Kanojen menoa kun katsoo, niin näyttäisi siltä, että ne ovat ihan terveitä. Monipuolinen kuopiminen, runsas liikkeellä olo ja nokiskelu, juokseminen, siipien oikominen ja ergonominen orrella nukkuminen varmastikin pitävät kropan kunnossa. Kävellessä pää nykii eestaas siihen malliin, että veri varmasti kiertää niska- ja hartiaseudulla. Tietokoneella ääressä olemista kanat selvästi välttelevät, ehkä juuri huonon ergonomian takia.
Se on sitten vähän toista blogistilla. Miten voikin ihminen olla jatkuvasti niskoista ja hartioista jumissa ja enemmän tai vähemmän tuntuvana. No, kyllä vaan voi. Ja kun jumitukset ovat tulleet, niin niitä on ihmeellisen vaikea saada pois. Hierojalla käynti helpottaa hetkeksi, muttei paranna. Moni liikunta vain pahentaa. Pyöräilyä sanotaan erityisen huonoksi hartiavaivaiselle ja nyt minä sitten olen vain halunnut pyöräillä, se kun on muuten ollut niin hienoa. Kun muuten liikun niin vähän, niin mieluummin sitten kuitenkin välillä menen pyörällä kuin aina autolla.
Se, mikä voisi auttaa olisi ehkä totaalinen tietokoneelta pois olo. Vaan enpä ole vielä tähän päivään mennessä siihen pystynyt. Talvisaikaan työssä ollaan tietysti tietokoneen ääressä liki koko päivä + illalla vapaa-ajalla reilusti lisää. Kesäaikaan olen koneella vähän vähemmän, mutta ei voi mitään, että tulee vaan silloinkin oltua aika paljon. Mieluummin eläisin enemmän reaalisti ja vähemmän virtuaalisesti, mutta tämä nyt sitten on ollut tämmöistä vaihetta. Ja niin on niskat jumissa, kun ei sitten ole tosiaan kotona tietokone-ergonomiakaan lähelläkään fysioterapeuttien suosittelemaa. Italian matkan aikana kun oli reilun viikon koneelta pois, huomasi kyllä, että olotila niskoissa ja lapaluiden välissä helpottui, mutta kiristykset ovat jo ehtineet tulla takaisin moneen kertaan sen jälkeen.
Niska- ja hartiavaivojen synnyn tavallaan ymmärtää ja laillansa sen miten niistä voisi itse vielä kuntoutuakin, mutta ei se vain silti mitenkään itsestään selvää ole. Sitten on tietysti monia muita juttuja itselläkin, mistä ei voi itseänsä parantaa eikä kuntouttaa eikä lääkäritkään pysty auttamaan. Monilla taas on vielä paljon vakavampia ja elämää häiritsevämpiä sairauksia, vaivoja ja kipuja kuin minulla. Hirveän monella on jotakin sairautta, valtavasti elämään rajoittavaa tai siihen paljon vaikuttavaa.
Sitä usein miettii, että kuinka Suomessa niin harvoin kuulee, että Jeesus on parantanut jonkun jostakin. Kuitenkin se on harvinaista, vaikka toisaalta tietysti itse tavallaan kuulee paljon useammin kuin joku muu näistä asioista. Kun kuitenkin sen pitäisi olla ihan normaalia juttua, että Jeesus parantaa. Ja tunnenhan toki ihmisiä jotka ovat parantuneet jostakin, mutta kovin lähelle ei ainakaan vielä ole tullut sitä, että Jeesus olisi parantanut jostain oikein isommasta taudista tai vaivasta. Mitä nyt muistan lähipiiristä kuulleeni, kun on rukoiltu sairaan puolesta on esim. parantumisia kuumeesta, selkävaivoista, päänsärystä ja raskausihottumasta. Toki sitten toisten kautta on kuullut parantumisia syövästäkin ja ties mistä, mutta kuitenkin nämä tapaukset ovat ihmeellisen harvinaisia. Siksi ihmeellisen harvinaisia, että uuden testamentin mukaan parantumisten pitäisi olla ihan peruskamaa: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi.” ”Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä. Ja uskon rukous pelastaa sairaan ja Herra antaa hänen nousta jälleen. ” ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.”
Kyllähän sitä tavallaan tietääkin syitä, miksei parantamisen armolahjaa ole kovin monilla. Uskovat ovat kovin ylpeitä ja elävät enemmän itselleen kuin muille, niin ei vain ole kovinkaan monia sellaisia ”astioita”, joissa voisi olla parantamisen armolahja, koska tämä koituisi tuolle ihmiselle itselleen vahingoksi, jos se vain lisäisi ylpeyttä itsestään. Yksi ihminen kerran kertoikin, että hänellä oli tämä armolahja, mutta hän ylpistyi siitä ja parantumiset loppuivat. Toinen syy on tietysti se, että tällä hetkellä ei ole olemassa noita seurakunnan vanhimpia, joita voisi kutsua rukoilemaan puolestaan. On vielä niin konkreettisella tasolla aivan alkutekijöissään tai aloittamista vaille valmis raamatullisessa seurakuntajärjestyksessä eläminen.
Itse tietysti odottaa että alkaa taas tapahtua sitä, mikä on ihan normaalia Jeesuksen toimintaa: sokeat saavat näkönsä, kuurot kuulonsa, rammat pomppii jne. Ja tämä kaikki osana ihan ”normaalia toimintaa” eikä niin että on erikseen jotakin parantumiskokouksia ja ”parantajia”. Jeesus on parantaja ja terveeksitekemisen armolahjan ei pitäisi olla sen ”kummempi” kuin vaikka profetoimisen tai kielillä puhumisen. (1. Kor. 12) Se, jolla on tämä armolahja, ei ihmisenä ole yhtään mikään. Ihan tavallinen talliainen kuin kuka tahansa muukin. Jumalan Henki on se ihme, Hänen voimansa, ei ”kippo”, jonka kautta Henki mitäkin kulloinkin tekee. Mutta kyllä sitä vaan itsekin on vielä niin onnettomassa tilassa, että tuppaa vaan edelleen ”katsomaan myös ihmiseen”. Itseensä tai muihin – tekemään vertailuja milloin mistäkin. Jumalalla kai kuitenkin löytyy konstit irrottaa tästäkin asiasta enemmän ja enemmän. Ainakin toivoo, että pian jo kaikki armolahjat voisivat olla seurakunnan yhteisessä hyödyssä.
