Kesä on aika pitkällä. Aiempina vuosina olen kovasti miettinyt tässä vaiheessa kanoista luopumista. Tänä vuonna ei ole sitä asiaa mieltä painamassa. Ja ehkä murheita muutenkin pikkuisen vähemmän.
Kovasti olen kyllä taas kaikkea miettinyt. Liikaa varmasti, mutta minkäs teet kun aivot vain pyörii ja pyörii. Miettimistä tuntuu riittävän niin kauheasti. Ja likipitäen aina samasta aiheesta. Omasta elämästä. Odotan ihmetellen että voisiko vielä tulla sellainenkin aika että olisi päässyt tästä itsensä ympärillä pyörimisestä ja voisi alkaa elämään jotenkin oikeasti ja muuhunkin keskittyen. Kenties sekin tulee, mutta kai nyt sitten näiden pohdintojen aika on, kun kerran ne mielessä ovat ja aikaakin on.
Olen miettinyt paljon ihmisen mieltä. Omaa mieltäni. Sitä kuinka paljon siellä pyörii kaikkea aivan sontaa. Syntisiä ajatuksia. Pelkoja. Monenlaista masentavaa. Olen rukoillut mielen uudistusta, josta Room. 12:2 mainitsee. Mielen kupeiden vyöttämistä, josta 1. Piet. 1:13 kirjoittaa. Ettei aivan kaikki ajatukset vain rehottaisi miten sattuu, vaan että voisi edes yrittää hallita niitäkin. Olla hyväksymättä pahoja ajatuksia ja nähdä ja tunnustaa ne synniksi. Omille ajatuksilleen on niin helppo olla sokea. Varsinkin kun on lapsesta saakka ajatellut itsestään ja muista pahoja ajatuksia. Sitä on niin vahvasti hellinyt omaa ajatusmaailmaansa. Ja kun on jäänyt jotenkin hiljaiseksi ihmiseksi, nämä pahat ajatukset eivät niin helposti tule ulos ja toisten tietoisuuteen, niin sitten niitä voi itsekin huomaamattaan kantaa vuosikausia. Eihän niitä ole tiennyt kuin Jumala. Ihmeellistä on hänen rakkauden armonsa syntistä kohtaan. Ettei hän osoittele syntejä sormella, vaikka ne tuntee ja tietää. Että hän rakastaa ja haluaa vain auttaa ja vapauttaa.
Olen rukoillut anteeksiantavaista sydäntä. Anteeksiantaminen on jotenkin omalle sydämelle niin suorastaan vierasta ja outoa. Hyvä kun edes ymmärrän mitä se tarkoittaa. Ja kuitenkin tiedostan, että asiassa ollaan yhden suurimman salaisuuden äärellä, mitä ihmisen onnellisuuteen tulee. Ja Jeesuksen opetuksen ja toiminnan ja ristintyön ytimeen. Jeesus kuoli minun kaikkien mahdollisten syntien tähden ja Jumala antaa minulle kaikki syntini anteeksi. Menneet ja tulevat. Minun ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä mistään asiasta. Ja miksi kuitenkin kannan? Jumalan edessä olen puhdas. Jumala taas käskee antamaan synnit anteeksi sellaiselle joka on rikkonut minua vastaan. Etten kantaisi kaunaa ja katkeruutta, vihaa ja kostonhalua, vaan antaisin anteeksi. Vihaamalla pilaan oman elämäni ja suhteeni muihin. Ja sitten huomaan kuinka tiukassa jotkut asiat itsessäni ovat. Haluaisin haluta antaa anteeksi, ja joskus haluankin haluta, mutta ensisijaisesti huomaan etten aina niin kauheasti kuitenkaan halua. Saatan haluta sitä, että ihmiset maksavat kärsimisellään kun ovat kohdelleet minua kaltoin. Ja sitten kuitenkin haluaisin voida olla rakkauden puolella ja Jeesuksen puolella. Armon ja anteeksiantamisen puolella. Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Ei ole minun sydämessäni mitään hyvää. Vain Jeesus on hyvä, ei kukaan muu.
Mietin syntisyyttäni nykyään enemmän ja olotilani on huomattavasti parempi kuin joskus aikaisemmin. Joku ihmeellinen vapautuksen asia on kätketty tähän juttuun. Siis että kun näkee ja tunnustaa syntejään, niin helposti voisi ajatella, että ihmisellä menee silloin kauhean huonosti, vaan todellisuudessa näyttääkin menevän juuri päinvastoin. Kun tunnustaa Jumalalle, että on paha, niin hän tulee apuun ja auttamaan ja fiilis onkin hyvä, suorastaan kevyt. Jos taas ajattelee, että onhan se ihan inhimillistä vain ajatella pahoja ja vähän sanoa ja tehdäkin niitä ja mitäs tunnustamista siinä on Jumalan edessä, niin sitten ei tapahdukaan mitään ja roikkuminen samassa tilassa jatkuu. Tämä on kaiketi kirjoitettuna 1. Joh. 1:8-9 näillä sanoilla: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Se, että Jeesus on kuollut syntieni tähden on maailman suurin asia. Meinaa vain olla niin suuri, ettei alkuunkaan tahdo mennä ymmärryksen puolellekaan kunnolla koko juttu. Ja asian sovellukset omassa elämässäni. Armollinen suhtautuminen itseensä ja toisiin, koska itse olen armahdettu Jumalan edessä. Uskon silti että pikkuhiljaa Jumala ajaa päivityksiä meikäläiseenkin tässä asiassa. Että saa yhä syvemmin ja syvemmin ymmärtää. Viattoman Jumalan Pojan veriuhrin merkitystä. Ei kai se aukea kuin tätä elämää elämällä ja rehellisesti ihmisenä olemalla. Niin hirvittävän vaikealta kuin se usein tuntuukin.
perjantai 26. elokuuta 2011
lauantai 13. elokuuta 2011
Vapauden ihmettä
Pitkästä aikaa taas blogissa. Tämä kesä on ollut ainakin kirjoittamisen suhteen erilainen kuin kolme aikaisempaa. Vähemmän kotkotusta ja enemmän omia henk. koht. pohdintoja, joita ei kaikkea ole tarpeellista kirjoittaakaan.
