Lämpöistä äitienpäivää

Onpas ihmeellinen helleaalto, eikä toukokuu ole vielä edes aivan puolivälissä. Aivan I-HA-NAA kevättä. Niin valtavan kaunista. Toukokuun lehtivihreä on niin pirteä ja tuore. Puiden lehtien ja ruohon kasvun voi melkein kuulla. Kaikki on taas alussa ja kaikki on mahdollista. Hetken vielä pihat näyttävät siisteiltä, ennen kuin ruoho jo tuntuu liian pitkältä siellä ja täällä. Itse tulin ihmettelemään tätä kaikkea mökille. Kolme yötä olen täällä jo ollut ja katsotaan kuinka pitkään pysyn. Ihana olla vähän enemmän luonnon helmassa tällaisella kevätsäällä. Ja toki tässä on myös lähellä maatilaa, jossa myös tapahtuu toukokuussa kaikenlaista.

Vaikka on nyt ollut näin valtava lämpöaalto, peltotoimet ovat kuitenkin vähän myöhässä. Kyntöjä on aloitettu, mutta kaikki äestykset ja kylvöt ovat vielä edessäpäin. Toisen kausityöntekijän sairastuminen ehti jo aiheuttaa ihmetystä, eikä tiedetty pystyykö hän olemaan kylvöissä mukana. Ehkä nyt sitten kuitenkin pystyy. 82-vuotias isäni on selvästi väsyneempi tänä kuin viime vuonna ja toivon, ettei hänen kovin paljon tarvitsisi tehdä. On vaikea olla stressaamatta, vaikka yritän joka päivä itselleni muistuttaa, että asiat ovat Jumalan varassa, eikä minun. Silti ajatus myös laukkaa tulevaisuuteen eikä edelleenkään voi ymmärtää, miten tämä kuvio jatkossa toimii. Ja olikos sitten kuitenkin jotain semmoista juttua Jeesukselta, ettei huomisesta tarvinnut murehtia, vaan ihan yksi päivä kerrallaan riittää..

Mökin maalaus ehti pikkuisen alkaa ennen kuin peltotyöt tulivat vastaan. Olen ollut tyytyväinen valittuun italian punaiseen sävyyn. Vertauskuvissa siitä ollut tullut Jeesuksen veri, joka lopulta kattaa kaiken. Myös ne mahdolliset esi-isien synnit, joihin viime kirjoituksessa viittasin. Kaikki vanha saa olla Jeesuksen veren alle kätkettyä. Ei tarvitse muistella menneitä, kun Jeesuksen veri ne kätkee. Eikä tarvita omia peittely-yrityksiä. Asiat valoon ja armoa niiden päälle. Ja kaunista tulee.

Tänään äitienpäivänä sain kokkailla täällä mökillä jotakin sapuskaa omalle 83-v äidille, ja sitten vietettiin pienimuotoinen äitienpäivälounas. Ihan kiva hetki. Moni juttu on usein helpompaa, kun ollaan edes hetki pois tuolta maatilan päärakennuksesta. Siellä asiat ovat niin urautuneet, että on vaikea viettää edes rentoa hetkeä yhdessä. Hassua kyllä, tässä 100 metrin päässä se onnistuu heti jo paljon paremmin.

Helmikuun yhdessä kirjoituksessani heittelin ajatusta, että vanhempani muuttaisivat pois maatilan päärakennuksesta. Otin asian puheeksi myös livenä heille itselleen. Sen enempää tuo ajatus ei sitten ole tuulta siipien alle saanut ja toki sen ymmärränkin. En varmaan itsekään 82-vuotiaana olisi innokkain muuttaja, kun en ole sitä nytkään. Ja kieltämättä itseäkin jännittää se asian seuraava askel. Muuttaisinko sitten itse päärakennukseen? Yksin? Onhan se tosi outo ajatus kuitenkin. Kerrostalokopissa en tunne itseäni juurikaan yksinäiseksi, eikä asunnossa olisi toiselle kunnolla tilaa, joten asumismuoto ei suoranaisesti muistuta yksinäisyydestä, vaikka toki asia muuten on mielessä. Mutta jos asuisin maatilan päärakennusta yksin, en voisi välttyä joka huoneessa kumisevalta ajatukselta, että olen oikeasti yksin. Ja ennen kuin sinne muuttaisin, haluaisin tehdä melkomoiset remontit, koska sitten 1970-luvun mitään kummempia remontteja ei ole siellä tehty. Enkä sitten tiedä kestäisikö mun pää niitä kaikkia loputtomia päätöksiä, mitä pitäisi tehdä, kun remonttiin ryhtyisi. Mut ensiksi pitäisi tietysti haluta asua siinä. Ja se taas tuntuu järjettömältä yksin. Eli kaikki kiertyy siihen iänikuiseen asiaan – kun minä olen yksin. Ja kenties maatila on yksi iso syy yksinäisyyteeni. Kenties. Sitä tarina ei suoraan kerro, mutta kenties. Aika suurella todennäköisyydellä kenties.

Tämä pohdinta vie nyt sinne jonnekin, mitä en niin kovasti itsekään halua ajatella. Kun haluaisi vain luottaa Jumalan johdatukseen sitten kuitenkin. Että suunta voisi kuitenkin olla hyvä, vaikka eteenpäin ei näekään. Että joku pointti tässä kaikessa kuitenkin olisi.

Eli nyt sitten vielä vain ulos nauttimaan kevään kauneudesta. Aina välillä kyynelten läpi, mutta on siellä nyt huippukaunista siltikin. Ja niin ihanan lämmin.

