Lopussa ja alussa

On harmaata ja tihkusateista. Semmoinen ilma, että on helppo olla rauhallinen. Ja surrakin. Ja viettää hautajaisia. Kanojen hengettömät ruumiit ovat tässä pussissa matkalla maan uumeniin (sain hautajaisluvan). Astelin pellolla hautajaissaatossa traktorin perässä, jonka kauhassa kanat olivat viimeisellä matkallaan.

Perheen kesken lopettaminen hoidettiin. Kyllä se kaikella lailla hyvin meni. Nyt on sitten hiljainen piha. Viimeisen kukkokiekuut ovat kaikuneet. Syksy. Häkkikin jo tyhjennettiin ja laitettiin talviteloilleen. Kuusi munaa tuli vielä aamulla. Kanakausi on ohi.

Voisin kirjoittaa kaikista tämänkin päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista vaikka kuinka paljon. Erityisesti siitä, mitä minulle tarkoitti se, että oltiin tässä asiassa perheen kesken, eikä ollut muita ihmisiä mukana. Perheeseen liittyvistä asioista ja vaikeuksista on kuitenkin kauhean vaikea kirjoittaa julkisesti. Tavallaan ne liittyvät ja vaikuttavat minuun valtavan paljon. Toisaalta kyse on kuitenkin myös toisten ihmisten yksityisasioista, joista en kuitenkaan julkisesti voi kaikkea kirjoittaa. Tämän takia kaikki perheiden vaikeuksiin liittyvät asiat ovatkin niin vaikeita. Niistä on kaikkein vaikein puhua ja niitä on toisten niin helppo joko vähätellä tai sitten kauhistella. Kukaan muu kun ei ole täysin samanlaista kokenut.

Luin eilen Tor G. Spiikin kirjaa ”Häpeän lapset”. Sieltä oli niin helppo löytää itsensä ja perheen toimintamallit. Vaikka oman itsensä häpeäminen tuntuu joskus sellaiselta, että tällaista ei ole kellään muulla, niin on sitten kuitenkin helpottavaa lukea, että kyllä sellaista muillakin on, jos kerran aiheesta on kirjojakin kirjoitettu. Syvällä oleva häpeä omasta itsestä on ollut suurimpia elämääni rajoittavia tekijöitä. Ei sitä tässä tietokoneella huomaa, mutta muiden ihmisten joukossa se sitten jyllää ja rajoittaa. Häpeän lapset -kirjassa kuvataan ”häpeäihmisen” tunnusmerkkejä, jotka kyllä soveltuvat edelleen tai aiemmin ovat soveltuneet minuun erittäin hyvin: Kontrolli, Ulkopuolisuudentunne, Itsensä hyväksymättömyys, itsesyytökset ja itseviha, Kielteinen asenne omien käsien tuotoksia kohtaan, Hyväksynnän hakeminen, Täydellisyyden tavoittelu, Alemmuudentunne ja jännittäminen, Häpeäpersoonan ja tunteiden paljastumisen pelko, Vaikeus toimia ryhmässä, Pelko osallistua yhteiseen toimintaan, Kyvyttömyys viedä tehtäviä päätökseen, Pelko siitä että jotain kielteistä tapahtuu, Alituinen varuillaan ja valmiustilassa olo, Kyvyttömyys ottaa vastaan lahjoja tai omistaa mitään, Keholliset häpeän viestit, Ristiriitaiset sanalliset viestit, Kyvyttömyys puolustaa omia oikeuksiaan, Kyvyttömyys ymmärtää omia tarpeitaan tai loukattuja tunteitaan, Kyvyttömyys ottaa vastaan apua tai tukea, Vaikeus luoda pysyvää suhdetta terapeuttiin tai muuhun auttajaan, Vaikeus hyväksyä ennustetta pitkästä toipumisesta, Perusteeton katkeruus, Riippuvuudet, Sisäistetty suorittaminen.

Kirjassa kuvaillaan minkälaiset perheen toimintamallit pyörittävät sukupolvelta toiselle häpeäkäyttäytymisen mallia. Vaikeneminen edesauttaa salaisuuksien pysymistä ja etenemistä seuraavalle sukupolvelle. Kun valhe ”on hävettävää kertoa näistä asioista” on niin vahvana mielessä.

Olen edelleen prosessissa ja uskon, että Jumala hoitaa tätäkin asiaa minussa. Auttaa antamaan anteeksi, rakastamaan ja viemään vapauteen näissä asioissa. Kaikki nuo ylläluetellut tunnusmerkit ovat olleet totta kohdallani, mutta kaikki eivät ole enää totta tai ne ovat lieventyneet selvästi. Kuitenkin niistä moni on jossain määrin totta edelleen. Kyllä minä kuitenkin edelleen häpeän itseäni ja se aiheuttaa monenmoista.

Kai sitä on aina jotenkin toivonut, että jostain vain tulisi joku uljas prinssi valkoisella ratsullaan ja pelastaisi minut tästä häpeästäni. Aivan kuin se lähtisi tuosta vain, jos joku osoittaisi vähän huomiota ja välittämistä. Se olisi kuitenkin tällä tyylillä vain loputon ihmis- ja tunneriippuvuuden tie. Uskon kuitenkin, että elämääni on jo laukannut valkoinen ratsu. Hän, jolla todella on kaikki mahdollisuudet vapauttaa minut häpeästäni ja joka sitä on jo niin paljon viimeisen vuodenkin aikana tehnyt. Raamattu kertoo tästä valkoisen hevosen ratsastajasta: ”Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa. Ja hänen silmänsä olivat niin kuin tulen liekit, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja hänellä oli yllään vereen kastettu vaippa, ja nimi, jolla Häntä kutsutaan, on Jumalan Sana. Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: ”Kuningasten Kuningas ja herrain Herra.” (Ilm. 19: 11-13,16) Jeesus tietää miten tämä häpeän vyyhti on elämääni syntynyt, kun en itse sitä edes kunnolla tiedä. Hän voi sen myös purkaa pois, mutta se tosiaan on tapahtunut vähitellen eikä kertaheitolla.

