Time lapse

2020 on edennyt jo tovin, vaikka säätila ei niin tammikuiselta tunnukaan. Jotain uusia juttuja on itsellekin tämä vuosi tuonut tullessaan.

Näyttäisi siltä, että mökki olisi saamassa vuokralaisen – sen suuntaisia suunnitelmia on ollut. Vuoden se on taas ollut ”tyhjillään”, mutta kuitenkin itse olin siellä kesällä paljon ja elokuusta lähtien paikka on ollut kirjavarastona, joten käyttöä on kyllä ollut. Mutta kenties siellä sitten kohta olisi ihan asukaskin – ja tuttu sellainen. Katsotaan miten Herra tätä kuvioita johdattaa. Itse koitan opetella jotakin irrottamista tässä kohtaa. Olen kuitenkin ollut mökissä niin paljon ja ajattelen niin helposti että se on ”minun”. Haasteenani on, etten sekaantuisi toisen kotiin ja hänen tapaansa elää ja järjestää talon asiat. Tämä on hyvä harjoitus ja luulen etukäteen, että epäonnistun monta kertaa. Kuvio on mielenkiintoinen, mutta toisaalta myös surullinen, enkä yhtään haluaisi mennä asioiden edelle, vaan ottaa asiat niin kuin Isä ne johdattaa.

Helmikuussa minulla on pitkästä aikaa pari puhetilaisuutta. Joskus muinoin toivoin kovasti, että pyydettäisiin puhumaan, mutta viime vuosina mieli on ollut hyvin toisenlainen. Olen ollut hyvin kiitollinen, että ei ole pyydetty. En nyt kuitenkaan kieltäytynyt, vaan tämäkin haaste on otettu vastaan. Aiheeksi on tullut Samaria, joten tavallaan tuttuja juttuja saa puhua. Valmistautumisessa menee aikaa, kun keräilen valokuvistani läpi tilaisuuksissa näytettäväksi sopivia. En oikeastaan vieläkään ymmärrä miten olen saanut ja voinut käydä Samariassa 7 kertaa viimeisen kuuden vuoden aikana. Kun pääsääntönä on tunne että elämässä ei tapahdu mitään. Ehkä siinä sitten kuitenkin jotakin tapahtuu, jos näytettäisiin filmiä pikakelauksella ja time lapse -tekniikalla. Välissä on vaan niin paljon yksinäistä sohvalla makaamista ja kännykän tuijottamista. Lohduttaudun sillä, että Jumala on luonut laiskiaisenkin, joka voi levätä vuorokaudesta 20 tuntia ja silti täyttää täysillä sen tehtävän mikä sille on annettu. Olemme erilaisia, vaikka aina välillä omaa erilaisuutta on vaikea hyväksyä.

Yleiseen jaksamattomuuteen voi olla niin monia syitä. Osa tulee persoonallisuudesta, enkä mikään tehopakkaus ole ollut koskaan. Sitten on tietynlainen elämäntilanne ja mieliala. Mutta sitten toki myös ihan terveys. Aina silloin tällöin olen mittauttanut kilpirauhasarvoja eikä niissä ole ollut mitään erikoista. Nyt vuoden alussa testattiin ferritiini, joka olisi voinut olla parempikin. Viitearvoissa kyllä, mutta siellä alakantissa. Tiedä sitten onko rauta-arvoilla minun tapauksessa jotain tekemistä tähän laiskiaismeininkiin. Toisaalta mietin, että jos minulla olisi kovasti virtaa, niin sittenhän vain lähinnä tulisin hulluksi täällä kerrostalossa. On vaikea ymmärtää, miksi niitä sopivia toimeliaisuuden kanavia on muka niin vaikea löytää. Kuitenkin tulee helposti tunne, että jos lähtee johonkin mukaan, että se on sitten liian iso ja vaativa juttu. Sopivan pieniä askeleita on vaikea löytää. Mutta Jumalaan luottaen ja ”niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös sinun voimasi.” (5. Moos. 33:25)

Eli kaikesta vetelyydestä huolimatta mielenkiinnolla tähänkin vuoteen.

”Ei kukaan ole niin kuin Jesurunin Jumala, joka ratsastaa sinun avuksesi taivaasta, ylhäisyydessään pilvien päältä.” (5. Moos. 33:26)

Pienenä uuteen vuoteen?

