Kypsyvää hedelmää

Melkoisen lämmin viikko takanapäin. Kanatkin kulkivat helteessä siivet vähän levällään, nokka auki ja lepäilivät paljon varjossa. Itse kyllä nautin, kun jotenkin kestän lämpöä paljon paremmin kuin kylmää. Mutta tuli silti tuuletin ostettua kerrostaloon. Tosin sillä, että minulle oli tulossa ystävä kyläilemään, oli vaikutusta pöytätuulettimen hommaamiseen.

Pieni mieli on ollut myllerryksissä tällä viikolla. Miten voi toisen ihmisen kautta tulla niin kosketetuksi, kun tuntemiset juuret ovat vuosien takana ja siellä syvällä on monenmoista muistoa. On ihmeellistä saada nähdä Jumalan uskollisuus ja kärsivällisyys, hitaan kasvun tuoma pysyvä hedelmä. Kuinka ahdistuneisuuden sijaan voi tulla rauhallisuus, pelokkaan arkuuden sijaan kaunis herkkyys, raakuuden sijaan makea kypsyys. Mitä tapahtuu kun suostuu viettämään vuosi Jumalan koulussa ja erämaan yksinäisenäkin kulkijana. Eivät ne vuodet mene hukkaan, vaikka juuri siltä on tuntunut.

Arkeen asettuminen on ollut taas vaikeaa, koska se tuntuu niin tyhjältä keidashetken jälkeen. Mieli kääntyy kovasti rukouksen ja anomisen suuntaan, että Jumalan käsi tuli vahvaksi ohjaukseksi ja laittaisi asiat oikeaan järjestykseen ja suuntaan. Kaaokseen ja epäselvyyksiin menee niin paljon energiaa, etten oikeasti jaksaisi juuri mitään. Haluaisin niin paljon, että suunta olisi Jeesuksen suunta.

Sitten viime kirjoituksen on myös selvinnyt munarosvojen identiteetti. Kanat eivät sittenkään syö omia eivätkä toisten kanojen muniaan, vaikka niin olen väittänyt, vaan munia käyvätkin munintapesistä hakemassa ovelat harakat. Niitä on nyt nähty itse teossa ja joidenkin toimenpiteiden jälkeen ehjiä muniakin on taas tullut vähän enemmän. Välillä edelleen harakka ehtii ensin.

Tässä nyt sitten vaan taas ollaan ja ihmetellään. Tällaiset syvät, koskettavat raapaisut ovat kyllä hyviä, kun ne laittavat rukoilemaan, itkemään Herran puoleen ja kaipaamaan niin kovasti Hänen kätensä puuttumista asioihin. Ehkä tällaiset myllerrykset valmistavat omaakin ajatusmaailmaa myös konkreettisiin elämän muutoksiin. Se jää nähtäväksi, niitä kun ei hetkeen ole ollut ja on tottunut niin tappavan tasaiseen menoon. En tiedä, minä vain odotan, mitä Jumala tekee.

”Varas ei tule muuta kuin varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.” (Joh. 10:10)

Kanat löysivät helteillä uuden juoma-astian. 

Umpitunnelissa

Bonjour! Hämmästyksekseni havaitsin, että viimeisen kuukauden aikana blogia oli katsottu enemmän Ranskasta kuin Suomesta. En tunne Ranskasta ketään enkä tiedä, että kukaan tuttuni olisi siellä nyt lomalla ja silti joku on sieltä innokkaasti selannut blogia. Terveisiä ja siunausta sinne Ranskaan! Vuosien varrella muita hämmentäviä tilastoseikkoja on ollut blogin lukemiset Venäjältä, joita on myös ollut välillä yllättävän paljon. Toki katsojia on ollut milloin mistäkin, mutta vähäiset käyntimäärät on helppo laittaa vahinkosurffailun piiriin. Koskaan aiemmin ei kuitenkaan ole ollut lähelläkään, että ulkomailta olisi ollut enemmän katseluja kuin Suomesta.

Sain aika kovan kesäflunssan ja se hillitsi menoa. Mutta on tässä silti tapahtumiakin ollut. Ja toki kanaelämän seuraamista myös. Kaakattajat ovat nyt eläneet hyvin vapaata elämää ja pysyneet pihassa tarpeeksi hyvin. Koskaan ei voi tietää, mistä ne löytää kuopsuttamasta, mutta jostain kuitenkin ovat löytyneet. Ja tosi innokkaasti juoksevatkin aina ihmistä kohti, kun toivovat jotakin herkkua saavansa. Maatilalta iltapäivällä/illalla lähtiessäni ei ole mitään ongelmaa saada kanoja takaisin häkkiin, kun tulevat sinne aivan helposti ihmisen ja auringonkukansiementen perässä. Hauskoja tilanteita on ollut, kun Kanatuinen on tullut seuraamaan milloin mitäkin touhuja mitä pihassa tapahtuu.

