Kukko kiekuu kirkon katolla

Tässä taas yksi kukkokuva. Tämä kukko on asuinpaikkakuntani kirkkorakennuksen harjalla.

Kuluneella viikolla oli itsellä erään tapahtuneen asian vuosipäivä. Tiistaina tuli kuluneeksi tasan 6 vuotta siitä, kun erosin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Vietin vuosipäivää mm. osallistumalla kirkossa pidettyyn iltatilaisuuteen.

Toiset ymmärtävät kirkosta eroamiseni erittäin hyvin, toiset eivät ollenkaan. Ihmisten mielipiteitä en tässä(kään) asiassa ole voinut kysellä, enkä niiden mukaan valintoja tehdä. Itse käsitin aikanaan asian niin, että koin että Jumala kehotti minua eroamaan kirkosta. Vaikka asia ei ole tehnyt elämääni helpoksi, olen silti edelleen jotenkin hyvin iloinen tästä johdatuksesta. Se tuntuu tärkeältä askeleelta muiden joukossa.

Vaikeinta siinä, ettei enää kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon on ollut se, kuinka asia on useasti ymmärretty niin jotenkin väärin muiden uskovien taholta. Jotkut luulevat, etten pidä uskovien yhteyttä tärkeänä enkä käy hengellisissä tilaisuuksissa ollenkaan, jotkut luulevat että olen lähtenyt jotain vaikeuksia pakoon, jotkut luulevat, että olen loukkaantunut johonkin henkilöön jne. Jotkut perustelevat kantaansa Raamatulla, jossa sanotaan ”valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisille rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana” (vaikkei siinä käsittääkseni puhuta mihinkään rekisteröityyn kirkkokuntaan kuulumisesta, vaan paikkakunnan uskovien kokoontumisista ja niissä käymisestä ylipäätään). Joskus sitten joku ymmärtääkin eroamiseni. Jos asia nyt ylipäätään tulee puheeksi. Sillä mitä ihmiset ajattelevat ei saisi olla väliä, jos Jumalan edessä on rauha. Mutta joskus silti sattuu.

Jotkut sitten taas luulevat, että olen liittynyt johonkin toiseen kirkkokuntaan. Sekään ei pidä paikkaansa enkä sitäkään halua, vaikka tietysti tunnen paljon uskovia, jotka kuuluvat eri kirkkokuntiin. Minulla on lepo siitä, että kuulun Jeesukselle ja kaikki uskovat ovat veljiä ja sisariani. Käsitän niin, että se seurakunta, josta Raamattu puhuu on näkymätön ja rekisteröimätön: Jumala tietää ketkä siihen milläkin paikkakunnalla kuuluvat ja johdattaa näitä ihmisiä yhteen tavalla tai toisella. Tämä seurakunta riittää minulle.

Suurin osa uskovista kuuluu tällä hetkellä erilaisiin kirkkokuntiin. Itsekin olen käynyt lukuisissa tilaisuuksissa, jotka ovat jonkun kirkkokunnan järjestämiä. Silti sille vaan ei voi mitään, että parhaimpia hetkiä, joissa Jumalan läsnäolo on voimakkainta vaan tuppaavat olemaan sellaiset jutut, jotka ovat jotenkin vapaampia, kotikokoukset, rukoushetket siellä ja täällä, isommissa ja pienemmissä porukoissa jne. Sellaiset joissa ei ole valmiiksi suunniteltua ohjelmaa tai kaavaa. Kuitenkin toki myös isommat tapahtumat voivat olla hyvin tärkeitä. Jumala toimii monessa paikassa, se on ihmeellistä. Hän ei todellakaan ole rajoittunut mihinkään piireihin.

En kannusta ketään eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta tai mistään muustakaan kirkkokunnasta. En myöskään kannusta kuulumaankaan mihinkään kirkkokuntaan. Haluaisin kannustaa vain jokaista anomaan Jumalan johdatusta elämäänsä ja Hänen äänensä kuulemista. Sellaista sydäntä ja mieltä, joka tahtoo tehdä niin kuin Jumala kehottaa. Että pystyisi tekemään myös liikkeitä kirkkokuntiin liittyen eikä rakastaisi niitä enemmän kuin Jeesusta. Itse tietysti haluaisi myös olla aralla tunnolla. Että pystyisi vaikka liittymäänkin johonkin, jos kokisi, että Jumala kehottaisi tehdä niin. Never say never.

Tiistaina kun olin siellä kirkossa iltatilaisuudessa, niin saimme kuulla selkeää kehotusta uskovien yhteyteen. Että uskovien pitäisi tulla vakavissaan yhteen, yhteisessä rukouksessa. Ei niin, että yksi ihminen puhuu ja muut kuuntelevat, vaan raamatullisella mallilla (1. Kor. 14:26), jossa Jumala voi puhua ja toimia kenen kautta haluaa, antaa ilmestyksiä ja näkyjä, lauluja, profetian sanoja, raamatunkohtia, opetuksia jne. Kuinka Jumala haluaisi ilmestyä paljon voimallisemmin omiensa keskuudessa, mutta kuinka se vaatii sen, että tullaan yhteen, jätetään pois perinteisiä etukäteen suunniteltuja ohjelmia ja uskalletaan ottaa vastaan myös hiljaisuutta ja annetaan mahdollisuus armolahjojen toimimiselle. Myös kirkkoon kuuluville uskoville Jumala on antanut paljon armolahjoja, mutta ongelma tuppaa olemaan, että hirvittävän harvoin on sellaisia tilaisuuksia, jossa ne voisivat olla kunnolla siunaukseksi toisille.