Kanat on kuopattu, mutta minä jatkan elämääni näistä lähtökohdista missä nyt ollaan. Pienin askelin eikä liikoja kuvitellen. Jos nyt vaikka aloittaisi sillä, että lukisi tuon Häpeän lapset -kirjan loppuun asti.

Tapaamisiin elävässä elämässä!

Anna

P.S. Saatan vielä kirjoitella tänne, vaikkei kanoja olekaan. Katsotaan, ei voi tietää. Mutta kun lähden pois kesäpaikkakunnalta aika pian, niin kirjoittamisaikaa tulee kuitenkin olemaan paljon vähemmän taas jatkossa.

Ihan tappoo

Tää on vaan fiilis. Ketään ei ole tapettu. Ei vieläkään. Ei ole yhtään mennyt minun toivomallani tavalla tämä asia. Olen kysynyt kolmelta ihmiseltä, että voisiko tulla auttamaan kanojen lopettamisessa, mutta jokaisella on ollut omat syynsä kieltäytymiseen. Olisin toivonut saavani sellaiset apujoukot, ettei minun olisi tarvinnut olla itse mukana. Olen öisin herännyt mielessäni pyörittämään mielikuvia siitä, kuinka joudun olemaan hommassa mukana. Mieli on vaihdellut ihan kamalasti. Välillä olen suhtautunut asiaan ihan reippaasti, välillä en meinaa kestää ajatusta mukana olemisesta. Ja kaikkea siltä väliltä.

Eilisiltana olin todella mielenkiintoisessa hengellisessä tilaisuudessa. Israelilainen mies kertoi evankelioinnista Israelissa ja kannusti kaikkia lyhyille tai pidemmille visiiteille järjestettyihin katuaktioihin Israeliin. Paikalliset joutuvat elämään jatkuvassa terrorismin ja sodan pelossa, sekä ahdistuksessa siitä, että tietyllä tavalla koko maailma on kääntämässä ja vuosituhansien varrella kääntänyt juutalaisille selkänsä. Tilaisuudessa rohkaistiin lähtemään Israeliin ja kertomaan siellä paikallisille, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät heistä sekä kiittämään ihan kadun ihmisiä juutalaisesta kansasta, jota ilman ei olisi koko maailman Vapahtajaa, Jeesusta eikä Raamattua (Vaikka tietysti varsinainen kiitos kuuluu Jumalalle, joka asian on näin suunnitellut).  Juutalaisetkin tarvitsevat pelastuakseen Jeesusta, joten myös heille täytyy kertoa hänestä ja osoittaa tuon kansan tavallisille ihmisille välittämistä ja Jumalan rakkautta. Jeesuksesta, Jeshuasta, tulee kertoa heille Raamatun termein ja Vanhaa Testamenttia apuna käyttäen, eikä pidä höpistä mitään mistään joulukuusista ja piispoista tai kirkkotraditioista ym. asioista, jotka eivät ole Raamatusta lähtöisin.

Yritin siis kuunnella yllä mainittua asiaa ja normaalitilassa olisin varmaan ollut siitä paljon kiinnostuneempi, mutta nyt olin jotenkin aivan turtana. Mielessäni pyörivät vain maalliset murheet. Kanojen lopettaminen. Että miten se menee ja saanko mistään apua ja ketä pitäisi kysyä. Lisäksi tilaisuudessa oli eräs henkilö, jonka kanssa olisin halunnut paremmin jutella koko kesän ajan, mutta koskaan siihen ei tullut mahdollisuutta. Tämäkin ilta meni vain moikkauksella. Ja sitten oli kamala fiilis siitäkin. Lähtiessäni vain itkin ja tuntui että kaikki on mennyt aivan pilalle. Edes normaalisti huippuinnostava asia, juutalaisten evankeliointi, ei innostanut, kun tämä yksinäisyys tuntuu niin ylivoimaiselta ja kanatkin kaatuvat päälle.

Juutalaisten evankelioinnissa yksi ajatus on, että he alkavat kaivata Jeesuksen puoleen, kun tajuavat kuinka muut eli pakanakansat iloitsevat Israelin Jumalasta ja Hänen Pojastaan eli Messiaasta Jeshuasta (Jeesus hepreaksi). Itse taas haaveilen vielä näkeväni sellaisen ajan, että Jeesuksen aikaansaama uskovien välinen rakkaus ja välittäminen toisistaan arjessa on niin suurta, että se herättää kateutta myös muissa ihmisissä, muutkin alkavat ihmetellä mistä tuollainen rakkaus on lähtöisin ja haluavat tulla siitä osallisiksi. Mutta mitkä sitten lienee ovat esteet tälle yhteydelle, kun kuitenkin tietyllä tavalla jää kuitenkin niin yksin jotenkin tosipaikan tullen edelleen. Eilisessäkin tilaisuudessa oli kyllä ainakin 200 henkeä kuuntelemassa juutalaisten evankelioinnista, mutta ihan jo pelkästään oma tuntemiseni rajoittui noin kymmenkuntaan henkeen. Enkä minä sieltä sitten kanantappoapua voinut alkaa tiedustelemaan, vaikka olin aivan hätää kärsimässä ja seuraava yö meni valvomiseksi kun suunnittelin viimeisen avunpyyntöni esittämistä eräälle henkilölle.

Tilanne ei siis ole sellainen, ettei tässä kukaan olisi minua auttamassa asiassa. Kyllä ne hengiltä saadaan. Asiat vaan eivät menneet niin kuin minä olin suunnitellut ja toivonut. Mutta tietysti Jumalan johdatusta tässä koko ajan onkin rukoiltu eikä omien toiveiden toteutumista. Välillä silti tuntuu että Jumalan ”bravuuri” on se, että Hänellä on koko ajan homma tietysti hanskassa, mutta sitten hän paljastaa apunsa vasta kenties viime hetkellä, ei liian myöhään, mutta kuitenkin myöhemmin kuin ihminen itse toivoisi. Tällä tyylillä opetetaan luottamusta Jumalaan. Ei Hän jätä pulaan, mutta auttaa ihmistä riisuutumaan omista suunnitelmista ja omasta yrittämisestä. Auttaa ihmistä nöyrtymään Hänen kätensä alle. Opettaa siitä, että jättäisi asiat Jumalan huoleksi, eikä yrittäisi ratkaista niitä väkisin omassa voimassa.