Kerran yhdessä tilaisuudessa koin selvästi, kuinka sain jonkun kosketuksen niskoihini. Ne olivat aivan jumissa ja selvästi yhtäkkiä tuli lämmin olo lapaluiden väliin ja verenkierto elpyi. Joku jumitus poistettiin silloin hetkeksi aivan selvästi, se oli Pyhän Hengen kosketus ilman että kukaan ihminen edes kosketti tai rukoili puolestani, yleisesti oltiin vain rukouksessa silloin. Jumitukset tulivat kuitenkin takaisin joidenkin aikojen jälkeen. Saapas sitten nähdä miten tämäkin asia vielä etenee, meneekö vain jumit pahempaan, otetaanko tietokonetauko tavalla tai toisella jossain vaiheessa, tuleeko apu liikunnasta, relaamisestako kun johtuuhan tää sisäisistä jännityksistäkin, meneekö loppuelämä tällai kuitenkin elinkelpoisessa puolitilassa vai ottaako Jeesus mua niskasta kiinni.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Muniya
Minulla on tuttava, jonka katuosoite oli aikanaan Muniyaa magu. Kun reilu 10 vuotta sitten sain tämän osoitteen, oli se mielestäni hassu: suomalaisellehan se kuulostaa heti joiltain munimiseen liittyvältä. Kyseinen katu sijaitsee Malen kaupungissa, joka on Malediivien pääkaupunki(saari). Malediivit on itsenäinen saarivaltio Intian valtameressä. Valtio koostuu 1190 saaresta, niistä 200 on asuttua ja lisäksi 80 on pelkkiä turismisaaria (paikalliset eivät asu hotellisaarilla, jotka voivat olla hyvin pieniäkin tyyliin ”mökki omassa saaressa”). Maan väkiluku on jotakin 350 – 400 000. Pääkaupunkisaari Male on hyvin tiiviisti asutettu, väkiluku nousee koko ajan ja saaria ei niin helposti valtameressä suurennella, joten tunnelmassa lienee jotakin ”sillit suolassa” -meininkiä.
Matkatoimistojen esitteiden vahtaaminen oli mielipuuhani teini-ikäisenä. Haaveissani olin menossa aina milloin mihinkin. Kauneimmat rantakuvat mitä esitteissä näin olivat aina Malediiveilta. Se jäi semmoiseksi haavemaaksi.
Lukukautena 1999-2000 olin vaihto-oppilaana Englannissa. Kaveripiiriksi muodostui paikan muut vaihto-oppilaat ja yksi heistä oli malediivilainen tyttö. Olin aivan ihastunut kuullessani hänen kotimaansa. Häntäkin ihmetytti se, että joku ylipäänsä tiesi mitään Malediiveista. Muistan sanoneeni hänelle ensimmäisiä tutustumissanoja vaihtaessamme: ”you are from a paradise!” Jotakin vuoden aikana tältä ihmiseltä Malediiveista opinkin. Senkin, että paikallisille se ei todellakaan ole mikään paratiisi.
Tulin uskoon tuon Englannin vuoden aikanani ja tämä malediivilainen oli ensimmäisten joukossa, kelle Jeesuksesta ja uskostani jotain kerroin. Hän harjoitti islamia, niin kuin kaikki malediivilaiset. Vuoden aikana tapasin ihan lyhyesti myös muutaman muun Englannissa opiskelemassa olleen malediivilaisen. Näistä tapaamisista muista lähinnä vain sen, kuinka tunsin itseni jättimäiseksi valkoiseksi valaaksi näiden pienten, tummien ja hentojen malediivilaisten seurassa. (Miehetkin olivat minua selvästi lyhyempiä.)
Uskoontulo toi tietysti mukanaan uudenlaisen kiinnostuksen Malediiveja kohtaan. Ne tiedot, mitkä minulla ovat, kertoisivat siitä, että maassa ei edelleenkään ole ensimmäistäkään Jeesusta tuntevaa paikallista asukasta. Tietenkään en voi olla mitenkään varma, eihän muslimimaassa tällaisia asioita voi välttämättä ollenkaan tuoda julki. Toisekseen malediivilaisia opiskelee paljon ulkomailla, joten onhan joku voinut tulla ulkomailla ollessaan uskoon. Mutta näistä mahdollisuuksista huolimatta käsittäisin, että malediivilaiset on kansa, jossa ei Jeesusta tunneta ja keille evankeliumia ei ole kerrottu. (Monissa ns. muslimimaissa on jonkun verran yleensä aina Jeesukseen uskoviakin, virallinen uskonto ei kerro mitään, ei edes se, että olisi ”kristitty” maa, kysymys on aina yksilöistä ei valtioista.)
Malediivilainen kaverini kävi Suomessakin, lumiukkoja on tehty ja saunassa käyty. Sanoin hänelle vähän leikillänikin vain, että mä tuun Malediiveille sitten häämatkalle. On nyt pikkaisen antanut odottaa itseään tuo häämatka ja tällä menolla Malediivit ovat peittyneet nousevan merenpinnan alle, ennen kuin minä sinne ehdin, mutta tosiaan niin edelleen maa on kyllä mielessä aina silloin tällöin. Näkee sitten mitä suunnitelmia Jumalalla on Malediiveja kohtaan. Joskus tulee mieleen rukoilla ihmisten puolesta siellä. Minua on myös puhutellut merensaarista kertovat Raamatunkohdat:
”Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle, ja merensaaret odottavat hänen opetustansa.”
”Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa hänen ylistystänsä hamasta maan äärestä, te merenkulkijat ja meri täysinensä, te merensaaret ja niissä asuvaiset.”
”Lähellä on minun vanhurskauteni, minun autuuteni ilmestyy, minun käsivarteni tuomitsevat kansat; minua odottavat merensaaret ja panevat toivonsa minun käsivarteeni.”
Kun nyt muistin, että malediivien kielessä (dhivehissä) on jotain suomalaisittain munalta kuulostavia sanoja, kysyin näiden merkitystä tältä tuttavaltani. Hän kirjoitti: ”Blogisi nimi kuulostaa hyvin malediivilaiselta. ”Muna” on henkilön nimi, arabialainen nimi, ja se tarkoittaa toivoa tai kaipauksen kohdetta. ”Vai” tarkoittaa tuulta. ”Muniya” on hyvin pienen linnun nimi, en tiedä mikä se on englanniksi. ”kaanaa” tarkoittaa ruokaa.” Tämä oli minusta aivan mainiota. ”Muna vai kana” vapaasti käännettynä ja väännettynä: ”Toivontuuliruokaa” :)
Se on sitten täysin up to God, että päätyykö meikäläinen ikinä minkäänlaisissa matkatarkoitusperissä malediivilaisten atollien maaperälle. Jeesus tulee kuitenkin tavalla tai toisella tulemaan siellä vielä tunnetuksi. Hän on sanonut, ettei tule hakemaan omiaan pois ennen kuin kaikki kansat ovat kuulleet hänestä: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” Rukoillaan malediivilaisten puolesta.
P.S. Google Maps on kyllä aivan käsittämätön. Taidanpa lähteä tästä virtuaalimatkalle Maleen ja muille saarille.