Pitkään aikaan en ole saanut hakea pesästä ehjää munaa, paitsi perjantaina oli yksi ehjänä. Eilen työntekijämme on kuulemma löytänyt piilopesiä ja niistä ehjiä munia. Aikaisemmat kanat olivat niin säntillisiä munijoita – klo 10 mennessä kaikki olivat munineet ja sitten oli hyvä päästää ne päiväkävelyille. Nämä puolestaan tuntuvat munivan paljon vähemmän aikataulun mukaan ja ilmeisesti munintaa on nyt sitten tapahtunut munintapesän ja häkin ulkopuolellekin. Puhumattakaan siitä, että kana nimeltä Potpot tulee joka aamu itsekseen häkin ulkopuolelle, ottaa omat ulkoilut ja muut jäävät sisäpuolelle ihmettelemään. Aivan villiä menoa, ei näiden kanssa pärjää 😂

Omia prosesseja on nykyään ehkä vähän vaikeampi kuvailla tai sitten en sitä enää niin kovin julkisesti halua tehdäkään. Kaikkea ei ehkä halua kirjoittaa, vaikka livenä voisikin kertoa. Yksi teema on kuitenkin ollut itseviha. Kuinka se voi vääristää kaiken ja saada verhokseen vääristyneen nöyryyden. Ja kuinka sitten voi rakastaa ketään toista, jos vihaa itseään? Kuinka pitää itsestään huolta normaalilla tavalla ilman pahoja laiminlyöntejä esimerkiksi terveyden suhteen, jos ei yhtään ajattele olevansa edes sen arvoinen? Jos itsevihan kautta kaikki vääristyy suorituksiksi, hyväksikäytöksi ja todistelemiseksi, eikä mikään ole aitoa ja vilpitöntä?

Sain viime viikolla kuulla kunnon solvauksen, ei mitään pikku piikittelyä. Se oli hyvin loukkaavaa, mutta olen kiitollinen Jumalalle, että hän antoi voiman sanoa rauhallisesti tilanteessa ääneen, että tuo oli loukkaavaa. Oli minulle jotakin hyvin uutta sanoa ääneen tälle henkilölle, että hän loukkasi minua, kun normaalisti vaikenen vain kivussani tai sitten isken takaisin. Silti tuntuu, että vaikka näin kipeitä sanoja ei kovin usein sanota, sama asenneilmapiiri on ollut kuitenkin olemassa ja vaikuttanut pelkoa ja stressiä. Itsevihaakin. Haluaisin pystyä ajattelemaan että olen ihan tavallisen ookoo, mutta se on ollut hyvin vaikeaa. Ja sitten elämästä tulee helposti yritystä todistaa ja hakea hyväksyntää, vaikkei hyväksyttynä olemista voi eikä tarvitse todistaa. Jumalan totuus siitä että minäkin olen ihan tavallinen ihminen ja rakastamisen arvoinen on eri juttu, kuin valheet siitä, etten kelpaa. Se valhe sanottiin taas erittäin kovasti ja voimakkaalla äänellä. Ja se meni tosi syvälle sieluun, mutta siellä sisimmässä oli kuitenkin henki, joka puhui nyt toista sanomaa. En silti ihmettele, että olen lähtenyt aikanaan pakomatkalle, kauas pois yhteydestä, joka on ollut niin haavoittava. Jumalan pelastusoperaatio ja noutaminen pikkuhiljaa sydämessäkin takaisin ihmisten pariin tuntuu vähän samalta kuin thaipoikien pelastusoperaatio kilometrien pituisesta pimeästä luolasta. On vain pitänyt mennä aina kauemmaksi ja kauemmaksi ja lopulta jäädä jonnekin kyyhöttämän, kun ei omin avuin pääse enää takaisin yhteyden pariin. Mutta uskon ja Raamatusta näen, että Jumalan suunta on aina kuitenkin yhteyden suunta ja rakkauden suunta. ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi” ja ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22: 37,39) Eikö se ollutkaan että pelkää Jumalaa yli kaiken ja halveksi lähimmäistä niin kuin itseäsi? Onneksi ei.

