Raunioilla

Vähän kaaosta ilmassa. Tai ainakin omassa mielessä. En olekaan ihan hetkeen ollut näin rauhattomassa olotilassa. Tuntuu, että on kaikkea taas vähän liikaa.

Tulin perjantaina 5 mökillä asutun viikon jälkeen tänne kerrostalolle. Jotenkin halusin sieltä vaan pois. Mutta nyt ei ole hyvä täälläkään ja aion vieläkin mennä takaisin. Täällä on liian kuuma nukkua, nyt kun totuin mökin normaalilämpöön. Varsinkin kun ensi viikolle ennustellaan vielä oikein lämmintä. Ja sitten muutenkin on jotenkin outo olo olla täällä, liian kaupunkilaista. Mutta mökilläkin on myös vähän kummallista pidemmän päälle – ainakin sieltä puuttuu niin paljon omia tavaroita, ettei sekään nyt ihan kodilta ole alkanut tuntua.  Rauhattomuutta mielessä tässä(kin) asiassa.

Puinnit sujuivat hyvin viime viikolla. Kun työntekijät olivat terveinä.. Kaikki oma väki olikin sitten enemmän tai vähemmän sairaana. Itsellä on kamala yskä ja vastaavia taudinkuvia löytyi muiltakin. Ei niin kivaa.

Kaiken puintien ja yskimisten keskellä tapahtui kuitenkin vielä muitakin asioita. Yllätyin omista reaktioista, kun yhtäkkiä uskalsinkin kertoa ääneen itseä vaivaavia asioita. Sellaisia missä normaalisti olen ollut vain piilovihainen sanomatta mitään. Niitä vain ponnahteli kuin sieniä sateella. Pieniä rajojen asettamisia. Hyvin pieniä, mutta se sai ajattelemaan asiaa paljon enemmän.

Minulle yhteys on tarkoittanut hyvin monilla alueille itsensä hylkäämistä. Voidakseen olla jonkun kanssa pitää laittaa itsestä tukahduksiin hyvin paljon. Ja sellainen yhteys on aika ahdistavaa, eikä sitä oikeasti kauaa jaksa. Sitten haluaa jo yksinäisyyteen olemaan oma itsensä. Tällainen toimintamalli on erittäin hyvä lähisuhteiden estäjä, koska oikeasti ei pysty päästämään ketään lähelleen ahdistumatta. Ja toisaalta vaikka haluaisikin olla oma itsensä, se on niin kamala vaikeaa. Sitä jotenkin luonnostaan lamaantuu eikä pysty reagoimaan aidosti ja hetkessä. Joku asia voi tuntua pahalta, mutta oikeastaan senkin tajuaa vasta, kun tilanne on jotenkin jo tosi paljon ohi. Tietynlainen yliajelu on tosi helppoa, kun muut eivät edes tajua loukkaavansa eikä oikein itsekään, kun se on niin normaalia. Sitten on vähän niin kuin koko ajan karvat ja piikit pystyssä, kun ei pysty reagoimaan juuri niihin oikeisiin asioihin.

Kuitenkin omien rajojen asettaminen tuntuu tosi pelottavalta. Kun kerron mistä en tykkää, sittenhän joku voi kovastikin olla tykkäämättä minusta. Syvällä on aina ollut ajatus – jos ihmiset tietäisivät millainen oikeasti olen, kukaan ei pitäisi minusta. Ajatukset läheisyydestä ja jonkun kanssa yhdessä asumisesta aiheuttavan kauhunomaista tunnetta. Persoonallisuuden lopullista kuolemaa. Itkua, tuskaa ja ilottomuutta. Valloittaja jättäisi tyhjäksi revityt muurit ja poltetun maan. Vaikka kaipaan ihan muuta, tunnemaailma ja pelko on tämä.

Tämän aamuisessa raamatunlukuohjelman kohdassa oli Nehemian kirjan ekat luvut. Nehemia saa kuulla, että Jerusalemin muurit on hajotettu, portit poltettu ja kansa elää suuressa kurjuudessa ja häväistyinä. Tämä kosketti Nehemiaa kovasti ja Jumala antoi hänelle mahdollisuuden lähteä jälleenrakennustyöhön. Hän saapui Jerusalemiin, tutki raunioita ja sai rohkaista muita töiden aloitukseen. ”Ryhtykäämme siis rakentamaan Jerusalemin muuria, ettemme enää olisi häväistyksen alaisina.” ”Ja he saivat rohkeuden käydä käsiksi tähän hyvään työhön.” (Neh. 2:17,18)

Jerusalem oli ollut 70 vuotta tuhottuna ja muureja vailla. Mutta kun Jumalan aika tuli, Hän antoi rohkeuden käydä käsiksi työhön. Viholliset eivät olisi halunneet, että muurit rakennetaan ja vastustusta tuli, mutta koska asia oli Jumalan sydämeltä, se tapahtui. Jos sittenkin omatkin rajat voisivat vielä selkiintyä ja voisi saada rohkeutta siihen. Että pystyisi ajattelemaan, ettei se ole toisten loukkaamista vaan tervettä rehellisyyttä. Ja jos joku ei kestä, niin hänellä on oikeus siihen. Ettei tosiaan omien tunteiden tarvitsisi sotkeentua toisten tunteisiin. Omien valintojen olla riippuvaisia toisten valinnoista.

