen tehnyt nyt hyvin moniin asioihin liittyen tästä stressauksen näkökulmasta. Kyseessä ei ole niin iso pelko, että se vaikuttaisi juurikaan yksittäiseen asiaan. Minua esimerkiksi jännittävät tilaisuudet, joissa pitää kohdata uusia ihmisiä. Voin kuitenkin aina silloin tällöin ihan hyvin osallistua tällaisiin tilaisuuksiin, kun on hyvä syy. Stressi nousee, mutta sitten se jo menee ohitsekin ja tilanne on voinut olla oikein hyvä. Kuitenkaan elämä, jossa joka päivä tai hyvin usein olisin jatkuvasti tilanteissa, joissa on uusia ihmisiä, olisi stressaavuudeltaan aivan erilainen. Silloin stressi ei purkaantuisi missään vaiheessa ja joutuisi menemään pelkoa päin jatkuvasti. Ja siinä sitten vain väsyn ja väsyn.

Mutta olen siis ollut stressaantunut viimeisen 6 vuoden aikanakin, vaikka piirit ovat menneet hyvin pieniksi. Minusta tuntuu, että olen ollut stressin vaikutuksen alaisena aivan pienestä alkaen. Jännittäminen ja ihmispelko ovat niin tuttuja, niin osa minua, että on ollut todella vaikea tietää ja erottaa mikä on omaa persoonaa ja mikä ulkoa tullutta pelon vaikutusta. Millainen olisin ilman pelkoa? Joskus Jumala on siitä näyttänyt pieniä aavistuksia. Pieniä pelottomia hetkiä, joissa on iloinen ja vapaa.  Mutta sitten sekin on ollut kuitenkin jotakin niin outoa ja kummallista, että pelkääminen on sitten kuitenkin ollut turvallisempaa. Kun on valmiiksi varuillaan, ei tule ammutuksi alas. Valmiiksi käpertyneenä, niin siipiä ei voi repiä. On hämmentävää, että pelosta voi tulla turvapaikka, mutta näköjään voi. Ulospäin näkyvät vain suuret silmät jotka tarkkailevat kaikkea, mikä voi olla vaarallista. En halua tulla nähdyksi, koska silloin raatelijat hyökkäävät kimppuun. Ja sitten kuitenkin on hirvittävän tylsää istua siellä kopissa vain kyttäämässä hetkeä jolloin voisi edes hetken oikoa sulkiaan.

Kuluneella viikolla kuulin myös sairastapauksesta, joka on ilmeisesti erittäin pitkään jatkuneen stressitilan seurausta. Jotenkin tuokin tapahtuma on pysäyttänyt ottamaan tämän stressiasian vakavasti. Ettei se ole leikin asia, mitä keho kestää loputtomiin vaan seuraukset voivat olla vakavia.

Liikunta vähentäisi stressireaktioita kehossa, mutta ihmisten stressaaminen on kovasti paljon vaikeuttanut liikkumaan lähtemistä. Jonkun jumpan lopputulos voi olla stressin suhteen minulla plus miinus nolla, kun stressiä tulee outojen ihmisten parissa olemisesta. Semmoista tämä peruspelkääjän elämä on. Kyllähän se kovasti sisäänpäin käpertyy. Tämä kirjoittaminen on siksi niin hienoa, että saa olla oma itsensä, kertoa vapaasti kaikkea mitä ajattelee ja tuntee, eikä ole vieressä kukaan ihminen kenen reaktioita tarvitsisi tarkkailla ja miettiä.

Jeesus puhuu kuitenkin rauhasta, jonka hän antaa. Sydämestä, joka ei ole levoton. Jumalan rauhasta, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi ja rauhan Jumalasta. Hengen mielestä, joka on elämä ja rauha. Jumalan valtakunnasta, joka on vanhurskautta, rauhaa ja ilo Pyhässä Hengessä. Rauhan tiestä ja Rauhanruhtinaasta.

En muuta voi kuin jättää itseni kokonaan Jumalan käsiin ja katsoa mitä Hän tekee. Uskon että hyvää.

”Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin.” (2. Tess. 3:16)

Romuna rallissa

Elokuun aloitus oli siinä mielessä erilainen, että se tapahtui pitkästä aikaa Suomessa. Viimeiset 6 vuotta, 2011-2016 olen heinä-elokuun vaihteessa osallistunut Ruotsissa järjestettyyn suomenkieliseen Raamattuviikkoon. Se on ollut joka kerta todella siunattu ja ihana Jeesuksen Hengen läsnäolon viikko, josta on saanut paljon voimaa. Tänä vuonna viikkoa ei järjestetty eli nyt on menty arkisemmissa merkeissä.