"Hän meni, ei pukkien eikä mullikoiden veren kautta vaan oman verensä kautta kertakaikkisesti kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." (Hepr. 9:12)

Italian punaista ilta-auringossa.

Punaista, valkoista ja kaikkia muita ihania värejä

Mieli on paljon parempi nyt kuin viimeksi kirjoittaessani. Kiitos rukouksista. J  Fiilis muuttui jo heti siellä tilaisuudessa, jonne viimeksi kirjoittamiseni jälkeen lähdin ja sen jälkeen on ollut oikein hyviä päiviä taas. Ihan suorastaan iloisia päiviä. 2. päivä toukokuuta sain automatkalla ruokaostoksilta maatilalle oikein innostavan kesäajatuksen ja suunnitelman. Sen toteutumiseksi on otettu pieniä askeleita ja voipi olla että kesäkuussa on jotain pientä uutta kerrottavaa.

Toinen juttu, mikä on pitänyt pirteänä on mökin ulkosivuremontti. Kävin maalikaupassa kysymässä punaisia värivaihtoehtoja, mutta jotenkin keikalta tuli mukaan paljon muutakin. Ylipäänsä värit. Kuinka paljon kaikkia ihania värejä onkaan olemassa ja kuinka hauskasti voisi ties mitä maalata. Mielikuvissani maatilan kaikki rakennukset tulivat erilaisen kirkkaan värisiksi, sekä lisäksi vaaleanpunaisia ja turkooseja ovia, limenvihreitä ja oransseja ikkunalautoja, koristeellisia yksityiskohtia siellä ja täällä. En tiedä miksi nämä värit innostavat niin kovasti. No, tykkään niistä vaan valtavan paljon ja Suomessa värimaailma on aika usein aika yksitoikkoista. Maali-innostukset ja valinnat muistuttavat 7 vuoden takaisista tapetinvalintatouhuista, joita kovasti mietin täällä omassa asunnossani silloin. Lopputulos oli hyvin värikäs, mutta yhtään en ole katunut tai kyllästynyt.

Punaisesta mökistä on kuitenkin tulossa peruspunainen mökki. Katsotaan, jos kuitenkin jonkun pikkuisen poikkeavan kuvion siihen keksisin ja saisi ideani vielä läpikin. Lähinnä mietin jotain persoonallista tatsia ikkunakehyksiin.

Muuten remontti on edennyt siten, että vanhat maalit on nyt raavittu pois ja joitain lahonneita ja repsahtaneita lautoja ja rimoja on korvattu uusilla. Näiden huonojen lautojen korvaamisten jälkeen kokonaisuus on jotenkin reippaaman ja suoremman oloinen. 

Ja kuinka ollakaan juuri samaan aikaan kun näitä muutamia huonoja lautoja vaihdettiin uusiin, pääsin itse harjoittelemaan suoristusjuttuja. Muutamien ihmisten kanssa on nimittäin tullut tietyllä lailla lepsuiltua vähän pidemmän aikaa, annettu periksi siellä missä olisi pitänyt olla jämäkämpi ja niin on sitten puolin ja toisin totuttu touhuun, vaikka se ei kummallekaan ole hyvää tehnyt. Kuitenkaan ei ole aina ihan helppo asettaa rajoja uudelleen, jos ne ovat jonkunlaisiksi jo muodostuneet. Ja silti asia ennemmin tai myöhemmin esille nousee. Jotakin Jumala on kuitenkin taas sisäisessä maailmassa suoristanut, kun suht helposti pystyin tämän uuden rajanasetuksen nyt tekemään. Sitten siitä oli seurauksena toisen reaktio, joka onneksi oli myös suoristuva. Ja sitten siitä toisen reaktiosta tuli taas itselle paljon ajateltavaa omaan elämään. Ja tarvetta pyytää Jumalalta suoristusta joihinkin ihan muihin juttuihin. Kuten esimerkiksi apua asiaan: ”Älä himoitse lähimmäisesi taloa. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiaan äläkä mitään, mikä kuuluu hänelle.” (2. Moos. 20:17)

Maalien ja muiden juttujen seassa olen vielä miettinyt sadan vuoden takaisia asioita eli vuoden 1918 tapahtumien ja sisäisen sotatilan seurauksia omaan elämääni. Olen useampia vuosia ajatellut, että näiden tapahtumien vaikutukset jotenkin elävät edelleen omalla kohdallani. Sellaisina kummallisina piilovaikutuksina, jota tapahtumista vaikeneminen, niiden pelkääminen ja ties mitkä muut jutut ovat vaikuttaneet vaikeuksina arjen normaaleissa sosiaalisissa suhteissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta ylemmyyttä ja itsensä parempana pitämistä, toisaalta pelkoa, miellyttämisentarvetta, yksinpärjäämistä, epäluuloisuutta, eristäytymistä ja vaikenemisen kulttuuria. Aivan kuin ulkopuolella olisi vieläkin ihmisiä, jotka voivat haluta todella pahaa ja siksi pitää olla koko ajan vähän varuillaan, ettei vaan ärsytä ketään.

Asia lähti uudelle syvyydelle pohdinnoissa, kun eräs tuttavapariskunta kirjoitti kuulumisissaan, kuinka nyt olivat havahtuneet siihen, että heidän suvuissaan oli sisällissodan tapahtumista jäänyt vaiettu perintö. Se itse asiassa jatkuvasti kuitenkin eli myös heidän keskinäisissä väleissään, kun tavallaan edustivat sodan eri puolia. He olivat tätä asiaa sitten saaneet käsitellä, sovintoa julistaa ja rauhan saaneet taas jollain uudella tavalla ja tasolla.