Että joo. Oon vaihteeks tyhjänä ja tyyperryksissä. Mutta ei voi sit kuin kattella vaan, mihin suuntaan mitkäkin asiat lähtee rullaamaan. Ja todeta niin kuin Samuel, että kun vielä tässä päivää pällistellään, että "Tähän asti on Herra meitä auttanut."

P.S. Tätä kirjoittaessani sain yllättäen eräältä vanhemmalta uskovalta naiselta tekstiviestin. Siinä lukee ”Pysy Herran Jeesuksen omana, odota odota, Jumala puolison sinulle tuo, hyvän yhteisen elämän matkan teille suo.” Nää on sitten näitä käsittämättömiä juttuja ja Jumalan lohdutuksia. Toisaalta olen törkeän väsynyt jo tähän odottamiseen, mutta ootellaan ootellaan ootellaan.. Ootellessa voi sitten vaikka katsella tarkemmin näitä yksiä Israelissa asuvien evankelioinnista kertovia nettisivuja: http://www.trumpetofsalvation.com/index.php?id=32&L=5

Olipa kerran kampaamo

Syystuulten innoittamana blogin kirjoittaja päätti uudistaa hiusmalliaan. Tässä raporttinsa tapahtuneesta:

Olen jo jonkun aikaa hautonut päässäni kampaajalle menemistä. Minulla ei ole täällä kesäasuntokaupunkialueellani mitään vakiokampaajaa, jolla kävisin. Viime keväänä siskoni häiden takia käytiin isommalla porukalla kampauksissa yhdessä paikassa ja kun kampauksista tuli tosi hyvät, niin ajattelin, että voisin kokeilla mennä nytkin sitten sinne hiusten leikkaukseen. Eipä siinä mitään, varasin ajan ja menin tänään paikanpäälle.

Minulla oli aika lailla selvänä omassa mielessäni minkälaiset hiukset haluaisin. Kaikki vaikutti paikassa erittäin hyvältä, kampaajaksikin tuli juuri se sama nuori nainen joka teki keväällä hienon kampauksen, joten tunsin olevani hyvissä käsissä. Vaikka tukkatoive oli omassa päässäni tavallaan selvä, lähdin esittämään asiaa kuitenkin aika varovasti, koska halusin antaa tilaa myös kampaajan omille ehdotuksille ja ideoille. Lyhyesti keskusteltuamme kampaaja kertoi, että tänään sattuukin paikalla olemaan heidän kampaamoketjun hiusstylistikouluttaja ja että kysytäänpä häneltäkin mitä hän suosittelee meikäläisen tapaukseen.

Kohta sitten tuolini luo saapui hiusstylistin näköinen 50+ ikäinen hiusstylisti mies. Hän hypisteli haiveniani, syynäsi nupin muotoa ja kertoi sitten mistä kohtaa leikataan ja mikä väri hiuksiin laitetaan. Seuraavassa vaiheessa huomasin istuvani väriaineet päässä ja näyttäväni selkeästi kanalta:

Kun leikkauksen aika tuli, kampaaja leikkasi hiukset juuri siitä kohtaa kuin kouluttaja oli näyttänyt. Leikkauksen aikana kouluttajastylisti kävi tarkkailemassa työn edistymistä. Koitin esittää hiukan toisenlaista mielipidettä leikattavaan hiustenpituuteen, mutta sain kommentiksi, että silloin tulisi helposti lipputangonnuppiefekti. Että noin pitkä näyttäisi silloin lipputangonnupilta. Olin vaiennettu.

Sain lopputuloksen, joka oli ehdottomasti ihan kiva. Tosin hiukseni ovat olleet siinä tilassa, että huonommaksi ei voi mennä. Tyyli oli kyllä vähän sinnepäin, mitä olin ajatellut. Mutta kuitenkin tässä kaikessa oli mielestäni jotain vähän hämärää. En kokenut tulevani kunnolla kuulluksi, kampaajanainen oli täysin kouluttajan ohjeistuksessa, hän ei pystynyt tekemään toisin enkä minä sitten alkanut esittämään kampaajalle mitään, koska näin hänen olevan stylistin nuorassa. Kouluttaja taas oli semmoinen tapaus, ettei hänelle uskaltanut mitään vastaan sanoa tai tosiaan sitten oli lipputangonnuppi. Vihjeen outoon tyyliin sain, kun kampaaja jossain vaiheessa mainitsi jotakin kampaamoketjun ideologiasta.

Kotona menin heti uudella tukalla nettiin kampaamon sivuille. En ollut käynyt niillä varausta tehdessäni, vaan nyt vasta ensimmäistä kertaa. Sieltähän tämä kaikki sitten paljastui. Siellä kerrottiin, että tässä kampaamoketjussa sovelletaan täydellisesti hiusmaailman tunnetuimman henkilön ja elävän legendan ideologiaa. Ketjun kouluttajat ovat osa kansainvälistä tiimiä ja he pitävät yllä henkilökunnan jatkuvaa trenditietoisuutta tämän elävän legendan ideologian mukaisesti. Kansanvälisillä sivuilla hiusmalliston ideologia oli ilmaistu mm. termin ”Our Credo” (=Uskontunnustuksemme) alla.

Nyt en sitten enää yhtään ihmettele, kuinka en tullut kampaamossa kuulluksi. Ajattelemani hiusmalli ei kuulunut tämän kampaamoketjun tunnustuskirjoihin. Homma toimi ylhäältä alaspäin, asiakas ottaa sellaiset hiukset, kuin gurunsa ovat ajatelleet. Asiakas ei tässä liikkeessä voi ajatella muuta kuin tietyissä rajoissa. Sain hyvät suklaakahvit, hiuspohjanhierontaa, ookoo leikkauksen ja värin, mukavan kampaajanaisen palvelun sekä kansainvälisten trendien hintaisen kuitin. Sisälle jäi kuitenkin jyrätty olo.