Mutta on viimeisen parin viikon aikana ihan hienojakin juttuja ollut ja Jumalan hoitoa sitten muilla tavoin. Muutamien tuttujen uskovien kesken oli pienimuotoinen kokoontuminen Keski-Suomessa reilu viikko sitten. Mukana oli myös rallista innostuneita miehiä, niin niinpä sitten itsekin päädyin mukaan katselemaan Neste Rallin erikoiskoetta. Se oli hauskaa vaihtelua arkeen ja itse asiassa herätti kovastikin paljon ajatuksia siitä, mitä on että Jeesus on tie, tiellä pysymisestä jne, ja sitten toisaalta tiehen muodostuvista hankalista ajourista, kun moni ajaa jatkuvasti samasta kohdasta. Ajouria tuppaa muodostumaan pitkän ajan kuluessa niin seurakuntakuvioissa kuin vaikka maatilalla tai missä vaan. Helposti saatetaan luulla että jonkun edellä ajaneen ajoura on se ainoa oikea reitti, vaikka olisi ihan koko Tie käytössä. Sieltä ajourasta on vaan niin vaikea nousta takaisin tielle, kun siitä on tullut oikein syvä.

Sain siis iloisissa fiiliksissä nähdä hullumaisen lujaa ohi päriseviä autoja yhdistettynä keskisuomalaisessa metsässä tarpomiseen. Ja sen jälkeen olen taas tullut tunnelmissa hyvin alas ja laskeutunut syvälle oman arjen ajouriin, joista nouseminen ja uudelle ajolinjalle pääseminen tuntuu inhimillisesti täysin mahdottomalta. Tietynlaiset rutiinit ja ajatusmallit ovat tulleet maatila-arjessa niin vahvoiksi, että vaikka olisi kova halu toisenlaisiin juttuihin, ei kuitenkaan osaa edetä muuta kuin siinä vanhassa urassa. Haluaisin käyttää aikaani vähän toisin. Haluaisin liikkua enemmän. Haluaisin ottaa eläimiä. Haluaisin oman perheen. Ja sitten olen niin rasittunut kaikesta ylimääräisestä murheesta, ettei ole energiaa yhtään mihinkään uuteen, vaan aina vain haluaisi lepoa, kun olisi periaatteessa aikaa tehdä jotakin.

Viime kesänä huomasin ensimmäisen kerran että muistini on heikentynyt. Tänä kesänä asia on ollut taas huomion kohteena, eikä se talvellakaan normaaliksi ollut muuttunut. Uutta asiaa jää mieleen huonommin kuin ennen/normaalisti ja unohtelen paljon enemmän asioita, mitä ei aivan erityisesti ole painanut mieleen. Ja tämä on aika ahdistavaa, kun muistini on ollut tähän asti aika hyvä. En tiedä onko minulla joku sairaus, mikä tätä aiheuttaa. Mutta tavallisessa arjessa olen tässäkin harmittavassa urassa. Sen jälkeen kun 33-vuotiaana jäin burnoutin takia pois palkkatöistä 6,5 vuotta sitten, elämänäni on tietyssä mielessä ollut aivan liian helppoa tämänikäiselle. En ole käyttänyt päätäni juuri ollenkaan uusien asioiden opiskelun merkeissä. Ja kun ei ole tarvinnut olla uusissa ja haastavissa jutuissa, niin toki siinä on sitten välttynyt stressiltä edes jossain määrin. Se on ollut välttämätöntä, kun muuten ei jaksaisi yhtään mitään.

Harmittaa kun stressi ja pelko nousevat niin tosi pienestä. Ihmispelosta, johon törmää joka puolella. Joinakin vuosina olen ollut kansalaisopiston heprean kursseilla, mikä toki on loistavaa aivojumppaa. Mutta kyllä siitäkin on tullut stressiä, kun sitten tulee se tietynlainen pakko opiskella ja osata jotain. Tänä syksynä jossain vaiheessa pitäisi sitten alkaa ne teknisen lautakunnan kokoukset, mikä tuo mukanaan paljon uutta. Mutta minua myös ahdistaa ja stressaa se kuvio ja täysin uudet ihmiset. Haluaisin uusia juttuja, mutta ei meinaa uskaltaa. Jatkuva pelkoa vastaan meneminen on todella uuvuttavaa. Siihenhän töissäkin aikanaan väsyin, kun jatkuvasti piti pakottaa itseään tekemään asioita ja mennä ihmispelkoa päin. Sen jälkeen en ole itseäni niin paljon pakottanut, mutta sitten ei tule tehtyä oikein yhtään mitään, eikä ainakaan uusia juttuja. Ja kuitenkin tietynlainen pakkopulla kulkee arjessa mukana joka päivä. En ole nytkään vapaa, vaan minulta odotetaan jatkuvasti kaikenlaista maatilakuvioihin liittyen, enkä osaa olla vapaana toisten odotuksista, vaikka olen totaalisen väsynyt niihinkin.