Tuntuu kuitenkin siltä, että jotain on tapahtunut taas sitten edellisen kirjoituksen. Sain viettää viikon Raamatun äärellä ja uskovien parissa eräässä ”Raamattuviikko” – nimisessä tapahtumassa. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä viikosta. Tuntui, että Jeesus todella hoiti meitä kaikkia siellä mukana olleita. Nyt jälkeenpäin on ollut jotenkin sellainen olo aivan kuin olisin vapautunut jostain mikä on minua sitonut. On ollut kevyt olo. Ja vapaa olo. En muista koska olisin kokenut tällaista vapaudentunnetta elämässäni. Kenties sellaista ei ole koskaan ollutkaan.
Viikko tarjosi mahdollisuuden kertoa omista kivuistaan ja synneistään muille. Siitä olin erityisen kiitollinen. Monet rukoilivat minunkin puolestani. Jotakin ihmeellistä Jeesus siellä teki. Otti siteitä pois. Jotenkin siellä tuli kohdalle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) ja lupaus Jeesuksen toiminnasta: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” (Luuk. 4:18-19).
Minä nyt sitten vain ihmettelen tätä vapautta. Aiemmin on ollut niin sidottu olo, kaikki likipitäen pakkoa mitä elämässä vastaan tulee. Ja nyt sitten tuntuu että onkin mahdollisuuksia. Valinnanvapautta. Eikä pakkoa sinänsä. Ihanaa vapaaehtoista kaikki. Jeesuksen seuraaminenkin. Hän ei pakota ketään itseään seuraamaan.
Jotenkin yksi oivallus tuolla viikolla oli se, että Jeesus todella meni vapaaehtoisesti ristille. Rakkauden tähden. Olen ehkä aiemmin jotenkin ajatellut, että se nyt vaan kuului Hänen toimenkuvaan. En ole käsittänyt kunnolla, että se oli täysin vapaaehtoista ja Hän olisi voinut todeta Isän kanssa että jätetään ihmiset synteihinsä, meillä on ihan kivaa täällä taivaassa keskenämme. Mutta rakkaus oli niin suuri, että Hän tuli ihmiseksi ja vielä otti kidutuksen ja kuolemankin rakkauden takia vastaan. Siinä tosiaan riittääkin ihmettelemistä loppuelämäksi. Itse ainakin olen ollut jotenkin niin tukossa ja lukossa rakkauden suhteen, etten ole tätäkään asiaa pystynyt oikein aiemmin edes käsittämään. Sitten sitä onkin etsinyt rakkautta vääristä paikoista. Vaikka todellakin mistään ei suurempaa rakkautta voi löytää kuin Jeesuksesta ja ristiltä. Se on niin käsittämätön ja kaiken yli menevä rakkaudenosoitus, että yleensä ihminen mieluummin torjuu koko asian, kuin alkaa sitä edes miettiä. Jumala Ihmisenä ja uhrattuna että jokaisella joka häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Ja kun tämä ei ole fraasi vaan faktaa. Mutta aika hitaasti ymmärrettävä totuus. Ja todellakin totta on: ” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Tuntuu siis tosiaan ihmeelliseltä tämä vapaus. Enkä oikein tiedä miten tästä eteenpäin nyt sitten eläisinkään :) Katselen kansalaisopiston jotain kursseja ja muitakin mahdollisuuksia on. Paljon mahdollisuuksia! Kiitos Jeesus tästä vapaudesta! En olisi uskonut että tällaista avaran paikan olotilaa voi oikein minulle tullakaan.
Tuntuu kuitenkin siltä, että jotain on tapahtunut taas sitten edellisen kirjoituksen. Sain viettää viikon Raamatun äärellä ja uskovien parissa eräässä ”Raamattuviikko” – nimisessä tapahtumassa. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä viikosta. Tuntui, että Jeesus todella hoiti meitä kaikkia siellä mukana olleita. Nyt jälkeenpäin on ollut jotenkin sellainen olo aivan kuin olisin vapautunut jostain mikä on minua sitonut. On ollut kevyt olo. Ja vapaa olo. En muista koska olisin kokenut tällaista vapaudentunnetta elämässäni. Kenties sellaista ei ole koskaan ollutkaan.
Viikko tarjosi mahdollisuuden kertoa omista kivuistaan ja synneistään muille. Siitä olin erityisen kiitollinen. Monet rukoilivat minunkin puolestani. Jotakin ihmeellistä Jeesus siellä teki. Otti siteitä pois. Jotenkin siellä tuli kohdalle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) ja lupaus Jeesuksen toiminnasta: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” (Luuk. 4:18-19).
Minä nyt sitten vain ihmettelen tätä vapautta. Aiemmin on ollut niin sidottu olo, kaikki likipitäen pakkoa mitä elämässä vastaan tulee. Ja nyt sitten tuntuu että onkin mahdollisuuksia. Valinnanvapautta. Eikä pakkoa sinänsä. Ihanaa vapaaehtoista kaikki. Jeesuksen seuraaminenkin. Hän ei pakota ketään itseään seuraamaan.