Kanojen kuuluisi munia ja välillä alkaa hautomaankin muniaan, pitää niistä huolta. Ei rikkoa ja syödä niitä itse. Hajottavat ja syövät omat poikastensa alut. Semmoista tapahtuu, mutta se ei ollut Jumalan suunnitelma. Hän haluaa tehdä ehjäksi rikotut sydämet. ”Hän parantaa ne, joilla on särkynyt sydän, ja sitoo heidän haavansa.” (Ps. 147:3)

  Mä ja mun lauma. Auringonkukansiemeniä maassa.

Kanatuinen - kaikkien kaveri. Siskontyttö 5 v:n "hellässä" roikotuksessa ;) Mutta Kanatuinen ei yhtään räpistele, että haluaisi heti pois. 

Pääseekö krokettiin mukaan? 

Potpot ulkona - muut sisällä. Järjen ja siipien käyttö on sallittua!

Virvoitusta ylhäältä

Kiitos Jumalalle viikonlopun sateista. Historiallisen kuiva alkukesä näkyy pelloilla, nurmikoilla ja monessa muussakin, eli olivathan nuo sateet nyt edes jonkunlainen helpotus superkuivaan maastoon.

Yleisesti ottaen kuivuus on puhutellut monella lailla. Kuinka helposti sitä haluaisi vaan paistatella ilman vaikeuksia olevassa elämässä, joka kuitenkin veisi hengelliseen kuivuuteen. Harmaat ja kylmät sadepäivät ovat sittenkin täysin välttämättömiä kasvun kannalta. Elämän vaikeudet vievät lähelle Jeesusta ja Hänen virvoitukset tulevat tuskissa välttämättömiksi. Kun hyvät päivät jatkuvat liian kauan, saattaa hengen kuivuus iskeä, jos ei ole tottunut ammentamaan syvältä ja olemaan lähellä Jeesusta myös silloin.

Parin viikon aikana olen kolme kertaa ollut kuuntelemassa/tavannut kahta uskovaa Papua Uudesta Guineasta. He kiertävät Suomessa kutsuvieraina ja ovat olleet ammentamassa virvoittavaa Jumalan Hengen vaikutusta. Tuntuu, että näihin ensi kertaa Suomessa oleviin miehiin on tehnyt kokousten ohessa vaikutuksen hyvä elintaso ja muut meille suomalaisille helposti itsestään selvät asiat. Itse taas ihmeissään kuuntelee kertomuksia maasta, jossa on herätyksen aika jatkuu, Jumalan Sana maistuu ja vaikuttaa myös yhteiskunnan eri tasoilla. Juuri sitä, mitä Suomessa on hyvinvointiyhteiskunnan pidempään jatkuneessa tilassa menetetty ja unohdettu, että kaikki se on ollut Jumalan armoa ja lahjaa. Ainakin minun ikäiselle 40+ moni asia on helposti itsestäänselvyys, kun ei ole koskaan muunlaista aikaa nähnyt.

Kanat ovat olleet nyt kesävieraina 3 viikkoa ja kananpito on nyt todella erilaista kuin silloin aiemmin. Silloin 2008-2010 ei esimerkiksi koskaan ollut ongelmana, että kanat olisivat itse syöneet omia muniaan. Näiden nykyisten kanojen ruokinta meni ilmeisesti jotenkin pieleen ja nyt tyypit syövät omat tai toistensa munat, ennen kuin niitä ehtii hakemaan. Aikaisemmat tuotantohybridit olivat myös sen verran rauhallisempia, että vapaana ollessaan eivät lähteneet kovin pitkälle, vaan pysyttelivät sopivalla etäisyydellä häkistään. Nämä uudet ovat puolestaan paljon rohkeampia ja lähtevät lyhyessä ajassa sellaisille kävelyille, niin että aika pian joutuu miettimään, että eivät kai nuo nyt autotielle lähde toikkaroimaan. Reippaasti vapaana oleminen saattaisi auttaa munansyöntiongelmaan, mutta näitä on paljon vaikeampi pitää täysin vapaina, kun ei tiedä minne saakka kulkevat. No, uskotaan, että näihinkin asioihin ratkaisuja löytyy. Rukoilen Herralta apuja näihinkin juttuihin.