Toivon ja rukoilen, että itsekin voisin saada vapauden vielä mahdollista väärää ylpeyttä tuottavasta ja toisaalta traumatisoivaa pelkoa aiheuttavasta sisällissodan perinnöstä. Jeesuksen veri tulkoon sovinnoksi syvälle saakka näissäkin järkyttävissä asioissa. Haluaisin näitäkin asioita pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, vaikka asioiden juuriin onkin vähän vaikea päästä käsiksi, enkä ihan hirveästi jaksaisi lähteä edes kaivelemaan. Ehkä kuitenkin joskus voin jossain rukoustilanteessa pyytää joltakin punaisten puolella olleiden jälkeläiseltä anteeksi valkoisten puolella olleiden tekemää terroria tai puuttumattomuutta siihen. Ja kenties saada rauhaa siihen, ettei jonkun osan minussa tarvitsisi pelätä omaan alueeseeni/kotiini/persoonaani kohdistuvia hyökkäyksiä ja kohdata tarvetta paeta omalta alueeltani. Että voisi kokea turvallisuutta näilläkin alueilla. Nähtäväksi jää, mitä Herra tekee.

”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoksi. Nämä asiat minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16)

Mökin ulkoilme ryhdistyy ja suoristuu.

Ja olen myös innoissani uudesta kananpojankeltaisesta paidasta (plus näistä kukkafarkuistakin juu ja USAsta tilatut sukatkin on ihan kivat (halusin kannattaa sukkakaupan perustanutta jenkkipoikaa, hänellä on downin syndrooma ja tilasin useammat sukat lähinnä siskolle synttärilahjaksi, mutta tuli sit itsellekin nää..))

Ei niin kivaa

Pilvistä ja sateista toukokuun ensimmäistä päivää. Sopii oikein hyvin mielentilaani tämä tänään ja helpottaa rauhoittumista pikku lepopäivään näin tiistaina. Viikonloppuolo tuntuu hyvältä, varsinkin kun mennyt viikonloppu oli vähän erilainen. Molempina päivinä tuli oltua aika paljon siskontyttö 5 v:n kanssa hänen vanhempiensa ollessa viikonloppureissulla. Minä, 5 v-tyttö, keinut ja kiipeilytelineet. Ehkä joskus taas vuodatan puoliso- ja lapsiajatuksia (kootut kaipaukset, surut ja pelot), mutta jos ei kuitenkaan tänään.

Reilu viikko sitten järjestetty Israel-tilaisuus meni kivasti, vaikka toki väkeä olisi voinut olla enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että semmoisessa sain olla mukana. Hauska kuvio viime viikolla oli myös yllättäen tullut pyyntö mennä pitämään aamuhartaus vanhusten palvelutaloon. Siellä sitten kävin (yksi pariskunta oli myös mukana musiikkiapuna ja henkisenä tukena) ja se oli itsellekin ihan piristävä keikka. Kun puhuu Jeesuksesta muille, niin siinä kyllä aina piristyy itsekin.

Kuluneen viikon sisään olen useampana päivänä ollut haravoimassa mökin pihaa. Työntekijämme on puolestaan mökin ulkoseinien kunnostusprojektin parissa. Eli hän on raapinut vanhoja maaleja pois. Tarkoitus on maalata vanhat ulkoseinälaudat uudelleen, korvata pahimmat laudat/rimat uusilla ja vaihtaa ovi. Raapiminen on hidasta hommaa ja se vaihe on edelleen kesken.

Tuntuu oudolta, mutta jälleen kerran mökin kunnostus herättää ajatuksia ja vertauksia. Tai jotakin liitoksia omaan arkeeni. Ajattelin nimittäin, että jotenkin tuo ulkosivu tulee siitä vaan äkkiä ja kätevästi kuntoon. Ja näköjään aikamoinen irrotusprojekti tuossakin maalinraapimisessa nyt tarvitaan, ennen kuin siihenkään voi uutta laittaa päälle. Jälleen kerran kova työ vanhan irrotuksessa. Jos vain maalaisi päälle, niin kohta vanha kuitenkin lähtisi irtoamaan ja uusikin menisi pilalle. Tätä kai Jumala meissä niin usein tekee. Irrottaa vanhasta, kun uutta ei voi siihen vanhan päälle laittaa, vaikka niin haluaisimmekin. Kun se vanhoista asioista ja ajatuksista irrottaminen ei ole mitään kivaa.

Minun ajatukset ovat viime aikoina olleet jonkun verran terveysmurheissa. Luulin, että jossain vaiheessa Herra vain antaa minulle innostuksen alkaa liikkua ja pitää paremmin huolta fyysisestä puolesta ja sitten energiaa puhkuen touhuan kaikenlaista. Viime viikkoina olen kuitenkin tehnyt vain listaa lisääntyneistä epämääräistä oireista, joita ei ole koskaan ennen ollut. En voi välttyä ajatukselta, että nämä sopivat samaan neurologiseen tautiin, kuin mikä siskollani on. Lihakset eri puolilla kroppaa oudosti jäykkinä, vaikka ei ole tehnyt mitään. Ja monenlaista muuta, en jaksa luetella. Eniten tämä ajatus ko. sairaudesta vain pelottaa ja masentaa. Kun en yhtään jaksaisi tällaista. En yhtään jaksaisi. Haluaisin keskittyä elämässä jo johonkin muuhun, kuin vain itseeni ja tuntemuksiini ja rajoituksiini. Masennus, surut, pelot ja kaikki se mitä tässä on niin kauan pyöritetty, on jotakin minkä jo niin paljon haluaisin jättää taakseni ja mennä eteenpäin. Ja pahimpina vuosi en mitenkään olisi kestänyt jos masennuksen lisäksi olisi vielä tullut joku vakava sairaus. En vaan olisi kestänyt kun niin äärirajoilla on menty muutenkin. Mutta toki nyt on eri tilanne kuin silloin joskus. Ja silti huomaan ajattelevani, että en vaan yhtään jaksaisi alkaa ajatella mitään sairausasioita.