Tässä kampaamossa oli sitten tämmöinen ideologia. Tajusin kyllä äkkiä, että vastaan ei kannata sanoa. He ovat oppinsa saaneet ja sen mukaan menevät eikä siinä mitään. Ihan voin suositellakin kampaamoa, kyllä tukka hyväksi tuli. En vaan käsittänyt, että voisin kampaamossakin törmätä ylhäältä saneltuun ideologiaan. Olen niin väsynyt siihen, kun jatkuvasti törmää näihin ylhäältä saneltuihin ideologioihin. Hengellisissä piireissä siis tietysti.

Tänä kesänä olen ollut oikeastaan kunnolla tekemisissä vain yhteen tunnustuskuntaan kuuluvien uskovien parissa. On niin paljon rakkaita uskovia veljiä ja sisaria, jotka kuuluvat tähän yhteen isoon tunnustuskuntaan. Kovin mielellään olisin kaikkien heidänkin kanssa niin paljon enemmän tekemisissä. Mutta sitten on se sen tunnustuskunnan oppi-isän maku ja kaava, jota vaan en meinaa pidemmän päälle jaksaa. Se jossakin joskus aikoja sitten määritelty ideologia, jonka koulutetut oppikouluttajat tietävät ja joka toimii ylhäältä alaspäin ja joka antaa kaikille jäsenille saman sivumaun. Se, jota yhtään ääneen ihmetellessään on heti lipputangonnuppi. Se, missä vapaus on mahdollista vain ideologian antamissa puitteissa, jotka ovat paljon ahtaammat kuin Raamatun puitteet seurakuntaelämälle. Se, joka aikanaan on ollut valtava askel vapauden suuntaan, mutta josta sen jälkeen on tullut raskas kahle. On helpottavaa lähteä hetkeksi pois, kun sitten kumminkin sisimmässä on aina se ideologialla jyrätty olo.

Talvipaikkakunnallani menen varmaan tästä toivuttuani tutulle kampaajalle. Yksityisyrittäjälle. Hänelle uskallan kertoa millaiset hiukset haluaisin. Hän varmasti kuuntelee ja tekee parhaansa. Siellä ei höngi niskaan hiusmaailman kuuluisimman gurun henki. Saan varmasti lähteä hänen kampaamostaan pois juuri niin lipputangonnupin näköisenä kuin haluan. Kenties onnellisena lipputangonnuppina.

P.S. Jouduin pakon sanelemana vielä koneiden kanssa pellolle heti kampaamon jälkeen. Sinne meni loppukin siitä mahdollisesta hyvästä olosta mitä kampaamokeikalta jäi. Mutta varmaan siis hyvä näin, koska jos olisin saanut sellaiset hiukset kuin olisin halunnut, sen jälkeen koneiden kanssa vähtääminen olisi tietysti tuntunut vielä kamalammalta. Menetettävää olisi ollut paljon enemmän. Onnellisten hiusten aika ei ollut vielä tänään.

Vereslihalla

On alkaneet tekstit taas vähän vähetä. Syksy kenties jossain vaiheessa taas lopettaa blogin kokonaan tai ainakin harventaa sitä reilusti, mutta tässä vaiheessa periaatteessa vielä olisi ollut aikaa kirjoittaakin. Olen nyt kuitenkin viime päivät ollut keskittyneenä vielä normaalia enemmän oman elämäni pohtimiseen.

Vaikka olen täällä blogissa ollut aika avoin, kaikkea en koe voivani kirjoittaa. Siksi, että ne liittyvät muihin ihmisiin. Omia läheisiä ihmissuhteitani olen kuitenkin tänä kesänä kelannut todella paljon. Jotenkin tuntuu, että Jumala on antanut ne tämän kesän erityisaiheeksi. Jumala nosti sisimmässäni paljon haittaa tehneen vihan ylös - siis että itse käsitin vihaavani. En tiennyt, että minussa on joitakin kohtaan sellaista vihaa, kuin sitten sain huomata. Mutta sitten kun viha oli nostettu ymmärrykseeni, koen nyt että se on myös pyyhitty pois ja on helpompi olla ja huomattavasti vähemmän ahdistava. Olen kiitollinen.

Sielunelämäni on ollut hyvin haavoittunut ja on varmaan edelleenkin. Kuitenkin paranemista lienee jo tapahtunut, kun kerran käsitän tämän asian ja pystyn siitä ihan puhumaankin. Olen jollain lailla joutunut elämässäni suojaamaan haavoittunutta tunne-elämääni, sitten että pitää jonkunlaista suojakuorta ja on paljon yksin. Läheisten ihmissuhteiden muodostaminen on ylipäätään ollut hyvin vaikeaa, koska läheltähän on aina helpompi haavoittaa ja sitä olen pelännyt kovasti. Ei tarvitse saada kuin hiukan suolaa haavaan ja taas sattuu niin kovasti. Suojakuori on tietysti ollut iloinen ja suht reipas. Sisällä on ollut paljon yksinäisyyden tunnetta, pelkoa, masennusta ja ahdistusta. Ja sitten sitä vihaakin ja surua, mutta tosiaan niin etten ole itsekään ymmärtänyt että semmoisia on. Ei ole uskaltanut itsellekään myöntää sellaisia ja sitten ovat jyllänneet sisimmässä estäen monenlaisia asioita. On Jumalan ihanaa armoa, että nyt on voinut kohdata näitä asioita ja tunnustaa ne itselle ja Jumalalle.