Vuoden viimeinen blogitus 2019. Mitä tästä vuodesta sanoisin? Jotenkin tasainen. En pysty nostamaan juurikaan erityisiä tapahtumia tai käänteitä ylitse muiden. Toki jotkut arjesta poikkeavat tapahtumat tai viikot Israelissa ja Ruotsissa jättivät erilaisen muistijäljen. Mutta tänä vuonna on ollut myös iloa maatilan arjessa ja se on kenties eniten uutta. Kuitenkin ehkä vähän on myös pettynyt olo, kun jostain syystä aina odottaa jotain suurta ja ihmeellistä, ja sitten kun sitä ei tule, on vähän alakuloinen. Ja silti en edes tiedä, mitä se ”suurta ja ihmeellistä” mitä haluaisin, olisi. Isot muutokset myös pelottavat, mikä on taas tämän syksyn myllerryksissä hyvin havaittu. Isä tietää parhaiten ja tämä oli minulle paras mahdollinen vuosi. Vaikka minusta tuntuisikin joskus toiselta, se oli silti paras mahdollinen vuosi ikuisuusnäkökulmasta. Haluaisi, että elämä olisi Sanan pohjalle perustunut eikä omien tunteiden. ”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut.” (Room. 8:28)

”Rakkaus.. ei etsi omaa etuaan.” (1. Kor. 13:5) Tämä on ollut viime aikoina hiukan mielessä. Puhutellut ja paljastanut pelkkää itsekkyyttä.  ”Minä itse” etsii pelkkää omaa etuaan ja vetoaa omiin oikeuksiinsa ja tarpeisiinsa. Mutta jos saisin oikeuteni mukaan Jumalan edessä, olisi se ikuisen kadotuksen osa. Ristillä kääntyvät asiat ylösalaisin. Jeesus antaa uudenlaiset oikeudet: oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä. (Joh. 1:12) Muita oikeuksia ovat mm. vihamiesten rakastaminen, asioista luopuminen Jeesuksen tähden, Jumalan huolenpito, iankaikkinen elämä jne.

Tietynlainen raskaus tulee ehkä siitä, että samaan aikaan yrittää elää eri ”maailmojen” odotusten mukaan. Törmäyskurssilla on Jumalan miellyttäminen ja ihmisten miellyttäminen. Kun molemmat tuntuvat tärkeiltä, sekava mielentila ja vaikeus tehdä valintoja on taattu.

Taistelut käydään sisimmän hiljaisissa hetkissä Jumalan edessä. Niissä taisteluissa antautunut on voittaja. Kaikkensa luovuttanut saa kaiken. Itselleen kuollut saa elämän.

On asioita, jotka niin helposti sanovat Jeesukselle: en tarvitse sinua. Esimerkiksi ylpeys ja kuvitelma omasta hyvästä elämästä, oma tieto ja ”viisaus” ja omaisuus. Kaikki tämä ”oma” saavat Jeesuksen näyttämään turhalta tai pieneltä. Ivan kohteelta. ”Maailmassa hän oli, ja maailma oli hänen kauttaan syntynyt, mutta maailma ei tuntenut häntä.” (Joh. 1:10)

Vain Jumalan Sanalla ja rukouksella, Jeesuksen Hengellä ja armon ja rakkauden asenteella voi valloittaa uusia alueita. Ja nöyryydellä. Pianonkin myötä olen miettinyt uusille alueille astumista. Sitä, että pienetkin uudet aluevaltaukset tapahtuvat nöyryyden kautta. On vaikea tai mahdoton aloittaa mitään uutta, jos ei ole nöyryyttä tunnustaa, ettei osaa jotakin, että on aivan aloittelija ja tarvitsee toisia opastamaan. Lapseksi jälleen. Pienuudessa ja nöyryydessä avautuvat uudet ovet. Kuolemassa kirkkaus.

