Armon aikaa

Täällä taas, pitkästä aikaa. En arvannut että kirjoituksissa tulisi näin pitkä tauko, mutta näköjään tuli. Ihan kiva – se tarkoittaa että minulla on ollut viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kotona istuminen. Ja sitten kun olen ollut kotona, niin kirjoittaminen on silti jäänyt.

Yksi tämän syksy ihme on se, etten ole ollut ollenkaan flunssassa. Tästä olen todella kiitollinen, kun pitkäkestoiset sairastelutkin ovat aika tuttua juttua. Ei ole sairastelujen takia tarvinnut jättää mitään väliin – todella ihmeellistä.

Loppuvuoteen Jumala järjesti muutakin puuhasteltavaa. Italialainen tuttuni tuli raamatunopetuskierrokselle Suomeen ja siihen liittyen oli itselläkin jonkin verran menoa. Oli hyvin piristävää kulkea mukana muutamissa paikoissa eri puolilla Suomea tilaisuuksissa, joissa kerrottiin Raamatun ihmeellisyydestä ja monin tavoin kannustettiin kuulijoita Sanan pariin. Kierroksella oli mukana myös muita uskovia ystäviäni, ja muutenkin tämä kahden italialaisen vierailu Suomeen ja heidän majoittumisensa aika pitkän aikaa myös omalla paikkakunnalla toi mukavaa ja siunattua vaihtelua arkeen. Olen tästä koko tapahtumasarjasta hyvin kiitollinen ja tuntuu ihmeellisestä, että sain tämmöisessä olla mukana keskellä vuoden pimeintä aikaa.

Muutenkin syksyssä on ollut myös muuta kansainvälistä väriä. Afrikkalaistaustaisesta perheestä olen jo aiemminkin kertonut. Heidän kanssaan yhteydenpito on ollut loppuvuodesta satunnaista ja enemmän lasten harrastuksiin liittyvää viime aikoina – pari kertaa ovat olleet mukana uimahallissa ja semmoista. Marraskuussa Herra johdatti uuden kansainvälisen tuttavuusperheen – Lähi-idästä tulleen äidin ja hänen teini-ikäiset lapsensa. He tekivät selkeän ratkaisun alkaa Jeesuksen seuraajiksi ja ovat sen seurauksena jo saaneet hyvin lyhyessä ajassa kotimaastaan joiltain sukulaisiltaan heidän kuolemaa uhkailevia viestejä. Rukoillaan heidän puolestaan, ettei tarvitsisi elää pelossa, vaan Jumalan suuressa suojeluksessa ja turvallisin mielin. Ja että nämä vainoojatkin voisivat löytää Jeesuksen ja Hänen armonsa. Mutta tämmöistäkin siis tapahtui, että sen jälkeen kun tämä perhe etsiytyi kristittyjen pariin ja tutustui erääseen tuttavaani, joka työskentelee palkatusti kristillisessä järjestössä, olen sitten itsekin saanut olla mukana näissä erittäin mielenkiintoisissa ja antoisissa keskusteluissa. On aina niin hienoa nähdä, kun jotkut ovat innostuneita Jeesuksesta ja Raamatusta. Katsotaan miten Jumala näitä kuvioita edelleen johdattaa.

Niin, olen hyvin kiitollinen tästä kuluneesta ajanjaksosta, joka suuntasi ajatuksia pois itsestäni Jeesukseen, Hänen paluuseensa, Jumalan valtakuntaan ja  aidosti toisiin ihmisiin ja heidän parhaaseensa. Tällaisina ajanjaksoina ei juurikaan ahdista oma sinkkuus ja lapsettomuus, vaan pystyy hyväksymään nekin jutut osaksi suurempaa kuvioita, kun kuitenkin saa jollain lailla olla pienenä palana mukana Jumalan isossa kuvioissa. Toki on täysin mahdollista että seuraavassa kirjoituksessa vingun ja surkeilen jo yksinäisyyttäni, mutta ihanaa että aina edes ajoittain Jumala nostaa pois siitä itsesäälin lokerosta ja antaa nähdä hänen näköalojaan ja mahdollisuuksiaan.

Myös se herättää kiitollisuutta, että vaikka monissa kohtaa oma elämä tuntuu vaikealta ja meinaa masentua, saa kuitenkin huomata, että on myös alueita, joissa itse on sen verran ”kalliopohjalla”, että pystyy jotenkin auttamaan myös muita. Monessa asiassa olen itse edelleen avun ja tuen tarpeessa ja ehkä ihan hyvä niin, ettei kuvittelekaan että tarvitsisi pärjätä yksin. Iloa tuottaa kuitenkin se, että voi antaa jotakin myös eteenpäin ja siksi tilanteet joissa jotakin lähtee ”virtaamaan” ovat virkistäviä sen sijaan että kaikki vaan seisoisi paikallaan ja pelkästään odottaisi itse saavansa jotain.