Itselle on ollut vähän ihmetys se, että nämä sielunhoidolliset asiat eivät ole uskonelämässäni nytkähtäneet liikkeelle oikeastaan yhtään aikaisemmin, ennen kuin lähdin itse liikkeelle, apua saamaan. Monta asiaa olen oppinut Raamatusta, muiden kirjoja lukemalla tai puheita kuulemalla, mutta tämä sielunhoitopuoli meni niin, että menin mukaan erääseen pienryhmään, jossa sitten keskusteltiin näistä asioista, jokainen henkilökohtaisesti omista asioistaan. Jatkoa on seurannut sen jälkeen vielä sielunhoitojaksolla, joka käsittää 12 viikonloppua 1,5 vuoden aikana (homma vielä vaiheessa). Mutta kuinka muutenkaan ihmispelko voisi poistua, kuin saamalla kokea rakkaudellista välittävää vastaanottoa ihan oikeasti eikä vain teoriassa? Kuinka muuten saatanan valhe ”sinusta ei välitä kukaan” voisi osoittautua valheeksi, kuin sillä että saa kokea, että joku oikeasti on kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu? Tietysti toivoisi, että tällaista yhteyttä voisi kokea arjessa ja uskovien yhteydessä muutenkin, mutta jos niin ei tapahdu ja sisimmässä on yhtään pahaa oloa, niin en voi muuta kuin kannustaa rukoilemaan ja etsimään, että löytyisi joku ryhmä tai henkilö, jolle voi jutella asioistaan.

Sielunhoitoryhmissä on ihana kuulla kuinka samankaltaisiakin juttuja tavallaan sitten kuitenkin monilla on. Kuinka moni kokee, ettei kuulu joukkoon. Kuinka moni on masentunut tai vetää eri rooleja, ei tavallaan pysty olemaan oma itsensä vaikka haluaisi. Kuinka moni on kokenut lapsena olevansa hyväksytty suoritusten tai kiltteyden takia ja rakkaus piti jotenkin ansaita. Jne jne jne. Itse ainakin tunsi olevansa jotenkin poikkeuksellisen turha ihminen tässä maailmassa. Jo se on ollut suuri lohdutus, kun on saanut kuulla, kuinka Jumala on nostanut niin monia elämänmakuiseen elämään ja tervehdyttänyt tunne-elämän sellaisilta, joilla lähtötilanne on vain ollut tyhjyys, ahdistus ja masennus eikä mikään ole tuntunut miltään.

Ryhmän tai jonkun henkilön lisäksi on sitten olemassa tietysti myös paljon aiheen kirjallisuutta. Nekin ovat kyllä olleet siunaavia itsellekin. Jos jostakin haluaa päästä alkuun voi esim. lukea Petri Välimäen, Salme Blomsterin tai Seppo Jokisen (ei dekkarikirjailija vaan terapeutti Jokisen) kirjoja. Jos mitään ryhmää tai henkilöä ei ole tiedossa voi ottaa yhteyttä esim. johonkuhun koulutettuun sielunhoitoterapeuttiin ( http://www.suomensielunhoitoterapeutit.com/ -> yhteystiedot). Itse ainakin on huomannut sen, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että tuosta vain olisi joka nurkalla tarjolla henkilöitä, joille voi tuskaansa jakaa. Niin helposti jää yksin. Mutta se ei ole Jumalan suunnitelma eikä halu eikä tarkoitus. Ja juttelukumppaneitakin sitten yleensä löytyy, kun itse alkaa haluamaan. Yleensä oma ylpeys on kuitenkin suurin este – esittää itselleenkin että kyllä tässä pärjätään vaikka oikeasti on paha olla.

Kun elämästään ja vaikeuksistaan juttelee jonkun ulkopuolisen kanssa, saa siihen uuden näkökulman. Saa ahaa-elämyksiä. Syyllisyys vähenee, toivo alkaa pilkottaa. Turhaan ei Raamatussa sanota: ”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”

P.S. Itse taidan vieläkin haaveilla että joku perheen ulkopuolinen tulisi kantamaan kanssani kanojen päivien päättämisen. Saa nyt sitten nähdä miten se menee. Yksi viime vuonna tapahtumassa mukana ollut opiskelee yliopistossa teologiaa. Mielessäni ajattelin ja huvittelin joskus, että jos en saa kananlopettamisapua tänne, niin pakkaan kanat autoon, karautan kotkottajien kanssa kampukselle teologisen tiedekunnan pihalle ja päätetään kanojen päivät sitten siellä! Siinä vähän reaalielämään tiedeyhteisöön!! Mut joo, se oli vaan ajatusleikki..

Raatokeräily

Kanat kotkottavat, munivat, kuopivat jne edelleen. En vieläkään tiedä, koska niiden päivät päättyvät, mutta ajattelin nyt olla hyvissä ajoin liikkeellä byrokratian suhteen. Ja kysellä jo etukäteen, mitä kananruumiille kuuluu tehdä, kun sellaisia on tullut. Soittelin kunnan eläinlääkärille, kun terveystarkastaja käski soittaa hänelle. Kun lopulta sain eläinlääkärin kiinni, hän ei osannut vastata kysymykseen, vaan lupasi selvittää asiaa.

Varmastikaan suurin osa ihmisistä, jotka lopettavat pari kanaa, eivät tiedustele viranomaisilta mitä niille kuuluu tehdä, vaan kaivavat kuopan ja asia on sillä haudattu. Näin onnellisessa asemassa ovat ne, jotka ovat autuaan tietämättömiä siitä, mitä viranomaiset ovat siipikarjasta määränneet (koiran ja hevosen saa kyllä haudata, mutta kana onkin eri juttu..)

Kanat ovat siipikarjaa ja ”siipikarjan raadot hävitetään joko raatokeräilyyn osallistumalla tai polttamalla ruhot hyväksytyssä polttolaitoksessa. Siipikarjan raatojen hautaaminen on kielletty muualla kuin syrjäisillä alueilla.” (sitten luetellaan kuntia, joista käy ilmi ettei kotikuntani ole syrjäinen alue.) (Eviran nettisivut)

Raatokeräilyn minimierä on kuitenkin 150 kg. Eli pitäisi olla varastoituna noin kymmenen vuoden kananraadot, ennen kuin ne saa raatokeräilyyn (maksullista tietysti). Odotan siis mielenkiinnolla mitä eläinlääkäri vastaa, ehkä hän antaa luvan näin pienen määrän hautaamiseen. On tämä vaan niin ihmeen vaikeaa. Pitääkö minun lähteä viemään kananraatoja Honkajoki Oy:n polttolaitokseen? Pitääkö tehdä poikkeuslupa-anomus kanojen hautaamisesta? Hommaanko hautapaikan eläinten hautausmaalta? Nähtäväksi jää.

