Myrskyluodolla

Pieni ja hauras olotila. Tämä syksy on ollut hyvin erikoinen. Niin erikoinen, etten voi juuri nyt edes kertoa miten erikoinen. Sydämen myllerryksiä joka suuntaan ja unettomia öitä. Ulkoisesti täysin vakaata ja perusarkea, mutta sisältä kaikkea muuta.

Monet myrskyssä olemisen vertaukset ovat tulleet läheisiksi näinä aikoina. Kuinka sittenkin voi luottavaisesti olla Jeesuksessa turvakalliolla, vaikka ympärillä vellovat niin kovat aallot. Tai opetuslasten tavoin veneessä myrskyävällä merellä pelätenkin, kun Jeesus vain nukkuu. Ja siltikin on Hänen kanssaan samassa veneessä, Hänen joka voi kävellä vedenkin päällä. Hänen, jonka sana tyynnyttää kaikki myrskyt.

Vaikka välillä tuntuu kauhealta, välillä aivan innostavaltakin. Katselee vain myrskyn vellontaa ja tietää, ettei itse voi sille yhtään mitään. Saa vain uskoa, että se, mikä on Jumalasta pysyy, ja muu saakin mennä. Myrskyn mukana lentävät kaikki rakennelmat, mitkä ei ole Jumalan Sanalle rakennettu. Onhan se raskasta välillä katsoa, kun vahvoiksikin kuvitellut rakenteet irtoavat ja lentävät tuulen mukana. Ja kuitenkin näkee, että ne lentävät siksi, ettei niissä ollut Sanan perustusta. ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Ihminen haluaisi tietää jo etukäteen, miten tilanteet päättyvät, mitä on myrskyn jälkeen jäljellä. Kuka on vierellä, kuka on poissa. Sydän kiinnittyy sinne ja tänne ja se on vähän pelottavaa. Haluaisi olla kiinnittyneenä siihen mikä on pysyvää ja joskus on lähes mahdotonta tietää mikä sitä on. Paitsi Jeesus.

Olen rukoillut että saisi irrottaa kaikesta yrityksistä kontrolloida tilanteita. Että saisin olla vain pieni ja katsella mitä Isä tekee. Etten sanoisi Hänelle: ei noin saa tehdä. Jos Jeesus ajoi ruoskalla rahanvaihtajat temppelistä, saa Hän tehdä muutakin, mikä äkkiseltään kuulostaa rajulta. Ja on sitten kuitenkin ikuisuusparhaaksi itse kullekin.

Yksi uusi konkreettinen juttu syksyyn on sopinut. Viime viikonloppuna olin kansalaisopisto kehruukurssilla. Siis opettelimme käyttämään rukkia. Ja sehän olikin yllättävän innostavaa. Olin hetkittäin ihan lentoon lähdössä, kun siinä oli jotakin kovin hienoa. Olihan se myös hyvin vaikeaa ja lanka oli todella epätasaista. Mutta lampaanvillasta tuli kuitenkin lankaa. Oo! Maatilan ulkorakennusten vinteiltä löytyy kaikenlaista, mm. muutamia rukkeja. Olen nyt ottanut pari rukkia mökille ja ne ovat siellä nyt kuivumassa ja sopeutumassa pikkuhiljaa sisälämpötilaan. Tavoitteena olisi katsoa, voisiko niistä edes jommastakummasta tulla vielä käyttökelpoinen versio.

Lankaa tehdessä oli mielessä myös Saarnaajan kirjan ”Kolmisäikeinen lanka ei helposti katkea.” (Saarn. 4:12) Tätä on usein pidetty avioliiton vertauskuvana tai jonkun muun sellaisen yhteyden vertauskuvana, jossa Jeesus saa olla se kolmas säie. Lankaa tehdessä näin aloittelijan säikeistä tulikin helposti sellaisia, että säikeissä oli aina vähän paksumpia kohtia ja välillä hyvin ohuita, sellaisia että luuli, että nyt säie todella katkeaa. Joskus se katkesikin. Mutta yhteenpunottuina kaksisäikeinenkin oli jo kestävämpi, kun heikot kohdat eivät osuneen aivan samaan kohtaan. Ja ajatuksena vielä että siihen olisi punottu kestävä kolmas säie, niin tulihan siitäkin jotenkin turvallinen olo.