Matkatoimistojen esitteiden vahtaaminen oli mielipuuhani teini-ikäisenä. Haaveissani olin menossa aina milloin mihinkin. Kauneimmat rantakuvat mitä esitteissä näin olivat aina Malediiveilta. Se jäi semmoiseksi haavemaaksi.
Lukukautena 1999-2000 olin vaihto-oppilaana Englannissa. Kaveripiiriksi muodostui paikan muut vaihto-oppilaat ja yksi heistä oli malediivilainen tyttö. Olin aivan ihastunut kuullessani hänen kotimaansa. Häntäkin ihmetytti se, että joku ylipäänsä tiesi mitään Malediiveista. Muistan sanoneeni hänelle ensimmäisiä tutustumissanoja vaihtaessamme: ”you are from a paradise!” Jotakin vuoden aikana tältä ihmiseltä Malediiveista opinkin. Senkin, että paikallisille se ei todellakaan ole mikään paratiisi.
Tulin uskoon tuon Englannin vuoden aikanani ja tämä malediivilainen oli ensimmäisten joukossa, kelle Jeesuksesta ja uskostani jotain kerroin. Hän harjoitti islamia, niin kuin kaikki malediivilaiset. Vuoden aikana tapasin ihan lyhyesti myös muutaman muun Englannissa opiskelemassa olleen malediivilaisen. Näistä tapaamisista muista lähinnä vain sen, kuinka tunsin itseni jättimäiseksi valkoiseksi valaaksi näiden pienten, tummien ja hentojen malediivilaisten seurassa. (Miehetkin olivat minua selvästi lyhyempiä.)
Uskoontulo toi tietysti mukanaan uudenlaisen kiinnostuksen Malediiveja kohtaan. Ne tiedot, mitkä minulla ovat, kertoisivat siitä, että maassa ei edelleenkään ole ensimmäistäkään Jeesusta tuntevaa paikallista asukasta. Tietenkään en voi olla mitenkään varma, eihän muslimimaassa tällaisia asioita voi välttämättä ollenkaan tuoda julki. Toisekseen malediivilaisia opiskelee paljon ulkomailla, joten onhan joku voinut tulla ulkomailla ollessaan uskoon. Mutta näistä mahdollisuuksista huolimatta käsittäisin, että malediivilaiset on kansa, jossa ei Jeesusta tunneta ja keille evankeliumia ei ole kerrottu. (Monissa ns. muslimimaissa on jonkun verran yleensä aina Jeesukseen uskoviakin, virallinen uskonto ei kerro mitään, ei edes se, että olisi ”kristitty” maa, kysymys on aina yksilöistä ei valtioista.)
Malediivilainen kaverini kävi Suomessakin, lumiukkoja on tehty ja saunassa käyty. Sanoin hänelle vähän leikillänikin vain, että mä tuun Malediiveille sitten häämatkalle. On nyt pikkaisen antanut odottaa itseään tuo häämatka ja tällä menolla Malediivit ovat peittyneet nousevan merenpinnan alle, ennen kuin minä sinne ehdin, mutta tosiaan niin edelleen maa on kyllä mielessä aina silloin tällöin. Näkee sitten mitä suunnitelmia Jumalalla on Malediiveja kohtaan. Joskus tulee mieleen rukoilla ihmisten puolesta siellä. Minua on myös puhutellut merensaarista kertovat Raamatunkohdat:
”Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle, ja merensaaret odottavat hänen opetustansa.”
”Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa hänen ylistystänsä hamasta maan äärestä, te merenkulkijat ja meri täysinensä, te merensaaret ja niissä asuvaiset.”
”Lähellä on minun vanhurskauteni, minun autuuteni ilmestyy, minun käsivarteni tuomitsevat kansat; minua odottavat merensaaret ja panevat toivonsa minun käsivarteeni.”
Kun nyt muistin, että malediivien kielessä (dhivehissä) on jotain suomalaisittain munalta kuulostavia sanoja, kysyin näiden merkitystä tältä tuttavaltani. Hän kirjoitti: ”Blogisi nimi kuulostaa hyvin malediivilaiselta. ”Muna” on henkilön nimi, arabialainen nimi, ja se tarkoittaa toivoa tai kaipauksen kohdetta. ”Vai” tarkoittaa tuulta. ”Muniya” on hyvin pienen linnun nimi, en tiedä mikä se on englanniksi. ”kaanaa” tarkoittaa ruokaa.” Tämä oli minusta aivan mainiota. ”Muna vai kana” vapaasti käännettynä ja väännettynä: ”Toivontuuliruokaa” :)
Se on sitten täysin up to God, että päätyykö meikäläinen ikinä minkäänlaisissa matkatarkoitusperissä malediivilaisten atollien maaperälle. Jeesus tulee kuitenkin tavalla tai toisella tulemaan siellä vielä tunnetuksi. Hän on sanonut, ettei tule hakemaan omiaan pois ennen kuin kaikki kansat ovat kuulleet hänestä: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” Rukoillaan malediivilaisten puolesta.
P.S. Google Maps on kyllä aivan käsittämätön. Taidanpa lähteä tästä virtuaalimatkalle Maleen ja muille saarille.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Kakkublogi
Tämmöistä ihmeellistä tämä sitten on. Eilisten ahdistavien tunnelmien jälkeen tänään oli poikkeuksellisen jaksavainen päivä. Mutta tyhjensin kyllä itseni kaikesta omasta jaksamisesta ja yrittämisestä. Minä en todellakaan jaksa yrittää itse mitään, vain levosta ja täydestä pakottamattomuudesta käsin voin jaksaa yhtään mitään.
Olen ajatellut, että minut on nyt tyhjennetty omavoimaisen tekemisen yrittämisestä, kunpa en enää sortuisi yrityksiin. Elämässäni minut on jo aiemmin tyhjennetty omasta itsestä lähtöisin olevasta ”rakkaudesta”. Minut vedettiin kuiviin kaikesta inhimillisestä rakkaudesta. Se tapahtui yhteydenpidossa ihmiseen, jossa minä rakastin, mutta toinen ei. Kun tätä oli jatkunut 5 vuotta, minussa ei ollut jäljellä enää tippaakaan inhimillistä rakkautta ketään ihmistä kohtaan. Olin aivan tyhjä ja oikeastaan inhosin vain ihmisiä yleisesti ottaen. Olen kuitenkin hyvin onnellinen tuosta tyhjennyksestä. Jos rakastan, tiedän, että se on Jeesuksen rakkautta minussa. Ja koska Jeesus rakastaa, olen minäkin saanut huomata rakkautta monia ihmisiä kohtaan. Jotakin sellaista rakkautta, joka ei vaadi mitään. Siksi, että se on Jumalasta. Omassa itsessäni olen vain kova ja kylmä.