Olen oikeastaan aika ihmeissäni kuitenkin siitä, että nyt on jotakin tämmöisiä juttuja mitä haluaisin. Että mites nyt yhtäkkiä uskalla haluta jotakin? Pitkään aikaan en ole halunnut yhtään mitään. Nyt haluaisin perheen ja eläimiä. -What? Maatiaislehmiä ja lapsia. -Anteeksi mitä? Ja kanoja totta kai.

Kroppa ja muisti rapistuu ja se kyllä pelottaa. Jos Jumala ei anna voimaa uuteen ja vapauta ihmispelosta ja tuo jatkuvan ylimääräisen stressin elämääni jään kyllä loppuelämäksi todella syviin uriin ja todella tylsälle tielle. Yksin jäämisen pelko on myös suuri. Olenko ikuinen sivustaseuraaja ja vain muiden elämänkuvioita ihmettelevä? Sivustaseuraaminenkin on joskus ihan tarpeeksi jännittävää, varsinkin rallikuskien touhuja seuratessa. Mutta voisiko tämä tien varrelle hyytynyt ja sinne kohta romuttunut ajokki vielä jollain lailla päästä liikkeeseen mukaan? Vaikka sinne ihan viimeiseksi, kun kaikki muut ovat jo kaasuttaneet aikapäiviä mutkien taa. Voisiko joku taivaallinen huoltotiimi vielä saada tämän romun liikenteeseen?

P.S. Jumala huumorintaju ja ajoitus on kyllä hellyyttävää. Kirjoittaessani (ja itkiessäni) noita viimeisiä lauseita vilkaisin sivusilmällä ulos ikkunasta ja siinä vietiin juuri hinauksessa jotakin vanhaa pikkuautoa.. :) Että jos pääsisi sitten edes hinaukseen..

Sana sydämessä

”Hänessä teidät on myös ympärileikattu, ei käsin tehdyllä ympärileikkauksella vaan lihan ruumiin riisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella.” (Kol. 2:11)

Hengen työ sydämessä jatkuu ja jatkuu. Aina on uutta paksua lihaa vastassa. Omaa itseä, omaa tahtoa, omia toiveita, omia haluja, omaa sitä ja tätä. Tänään halusin pysähtyä ja kirjata ylös spontaanin rehellisesti  - ilman sen kummempaa syvempää ajattelua - asioita, jotka ovat minulle tärkeitä/rakkaita/mitä haluan. Listasta tuli hyvin itsekäs eikä yhtään Jeesuksen tai lähimmäisten asioihin suuntautunut. Päällimmäisenä olivat puhtaasti oman elämän asiat. Tai ei ehkä niinkään asiat vaan se oma elämä yleensä, että se oma elämä olisi jonkinlaista ja Jumala voisi sitten avittaa siinä, että se oma elämä olisi jotakin. Eli ihan järjestys sekaisin. Tai siis lihan näkökulma, ei Hengen.

Luonnolliselle ihmiselle on luonnollista, että oma elämä on tärkein ja ensin. Mutta Jeesus (ja Raamattu muutenkin) antaa ymmärtää, että Jumalan olisi tarkoitus olla ykkösenä rakkauslistalla. ”Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi.” (5. Moos. 6:5) Ja miten syntiinlangennut itsekäs ihminen siihen sitten pystyy? Ei mitenkään. Omat asiat ovat aina edellä ennen Jumalan asioita. Ellei Jumala sitten ole saanut tehdä ja vaikuttaa sydämessä tuota Kristuksen ympärileikkausta, lihan ruumiin riisumista.

Tuntuu pelottavalta nähdä oma itsekkyys ja haluttomuus Jeesuksen asioille. Pelottavalta, koska tietää, että näille asioille ei itse voi yhtään mitään. Tämmöinen minä olen. Lihan puolesta juuri tämmöinen. Ei mitään intoa eikä paloa Jumalan asioille. Paitsi silloin kuin toivoo itse saavansa Häneltä jotakin apua omiin juttuihin. Itsekkyys sielläkin.