Raamatunkohta, joka puhutteli erityisesti tiistai-iltana oli Jooelin kirjasta: ”Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa. .. Puhaltakaa pasunaan Siionissa, kuuluttakaa pyhä paasto, kutsukaa koolle juhlakokous. Kootkaa kansa, pitäkää pyhä seurakuntakokous, kerätkää vanhukset, kootkaa lapset ja rintoja imeväiset; lähteköön ylkä huoneestansa ja morsian kammiostansa. .. ja sanokoot: ”Säästä, Herra, kansaasi äläkä anna perintöosaasi häväistäväksi, pakanain pilkattavaksi. Miksi pitäisi sanoa kansain seassa: Missä on heidän Jumalansa?””

Kun vielä tullaan yhteen, etsitään Herraa ja Hän saa puhua meille, saadaan nähdä vielä ihmeellisiä aikoja: ”Ja te, Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrassa, teidän Jumalassanne, sillä hän antaa teille syyssateen vanhurskauden mukaan, vuodattaa teille sateen, syyssateen ja kevätsateen, niin kuin entisaikaan. Ja puimatantereet tulevat jyviä täyteen, ja kuurna-altaat pursuvat viiniä ja öljyä. Ja minä korvaan teille ne vuodentulot, jotka heinäsirkka, syöjäsirkka, tuhosirkka ja kalvajasirkka söivät…” (Jooel 2: 23-25, tarkoittaa ihmeellisiä hengellisen elämän rikkauden aikoja.)

Loppuun vielä yksi lause profeetta Jooelille tulleesta sanomasta: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.”

Raamit kaulassa

Muutamat taulut killuvat kesäkanakoppini seinillä. Yksi niistä on tämmöinen lahjaksi saatu kukko-taulu:

Tauluthan muodostuvat yleensä maalauksesta ja raameista. Hienokin maalaus ilman kehyksiä on puutteellinen ja raamit taas ilman maalausta merkitystä vailla. Tärkeää on vielä kehysten ja maalauksen yhteensopivuus; tavalla tai toisella vääränlaiset kehykset pilaavat hienonkin maalauksen.

Kukkotaulussa raamit päästävät hyvin kukon oikeuksiinsa, mutta yhdessä taulussa mikä minulla täällä on, itseä nimenomaan häiritsevät kehykset. Ne ovat mielestäni aivan liian prameat ja vetävät katseen raameihin maalauksen sijaan. Kehysten kun kuuluisi korostaa taulua eikä itseään.

Kehykset ja maalaukset ovat puhuneet itselleni vertauskuvallisesti ihmisen osuudesta ja Jumalan osuudesta. Ihmiset ovat kehyksiä ja Jumalan antamat asiat maalauksia. Pointti olisi Jumalan asioiden esiin tuominen eikä ihmisen itsensä korottaminen. Että Jumala saisi kunnian eikä ihminen. Kuitenkin Jumala toimii ihmisten kautta, kehyksiä tarvitaan eivätkä ne ole turhia. Tavalla tai toisella piloilla oleva kehys ei sekään anna kunniaa maalaukselle.

Inhimillistä tavallaan on se, että maalaus on pieni ja kehykset suuret. Ihminen haluaisi luonnostaan huomiota itselleen (tai ainakin minä haluaisin, luulisi että joskus joku muukin..) Jos joku väittää toisin, voi kyse olla myös huonosta itsetuntemuksesta. (Jossain lehdessä oli kerran jonkun henkilöhaastattelun otsikkona tyyliin ”Koskaan en ole halunnut huomiota ja kiitosta itselleni, vaan olen aina halunnut auttaa muita”. Ja tämä tosiaan sanottu toimittajalle.. Vaatimatontako oikeasti..?)

Jumalan asioiden esiin tuomisessa raamit kyllä helposti peittävät maalauksen. Tietysti Jumala sitten tekee työtään, maalaus suurenee ja raamit pienenevät (+sorvautuvat ja kaunistuvat) sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Raamien pienenemisprosessi on yleensä pitkä ja hiova, ennen kuin kunnolla edes maalausta pääsee näkyviin, niin että sen muut huomaisivat. Sama systeemi silti kaikilla uskovilla kuin mitä Johannes sanoi Jeesuksesta: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Ongelma tuppaa ainakin itsellä se, mitä Jeesus sanoo: ”Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.”