Tyhjennysharjoitukset näyttävät nyt sitten tosiaan jatkuvan tässä oman tekemisen puolella. Omat tekemisvoimavarat alkavat olla myös tyhjennetty. En enää jaksa yrittää tehdä mitään omassa voimassa, muuten olen heti voimattomuuden vallassa. Sitten kun taas tunnustan Herralle ja itselleni ettei minussa ole mitään hyvää, ei mitään voimaa tehdä hyvää kellekään, niin silloin saan levon. Ja sitten Jumala voi antaa voimansa tekemiseen. No, tämä harjoituspuoli on vielä kesken, tullen yrittämään taas jossain vaiheessa ja tullen taas voipumaan. Mutta otan kyllä tämän opetuksen vakavasti. Se voimattomuus, joka tulee omasta hyvien tekojen yrittämisestä (= esim. jos yrittää auttaa toista, vaikkei oikeasti haluaisi) on hyvin todellista. Kirjoitettakoon aikakirjoihin: Tarja Halosen ollessa Suomen tasavallan 11. presidenttinä, hänen 11 presidenttiysvuotenaan ja Mari Kiviniemen ollessa pääministerinä kanablogin kirjoittajan omat voimat loppuivat ja hän ymmärsi, että voidakseen tehdä mitä arkisimpiakin asioita, hän tarvitsee siihen Jumalan voiman. Ilman sitä ei eväkään liikahda.
Seuraavat Raamatunkohdat ovat välttämättömiä käsittää ja palauttaa mieleen, aina kun yhtään meinaa mennä oman yrittämisen puolelle, ahdistus pukkaa, masennus vyöryy ja energia poistuu:
”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”
”Katsokaan taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?”
”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. ”
”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”
”jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.”
Olen yrittänyt palvella omassa voimassa ja Jumala on nyt näyttänyt miten turhaa ja tyhjää sellainen on. Tämä on valtavan helpottava käsittää. En ole aikaisemmin ollenkaan käsittänyt tuota viimeistäkään kohtaa, 1. Piet. 4:11. Ettei todella tarvitse palvella ketään muuta kuin siinä voimassa, joka tulee Jumalalta. Tuo on valtavan sielun levon lähde. Olen todella kiitollinen, että Jumala nyt avaa minulle tätä asiaa, näin selvästi taas uudelleen. Eikö minun todellakaan tarvitse mitään? Yrittää auttaa ketään, jos ei jaksaisi? Käsittämätöntä! Aivan ihanaa. Eräs Jumalan nimi on Voima. En haluaisi, että omavoimaisuuteni olisi enää esteenä Jumalan Voimalle. Etten omalla yrittämiselläni yrittäisi olla jotenkin parempi kuin olen. Minä itse olen laiska välinpitämätön vetelys - se on fakta. Mutta sen käsittäminen ja tunnustaminen antaa levon. Siksi, että Jumala rakastaa juuri tällaisenaan.
(Tällaisesta olen kyllä saanut opetusta jo elämän varrella toki aiemminkin. Joku aika sitten esim. leivoin yhteen juttuun. Pari piirakkaa tein ilolla, sitten iski väsymys, mutta ajattelin että väännän nyt kuitenkin vielä sämpylät, kun olin niin ajatellut etukäteen. Tein ne tosiaan väkisin vääntämällä. Itse tapahtumassa kävi sitten niin, että sämpylöitä ei tarvittu, vain ne piirakat menivät, niistä tykättiinkin, mutta sämpylät oli tehty aivan turhaan – leipäpuolta oli muutenkin riittävästi ja toin pakkopullasämpylät takaisin kotiin. Tämä oli vain hyvä vahvistus itselleni, kuinka tosiaan väkisin vääntäminen on aivan turhaa.)
Tänään minun sielussani oli lepo. Ja siitä levosta syntyi piirakka. Siihen kului 4 munaa.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Vaatimattomat
Kanat ovat siitä ihania, että ne eivät vaadi mitään. Niitä on helppo palvella, kun ne eivät odota ja oleta sitä. Kanat vain kanailevat ja ihmiset sitten vievät niille tarvittavat ruuat ja vedet. On helppo olla niiden kanssa, kun ne eivät ajatuksissaankaan vaadi mitään, tunnelma ei ole painostava, kanojen niin kuin ei muidenkaan eläinten kanssa. Siksi ihmiset varmaan niin pitävätkin eläimistä, niitä on helppo rakastaa, kun ne eivät vaadi sitä.
Meikäläisen sieluparka on taas burnoutin partaalla. Viimekesänä romahdin loppukesästä ja nyt se voi tapahtua jo aikaisemmin. Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka ovat loppuun palaneet. Oikeastaan melkein kaipaisin sitä itsekin, minulla on ollut vain lyhyempiä romahduksia, ei sellaista, mistä saisi sairasloman. Ei kuitenkaan ole ihanampaa kuin heittää kaikki harteiltaan ja antaa itselleen luvan olla pieni ja voimaton. Itkuisestikin.
Burnoutkin tuntuu olevan enemmän naisten juttu. ”Heikompien astioiden” on niin vaikea nykyään saada olla heikompia astioita. Toki miehetkin voivat palaa loppuun, mutta silti suurin osa on naisia. Kilttejä naisia, jotka haluavat auttaa toisia, murehtivat isoja asioita eivätkä halua olla muille vaivaksi. Henkistä painetta vain kasaantuu ja kasaantuu pikkuhiljaa eikä ole keinoja päästä siitä eroon. Jossain vaiheessa kapasiteetin raja tulee vastaan ja sitten ei enää jaksa mitään. Kaikki voimat ovat poissa.
Elämäni ahdistavimmat sanat ovat ”täytyy” ja ”pakko”. Ne vievät kaiken elämänilon ja voiman. Kun päässä soi ”pakko” ei jaksa tehdä yhtään mitään. Kaikesta tekemisestä tulee täydellistä pakkopullaa. ”Pakko” on kuin loinen, joka imee energiaa joka hetki. Loinen jättää yleensä jäljelle sen verran, että isäntänsä pysyy juuri ja juuri hengissä, muutenhan se itsekin kuolisi. Jos on burnoutin partaalla, on siunattu asia saada romahtaa kunnolla. Paljon kauheampaa on kituuttaa minimaalisella voimalla sisäisen pakon sanelemana vuodesta toiseen. Kitukasvuisuudessa eivät ilon kukat kuki.
Ihaninta on saada romahtaa pakkojensa alta Jeesuksen syliin. Jeesus ei pakota mihinkään, hänen olemuksessaan, ajatuksissaan ja rakkaudessaan ei ole pakkoa eikä pakkotyötä. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Kun olen Kristuksessa sydämeni ja sieluni on keveä, vapaa ja levollinen. Pakkojen vyöryessä päälleni kuitenkin meinaan joka kerta nitkahtaa. Varmaankin yritän vielä jotain itse, olla jotenkin hyvä ja yritän auttaa, mutta samassa sitten taas menetän rauhani ja olen taas ahdistuksessa. Tämän asian prosessointi on itsellä vielä kesken, nähtäväksi jää, miten Jeesus minut syvempään rauhaansa johdattaa: mennäänkö burnoutilla vai saanko Hengessä käsittää syvemmin Jeesuksen täydellisen työn kohdalleni ja totaalisesti lakata kaiken yrittämisen, edes auttaa ketään. Minun omat voimani on tyhjennetty.