Jotenkin yksi oivallus tuolla viikolla oli se, että Jeesus todella meni vapaaehtoisesti ristille. Rakkauden tähden. Olen ehkä aiemmin jotenkin ajatellut, että se nyt vaan kuului Hänen toimenkuvaan. En ole käsittänyt kunnolla, että se oli täysin vapaaehtoista ja Hän olisi voinut todeta Isän kanssa että jätetään ihmiset synteihinsä, meillä on ihan kivaa täällä taivaassa keskenämme. Mutta rakkaus oli niin suuri, että Hän tuli ihmiseksi ja vielä otti kidutuksen ja kuolemankin rakkauden takia vastaan. Siinä tosiaan riittääkin ihmettelemistä loppuelämäksi. Itse ainakin olen ollut jotenkin niin tukossa ja lukossa rakkauden suhteen, etten ole tätäkään asiaa pystynyt oikein aiemmin edes käsittämään. Sitten sitä onkin etsinyt rakkautta vääristä paikoista. Vaikka todellakin mistään ei suurempaa rakkautta voi löytää kuin Jeesuksesta ja ristiltä. Se on niin käsittämätön ja kaiken yli menevä rakkaudenosoitus, että yleensä ihminen mieluummin torjuu koko asian, kuin alkaa sitä edes miettiä. Jumala Ihmisenä ja uhrattuna että jokaisella joka häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Ja kun tämä ei ole fraasi vaan faktaa. Mutta aika hitaasti ymmärrettävä totuus. Ja todellakin totta on: ” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Tuntuu siis tosiaan ihmeelliseltä tämä vapaus. Enkä oikein tiedä miten tästä eteenpäin nyt sitten eläisinkään :) Katselen kansalaisopiston jotain kursseja ja muitakin mahdollisuuksia on. Paljon mahdollisuuksia! Kiitos Jeesus tästä vapaudesta! En olisi uskonut että tällaista avaran paikan olotilaa voi oikein minulle tullakaan.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
Pelkokerroin
Heinäkuu alkaa olla jo melkein finaalissa tältä vuodelta. En oikein tiedä mihin se kuukausi meni. Tai tiedän kai kuitenkin: asioiden pohtimiseen pääasiassa – ei siinä oikein energiaa ole kunnolla muuhun jäänyt.
Vaikka raskaiden asioiden pohtiminen on raskasta ja toivon, että tämä vatkaus joskus loppuisikin, olen kuitenkin kiitollinen Jumalalle siitä, että on ollut tavallaan aikaa rauhassa ajatella. Eihän sekään mikään itsestäänselvyys ole, että on aikaa ajatella rauhassa ja omissa oloissa ilman että joku velvollisuus on koko ajan kaatumassa päälle.
Viimeisin tietynlainen ”aarrearkku” mitä olen ollut penkomassa, on ollut omien pelkojeni varastot. Kun uskalsin avata pelkokomeron oven, niin sieltähän pöllähtikin esille vaikka mitä pelottavaa. Ei ihme, että olen niin perusjännittynyt ihminen, kun kerran pelkovarastot olivatkin ihan täynnä.
Löysin pelkokaapista jos jonkinmoista pelkoa, mitä en olisi uskonut siellä olevankaan. Moni pelko oli sellaista, millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, mutta silti se oli kaapissa säilössä. Huomasin esimerkiksi pelkääväni semmoista, että Jeesus pakottaisi minua johonkin mitä en haluaisi ja sen takia suhde Herraan on jäänyt jotenkin etäiseksi. Kun pelon otti esiin, ymmärsin sen olevankin ihan höpö juttu ja perustuvan jollekin lapsuuden pelolle siitä kun jotkut ihmiset ovat pakottaneet minua johonkin. Olin sitten keksinyt mielessäni että Jeesuskin on samanlainen pakottaja ja siksi olen väärällä lailla pelännyt Häntä. Oli jotenkin kovin helpottavaa ymmärtää, että Hän oikeasti olekaan mikään pakottaja vaan aivan päinvastoin. Luulen että monien muidenkin ihmisten käsitys Jumalasta saattaa olla aivan vinoutunut sen perusteella minkälaisen käsityksen Hänestä on saanut muiden ihmisten välityksellä. Mutta onneksi koko ajan on mahdollisuus tutustua lisää ja lisää ja huomata että Jeesus on oikeasti aika ihana ja suloinen. Niin ihana ettei sitä meinaa ihminen voida käsittää, että semmoinenkin persoona voi olla. Ihminen kun niin helposti haluaa etsiä vikoja jokaisesta – Jumalastakin.
En nyt todellakaan väitä, että olisin jotenkin vapautunut vielä kovinkaan paljon peloistani, mutta kuitenkin oli hyvä nyt huomata edes jotain siitä todellisuudesta ja nähdä kuinka paljon pelot hallitsevat. Kun pelon itse havaitsee, onkin jo vähän helpompi elää sen kanssa, koska voi ajatella että pelko ei ole Jumalan antama asia eikä minun oikeasti tarvitse pelätä ja elää pelon mukaan. Joskus huomaan että pelkään vähän niin kuin ”varmuuden vuoksi” aivan kuin pelko tai pelokas olotila jotenkin suojelisi minua joltakin. Sekään ei pidä paikkaansa ja on vain haitallinen ajatusmalli, koska silloin kerään vain pelkoa itseeni. (Enkä tietenkään tässä nyt tarkoita mitään tervettä pelkoa, onhan se hyvä pelätä jos vaikka kävelee keskellä autotietä, vaan puhun semmoisista turhista peloista, jotka oikeasti rajoittavat elämää väärällä lailla – kuten esim. ihmispelko ettei pysty ystävyyssuhteisiin tai hoitamaan asioitaan sen takia jne..)