Mutta ei kai tämäkään Jumalaa yllätä? Eikö juuri tämän ihmisen läpeensä syntisyyden takia Jeesus ole lävistetty? Eikö Hänen Henkensä ole kuitenkin voimakkaampi kuin liha ja pystyy avaamaan paatuneimman, rikkinäisimmän ja pelokkaimmankin sydämen? Minä vain tunnustan, että minulle minun oma elämäni on tärkeämpi kuin Jeesuksen elämä. Voisitko Herra vielä muuttaa tämän järjestyksen? Kiitos, että olet ostanut minut omaksesi ja saan olla Sinun omaisuuttasi.

Tänään luin 1. Kuningasten kirjasta 17 luvusta Eliasta Sarpatin lesken luona. Leskellä oli vain hiukan jauhoja jäljellä, joista aikoi tehdä viimeisen leivän itselleen ja pojalleen, mutta sitten Elia tuli ja pyysi tekemäänkin ensin leivän hänelle. Tuon leivän jälkeen jauhot olisivat loppu eikä leski ja poikansa saisi mitään. Mutta Herra lupasikin: ”Jauhot eivät lopu ruukusta eikä öljyä puutu astiasta. Näin on siihen päivään asti, jona Herra antaa sateen maan päälle.” Viimeisistä rippeistä leipä Herran palvelijalle eikä itselle. Sitä haluaisi ensin saada niin runsaasti kaikkea, mistä sitten voisi antaa. Runsaasti rakkautta, runsaasti iloa, runsaasti energiaa ja jaksamista, josta sitten voisi antaa Herran palvelukseen. Mutta että niistä voimien rippeistä, jonka jälkeen ei enää itse jaksa mitään? Viimeinen pisara rakkautta jollekin toiselle, kun oma astia on aivan tyhjä ja huutaa täyttymistä? Toisen ilahduttaminen, vaikka suru täyttää omaa sydäntä? Ja kuitenkin tämä näyttäisi olevan tie. Viimeinen pisara rakkauttani Jeesuksen käsiin.

”Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, jopa omaa elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni. - Niinpä yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Luuk. 14:26, 33). Ei mitään omaa. Vai Jeesuksen kaikki. Elämäkin. ”Minä olen rakkaani oma, ja rakkaani on minun – hän, joka paimentaa liljojen keskellä.” (Laul. 6:3)

Surupuku

Täällä taas olen kirjoittelemassa muutaman viikon tauon jälkeen. Kuluneeseen kolmeen viikkoon on sopinut paljon hyviä hetkiä ja tavallista arkea, mutta myös pettymys ja surua.

Minun on näköjään edelleenkin vaikea ymmärtää, että Jumala jaksaa välittää sydämestäni ja kaikesta siitä mitä siellä on. Että Hän jaksaa kaivaa esiin asioita, joista en itse osaa välittää, jotka haluaisin vain unohtaa ja mennä eteenpäin. Ja kuinka kivuliaita nämä esiinkaivamisprosessit taas ovatkaan. Olin jo luullut, että tämä laji olisi ohi ja sitten aina löytyy uutta ja uutta.

Eli odotin yhtä tilannetta ja se ei sitten toteutunutkaan. Tuli vain este, ihan luonnollinen juttu. Mutta siitä pettymyksestä tuli jonkinlainen viiltohaava kaikenlaisen surumielisyyteni laajaan mereen. Miten voi olla näin paljon surua tavallisessa ihmisessä, jolle ei edes ole tapahtunut mitään erityisen järkyttävää? Surematonta surua, itkemätöntä itkua. Materiaalia, joka niin herkästi voi muuttua katkeruudeksi. Mihin tämän kaiken surun voi tyhjentää? Missä on vuosikymmeniä kertyneen ja vanhentuneen surun ongelmajätelaitos?

Suru on minulle ollut aina vaikeaa. Tai siis toisten surun kohtaaminen. Varmasti siksi, kun itse on niin täynnä sitä ja jotenkin vähän hukassa sen kanssa. Mieluummin yritän liian nopeasti kääntää asioita positiiviseen kuin jaksan lohduttaa ja olla surussa läsnä. Tai uskaltaa antaa luvan omalle surulleni toisten seurassa, kun en halua rasittaa sillä muita.

Suru kuitenkin näyttää kerääntyvän ja jäävän odottamaan pitkiäkin aikoja. Kun pitää vain jotenkin selvitä päivästä toiseen. Kasata sirpaleet ja jatkaa matkaa raskaalla sydämellä. Kunnes joku pieni pettymys osuukin juuri siihen säiliöön, missä vanhentunut suru on varastoituna.