No, nyt en jaksa kirjoittaakaan enempää, painetta pökkää sen verran kovana päälle. Syöksyn taas tuskissani Kristuskalliolle paiskaamaan murheet ja pakot hänen päällensä. Hänessä on rauha.
Meikäläisen sieluparka on taas burnoutin partaalla. Viimekesänä romahdin loppukesästä ja nyt se voi tapahtua jo aikaisemmin. Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka ovat loppuun palaneet. Oikeastaan melkein kaipaisin sitä itsekin, minulla on ollut vain lyhyempiä romahduksia, ei sellaista, mistä saisi sairasloman. Ei kuitenkaan ole ihanampaa kuin heittää kaikki harteiltaan ja antaa itselleen luvan olla pieni ja voimaton. Itkuisestikin.
Burnoutkin tuntuu olevan enemmän naisten juttu. ”Heikompien astioiden” on niin vaikea nykyään saada olla heikompia astioita. Toki miehetkin voivat palaa loppuun, mutta silti suurin osa on naisia. Kilttejä naisia, jotka haluavat auttaa toisia, murehtivat isoja asioita eivätkä halua olla muille vaivaksi. Henkistä painetta vain kasaantuu ja kasaantuu pikkuhiljaa eikä ole keinoja päästä siitä eroon. Jossain vaiheessa kapasiteetin raja tulee vastaan ja sitten ei enää jaksa mitään. Kaikki voimat ovat poissa.
Elämäni ahdistavimmat sanat ovat ”täytyy” ja ”pakko”. Ne vievät kaiken elämänilon ja voiman. Kun päässä soi ”pakko” ei jaksa tehdä yhtään mitään. Kaikesta tekemisestä tulee täydellistä pakkopullaa. ”Pakko” on kuin loinen, joka imee energiaa joka hetki. Loinen jättää yleensä jäljelle sen verran, että isäntänsä pysyy juuri ja juuri hengissä, muutenhan se itsekin kuolisi. Jos on burnoutin partaalla, on siunattu asia saada romahtaa kunnolla. Paljon kauheampaa on kituuttaa minimaalisella voimalla sisäisen pakon sanelemana vuodesta toiseen. Kitukasvuisuudessa eivät ilon kukat kuki.
Ihaninta on saada romahtaa pakkojensa alta Jeesuksen syliin. Jeesus ei pakota mihinkään, hänen olemuksessaan, ajatuksissaan ja rakkaudessaan ei ole pakkoa eikä pakkotyötä. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Kun olen Kristuksessa sydämeni ja sieluni on keveä, vapaa ja levollinen. Pakkojen vyöryessä päälleni kuitenkin meinaan joka kerta nitkahtaa. Varmaankin yritän vielä jotain itse, olla jotenkin hyvä ja yritän auttaa, mutta samassa sitten taas menetän rauhani ja olen taas ahdistuksessa. Tämän asian prosessointi on itsellä vielä kesken, nähtäväksi jää, miten Jeesus minut syvempään rauhaansa johdattaa: mennäänkö burnoutilla vai saanko Hengessä käsittää syvemmin Jeesuksen täydellisen työn kohdalleni ja totaalisesti lakata kaiken yrittämisen, edes auttaa ketään. Minun omat voimani on tyhjennetty.
No, nyt en jaksa kirjoittaakaan enempää, painetta pökkää sen verran kovana päälle. Syöksyn taas tuskissani Kristuskalliolle paiskaamaan murheet ja pakot hänen päällensä. Hänessä on rauha.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Sisältä kaunis
Aina välillä joku kysyy, että miten olen toipunut helmikuussa tehdystä munasarjan endometrioosikystaleikkauksesta. Kiitos kysymästä, kiitos Herralle, oikein hyvin. Vain pienet arvet mahanahassa muistuttavat siitä, että leikkauksessa on joskus oltu. Niin, ja tulihan mulle sitten myös lääkitys, syproteroniasetaattia ja etinyyliestradiolia sisältävät pillerit (tuttavallisemmin e-pillerit), jotka ehkäisevät endometrioosin uudelleen syntymistä. Vaihtoehtoisena ”hoitomuotona” lääkärit puhuivat myös raskaaksi tulemisesta, mikä tosiaan edelleenkin yksinäiselle naimattomalle naiselle esitettynä lääkityksenä saa joskus miettimään, että mistähän muropaketista lääkärinpapereita saa! ;) Kun jopa minä tiedän, ettei raskaus ala reseptillä..
Leikkauksen jälkitarkastukseen olen menossa vasta ensi helmikuussa. Menneen operaation raportin eli epikriisin sain postissa joku aika leikkauksen jälkeen. Sitä olikin hauska lukea, koska koskaan ennen en ole saanut arviota sisuskalujeni tilasta. Tässä lainausta siitä:
”16.2. tehty toimenpide, jossa poistettu oikeasta ovariosta suuri endometriooma. Vatsaontelossa muutoin hyvin siisti tilanne. Vasemman saktouterinisen ligamentin kohta hieman paksumpi ja tästä otettu myös koepala endometrioosia ajatellen. Rakon seutu ja fossa Douglas muutoin täysin normaalit. Toimenpiteen jälkeen todettiin statuksessa vatsaontelossa normaali kohtu ja kauniit munanjohtimet. Vasen ovario täysin normaali, oikeallakin ovarikudosta hyvin jäi jäljelle. Toipuu osastolla normaalisti.”
Jotenkin mua on niin huvittanut tuo ”kauniit munanjohtimet”. Jotakin kaunista sitten minussakin, kun kerran siitä on mustaa valkoisella :). Hauskaa, että lääkärit näkevät ihmisen sisuskaluissa kauneuttakin. Minäkin kyllä tavallaan ymmärrän sen viime syksyn kananavaamisten jälkeen. Ajattelin etukäteen että sisäelimet ovat rumia ja yököttäviä, mutta minustakin niissä oli kauneutta. Jumalan teot ovat kauniita myös siellä, mihin silmä ei normaalisti yllä.
Jumalalle sisäinen kauneus on kaikkein tärkeintä, vielä syvempi kuin sisäelinten kauneus. Siitä Jumala muistuttaa erityisesti naisia. Sisäinen kauneus tulee siitä, miten Jeesus saa muotoa meissä. Kenessäkään ei ole omasta takaa sisäistä kauneutta. ”Pettävä on sulous, kauneus katoavainen; ylistetty se vaimo, joka Herraa pelkää.” (Sn. 31:31), ”Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen älyä vailla” (Snl. 11:22) ”Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista…vaan olkoon se salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisan ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.” (1. Piet. 3:3-4).