”Sinä pidät maasta huolen ja kastelet sen runsaasti, teet sen hyvin rikkaaksi. Jumalan virta on vettä täyttä. Sinä valmistat heidän viljansa, sinä todellakin valmistat sen. Sinä kastelet maan vaot, tasoitat sen multapaakut, sadekuuroilla sinä sen pehmität ja siunaat sen kasvun. Sinä kruunaat vuoden hyvyydelläsi, ja sinun polkusi tiukkuvat runsautta, tiukkuvat autiomaan keitaille, ja kukkulat vyöttäytyvät riemuun.” (Ps. 65:10-13)

Isänpäivänä

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”. (Ef. 6:2)

Näin isänpäivänä(kin) on todettava, että tässä olen pahoin epäonnistunut. Siis vanhempieni kunnioittamisessa. Pieneltä edistykseltä tuntuu se, ettei enää niin paljon tarvitse esittää asialle koottuja selityksiä. Tässä yksi selkeä syntisyyteni ilmentymä, jonka edessä tarvitsen hyvin paljon Jumalan armoa. Toki saan uskoa myös tämän synnin ristille kannetuksi – vielä ristillä Jeesus huolehtii äitinsä tarpeista ja täyttää lain puolestani Jumalan edessä. Mutta toivon ja pyydän myös, ettei minun kuitenkaan tarvitsisi jäädä siihen kapinalliseen riippumattomuuden henkeen, joka estää vanhemmuuden kunnioituksen. On hyvin vaikea ajatella omaa mahdollista vanhemmuutta, jos itse on jäänyt kiinni kunnioittamattomuuteen. Jumalan kunnioittaminen on selkeästi myös vanhemmuuden kunnioittamista. Ihmiset etsivät menestystä, mutta Jumala on asettanut sen nöyryyden alle. Hänen kunnioittamisensa alle, mutta myös toisten kunnioittamisen alle.

Isänpäivänä ajattelen myös joitain tuntemiani hienoja uskovia 40+ miehiä, jotka ovat perheettömiä. Useimpien taustalta löytyy jotakin isoa kipua suhteessa omiin vanhempiinsa: hyvin vaikea parisuhde, jossa lapsi joutuu välittäjän asemaan, lapsena menetetty vanhempi, oman isän ”elämänkumppanina” oleminen, vakava pelonhenkinen uskonnollinen ilmapiiri, totaalinen isättömyys. On selvää, että näistä lähtökohdista lähteminen perheen perustamiseen on inhimillisesti hankalampaa, koska siihen liittyy niin paljon enemmän pelkoja ja oman isän rohkaisun ja tuen puute.

”Tämän vuoksi minä notkistan polveni Isän edessä, hänen, josta kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä.” (Ef. 3:14-15) On Isä, josta kaikki isyys lähtee. Täydellinen ja sama kaikkien Isä, jota ensin saa opetella kunnioittamaan. Ja Hänen Sanansa ja luomisjärjestyksensä perusteella sitten arvostamaan myös muuta isyyttä, sen armon ja hengen mukaan mitä hän vaikuttaa.

Ja sitten on vielä hengellinen isyys. Paavali oli naimaton mies, mutta kuvasi itseään myös isänä niille, jotka olivat uudestisyntyneet hänen kerrottuaan Jeesuksesta elämän tienä. Varmasti Jumala voi antaa paljon erilaisia tapoja kokea isyyttä, vaikka omia biologisia lapsia ei olisikaan. Onhan toki hienoa nähdä miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella saaneet alkaa isiksi – ottaa todellista vastuuta toisesta ihmisestä eikä enää elää vain omaa kunniaa tavoitellen itselleen mieliksi lapsellisen tavoin. Nöyryys Jumalan edessä ja vastuunotto toisista (heikommista) ovat äärimmäisen kauniita ominaisuuksia. Jotain sellaista mitä on helppo kunnioittaa.

Kai sitä muutakin kuulumista voisi kirjoittaa, mutta jätetään kuitenkin toiseen kertaan. Ja loppuun vielä kukko, jonka maalailin viime viikonloppuna. 41-v tytär antoi sen isänpäivälahjaksi 82-v isälleen.