Rukoilen, että 2020 saisi olla itse kullakin Kalliolle rakentamisen vuosi.

da capo, tranquillo

Jean Sibeliuksen päivä, suomalaisen musiikin päivä. Tämän syksyn ajatuksiin ja jonkinlaisiin tavoitteisiinkin kuului sähköpianon hankinta. Jossain vaiheessa näytti jo, että en sittenkään saa sitä aikaiseksi, mutta toisin kuitenkin kävi. Viime keskiviikkona piano tuli asuntooni ja nyt on muutamia päiviä sitä sitten ihmetelty. Onhan se hauska, kun digitaalisia ominaisuuksia on niin kaikenlaisia. Vähän sama kuin lankapuhelimesta vaihtaisi älykännykkään. Sillä voi myös soittaa, mutta on niin paljon muutakin kikkailua. Voi testailla läpi valtavan määrän erilaisia soittoääniä konserttipianosta tuuban kautta merenkohinaan. Laittaa pianon soittamaan itsekseen tai käyttää sitä vain bluetooth-kaiuttimena. Vasen ja oikea käsi voivat soittaa eri soittoääntä ja ties mitä. Ja sitten voi soittaa ihan tavallisesti pianoa tavallisista nuoteista. Kuitenkin volyymia säätäen, ettei naapureita yhtään haittaa.

En muista ollenkaan, olenko täällä kertonut musiikkihistoriaani. Lapsena minut siis jossain määrin pakotettiin pianotunneille. Tuskin olen sitä erityisen vahvasti vastustanut, mutta en kyllä erityisemmin hinkunutkaan. Olin varmaan aika keskinkertainen piano-oppilas, joka oppi soittamaan, mutta ei musiikista nauttimaan. En muista kuinka monta vuotta olen tunneilla käynyt, mutta ehkä jonkunlaisen helpotuksen tunteen muistan lopettamiseen liittyen.

Jos kristittyjen kokoontumisiin ei liittyisi usein musiikki, olisin varmaan elänyt vuosikausia ilman mitään lähempää kontaktia musiikkiin. Kuitenkin kun tilaisuuksissa käy, laulu ja musiikki kulkee vähän niin kuin automaattisesti mukana, vaikkei sille erityisesti syttyisikään. Ja se on oikein hieno juttu. Jumala on kuitenkin koskettanut vuosien varrella lukuisten laulujen, virsien ja ylistyksen kautta. Ja aina on löytynyt niitä, joille musiikki on ollut tapa olla palvelemassa. Kaiketi näin pikkuhiljaa vuosien varrella oma asennemaailma musiikkiin on jotenkin parantunut, kun nyt tämmöinen oma piano –ajatus on näin konkreettiseksi tullut.

Tuntuu kivalta, että piano on tuossa, mutta että se ei pakota mihinkään. Soitto-opetukseen en ole ainakaan heti lähtemässä, eikä minkäänlainen julkinen soittaminen ole yhtään tavoitteissa. Vähän sama kuin viime vuoden akryylimaalaamisen kanssa – ihan vain omaksi huviksi. Netistä löytyy nykyään niin valtavasti kaikkia soittoaiheisiakin videoita, josta voi saada ideoita. Voisihan se hyvä olla päästä eroon soitto-ope-traumasta ja olla joskus vielä ihan oppilaana. Mutta ei kiirehditä sen kanssa. Ja kyllä nyt pystyn arvostamaan sitä, että lapsena on sinne soittotunneille viety, tuskin muuten tässä tilanteessa olisin eikä aivan täydestä nollasta olisi innostusta alkaa opetteluun. Tuntuu, että joku ympyrä sulkeutuu nyt oman pianon äärellä, vaikka mitään erityisempää uutta alkua en tässä osaakaan nähdä. Ja aikuisena tätä voi ajatella vaikka motorisena aivojumppana, jos ei muuta iloa irtoa.

Raamatussa on paljon musiikkikuvauksia, psalmien laulukirja, temppelin ylistäjät, kuningas Daavid säveltäjänä ja paljon muuta. Selvästi Jumalan juttuja musiikki ja Hän nauttii sydämestä lähtevästä ylistyksestä. Ilmestyskirjassa kerrotaan, kuinka tulevassa ajassa pyhät laulavat uutta laulua ja ääni, joka kuuluu on kuin harppujen ääni harpunsoittaji

en soittaessa. (Ilm. 14:3) Musiikki ei lopu tähän maailmaan, vaan jatkuu täydellisenä Täydellisyyteen.

Tästä tuli nyt näköjään pelkästään musiikkipäivitys. Kerran näinkin. Tuskin tulee tavaksi. Mutta olen kiitollinen tästäkin pienestä palasesta elämässä.