Kun aikanaan erosin kirkosta, tuntui suurin huolenaihe muilla olevan, että mihin minun ruumiini sitten lykätään, kun kuolen. Itse sanoin silloin, että viekää sitten vaikka Honkajoen polttolaitokselle, jos ette muuta paikkaa keksi. Käsittääkseni kyllä ev. lut kirkon hautausmaat ihan ottavat multiinsa myös sellaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon, joten ongelman ei pitäisi olla minkäänmoinen. Lisäksi kirkolla on velvollisuus järjestää hautausmaalle uskonnottomille tai muille kuin luterilaisille kuuluva nurkkaus (heidän halutessaan erityisnurkkaukseen). Minulle itselleni on aivan sama missä kohtaa kenen tahansa omistamaa hautausmaata ruumiini sijaitsee, perusalueella tai sitten nurkkauksessa, aivan sama.

Joskus olen huvin vuoksi päässäni pyöritellyt, täytyykö hautausmaiden hoidon ylipäätään olla kirkon toimenkuvaa. Kirkkojen budjeteista menee iso osa hautausmaiden ylläpitoon. Kun kerran jokaisen ihmisen ruumis tasa-arvoisesti kuolee, niin eikö tämä kuuluisi kunnalliselle puolelle? Jokainen saisi sitten virittää vainajalleen sellaisen hautakivisysteemin kuin haluaa ja kaikki kuntayhtymän kansalaiset voisivat yhdessä maatua samassa paikassa ilman, että täytyy olla eri tahojen omia hautausmaita tai hautausmailla eri nurkkauksia. (Tosin tulisikohan siitä mitään jo sen takia että jossain uskonnossa pitää olla haudattuna pää sinnepäin ja jossain pää johonkin toiseensuuntaan..)

Tämmöiset hautaamiset ”siunattuun maahan” perinteet eivät lähde Raamatusta, vaan ne ovat uskonnollisuutta. Kun ihminen on kuollut – hänen ruumiinsa kuollut, ja on aivan sama millaisia toimenpiteitä hänen ruumiille sen jälkeen tehdään. Tietysti on omaisille lohdullista järjestää hautajaiset, arvokkaasti saattaa ruumis maahan ja kuulla puheita, jotka auttavat surutyössä ja kertovat ylösnousemuksesta, mutta jos ajatellaan, että ruumiin siunaaminen tai hautapaikan sijainti jossain pyhemmällä paikalla vaikuttaisi siihen, missä vainajan sielu viettää ikuisuutensa, niin ollaan vahvasti uskonnollisuuden pauloissa.

Hautajaissanat, jotka ruumiille evankelis-luterilaisissa hautajaisissa sanotaan (joka ei sanoja taatusti kuule kun sielu on ollut pois ruumiista jo vähintään kaksi viikkoa) ovat totuudesta vähän sinnepäin (ensimmäinen lause Raamatusta, jälkimmäinen ei): ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.” Kaikki nousevat kyllä kuolleista, sekä Jeesukseen uskovat, että ne jotka eivät pidä häntä Herranaan. Tavallaan sanat kuitenkaan eivät ole totta, koska ylösnousemuksia on kaksi eikä Jeesus herätä kaikkia samana ”viimeisenä päivänä”: Jeesuksen omina kuolleet herätetään aikaisemmin ja muut myöhemmin. Näin ollen tavallaan itse en haluaisi kuulua niihin, jotka herätetään ”viimeisenä päivänä”, vaan niihin, jotka herätetään jo silloin kun Jeesus hakee omansa pois. ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (2. Tess. 4:14-18). ”Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa (Ilm. 20:5-6).

Jeesus laittoi asiat tärkeysjärjestykseen: ”Ja eräs toinen hänen opetuslapsistaan sanoi hänelle: "Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa."” (Matt. 8:21) Kun seuraa Jeesusta, seuraa Elämää.

Kanojen ja minunkin raatoni sijoituspaikat varmasti järjestyvät ajallaan. Kumpikaan ei ole onneksi asianomaisten itsensä murhe: kanoille on ihan sama mitä niiden raadoilla tehdään ja minulle ei ole väliä mihin multiin ruumiini väliaikaisesti sijoitetaan. Haluaisin ensisijaisesti taivaaseen, enkä mahdollisimman painavan hautakiven alle..

P.S. En toki halua provosoida liikaa. On tavallaan kuitenkin hyvin kaunistakin, että ruumiit odottavat ylösnousemusta rakennuksen ympärillä, jossa toivottavasti julistetaan Jumalan sanaa. Siinä muistuttavat meitä muita rajallisuudesta ja iankaikkisuuden odotuksesta. Hautausmaat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia paikkoja.

Koti-ikävä

Soitin yhden puhelun ja koitin tarjota kanoja talveksi sellaiselle, jolla on kotikanoja jo ennestään. Sain kuulla monista erirotuisista kanoista ja kukosta, mutta varsinaista tulosta puhelu ei tuottanut: ei ollut tilaa majatalossa.

En tiedä mikä mun on tullu, kun ajatus kanojen lopettamisesta tuntuu taas niin kurjalta. Tai oikeastaan ajatus kukon lopettamisesta tuntuu kurjalta. Se kun on semmoinen persoona kumminkin. Muut on kanoja, mutta se on kukko. Niin paljon komeampikin. Toinen syy, miksi lopettamisajatus on hankala, on ihan käytännöllinen. Tuntuu siltä, että lahtiveikot ovat niin kiireisiä, ettei haluaisi edes omilla asioillaan vaivata. Näkee ny sitten mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Jotenkin koko puintiaika on ollut niin vaikeaa, että on mennyt ajatukset ihan sekaisin. Nyt kumminkin ehkä alkaa helpottaa. Sadepäivä tuo taukoa ja muutenkin ei ole enää kovin paljoa jäljellä.