Kaunistautuminen ei tokikaan ole väärin, vaan Jumalan antama asia sekin, muttei se saa hallita elämää: ”niin myös, että naiset ovat säädyllisessä puvussa, kaunistavat itseään kainosti ja siveästi, ei palmikoiduilla hiuksilla, ei kullalla, ei helmillä eikä kallisarvoisilla vaatteilla, vaan hyvillä teoilla, niin kuin sopii naisille, jotka tunnustautuvat jumalaapelkääviksi.” (1. Tim. 2:9-10)
Että olisi Jumalan mielen mukainen nainen, se jää kyllä rukousaiheeksi ja itsensä haluaa vain jättää Herran muokattavaksi. Liian helposti nimittäin saattaa mennä ”lain allekin” näissä asioissa ja pukeutuu vain ”säkkiin” ja ajattelee, ettei sitten ainakaan kaunistaisi itseään liikaa tai olisi kenellekään kiusaukseksi. Kun eihän se homma niinkään mene, ei sekään sisäistä kauneutta lisää. Kaikki sisäinen kauneus on Jumalan työtä ja ulkoinen muuttuu, voi olla erilaisia vaiheitakin. Herra hoitaa jotakuta ja hän huomaa haluavansa joskus meikatakin, joku toinen taas huomaa, että voikin olla ilman meikkiä. ”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.” (1. Kor. 6:12) Se on vapautta Herrassa.
Sain joskus profetian, että minusta tulee sananlaskujen 31 mukainen nainen. Olen sitten vain ajatellut, että siinäpähän Herra sulla astiassa vääntämistä riittää. Alkulähtökohta on ainakin ollut kaikissa asioissa täysin päinvastainen, kuin millainen on Snl 31 nainen. Olen suorastaan kammonnut Snl 31 naista, ahdistunut hänestä, tuntenut kuristuvani, ahdistunut Jumalastakin, halunnut repiä koko sivun irti, kun ensi kertoja olen hänestä lukenut. Nykyään suhteeni häneen on jo paljon parempi, mutta tosiaan jos joskus olen hänen kaltaisensa itse,niin se on kyllä sitten täysin Jumalan työ ja Kristus minussa. Jos itse omassa voimassa yritän ottaa hänestä mallia, näännyn heti jo pelkästä ajatuksesta. Siitäkin vain näkee, miten kaukana inhimilliset ajatuksemme ovat Jumalan ajatuksista. ”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” (Room. 7:18-19)
Jätämme itsemme Herran muovattaviksi. Tekihän hän kauniit munanjohtimetkin - pystyy hän siis tekemään meissä muutakin sisäistä kauneutta: ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)
Leikkauksen jälkitarkastukseen olen menossa vasta ensi helmikuussa. Menneen operaation raportin eli epikriisin sain postissa joku aika leikkauksen jälkeen. Sitä olikin hauska lukea, koska koskaan ennen en ole saanut arviota sisuskalujeni tilasta. Tässä lainausta siitä:
”16.2. tehty toimenpide, jossa poistettu oikeasta ovariosta suuri endometriooma. Vatsaontelossa muutoin hyvin siisti tilanne. Vasemman saktouterinisen ligamentin kohta hieman paksumpi ja tästä otettu myös koepala endometrioosia ajatellen. Rakon seutu ja fossa Douglas muutoin täysin normaalit. Toimenpiteen jälkeen todettiin statuksessa vatsaontelossa normaali kohtu ja kauniit munanjohtimet. Vasen ovario täysin normaali, oikeallakin ovarikudosta hyvin jäi jäljelle. Toipuu osastolla normaalisti.”
Jotenkin mua on niin huvittanut tuo ”kauniit munanjohtimet”. Jotakin kaunista sitten minussakin, kun kerran siitä on mustaa valkoisella :). Hauskaa, että lääkärit näkevät ihmisen sisuskaluissa kauneuttakin. Minäkin kyllä tavallaan ymmärrän sen viime syksyn kananavaamisten jälkeen. Ajattelin etukäteen että sisäelimet ovat rumia ja yököttäviä, mutta minustakin niissä oli kauneutta. Jumalan teot ovat kauniita myös siellä, mihin silmä ei normaalisti yllä.
Jumalalle sisäinen kauneus on kaikkein tärkeintä, vielä syvempi kuin sisäelinten kauneus. Siitä Jumala muistuttaa erityisesti naisia. Sisäinen kauneus tulee siitä, miten Jeesus saa muotoa meissä. Kenessäkään ei ole omasta takaa sisäistä kauneutta. ”Pettävä on sulous, kauneus katoavainen; ylistetty se vaimo, joka Herraa pelkää.” (Sn. 31:31), ”Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen älyä vailla” (Snl. 11:22) ”Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista…vaan olkoon se salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisan ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.” (1. Piet. 3:3-4).
Kaunistautuminen ei tokikaan ole väärin, vaan Jumalan antama asia sekin, muttei se saa hallita elämää: ”niin myös, että naiset ovat säädyllisessä puvussa, kaunistavat itseään kainosti ja siveästi, ei palmikoiduilla hiuksilla, ei kullalla, ei helmillä eikä kallisarvoisilla vaatteilla, vaan hyvillä teoilla, niin kuin sopii naisille, jotka tunnustautuvat jumalaapelkääviksi.” (1. Tim. 2:9-10)
Että olisi Jumalan mielen mukainen nainen, se jää kyllä rukousaiheeksi ja itsensä haluaa vain jättää Herran muokattavaksi. Liian helposti nimittäin saattaa mennä ”lain allekin” näissä asioissa ja pukeutuu vain ”säkkiin” ja ajattelee, ettei sitten ainakaan kaunistaisi itseään liikaa tai olisi kenellekään kiusaukseksi. Kun eihän se homma niinkään mene, ei sekään sisäistä kauneutta lisää. Kaikki sisäinen kauneus on Jumalan työtä ja ulkoinen muuttuu, voi olla erilaisia vaiheitakin. Herra hoitaa jotakuta ja hän huomaa haluavansa joskus meikatakin, joku toinen taas huomaa, että voikin olla ilman meikkiä. ”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.” (1. Kor. 6:12) Se on vapautta Herrassa.