Yleisesti olotila on jotenkin hyvin odottava. Mitä seuraavaksi? Voisiko Herralla olla vielä jotakin uutta? Voisiko jossakin asiassa saada vielä olla Hänen käytössään tyyliin ”Sielu, joka jakaa siunausta, tulee ravituksi ja joka muita virvoittaa, se itsekin virvoittuu.” (Snl. 11:25) Uskon ja olen saanut kokeakin, että parhaiten hengen kuivuudelta säästyy, kun on itse palvelutyössä ja muita virvoittamassa. Mutta vain sen voiman mukaan, mitä Jumala itse antaa, eikä omin yrityksin. Tämä on ollut minulle tosi vaikeaa, kun niin helposti alkaa yrittää liikaa, vertailee itseään toisiin, arvostelut, kriittisyys, jännitys ja suorituspaineet väsyttävät ja sitten onkin uupunut. Mutta näistä huolimatta uskon, että” joka muita virvoittaa, se itse kostuu”. Jos ei tee mitään rohkeutta ja uskoa vaativaa, niin onhan se sitten taas älyttömän tylsää. Kunpa vaan ei tarvitsisi jännittää niin kovin paljon sisimmässään. Viimeisin hyvä muistutus jännityksestä oli, kun ennen viimeisintä teknisen lautakunnan kokousta olevassa kahvihetkessä käteni tärisi niin paljon, että oli isoja vaikeuksia saada pikkulusikalla syötyä pieni täytekakunpala. Aina välillä ylitutussa elämänpiirissäni meinaan unohtaa, että tämäkin puoli on edelleen olemassa. Ja olen helpottunut, ettei tarvitse olla sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa joka päivä. Toisaalta haluaisin pitää Jumalan Sanaa jotenkin esillä ja toisaalta pelkään ihmisiä niin paljon, että mitään ei tapahdu. Ja vaikka tiedän, että ihmispelko on syntiä, niin se lukko on usein jotenkin niin valtavan kahlitseva ja jotenkin ajattelun ja järjen äänen lamauttava. On niin luontaista vaieta ja mennä pakoon hiljaisuuteen, sen sijaan että ottaisi esiin asian, jonka tietää/epäilee olevan toiselle epämieluinen. En voi kuin apua pyytää.

Tämän kirjoituksen loppuun vielä kanajuttu ja –kuva: Viikko sitten olin käymässä maatilalla niin myöhään, että pääsin näkemään jo orrelle menneet kanat. Näin neljä kanaa orrella ja ihmettelin, missä kukko on. Katselin maantasolta ja mietin, että ei kai tuo munintapesässä nuku vai onko kenties mennyt vielä ulos. Kunnes sitten katse nousi ylöspäin enkä voinut olla nauramatta nähdessäni kukon aivan omalla tasollaan liiterin kattohirren päällä. Siellä hän vartioi kanoja aivan omalla korkeudellaan. En olisi mitenkään arvannut, että sinnekin voi mennä nukkumaan. Ja jotenkin siitä näystä tuli turvallinen olo. Että Jumala on niin paljon korkeammalle kuin meidän ajatukset ja touhut. Ja sieltä ylhäältä Hän kuitenkin haluaa varjella ja pitää silmällä meitä koko ajan.

”Näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, joka pysyy ikuisesti ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden luona, joilla on murtunut ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja herättäisin eloon murtuneiden sydämen.” (Jes 57:15)

Kukko, Kanatuinen & co

Olikohan se kesäyllätys vaikea arvata? 7 kanattoman kesän jälkeen maatilalla on taas kanoja. En ollut tätä mitenkään pitkään suunnitellut, vaan ennemminkin ajatellut, että kanoja en voi maatilalle ottaa niin kauan kun itse asun kerrostalossa. Ettei vanhemmilleni tulisi niistä ylimääräistä vaivaa. Mutta toukokuun alussa kauppareissuautomatkalla kana-ajatus vain pulpahti selkeänä: Voisin kysyä yhdeltä tutulta, jolla on kotikanoja enemmänkin joutaisiko sieltä meille muutamia kesävieraiksi. Sain myöntävän vastauksen ja kylvöjen jälkeen työntekijämme rakenteli kanoille kotia ja itse rekisteröidyin viranomaisia varten siipikarjan pitäjäksi ja maatilan pitopaikaksi. Viime maanantaista lähtien olen saanut tutustua kesävieraisiin ja olla ihastunut taas kanojen touhuista.