Hermostoheikko

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Akryylimaalauksesta, kuntobalettiin ilmoittautumisesta, sähköpianohaaveista vai elämän ensimmäisessä radiohaastattelussa olemisesta? Vai kenties pahenevista muistiongelmista, totaalisista väsymis-ja turhautumistuntemuksista, jatkuvista jännitystiloista ja epätoivon ajatuksista muuttumattomilta tuntuvien ongelmien äärellä? Vaiko sittenkin Jeesuksesta, joka on luvannut olla kaikessa mukana?

Kaikkea tuota yllä olevaa juttua on tapahtunut viimeisten kahden viikon aikana. Ajattelen, että tässä kaiken keskellä Jumala jotenkin auttaa pääsemään takaisin herkkyyden tilaan. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska päällä on niin paljon pelkoa, joka vetää päälle paksua kuorta. Syvällä jossain on herkkyys ja sen vallitessa on rauhallinen ja hyvä olla. Tuossa omaksi iloksi aloittamassani akryylimaalailussa saa siitä herkkyydestä jotenkin hetkeksi kiinni. Mutta niitä muita herkkyyden tilanteita on aika harvoin ja yleensä kohtaamisiin menen jotenkin suojautuminen ja jännitys edellä. Ja vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa ja ihmisten seurassa voi purkaa varustusta. Vain hyvin harva jaksaa suorastaan tehdä työtä sen eteen, että pelon kuori voisi lähteä purkaantumaan. Kiitos Jumalalle, sellaistakin kuitenkin tapahtuu.

Eräs tuttuni ehdotti, että voisi hieroa vähän hartioitani, kun oli niin niskat jumissa vaihteeksi. Se tuntui totta kai erittäin hyvältä, mutta hetkittäistä verenkierron elpymistä enemmän aloin miettiä kehon ja mielen kokonaisvaltaisempaa jännitystilaa. Kaverihieronnasta aktivoituneena varasin myös ajan OMT-fysioterapeutille. En ollut hänen vastaanotollaan ennen ollut ja hän halusikin yllättävän tarkasti tietää elämänhistoriaani kehon näkökulmasta. Lopputuloksena oli, että lihaksia vahvistavien toimien sijaan hän suositteli aluksi kaikkea kehoa ja hermostoa rentouttavaa toimintaa. Tämä tuntui jotenkin hyvin armolliselta. Yleensä kun menee fysioterapiaan saa mukaan erilaisia liikuntaohjeita mitä sitten itse pitäisi tehdä. Ja nyt tämä henkilö huomasikin selkä- ja niskakipujen takana stressaantuneen hermoston, jolle olisi parempi kaikki rauhaa lisäävä kuin niinkään toimintaa lisäävä. Näin aluksi siis.

Niin, mitä jos sitten vain rauhoittuisin? Valitettavasti se ei ole vain niin yksinkertaista. En nimittäin ollenkaan meinaa saada kiinni siitä syvästä jännityksen aiheuttajasta, mikä on tullut kehoon asumaan. Jostain semmoisesta peruspelosta, joka pitää vallassaan. Siitä mikä saa sosiaaliset tilanteet aina vähemmän tai enemmän jännittäviksi, mutta joka ei ihan täysin hellitä vaikka olisi yksinkin. Onhan minulla toki ajatuksia tämänkin pelon syntymekanismeista ja on henkilö ketä ajatellessa pelko aktivoituu erityisellä tavalla. Ilmeisesti edelleen kohdattavia asioita Jeesuksen kanssa riittää. Inhimillisesti en ollenkaan osaa ajatella miten lähestyä tätä asiaa, mutta ei kai sitä edelleenkään tarvitsekaan itse tietää. Gotjat on minua niin paljon suurempi ja pelottavampi että vain Jeesus avun antaa. Jännityksen panssari, hermosto, aktivoituu niin pienestä, että vaikka sitten ajattelisi, että eihän tässä oikeasti ole hätää, niin keho on kuitenkin jo reagoinut.

Yksinäisen elämästä puuttuu paljon toisen ihmisen kosketusta, mikä lievittäisi tämän tyyppisiä hermoston stressireaktioita ja auttaisi jotakin rauhoittumishormoneja virtailemaan. Mutta eipä sitä mihinkään ihmissuhteeseen voi mennä tämmöisen asian takia tai hyvin äkkiä olisi stressi jostain muusta. Jotenkin ei silti voi välttyä Jumalan ajatukselta ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.” Jo pelkästään kosketuksesta tehdyt tutkimukset todistavat, että läheisyys tuo paljon hyviä terveysvaikutuksia. Kummasti kosketus rauhoittaa ja luo turvallisuudentunnetta. Mutta tässä (metoo-)maailmassa pyyteetön kosketus on perheettömille harvinaista.