Kai tähän jotenkin liittyy epävarmuus ja epäusko Jumalaankin juuri näissä terveyteen liittyvissä asioissa. Olen nähnyt Herran hoitoa paljon mielen alueen asioissa ja paljon muutosta muissakin ihmisissä juuri sisäisten asioiden puolella, joten jos joku on masentunut tai mitä vaan tunnemaailman tuskaa kohtaava, minulla riittää uskoa siihen että Jeesus voi ja haluaa auttaa ja pystyy antamaan toivoa ja rauhaa. Olen sen itse niin useasti kokenut ja tiedän että ajatusten muuttuminen on mahdollista. Mutta sairauksien puolella en voi sanoa kokemuksesta samaa ja siksi aihe varmaan itseäkin pelottaa enemmän. Haluaako Jumala parantaa ja jos kyllä niin miksi se on niin epäjohdonmukaista, että joku paranee jostakin ja joku ei? Ovatko sairaudet mahdollisuuksia oppia elämässä jotakin uutta, vai jotakin mistä tulee pyrkiä aktiivisesti eroon? Mitkä ovat uskoville sopivia hoitotapoja ja missä mennään pimeyden voimien puolelle? Missä Jumala saa kunnian ja missä ihmisen viisaus ”parantamiseen”? 

Näitä kysymyksiä on todella paljon, enkä ole tällä alueella sen syvemmälle juurikaan mennyt, kun tosiaan enemmän on miettinyt sitä mielen ja ajatusmaailman parantumista, kuin näitä kehon asioita. Ja jos minulle on nyt tullut pesäkemäisiä tulehdusmuutoksia aivojen valkeaan aineeseen, niin mitäs Jeesus siitä sitten ajattelee ja haluaako hän tehdä asialle jotakin vai ei? Ja kuinka paljon minun itseni tarvitsisi yrittää tehdä elämänmuutoksia, jotka kenties mahdollisesti voisivat estää näitä mahdollisia pesäkemäisiä tulehdusmuutoksia? Ja mitä jos ei jaksa yhtään mitään? Tekeekö sairas väärin, jos hän vain ”on” eikä aktiivisesti etsi apua? Kuinka monelta rukoilijalta pitää pyytää esirukousta sairauteen ja koska luottaa asia vain Jumalan käteen? Ovatko jotkut sairaudet perkeleen erityishyökkäyksiä vai normaalia syntiinlankeemuksen seurausta kuten vanheneminen? Koska sairaus pitäisi hyväksyä osana elämää ja kuinka kauan odottaa ja luottaa että Jeesus parantaa tässäkin ajassa? Ei kai näihin suoria vastauksia ollenkaan ole..

Eli ei nyt niin innostavia vappuajatuksia tällä kertaa. Mutta onneksi olen tästä lähdössä kohta tilaisuuteen, jossa puhutaan uskossa positiivisempia juttuja ja mieli kääntyy toivottavasti paremmin Jeesuksen mahdollisuuksiin.

”Hän oli halveksittu ja ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän kärsi. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta häntä haavoitettiin meidän rikkomustemme tähden, runneltiin meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällään, että meillä olisi rauha, ja hänen haavojensa kautta meidät on parannettu.” (Jes. 53:3-5)

Raavittua mökkiseinää.

Kevättapahtumia

Kevättä ja ohjuksia ilmassa. Ihana kevätviikko takana ja paljon on lumia sulanut ja lupaus kesästä tullut lähemmäksi. Kausityöntekijämme palasi talvitauon jälkeen töihin ja maatilalla heräillään kevään tosiasioihin. Mökin ulkoseinien kunnostusprojekti on ottanut ensiaskeliaan ja olen kysellyt viranomaisilta, voiko tuttavan hevosia tulla laiduntamaan meidän luomunurmille. Kävin luomutäydennyslannoitusluennolla ja tilasin muutamalle hehtaarille rakeistettua kanankakkaa. Täytin ympäristösitoumuksen peltomaan laatutestin itsearviointilomakkeen. Olen ollut keväisillä kävelyillä ja myös ihmetellyt kipeytynyttä polveani, jota ehdin jo pelätä veritulpaksi. Verikoe otettiin ja veritulppa se ei ole, mutta outo kipu kumminkin. Ja sitten tänä aamuna uutiset aloittavat Syyrian ohjusiskuilla, eikä voi olla miettimättä, että mitähän tuosta seuraa.