Sain joskus profetian, että minusta tulee sananlaskujen 31 mukainen nainen. Olen sitten vain ajatellut, että siinäpähän Herra sulla astiassa vääntämistä riittää. Alkulähtökohta on ainakin ollut kaikissa asioissa täysin päinvastainen, kuin millainen on Snl 31 nainen. Olen suorastaan kammonnut Snl 31 naista, ahdistunut hänestä, tuntenut kuristuvani, ahdistunut Jumalastakin, halunnut repiä koko sivun irti, kun ensi kertoja olen hänestä lukenut. Nykyään suhteeni häneen on jo paljon parempi, mutta tosiaan jos joskus olen hänen kaltaisensa itse,niin se on kyllä sitten täysin Jumalan työ ja Kristus minussa. Jos itse omassa voimassa yritän ottaa hänestä mallia, näännyn heti jo pelkästä ajatuksesta. Siitäkin vain näkee, miten kaukana inhimilliset ajatuksemme ovat Jumalan ajatuksista. ”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” (Room. 7:18-19)
Jätämme itsemme Herran muovattaviksi. Tekihän hän kauniit munanjohtimetkin - pystyy hän siis tekemään meissä muutakin sisäistä kauneutta: ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)
Helteessä
Onkin ollut ihan lämpöinen heinäkuu tähän mennessä. Tiedä sitten tullaanko tässä rikkomaan jotakin hellejaksoennätyksiä, mutta ainakin ihmisten puheissa helle tuntuu olevan kovasti. Monien mielestä 30 astetta on liian kuuma.
Mitä kanoja olen katsellut, niin en huomaa mistään, että ne mitenkään kärsisivät helteestä. Näyttävät käyttäytyvän niin kuin viileämmässäkin. Johtuu varmaan siitä, että kana onkin tuontitavaraa Suomeen lämpimämmästä ilmastosta. Käsittääkseni harja ja heltta ovat tropiikkiin sopivia viilennysvälineitä. (tai sitten olen ihan väärässä tässä..) No, joka tapauksessa se on selvää, että kana on kotoisin Suomea lämpimämmistä olosuhteista, kun talvea se ei ulkona pärjäisi ja meikäläiset kesähelteet eivät niitä häiritse. Ne ovat niin kuin minä – lämpö tuntuu ihanalta ja hellelukemat ihan aktivoivat. Itse olenkin usein miettinyt, että sopisin kyllä paljon paremmin muualle kuin Suomen ilmastoon.. Vaikka kyllä tietysti pieni viileämpikin hetki on välillä ihanaa ja oikeastaan helteiden rasittavuuden huomaa itse vasta sitten, kun ne ovat ohi. Ulkomailla lämmössäkään en ole koskaan ollut reilua viikkoa kauempaa, joten en edes tiedä, kuinka sitä sitten oikeasti jaksaisi, jos pidempään olisi ja mitä siitä tuumaisi. Voisin kyllä silti kokeilla joskus, erityisesti talvella.. (Olen aina haaveillut pääseväni tammi-helmikuussa 30+ asteisiin, mutta se ei ole vielä toteutunut, ehkä vielä joskus Herra järjestää semmoisenkin jutskan.)
Ilmastolliset helteet eivät siis ole minua kummemmin rasittaneet, mutta muunlaiset helteet kylläkin. Ahdistusten helteet. Viime päivät ovat taas olleet niin rankkoja, että oi voi. Psyykkisessä mielessä on niin ahjossa ja helteessä, että kovasti kaipaa virvoitusta ja viilennystä. No, kyllähän sitä sitten aina välillä tuleekin, kunnes taas jälleen on helteessä uudelleen. Erämaan helle ja keitaan levot vuorottelevat, Herra tietysti tietää, mitä kukainenkin jaksaa, mutta hellettä kyllä jokainen uskova varmasti saa myös osakseen. Paahtavaa kuumaa ahjoa, jossa usko koetellaan ja valo paljastaa kaiken.
Seuraava Raamatunkohta puhuu koetusten helteestä: ”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?” (1. Piet. 4:12-13,17).
Liki kaikilla tuntemillani uskovilla on kyllä ollut suorastaan poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Jokaisella on ollut joku isompi pitkään jatkunut tuska omassa elämässään. (vähintään yksi, monilla enemmänkin). On ollut yksinäisyyttä, sairautta, työttömyyttä, perheongelmia, masennusta, ahdistusta, köyhyyttä. Toki näitä on kaikilla muillakin ihmisillä, mutta jotenkin uskoville nämä ovat olleet jokaisella varsinainen hiomisen ahjo, Jumalan muokkauspöytä, jossa uskovia - Herran astioita, on valmistettu käyttöönottoa varten ja uskoa on koeteltu. Duuni kyllä tosin tuntuu jatkuvan edelleen, kun helle vain jatkuu ja jatkuu.
Tuskan kestää, kun lohduttautuu sillä, että Jumala tietää mitä hän on tekemässä. Että kaikella on tarkoituksensa ja kuinka valtavaa onkaan, kun joskus kipu nostetaan pois. Jumala lupaa: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” (Ps. 34:20) Miten ja koska Jumala tämän sitten itse kunkin kohdalla tekee, on tietysti Hänen käsissään. Hän tietää millaista astiaa, mihin tarkoitukseen ja millä muovaus- ja polttouunitekniikalla on itse kustakin tekemässä.
Ahdistuksiin kuuluu vielä sekin, että niiden kanssa on usein aivan yksin. Tietysti voi ja on hyvä kertoa jollekin, yhdessä kantaa toisten kuormia jne, mutta käytännössä yleensä apu voi tulla vain Jumalalta, ollaan tavalla tai toisella inhimillisesti umpikujassa. Ei voi kuin nostaa katseen ylös ja huutaa apua Herralta. Huutaa ja huutaa apua. Vuosikausia, vuosikymmeniäkin jostain asiasta.
En minäkään täällä blogissa oikein voi kertoa, mikä minun ahdistukseni on, koska en voi puhua täällä oikein muista ihmisistä. Ja jos yrittäisin kertoa, niin eipä sitä varmaan kukaan käsittäisi, kuinka kipeä asia se on minulle, vaikkei kerrottuna edes välttämättä kuulostakaan kovin ihmeelliseltä. Vain Jumala voi täysin ymmärtää, mistä on kyse ja kuinka joku asia kehenkin sattuu.
Kyllä sitä niin ahjossaan huokailee ja toivoo, että tuska olisi jo ohi. Mutta Herra tietää. ”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: "Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?" Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ”Missä on sinun Jumalasi?” Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps. 42:10-12)
Mitä kanoja olen katsellut, niin en huomaa mistään, että ne mitenkään kärsisivät helteestä. Näyttävät käyttäytyvän niin kuin viileämmässäkin. Johtuu varmaan siitä, että kana onkin tuontitavaraa Suomeen lämpimämmästä ilmastosta. Käsittääkseni harja ja heltta ovat tropiikkiin sopivia viilennysvälineitä. (tai sitten olen ihan väärässä tässä..) No, joka tapauksessa se on selvää, että kana on kotoisin Suomea lämpimämmistä olosuhteista, kun talvea se ei ulkona pärjäisi ja meikäläiset kesähelteet eivät niitä häiritse. Ne ovat niin kuin minä – lämpö tuntuu ihanalta ja hellelukemat ihan aktivoivat. Itse olenkin usein miettinyt, että sopisin kyllä paljon paremmin muualle kuin Suomen ilmastoon.. Vaikka kyllä tietysti pieni viileämpikin hetki on välillä ihanaa ja oikeastaan helteiden rasittavuuden huomaa itse vasta sitten, kun ne ovat ohi. Ulkomailla lämmössäkään en ole koskaan ollut reilua viikkoa kauempaa, joten en edes tiedä, kuinka sitä sitten oikeasti jaksaisi, jos pidempään olisi ja mitä siitä tuumaisi. Voisin kyllä silti kokeilla joskus, erityisesti talvella.. (Olen aina haaveillut pääseväni tammi-helmikuussa 30+ asteisiin, mutta se ei ole vielä toteutunut, ehkä vielä joskus Herra järjestää semmoisenkin jutskan.)