Nöyryyttä ei voi kellekään opettaa tai kukaan ihminen ei voi päättää alkaa nöyräksi, muuten siitä tulee nöyristelyä ja ulkokultaisuutta, millä ei ole mitään arvoa vaan suuresti haittaa. Jumala yksin voi antaa oikeanlaisen nöyrän sydämen, joka palvelee aidossa Jeesukselta tulevassa rakkaudessa eikä etsi omaansa (”rakkaus ei kadehdi, ei kersku,.., ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa”..). Jumalan tekemä nöyrryttäminen on valtavan ihana asia: ”Ennen kuin minut nöyryytettiin, minä eksyin, mutta nyt minä noudatan sinun sanaasi”, ”Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin sinun käskysi.” ”Uskollisuudessasi sinä olet minut nöyryyttänyt.”

Jumala myös korjailee ihanalla tavalla rikkimenneitä kehyksiä, eikä ollenkaan vähättele niiden kuntoa. Jumalalla on aikaa huollattaa ja eheyttää kehyksiä. Silloin ne parhaiten palvelevat sitä tarkoitustaan, johon ne on tarkoitettu. Ja varmasti jokainen kehys on tarkoin suunniteltu juuri tietynlaista maalausta varten. Jumalan kunniaksi.

Kanan ruuat kovan takana, osa 3

Monella lailla aika rankka viikko takana, mutta nyt siis takana. Tämän kevään kylvöt tehtiin historiallisissa säissä. Hellejakso alkoi kun meillä alkoivat kylvöt ja päättyi kun kylvöt loppuivat. Sain kuulla, että 1927 alkaneen tilastoinnin aikana säähavainnoissa ei vastaavaa hellejaksoa tähän aikaan koskaan ennen ole ollut.

7 päivää meni kylvötraktorissa (lyhempää ja pidempää). Väliin sopi onneksi yksi lepopäiväkin. Vääntyneen vantaan varren tilalle sai melko pian uuden, kun kävin hakemassa sen tehtaalta n. 200 km päästä. Tehtaallakin oli varastossa vain yksi jäljellä, joten siinä vaiheessa oli helppo sanoa mielessään kiitos Jeesus, kun varastomies sitä viimeistä käteen antoi. Ties kuinka kauan olisi mennyt, jos olisi pitänyt odottaa uuden valmistusta.

Olihan siinä sitten tietysti vähän muutakin teknistä härdelliä, jatkuvasti tyhjenevää tratktorinrengasta, puuttuvaa polttoainetankin korkkia jne, muttei tosiaan mitään sellaista, mikä olisi katkaissut totaalisesti hommat. Valtavat rankkasateetkin laskeutuivat 50 kilsan päähän eivätkä meidän pellolle. Poikkeuksellinen lämpö ja sadekuurot vaikuttivat huippunopean orastumisen: viimeisiä kylväessä ensimmäiset olivat jo pinnassa.

Fyysisesti itsellä ei ollut kovin rankkaa, mutta henkisesti kyllä sitten olikin; päässä pyöri jos jonkunlaista ajatusta eikä kaikki tosiaan niin kovin keveitä. En nyt kuitenkaan sitä soopaa lähde täällä hämmentämään, siitä ei kukaan saisi mitään. Kuitenkin on helpotus nyt, että viljat ja kaurat ovat pudonneet maahan, ne imevät vettä itseensä, herättävät elintoimintonsa ja lähtevät kasvattamaan juuria maata kohti ja versoa taivasta kohti.

Tässä kohtaa vuotta toivon aina, että jos vaikka tänä vuonna olisi kirjaimellisestikin totta Ps. 126: ”Herra, käännä meidän kohtalomme, niin kuin sadepurot Etelämaassa. Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” Nähtäväksi sitten jää, mikä on tilanne elo-syyskuussa.

Nyt sitten saadaan alkaa odotella ihan oikean kanakauden alkua. Suomessa on joitakin vuosia ollut voimassa semmoinen laki, että siipikarjaa ei saa pitää ulkona ennen 1.6. Lain taustalla on pelko mahdollisen lintuinfluenssan leviämisestä muuttolinnuista kasvatettaviin lintuihin. Eipä tuota lintuinfluenssaa onneksi Suomesta ole käsittääkseni havaittu, mutta laki on nyt sitten kuitenkin voimassa tänäkin vuonna eli kananhaku on mahdollista vasta kesäkuun puolella. Sinänsä tämä aikataulu sopii kyllä itselle oikein hyvin, kanakoppikin on talven jäljiltä puolitiessään ja ostorehuakin pitää hommata ennen kuin kukaan voi tulla meille munimaan. Mutta jos taas itsellä olisi kanoja ympäri vuoden, niin sitten kyllä olisi tosi vaikeaa pitää niitä sisätiloissa näin pitkään, kun muutenhan niitä voisi ulkoiluttaa varmaan vaikka vähän jo maaliskuussakin.

Mutta sitten taas vain katsellaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan!

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin minä teen tien korpeen ja virrat erämaahan.”

Pintaan pökännyt herneen taimi. Taustalla kauranoras.