On ahdistava huomata miten raunioina muurit ovat ja poltetuista porteista voi tuoda sisälle mitä vain. Ennalleenrakennus on kuitenkin vahva teema Raamatussa. Jumala haluaa, että tuhotut rauniot rakennetaan ennalleen. Haluan uskoa, että Jumala tämänkin aloittamansa työn vie päätökseen.

”Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat, sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi.” (Jes. 58:12)

Autio ja tyhjä

Oli tarkoitus olla tänään muualla ja menossa, mutta kotona olen. Tai siis mökillä. Huomenna tulee täyteen 4 viikkoa mökkiasumista putkeen. Tämä on ennätys. Olen vähän jässähtänyt tänne, enkä ole jaksanut raahata tavaroita takaisin kerrostalolle. Katsotaan, jos se tällä viikolla tapahtuisi. Ensi viikonloppuna kesälainassa ollut sänkykin haetaan pois.

Syksyn merkit ovat saapuneet luontoon ja muutenkin. Siskontyttö aloitti eskarin, puinnit alkoivat aikaisin tänäkin vuonna eli nyt perjantaina, sairastuin flunssaan ja mieli on ollut syksystäkin alakulossa. On jotenkin heikko ja hauras olo. Puintiaika ja yskä ei tunnu kivalta yhdistelmältä. Mutta koitan olla armollinen itselleni, niin vaikeaa kuin se välillä onkin. ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

Syksyssä mieli kääntyy talvikautta kohti. Ja se jälleen vähän ahdistaa. Kesässä on maatilalla niin paljon enemmän elämää (vaikka kanat eivät sitten tulleetkaan), että se menee erilaisissa touhuissa. Mutta talvikausi on enemmän haahuilua. Ja lisäksi pimeys vie minulta pois vähäisetkin energiat. Silti kaipaisi, että olisi jotakin tiedossa talveksikin, jotakin mikä innostaisi.

Katselin viime viikolla kotiin tulleita kansalaisopistojen esitteitä. Jotkut jutut kyllä kiinnostivat oikeasti. En jaksa sitoutua monena iltana olemaan jossakin läpi talven, mutta tuntui, että silti laajasta tarjonnasta sai jotakin ideoita. Yksi ajatus on pianonsoitto. Jos sitä vielä uskaltaisi alkaa koittaa näin aikuisena uudelleen. Tavallaan aivan alusta, vaikka ala-asteikäisenä soittanut olenkin. Uusien asioiden oppimiseen tarvitaan niin paljon nöyryyttä. Hyväksyä se, ettei osaa ja että tekee virheitä. Ja että oppiminen on nyt niin paljon hitaampaa ja vaatii itseltäkin niin paljon enemmän kärsivällisyyttä. Tämä pieneksi tuleminen ja aasta aloittaminen on minulle hyvin vaikeaa. Varsinkin käytännön asioissa, jotka ovat helposti muiden nähtävillä. Olen ollut hyvin teoreettinen ja oppiminen on pitkään ollut niin pään tiedon lisäämistä. Nykyään muisti pätkii niin paljon, että tuntuu, ettei sinne enää mitään enempää teoriaa sopisikaan, kun kaikki vanhakin on unohtunut. Mutta hyvin pienellä ja varovaisella tavalla käytännön asiat ovat alkaneet kiinnostaa vähän enemmän. Voisiko niitä vielä uskaltaa, vaikka pelkäänkin tulevani jotenkin murskatuksi ja arvostelluksi.

Niin usein asiat ovat jääneet haaveiden tasolle. Eikä ole ollut voimaa ja tarpeeksi tahtoa toteutukseen, vaan on jotenkin masentunut ja lamaantunut vain. Ja toki moniin haaveisiin on liittynyt myös se joku toinen ihminen, jota ei sitten ole ollut olemassakaan. Mutta toki kaikki asiat eivät ole tällaisia – esimerkiksi pianoa yleensä soitetaan yksin..

Olen jatkanut Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”. Se on ollut mielenkiintoinen kudelma Jumalan läsnäoloa, sielun ja tunnemaailman asioita ja kehollisuutta. Erittäin kaunista tekstiä jotenkin ihmisen ytimestä ja läsnäolon tarpeesta. Hyväksyvää ja lämmintä tekstiä seksuaalisuuden, turvallisuuden, ihmisyyden, Jumalayhteyden ja tunnetarpeiden syvyyksistä. Ja ihmisen rikkinäisyyden vaikutuksista. Yhteyden ja erillisyyden terveistä ja rikkinäisistä muodoista.