”Musiikinjohtajalle. Koorahilaisten viininkorjuulaulu. Psalmi. Kuinka ihana ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöi ja nääntyy kaipauksesta Herran esipihoihin, sydämeni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon elävälle Jumalalle.” Ps. 84:1-3)

”Laulakaa ja soittakaa sydämestänne Herralle kiittäen aina kaikesta Jumalaa ja Isää Herramme Jeesuksen nimessä.” (Ef. 5:19-20)

Myrskyluodolla

Pieni ja hauras olotila. Tämä syksy on ollut hyvin erikoinen. Niin erikoinen, etten voi juuri nyt edes kertoa miten erikoinen. Sydämen myllerryksiä joka suuntaan ja unettomia öitä. Ulkoisesti täysin vakaata ja perusarkea, mutta sisältä kaikkea muuta.

Monet myrskyssä olemisen vertaukset ovat tulleet läheisiksi näinä aikoina. Kuinka sittenkin voi luottavaisesti olla Jeesuksessa turvakalliolla, vaikka ympärillä vellovat niin kovat aallot. Tai opetuslasten tavoin veneessä myrskyävällä merellä pelätenkin, kun Jeesus vain nukkuu. Ja siltikin on Hänen kanssaan samassa veneessä, Hänen joka voi kävellä vedenkin päällä. Hänen, jonka sana tyynnyttää kaikki myrskyt.

Vaikka välillä tuntuu kauhealta, välillä aivan innostavaltakin. Katselee vain myrskyn vellontaa ja tietää, ettei itse voi sille yhtään mitään. Saa vain uskoa, että se, mikä on Jumalasta pysyy, ja muu saakin mennä. Myrskyn mukana lentävät kaikki rakennelmat, mitkä ei ole Jumalan Sanalle rakennettu. Onhan se raskasta välillä katsoa, kun vahvoiksikin kuvitellut rakenteet irtoavat ja lentävät tuulen mukana. Ja kuitenkin näkee, että ne lentävät siksi, ettei niissä ollut Sanan perustusta. ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Ihminen haluaisi tietää jo etukäteen, miten tilanteet päättyvät, mitä on myrskyn jälkeen jäljellä. Kuka on vierellä, kuka on poissa. Sydän kiinnittyy sinne ja tänne ja se on vähän pelottavaa. Haluaisi olla kiinnittyneenä siihen mikä on pysyvää ja joskus on lähes mahdotonta tietää mikä sitä on. Paitsi Jeesus.

Olen rukoillut että saisi irrottaa kaikesta yrityksistä kontrolloida tilanteita. Että saisin olla vain pieni ja katsella mitä Isä tekee. Etten sanoisi Hänelle: ei noin saa tehdä. Jos Jeesus ajoi ruoskalla rahanvaihtajat temppelistä, saa Hän tehdä muutakin, mikä äkkiseltään kuulostaa rajulta. Ja on sitten kuitenkin ikuisuusparhaaksi itse kullekin.

Yksi uusi konkreettinen juttu syksyyn on sopinut. Viime viikonloppuna olin kansalaisopisto kehruukurssilla. Siis opettelimme käyttämään rukkia. Ja sehän olikin yllättävän innostavaa. Olin hetkittäin ihan lentoon lähdössä, kun siinä oli jotakin kovin hienoa. Olihan se myös hyvin vaikeaa ja lanka oli todella epätasaista. Mutta lampaanvillasta tuli kuitenkin lankaa. Oo! Maatilan ulkorakennusten vinteiltä löytyy kaikenlaista, mm. muutamia rukkeja. Olen nyt ottanut pari rukkia mökille ja ne ovat siellä nyt kuivumassa ja sopeutumassa pikkuhiljaa sisälämpötilaan. Tavoitteena olisi katsoa, voisiko niistä edes jommastakummasta tulla vielä käyttökelpoinen versio.

Lankaa tehdessä oli mielessä myös Saarnaajan kirjan ”Kolmisäikeinen lanka ei helposti katkea.” (Saarn. 4:12) Tätä on usein pidetty avioliiton vertauskuvana tai jonkun muun sellaisen yhteyden vertauskuvana, jossa Jeesus saa olla se kolmas säie. Lankaa tehdessä näin aloittelijan säikeistä tulikin helposti sellaisia, että säikeissä oli aina vähän paksumpia kohtia ja välillä hyvin ohuita, sellaisia että luuli, että nyt säie todella katkeaa. Joskus se katkesikin. Mutta yhteenpunottuina kaksisäikeinenkin oli jo kestävämpi, kun heikot kohdat eivät osuneen aivan samaan kohtaan. Ja ajatuksena vielä että siihen olisi punottu kestävä kolmas säie, niin tulihan siitäkin jotenkin turvallinen olo.