Koitan nyt sitten ihmetellä elämääni tässä pelkoviidakossa ja rukoilen, että Jumala antaisi ymmärrystä siitä, ettei oikeasti tarvitse pelätä eikä niin montaa asiaa turhaan kierrellä kuin mitä olen kierrellyt. Silti opittuja tapoja ei ole ihan helppo purkaa – pelkokin on ehkä myös vähän tapa ja se on muokannut persoonallisuuttakin aika paljon, kun se on vuosikymmeniä jo vaikuttanut. Koitan elää kuitenkin siinä uskossa että Jumala tähänkin asiaan valoa antaa ja pelkoja voi hälventää ja poistaa.
Mut joo – muutaman päivän päästä olen lähdössä reissuun ja sekin kyllä pelottaa. Että jos tulee jotain ettei pääsekään matkaan tai jos siellä tulee kauheita pettymyksiä ja jos pelkään vain siellä muita ja itseäni jne. Tämmöistä tämä on pelkääjän elämä. Ja lohdutus ja toivo on, että ” Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Haluan uskoa, että pelkojenkin kahleista voi päästä vapaaksi.
Vaikka raskaiden asioiden pohtiminen on raskasta ja toivon, että tämä vatkaus joskus loppuisikin, olen kuitenkin kiitollinen Jumalalle siitä, että on ollut tavallaan aikaa rauhassa ajatella. Eihän sekään mikään itsestäänselvyys ole, että on aikaa ajatella rauhassa ja omissa oloissa ilman että joku velvollisuus on koko ajan kaatumassa päälle.
Viimeisin tietynlainen ”aarrearkku” mitä olen ollut penkomassa, on ollut omien pelkojeni varastot. Kun uskalsin avata pelkokomeron oven, niin sieltähän pöllähtikin esille vaikka mitä pelottavaa. Ei ihme, että olen niin perusjännittynyt ihminen, kun kerran pelkovarastot olivatkin ihan täynnä.
Löysin pelkokaapista jos jonkinmoista pelkoa, mitä en olisi uskonut siellä olevankaan. Moni pelko oli sellaista, millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, mutta silti se oli kaapissa säilössä. Huomasin esimerkiksi pelkääväni semmoista, että Jeesus pakottaisi minua johonkin mitä en haluaisi ja sen takia suhde Herraan on jäänyt jotenkin etäiseksi. Kun pelon otti esiin, ymmärsin sen olevankin ihan höpö juttu ja perustuvan jollekin lapsuuden pelolle siitä kun jotkut ihmiset ovat pakottaneet minua johonkin. Olin sitten keksinyt mielessäni että Jeesuskin on samanlainen pakottaja ja siksi olen väärällä lailla pelännyt Häntä. Oli jotenkin kovin helpottavaa ymmärtää, että Hän oikeasti olekaan mikään pakottaja vaan aivan päinvastoin. Luulen että monien muidenkin ihmisten käsitys Jumalasta saattaa olla aivan vinoutunut sen perusteella minkälaisen käsityksen Hänestä on saanut muiden ihmisten välityksellä. Mutta onneksi koko ajan on mahdollisuus tutustua lisää ja lisää ja huomata että Jeesus on oikeasti aika ihana ja suloinen. Niin ihana ettei sitä meinaa ihminen voida käsittää, että semmoinenkin persoona voi olla. Ihminen kun niin helposti haluaa etsiä vikoja jokaisesta – Jumalastakin.
En nyt todellakaan väitä, että olisin jotenkin vapautunut vielä kovinkaan paljon peloistani, mutta kuitenkin oli hyvä nyt huomata edes jotain siitä todellisuudesta ja nähdä kuinka paljon pelot hallitsevat. Kun pelon itse havaitsee, onkin jo vähän helpompi elää sen kanssa, koska voi ajatella että pelko ei ole Jumalan antama asia eikä minun oikeasti tarvitse pelätä ja elää pelon mukaan. Joskus huomaan että pelkään vähän niin kuin ”varmuuden vuoksi” aivan kuin pelko tai pelokas olotila jotenkin suojelisi minua joltakin. Sekään ei pidä paikkaansa ja on vain haitallinen ajatusmalli, koska silloin kerään vain pelkoa itseeni. (Enkä tietenkään tässä nyt tarkoita mitään tervettä pelkoa, onhan se hyvä pelätä jos vaikka kävelee keskellä autotietä, vaan puhun semmoisista turhista peloista, jotka oikeasti rajoittavat elämää väärällä lailla – kuten esim. ihmispelko ettei pysty ystävyyssuhteisiin tai hoitamaan asioitaan sen takia jne..)
Koitan nyt sitten ihmetellä elämääni tässä pelkoviidakossa ja rukoilen, että Jumala antaisi ymmärrystä siitä, ettei oikeasti tarvitse pelätä eikä niin montaa asiaa turhaan kierrellä kuin mitä olen kierrellyt. Silti opittuja tapoja ei ole ihan helppo purkaa – pelkokin on ehkä myös vähän tapa ja se on muokannut persoonallisuuttakin aika paljon, kun se on vuosikymmeniä jo vaikuttanut. Koitan elää kuitenkin siinä uskossa että Jumala tähänkin asiaan valoa antaa ja pelkoja voi hälventää ja poistaa.
Mut joo – muutaman päivän päästä olen lähdössä reissuun ja sekin kyllä pelottaa. Että jos tulee jotain ettei pääsekään matkaan tai jos siellä tulee kauheita pettymyksiä ja jos pelkään vain siellä muita ja itseäni jne. Tämmöistä tämä on pelkääjän elämä. Ja lohdutus ja toivo on, että ” Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Haluan uskoa, että pelkojenkin kahleista voi päästä vapaaksi.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Kipuja ja kukkoja
Jotenkin raskaissa tunnelmissa vain kahlaan edelleen. Joku pilvi on peittänyt auringon, se on vähän tylsää, mutta kaiketi tätäkin keliä tarvitaan. Luotetaan siihen.