Itselle on edelleen kipeä ja jotenkin pelottava alue omaksi itseksi tuleminen näkyvällä tavalla. Niin helposti hukkaan itseni toisten mielipiteisiin ja tunteisiin. Tämä puintiaika nyt esimerkiksi ahdistaa taas todella paljon. Ja syy siihen on ensisijaisesti toisten ahdistus. Itselle tulee myös sellainen olo, että silloin hukkaa itsensä hyvin pahasti ja kulkee aivan täysin virran vietävänä eli toisten mielipiteiden mukaan. Ehkä siksi tämä flunssa juuri tähän kohtaan ahdistaa myös hyvin paljon, kun pelkään etten pysty kuuntelemaan heikon kehoni tarpeita, vaan on pakko vaan mennä ja tehdä vaikka ei jaksaisikaan. Hiljaisen äänen voi tukahduttaa, mutta silti se siellä jossakin huutaa lujaa.

Läheiset ihmissuhteet pelottavat, koska tuntuu, että hyväksytyksi tulemisen kaipuussani antaisin itsestäni niin paljon pois. Voisin hyvin kuvitella, että jos alkaisin seurustella epämusikaalisen kanssa, unohtaisin hyvin pian nyt ajattelemani pianonsoiton. Tai milloin unohtaisin mitäkin ja pyrkisin aivan liiaksi sopeutumaan ollakseni sitten katkerana jonkun ajan kuluttua. On outoa, mutta vieläkin 42-vuotiaana tuntuu, että on alueita ja asioita, jotka eivät ole päässeet näkyville ja esiin. Etten ole aivan tällainen kuin mitä nyt näkyy ulospäin. On ituja sinne ja tänne, mutta näissä olosuhteissa niillä ei ole ollut tilaa kasvaa.

Ja sitten kuitenkin edelleen haluan uskoa Jumalan aikatauluihin. Että hänen voimansa on suurempi kuin esteet. Että kananpoikaset pääsevät ulos kuorensa sisältä ja perhoset koteloistaan, kun ne ovat siihen valmiit. Vaikka tyhjyys välillä ahdistaa on se myös mielenkiintoista. Mitä Jumala tekee, millaisia unelmia Hän antaa, mitä tahtomista ja mitä tekemistä silloin kun joku luonnollinen (ura)putki on katkaistu? Mitä tyhjyydestä versoo, kun ”maa oli autio ja tyhjä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä.”? Olisiko siinä kuitenkin tilaa Jumalan luomistyölle, Hänelle, jolle tyhjyys on parasta toiminta-aluetta?

Vähän sairaana, heikkona ja tyhjänä tänäänkin. Ajattelemassa vähän tyhjältä tuntuvaa talvikautta. Ja sittenkin antaen tyhjyyteni Hänelle, jolla on voima luoda uutta. Tyhjästä ja autiosta maasta.

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.” (1. Moos. 1:31)

Rauhaa

”Sille, jonka mieli on vakaa, sinä takaat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun.” (Jes. 26:3)

Kesä on mennyt ulkoisesti melko tavallisissa merkeissä. Mutta sisäisesti on ollut välillä ihan myrskyisääkin. En jaksa lakata ihmettelemästä Jumalan pitkäjänteisyyttä näissä sisäisissä prosesseissa. Hän mahdollistaa ne tällä ulkoisesti melko tylsällä ja tasaisella arkielämällä. En pystyisi ajattelemaan näitä asioita, mitä olen palkkatyön päättymisen jälkeen saanut prosessoida, jos tässä samalla pyörisi paljon muuta. Ajatusmaailman kapasiteetti on kuitenkin niin rajallinen ja helposti täyttyvä. On suurta armoa, että saa heittää pois syvällä olevaa painolastia pikkuhiljaa, koska se on jotenkin niin lujassa kiinni, että tuskin stressitilanteessa olisi kykyjä niitä irrottaa. Tässä tarvitaan rauhaa. Tässä niin kuin kaikessa muussakin elämässä.

Eräät tutut kertoivat lukeneensa Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa” (2017). Lainasin sen kirjastosta ja olen lukenut nyt kolmasosan. Kokonaisuudesta en siis osaa vielä sanoa, mutta jotakin hyvin koskettavaa tuossa on ollut. Alun teemoina ovat kulkeneet vahvasti rauha kaiken hyvän perustana. Läheisyys, hermosto, kehollisuus, turvallisuus, Jumalan kuva – näitä teemoja kirjoittaja kuvailee hyvin asiantuntevalla, kauniilla ja herkällä tavalla. Kirjan äärellä saan helposti kiinni omasta tietynlaisesta jatkuvasta jännitystilasta ja sen mahdollisista syistä. On lohdullista ajatella, että turvallinen läheisyys ja läsnäolo voisi sitä vielä joskus helpottaa. Ja toki se, että itsekin saa edelleen etsiä asioita, jotka tuovat rauhaa.