Yhtään en tiedä kauanko tämä myrsky kestää, juuri nyt ei tyventä näy. Mutta silti pystyy ylistämään Jumalaa ja kiittämään Hänen teoistaan ja Hänen järjestyksestään. Siitä Kalliosta, joka on kestävä jalkojen alla. Iloitsemaan Jumalassa, vaikka välillä pärskähtää aaltoja kasvoille ja joskus pelkää, että kaatuukin. Niin silti ihmeellisesti tämä Kallio kestää ja on myrskyä vahvempi.

”Hän sanoi heille: ”Miksi olette peloissanne, te vähäuskoiset?” Sitten hän nousi ja nuhteli tuulia ja merta, ja tuli aivan tyven.” (Matt. 8:26)

Häpeää

Marraskuu. Ihan kivaa, ei ainakaan nyt ahdista, vaikka pimeämpi vuodenaika on ottanut vallan. Kynttilät ja levollinen mieli auttavat kovasti asiaa.

Tosin levollisesta mielestä ei voi aina niin puhua, kun mielessä pyörii niin monenlaista. On ihmissuhdeasia, josta on seurannut jo vähän pitkäkestoisempaa levottomuutta ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Ja sitten kaikkea muuta. Selvittelin muun muassa hiukan sukuni osuuksia sisällissodassa ja olen tehnyt myös retkiä joillekin tapahtumapaikoille rukouksen, sovituksen ja sovinnon hengessä. Lisäksi käytiin katsomassa pandoja. Olivatkin todella suloisia otuksia ja olisin voinut katsella niiden bambunsyöntiä vaikka kuinka kauan. Jos pandat olisivat lähempänä, ottaisin varmaankin vuosikortin ja kävisin aina välillä niitä katsomassa. J

Aina välillä mieleen nousee enemmän myös häpeä. Olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut. Joskus jonkun kirjan pohjalta ja mitä milloinkin. Se on niin tuttu kaveri ja kuitenkin niin ikävä seuralainen. On mielestäni paljon helpompi vapautua syyllisyydestä kuin häpeästä, joka menee vielä paljon syvemmälle. On häpeä koko olemassaolostani tai ainakin häpeä todella monista perustarpeistani.

Viime viikolla sain kosketuksen häpeääni seuraavalla tavalla: Eräs henkilö joutui tekemään työn, johon en itse ollenkaan pystynyt. Minulla ei ollut kykyä edes auttaa häntä, vaan jouduin vain katselemaan vierestä, kun tämä toinen teki jotakin äärimmäisin fyysisin ponnistuksin. Hän teki sen minun takiani ja tavallaan olin kiitollinen, että tämä asia tuli tehdyksi. Kuitenkin tämä toinen joutui tilanteessa jo jotenkin niin äärimmilleen, niin sitten siitä tulikin jotenkin hävettävä kokemus. Että minun tarpeeni aiheuttikin näin suuren työn. En olisi halunnut että hän joutuu sellaiseen tilanteeseen.

Se, että joku joutuu kärsimään vuokseni aiheuttaa minulle häpeän tunteen. On vaikea ottaa rakkautta vastaan. Häpeän alle kätkeytyy monet hyvin perustarpeet, syömiseen, lepoon, henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen liittyvät. Kaikissa niissä on elementtejä, jotka herkästi laukaisevat häpeän tunteen, jos tulevat esiin jollain tietyllä tavalla. Tarpeitani, joita ehkä jotenkin on pitänyt peittää tai joiden vuoksi joku toinen on joutunut kärsimään tavalla, jota en olisi halunnut.

Se, että joku toinen teki puolestani raskaan asian, enkä itse pystynyt yhtään auttamaan vei ajatukseni myös Jeesukseen. Hän otti häpeälliset syntini omasta tahdostaan, kantoi ja kärsi ne ristille sovittaakseen syntini. En pysty häntä siinä mitenkään auttamaan. Ja jotenkin sekin aiheuttaa häpeää, tuo kärsimys minun takiani. Mutta sitten kuitenkaan ei. Hän oli vapaaehtoinen. Sen Hän oli tullut tekemään, sitä varten maailmaan tullut. ”Te tiedätte, että hän ilmestyi ottamaan pois synnit.” (1. Joh. 3:5)