Elämän pilvisäällä sydämen kivut ovat nousseet vahvasti esiin. Ovathan ne jotenkin olleet aina, mutta viime aikoina tuntuu, ettei ole oikein ollut muuta kuin sydämen kipua. Sellaista ihan melkein fyysistä painon tunnetta. Että jos en tietäisi, että se on psyykkistä, niin hyvä ettei menisi kardiologille.
Olen useampana vuotena täällä blogissa heinäkuun puolen välin aikaan enemmän tai vähemmän huokaillut puolison perään. Olen kertonut kuinka olin lähikaupungin kesätapahtumassa ja mitä kukkoja siellä näin jne. Tänäkin vuonna olin taas kerran samaisessa kesätapahtumassa. Ja näin taas kukonkin, tällä kertaa sellainen lensi taivaalla:
Olen jotenkin tullut sellaiseen ajatukseen, että minulla on jotenkin tässä puolisonkaipuu asiassa ollut tehokkaasti puurot ja vellit sekaisin. Sydämessäni on joku hirveä kipu ja kuvittelen, että se on puolisonkaipuu vaikka luulen, että nämä kaksi asiaa ovat jotenkin toisistaan ihan irralliset. Minulla on A) oikeasti joku iso kipu sydämessä ja B) kyllä toivon että olisi miesystäväkin, mutta jotenkin nämä asiat kuuluvat nyt kuitenkin eri kategorioihin eikä mikään miesystävä voisi tuoda parannusta tähän järjettömään kipuun, kun en kerran itsekään tiedä mistä se johtuu – kuitenkin jostain muusta kuin siitä että olen sinkku. Jotenkin ajattelen, että jos kipu olisi vain puolison puutetta, niin varmasti Jumala olisi siihen asiaan vastannut – Hänhän tietää mitä tarvitsemme. Eikä sellaisesta muutenkaan luonnollisesta kaipauksesta pitäisi kaiketi muodostua näin kovaa kipua – sydäntä joka oirehtii häpeää, tuskaa, pelkoa, ahdistusta ja masennusta.
Romanttiset haaveilut ovat koko ikäni olleet tuskan pakopaikka – pilvilinna jonne paeta todellisuuden ahdistusta. Toisaalta häpeä ja ties mikä muu on pitänyt niin otteessaan, ettei ole halunnut eikä pystynyt oikeasti tutustumaan kehenkään. Edelleenkin minulle ehdotetaan että laita nettiin deitti-ilmoitusta ja mene maajussi-ohjelmaan ja ties mitä. Mutta en minä halua. En todellakaan halua. Se on aivan liian pelottavaa. Ja kuka haluaisi tutustua sellaiseen, joka oikeasti haluaisi ensi treffeillä kertoa vain jollekin että sydän on kipua täynnä. MTV3 ei ainakaan halua tulla sitä episodia kuvaamaan.
Minä nyt sitten vain odotan. Että Jumala tekee jotain. Haluaisin avata sydämeni kaikki peräkaapitkin Hänen tutkittavakseen ja siivottavakseen. Mikä kertakaikkinen on tämä sinne jonnekin pesiytynyt kipu? Jos Jumala sen paljastaisi ja parantaisi. Ja tietysti toivon, että voisi myös olla joku ystävä, kenen kanssa voisi asioita jakaa. Mutta minä en todellakaan paljoon kykene. Enkä tiedä mikä on paras järjestys minulle – yksin ihmetellä Herran kanssa näitä kipujen syntyjä vai jonkun muun kanssa. Siihen en pysty itse vaikuttamaan. On täysin mahdotonta itse tempaista itselleen ymmärtävä ystävä – sellainen kenen kanssa haluaisi olla ja olisi hyvä olla. Se olisi ihme.
Tietty myös toivon, että jos joku uskova veli tai sisar lukee tätä blogia, niin että jos voisi rukoilla minunkin puolestani. Kun niin kovin usein on läsnä se tunne, ettei meinaa jaksaa tätä elämää. Mutta silti haluaisi katsoa tämän homman loppuun asti. Kuitenkin Jumala on luvannut kaikkea jännää ja mielenkiintoista. Sen haluaisin vielä nähdä. Mutta mielellään kevyemmällä ja pehmeämmällä sydämellä.
Lohdun sanoja itselle lopuksi:
”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps. 42:6)
”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu." (Ps. 62:2)
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Angry bird
Edellisessä kirjoituksessa pohdin, kuinka haluaisin, että elämäni voimana olisi rakkaus. Olen myös rukoillut asiaa jonkun verran. Jotenkin tuntuu, että viimeisen viikon aikana Jumala on antanut hiukan ymmärrystä eräästä asiasta (synnistä), joka varmaan hyvin paljon on estänyt rakkaudessa toimimista. Olen nimittäin huomannut että minussa on edelleen kätkettyä vihaa.
En tiedä kuinka paljon vihaa sydämen kaapeista löytyy, paljon vai vähän, sillä ei varmaankaan ole merkitystä, muuta kuin että sitä vain on. Olenhan minä tämän ennenkin tiennyt, mutta jotenkin se tuossa nousi pari päivää sitten aivan erityisen selvästi esille. Eikä kysymys ole, että vihastuin jostain yksittäisestä asiasta, vaan kun on semmoista pitkältä matkalta kertynyttä vihaa. Lapsuudestakin vihaa. Jotakin semmoista niin vanhentunutta vihaa, ettei yhtään tiedä, että minne sen voisi tunkea. Parasta ennen päiväykset ovat taatusti menneet jo ohitse ja vielä minä sitä sisälläni kannan, kun ei tiedä mikä jätelaitos sen ottaisi käsittelyyn.