Yhtään en tiedä kauanko tämä myrsky kestää, juuri nyt ei tyventä näy. Mutta silti pystyy ylistämään Jumalaa ja kiittämään Hänen teoistaan ja Hänen järjestyksestään. Siitä Kalliosta, joka on kestävä jalkojen alla. Iloitsemaan Jumalassa, vaikka välillä pärskähtää aaltoja kasvoille ja joskus pelkää, että kaatuukin. Niin silti ihmeellisesti tämä Kallio kestää ja on myrskyä vahvempi.

”Hän sanoi heille: ”Miksi olette peloissanne, te vähäuskoiset?” Sitten hän nousi ja nuhteli tuulia ja merta, ja tuli aivan tyven.” (Matt. 8:26)

Häpeää

Marraskuu. Ihan kivaa, ei ainakaan nyt ahdista, vaikka pimeämpi vuodenaika on ottanut vallan. Kynttilät ja levollinen mieli auttavat kovasti asiaa.

Tosin levollisesta mielestä ei voi aina niin puhua, kun mielessä pyörii niin monenlaista. On ihmissuhdeasia, josta on seurannut jo vähän pitkäkestoisempaa levottomuutta ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Ja sitten kaikkea muuta. Selvittelin muun muassa hiukan sukuni osuuksia sisällissodassa ja olen tehnyt myös retkiä joillekin tapahtumapaikoille rukouksen, sovituksen ja sovinnon hengessä. Lisäksi käytiin katsomassa pandoja. Olivatkin todella suloisia otuksia ja olisin voinut katsella niiden bambunsyöntiä vaikka kuinka kauan. Jos pandat olisivat lähempänä, ottaisin varmaankin vuosikortin ja kävisin aina välillä niitä katsomassa. J

Aina välillä mieleen nousee enemmän myös häpeä. Olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut. Joskus jonkun kirjan pohjalta ja mitä milloinkin. Se on niin tuttu kaveri ja kuitenkin niin ikävä seuralainen. On mielestäni paljon helpompi vapautua syyllisyydestä kuin häpeästä, joka menee vielä paljon syvemmälle. On häpeä koko olemassaolostani tai ainakin häpeä todella monista perustarpeistani.

Viime viikolla sain kosketuksen häpeääni seuraavalla tavalla: Eräs henkilö joutui tekemään työn, johon en itse ollenkaan pystynyt. Minulla ei ollut kykyä edes auttaa häntä, vaan jouduin vain katselemaan vierestä, kun tämä toinen teki jotakin äärimmäisin fyysisin ponnistuksin. Hän teki sen minun takiani ja tavallaan olin kiitollinen, että tämä asia tuli tehdyksi. Kuitenkin tämä toinen joutui tilanteessa jo jotenkin niin äärimmilleen, niin sitten siitä tulikin jotenkin hävettävä kokemus. Että minun tarpeeni aiheuttikin näin suuren työn. En olisi halunnut että hän joutuu sellaiseen tilanteeseen.

Se, että joku joutuu kärsimään vuokseni aiheuttaa minulle häpeän tunteen. On vaikea ottaa rakkautta vastaan. Häpeän alle kätkeytyy monet hyvin perustarpeet, syömiseen, lepoon, henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen liittyvät. Kaikissa niissä on elementtejä, jotka herkästi laukaisevat häpeän tunteen, jos tulevat esiin jollain tietyllä tavalla. Tarpeitani, joita ehkä jotenkin on pitänyt peittää tai joiden vuoksi joku toinen on joutunut kärsimään tavalla, jota en olisi halunnut.