Ensi viikolla 19.4. nyky-Israelin valtio täyttää 70 vuotta. Tämä siis heprealaisen kalenterin mukaan ja Israelissa itsenäisyyspäivää juhlitaan ensi viikolla. Gregoriaanisessa kalenterissa tapahtuma on kiinnitetty 14.5. päivämäärälle, joten tapahtumaa juhlitaan myös silloin ja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti on lupaillut suurlähetystön siirtoa Jerusalemiin 14.5. Tapahtumaa on siis luvassa. Itse olen mukana järjestämässä omalla paikkakunnalla ajankohtaisseminaaria, jossa taustoitetaan nyky-Israelin 70-vuotista historiaa ja nykypäivän tilanteita. Seminaari on sovittu viikon päähän, eli osutaan lähelle Israelissa tapahtuvia itsenäisyysjuhlintoja enkä mielellään toukokuussa kylvöjen takia mitään häppeninkejä järjestelekään. Viikon päästä siis ollaan niissä merkeissä ja kaippa se vähän jännittää, vaikka itse en puhujavastuussa olekaan, vaan pelkkää järjestelyä vain. Tai no, juontoa joo, ja se on minulle jo ihan tarpeeksi esiintymistä. Olen kuitenkin onnellinen, että saadaan olla täällä omalla paikkakunnalla tällä tavalla puhumassa tietoutta Israelista, kun täällä en tiedä, että onko aiemmin juuri mitään Israel-tapahtumia järjestetty.

Tämmöisiä kevättouhuja on siis ilmassa. Pinnan alla kulkevat myös muut ajatukset, perinteiset surut ja hämmennykset. Luin pari viikkoa sitten jonkun verran näitä vanhoja kirjoituksiani ja huomaan, että paljon samaa olen vuosien varrella toistanut.

Viime aikoina olen miettinyt kunnioitusta ja rajoja. Eivät uusia teemoja nämäkään täällä, mutta kuten monesti todettua, samat teemat tässä ovat pyörineet ja välillä sitten uudemmalla syvyydellä. Erityinen haaste tässä on vanhempieni kohdalla. Mihin laitan terveet rajat, missä pitää kiinni ja missä joustaa, kuinka kunnioittaa ja arvostaa ja missä luottaa omiin visioihin, vaikka ne ovat erilaiset kuin heidän? Tämä on jotenkin kaikki niin herkkää, eikä siihen vastauksia voi kirjoista lukea. On kuitenkin ihmeellistä huomata jotain pieniä muutoksia omassa ajattelussa. Ettei pelkää ihan niin paljon kuin ennen, ettei tunnu ihan niin kauhealta. Että huomaa myös arvostettavia asioita ja halua kunnioittaa. Onhan tämä kaikki edelleen hyvin murtunutta ja kipeääkin, mutta edes joskus kuvittelee huomaavansa jotakin pientä elävää taimea nousevan maasta. Ettei aivan kaikki ole täysin kuollutta, vaan joku uusi melkein vielä huomaamaton verso on nousemassa. Semmoista ”Katso, minä teen uutta. Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?” (Jes. 43:19) –meininkiä.

Kuuntelin youtubesta tuttuni pitämää raamattutuntia Joosefista. Siinä oli paljon puhuttelevaa, mutta jostain syystä itselle jäi päällimmäisenä mieleen Joosefin viljan varastoimisen vertaaminen Jumalan Sanan varastoimiseen. Hyvinä viljavuosina Joosef varastoi Jumalan ohjeesta 7 vuotta viljaa Egyptissä ja niin kansa selvisi hengissä niitä seuranneista 7 äärimmäisen kuivuuden vuodesta, kun viljaa löytyi varastosta, vaikka pellolla ei kasvanut mikään. Puhuja vertasi viljan varastoimista Jumalan Sanan varastointiin eli kuinka voimme hyvänä aikana käyttää aikaa Raamatun tutkiskeluun, jotta sitten kun tulee vaikeampi aika ja Sanalle vielä suurempi tarve, meillä uskovilla on mistä antaa ja osaamme neuvoa ihmisiä Jeesuksen luo ja Raamatun Sanan ääreen. Siitä tuli jotain lohdutusta tähän muuten niin järjettömältä tuntuneeseen pitkään ajanjaksoon. Toisaalta kuivuutta ja toisaalta varastointia samaan aikaan. Jumalalle sekin on mahdollista.

Näissä merkeissä ihanan keväistä lauantaipäivää. Ja kyllä, tuntuu pöhköltä olla kerrostalossa, kun voisi mennä kuopsuttamaan jotakin, jos asuisi maan tasalla. Mutta näillä mennään. Vai pitäiskö lähteä mökille. Katsotaan..

Tyhjää täynnä

Iloista pääsiäistä! Ihana muistella historiallista Jeesuksen ylösnousemusta, tyhjää hautaa ja tuskaisten opetuslasten surun, epätoivon ja hämmennyksen muuttumista ylösnousemuksen ällistykseksi. Kaikki oli lopussa: se, jonka ihmeitä ja elämää oli 3 vuotta seurattu ja kaikki muu jätetty, olikin tuomittu rikollisen kuolemaan. Uskomaton tyhjyys. Ja sitten tuleekin käsittämätön uutinen, joka muuttaa aivan kaiken. Elossa sittenkin. Kuoleman jälkeenkin. Sanoma on yhtä mullistava näin 2000 vuoden jälkeen. Jeesus on elossa!

Pääsiäinen tuntuu hyvältä. Tänä vuonna se osuu vielä samaan aikaa israelilaisen kalenterin mukaan eli sielläkin on nyt pääsiäinen/happamattomanleivän juhla. On kiva kun ei ole kalenteriristiriitaa, niin kuin niinä vuosina, jolloin pääsiäisen vietto on eri aikoihin gregoriaanisessa ja heprealaisessa kalenterissa.