Ylivirittynyt hermosto pimahtaa helposti milloin mistäkin. Kesäkaudella maatilalla on voinut puuhailla kaikenlaista ja silitellä kanoja ja lampaita, jos ei muuta. Eläimet todella auttavat stressin vähenemiseen, kun niitä voi pyyteettömästi koskettaa ja hoitaa. Ehkä siksikin kaipaisin jotakin ympärivuotista hoitoeläintä (lue: lehmä) maatilalle. Mutta talvikaudella on sitten vain enemmän näköpiirissä ongelmia, joille ei pysty tekemään mitään. Eli katsotaan kuinka käy. Ja Jeesus, voisitko auttaa?

(Ja joo, kaikki ei ole nyt mitenkään huonosti tällä(kään) hetkellä, on kivojakin juttuja menossa, mutta tämä stressi-jännitys-hermosto-teema nyt pyörii kaiken keskellä.)

”Kuitenkin minä annan sen haavojen kasvaa umpeen ja parantua. Minä parannan heidät ja vaan heille rauhan ja totuuden runsauden.” (Jer. 33:6)

Lapset/on

”Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, sanoo Herra.” (Jes. 54:1)

41-vuotiaana puolisottomana naisena alkaa olla siinä iässä, että väkisin alkaa miettiä pitäisikö jo alkaa hyväksyä oma lapsettomuus vai vieläkö elätellä toivetta. ”Sleepwalking into infertility” ei mielestäni omalla kohdalla ole pitänyt yhtään paikkaansa, vaan olen ollut asiasta ajoittain mieluummin vähän liiankin tietoinen. Ehkä 40-v jälkeen asia on vähän helpottanut ja pystyn jo ottamaan lapsettoman vaihtoehdonkin vähän rennommin huomioon. Paljon enemmän kuin itse lapsettomuutta pelkään epäonnistumisen häpeää ja katkeruutta, jos sellaista sitten kuitenkin ilmenisi sen jälkeen kun juna on todella mennyt ohi. Mutta jos elämässä olisi aidosti muita tyydytystä tuottavia asioita, ”muita lapsia”, ovat ne sitten joidenkin toisten lapsia tai jotain muuta asiaa, mikä tuntuu ”omalta rakkaalta lapselta”, niin eihän siinä sitten kai mitään.

Raamatussa on näitä ylinnä olevan kaltaisia lupauksia yksinäisille ja hedelmättömille naisille, jotka kuitenkin saavat Jumalalta tyydytyksen ja elämän merkityksellisyyden. Esimerkiksi Ps. 113:9: ”Hän saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä. Halleluja”! Miten Hän sen tekee itse kunkin kohdalla, on sitten Hänen asiansa, mutta näin Hän on luvannut. Pitkään olen tietysti toivonut, ettei tarvitsisi turvautua näihin lupauksiin, vaan asiat voisivat mennä sittenkin toisin. Mutta nyt kun ei sitten näytä menevän toisin, niin ovathan nuo lupaukset tosi ihania, rohkaisevia ja lohduttavia. Että sittenkin Jumala haluaa ja voi antaa jotakin juttuja, jotka voivat antaa sydämeen rauhan ja ilon tällekin alueelle.

Viime viikolla oli yksi erikoinen päivä, jonka ansiosta tätä nyt kirjoittelen. Maatilalla pyörin enemmän ja vähemmän siskoni lasten kanssa, mutta muuten elämässä on ollut pitkään hyvin lapseton kausi. En siis ole ollut mukana juurikaan missään ”lapsityössä” - seurakuntatoiminnassa tai ystävien lastenvahteina. Enkä ole halunnutkaan - syitä on paljonkin, mutta toisaalta asia ei ole tullut edes vastaan, eikä minua ole pyydettykään mihinkään. Kunnes sitten viime viikolla sain aivan out of the blue kaksi lapsenvahtikeikkaa samalle päivälle! Ensin touhuilin afrikkalaistausten perheen lasten kanssa, kiskoin 4-v kaksosia ylös sängystä, arvioin täysin väärin pukemiseen menevän ajan, roudasin heitä päiväkotiin ja illalla pois ja yritin auttaa erityislasta syömisessä ja silti puolet ruuasta oli ympäri keittiötä. Näiden lasten luota ajoin suoraan seurakunnan iltatilaisuuteen, jossa aikuisille oli oma ohjelma ja lapsille lastenhoito järjestetty. Kiitos Jumalalle, eräs ystäväni lupautui myös mukaan ja niin siellä sitten kahdestaan oltiin kuuden lapsen kanssa touhuamassa. Ihan hyvin sekin meni. Täytyy sanoa, että tuosta päivästä jäi käteen todella hyvä mieli. Aivan yllättävän piristynyt, vaikka olikin tosi kiva maata yksin sohvalla kaiken jälkeen.