Suru tekee elämän raskaaksi. Ei vain jaksaisi paljoakaan. Eikä ainakaan mitään negatiivista, mitä normaalissa elämässä kuitenkin aina vastaan tulee. Tavalliset arjen asiat pelottavat, kun elämä on raskasta jo valmiiksi eikä ylimääräisiin pettymyksiin olisi varaa.

Olen ollut nyt 6 ja ½ vuotta pois ”tavallisesta työelämästä”. Tuntuu erikoiselta olla 40 v ja elää elämää, joka sopisi ehkä paremmin perusterveelle 70+ eläkeläiselle. On maatilan työkuviot, mutta se on osaltani hyvin vaikeasti selitettävää enkä osaa käyttää siitä sanaa työ. Toisaalta on suurta turhautumista ja halu suurempaan aktiivisuuteen ja toisaalta väsymystä ja pelko ettei jaksa ja on vain pakko. Päivät menevät surun ja pelon sitoessa voimia.

Eilen ja edellispäivänä olin vapaaehtoisena hengellisessä kesätapahtumassa, siellä kahvilan kassalla. Pelkojani kuvaa aika hyvin sekin, että kun minua pyydettiin tuohon tehtävään, olin aika vakuuttunut, etten kunnolla pysty siihen. Siis ajattelin vain, etten opi käyttämään tavallista kassakonetta ja kortinlukulaitetta (ja etten jaksa seisoa niin pitkään). Ja että jotenkin muutenkaan se vaan ei ole ”minun juttu”. Menin tehtävään, kun lopulta työntekijän tarve tuohon oli niin suuri, eikä muka ketään muuta löytynyt. Ja sitten sainkin kokemuksen, että pystyn vielä oppimaan jotain uutta. Työvuoron pituus oli ensimmäisenä päivänä 5 ja toisena 7 tuntia liki jatkuvassa asiakasvirrassa. Kaikki sujui oikein hyvin (ja siellä oli tuolikin). Aivan yllättäen sain itselleni tosi harvinaisen jutun – positiivisen työkokemuksen. Voiko tällaistakin olla olemassa?

Heinäkuu on puolessa välissä.  On vähän suru siitäkin, ettei eteenpäin ole oikein mitään kesäohjelmaa tai menoa tulossa tai tiedossa. Tuleeko sitten suremista ohjelmaan vai mitä, nähtäväksi jää.

Tänään nyt on ainakin ihan lämmintä säätä, että jonnekin ulos pitää lähteä vähän lompsimaan. Ihan hyvin on kaikki kuitenkin. Jumalan kädessä – ei minun.

”Sydän tuntee oman surunsa ”(Sananl. 14:10a)

”Jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin samaan vaakakuppiin. Ne painavat enemmän kuin meren hiekka” (Job. 6:2-3a)

”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän” (Ps. 34:19a)

Kanaemon odotus

Kanauntuvikkoja näkee niin harvoin livenä. Edellinen kertani taisi olla 2010, kun olin silloisessa työssäni siitoskanalassa valokuvauskeikalla. Ja nyt viime viikolla sain olla katsomassa kananpoikia ja pitää hetken yhtä kädessä. Tuttuni kana oli alkanut hautoa, 11 untuvikkoa oli kuoriutunut ja minä kovasti halusin pitkästä aikaa nähdä tipuja. Tässä yksi niistä 11:stä:

Tipuja oli monen värisiä, mutta kädelle ja kuvaan päätyi tämä hyvin peruskananpojannäköinen kananpoikanen. Muut olivat tuossa vaiheessa vielä niin kovasti emonsa alla pimeähkössä nurkassa, ettei olisi saanut mitään kuvia. Mutta on tuo kanankin hautominen niin ihmeellinen juttu. Normaalisti kanat liikkuvat paljon, kuopivat ja touhuavat jatkuvasti ja sitten yhtäkkiä meneekin päälle hautomisvaihde, että istunpa tässä näiden munien päällä kolme viikkoa liikkumatta mihinkään. Jumalalla on mielenkiintoisia koodauksia. Olisi kyllä hauska joskus vielä oikein läheltä seurata tämä kanaemoprosessi. Mutta on tämäkin nyt kiva, että olen saanut nähdä pitkästä aikaa tipuja. Ja sitten voin tutultani kysellä kanakuulumisia ja ehkä joskus nähdä kuvia, että miten poikaset kehittyvät jne.