Paavali käyttää kirjeissään usein termiä rauhan Jumala. Selvästi rauha on Jumalan olemuksen ytimessä ja Hänen päämääränsä. ”Sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:33). Rauha näyttäisi tulevan Jumalan järjestyksellä, Hänen sanoilleen kuuliaisena olemisella.

Tänä kesänä olen ollut ajoittain erityisen rauhaton ja välillä sitten taas aivan rauhallinen. Jumalalla on kyky nostaa esiin vaikeiden asioiden kautta menneisyyden vielä vaikeampia kipuja. Joita Hän sitten pääsee hoitamaan, kun ne esiin pulpahtavat. Olen ihmetellyt miksi olen niin kovasti reagoinut eräiden toisten vaikeaan tilanteeseen. Tuntenut ylisuurta syyllisyyttä, vaikka Herra on niin selvästi kertonut syyllisyyteni kantaneensa ja pelännyt kauhulla tilanteen seurauksia, vaikka olen sivullinen. Jotakin oivalluksia Jumala nyt sitten kuitenkin antoi tilanteesta ja sain otteen omista lapsuuden kivuistani, jotka tässäkin tilanteessa aktivoituivat. Oma vastuunkantajan ja yhteyden ylläpitäjän rooli siellä missä asia on oikeasti täysin toisten vastuulla eikä yhtään minun. Tilanne, johon oikeasti en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta jossa kuitenkin on jotenkin jähmettynyt ja lakannut olemasta oma itsensä, että rauha voisi kenties säilyä. Yhdenlainen yhteensuuntaan ja toisenlainen toiseensuuntaan. Ulkoinen rauha, minun sisäisen rauhani kustannuksella. Jos ei ole rajoja eikä osaa pitää rauhaa sisällään, sitä kaipaa niin kovasti ulkoapäin. Ja kai ne rajat lapsena vasta muodostuvat. Tai sitten jäävät vajaiksi. En oikein kestä ristiriitoja näin aikuisenakaan ja sehän on vähän ongelma elävässä elämässä. Ainakin haluaisin osata erottaa oman osuuteni ilman, ettei tarvitsisi tuntea vastuuta toisten riidoista. Jeesus tuo rauhan ja järjestyksen, en minä.

Mutta on ihana ajatella, että Jumala on rauhan Jumala, evankeliumi on rauhan evankeliumi ja ”rauhan Jumala on pian musertava saatanan teidän jalkojenne alle.” (Room. 16:20). Jumala lupaa rauhaa koko ihmisen kokonaisuudelle: ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän kokonansa, ja säilyköön teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.” (1. Tess. 5:23). ”Mutta itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikella tavalla.” (1. Tess. 3:16). Ja kurituskin annetaan rauhan tavoite mielessä: ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hepr. 12:11)

On kaunista ja helpottavaa, että Jumalan päämäärä on rauha ja saan luottaa, että hän siihen suuntaa vie kaikesta myrskystä huolimatta. ”Sillä Jumala on kutsunut teidän rauhaan.” (1. Kor. 7:15)

Helteessä ja virroissa

Onpa ollut ihanan lämmin päivä – päivämaksimi varmaankin 33 astetta. Olen taas mökillä ja kiitollisena siitä, että saan olla täällä eikä kerrostalossa paistumassa. 30 on kiva ulkolämpötila, mutta ei niin kiva sisätiloissa..

Tapahtumaa täynnä ollut viikko meni mukavasti ja siinä oli tärkeitä kohtaamisia. Kaiken muun lisäksi samalle viikolle osui vielä kirjaprojektin viimeisiä juttuja. Olen kertonut olevani mukana yhdessä kirjaprojektissa ja nyt sitten vihdoin kirja on mennyt painoon. Projekti on ollut vireillä jo vajaat 2 vuotta, mutta nyt sitten alkaa olla valmista. Ehkä laitan myöhemmin jotain linkkiä asiasta, katsotaan. Oma roolini on ollut siinä kuitenkin hyvin taustajoukoissa, vaan onhan se silti hienoa, että ollaan vihdoin tässä vaiheessa.

Olen kiitollinen Isän antamista kirjaprojekteista, Israeliin liittyvistä kuvioista ja milloin mistäkin projektista. Ne ovat olleet monella lailla tärkeitä ja antaneet itselle paljon. Ja sitten kuitenkin ne ovat olleet määräaikaisia projekteja. Enempään ja sitoutuneempiin asioihin en olisi kyennyt. Kaiken ohessa kun on kuitenkin tämä maatilakuvio, mikä on kaikkein isoin juttu. Niin iso, etten yleensä ole sitä kyennyt tai halunnut edes ajatella. Ja kuitenkin jotakin mikä silti on tavallaan mielessä koko ajan. Oma suhtautumiseni tähän, oma paikkani tässä kokonaisuudessa. Onko tämä Isän tarkoittama palvelupaikka minulle vai jotakin mistä tulisi irrottautua, että voisi olla vapaa muuhun? Tämä on ollut tosi pitkän ajan kysymys. Melkein koko elämänmittainen kysymys. Usein aivan liian painava taakka ja vastuu edes ajateltavaksi. Nyt ikää on 42 ja vieläkin ihmettelen. Mutta silti vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Aivan todella hitaasti, mutta kuitenkin.