Niin. Tuon päivän jälkeen on ollut olo, että ehkä Jumalalla todella on niitä (korvaavan) vanhemmuuden mahdollistavia juttuja takataskussa odottamassa tilanteita, jolloin niihin on valmis. Täytyy sanoa, ettei tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, niin en tuosta edelläkuvatusta päivästä olisi välttämättä erityisemmin ollut kiitollinen. Perheen auttamisen olisin ottanut välttämättömänä olosuhteiden sanelemana pakkopullana ja seurakuntatilaisuudesta olisin voinut kieltäytyä. Nyt sen sijaan olen ihan että mitäs kivaa seuraavaksi keksittäisiin! (Ja että what??)

Nämä lapsijutut koskettavat syvältä, enkä puhu ollenkaan pelkästään omasta lapsettomuudesta, vaan vähintään yhtä paljon jostain omasta sisäisestä hyvin pelokkaasta ja arasta lapsesta. On hyvin vaikea olla lasten kanssa, jos oman puseron sisällä on paikalleen jäätynyt äärimmäisen arka ihmisiä pelkäävä lapsi. Näkyväksi tuleminen ja näkyvänä oleminen ovat aiheita, jotka ovat kipeitä. Miksi muut saavat olla olemassa ja minun pitää olla näkymätön ja jatkuvasti tarkkailla ympäristöä mitä saa tehdä ja mitä ei? Miksi jännittää niin paljon vain ihmisten seurassa oleminen? Miksi esillä oleminen on niin kovin pelottavaa ja toisaalta pahimmillaan kadehtii niitä, jotka saavat huomiota. No, kyllähän joitain vastauksia näihin miksi-kysymyksiin tiedänkin. Enkä niinkään kaipaa vastauksia niihin miksiin, vaan siihen, miten Jumala voisi niistä parantaa ja vapauttaa. En haluaisi syyttää ketään näistä tilanteista, vaan päästä eteenpäin.Toki anteeksianto liittyy siihen myös. Vajavaisen vanhemmuuden hyväksyminen ja täydellinen Isyys Jumalassa.

Pelkäävä pikkutyttö on kyllä edelleen olemassa, mutta oli kiva nähdä että se edes hetken pystyi antamaan aikaansa muillekin lapsille ja välittämään myös heidän asioistaan, eikä vain omistaan.

”Hän (Jeesus) otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:16)

Back to and from Jerusalem

Rauhallista päivää - kotona jälleen. Kuusi Jerusalemin päivää ovat takanapäin ja kotiarkeenkin olen jo hiukan ehtinyt laskeutua. Olen kiitollinen, että tuollaisen pikkumatkan Israeliin sain taas tehdä. Se oli 13. kerta maassa ja tällä kertaa vietin koko ajan Jerusalemissa. Olisin ehkä halunnut käydä jossain muuallakin, mutta luontevaa tilaisuutta ei nyt oikein tullut, joten otin tämän kuvion Herralta tällä kertaa näin. Eli lehtimajanjuhla-aika Jerusalemissa.

Matka oli jotenkin levollinen. En ollut suunnitellut mitään etukäteen, niin ei sitten ollut missään vaiheessa kiirekään yhtään mihinkään. Perillä kuljin melkein joka päivä saksalaisen ystäväni kanssa. Suomalaisten ylläpitämässä majatalossa oli puolestaan sopivasti aamiaisseuraa ja jotain jutteluja iltaisinkin. Minulla oli myös aikaa lukea joitain hyviä kirjoja ja lepäillä sapattina, kun mikään julkinen liikennekään ei kulje. Suurin osa paikoista, joissa ystäväni kanssa kuljettiin, olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta eihän sitä Jerusalemiin ole ollenkaan kyllästynyt. Päinvastoin, tuntuu, että mitä enemmän siellä kulkee ja mitä tutummaksi paikat tulevat, sitä enemmän niistä pitää ja niihin rakastuu. Kuinka hämmentyneenä muistankaan kulkeneeni ensimmäistä kertaa Jerusalemin vanhan kaupungin basaarin sokkeloissa ryhmän kanssa oppaan perässä eksymistä peläten. Ja kuinka se nyt vähitellen alkaa tuntua aivan kotoiselta paikalta, josta ei vain meinaa saada ollenkaan tarpeekseen. Öljymäellä voisi istua loputtomiin kaupunkia katselemassa ja monessa muussa paikassa viipyilemässä. Mutta sitten tulee aina kuitenkin aika lähteä.