Toisen kärsimys minun takiani aiheuttaa helposti kiitollisuudenvelan, aivan kuin minun pitäisi jotenkin yrittää korvata toisen kärsimys, vaikka en siihen mitenkään pysty. Jumalasuhteeseenkin voi tulla velvollisuudentunnetta aivan kuin jälkeenpäin minun nyt pitäisi yrittää hyvittää Jeesuksen kärsimyksiä. Ei Hän varmastikaan halua sitä. Ei minulla ole mitään miten sitä voisin hyvittää. Kunpa voisi vapautua kaikesta velvollisuudentuntoisesta yrittämisestä ja ottaa kaiken armon vain kiitoksella vastaan. Kiitos.

Perustarpeisiin ja olemassaoloon liittyvä häpeä on vaikea, koska se tulee erityisesti esiin lähisuhteissa. Tai niiden puutteena, koska ei sitten edes pysty päästämään ketään niin lähelle, että asiat pääsisivät kunnolla valoon ja voisivat parantua terveiksi. Tarvitaan hyvin armollista ja ymmärtäväistä seuraa, että asioissa voi päästä eteenpäin, koska niin helposti laittaa ”luukut kiinni”, jos yhtään tuntuu, että häpeä vain lisääntyy. Mutta toisaalta on kyllä hyvä uskaltautua kohtaamaankin häpeää ja koittaa ajatella siitäkin että sekin on vain tunne. Niin kauhealta kuin se sitten sattuukin juuri silloin tuntumaan, kun johonkin vanhaan haavaan osutaan.

On se ihmeellisen vaikeaa välillä, vain se olemassa oleminen. Jo pelkän olemassaolon ylle on niin kaikenlaista verkkoa ja seittiä heitettynä. Ollaan jossain niin syvällä, että itse ei oikein niistä tunteista otetta saa. Jotenkin siihen tarvitaan ulkopuolisen armollista katsetta. Nähdyksi tulemista ja sitten rakkauden ja armon peitettä. Jumalaa ja toista ihmistä.

”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävä, sillä rakkaus peittää syntien paljouden.” (1. Piet. 4:8)

Rakkaus vs. velvollisuus

Hyvää lehtimajanjuhla-aikaa. Viime vuonna Israelissa, tänä vuonna kotona. Tämän syksyn suhteen ei ole ollut yhtään sellainen olo, että olisin kaivannut Israeliin. Mutta kun viimeksi kesäkuussa olin, niin tuntuukin, että juurihan siellä olin. Ehkä kevätkaudelle järjestetään rukousmatka, jota seuraavaksi matkaksi kuvittelen. Se olisi sitten ryhmämatka, joten odotan nyt muilta lisätietoja.

Suomessa siis ja Jumalan käsittelyissä näyttää mukavasti tämäkin syksy menevän. Se, miten Hän löytää aina uusia ja uusia alueita vääristä asenteista on hyvin ihmeteltävää ja sitten kuitenkin niin ihanaakin. Että Pyhä Henki jaksaakin vaivautua, kun itse olisin lyönyt hanskat tiskiin jo niin monta kertaa.

Viime aikoina minua on havahdutettu omasta vastuun- ja velvollisuudentunteista nousevista motiiveista. Olen ehkä jossain määrin pikkutarkka ihminen, joka haluaa, että asiat tehdään niin kuin ne on jossain ulkopuolella määritelty. Varsinkin jos olen itse vastuussa näistä asioista. Tämä velvollisuudentunteesta nouseva toiminta saattaa kuitenkin olla hyvin jyräävää, koska velvollisuudentuntoni menee niin helposti rakkauden ja armollisuuden ohi. Esimerkiksi nyt kun olen yhden yhdistyksen sihteeri, minua suorastaan raivostuttaa tilanteet, jossa yhdistyksen sääntöjä ei pikkutarkasti noudateta. Aivan kuin minulla sihteerinä olisi kaikki vastuu ”ylöspäin” tilanteesta. On vaikea löytää rakkauden taso suhtautua näihin asioihin ja ajatusmaailma, jossa armollisuus muita kohtaan olisi tärkeämpää kuin se, meneekö kaikki sääntömääräiset asiat ihan pilkulleen oikein.