On kuitenkin myös helppo samaistua opetuslasten tyhjyyteen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemusuutisten välitilassa. Oliko tämä kaikki sittenkin turhaa? Rakastin Jeesusta, seurasin Häntä, olin jättänyt arkisen elämäni normaalit kuviot ja lopputuloksena on häpeällinen kotiinpaluu? Ja tämän kaiken pointti oli mikä?

Pari päivää sitten törmäsin ruokakaupassa lukioaikaiseen kaveriin. Silloin oltiin samaa kaveriporukkaa, mutta sen jälkeisinä 22 vuotena yhteydenpitoa ei ole ollut. Tämä menneisyydestä tuttu mies oli kaupassa tyttärensä kanssa ja jotain siinä sitten juteltiin. Hänen järkevästä työstään ja perheestään. Oli kiva tavata ja olisi kiva olla yhteydessä enemmänkin, kun tänne samalla lapsuudenpaikkakunnalle ollaan molemmat päädytty. Mutta en voinut välttää outoa olotilaa, joka minut valtasi tapaamisen jälkeen. Oltiin molemmat ihan normaaleja ja mielestäni vastuuntuntoisia nuoria silloin lukioaikana. Ja mitä kummaa minä olen sitten touhunnut nämä reilut 20 vuotta? Miten minun stooristani tuli näin outo, ettei sitä saata marketissa kertoa? Seurasin Jeesusta ja päädyin kirjoittamaan 10 vuotta blogia, jota ei edes lue juuri kukaan kaikesta muusta puhumattakaan..

Arjen olotila Israelin matkan jälkeen on ollut hyvin ahdas ja elämä tuntuu aivan liian kapealta. Koskaan aikaisemmin en ole kokenut, että oma paikkakunta olisi liian pieni minulle, mutta nyt on kovasti haaveillut, että olisipa edes joskus jotakin asiaa Helsinkiin ja ulkomaillekin enemmän. Ja jos kerran Suomessa ei olla kiinnostuneita Jeesuksesta ja Raamatusta niin saisipa olla siellä missä ollaan kiinnostuneita. Olen kuitenkin täysin kykenemätön itse muuttamaan tilannettani enkä sitä oikeastaan itse haluakaan lähteä muuttamaan. Olenhan kuitenkin itseni Herran käyttöön antanut ja haluan uskoa, että Hän sitten siirrot ja muutoksetkin tekee, kun niin haluaa ja aika on. Uskon Jumalaan, joka kykenee nostamaan kaivosta. Olkoon sitten kuinka ahdas kaivo tahansa. Ja onhan se ahdas, vaikkakin näkymätön.

Kaivossa voi parhaimmillaan levätä ja mietiskellä, mutta sitten kun tulee halu tehdä asioita, niin paikka käy hyvin tuskalliseksi. Lähiaikoina luin jonkun nettiartikkelin, jossa sanottiin, että stressistä ja uupumuksesta toipumiseen voi mennä yhtä kauan, kuin stressitila on kestänyt. Työputkeni kesti sen reilut 7 vuotta ja melkein samanverran olen elänyt tätä vaikeasti selitettävää paljon paljon rauhallisempaa elämää. Välitellen alkaa jostain syvältä nousta HALUA TEHDÄ vielä jotakin. Tämä on jotakin hyvin uutta itselle. Halu Tehdä. Voivatko nämä sanat todella olla näin vierekkäin. Niin pitkään olen vain halunnut levätä tai halunnut olla enkä todellakaan tehdä. En kyllä ole varma onko tämä halu nyt ihan totta ollenkaan. Vai johtuuko kenties vain auringon valon lisääntymisen aiheuttamista aivokemian muutoksista, eikä mistään muusta? Kuitenkin aina välillä tuntuu, että kovasti haluaisi vielä tehdä ja sitten on ihan ihmeissään että mitä voisi tehdä, kun tilanne on kuitenkin näin ahdas.

Mutta katsotaan mitä Jumala tekee, mitä Hänen Henkensä vaikuttaa. Jos sittenkin vielä uutta voimaa kaiken kuoleman jälkeen. Jos sittenkin vielä vapautta ja uusia alkuja. En tiedä, mutta sen tiedän, että Jeesus elää.

”Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös. Muistakaa, mitä hän puhui teille ollessaan vielä Galileassa: ”Näin pitää tapahtua: ”Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee ylös".” (Luuk. 24:6-7)

Italialaiset tyhjällä haudalla

Back to Jerusalem

Taitaa olla vähän kuumettakin ja flunssa iski. Mutta täällä ollaan. Viikon olen jo ollut Suomessa 11 matkapäivän jälkeen. Tuntuu kuin olisin ollut poissa 2 kuukautta, niin totaalinen irtiotto arjesta matka oli. Matka oli oikein ihana ja minun oli niin hyvä olla koko ajan.

5 päivää olin italialaisryhmän kanssa ja se meni oikein kivasti. Italiaakin ymmärsin yllättävän hyvin ja tajusin yleensä ainakin puheenaiheen yleisellä tasolla, vaikka yksityiskohdat menivätkin sitten kovasti ohi. Toki sitten löytyi myös niitä, joiden kanssa pystyi puhumaan englantia. Oli ihan hauskaa olla hiljaisena suomalaisena mukana eloisien ja lämpimien italialaisten kanssa. Yhtenä iltana minua pyydettiin puhumaan jotain ajatuksia, mitä matkan aikana oli tullut ja tuntui, että italialaiset taas toisaalta arvostivat ja tykkäsivät rauhallisesta tyylistäni ilmaista asioita. Eli erilaisuuden rikkautta joka suuntaan.