Niin, en tiedä oliko tällä matkalla jotain erityisempää merkitystä. Olen siitä kuitenkin kiitollinen. Sain tavata ystäviä, nauttia Jerusalemista ja Jumalan läsnäolosta siellä. Joku semmoinen kirkastusvuorihetki, jonne haluaisi jäädä, mutta kuitenkin tietäen että se varsinainen palvelu on jossain siellä ”alhaalla”. Ja kuitenkin ihanaa, että hetken on saanut olla arjen asioiden yläpuolella ja katsella juttuja ihan toisesta näkökulmasta – levollisena. Täällä meinaa sitten taas alkaa kiristää milloin mistäkin kohtaa, mutta saa sitten taas ainakin pitää suuntana sitä rakkautta, lepoa ja rauhaa, jossa on hetken saanut olla kylpemässä.

Tähän syksyyn virettä tuo Raamatun lukemiseen innostava kirjaprojekti, jossa omalla pienellä osallani olen saanut olla mukana. Näkee sitten mitä muuta johdattuu, toki jokapäiväistä jotain. Ja toivottavasti aikaa ja rauhaa olla rukouksessa. Toivottavasti myös uskovien todellista ja syvenevää yhteyttä yksinäisen ja kylmän maailman keskellä. Jeesuksen tuntemista ja läsnäoloa, nöyryyttä tunnustaa syntejä ja tehdä parannusta. Iloa ja armollisuutta. Rakkautta ja lempeyttä pelkojen ja vihan tilalle.

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat! Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Ps. 84:6-7

 Maisemaa majatalon lähellä.

Iloinen kana Jerusalemin vanhassa kaupungissa.

Palveluasetuksia ynnä muuta

Perjantai oli muuttopäivä: kanat otettiin kiinni, laitettiin laatikkoon ja niiden omistaja vei ne takaisin kotiin. Reilu kolme kuukautta kesäkana-aikaa tuli päätökseen. Toisaalta vähän haikeaa, mutta hyvä näin. Saivat viettää kesän hyvin vapaina kanoina ja talveksi pääsevät kotikanalaansa. Eikä minun tarvitse yhtään miettiä mitään kanojen päivien päättämisiä, kuten joskus aikaisemmin. Oikea omistaja pystyy sitten siihenkin, kun joskus tarve tulee. Ja toki sekin tarve kanoja pitäessä aina välillä tulee. Ikävintä kotiinmeno saattoi olla kukon kohdalla. Se sai kesän viettää täyttä kukon elämää kanalaumansa johtajana, mutta kotiin palattua joutuu takaisin poikamieselämään toisten kukkojen seurassa. Varmaan joskus kuulen, miten kotiinpaluu itse kullakin sujui.

Viimeiset pari viikkoa on sisältänyt taas kaikenlaisia ajatuksia, vähän myllerrystäkin ajoittain. Ja varasin myös lennot ja majoituksen Israeliin. Lähtö on reilun viikon päästä ja matkavaraus tapahtui siis kaksi viikkoa ennen lähtöä. Näin lyhyellä varoitusajalla en ole ennen Israelin matkaa varannut, mutta onnistuihan se noinkin, kun kerran majoituspaikka melkein yllättävästikin löytyi suomalaisten ylläpitämästä majatalosta, jonka olisi luullut olevan lehtimajanjuhla-aikaan aivan täysin buukattu. Eli ilmeisesti olen sitten taas menossa ja toivottavasti matkalla joku merkityskin olisi.

Välillä matkoille lähtö pelottaakin. Siinä luopuu hetkellisesti monesta turvallisuutta tuovasta tekijästä ja antautuu tuntemattoman varaan. Ajatus sairastumisesta matkan aikana tai jotkut muut yllätykset tuntuvat matkan aikana paljon pahemmilta, kuin kotona. Kuitenkin haluaisi edelleen uskaltaa jättää elämänsä sen tuntemattoman varaan, joka ei sitten kuitenkaan olekaan tuntematon, vaan Isä itse. Elämä käy hyvin tylsäksi ja piirit kovin pieniksi, jos ei koskaan uskallaudu Hänen varaansa. Alue laajenee, kun uskaltautuu Isän varassa uusiin juttuihin.