Velvollisuudentunteen olen huomannut myös monessa muussa asiassa. Aivan kuin kantavana voimana, mitä se sitten kuitenkaan ei loputtomiin voi olla. Siinäkin väsyy niin kovasti. Se kyllä kuulostaa hyvältä ja oikealta: kantaa vastuunsa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta nekin ovat itsekkäitä motiiveja, vaikka velvollisuutena olisikin sitten tehdä hyvää toisille. Mitäs sitten kun ei pystykään täyttämään velvollisuuttaan tehdä hyvää? Silloin tuleekin oikein paha mieli ja mustuu hieno hyväntekijän kuva. Kolaus on kova, kun hommat eivät toimineetkaan niin kuin MINÄ "kauniisti" olin ajatellut. Masentuu ja muut osalliset saavat myös vihaiset ajatukset.

Niin, ei se velvollisuus ollutkaan se Jumalan antama toimeenpaneva voima. Ei velvollisuus täyttää lakia. Syvemmällä on sittenkin rakkaus. Se on sitten kuitenkin siellä, olemassa, minussakin Jumalan antamana. Vaikka jotenkin niin pienenä pisarana kaikenlaisten kerrosten alla, ettei se ole päässyt voimaansa näyttämään ja suuntaansa antamaan. Velvollisuudentunne on ollut niin iso kilpailija ja jotenkin vähän ”samankaltainen”. Samanlaisiin ”hyviin” tekoihin suuntaava ja sitten kuitenkin juuri on niin eri. Velvollisuudentunne on minussa itsessäni. Sen sijaan: ”Rakkaus on Jumalasta” (1. Joh. 4:7). Se on jotakin paljon suurempaa ja kestää niin paljon enemmän. ”Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7).

Minussa ei todellakaan ole kaiken kärsivää rakkautta, mutta on helpottavaa, että Sanan lupauksiin kuitenkin tällainen kuuluu ja ajatus siitä, että rakkaudessa voi kasvaa. Helpottavaa on myös, että ei ole väärin se, että väsyy velvollisuuksiinsa. Niin kuuluu tapahtuakin. Se on pelottavaa, mutta se ei ole loppu vaan alku.

Väsyin totaalisesti palkkatyössäni ja olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä Jumala on sen jälkeen opettanut kaikesta suorittamisesta. 8,5 vuotta olen jo elänyt tätä ”erilaista elämää”, mutta velvollisuus rakkauden tiellä on kyllä ollut mukana koko ajan. Uusia alkuja ei ole oikein voinut olla, koska ilman rakkautta voimana päätyisin väsymykseen hyvin nopeasti. Huolimatta siitä, vaikka se uusi asia olisikin jotain ”hengellistä”. Yhtä lailla olisin tehnyt sitä ”Herran työtä” vastuuntunto ja velvollisuus edellä pinna pikkuhiljaa kiristyen.

Olen täällä vuosien varrella joskus ennenkin rakkaudettomuudesta kirjoittanut. Siitä aivan kuin mustasta aukosta, joka imee kaiken itseensä eikä ulos tule mitään. Aivan kuin koko rakkaus-sana olisi aivan tyhjä ja outo käsite. Jotakin mitä vain näytellään ystävällisyyden kuorella vailla mitään syvempää voimaa.

Ja sitten kuitenkin Jumala on lähettänyt matkan varrelle ihmisiä, joilla on ollut rakkautta niin paljon, että siitä on riittänyt tulvahduksia minunkin suuntaani, minunkin heikkouksiini. Se on käsittämätöntä. Ja saa uskomaan, että tällainen voima sittenkin on olemassa. Jumalan rakkaus ja armo.

”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Kiva, että Paavali sanoo niin. Ettei oleteta, että sitä automaattisesti olisi. ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi” (Fil. 1:9) ” Herra lisätköön teille yhä runsaammin rakkautta toisianne ja kaikkia kohtaan” (1. Tess. 3:12) Jne. Kasvunvaraa todellakin löytyy.

Yhteyksiä

Vajaa viikko sitten tulin takaisin Ruotsista. Oli oikein hyvä aika siellä ja olen kiitollinen, että sain tuolla reissulla olla mukana. Paikka oli minulle ennestään tuttu ja osa ennalta tuttuja ihmisiä. Ja sitten myös uusia tuttavuuksia. Yleisteemaksi viikosta sanoisin yhteyden. Yhteyttä ennalta tuttuihin ihmisiin, kun siinä tiiviisti ja samoissa huoneissa asuttiin ja yhdessä matkustettiin. Ja sitten yhteyttä ruotsinsuomalaisiin, suomenruotsalaisiin, Ruotsiin, Venäjään ja venäjänjuutalaisiin, inkeriläisiin ja venäjän suomensukuisiin kansoihin. Ihmeellisen hieno cocktail pienessä porukassa. Vain Jeesus pystyy tähän.