21 päivää hautomista. Tuntuukohan se kanasta pitkältä ajalta? Tekeeköhän sen mieli kesken kaiken lyödä hanskat tiskiin ja että pitäkää tunkkinne? Muut kanat pitävät hauskaa ulkona kuopien ja kaakattaen, ja tämä yksi vain istuu sisällä ja hautoo ja hautoo. Eikä sillä ole edes kalenteria, mistä voisi laittaa rastia ruutuun aina kun yksi päivä on mennyt. Ja mitä jos munat eivät olekaan hedelmöittyneitä ja 21 päivän istuminen menee ihan hukkaan?

”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14) Raamatussa on useasti ajatus Jumalan odottamisesta. Se on ihmiselle vaikeaa ja alkaa pelätä, että jos mitään ei koskaan tapahdukaan. Onko kaikki sittenkin aivan turhaa? Olenko aivan hullu kun odotan Jeesuksen paluuta ja ajattelen siihen valmistautumisen olevan tärkeää? Pitäisikö sittenkin keskittyä aivan muihin juttuihin? Tai kun odotan Jumalan apua maatilakuvioihin ja mahdolliseen elämänkumppaniasiaan eikä kummassakaan ole tapahtunut koko elämäni aikana mitään selkeää näkyvää liikahdusta sellaiseen suuntaan, mikä tuntuisi selkeältä Jumalan väliintulolta ja hyvin konkreettiselta avulta. Mutta ehkä tässä(kin) minulla on ihan kananaivot. Että sitä vaan hautoo ja odottaa. Odottaa ja odottaa ja odottaa. Ja sitten jonain päivänä kuuleekin jotain piipitystä sieltä munan sisältä, vaikka ei vieläkään mitään näekään. Että siellä sittenkin on uutta elämää.

Tässä kesäkuussa tuli täyteen 9 vuotta blogien kirjoitusta. Ei todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkään. Mutta tästä vaan tuli jotenkin minulle sopiva juttu. Munia ja hautoa asioita. Enkä tiedä onko tässäkään yhtään mitään järkeä. Mutta minä vaan kirjoitan, kun se on jotenkin sisäänrakennettua. Ja sielläkin jossakin kananaivonsopukassa on se usko, että tämäkin vielä joskus tulee päätökseen. Että jotakin elämää tulee esiin. Etten ole istunut pesässäni turhaan. Ja vaikka sitten olisinkin, niin sekin on vain ihan normaalia kananelämää.

Kuuluisiko sieltä munan sisältä jo ihan pientä ääntä tai liikehdintää…?

”Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani.” (Ps. 43:5)

Asennetta kotipesään

Kesäkuusunnuntaikaunistapäivää. Pientä yllättävää myllerrystä on juuri mielessä, joten on vähän vaikea keskittyä kirjoittamiseen, mutta jotakin kuulumisia ainakin.

Viime kirjoituksen jälkeen lähdin viikoksi mökkiini asustelemaan ja sen jälkeen olen ehtinyt olla jo taas viikon kerrostalollakin. Mökille en kesällä enää ole pidempään aikaan menossa asumaan, kun viime viikolla sinne saapui kesäasukas nro 1 ja nyt alkavalla viikolla on tulossa kesäasukas nro 2. Ja olen oikein iloinen ja kiitollinen näistä kesäasukkaista. Onhan tämä tosi erilaista, että maatilan vieressä olevassa mökissä asustelee nyt uskovia tuttujani, joiden seura on oikein kivaa. Kuluneella viikolla ollaan katseltu mökkiin liittyviä asioita, oltu vähän kävelyllä ja semmoisia pieniä juttuja, mitä siinä nyt sitten ihan luonnostaan tulee. Hommasin kesäasukkaalle myös hieman puutarhanhoitovälineitä, jotta hän pääsee toteuttamaan  pihankuopsutusintoaan, mikä tuollaisessa miljöössä helposti virittyy.

Minulla näyttää virittyvän ajoittain tämän kerrostalopesän järjestelyinto. Tosin se sitten helposti laimeneekin ja taas on kaaos valmiina. Olisi kiva, jos täällä olisi paikat järjestyksessä, mutta ihmeesti tavarat aina vaeltelevat minne sattuu ja vaatteilla tuntuu olevan hyvin vaikea pysyä kaapissa. Olen jo pitkään suunnitellut uuden hyllystön hankintaan, joka auttaisi vähän järjestystä, mutta sitten taas tulee jotain muuta eteen enkä saakaan aikaisesti ostoja. Ikkunanpesu on myös ihmeellisen siirtyvää sorttia oleva työ, mutta aion sen kyllä vielä tehdä. Viime kesänä en pessyt täällä ikkunoita ollenkaan, kun kahdessa paikassa asuminen vei energiat siitä. Nyt kun kesäasukkaat pitävät mökkiä kunnossa, niin voisikohan itse saada enemmän intoa tämän kaupunkikodin järjestelyihin.