(Italialaiset Yad HaShmonassa)

Toiset 5 päivää olin ”itsekseni” eli ilman tätä isoa ryhmää. Nämäkin viisi päivää muodostuivat myös hyvin rikkaiksi. Yksinäisyyttä en kokenut missään vaiheessa ja vaikka majoituin yksin, joka päivälle Herra johdatti tapaamisia ja yhteyttä kaiken muun menemisen ja näkemisen ohessa. Sain kuitenkin nauttia tarpeeksi myös itsekseni kulkemista, joka tällä matkalla oli erityisen hienoa juuri Jerusalemissa. En ole koskaan ennen majoittunut itsekseni Jerusalemissa ja pystynyt kulkemaan siellä näin vapaasti.

Oli ihmeellistä herätä Jerusalemin vanhan kaupungin puolella ja lähteä aamiaisen jälkeen kävelemään Vanhan Kaupungin kivetyksille, hiljaisemmillekin kujille ja toisaalta Öljymäelle ja Kidronin laaksoon. Haaveenani on ollut mm. olla Öljymäellä niin kauan kuin itse haluaa ja tämä toteutui vasta nyt tällä 12. matkalla, kun kaikkina aikaisempina kertoina on ollut siellä jonkun ryhmän kanssa, joka sitten jo kohta jatkaa matkaa seuraavaan paikkaan. Kävelyä tuli Jerusalemin päivinä todella paljon ja tuntui, ettei jotenkaan saa tarpeekseen Jerusalemista. Yksin kulkiessa muodostui kaupunkiin jotenkin paljon vahvempi suhde kuin mitä koskaan aikaisemmin on ollut.

(Kidronin laaksossa)

Jerusalemin lisäksi ihmeellisesti toteutui myös Samaria off-road haaveeni. Ja ehkä kirjaimellisemmin kuin edes toivoinkaan. Haave oli siis päätä ajelulle sellaiselle alueelle Samariaa, missä en ole aikaisemmin ollut ja ajella siellä tavallisten paikallisten kylien läpi. Israelissa ollessani sain viestin, jossa Samariassa asuvat ystäväni kysyivät kiinnostaisiko minua ajelu kylissä. No todellakin kiinnosti.

Tästä ystäväpariskunnasta on muodostunut todella hyviä Samarian tuntijoita ja niin päädyimme ajamaan heidän 4-vetoautollaan mm. karttaan merkitsemättömillä peräkylien kuoppateillä. Oli ihmeellistä saada nähdä taas hiukan uutta kulmakuntaa Samariasta. Päivän lopuksi halusin mennä Siiloon, josta on tullut yksi suosikkipaikoistani myös. Raamatussa kerrotaan kuinka Hanna rukoili ja itki Siilossa Herralle lapsettomuuttaan. Siilon vierailukeskus on mielestäni todella kiva eikä paikkaa ole historiankaan saatossa pilattu liioilla rakennuksilla, vaan mielestäni siellä on aika helppo kuvitella Ilmestysmajan sijainneen. Paikka ei ole myöskään liian turistinen, vaikka ryhmiä käykin. Ihan itsekseni sain myös aikaa viettää siellä, mutta sitten tuli jo vähän kiire odottamaan bussia tien varteen.

(Siilo)

Myös muiden ystävien ja tuttujen seurasta sain nauttia matkalla, samaan aikaan Suomesta Israelissa olevien tuttujen matkailijoiden sekä Israelissa asuvien kanssa. On ihana nähdä miten Jumala täyttää kalenterin ja päivät niin monimuotoisilla jutuilla, kun itse ei etukäteen suunnittele yhtään mitään. Ehkä osittain myös tästä seuraa suuri vapauden tunne, jota sain kokea matkalla. Eikä mitään murheita huomisesta, kun kaikki on Isän kädessä.

Kotiin palaamisen kontrasti olikin sitten vähän liian iso. Aivan kuin lintu olisi käynyt vapaana liitelemässä ja nyt se taas tömähti takaisin häkkiinsä. Enkä sano, että häkin ovi olisi kiinni, mutta on tämä hämmentävää. Miksi Israelissa on niin mahtavaa ja toiveet toteutuvat ja yleisolotila on oikein hyvä? Ja sitten täällä Suomessa elämä on jotakin päivästä toiseen selviytymistä, vapauden suhteen hyvin rajoitettu olo, sairaana sohvalla makoilemista suurin osa talviajasta ja ikäkriisin ja perheettömyyden jatkuvaa tuskailua? En ymmärrä, en ollenkaan. Haluaisiko Jumala sanoa, että muuta Israeliin? Kai Hän sitten sanoisi sen ihan suoraan, jos haluaisi niin sanoa. Eikä sinne ihan niin vain muuteta. Aika moni suomalainen olisi varmasti jo muuttanut, jos se olisi jotenkin ihan helppoa. Kadonneita heimoja ei ole vielä saatu selville, niin että alijan (=muutto Israeliin) voisi tehdä muu kuin juutalainen.