Ehkä jotkut pelot korostuvat siksi, että olen taas lähdössä matkaan yksin. Tavallaan se on helppoa ja toisaalta raskasta. Perillä Israelissa on sitten kyllä ihmisiä, joita tapaan, mutta toki sitä aina kaipaa, että voisi olla jonkun kanssa niin yhteistä näkyä, että voisi samaa matkaa kulkea elämässä enemmänkin. Tai sitten en vaan vieläkään pysty ottamaan ketään tarpeeksi lähelle, kun koen niin helposti tulevani jyrätyksi enkä osaa kertoa omia toiveitani tai ne hukkuvat toisten tarpeiden alle. Niinpä yksin matkustamisessa on myös hyvät puolensa, kun voi tehdä niitä hassuja pieniä juttuja, mitkä itselle ovat tärkeitä. Jännästi Herra on antanut kuitenkin tutustua saksalais-filippiiniläiseen 35-v naiseen, joka yleensä käy Israelissa kaksi kertaa vuodessa. Tämä on kolmas syksy on ollaan Israelissa samaan aikaan ja hänen kanssaan taas jonkun verran yhdessä ollaan. Tai miten Herra sitten johdattaakin.

Viimeisen parin viikon aikana Jumala on onnistunut kaiken keskellä puhuttelemaan myös palvelemisesta. Asenteena ja elämäntapana. Tämä on minulle ollut perinteisesti hyvin vaikea alue, koska orjan mieli ei ymmärrä vapaaehtoista sydämestä tulevaa itsensä alttiiksi antavaa iloista palvelua. Vaikka astioiden tiskaaminen, orjatyötä vai palvelua? Riippuu täysin omasta asenteesta, eikä itse työstä ollenkaan. Ja kuitenkin kyse on kahdesta täysin eri asiasta. Minulle on pitkään ollut tärkeä 1. Piet. 4:11 ”Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” Eli siis se, että Jumala on se, joka vaikuttaa palveluhalun ja antaa siihen voiman. Eikä niin että ihmisen tarvitsisi se itsestään jostain pakottaa ja puristaa todistaakseen olevansa jotakin, mitä ei oikeasti ole. Ehkä minussa tulee aina kulkemaan mukana se joka väsyi ja joka koki ensisijaisesti saaneensa Jumalalta luvan lepoon. Mutta kyllä siihen lepoonkin loppuviimein kyllästyy ja sitten haluaisi saada ne uudet asetukset tekemiseen, ettei tarvitsisi aina väsyä uudelleen ja uudelleen tai jotenkin pelätä sitä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Kanojen oikea omistaja pitää kanoistaan huolta ja ihmisten oikea omistaja Jumala pitää omistaan huolta vielä triljoona kertaa paremmin. ”Te ette ole itsenne omat, teidät on kalliilla hinnalla ostettu. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:20)

 Syksyn väreissä

Kaunis

Kotiinlähtö omistajan sylissä

Kesän tuntoja ja tuttavuuksia

”Mutta nyt – milloin minä saan tehdä työtä oman perheeni hyväksi?” (1. Moos. 30:30b)

Jaakobin kysymys ja huokaus työskentelystä oman perheen hyväksi kuulostaa niin tutulta. Hän oli palvellut siinä vaiheessa enoansa Laabania jo melkein 20 vuotta. Sukulaisrakkaus oli himmennyt ja huijatuksi tulemisetkin auttoivat asiaa. Kotimaan kaipaus oli tullut suuremmaksi kuin pelko oman veljensä kohtaamisesta siellä. Jumala oli tehnyt työtään sydämessä, rohkeus kasvanut, luottamus Jumalaan lisääntynyt ja kyllästyminen nykyduuniin kasvanut koviin mittoihin. Niin koviin, että oli tullut aika sanoa eno ja appiukko Laabanille: ”Päästä minut lähtemään. Minä tahdon mennä kotiini ja omaan maahani. Anna minulle vaimoni ja lapseni, joiden vuoksi olen sinua palvellut. Minä tahdon lähteä.” (1. Moos. 30:25-26)