En haluaisi olla itselleni enkä kellekään muulle ankara kodin tai pihan sekaisuudesta. Se on täysin ulkoinen asia, eikä kerro mitään sydämestä. Itse kuitenkin kovasti nautin siisteydestä ja sitten jotenkin ahdistaa kun tavaroita pursuaa eikä ole energiaa järjestyksen pitoon omassa kodissa. Pitkään jatkunut ongelmani on, että energia menee muualla, toisten toiveisiin ja mielipiteiden vaikutuksiin ja sitten oma pesä jää hoitamatta. Tähän kuuluu myös omasta terveydestä ja kunnosta huolehtiminen. Tämä surettaa ja siihen toivoisin vielä ihmeellistä muutosta. Negatiivisen vaikutuksen ja ilmapiirin merkitys on pidemmän päälle tosi suuri. Eikä minussa itsessä ole mitään voimaa vastustaa sitä, kun sellaisen vaikutuspiirissä on – vetäytyminen vain ainoana keinona päästä pois. Siksi tuntuu ihanalta aina välillä saada olla aidosti iloisten ja positiivisten ihmisten seurassa. Tuntuu, että imen sellaista vaikutusta kuin pesusieni ja heti tulee paljon parempi mieli.

Viime aikoina olen miettinyt asennekysymyksiä. Ehkä ihan sitä klassista onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Mutta enemmän olen miettinyt tekemisen näkökulmasta ja asenteesta tekemiseen. Että voisi nähdä oleellisena sen asenteen että haluaa tehdä jotain ja on valmis jopa kärsimään vaivaa, eikä niinkään oleellisena sitä millainen lopputulos on. Ja tarkoitan nyt ihan asennetta arkisiin käytännön asioihin. Minulle on tullut hyvin (lopputulosta/työtapoja) arvosteleva mieli, mikä helposti estää tekemästä yhtään mitään. Virheiden ja väärintekemisen pelko on niin suuri. Siis niiden ulkoisten asioiden, silmillä nähtävien asioiden pelko. Sen sijaan peittoon jää sydän, halu ja motiivi tehdä. Se jää kaiken alle, vaikka varmaan siellä jossain vikiseekin. Eikö kuitenkin ole tärkeämpää että sydämestään haluaa tehdä jotain, ja lopputulos on ihan sivuseikka. Jos vaikka joku haluaisi tulla pesemään ikkunani, niin eikö se olisi todella hieno ja kaunis asia? Ja jos sitten lopputulos olisikin hyvin raitainen versio..? Ajattelisinko että parempi kun ei olisi tullutkaan? Toivottavasti en, koska se peittäisi kokonaan kauniin asenteen.

Työnantajanakin tätä ajatustapaa pääsen kyllä harjoittamaan liki päivittäin. Olenko iloinen työntekijöiden tekemisistä ja halusta tulla meille töihin vai olenko äreissäni asioista, joissa tapahtuu virheitä tai lopputulos ei ole sellainen kuin odotin syystä tai toisesta? Olen hyvin kiitollinen työntekijästämme joka ei vingu eikä valita erilaisia tehtäviä eikä oikein mistään muustakaan, vaikka periaatteessa voisi ihan aiheellisesti valittaa monenlaisesta. Ihailen hänen asennetta palvella, se on poikkeuksellista.

Minulta on monessa kohtaa arkisen palveluksen asenne kyllä ihan hakusessa. Koen vieläkin jossain mielessä ja asioissa olevani ihmisten pakotettu orja enkä Jumalan vapaa palvelija. Ja tarvitsen itseni ulkopuolelta apua vapaaksi pääsemiseen. Katsotaan mitä Jumala tekee. Uskon että erilaisista orjuuksista vapauttaminen on juuri sitä mitä Jeesus haluaa tehdä. Että hän on Vapauttaja. Sittenkin, vaikka orjuus on ollut hyvin pitkä ja alkaa olla hyvin vaikea uskoa että se koskaan loppuisi. Mutta sittenkin, Hän on Vapauttaja.