Eli täällä sitä sitten ollaan ja ihmetellään. Ei ihan hirveästi innosta mikään, mutta josko se tästä. Haaveillaan seuraavasta matkasta, jos ei muuta. Seuraava haave Samarian suhteen on nimittäin päästä vaeltamaan sinne. Omin jaloin kulkemaan juuri Samariaan. Ei välttämättä mitään valtavan pitkiä vaelluksia, mutta jotakin kävelyä ihan maastossa kuitenkin. Ja jälleen kerran en tiedä yhtään miten se olisi mahdollista ja missäpäin siellä edes on mitään vaellusreittejä. Ja yksin en voi kulkea ihan vieraassa maastossa, joten jotakin seuraa tämmöiselle retkelle tarvitaan. Mutta katsotaan, mitä Herra tekee ja voisiko tällainen juttu lähteä jotenkin aukeamaan. Vaellus tosin sopisi paremmin kevätmatkaksi, kun olisi kauniin vihreää eikä liian kuuma. Syksymatkaksi on vähän muita ideoita.

Niin, Israeliin on kyllä kaikkia ajatuksia, mutta voisiko täällä Suomessakin olla vielä joskus oikeasti mielekästä elämää? Tämä on suuri ja pitkäaikainen hämmennykseni..

”Daavidin matkalaulu. Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” Meidän jalkamme seisovat sinun porteissasi, Jerusalem. Sinä, Jerusalem, olet rakennettu kaupungiksi, joka on täysin yhtenäinen. Sinne nousevat sukukunnat, Herran sukukunnat, niin kuin Israelille on säädetty, kiittämään herran mimeä. Rukoilkaa rauhaa Jerusalemille! Ne, jotka sinua rakastavat, saavat levon ja rauhan.” (Ps. 122:1-4,6)

Matkustusilmoitus

Täällä ollaan taas matkustusajatusten äärellä ja matkalaukku avattuna. Suuntana Israel 12:nnen kerran. Ei voi ymmärtää, että ”Ihana maa on tullut minun osakseni” kuten Ps. 16:6 sanoo, mutta sinne nyt sitten taas mentäisiin.

Ohjelmassa on sekä ryhmämatkailua että omatoimista olemista ja kulkemista. Ryhmäosuus on aika mielenkiintoinen siksi, että ensimmäistä kertaa en olekaan mukana suomalaisten tai edes osittain suomalaisten ryhmässä, vaan koko muu ryhmä on italialaisia. Minä ja 45 italialaista kiertelemässä 5 päivää Israelia. Olen siis ihan osallistujana ja ainoa kenet tunnen etukäteen, on italialainen matkanjohtaja, jonka kanssa olen yhteistyötä tehnyt aikanaan muissa merkeissä. Päätin sitten vain ottaa riskin ja hypätä tällä kertaa tähän porukkaan mukaan. Opastuksista en tule ymmärtämään mitään, mutta toivottavasti joku kertoo minulle englanniksi jotkut tärkeimmät pointit kuten mihin aikaan bussi aamulla lähtee. (Ja mielenkiinnolla odotan mitä se italialaisten aikakäsityksessä käytännössä tarkoittaa.)

Toiset 5 päivää ovat sitten omatoimisia eikä ohjelmaa ole etukäteen suunniteltuna, vaan katsotaan mitä Herra johdattaa. Majapaikat ovat varattuna, mutta muuten päivät ovat täysin auki enkä edes halua yrittää etukäteen kovasti sopia mitään. Tässä ennen matkaa on kuitenkin tullut ilmi hauskoja juttuja. Kaksi suomalaista ystäväpariskuntaa ovat mm. juuri samaan aikaan kanssani Israelissa ja sitten on niitä ennalta tuttuja, jotka jo asuvat maassa, eli jotain yhteisiä juttuja luulisi olevan tulossa. Ja toki itsellä jotain haaveita minne haluaisi mennä, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuisi, kun jotkut toivekohteeni ovat vähän Samarian off-road. Katsotaan. Niin ihmeellisiä johdatuksia on Israelissa ollessa usein ollut, että nytkin luottaa, että Jumala voi siellä kaikenlaisia juttuja järjestää.

Italialaisten kanssa mennään nyt juuri taas niihin maisemiin, missä 2016 yksin itsekseni pyörin eli Eilatiin ja Mitzpe Ramoniin. Nyt näihin kohteisiin on varattu niin vähän aikaa, että olen varmasti tyytyväinen, että olen käynyt niissä jo ennalta, kun tuolla aikataululla ei kyllä juurikaan snorklaamaan pitäisi ehtiä tai delfiineja katselemaan. Mutta ehkä jotain kuitenkin. Tämmöiset asiat eivät nyt ole itselle tällä kertaa tärkeintä ja kai se siinä sitten selviää että mikä sitä tärkeää on.

Maaliskuun alkuun on tullut myös muita hauskoja yllätyksiä kuten erään tuttuni mainio nimitysuutinen. Eli vaikka tähän samaan ajankohtaa osuu myös vuodella vanheneminen, niin juuri nyt ei ehdi itkeskellä ikää ja perheettömyyttä, kun on onneksi hetkeksi muuta innostavaa ajateltavaa. 

Hassu yksityiskohta muuten on että 2016 reissasin matkani pehmolelukukko Korneliuksen kanssa. Joitain kuvia voi katsoa tämän linkin alaosasta. Kaimastaan Raamatusta tutusta Korneliuksesta sanotaan puolestaan näin: ”Kesareassa oli mies nimeltään Kornelius, sadanpäällikkö niin sanotussa italialaisessa joukko-osastossa.” (Apt. 10:1) Kornelius-kukko jää kotiin, mutta tällä kertaa mennään noita samoja paikkoja ”italialaisen joukko-osaston” kanssa 😃

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat!” (Ps. 84:6)