Kasvaa rikkakasvien kanssa

Kylvetyt kananruuat viljellään luonnonmukaisen tuotannon sääntöjen puitteissa. Luomussa tila on ollut 15 vuotta. Päätös luomuviljelyyn siirtymisestä on tietysti ollut täysin edellisen sukupolven tekemä, enkä itse oikein siitä edellisestä vaiheesta kauheasti muistakaan, kun silloin en kovin aktiivisesti maataloudessa mukana ollut. Kuitenkin vaikka päätös ei ole ollut itsetekemä, niin tavallaan sitten kuitenkin tämä on tuntunut ihan hyvältä, jotenkin on vain kasvanut luomuun. Toisaalta minulla ei kyllä millään lailla todellakaan ole mitään ns. tavanomaista viljelyäkään vastaan. Ihan yhtä lailla meilläkin voisi olla nyt myös tavanomaista tuotantoa, jos isäni ei olisi aikanaan halunnut luomuun. En olisi itse kyennyt niin radikaaliin muutokseen, nyt se on vain tapahtunut minun siihen mitään kantaa ottamatta.

Joskus tuntuu surulliselta, kun viljelijät nokkivat toisiaan: luomuviljelijät tavanomaisia ja tavanomaiset luomuja. (Sitten tietysti vielä viljanviljelijät maidontuottajia jne..) Viljelijäpiiritkin ovat kuitenkin niin valtavan pienet ja koko ajan väki vähenee, että ajattelisi että siinä jo olisi erilaisuudellekin sijaa. No, toisaalta kyllä mielestäni esim. luomuviljelyn moittiminen onkin vuosien saatossa vähentynyt ja onhan kritiikissä aina jotain tottakin: varmasti moni lähti alussa luomuun ensisijaisesti tukirahojen kannustamana ja kun rikkaruohot valloittivat pellot, niin sitten siirryttiin takaisin tavanomaiseen. Vaatii sekin nöyryyttä tunnustaa, ettei homma onnistunutkaan.

Ei kyllä meilläkään todellakaan mitään helppoa luomuviljely ole ollut. Kaksi ongelmaa on merkittäviä ja niihin pitäisi panostaa paljon enemmän, mutta kun vain ei ole ollut energiaa. Toinen on rikkaruoho-ongelma: juolavehnät ja ohdakkeet pääsevät valloilleen aina jossakin. Toinen ongelma on, että maan ravinnevarat ovat heikentyneet vuosien saatossa paljon, kun lannoitusta ei ole ollut tarpeeksi käytettävissä. Typpeä saa ilmasta jossain määrin apilanviljelyllä, mutta fosfori ja kalium sekä hivenravinnepuoli on paljon heikommalla. Kyllähän näihin periaatteessa luomuunkin soveltuvia tuotteita löytyy, mutta ne ovat hyvin kalliita, levitys on työlästä eivätkä ne ole aina yksiselitteisiä (esim. kaliumia ja fosforia sisältävä bioapatiitti nostaa samalla pellon pH:ta, joka on ennestäänkin jo liian korkea, mikä taas estää mangaanin liukenemistä.) Onhan sitä vuosien varrella aina välillä jotain lannoitusta käytetty (Viljo-lihaluujauho, hivenlannoite, mangaanisulfaatti ja -kelaatti, Biolanin luonnonlannoite, bioapatiitti), muttei mitään säännönmukaisesti. Saadapa jostain lantaa! (ja joku muu levittämään sen..) Miten valtavan hienoa se olisi. On niin tosi hassua, kun Suomessa jollain alueilla on kotieläintenlantaa melkein ongelmaksi asti ja toisaalla sitten taas tällaista kuin meillä, että koko kylässä ei ole ensimmäistäkään kotieläintilaa. No, tänä vuonna ei nyt sitten taas ole käytetty muuta kuin viimevuotisten apiloiden typpilannoitusvaikutusta. Kyllähän sitä lantaa voisi jostain saada jos alkaisi metsästämään, itse asiassa yhteen broilerkanatilaan olikin joskus jotain kontakteja asiassa, mutta tavallaan siihenkin liittyvät kuviot ovat tuntuneet toisaalta liian työläiltä. (Minulla on ollut muita töitä + masennusta, joihin energia on mennyt, enkä ole jaksanut keskittyä tähän maatalouspuoleen juuri ollenkaan, kuten näistä jutuista huomata voi.)

Rikkaruohojen kanssa eläminen on hyvin puhuttelevaa. Ne ovat itselleni olleet aina synnin vertauskuvia. Ja voi kuinka maa niitä kasvaakaan! On mahdotonta, että pelto kasvaisi ”tyhjää tai neutraalia”. Joka kohdassa kasvaa aina jotain: jos ei satokasvia niin sitten rikkakasvia. Jeesus puhuu sydämen maaperästä, joka toimii samoin tavoin: vain Jumalan kylvämä siemen on oikea satokasvi, muu ihmisestä lähtöisin oleva on rikkakasvustoa, joka ei tuota satoa ja lisäksi voi estää Jumalan istutuksen kasvua. No, näitä rikkakasvivertauksia olisi nyt niin paljon, kestorikkakasveista ja siemenrikkakasveista, erilaisista torjuntatavoista jne, etten ollenkaan jaksa niitä nyt kirjoitella. Ainakin tietää, että maailma on syntiinlankeemuksen tilassa, kun luomuna viljelee. Onhan rikkaruohoja vastaan taisteleminen syntiinlankeemuksen seuraus. (1. Moos. 3:18).