Vaikka perusvaikeudet eivät varsinaisesti ole muuttuneet, viihdyn maatilalla nykyään paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ajoittain se tuntuu aivan käsittämättömän hienolta. Ajoittain ei. Mutta kuitenkin keskimääräinen kiitollisuuteni mahdollisuudesta elää maalla on lisääntynyt huimasti. Tietysti näin kesällä on helppoa nauttia luonnosta, mutta en silti pidä olotilaani mitenkään itsestäänselvyytenä. Niin monet ahdistukset ja tuskat on kesäisinkin läpi käyty. Ihmettelen tätä miten mieleni on pikkuhiljaa muuttunut. Kenties sittenkinkö tulisin juurtumaan tänne? Ottamaan paikkani? Voisiko tämä paikka ihan oikeasti olla Jumalan käytössä vielä joskus?

Haluaisin olla sillä paikalla mihin Jumala on minut tarkoittanut ja siksi en voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä että kun olen syntynyt maatilalle, niin se se paikka sitten automaattisesti olisi. Yhtä lailla Isän suunnitelmissa voisi olla juttuja ja elämä jossain ihan muualla. Enkä nytkään halua sanoa mitään muuta kuin että juuri nyt tuntuu tältä. Tietynlaista kaipausta olla jotenkin juuri täällä. Syvemmin ja laajemmin juuri täällä. Isän kanssa juuri täällä. Että paikan, joka on tuntunut joskus kuristavalta vankilalta ja masentavalta pakkotyölaitokselta on Jumala mielessä onnistunut muuttamaan hyväksi ja kauniiksi mahdollisuuksien paikaksi.

Vaikeita asioita on ollut ja on edelleen paljon. Yksi iso hämmennystekijä tässä kuviossa on koko ajan ollut puolisottomuuteni. Se on niin iso asia ja avoin kortti. Olenko loppuelämän yksin, antaako Jumala puolison joka tykkää asua maatilalla, vai lähdenkö vielä jonkun perässä jonnekin muualle? Tämä kysymys on yhtä auki nyt kuin viimeiset 20 vuotta. Mutta kieltämättä lähtökitka jonnekin muualle olisi nyt huomattavasti suurempaa kuin paljon nuorempana. Kun nyt vihdoinkin on alkanut jotenkin oikeasti uskaltaa alkaa haaveilla tähän paikkaan liittyvistä asioista. Niin pitäisikö vieläkin kyetä myös irrottautumaan ja antamaan sijaa muillekin mahdollisuuksille? Jäänkö touhuilemaan tähän maatilalle vai pitääkö vielä alkaa kehittää jotain muuta jossain ihan muualla? Palkkatyön jäämisestä on 8 vuotta ja nämä vuodet ovat olleet aika erikoisia tietynlaisessa tyhjyydessään. Mutta sitten kuitenkin sydäntä hoitavia kaikissa vaikeuksissaan.

Tänään kuitenkin nautiskelin kovasti uimisesta kauniissa pikku joessa kaikkien näiden isojen kysymystenkin äärellä. Ja sitten ne taas Isälle jättäen ja uskoen että Hän ne parhaalla mahdollisella tavalla johdattaa.

”Herra, sinä olet minun perintöosani ja maljaosani, sinä hoidat minun arpani.” (Ps. 16:5)

Tiettömän taipaleen takana

Heinäkuun puoliväli ja kirjoitusta vaihteeksi kerrostalolta. Välillä on vähän ristiriitaista tunnetta asumisen suhteen, mutta siis ihan vähän vain. Kun toisaalta on kiva olla maalla, mutta sitten tämä kunnon koti on nyt kuitenkin täällä kerrostalossa. No, olen nyt vain kiitollinen että on koti ja maallakin välillä paikka missä olla, ettei ole kyllä mitään aiheita valitukseen, vaan päinvastoin. Vaikka ei silti, voihan tämäkin olla jotakin Jumalan valmistavaa työtä siihen, että jos kuitenkin joskus vielä asuisi muuallakin kuin täällä kerrostalossa.

Välillä on kyllä muutenkin pää niin pyörällä ja sekaisin, että hoh hoijaa. Se on aika väsyttävää. Nyt ainakin kovasti kaipaisi rauhaa vain mieleen ja kykyä jättää Jumalan käsiin aivan kaikki murehtimatta yhtään mistään. Irrottaminen on vaikeaa ja helposti sekaantuu muidenkin asioihin aivan väärällä tavalla. Kunpa voisi enemmän keskittyä omiin asioihin ja omaan elämäänsä ja niin paljon vähemmän toisten juttuihin.