Ilmastolliset helteet eivät siis ole minua kummemmin rasittaneet, mutta muunlaiset helteet kylläkin. Ahdistusten helteet. Viime päivät ovat taas olleet niin rankkoja, että oi voi. Psyykkisessä mielessä on niin ahjossa ja helteessä, että kovasti kaipaa virvoitusta ja viilennystä. No, kyllähän sitä sitten aina välillä tuleekin, kunnes taas jälleen on helteessä uudelleen. Erämaan helle ja keitaan levot vuorottelevat, Herra tietysti tietää, mitä kukainenkin jaksaa, mutta hellettä kyllä jokainen uskova varmasti saa myös osakseen. Paahtavaa kuumaa ahjoa, jossa usko koetellaan ja valo paljastaa kaiken.
Seuraava Raamatunkohta puhuu koetusten helteestä: ”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?” (1. Piet. 4:12-13,17).
Liki kaikilla tuntemillani uskovilla on kyllä ollut suorastaan poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Jokaisella on ollut joku isompi pitkään jatkunut tuska omassa elämässään. (vähintään yksi, monilla enemmänkin). On ollut yksinäisyyttä, sairautta, työttömyyttä, perheongelmia, masennusta, ahdistusta, köyhyyttä. Toki näitä on kaikilla muillakin ihmisillä, mutta jotenkin uskoville nämä ovat olleet jokaisella varsinainen hiomisen ahjo, Jumalan muokkauspöytä, jossa uskovia - Herran astioita, on valmistettu käyttöönottoa varten ja uskoa on koeteltu. Duuni kyllä tosin tuntuu jatkuvan edelleen, kun helle vain jatkuu ja jatkuu.
Tuskan kestää, kun lohduttautuu sillä, että Jumala tietää mitä hän on tekemässä. Että kaikella on tarkoituksensa ja kuinka valtavaa onkaan, kun joskus kipu nostetaan pois. Jumala lupaa: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” (Ps. 34:20) Miten ja koska Jumala tämän sitten itse kunkin kohdalla tekee, on tietysti Hänen käsissään. Hän tietää millaista astiaa, mihin tarkoitukseen ja millä muovaus- ja polttouunitekniikalla on itse kustakin tekemässä.
Ahdistuksiin kuuluu vielä sekin, että niiden kanssa on usein aivan yksin. Tietysti voi ja on hyvä kertoa jollekin, yhdessä kantaa toisten kuormia jne, mutta käytännössä yleensä apu voi tulla vain Jumalalta, ollaan tavalla tai toisella inhimillisesti umpikujassa. Ei voi kuin nostaa katseen ylös ja huutaa apua Herralta. Huutaa ja huutaa apua. Vuosikausia, vuosikymmeniäkin jostain asiasta.
En minäkään täällä blogissa oikein voi kertoa, mikä minun ahdistukseni on, koska en voi puhua täällä oikein muista ihmisistä. Ja jos yrittäisin kertoa, niin eipä sitä varmaan kukaan käsittäisi, kuinka kipeä asia se on minulle, vaikkei kerrottuna edes välttämättä kuulostakaan kovin ihmeelliseltä. Vain Jumala voi täysin ymmärtää, mistä on kyse ja kuinka joku asia kehenkin sattuu.
Kyllä sitä niin ahjossaan huokailee ja toivoo, että tuska olisi jo ohi. Mutta Herra tietää. ”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: "Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?" Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ”Missä on sinun Jumalasi?” Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps. 42:10-12)
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Paljasjalka(ka)naiset
Tänään koko päivän päässäni on soinut laulu:
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee.”
Oikeastaan päässäni on soinut vain laulun ensimmäinen rivi, muuta en kunnolla muistanutkaan. Mutta tuo oli jotenkin ihmeellistä: ”riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran”. Loppuosakin on kyllä minua henk. koht. puhutteleva.
Pyhä maa, Herran maa, on Kristus-kallio: ”Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus.” (1. Kor. 10:4) Jokainen, joka seisoo Kristus-kalliolla seisoo pyhällä maalla. En oikein tiedä, mitä kaikkea Moosekselle ja Joosualle annettu kenkien riisumiskehoitus pyhällä maalla pitikään sisällään, jotenkin kai kuitenkin se viittasi siihen erityiseen pyhyyteen ja siihen, ettei pyhällä paikalla olisi ihmisen ja Jumalan välissä mitään ihmistekoista. (Tästä aiheesta joku opettamisen lahjalla varustettu voisi pitää pitkän opetuksen.)
Raamatussa on paljon vertauksia Jumalasta järkkymättömänä ja muuttumattomana pelastuksen kalliona, elämän perustuksena:
”Sillä minä julistan Herran nimeä; antakaa kunnia meidän Jumalallemme. Hän on kallio.” (5. Moos. 32:4)
”Herra elää! Kiitetty olkoon minun kallioni, ja ylistetty Jumala, minun pelastukseni kallio” (2. Sam. 22:47)
”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)
”Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.” (Ps. 73:26)
”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.” (Ps. 26:4)
”Ole minulle turvakallio, vuorilinna, johon minut pelastat. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani, ja nimesi tähden sinä minua johdat ja talutat.” (Ps. 31:3-4)
Jeesus itse kertoo vertauksen avulla miten välttämätöntä on rakentaa elämänsä Hänen varaansa, muuten käy hullusti ennemmin tai myöhemmin:
”Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt. 7:24-27)
Kun Jumala lähettää tuulensa ja myrskynsä, silloin viimeistään selviää kenen rakennus on milläkin perustalla. Hyvässä säässä hiekkalinnakin kestää, mutta myrskyssä vain se, mikä on Kristus-kalliolla. Lohdutus on, että aina voi paeta turvaan Jeesus-kalliolle. Yleensä ihmiset tekevät sen vasta siinä vaiheessa kun oma hiekalle rakennettu elämä on luhistumassa. Ei siinä mitään, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, Kristus-kalliolla on tilaa.
”Mutta Herra on minun linnani, Jumalani on minun suojakallioni.”
”Tulkaa, kohottakaamme ilohuuto Herralle, riemuhuuto pelastuksemme kalliolle.”
Kanat ovat ainakin paljasjalkaisesti omalla maallaan:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)