Tavallaan pelottaakin taas etukäteen, miltä pellot tulevat näyttämään. Yleensä on vielä niin, että pahimmat rikkaruoholohkot ovat kylätien varressa ja puhtaimmat ja parhaimmat kasvustot kauimmilla pellolla kenenkään huomaamattomissa.. Siitä huomaa, kun haluaisi näyttää vain parasta puoltaan ja häpeää kovasti rikkaruohojaan. Ei auta kuin yrittää nöyrtyä. Kyllä ne ohdakkeet ja juolavehnät tänäkin vuonna sieltä nousevat. Kuitenkin kai myös herneet, kaurat ja kevätrukiit.

Kanan ruuat kovan takana, osa 2

Kaksi päivää olen nyt ollut traktorissa. Kanoille (ja vähän muillekin) kauraa ja hernettä on mennyt maahan. Olen tähän mennessä ajanut vain kylvökonetta.

Fiilikset ovat olleet raskaanoloiset. Päässä on meinannut pyöriä vain synkkiä ajatuksia. Se on surku, kun ympärillä on niin upea kevät. Onneksi sentään lämmönsietokykyni on hyvä, sillä jollekulle kevätkylvöt hellelukemissa voivat olla aika rankka juttu. No, kyllä sitä itsekin ehkä vähän huonommin kuumuuden takia jaksaa olla traktorissa kuin viileämmässä, mutta tavallaan silti lämmöstä tykkäänkin. Minulla ei Suomessa ole koskaan ollut liian kuuma. Sopisin varmaan paremmin jonnekin tropiikkiin.

Ovat nyt olleet tosiaan aika ykstoikkoisen masentavia kaikki ajatukset traktorissa, ei mitään ylistyslauluja mielessä, vaikka yleensä laulelen usein yksikseni. Väkisin vaan kelaa maatilan asioita. Kylvöhommissa on eilen ja tänään ollut ”peruskalusto” eli kaksi naista ja yksi vanhus. Itse jaksoin olla tänään 8 tuntia hommissa, mutta sen jälkeen oli hetken aikaa jotenkin itkettävä olo, olisin halunnut pois jo aiemmin. Ihmeellistä on se, että 70+ jaksaa painaa, mutta toisaalta hänelläkään ei ole mitään vaihtoehtoja. Niin kuin ei meillä kellään. Tai siltä tuntuu ainakin.

Maatilan omistus on nyt meillä kahdella naisella. Miten meillä voi olla asiat aina niin erilailla kuin ihmisillä yleensä.. En tunne ketään muita sisaruksia, joilla olisi maatila.. Olen käynyt sukupolvenvaihdos luennoilla kuuntelemassa kuinka tarkkaan harkiten maatilan sukupolvenvaihdos tulee tehdä jne. Ihan eri tyylillä on meillä menty, ei ole suunnitelmiin kyetty. Minä olen vain rukoillut Jumalan johdatusta, muuhun en ole pystynyt. Jossakin muussa asiassa on kokenut paljon enemmän Jumalan viitoitusta kuin tässä, tässä tyyli on lähinnä tuntunut ajopuumeiningiltä: seuraava sukupolvi jatkaa niin kuin 10 aikaisempaakin. Tämä vain meni näin, uskossa on tila otettu vastaan ainoastaan luottaen, että Jumala nämä asiat jotenkin järjestää. Ja jos on tarkoitus jossain vaiheessa luopua tilasta, niin tapahtukoon sitten sekin, mutta ei nyt tässä vaiheessa ole osannut sitäkään tehdä.

Sitä minä sitten olen nyt traktorissakin miettinyt, että saanko koskaan tulevaisuudessa uskovista veljistä ja sisarista kanssatekijöitä ja toimijoita tilalle. Voisiko se olla mahdollista? Jotkut sanovat, että sitten kun uskovia aletaan vainota Suomessakin, niin sitten kyllä tulee yhteistyötä. Mutta en minä nyt mitään vainojakaan haluaisi tämän takia alkaa odottelemaan. Eikö voisi olla käytännön yhteistyötä ilman, että pitää olla jotkut ihan hirveät ajat? Eikö rakkaus voisi tuoda ihmisiä toistensa yhteyteen arjessakin eikä se, että se on kerta kaikkiaan viimeinen hengissäselviytymisvaihtoehto ja että sitä ennen ei voi kuvitellakaan mitään yhteistyötä (muuta kuin ns. ”hengellisissä” asioissa)? Olisi ihanaa, jos uskovien yhteyttä olisi enemmän ihan arjen asioissakin ja Apt. 4:32 ”ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu" totta jo tänään monenlaisissa erilaisissa asioissa (suurimmat esteet tähän tosin löytyvät varmaan itsestäni).