Viha ei todellakaan tee sisimmälle hyvää. Raamatussa sanotaan: ”Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne.” (Kol. 3:8) ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.” (Ef 4:31)
Olen asunut jo yli kuukauden uudessa asunnossani, mutta täällä on edelleen moni asia kesken. Eilen sain kuitenkin parvekkeen tyhjäksi roinasta, jota olin kerännyt sinne. Tuntuu nyt kauhean hyvältä että se on vihdoin tyhjä. Vaikka minulla ei vielä edes ole kalusteita mitä laittaa sinne, tyhjyys tuntuu kuitenkin paljon paremmalta kuin se, että siellä oli tavaraa, joka piti saada aikaiseksi viedä pois. En ole aiemmin vienyt kierrätyskeskukseen mitään, mutta nyt vein. Kun on saanut tavaroita säästävän kasvatuksen, tuntuu suorastaan oudolta, että saako tosiaan laittaa jotain tavaraa poiskin? Ja kuinka hyvältä tuo tyhjyys tuntuukaan.
Jotenkin ajattelen, että vihakin on vaikea laittaa pois. Vaikka se on sitä turhaa vanhentunutta roinaa, silti sitä jotenkin ihminen katsoo, että hänellä on oikeus tähän elämänkokemukseen ja vihan poislaitto tuntuu liki siltä, kuin heittäisi pois osan elämästään ja elämänkokemuksestaan. Aivan kuin pelkäisi osan persoonallisuutta katoavan siinä mukana. Ja ehkä niin käykin. Mutta kaiketi äärimmäisen positiivisella tavalla. Jos laittaa vihan pois, oma persoona kevenee varmasti huomattavasti. Näin kuvittelisin tai haluaisin ainakin kokeilla.
Minulle tuli nyt sitten uusi rukousaihe. Että Jumala ottaisi sydämestäni vihan pois. Auttaisi minua luopumaan siitä, etten takertuisi siihen enää kiinni niin kuin täysin ränsistyneeseen lapsuuden aikaiseen roinaan, jolla ei todellakaan ole mitään arvoa, mutta joka estää sen, ettei huoneita voi täyttää uusilla ja kauniilla asioilla, joita Jumala voisi antaa tilalle. Sille rakkaudellekin.
En tiedä kuinka paljon vihaa sydämen kaapeista löytyy, paljon vai vähän, sillä ei varmaankaan ole merkitystä, muuta kuin että sitä vain on. Olenhan minä tämän ennenkin tiennyt, mutta jotenkin se tuossa nousi pari päivää sitten aivan erityisen selvästi esille. Eikä kysymys ole, että vihastuin jostain yksittäisestä asiasta, vaan kun on semmoista pitkältä matkalta kertynyttä vihaa. Lapsuudestakin vihaa. Jotakin semmoista niin vanhentunutta vihaa, ettei yhtään tiedä, että minne sen voisi tunkea. Parasta ennen päiväykset ovat taatusti menneet jo ohitse ja vielä minä sitä sisälläni kannan, kun ei tiedä mikä jätelaitos sen ottaisi käsittelyyn.
Viha ei todellakaan tee sisimmälle hyvää. Raamatussa sanotaan: ”Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne.” (Kol. 3:8) ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.” (Ef 4:31)
Olen asunut jo yli kuukauden uudessa asunnossani, mutta täällä on edelleen moni asia kesken. Eilen sain kuitenkin parvekkeen tyhjäksi roinasta, jota olin kerännyt sinne. Tuntuu nyt kauhean hyvältä että se on vihdoin tyhjä. Vaikka minulla ei vielä edes ole kalusteita mitä laittaa sinne, tyhjyys tuntuu kuitenkin paljon paremmalta kuin se, että siellä oli tavaraa, joka piti saada aikaiseksi viedä pois. En ole aiemmin vienyt kierrätyskeskukseen mitään, mutta nyt vein. Kun on saanut tavaroita säästävän kasvatuksen, tuntuu suorastaan oudolta, että saako tosiaan laittaa jotain tavaraa poiskin? Ja kuinka hyvältä tuo tyhjyys tuntuukaan.
Jotenkin ajattelen, että vihakin on vaikea laittaa pois. Vaikka se on sitä turhaa vanhentunutta roinaa, silti sitä jotenkin ihminen katsoo, että hänellä on oikeus tähän elämänkokemukseen ja vihan poislaitto tuntuu liki siltä, kuin heittäisi pois osan elämästään ja elämänkokemuksestaan. Aivan kuin pelkäisi osan persoonallisuutta katoavan siinä mukana. Ja ehkä niin käykin. Mutta kaiketi äärimmäisen positiivisella tavalla. Jos laittaa vihan pois, oma persoona kevenee varmasti huomattavasti. Näin kuvittelisin tai haluaisin ainakin kokeilla.
Minulle tuli nyt sitten uusi rukousaihe. Että Jumala ottaisi sydämestäni vihan pois. Auttaisi minua luopumaan siitä, etten takertuisi siihen enää kiinni niin kuin täysin ränsistyneeseen lapsuuden aikaiseen roinaan, jolla ei todellakaan ole mitään arvoa, mutta joka estää sen, ettei huoneita voi täyttää uusilla ja kauniilla asioilla, joita Jumala voisi antaa tilalle. Sille rakkaudellekin.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Lepoa
Voisiko nyt olla levon aika? Sieluni kaipaa vain kahta asiaa: rakkautta ja lepoa. Kumpaakin todella paljon.