Mutta se on kiva, että tuntuu että asioita tapahtuu. Vaikkakin pinnan alla, mutta kuitenkin. Sydämessä Jumala tekee paljon ja jotain näkyy sitten päällekinpäin. Viikko sitten sain kokea hyvinkin selvästi, että Jeesus otti kantaakseen syyllisyyden tietyistä minua painaneista synneistäni. Sen jälkeen oli hyvin kevyt olo ja on pystynyt suhtautumaan vähän erilailla joihinkin asioihin ja ihmisiin. On aika ihmeellistä, että arjen keskellä tapahtuu tämmöisiä juttuja. Voi tunnustaa syntejä ja saa vapautua niistä. Jotain yllättäviä rukoushetkiäkin on ollut.

Ensi viikolle on myös luvassa kaikenlaista. Jälleen tämä, että välillä on pitkään hiljaiseloa ja sitten tapahtuu paljon kerralla. On tulossa ystävien kesken kokoontumista maatilalla, lähikaupungin kristillinen kesätapahtuma palvelutehtävineen ja Israel-aiheinen rukoustapahtuma 200 km päässä. Jokainen näistä yksittäin riittäisi jo minulle viikon tapahtuma-annokseksi, mutta ne nyt sitten kaikki menee 5 päivän sisään.

Vaikka välillä jännittää tai pelottaakin on kuitenkin ihana nähdä, että Jumala työtään tekee. Ja sekin on hyvä, että Hänen kanssaan saa kulkea niille pelottavillekin alueille. Vaikka en seurustele tai sinnepäinkään, niin parisuhteeseen liittyvät asiat pyörivät kyllä usein mielessä. Ja siihen liittyvät isot pelot. Jostakin putkahti vähän aikaa sitten mieleeni sellainenkin näkökulma kuin että oikeasti pelkään kovasti tutustua itseeni. Ettei parisuhdepeloissakaan ole ollenkaan pelkästään kysymys siitä, millainen se toinen on, vaan pelkään kaikkia niitä tunteita, mitä toinen minussa saa aikaan. Ja etten itse pystyisi kohtaamaan niitä, kipuja, heikkouksia, pahoja ajatuksia ja ties mitä siinä sitten kuitenkin nousisi pintaan. Ja kun ei itse niitä pystyisi kohtaamaan, niin ei pysty ajattelemaan, että toinenkaan pystyisi. Että vaikka lopputulos voisi ollakin ihan hyvä, miksi kukaan jaksaisi rämpiä ensin kauheassa suossa ja raivata tietä läpipääsemättömässä viidakossa. Kun en todellakaan itsekään jaksa. Aivan kuin sydämen ympärille olisi tällä alueella kääritty paksut kerrokset piikkilankaa, jota en yksin pysty poistamaan, mutta haluan säästää muutkin kipua tuottavilta yrityksiltä.

Mutta en siis ole mitenkään toivoton ja on kuitenkin kiva saada aina joku uusi oivallus miksi esimerkiksi yhteys toiseen voi olla vaikeaa. Kun kuitenkin Jumalalle kaikki on mahdollista ja monella lailla mieliala on nykyään paljon parempi kuin joskus aikaisemmin. Jos ajattelen mielialaani tätä blogia aloitellessani kuinka ahdas olotila olikaan verrattuna tähän päivään. Vieläkin tietyt ahtauden elementit ovat kyllä olemassa, mutta kuitenkin on paljon helpompi olla nyt. Enpä kyllä vieläkään tiedä mitä Jumala on tekemässä ja mihin suuntaan viemässä, mutta jos voisi luottaa siihen että se riittää, että Hän tietää mitä on tekemässä.

”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme! Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes. 64:7)


Olen harrastanut vähän rentoja kesäajeluja ja viime viikonloppuna yksi pysähdyspaikka oli kotieläinpiha, josta löytyikin yllättäen monenlaisia kanoja. Enemmänkin oli kuin nämä, mutta tässä kuvia silkkikanoista ja sitten kanaemo, jonka poikanen kurkistaa siiven alta.

Pinnan alla kaivertaa

Olen asustellut nyt kaksi viikkoa yhtäjaksoisesti täällä mökillä, eikä yhtään tee mieli vielä takaisin kerrostaloon. Koko näkökulma elämään tuntuu pikkuisen erilaiselta täältä käsin. On ihana olla lähempänä luontoa ja käydä aamusta heti katsomassa mitä lampaille kuuluu. Ihan joskus mieleen hiipii ajatus, että mitä jos muuttaisikin tänne mökille ihan oikeasti, mutta toki talviaika olisi sitten tosi erilaista. Ei silti mikään täysin mahdoton ajatus, mutta toisaalta ei ehkä ole ihan selviä asioita, mitkä sitä niin valtavasti puoltaisivatkaan. Ehkä erakoituisin täällä liikaa? Ja nyt on syksyksi vuokralainenkin tulossa. Mutta never say never. Tänään oli ainakin kaunis kesänvihreä mökkiaamu.