Jos sateet, konerikot tai muut sellaiset eivät kovasti keskeytä kevätkylvöjä, niin noin viikossa ne ovat ohitse (no niin, juuri kuulinkin että kylvökoneen vantaan varsi on vääntynyt ja pitää hommata uusi. Käteviä korjaajia ei ole saatavilla ja uuden osan saa kenties vasta tiistaina..)). Mutta ei tässä siis nyt tänäkään vuonna suinkaan mitään hätää ole, minun pääni vain velloo ja mieli matelee, mutta onhan tässä pari päivää homma sujunut sinänsä ihan hyvin tällä peruskalustollakin (ennen kuin kuulin tästä vääntyneestä vantaasta..). Taas kerran, päivä kerrallaan. Ja Jumala tietää parhaat aikataulut aivan kaikelle, parhaat minullekin.

Kanan ruuat kovan takana

Nautin, kun saan taas vain olla omassa kanakopissani. Nyt täällä alkaa olla jo kaikki tarvittava paikoillaan, vain peili enää puuttuu. Aviomiespalvelu eli lankomies kävi auttamassa lamppua kattoon ja tauluja seiniin (ja totesi että huoneen sähkökatkaisija ei toimi, joten pientä extrapuuhaa tulee siitä. Positiivista on muuten se, että nykyään kuuma vesi tuleekin aika heti, hananvaihdon yhteydessä tapahtui jokin ihme!)

On se heti kiva, kun joku laittaa taulua seinään eikä itse tarvitse, vaikka siihen nyt pystyisinkin. (Tosin yksin on vähän vaikea pidellä taulua ja samaan aikaan kauempaa katsoa, että onko sen sijainti oikea.) Sähköön liittyvistä asioista en käsitä mitään, vaikka joku yrittäisikin selittää. Moni tekninen asia ei vain kerta kaikkiaan tartu päähän selitettäisiin se sitten kuinka monta kertaa hyvänsä.

Maatilan tyttären pitäisi ymmärtää ja osata tehdä kaikkia teknisiä asioita. Niin maatilan tytär on ainakin itse ajatellut ja ehkä sellaista painetta on tullut vähän ulkopuoleltakin. Kun maatilan tytär ei sitten kuitenkaan ole pystynyt omaksumaan tällaisia asioita, niin hän on hävennyt itseään suuresti ja kokenut, ettei hän kykene tässä elämässä yhtään mihinkään. Luottamus omiin kykyihin on kyllä monessa asiassa nolla ja on vaikea kokeilla uusia asioita, kun ajattelee etten kumminkaan kykene siihen tai olen niin paljon huonompi kuin muut.

Peltotöitä ei ole varsinaisesti tänä keväänä vielä aloitettu meillä, mutta ihan tässä näinä päivinä se tapahtuu. Etukäteen meinaa taas olla ahdistunut olo tuostakin asiasta. Jotenkin koko maanviljelys on meillä niin surullista. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän stressaantuneita, töitä ei yhtään pystytä ottamaan rennosti ja mennään omien voimavarojen rajoilla väsymyksen lisätessä stressiä entisestään ilmapiirin ollessa hyvin huono. Muutoksiin ei ole yhtään voimavaroja ja vaikka olisi ajatuksiakin tehdä asioita hieman toisin, ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia toteuttaa niitä, koska pienikin muutos vaatii aina lisäenergiaa. Itselläkin on vain stressi tästä, en oikeastaan haluaisi ajatella koko asiaa. Yhtään ei näin etukäteen innostaisi itseä traktorissa istuminen, tosin vielä vähemmän kaikki muu eli työkoneiden kiinnitykset, kiertokokeet ja ylipäänsä koko konehalli. Kiitos Jumalalle niistä työmiehistä, jotka ovat olleet laittamassa isäni kanssa paripyöriä ja tekemässä muita valmisteluja, mistä en todellakaan nyt pitäisi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeammaksi tämä minulle tulee. Mitä enemmän itseni koen naiseksi, sitä raskaammalta ja kylmemmältä jakoavain kädessäni tuntuu. Mitä enemmän pystyn pukeutumaan hameeseen, sitä tympeämmältä tuntuvat päälläni öljyroiskeiset farkut ja hengityssuojaimet kuivuripölyssä. Toivottavasti muistan laittaa äestyspellolle urheilurintsikat päälle, kun tavallisten kera hölskyttää niin kamalantuntuisesti. Niskat on valmiiksi kipeät ja traktorissa taaksepäin katselu jumittaa lisää. Myös melu on minulle kovin raskasta ja pelkään, että tinnitukseni pahenee entisestään, vaikka tietysti vahvimmat mahdolliset kuulosuojaimet onkin käytössä. (Yleensä kuulolaitteella varustettu isäni kuitenkin kaikesta huolimatta läjäyttää voimalla kylvökoneen kannen kiinni, kompressorin päälle tai hakkaa jotakin metallista ollessani aivan vieressä ilman kuulosuojaimia.. )