”Olkoot kupeenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Autuaita ovat ne palvelijat, joka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta! Totisesti, minä sanon teille: hän vyöttäytyy, asettaa heidät aterioimaan ja menee palvelemaan heitä.” (Luuk. 12: 35,37)

Kesäkausi alkaa

Aktiivitoukokuu on ohi ja tuntuu oikein kivalta taas viikonloppu, jossa on aikaa myös olla ihan omassa rauhassa. Prosessit näyttävät kyllä heti tulevan takaisin, kun niille vain tilaa on.

Viime viikonloppuna Ruotsissa teemaksi nousivat muiden asioiden ohessa Hengen ja lihan erottaminen, parannuksen tekeminen, syntien tunnustaminen ja muut tämäntyyppiset asiat. Näitä teemoja on toki pyöritellyt itsekseen jo aiemminkin, mutta toki ne nousevat vahvemmin esiin, kun yhdessä muiden kanssa ollaan samojen teemojen äärellä. Ja kuinka vaikealta nämä asiat tuntuvatkaan. Kuinka pelottavalta tuntuu nähdä omaa syntisyyttä, sydämen kylmyys, itsekkyys, saastaisuus, toisten hyväksikäyttö omien tunne- ym. tarpeiden täyttämiseen, läpimädät motiivit Jumalan palvelemiseen tai totaalinen haluttomuus palveluun. Ja vaikka itsessä ei ole mitään rakkauden vaikutusta, niin tuntuu, että silti jotenkin pitäisi yrittää – lähinnä toisten mielipiteiden takia. Itsessä on vain syntiä ja tyhjyyttä.

No toki sitten on Henki. Ilman Henkeä ei voi edes ymmärtää syntiä, että onhan se lohdutus ja toivottavasti oppisi ajattelemaan että myös ilo, kun Henki paljastaa syntiä – onhan se Hengen toimenkuvaa: ”Kun hän tulee, hän osoittaa maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.” (Joh. 16:8) Lihan pelko on kuitenkin aika kova: kelle ja missä ja kuinka tässä nyt täytyy alkaa syntejä tunnustamaan.. Joutuuko siinä julkisen häpeän alaiseksi.. Onko se turvallista..

Tänään surettaa eniten sydämen kylmyys. Kykenemättömyys iloita toisen ilosta. Tunnustan kateuteni enkä edes osaa nähdä sitä pahana asiana. Aivan kuin minulla olisi oikeus olla kateellinen, vaikka se on syntiä. Eikö tällainen asia olisi kuulunut ennemminkin minulle, joka sentään olen odottanut jo paljon kauemmin? Sydän on musta, mutta sitten vain esitän, niin kuin kaikki olisi hyvin, vedän päälle valheen valkoisen kaavun. Kun en tiedä mitä muutakaan voisin. Muuta kuin itkeä Jumalan edessä.

Saapa nähdä millainen kesä on edessä. Tämän kesän uutuus ovat kahdeksi kuukaudeksi mökkiin tulevat kesäasukkaat. Muuten en oikein osaa/uskalla odottaa kesältä mitään. Toivon kovasti, että voisi olla yhteyttä eikä yksinäisyyttä, mutta se on se vaikein ja kipein asia. Välillä haaveilen myös eläimistä ja jotenkin todellisesta Elämästä maatilalla. Jeesuksen läsnäolosta ja Sanan todellisuudesta siellä. Että Henki vielä voisi sytyttää ja tehdä eläväksi sen mikä on kuollutta. Että Jumalan Tuli voisi palaa.

Onhan minulla sitten ihan uusikin juttu, mutta siitä en ole kuitenkaan osannut iloita. Kuluneella viikolla sain kuulla, että minut on valittu kaupungin tekniseen lautakuntaan. Jepjep. Nämä Jumalan tiet menevät kyllä jossain ihan käsittämättömissä paikoissa.. Tai siis todella toivon, että tämä on Jumalan tie, koska muuten ei tule kyllä yhtään mitään. Olin niin helpottunut, kun en tullut valituksi valtuustoon ja sitten päädyn tekniseen lautakuntaan, jossa on kokouksia ilmeisesti paljon enemmän kuin kaupunginvaltuustossa. Kyllä tämä jännittää. Siellä kaupungintalolla oli niitä kanapatsaita, mitä olen ihmetellyt. Ja sinne minun polkuni nyt sitten näyttää johdattuvan. Kohta olen ilmeisesti viemäriasiantuntija tai jotain.

Että tämmöisissä merkeissä olisi kesä 2017 alkamassa. Aika lailla tyhjän oloisena. Ei muuta voi kuin pyytää, että Henki saisi täyttää ja tehdä eläväksi.

”Mutta kun Totuuden Henki tulee, hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut [Jeesuksen], sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.” (Joh. 16:13-14)