Kanat eivät ole vielä saapuneet ja katsotaan miten sen asian kanssa menee. Syynä on se, että ne saavat edelleen kotipaikassaan jalkahoitoa. Kotikanalaan oli päässyt uusien tulokkaiden mukana syyhypunkkeihin kuuluva loinen, joka aiheuttaa kalkkijalka nimistä sairautta. Loiset tunkevat itsensä syvälle ihoon ja jalan pinnalle kertyy kuolleen ihon muodostama paksu pintakerros. Olen tätä kalkkijalkaa itsekin netistä tutkaillut ja vaikuttaa olevan suhteellisen yleinen ongelma. Googlettamalla kalkkijalka tai engl. scaly leg löytyy runsaasti kuvia enemmän tai vähemmän ikävännäköisistä kananjaloista. Ongelmana on helposti, ettei ensimmäistä havaintoa tee kuin vasta tilanteessa, jossa jalat ovat jo tosi pahat. Lievemmissä tilanteissa taudin pystyy hoitamaan, mutta se vie aikaa. Ja niinpä tännekin ajatellut kanat ovat tosiaan edelleen hoitotoimenpiteiden kohteina kotonaan ja katsotaan miten tilanteet etenevät.

Kanoilla on jaloissaan suomut, ja punkit asustelevat suomujen alla. Hoidossa jalkoja liotetaan mäntysuopavedessä, jotta kohollaan olevat suomut irtoaisivat ja muut hoitoaiheet sitten osuisivat punkkeihin, eivätkä ne pystyisi piiloutumaan suomujen alle.

Ja sitten päästäänkin hengellisten vertausten pariin. Välillä tuntuu, että Jumalakin tekee ihan tätä samaa liotushoitoa. Hän seisottaa jossakin tilanteessa niin kauan, että suomut ja panssarit putoaisivat ja Hänen puhdistava hoitotyönsä pääsee osumaan oikeaan kohteeseen. Sitä kaikenlaista ulkokuorta on ihmisessä niin paljon. Ja sillä on tarvittaessa ja terveesti suojaava vaikutus. Mutta sitten kun syntiinlankeemuksen vaikutukset jylläävät siellä syvemmällä ja siellä aiheuttava tuhoja. Asenteissa, arvomaailmassa, lihan himoina ja ties minä. Näihin ei välttämättä ole ollenkaan helppo päästä kiinni, kun haluaa itse niin vahvasti ylläpitää jotakin ihan muuta kuvaa itsestään. Ja kuitenkin siellä syvemmällä on ongelma, joka aiheuttaa kipua ja vaikeuksia, suoranaista elämän rampautumista pahimmillaan. Kanat eivät luonnostaan halua seistä paikoillaan vesiastiassa – eivät todellakaan. Eikä itse haluaisi seistä paikoillaan niissä tilanteissa, joita Jumala sallii. Ja sitten kuitenkin Hän tekee niin, jotta kovaa pintaa irtoaisi ja Hänen armonsa pääsisi hoitamaan syvälle, paljon syvemmälle kuin niihin ulkoisiin asioihin, joista niin helposti olemme huolissamme.

On tosi hienoa, kun Jumala antaa jonkun syvemmän oivalluksen Hänen ajatuksistaan ja arvomaailmastaan. Tuntuu kuin yksi lihansyöjäpunkki olisi silloin saatu kiinni. Omat ajatukset ovat liikkuneet viime aikoina siinäkin, mitä arvostaa. Näkyvillä oloa vai hiljaista palvelua esimerkiksi. Ja ylipäänsä onko tärkeää ulkoiset asiat, vai aidosti Jeesuksen mielenlaatu. Ja mitä Jeesuksen mieli sitten ylipäätään erilaisissa tilanteissa on.

On kamalaa, mutta toisaalta hienoa löytää itsestään kapina Jumalaa vastaan. Ettei kuvittele itsestään, ettei minussa olisi syntistä luontoa, joka on kapinassa, koska siellä sekin ulkopinnan alla majailee. Ja sitten kuitenkin helpotuksesta nähdä, että Paavalikin pyörittelin roomalaiskirjeessä aivan samoja asioita lihasta ja hengestä. Sieltä voi lukea lohduttavia ja vapauttavia jakeita kuten ”Synti ei enää ole teidän hallitsijanne, koska te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6:14)

Eilen kävin pyörähtämässä eräillä valtakunnallisilla hengellisillä kesäpäivillä. Sinne oli tuotu lapsille ohjelmaksi myös kanojen katselua eli tämä kana on kuvattu siellä.