Mutta kai sen voiman kevättöihin tänäkin vuonna taas saa? Toivottavasti kun on vain pakko. Pakko niin kuin on ollut aina ennenkin. Jotkut harvat naiset ovat oikeasti kiinnostuneita koneista, mutta minä en ole pätkääkään. On vain ollut pakko opetella ajamaan traktorilla erilaiset vehkeet perässä. Kyllähän sitä nuorena kumminkin oppii kaikenlaista, vaikkei niin innostaisikaan ja kyllä se tavallaan hiukan innostikin. En minä silloin ole niin osannut ajatella, ettei minua kiinnostaisi, sitä luuli aika pitkälle että oppii erilaisia asioita, niin kuin tiettyyn pisteeseen oppikin. Meni aika pitkään ennen kuin tajusin että minähän olen nainen ja siksi nämä asiat eivät meinaa mennä kaaliin eikä minua oikeastaan kiinnostakaan koneet yhtään. Sitä ennen tavallaan ajatuksissani halveksin monia käytännön tekemisiä, kun en pystynyt näkemään ja myöntämään, etten osaa niitä.

Onhan tämä tilanne tosi surullinen mikä meillä on. Kun periaatteessa tiedän että kylvöjen aikakin voisi olla mitä hienointa aikaa. Ja kun se tavallaan minullekin sitä on. Ja kun tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat siitä. On ihmisiä, jotka todella pitävät traktoreista ja koneista. On ihmisiä, jotka olisivat onnellisia päästessään sellaisiin hommiin, mitä olen tässä kuvaillut. Ja kuinka tärkeä asia vuotuiset kylvöt ovat. Kyllä minäkin aikaisempina vuosina olen osannut nauttiakin pellolla olemisesta. Ehkä se tänäkin vuonna siitä lähtee, kun sinne traktoriin sitten taas vain nousee. Saahan siellä olla omien ajatustensa parissa ja joskus on kokenut jotakin Jumalan puhutteluakin. Tästä huolimatta voisin kyllä antaa traktorivuoroni mielellään jollekulle toiselle, jos joku sen vain hyvällä mielellä ottaisi. (En ole aikaisempina vuosina kokenut tätä asiaa näin vahvasti, nuorempana siis olin ihan mielelläänkin lähdössä pellolle.)

Tavallaan haluaisin kertoa enemmänkin tästä maatilaan liittyvästä ahdistuksestani, mutta ainakaan nyt en sitten kuitenkaan halua tehdä sitä täällä. Siihen liittyy sitten jo niin paljon muitakin ihmisiä ja tarkoitus olisi, että kummiskin puhuisin täällä lähinnä vain itsestäni enkä kauheasti muista. Minusta meillä on jokseenkin vaikea tilanne siellä, mutta ei voi kuin luottaa, että Jumala jotenkin nämä asiat selvittää. En yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä, kun omat voimavarat ovat niin vähäiset, että sitten on seuraavaksi itse burnoutissa jos väkisin alkaa vääntämään asioita. Päivä kerrallaan. Se on ollut ainoa tapani selviytyä tietyistä asioista. Että todellakin yrittää kaikin tavoin olla murehtimatta ja miettimättä seuraavaa päivää etukäteen: ”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”, ”Kiittäkää joka tilassa.”, ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiedettäväksi”, ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.”

Nomen est omen?

Nimipäivästäni on jo reilusti aikaa, kun se oli joulukuussa, mutta kerrotaan hiukan siitäkin nousevaa juttua. Tämmöisen pilkkutautisen kanan sain silloin eräältä kaverilta nimipäivälahjaksi (enkä jaksa lähteä nyt selittämään mitään nimipäiväkalenterin pakanallisista ja uskonnollisista taustoista..).

Kaikilla nimillä on etymologiansa. Suomessakin käytetyistä nimistä monet ovat Raamatun henkilöiden nimistä peräisin. Suoraan tai johdannaisina. Oma nimeni Anna, tulee heprean sanasta Hannah, joka tarkoittaa armoa. Samasta tietysti tulevat myös Hanna ja Anne jne.

Huonon itsetunnon yksi merkki on, ettei pidä nimestään. Nimihän on sinänsä aivan neutraali, joten tavallaan suhtautuminen omaan nimeen kertoo jotakin suhtautumisesta itseensä. Oma suhtautumiseni nimeeni on ollut aiemmin vähän negatiivissävytteinen, nykyään kuitenkin parempi. Se tuntuu kipeältä, kun joku aloittaa lauseen omalla nimellä ja jatkaa sitten jollain kylmäntuntuisella: Anna, kyllä sinun täytyy ymmärtää että.. Harvoin on kuullut nimensä missään lempeässä yhteydessä. En kuitenkaan haluaisi mitään muutakaan (etu)nimeä.

Että oma nimi tarkoittaa oikeastaan armoa. Siinäpä onkin rukousaihetta, että nimi olisi jotenkin totta omalla kohdalla.