Väkisinkin mieleen tulevat ne 2008-2010 kanakesät. Ja silloinen blogin kirjoittaminenkin. Huomenna tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta ensimmäisestä kirjoituksesta. En ikinä olisi voinut uskoa, että tämä touhu jää näin päälle ja vielä 10 vuoden kuluttuakin blogi on olemassa ja vieläpä ihmettelen täällä kanojakin. Ja sitten kuitenkin tiedän, että vaikka ulkonaisesti kovin paljon ei ole muuttunut, sisäisesti on kuitenkin muuttunut aika paljon. Toisaalta olen sama kanan katselija ja toisaalta en ole. Jumalan rauhan sanoma, Jumalan elävä Sana, Jeesuksen Henki, on vaikuttanut muutosta. Olen kaivannut ulkoisia muutoksia, mutta sisäinen on kuitenkin ollut paljon tärkeämpää.

2008-2010 kanat olivat jalostettuja munijoita silloisista häkkikanaloista, millaisia ei enää ole EU:ssa olemassakaan. 2018 kanat ovat kotipihakanaloiden kasvatteja, ja ilmeisesti aika sekarotuisia. 2 kanaa on kai kuitenkin ruskea HY-line –jalostetta, eli isommissakin kanaloissa käytettävää kanarotua. Näiden kahden munijan alkukasvatus on kuitenkin ollut poikkeuksellisen ihmisläheinen eli ovat kuoriutuneet ja eläneet alkuaikansa pahvilaatikossa erään kolmannen kananpitäjän olohuoneessa. Nämä kaksi ovat poikkeuksellisen rohkeita ihmisten suhteen, antavat silittää itseään ja erityisesti toinen, Kanatuinen nimeltään on hyvin hellyttävä sylikana. Sitä on jo otettu syliin monta kertaa, päästetty häkin ulkopuolelle kun se niin seuraa ihmisiä, se on ollut lasten silityksessä ja näytillä sisätiloissa. Ja se vain sulkee silmänsä nautinnosta kun sitä silitellään toisin kuin useimmatt kanat, jotka jotenkin pelkäävät ihmisen sylissä ja haluavat äkkiä pois.

                                       

                                            Kanatuinen seuraa

Kanatuinen on jo ehtinyt opettaa luottamuksellaan levosta Jumalan sylissä, seuraamisellaan Jeesuksen seuraamisesta ja kuinka turhaa kaikki pelkääminen onkaan.

Mutta paljon muutakin on ehtinyt viikossa tapahtua. Uusi häkki ei ole ollut ihan 100 % kananpitävä ja ensimmäisen yönkin jälkeen kanat olivat karkuteilla. Yhtä ei meinannyt löytyä millään ja etsiskelin sitä huolestuneena puutarhassa. Samaan aikaa siskoni oli muissa asioissa mennyt facebookkiin ja huomannut, että siellä ilmoitetaan onko keltään kana kadoksissa meidän kylällä! Karkulainen oli jo ehtinyt mennä autotien yli, eräs kävelijä oli nähnyt sen askeltamassa, ilmoittanut asiasta eteenpäin ja seuraava henkilö oli tehnyt ilmoituksen facebookkiin. Karkulainen löydettiin naapurin kana-aitauksen vierellä ja saatiin kiinni kun yritti piiloutua pensaan siimekseen.

Aika loppuisi jos kertoisin nyt kaikkea tämänvuotisesta herrasmies kukosta, yrityksistä riistakameran avulla selvittää kanojen karkailupaikkoja, supermaanantaista, jolloin samaan aikaa pihassa oli ambulanssi ja juuri tulleet kanat ensikertaa karkuteillä, isälleni aiheutuvista joka-aamuisista kananpyydystysreissuista jne jne. Uutta elämää on ainakin tullut taas näiden mukana.

Itse haluan hyväksyä oman tilanteeni Jumalan johdatuksena tällälailla kuin se on mennyt. Odotin jotain suuria ja ihmeellisiä ja blogia aloittaessani kuvittelin voivani pian kertoa hienoista ulkoisista asioista, mitä minulle olisi tapahtunut. Ihan erilailla tämä kaikki on mennyt, mutta parempi näin. Jumala tietää edelleen mikä minulle on parhaaksi ja onhan se kuitenkin sisäinen rauha. Vain Jeesus voi sen antaa, ei mikään ulkoinen asia, vaikka ihminen niin yleensä kuvitteleekin.