Kanoille ei löytynyt kotia. Itse olen irtisanonut oman kesäkanakoppini ja muutto talviasuntoon on kolmen viikon päässä. Ei ole oikein kotia itselläkään. Ehkä siksi tuntuu kurjalta, kun kanoillakaan ei ole. Kyllä mä ihan mielellään tavallaan talvipaikkakunnalleni olenkin siirtymässä, mutta silti vaivaa kodittomuus. Ei ole kotia täällä eikä ole kotia siellä ja tuntuu, ettei sitä ole yhtään missään. On vain erilaisia ihan ookoo sinänsä luukkuja, jossa käydään majoittumassa, mutta mitään ei voi sanoa kodiksi. Tai sanoa voi, mutta mikään ei minusta itsestäni tunnu kodilta. Omalta kodilta.

Kai minä olen ihan poikkeuksellisen irtolainen tämmöisissä kotiasioissa. En ole tähän mennessä edes osannut erityisemmin kaivata pysyvämpää asumismuotoa. Ja tulevaisuudeltakin kyllä kaipaisin matkustamista ja eri paikoissa olemista. Vaan ehkä kuitenkin yhdestä pysyvämmästä paikasta käsin eikä näin kun nyt, että asuu kahdessa (tai kolmessa) paikassa ja kummastakin on kuitenkin eri syistä enemmän tai vähemmän vaikea lähteä mihinkään. No, eipä mulla nyt niin kauheasti niitä menemiskohteitakaan olisi ollut. Sitä vaan haaveilee. Yhtään ei tiedä, miten tämä elämä sitten oikein käytännössä menee.

Ja eihän sitä sitten niin kauheasti edes haluaisi kiinnittyäkään näihin maallisiin. Todellinen koti on kuitenkin taivas. Ehkä tämä maallinen koti-ikävä on jotakin heijastusta siitä. Ikävästä Taivaan kotiin. Se sitten ainakin on pysyvä paikka, kun täällä asunnot vaihtelevat. Jeesus sanoo: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.” Jeesuksella vissiin valtavat rakennussysteemit siellä menossa, kun parituhatta vuotta on pykäilty ikuisuusasuntoja. Jeesukseen uskovien ei tarvitse pelätä, että heille käy samoin kuin Jeesukselle maailmaan tullessaan: ”ei ollut sijaa majatalossa”.

Ihmisenä ollessaan Jeesus ensin asui äitinsä ja sisaruspuoliensa kanssa aika pitkään (Raamattu ei kerro Joosefista mitään Jeesuksen aikuisiältä, joten hän on ehkä kuollut aiemmin. Esikoispoika on kenties joutunut kantamaan vastuuta perheen toimeentulostakin (tämä nyt on vain tosin omia arvailuja, menee ohi Kirjoitusten)). Kohdassa Mark. 2:1 sanotaan: ”Ja muutamien päivien perästä hän taas meni Kapernaumiin; ja kun kuultiin hänen olevan kotona,” Kapernaumissa Jeesuksella siis oli jonkun sortin asunto ainakin hetken. Toisaalta hän kierteli tosi paljon ja toteaa itsekin: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Olihan se Jeesuksen liikkuminen tosi runsasta, Galileassa ympäri ämpäri ja sitten aina välillä Jerusalemissa käymistä ja siellä ympäristössä liikkumista. Kunto pysyi kyllä varmasti hyvänä eikä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei jaksa raahautua illalla jumppaan.

Vahtasin tänään jotakin sisustuslehteä ja ihmettelen taas muutoksia itsessäni kun huomaan että tämmöistäkin tapahtuu. Vaan ei nyt kuitenkaan ihan kauhean lyhyellä tähtäimellä voi olla tapahtumassa yhtään mitään. En kyllä taatusti ala tekemään yhtään mitään näille nykyisille kesä- ja talvipaikkakuntien vuokrakämpilleni. Energiaa ei ole ollut edes verhojen vaihtamiseen.

On se sitten jännä nähdä, millaisen asunnon Jeesus on värkännyt sinne taivaaseen meikäläisellekin. Luotan kyllä Jeesuksen sisustusmakuun. Osashan tuo tehdä varsin kauniinnäköisen maailmankin, niin eiköhän tuo sitten osaa tehdä mun makuun soveltuvan taivaspaikankin. Tunnen kauhean huonosti jalokiviä, mutta eiköhän niistä ihan mukavia materiaaleja löydy taivasasuntoonkin. Kristallia ja jotakin sinistä vois kans tulla siihen. Ja sen aikaa voin odotella täällä, kun enkelit saavat siellä meikäläisen asunnon valmiiksi. Ei sitä remontin keskelle haluaisi mennä asumaan.

No joo, tää nyt on tämmöistä. Uskossa elämistä. Täällä maan päällä sinisestä keittiöstä haaveillen ja kuitenkin muistaen, etteivät ulkoiset asiat tee onnelliseksi. Kenties saankin vielä kauniin kodin, jos Herra suo. Mutta siivota sitä sitten kumminkin pitää ja kulumia tulee. Raamattu ei puhu mitään taivaskodin villakoirista. Minulla on erityisen vahva usko siihen, että siellä ei muodostu pölyä :) .

Eloaika

Tästä tulee nyt hyvin sielullinen kirjoitus. Niin luulisin. Olen koittanut vähän välttää ihan puhtaasti sielusta nousevia kirjoituksia, koska nehän eivät rakenna kenenkään hengellistä elämää eivätkä siksi ole iankaikkisuuden kannalta oleellisia. Vaan ettei kukaan luulisi, että uskovien kuuluisi jotenkin tukahduttaa tunteensa, niin annan nyt tulla tämänhetkisiä fiiliksiä. Ihan vaan fiiliksiä. Saapahan jonnekin purkaa tämän päivän ahdistustaan.