Armo on perustavaa laatua oleva sana ja käsite, mutta minulla on pitkään ollut tyhjä aukko nimenomaan juuri tämän sanan kohdalla. Kataannuin koko armo-käsitteeseen vuosiksi enkä pystynyt ottamaan mitään asiasta vastaan, kun armosta opetettiin mielestäni aivan väärin. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni kuulin puhuttavan armollisesta Jumalasta. En käsittänyt ollenkaan mistä Jumalan armollisuus johtuu, vaan siitä kerrottiin vain aivan niin kuin se on Jumalan luonne, tavallaan hyväntahtoisuuden synonyymina. Että tyyliin kaikki pelastuu, kun Jumala nyt vain on sen luontoinen, että kaikki pääsevät taivaaseen. Sitten kun toisaalla puhuttiin taivaasta ja helvetistä ja siitä etteivät kaikki pääsekään taivaaseen, niin olihan siinä sitten aivan sekaisin ja mielestäni juuri tämän ”armo”-opetuksen takia. Jeesuksella ei tuntunut olevan mitään virkaa koko kuviossa, en käsittänyt mitä varten Hänen piti tulla tänne kärsimään ja kuolemaan, olisi pysynyt vaan taivaassa armollisen Jumalan luona.

Sitten kun tulin uskoon, sainkin käsittää, että Jeesus on kuollut syntieni tähden ja armo on sitä, ettei tarvitse yrittää elää hyvää elämää, vaan Jeesus on sovittanut synnit Jumalan suuntaan. Jeesuksen kautta pääseekin armoon sisälle. Tästä käsittämisestä huolimatta jossain vaiheessa tökkäsin kuitenkin koko armo-sanan ”roskakoriin” enkä ole osannut sanaa käyttää, kun se on ollut sisältöä vailla. Raamatussa lauseet, jossa mainittiin sana armo, eivät kolahtaneet millään lailla.

Nyt haluaisin asiassa eteenpäin. On se armo-sana kuitenkin edelleen vähän vaikea. Yksi syy, miksi armon käsittäminen on ollut ehkä vaikeaa, on ollut se ettei ole kunnolla käsittänyt omaa syntisyyttänikään, ulkokultainen ei koe tarvitsevansa armoa. Jumala on nyt viime aikoina näyttänyt omaa syntisyyttäni lisää, niin sitten on helpompi ottaa armokin vastaan. Pitäisi saada myös tutustua sanaan paremmin, mitä alkukielen sana oikein tarkoittaa. Onko siinä jotain samaa kuin nykysuomalaiselle oudolta kuulostava sana vanhurskas? Sehän on tulee lainopillisesta termistä, jossa syyllinen julistetaan syyttömäksi. Uskoon tullessa vanhurskautetaan eli syntinen syyllinen julistetaan syyttömäksi, koska Jeesus on huolehtinut rangaistuspuolen hoitamisen. Syyttömyyttä Jumalan edessä ei tule tuosta vain, siksi että tuomari sattuisi olemaan ”armollisen hyvällä päällä”, vaan siksi, että toinen on maksanut lunnaat ja hoitanut kuolemanrangaistuksen kontolleen.

”Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.”

Tekee mieli kirjoittaa wikipediatyyliin ”tämä armoa käsittelevä kirjoitus on tynkä”. Tuntuu että Raamatussa armo on niin monenlaisissa kohdissa: ”Meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” Paavalin kirjeiden aluissa: ”Armo teille ja rauha Isältä Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta” ja lopuissa ” Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne”, ”Armo olkoon kaikkien kanssa, jotka rakastavat meidän Herraamme Jeesusta Kristusta – katoamattomuudessa”. Jne, armo on niin monessa kohtaa.

”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”. Oman syntisyytensä käsittämisen kautta voi armoakin ymmärtää ja rukoilen, että Jumala avaisi tätä asiaa minulle enemmän. Kuten myös kaikille muille. Jumalan armo alle on mahdollista kenen tahansa tulla. Oli sitten ihmisen nimi mikä hyvänsä. ”Sillä se on hyvää ja otollista Jumalallemme, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.”

(Mainioita kreikkalaisten uskovien nimiä raamatussa ovat mielestäni esim. vaikka Urbanus, Narkissus, Filologus, Olympas, Fortunatus. Selvästikin kaikennimiset voivat tulla uskoon :).
Muistelen myös, kuinka joskus joku Tapio-niminen uskova harmitteli, kun oli tullut nimetyksi suomalaisen pakanametsänjumalan mukaisesti. Minusta on vaan hienoa se, kun Tapiot, Ahdit, Pellervot, Raunit ja Tellervot ylistävät elävää Jumalaa :). Joskus myös melkein tympii kun uskovat antavat lapsilleen pelkästään raamatullisia nimiä. Tosin en tiedä tekisinkö niin sitten kuitenkin itsekin. Ehkä poikani nimi olisi Joosef Esra Daniel Elkana ja tyttäreni Hanna Ester Ruut Debora. Muttei nimi miestä pyhennä jos ei pahennakaan. "sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu (kuin Jeesus) jossa meidän pitäisi pelastuman" "Sen kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen". (Eikä tarkoita että sillä pelastuu jos oma virallinen nimi on Jesus, onhan se kai ihan yleinen nimi espanjankielisissä maissa...)(Monissa muissa maissa raamatusta peräisin olevien nimien osuus on Suomea suurempi: Englannissahan tosi moni on esim. David tai Paul tai Peter, Suomessa Daavid, Paavali ja Pietari ovat aika paljon harvinaisempia nimiä.))