”Sinun sanasi on koeteltu ja puhdas, palvelijasi rakastaa sitä.” (Ps. 119:140)

Pyhänä

Jotakin pientä päivitystä kesäkuun alkuun. Tänään tulee täyteen 7 vuotta asumista tässä asunnossa. Se ei tosin tunnu miltään suurelta merkkipaalulta, mutta näin ne vuodet vierivät ja toki olen kiitollinen kodista edelleen. Vaikka ajattelen, että voisin kyllä vielä muuallakin asua ja tämä on nyt ollut tämmöinen vaihe. En koe tarvitsevani mitään suurempaa tai hienompaa, mutta en nyt mielestäni tässäkään niin kiinni ole, etteikö tästä voisi muuallekin vielä lähteä. Rauhallisesta  kerrostaloelämän helppoudesta ihan hyvällä sijainnilla olen saanut nauttia. Välillä tulee vain olo, että tämä on vähän tylsää. Mutta en valita, se on vain toteamus.

Historiallisen lämmin ja kuiva toukokuu on takanapäin. Talviturkki tuli heitettyä jokeen viikko sitten, ja muutenkin lämmöstä olen paljon nauttinut. Kylvöt tulivat valmiiksi reilu viikko sitten. Mutta onhan nuo pellot ja luonto ylipäätään tosi kuiva. Joka päivä katselee monta kertaa sääennusteita, että eikö jo sadejaksoa olisi näköpiirissä. Ja onhan se rukouksissakin ollut. Vaan eipä se tilanne aikanaan murehtimisella parane, joten otetaan mitä annetaan. Kieltämättä poikkeuksellinen tilanne pelloilla jälleen. Viime syksy oli niin vaikea puintien kanssa, ja nyt sitten tämmöinen selkeä alkukesän kuivuus. Viimeksi taisi sataa 1.5. eli kuukausi on mennyt käytännössä sateetta.

Mökkiläiset kävivät asustelemassa muutamia päiviä mökissään ja siinä oli kivoja hetkiä. Hauska pieni vierailu oli myös, kun maatilalla kävi kahvilla (tai siis teellä) uskoontullut irakilaisperhe + 1 kristitty iranilainen. Syksyn 2015 turvapaikanhakija-aalto löi vihdoin laineita ihan maatilallekin asti näiden melko tuoreiden uskovien muodossa. Eräs suomalainen tuttuni heitä oli kuljettamassa kevätajelulla pitkin maalaisteitä, ja niin poikkesivat sitten farmillakin, kun satuttiin törmäämään kesken kävelylenkkini.

Ja sitten on ollut valmisteluja kesäyllätystä varten. Pieniä paperitöitä, pientä rakentelua ja pieniä hankintoja. Jotakin mitä sitten ensi viikolla pitäisi tapahtua, kun kaikki on valmista. Se salaisuus paljastetaan seuraavassa kirjoituksessa.

Yleisesti ottaen viime aikoina on puhutellut pyhyys, pyhä elämä, erottautuminen maailmasta Jumalan tarkoittamalla tavalla. En siitä oikein muuta edes osaa sanoa, mutta jotenkin vain pyhyys on se sana mikä nyt puhuttelee. Että uskova ihminen on Pyhä Hengen temppeli ja Jumala on tarkoittanut että Hänen temppelinsä on pyhä ja puhdas. Ja toki vain Hänen on Pyhä Henkensä voi sen pyhyyden ja puhtauden antaa. Mutta itsekin niin paljon horjuu jotenkin eri puolilla, ammentaa milloin mistäkin lähteestä, vaikka Raamatussa sanotaan, että ”puhdasta ja tahratonta jumalanpalvelusta Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdingossaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak. 1:27)

Hankintamatkoilta mukaan tarttui myös tämmöinen kukko:

Kylväjä lähti kylvämään

Kiitos Jumalalle lepopäivästä, erittäin hieno keksintö. Onneksi en tiennyt etukäteen, että tästä kylvöajasta tulee tällainen. Toinen kausityöntekijämme ei sitten ollenkaan pystynyt osallistumaan kylvöihin. Kuvitteluni oli, että nämä kaksi työntekijää hoitavat kylvöistä suurimman osan, isä 82-v sen mukaan mitä jaksaa, siskoni sen mitä lastenhoidolta joskus ehtii ja minä ihan pikkuisen, että pysyy muistissa miltä siellä pellolla näyttääkään. Maanantaina tuli tieto, että homma meneekin vähän toisin. Ja nyt ainakin erittäin hyvin muistan miltä siellä pellolla näyttää.