Italiasta paluun jälkeen olin niin mieleltäni rauhaton, etten pystynyt lepäämään, vaikken mitään jaksanut tehdäkään. Nyt tuntuu, että ajatusmaailma on saanut rauhan ja haluaisin vain levätä. LEVÄTÄ ja LEVÄTÄ. Nukkua ja olla. Ilman mitään paineita. Ja voi, kuinka se on vaikeaa. Antaa itsellensä siihen lupa. Kaiken keskellä ja muiden odotusten ympäröimänä.
Tuntuu, että voisin vain nukkua vuoden. Ehkä jopa sata, jonka jälkeen uljas prinssi voisi herättää. Olen jotenkin siinä missä tuhannet muutkin suomalaiset (naiset) – tietynlaisessa burnoutissa – ei vain jaksa. Itsellä tosin nyt erikoislaatuinen tilanne sen suhteen etten ole palkkatöissä. Toisaalta tässä tilanteessa minua ei kuntoutakaan kukaan – jotenkin itse pitäisi nyt löytää ja saada uudet asetukset elämään – sellaiset joilla jaksaa.
Olenhan minä tätä asiaa paljon miettinyt. Ja uuvuttanut itseni sillä kaikella miettimiselläkin. Jotenkin tällä hetkellä ajattelen näin, että minulla on ollut päällä ulkoaohjautuvat elämänasetukset. Sellaiset joilla etsitään toisten ihmisten hyväksyntää oma sisin täysin unohtaen. Lapsesta lähtien on ajatusmaailmani ollut toisille mieliksi eläminen – ettei vain kukaan loukkaantuisi. Ja yhteiskunnan normeihin sopeutuminen: ”ihmisen kuuluu olla hyvä koulussa, olla opettajille mieliksi, hankkia koulutus ja ansaita rahaa”. Missään vaiheessa näihin asetuksiini ei ole kuulunut se, että oikeasti uskaltaisin tehdä asioita joita haluan ja elämäni käyttövoima olisi rakkaus. Rakkaus eikä pakko, niin kuin se nyt on ollut.
Haluaisin olla kulkenut loppuun pakotuksen tien. Haluaisin alkaa kulkea rakkauden tietä. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvän yksinkertaista, koska joku sisälläni osaa vaatia, pakottaa ja syyttää minua liki koko ajan. Rakkautta taas en voi kuin rukoilla, koska sitä ei itsessäni ole. Tällä hetkellä ainoa asia, mikä edes jossain määrin kiinnostaa minua on Raamatun opiskelu. Mutta toivon sen kautta löytyvän myös rakkauden tien, koska siitähän Raamattu kertoo. Jos vielä joskus Raamatun sana voisi tulla ns. lihaksi minunkin elämässäni.
Haluaisin, että minua pakottaisi rakkaus, niin kuin 2. Kor. 5:14-14 sanoo: ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” Kun rakkaus vaatii, ei ole pakkoa. Se on paljon suurempi voima kuin pakko.
En jaksa mitään – en mitään. Mutta haluaisin lähelleni ihmisen, joka sanoisi, ettei sinun tarvitsekaan jaksaa. On kauheaa kun tuntuu että koko maailma huutaa ympärillä, ettei tuolla lailla voi olla – työikäinen ihminen.. kyllä sinun pitäisi ansaita paikkasi. Ja jossain hiljaisena on kuitenkin Jeesuksen ääni: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:28) Kuinka vaikea onkaan kuulla Jeesuksen ääntä, kun maailma käskee vain ansaitsemaan – rahaa – rahaa –rahaa. Ja kuinka vaikea on luopua siitä ajatusmallista, kun se on itseenkin niin syvään iskostettu. Mutta kun vaan ei jaksa enää. Onneksi Jeesuskin sanoo: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” (Matt. 6:7).
Älköön nyt kukaan vain käsittäkö väärin, että minulla olisi jotain esim. palkkatyössä olemista vastaan sinällään. Omaa polkuani tässä vain pohdin, en kenenkään muun. Ja työn motiiveja etsiskelen, en sinänsä tyyliä. Olen 34-vuotias eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä elämässäni tekisin. Haluaisin vain rakastaa, kun olen päätellyt, että sillä voimalla jaksaisi, kun näillä omilla voimilla ei jaksa. Kunpa saisi vain levätä ja kaikki murheet kaikkoaisivat pois. Onneksi löysin juuri Raamatusta tällaisenkin kohdan: "Parempi on pivollinen lepoa kuin kahmalollinen vaivannäköä ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 4:6)
![]()
Sain lahjaksi tällaisen tyynyn. Se kyllä sopii hyvin kannustukseksi lepoon. Joku meinneiden vuosien kanoistamme siinä on päiväunillaan. Kanat osasivat hyvin levon. Ja sitten taas jaksoivat kuopsuttaa. Nyt minä päivähuilin tämän kanan kanssa.
Italiasta paluun jälkeen olin niin mieleltäni rauhaton, etten pystynyt lepäämään, vaikken mitään jaksanut tehdäkään. Nyt tuntuu, että ajatusmaailma on saanut rauhan ja haluaisin vain levätä. LEVÄTÄ ja LEVÄTÄ. Nukkua ja olla. Ilman mitään paineita. Ja voi, kuinka se on vaikeaa. Antaa itsellensä siihen lupa. Kaiken keskellä ja muiden odotusten ympäröimänä.
Tuntuu, että voisin vain nukkua vuoden. Ehkä jopa sata, jonka jälkeen uljas prinssi voisi herättää. Olen jotenkin siinä missä tuhannet muutkin suomalaiset (naiset) – tietynlaisessa burnoutissa – ei vain jaksa. Itsellä tosin nyt erikoislaatuinen tilanne sen suhteen etten ole palkkatöissä. Toisaalta tässä tilanteessa minua ei kuntoutakaan kukaan – jotenkin itse pitäisi nyt löytää ja saada uudet asetukset elämään – sellaiset joilla jaksaa.