Samaria-Suomi: Kanoja, rauhaa ja kiitollisuutta

Uimareissun raikkaus tuntuu vielä kehossa. Talviturkki lähti 18,5 asteiseen jokiveteen. Israelissa olisin voinut pulahtaa Välimereen, mutta se sitten jäi tekemättä tällä kertaa. Olen ollut takaisin jo 4 vuorokautta, mutta mieli seikkailee vielä jossain välimaastossa. Toivottavasti sekin pian laskeutuu tänne kokonaan.

Olen jotenkin todella hyvillä mielin nyt takaisin Suomessa ja kotona. Tämä on vähän harvinainen olotila matkan jälkeen, mutta tosi kiva. Kesän vihreys näyttää niin valtavan kauniilta. Tuntuu niin kivalta, että ihmisiä ei vilise aivan valtavan paljon joka puolella, on hiljaisuutta ja rauhaa. Olen varmaan seonnut tai tullut vanhaksi, mutta tosiaan koskaan aiemmin en muista tällaista tyytyväisyyttä matkan jälkeen kotona olemisesta. Kesällä on kyllä osansa asiassa. En ole koskaan ennen ollut Israelissa kesäkuussa, ja toki paluu Suomeen on aivan eri kesäkuussa kuin marraskuussa. Mutta jotenkin tuntuu, ettei ihan kaikki kuitenkaan johdu kesästäkään.

Minulla oli hyvä matka. Kirjoitin kuvauksen matkasta esirukoilijoille, ja siitä tuli monimuotoinen kertomus, josta piti jättää jotain pois vain siksi, etten jaksanut kahta ja puolta sivua enempää kirjoittaa kerralla. Reittinä oli tällä kertaa Tel Aviv – Samaria – Jerusalem. Parasta aikaa oli tälläkin kertaa Samariassa. Se on se alue, missä olen selkeästi eniten ”kotona” Israelissa. Joitain uusia alueita sain nähdä tälläkin kertaa, kun ystäväpariskunta siellä autolla kuljetti. Mutta niin paljon olisi vielä nähtävää, siis ihan pintapuolisellakin tasolla. Maisemat ovat mielestäni tosi kauniita siellä, ja ihmiset asuvat pääasiassa pienemmissä kylissä eikä isoissa kaupungeissa. Alueen ja ihmisten puolesta rukoileminen tuntui siellä tärkeältä ja siinä oli merkittäviä yhteisiäkin hetkiä yhteyden puolesta rukoillessa.

Mutta blogin teemassa pitää tietysti hehkuttaa kanakohtaamista Samariassa. Se oli erittäin hauska ja ehkä reissun iloisimpia juttuja. Ystävien toimesta minut ja saksalainen ystäväni kuljetettiin erääseen Samarian kylään, jossa en ole aiemmin ollut. Kylässä ystävien ystäväpariskunta oli aloittanut innokkaan kananpitoharrastuksen viime vuoden puolella. Sain kuulla kanaharrastuksesta Israelissa, mikä oli tietysti huippukiinnostavaa. Omat haasteensa tuo tautipaine, pakolliset rokotukset, kuumuus ja muuten tiukat eläinsuojelumääräykset. Mutta kanat ovat niin kanoja kaikkialla. Vaikka en voi itseäni kunnon kanaharrastajaksi lukea, kun onhan minulla ollut kuitenkin vain 4 kesää kesäkanoja, kiinnostusta kuitenkin riittää ja oli hauska kuulla kaikista tämän perheen kanaroduista ja risteytyksistä ja kaikesta mitä nyt vain kanalassa voi tapahtua. Ja toki sitten vielä heidän vuohistaan ja vuohenmaidosta.

Matkan aikana kesävieraslampaani olivat saapuneet ja oli kiva ottaa niihin kontaktia ja vähän ”kesyttää” niitä, että tulevat sitten aidalle vastaan. Katsotaan saisinko alkaneella viikolla myös kesäkanavieraita. Sama suunnitelma on tänäkin vuonna, että tuttuni kanalaumasta tulisi muutama yksilö kesäksi meille kotkottamaan.

Tulin tänään tänne mökille, että saisi vielä paremmin kesästä ja luonnon rauhasta kiinni kuin kerrostalossa. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Niin kuin nyt edelleen kaikesta ihanan vihreästä, raikkaasta ilmasta ja maaseudun rauhasta. Ihmeellistä olla niin kiitollinen Suomesta tällä kertaa. Vaikka tosiaan oli myös oikein hyvä matka (ellei kahta mahatautia lasketa..)

Sitten koitan vain rauhoittua tähän arkeen ja ihmetellä päivä kerrallaan mitä Isällä on varattuna.

”Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidän myös on yhdessä ruumiissa kutsuttu, ja olkaa kiitollisia.” (Kol. 3:15)

"Samaria-kana" minun sylissäni.(En muista enää minkä rotuinen tämä oli..)