Kiitos Jumalalle näistä aivan ihanista ilmoista. Olen jaksanut yllättävän paljon, kun on ollut näin ihanan lämmintä. Tällaista näin pitkää hellekausikylvöä en muista koskaan kokeneeni. 2/3 pelloista on nyt kylvetty. Olen vain ihmeissäni, että miten tämä nyt taas meni näin, että näin paljon traktorissa olen. Ja siinä se sitten kuitenkin on mennyt ihan hyvin ilman suurempia ahdistuksia. Vaikka kireyksiäkin on ollut ilmassa, meininki on ollut yllättävän rento mielestäni. Toinen työntekijä on hyväntuulisena tehnyt pitkiäkin päiviä, isä 82-vee on jaksanut yllättävän hyvin, vaikka alussa näytti että tämä vuosi on hyvin erilainen hänen jaksamisensa suhteen. Siskoni on jonkunverran ehtinyt hommiin, kun lapset ovat olleet muualla hoidossa ja minä olen ylittänyt itseni.

Eniten kylvöissä on häirinnyt niska-hartia -ongelmat. Olen koittanut valita vähiten traktoria hypittäviä työlajeja, mutta silti korvien soiminen on pahentunut ja se on niin tylsää. Muuten on välillä ollut ihan kivaakin. Jotenkin draivia on tullut enemmän sisältäpäin eikä ulkonaisena pakkona ja siksi ei ole ollut mitenkään ahdistavaa tänä vuonna. Mutta kyllä tämä kuvio on silti paljon kysymyksiä ja ajatuksia herättänyt. Ei niistä nyt sen enempää kuitenkaan tällä kertaa.

Tuntuu, että toukokuussa voisi työllistää armeijan täällä maatilalla. Yhtäkkiä olisi niin paljon tekemistä, ja sitten kaikki muu jää peltotöiden takia tauolle, kun muuhun ei ehdi. Talonmaalaus, puutarhatyöt, kasvimaat, ikkunanpesut ja ties mitkä kaikki jäävät totaaliselle tauolle viikoiksi, kun kukaan ei ehdi mitään muuta kuin ajattelemaan kylvöjä tai toipumaan niiden aiheuttamasta väsymyksestä.

Eli kuluneella viikolla ohjelmassa oli vain kylvöt. Ja Raamattupiiri, kun siellä halusin kuitenkin olla. Mutta ei sitten muuta. Koko kylvöajan olen elänyt täältä mökiltä käsin, mikä on ollut ihan kätevää, kun on ollut näitä poikkeuksellisen pitkiä työpäiviä. Jossain vaiheessa ensi viikkoa siirryn takaisin kerrostalolle, kun mökkiin on tulossa viime kesältä tutut asukkaat. Se on oikein kiva juttu ja siihen mennessä tämä kylvökausikin pitäisi olla jo ohi.

Tällaista kylvöaikavuodatusta siis tällä kertaa. Hämmentyneenä, mutta kiitollisena voimasta ja siunauksen tunnusta, mikä tässä on ollut kuitenkin koko ajan.

”Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. 
Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; 
mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. 
Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. 
Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä." (Matt. 13:18-23)

Töyhtöhyypän pesien bongailu/kiertely on yksi traktorista käsin tehtäviä harrastuksia.

Lämpöistä äitienpäivää

Onpas ihmeellinen helleaalto, eikä toukokuu ole vielä edes aivan puolivälissä. Aivan I-HA-NAA kevättä. Niin valtavan kaunista. Toukokuun lehtivihreä on niin pirteä ja tuore. Puiden lehtien ja ruohon kasvun voi melkein kuulla. Kaikki on taas alussa ja kaikki on mahdollista. Hetken vielä pihat näyttävät siisteiltä, ennen kuin ruoho jo tuntuu liian pitkältä siellä ja täällä. Itse tulin ihmettelemään tätä kaikkea mökille. Kolme yötä olen täällä jo ollut ja katsotaan kuinka pitkään pysyn. Ihana olla vähän enemmän luonnon helmassa tällaisella kevätsäällä. Ja toki tässä on myös lähellä maatilaa, jossa myös tapahtuu toukokuussa kaikenlaista.