Koin jotenkin erityisen siunaavana olla yhteydessä Venäjän juutalaisten kanssa. 5 vuotta sitten olin Pietarissa pikkureissulla, jossa vierailtiin muutamassa juutalaisten kodissa, mutta siltä reissulta minulle ei jäänyt käteen juuri mitään. Tai siis en innostunut aiheesta silloinsiten, että olisin halunnut sinne pian uudelleen. Mutta nyt yllättäen tulikin ihan innostus ja halu päästä Venäjälle. Aivan kuin olisi avautunut joku portti itään. Kai se tapahtui omassa sydämessä.

Oli myös ihmeellistä ensimmäistä kertaa elämässä jutella venäläisen kanssa kipeistä historian asioista. Kerroin eräästä suvussamme olevasta tapahtumasta vuodelta 1918 venäläisiin liittyen tälle venäläis-juutalaiselle pastorille. Hän oli selvästi perehtynyt suomalaisten ja venäläisten kipeään historiaan. Oli hienoa saada tunnustaa syntejä puolin ja toisin, rukoilla yhdessä (kaikki tämä tulkin välityksellä..) ja kokea kaikessa tässä turvallista uskon yhteyttä. Tuntuu, että tällä keskustelulla ja rukouksella on ollut merkitystä, mikä tuntuu arjessa edelleen.

Nyt sitten takaisin syksyyn ja arkeen. Odotin tuota Ruotsin reissua niin että tuntuu, että nyt vasta sen jälkeen alkaa normaali arki. Ja onhan tästä taas vähän vaikea saada kiinni. Outo arkinen elämäni, tähän en ole vieläkään oppinut. Ja kuitenkin hyvä näinkin. Syksyn tulleen on taas aikaa monenlaiseen. Tuon reissun seurauksena kiinnostuin mm lukemaan kirjaa 1918 vuoden tapahtumista. Kenties aihe saa minut lukemaan vielä muitakin kirjoja aiheesta, koska en ole siihen koskaan kunnolla perehtynyt. Ehkä alan olla tarpeeksi vanha pitääkseni historiaa kiinnostavana.

Aivan pikkuhiljaa Jumala opettaa minulle myös jotain rakkaudesta. Mutta se on hurjan vaikeasti tajuttavaa minulle. Kuluneen viikon tapahtuma oli, että kunnan vanhuspalveluista tuli henkilö katsomaan 84-vuotiaiden vanhempieni tilannetta. Vaikka tilanne on vaikea, se ei ole tarpeeksi vaikea. Olin toivonut, että tämän henkilön käynti auttaisi johonkin suuntaan, mutta se vain vahvisti sitä, että ”itse” pitää asiat hoitaa. Kyllä itkettikin. Olen niin väsynyt yrittämään auttaa. Ja ehkä se onkin se ongelma. Se yrittäminen. Apu voisi tulla paljon paremmin, jos itse lakkaisi yrittämästä. Se yrittäminen kun niin helposti tulee todellisen rakastamisen tielle. Kaikennäköisin yrittämisvirityksiä sitä edelleenkin löytää käytöksestään, vaikka niitä on jonkin verran saanut purkaakin. Kuitenkin on usein hyvin vaikea irrottaa, luovuttaa ja lopettaa, kun samalla paljastuu ”oma alastomuus”. Ja sittenkin kuitenkin vasta silloin Jumalan armo voi sen peittää.

Yksi tyhjä on mökki. Jälleen kerran asujaa vailla. Ehkä se sitten menee niin taas talven, jos Jumala ei sille mitään käyttöä järjestä. Itse koitan taas opetella luottamaan, että tässä omassa ”tyhjyydessä” on myös merkitys. Kuitenkin tuntuu, että Jumala on lähellä. Saa rukoilla ja saa lukea. Katsotaan, antaisiko Jumala voimaa ja mahdollisuuksia sähköpianon hankintaan. Sehän on se yksi talven uusi ajatus, mutta sillä tasolla edelleen.  Ja liikunnan lisääminen on aina myös yksi ajatus..

Näissä tunnelmissa lokakuun alun viikonlopussa.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)