Jumala oli valmistanut Jaakobin sydäntä lähtöön, mutta vasta Herran oma kehotus lähtemiseen sai aikaan toimintaa. Jumalan sanojen jälkeen Jaakob pakkasi kapsäkkinsä, laittoi lapset ja vaimot kulkuneuvoihin, elukat kulkemaan mukana karavaanissa ja suuntana erämaan jälkeen isoisä Abrahamille luvattu maa. Oman tietynlaisen orjuutensa jälkeen Jaakob lähti kohti selkeämpää kutsumustaan ja Jordanin ylityksen jälkeisten tapahtumien seurauksena Jumala antoi hänelle nimen Israel. Vähän hän tiesi siitä että satoja vuosia myöhemmin myös hänen nimeään kantava kansa lisääntyisi suuresti orjuutensa maassa Egyptissä ja saapuisi saman Jordanin yli samaan luvattuun maahan. Ja kaikki se olisi Jumalan kunniaksi.

Tällaiset stoorit auttavat, silloin kun tuntuu, ettei jaksaisi enää yhtään. Että Jumalan aikatauluissa muutoksen vaihe kuitenkin jossain vaiheessa tulee. Ja kun se tulee, on aika täydellinen. Jaakob ei lähtenyt Laabanin luota, ennen kuin Herra siihen selvästi kehotti. Israelin kansa ei omassa voimassa pystynyt orjuudesta irrottautumaan, vaan kaikki oli Jumalan suurta aikataulua. Olen usein tosi väsynyt tilanteeseeni, mutta ei ole voimia eikä ymmärrystä muutokseenkaan. Tarvitaan Jumalaa siinäkin, mikä se seuraava vaihe ylipäätään voisi olla. Mutta kumpa sellainen vielä olisi..

Ja sitten kun ei ole oikein muutakaan mielessä, voisin tässä esitellä tämän vuoden kesäkanat vielä kun ne maatilalla ovat ennen poislähtöään:

Kekki Kakkonen

Komea ja hyväkäytöksinen herrasmieskukko. Vahtii ja pitää huolta laumastaan. Kekki Kakkonen on varmasti nauttinut kesästään, kun nyt ensi kertaa on päässyt ykköseksi, kanalauman johtajaksi. Tätä ennen elänyt poikamieskukon elämää toisten kukkopoikien kanssa, ilmeisesti hieman syrjittynäkin. Välillä kieutaan vuorokieuntaan naapurin kukkojen kanssa. Kukot eivät ole koskaan tavanneet, mutta pitävät yllä kiekuyhteyttä.

Kanatuinen ”Kanis”

Kaikkien kaveri ja sylikana nro 1. On ollut ihana pitää Kanatuista sylissä ja moni muukin on saanut pitää ensi kertaa elämässään kanaa sylissä, kun Kanatuista ei pahemmin haittaa olla milloin kenenkin roikotettavana. Toisaalta Kanatuisella on myös vähän huonoa käytöstä ja se saattaa tulla nokkimaan jalkaa liiassa tuttavallisuudessaan. Siskontyttö 5 v kutsuu Kanatuista termillä ”nokkijani” ja juoksee sitä tarvittaessa karkuun. Kuvassa 11-v afrikkalaistaustainen uusi ystäväni pitää kanaa ensi kertaa sylissään, kun koko perhe kävi maatilalla tutustumassa.

Juoksujalka

Kanatuisen sisko. Hyvin samannäköinen, mutta vähän tuhdimpi tyttö (en ole ihan varma edes näin kuvasta, onko tämä Juoksujalka vai Kanis, livenä erottaa paremmin). Antaa ottaa myös itsensä syliin, mutta ei niin innokkaasti kuin Kanatuinen. Kanatuinen ja Juoksujalka ovat kuoriutuneet viime kesänä erään kolmannen kananpitäjän olohuoneessa ja niitä on sen jälkeen kuskattu mm. mökille mukana. Ovat saaneet poikkeuksellisen ihmisläheisen alun elämälleen, niin sylissä olo saa nämä tytöt vain nauttimaan ja nukkumaan eivätkä sitä pelkää.

Potpot ”Pottis”

Itsenäinen tyylikäs vanhempi rouva, jolla on hyvä suhde Kekki Kakkoseen. Ei kaipaa ihmisten kosketuksia ja munii omaan piilopesäänsä eli aivan eri paikkaan kuin muut. Aloitti kesänsä meillä kulkemalla tien yli naapurin kana-aitauksen luo ja sai aikaan ilmoituksen kylän fb-seinällä.

Kerma

Porukan arin kana ja myös itsenäinen kulkija. Toisaalta menossa mukana siinä missä muutkin. Munii pieniä söpöjä munia silloin tällöin.