Vaikka on nyt ollut näin valtava lämpöaalto, peltotoimet ovat kuitenkin vähän myöhässä. Kyntöjä on aloitettu, mutta kaikki äestykset ja kylvöt ovat vielä edessäpäin. Toisen kausityöntekijän sairastuminen ehti jo aiheuttaa ihmetystä, eikä tiedetty pystyykö hän olemaan kylvöissä mukana. Ehkä nyt sitten kuitenkin pystyy. 82-vuotias isäni on selvästi väsyneempi tänä kuin viime vuonna ja toivon, ettei hänen kovin paljon tarvitsisi tehdä. On vaikea olla stressaamatta, vaikka yritän joka päivä itselleni muistuttaa, että asiat ovat Jumalan varassa, eikä minun. Silti ajatus myös laukkaa tulevaisuuteen eikä edelleenkään voi ymmärtää, miten tämä kuvio jatkossa toimii. Ja olikos sitten kuitenkin jotain semmoista juttua Jeesukselta, ettei huomisesta tarvinnut murehtia, vaan ihan yksi päivä kerrallaan riittää..

Mökin maalaus ehti pikkuisen alkaa ennen kuin peltotyöt tulivat vastaan. Olen ollut tyytyväinen valittuun italian punaiseen sävyyn. Vertauskuvissa siitä ollut tullut Jeesuksen veri, joka lopulta kattaa kaiken. Myös ne mahdolliset esi-isien synnit, joihin viime kirjoituksessa viittasin. Kaikki vanha saa olla Jeesuksen veren alle kätkettyä. Ei tarvitse muistella menneitä, kun Jeesuksen veri ne kätkee. Eikä tarvita omia peittely-yrityksiä. Asiat valoon ja armoa niiden päälle. Ja kaunista tulee.

Tänään äitienpäivänä sain kokkailla täällä mökillä jotakin sapuskaa omalle 83-v äidille, ja sitten vietettiin pienimuotoinen äitienpäivälounas. Ihan kiva hetki. Moni juttu on usein helpompaa, kun ollaan edes hetki pois tuolta maatilan päärakennuksesta. Siellä asiat ovat niin urautuneet, että on vaikea viettää edes rentoa hetkeä yhdessä. Hassua kyllä, tässä 100 metrin päässä se onnistuu heti jo paljon paremmin.

Helmikuun yhdessä kirjoituksessani heittelin ajatusta, että vanhempani muuttaisivat pois maatilan päärakennuksesta. Otin asian puheeksi myös livenä heille itselleen. Sen enempää tuo ajatus ei sitten ole tuulta siipien alle saanut ja toki sen ymmärränkin. En varmaan itsekään 82-vuotiaana olisi innokkain muuttaja, kun en ole sitä nytkään. Ja kieltämättä itseäkin jännittää se asian seuraava askel. Muuttaisinko sitten itse päärakennukseen? Yksin? Onhan se tosi outo ajatus kuitenkin. Kerrostalokopissa en tunne itseäni juurikaan yksinäiseksi, eikä asunnossa olisi toiselle kunnolla tilaa, joten asumismuoto ei suoranaisesti muistuta yksinäisyydestä, vaikka toki asia muuten on mielessä. Mutta jos asuisin maatilan päärakennusta yksin, en voisi välttyä joka huoneessa kumisevalta ajatukselta, että olen oikeasti yksin. Ja ennen kuin sinne muuttaisin, haluaisin tehdä melkomoiset remontit, koska sitten 1970-luvun mitään kummempia remontteja ei ole siellä tehty. Enkä sitten tiedä kestäisikö mun pää niitä kaikkia loputtomia päätöksiä, mitä pitäisi tehdä, kun remonttiin ryhtyisi. Mut ensiksi pitäisi tietysti haluta asua siinä. Ja se taas tuntuu järjettömältä yksin. Eli kaikki kiertyy siihen iänikuiseen asiaan – kun minä olen yksin. Ja kenties maatila on yksi iso syy yksinäisyyteeni. Kenties. Sitä tarina ei suoraan kerro, mutta kenties. Aika suurella todennäköisyydellä kenties.

Tämä pohdinta vie nyt sinne jonnekin, mitä en niin kovasti itsekään halua ajatella. Kun haluaisi vain luottaa Jumalan johdatukseen sitten kuitenkin. Että suunta voisi kuitenkin olla hyvä, vaikka eteenpäin ei näekään. Että joku pointti tässä kaikessa kuitenkin olisi.

Eli nyt sitten vielä vain ulos nauttimaan kevään kauneudesta. Aina välillä kyynelten läpi, mutta on siellä nyt huippukaunista siltikin. Ja niin ihanan lämmin.

"Hän meni, ei pukkien eikä mullikoiden veren kautta vaan oman verensä kautta kertakaikkisesti kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." (Hepr. 9:12)

Italian punaista ilta-auringossa.