On tullut puintiaika. Poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna. Joitakin päiviä leikkuupuimuri on jo meilläkin liikkunut pellolla. Keväällä kylvetyt kaurat ja herneet ovat kesän auringossa valmistuneet. Puintisää tähän asti on mitä parhain, ja kuivaa tavaraa saa puida.

Vaan eipä tämä syksyn puintiaika nyt sitten yhtään sen vähemmän ahdistavaa ole kuin kylvöaikakaan. Tai no, on se hiukan kivempaa, kyllä mun mielestä on kivempi ajaa puimuria kuin kylvökonetta, mutta silti. Ihan yhtä lailla nytkin jotenkin koen niin raskaana sen, että minun täytyy olla tekemisissä koneiden kanssa. Pakosta. Ja joskus vielä möyrimässä niiden sisustoissakin, puhdistamassa seuloja ja puimuria ylipäätään. Tänään koko homma tuntui erityisen pahalta eikä intoa lisännyt väsymyksestä kumpuava suuttumus ja ärtymys, jota kohtasin henkilön taholta kenen kanssa puimuria yritin puhdistaa. Itkin samalla kun pistin rasvaprässillä rasvaa puimakelan nippoihin (ja sain kuulla, ettei se itkemällä parane..) Sitä niin menettää kaiken, kun saa osakseen huutoa. Ja naiseutensa, kun likaisissa vaatteissa yrittää söheltää jotain mitä ei yhtään jaksaisi, ei haluaisi eikä osaisi. Tuntee itsensä täysin tumpeloksi ja tyhmäksi. Mutta kun taas hyökkää se Pakko.

Menikö tämä homma jossain kohtaa pieleen? Olenko söösinyt kaiken? Olisiko minun kuulunut jossain kohtaa sanoa ”ei”, mutta kun olen ollut liian kiltti, etten ole siihen pystynyt? Olihan se puimurilla ajaminen joskus nuorempana ihan kivaa. En minä silloin ole osannut ymmärtää, että alan myöhemmin voimaan näin pahoin koneiden kanssa. En minä ole voinut tietää, että minusta voi tulla niin nainen, että sisikuntani ahdistuu kun käteen lyödään rasvaprässi. Olenhan tehnyt sitä joka vuosi. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta se onkin nyt kamalampaa ja kamalampaa.

Meneehän se yksi syksy taas tässä, ei siinä mitään. Mutta kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin. Tämä vain ei toimi tällä lailla. Ahdistun tästä niin järkyttävän paljon. Ja häpeän niin paljon tätä olosuhteiden pakossa olemistani. Asiat vain ovat menneet niin. Katson ja ihmettelen itsekin itseäni. Kuka on tuo joka ahdistuksissa ajelee puimuria ja viljakärryjä? Miten minä tämmöiseen juttuun olen päätynyt mukaan? En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Onko minulla muka maatila? En sitä ainakaan itse ole hommannut..

Lapsuuden ammattihaaveen lähetyssaarnaajan (kerhossa oli puhuttu jotakin lähetyssaarnaajista) lisäksi olen varmaan haaveillut aikanaan muista matkustamiseen liittyvistä ammateista. Valas- ja hyljetutkija oli myös joku haave joskus. Ympäristönsuojelija oli joskus. Muita en sitten oikein muistakaan. Ihan kauheasti en varmaan ole edes haaveillut ammatteja, kun jotenkin on tiennyt että on maatila ja vanhat vanhemmat. Ettei tule olemaan sellaista aikaa, että voisi tehdä mitä haluaa. Koko vuoden ympäriinsä. Vasta uskoon tultua on uskaltanut ylipäänsä haaveilla edes pikkuisen enemmän.

Ensimmäiset puinnit menossa siskon kanssa ”omiin nimiin”. Tämän nyt sitten vissiin kuuluisi olla jotenkin hienoa. Itselle on kyllä kaikkea muuta. Tai siis justiinsa samanlaista kuin viime vuonnakin. Mutta eipä tässä kokonaisuudessa ulkoisesti kyllä mikään olekaan muuttunut. En ole ottanut vastuuta yhtään enempää eikä vanha sukupolvi ole ottanut vastuuta yhtään vähempää. Asumisjärjestelyt ja toimenkuvat ovat kaikki aivan samat (paitsi että minä hommasin kesäyksiön keskustasta). Vain kukkokiekuu on uutta, mikään muu ei. Surullisena luin Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalta jonkun nuoren isännän viestiä, jossa sanoi jotenkin että ”Sukupolvenvaihdos tehtiin 11 vuotta sitten. Miten sen saisi kerrottua vanhalle isännälle?” Tietyt asetelmat voivat jäädä lukkiutuneeseen tilaan liki loputtomiksi ajoiksi ja joskus vasta sairaus tai kuolema muuttaa kuvioita. Jos ei pystytä keskustelemaan tunteista. Ja mennään vain oletusasetuksilla tyyliin lapsi on lapsi.

En minä epäile, etteikö tämäkin syksy tästä jotenkin menisi. 5 henkeä meitä tässä pyörii, joista 2 x 75-vuotiasta ja 2 x naista (ja kukaan viidestä ei tykkää erityisesti koneista..) Vanhat kuitenkin vanhenevat vuosi vuodelta ja naiset naisistuvat. Lopputulema on, että jos Jumala ei apua anna, homma loppuu kuin kananlento. Mutta minä uskon Jumalaan. Ja jos tulee loppu tai välipää (esim. peltojen vuokraus), niin ei sekään ole mikään loppu. Tämä ahdistuksen, epätietoisuuden, voimattomuuden ja ilottomuuden jatkuva vaihe on pahinta. Ainoa tapa selvitä, on uskoa Jumalan mahdollisuuksiin näyttää tie ulos. Ja kun kiinnittää mielensä Jeesukseen eikä maallisiin, niin ei tarvitse päivästä toiseen murehtia maallisia.”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7) Kiitos Jeesus maatilasta, jätän sen sinun käsiisi. Saat tehdä sillä ihan mitä haluat.