Olenhan minä tätä asiaa paljon miettinyt. Ja uuvuttanut itseni sillä kaikella miettimiselläkin. Jotenkin tällä hetkellä ajattelen näin, että minulla on ollut päällä ulkoaohjautuvat elämänasetukset. Sellaiset joilla etsitään toisten ihmisten hyväksyntää oma sisin täysin unohtaen. Lapsesta lähtien on ajatusmaailmani ollut toisille mieliksi eläminen – ettei vain kukaan loukkaantuisi. Ja yhteiskunnan normeihin sopeutuminen: ”ihmisen kuuluu olla hyvä koulussa, olla opettajille mieliksi, hankkia koulutus ja ansaita rahaa”. Missään vaiheessa näihin asetuksiini ei ole kuulunut se, että oikeasti uskaltaisin tehdä asioita joita haluan ja elämäni käyttövoima olisi rakkaus. Rakkaus eikä pakko, niin kuin se nyt on ollut.
Haluaisin olla kulkenut loppuun pakotuksen tien. Haluaisin alkaa kulkea rakkauden tietä. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvän yksinkertaista, koska joku sisälläni osaa vaatia, pakottaa ja syyttää minua liki koko ajan. Rakkautta taas en voi kuin rukoilla, koska sitä ei itsessäni ole. Tällä hetkellä ainoa asia, mikä edes jossain määrin kiinnostaa minua on Raamatun opiskelu. Mutta toivon sen kautta löytyvän myös rakkauden tien, koska siitähän Raamattu kertoo. Jos vielä joskus Raamatun sana voisi tulla ns. lihaksi minunkin elämässäni.
Haluaisin, että minua pakottaisi rakkaus, niin kuin 2. Kor. 5:14-14 sanoo: ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” Kun rakkaus vaatii, ei ole pakkoa. Se on paljon suurempi voima kuin pakko.
En jaksa mitään – en mitään. Mutta haluaisin lähelleni ihmisen, joka sanoisi, ettei sinun tarvitsekaan jaksaa. On kauheaa kun tuntuu että koko maailma huutaa ympärillä, ettei tuolla lailla voi olla – työikäinen ihminen.. kyllä sinun pitäisi ansaita paikkasi. Ja jossain hiljaisena on kuitenkin Jeesuksen ääni: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:28) Kuinka vaikea onkaan kuulla Jeesuksen ääntä, kun maailma käskee vain ansaitsemaan – rahaa – rahaa –rahaa. Ja kuinka vaikea on luopua siitä ajatusmallista, kun se on itseenkin niin syvään iskostettu. Mutta kun vaan ei jaksa enää. Onneksi Jeesuskin sanoo: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” (Matt. 6:7).
Älköön nyt kukaan vain käsittäkö väärin, että minulla olisi jotain esim. palkkatyössä olemista vastaan sinällään. Omaa polkuani tässä vain pohdin, en kenenkään muun. Ja työn motiiveja etsiskelen, en sinänsä tyyliä. Olen 34-vuotias eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä elämässäni tekisin. Haluaisin vain rakastaa, kun olen päätellyt, että sillä voimalla jaksaisi, kun näillä omilla voimilla ei jaksa. Kunpa saisi vain levätä ja kaikki murheet kaikkoaisivat pois. Onneksi löysin juuri Raamatusta tällaisenkin kohdan: "Parempi on pivollinen lepoa kuin kahmalollinen vaivannäköä ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 4:6)
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Matkamuistoja
Olipa jotenkin iso juttu tuo Raamattuviikko Riminillä. Paluusta on jo yli 3 vuorokautta, mutta edelleen tuntuu, että kelaa ja märehtii vain asioita, joita siellä tapahtui. On oikeastaan ollut todella vaikea keskittyä mihinkään muuhun matkan jälkeen. Haluaisi vain olla ja levätä. Onneksi nyt ihan kauheasti muuta ei ole tarvinnutkaan tehdä.
Tunnemaailmalleni matka oli täystyrmäys, ydinpommi ja katujyrällä ylitse. Sain heti ensimmäisenä päivänä tiedon, joka oli minulle karmaiseva. Tämän jälkeen olikin sitten aika antaa Jumalalle vapaat kädet ohjata asioita. Saimme kokea Jumalan läsnäoloa ja uskovien yhteyttä. Olen kiitollinen asioista, mitä tapahtui siellä. Olin hajalla, mutta silti Jumala piti pystyssä ja antoi iloa joistain asioista. Se, että pystyin kuitenkin keskittymään oleelliseen oli käsittämätön Jumalan ihme. Hän todella voi antaa yliymmärryksen käyvän rauhan. Nyt on jo pystynyt kiittämään Jumalaa tästä koko kokonaisuudesta. Hänen tahtonsa ja ohjauksensa on paras, tuntui miltä tuntui. Haluan tässäkin takertua Room. 8:28 sanoihin: ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”.
Tavallaan on edelleen hyvin tyhjä olo. Sellainen, että Jumala tekee uutta ja saa levätä siinä. Haluaisin rakastaa Jeesusta yli kaiken. Kokea Hänen turvallisen läsnäolonsa ja heittää kaikki murheet hänen päälleen. Ja seurata häntä, minne Hän viekin. Eräs Raamatunlause joka puhutteli tuolla matkalla oli: ”Ja Jeesus sanoi heille: seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Mark. 1:19) Jotenkin tuo tuli itselle kohti. En oikein edes tiedä miksi. Mutta seurata haluaisin. Eihän ole mitään muutakaan todellista tietä, harhailua vain.
Tällä matkalla bongailin kuitenkin vielä enemmän kanoja kuin kaloja. Tässä matkan kanakuvia:
Kollegan kirjanmerkki Raamattunsa välissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)