Se, että joku toinen teki puolestani raskaan asian, enkä itse pystynyt yhtään auttamaan vei ajatukseni myös Jeesukseen. Hän otti häpeälliset syntini omasta tahdostaan, kantoi ja kärsi ne ristille sovittaakseen syntini. En pysty häntä siinä mitenkään auttamaan. Ja jotenkin sekin aiheuttaa häpeää, tuo kärsimys minun takiani. Mutta sitten kuitenkaan ei. Hän oli vapaaehtoinen. Sen Hän oli tullut tekemään, sitä varten maailmaan tullut. ”Te tiedätte, että hän ilmestyi ottamaan pois synnit.” (1. Joh. 3:5)

Toisen kärsimys minun takiani aiheuttaa helposti kiitollisuudenvelan, aivan kuin minun pitäisi jotenkin yrittää korvata toisen kärsimys, vaikka en siihen mitenkään pysty. Jumalasuhteeseenkin voi tulla velvollisuudentunnetta aivan kuin jälkeenpäin minun nyt pitäisi yrittää hyvittää Jeesuksen kärsimyksiä. Ei Hän varmastikaan halua sitä. Ei minulla ole mitään miten sitä voisin hyvittää. Kunpa voisi vapautua kaikesta velvollisuudentuntoisesta yrittämisestä ja ottaa kaiken armon vain kiitoksella vastaan. Kiitos.

Perustarpeisiin ja olemassaoloon liittyvä häpeä on vaikea, koska se tulee erityisesti esiin lähisuhteissa. Tai niiden puutteena, koska ei sitten edes pysty päästämään ketään niin lähelle, että asiat pääsisivät kunnolla valoon ja voisivat parantua terveiksi. Tarvitaan hyvin armollista ja ymmärtäväistä seuraa, että asioissa voi päästä eteenpäin, koska niin helposti laittaa ”luukut kiinni”, jos yhtään tuntuu, että häpeä vain lisääntyy. Mutta toisaalta on kyllä hyvä uskaltautua kohtaamaankin häpeää ja koittaa ajatella siitäkin että sekin on vain tunne. Niin kauhealta kuin se sitten sattuukin juuri silloin tuntumaan, kun johonkin vanhaan haavaan osutaan.

On se ihmeellisen vaikeaa välillä, vain se olemassa oleminen. Jo pelkän olemassaolon ylle on niin kaikenlaista verkkoa ja seittiä heitettynä. Ollaan jossain niin syvällä, että itse ei oikein niistä tunteista otetta saa. Jotenkin siihen tarvitaan ulkopuolisen armollista katsetta. Nähdyksi tulemista ja sitten rakkauden ja armon peitettä. Jumalaa ja toista ihmistä.

”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävä, sillä rakkaus peittää syntien paljouden.” (1. Piet. 4:8)

Rakkaus vs. velvollisuus

Hyvää lehtimajanjuhla-aikaa. Viime vuonna Israelissa, tänä vuonna kotona. Tämän syksyn suhteen ei ole ollut yhtään sellainen olo, että olisin kaivannut Israeliin. Mutta kun viimeksi kesäkuussa olin, niin tuntuukin, että juurihan siellä olin. Ehkä kevätkaudelle järjestetään rukousmatka, jota seuraavaksi matkaksi kuvittelen. Se olisi sitten ryhmämatka, joten odotan nyt muilta lisätietoja.

Suomessa siis ja Jumalan käsittelyissä näyttää mukavasti tämäkin syksy menevän. Se, miten Hän löytää aina uusia ja uusia alueita vääristä asenteista on hyvin ihmeteltävää ja sitten kuitenkin niin ihanaakin. Että Pyhä Henki jaksaakin vaivautua, kun itse olisin lyönyt hanskat tiskiin jo niin monta kertaa.

Viime aikoina minua on havahdutettu omasta vastuun- ja velvollisuudentunteista nousevista motiiveista. Olen ehkä jossain määrin pikkutarkka ihminen, joka haluaa, että asiat tehdään niin kuin ne on jossain ulkopuolella määritelty. Varsinkin jos olen itse vastuussa näistä asioista. Tämä velvollisuudentunteesta nouseva toiminta saattaa kuitenkin olla hyvin jyräävää, koska velvollisuudentuntoni menee niin helposti rakkauden ja armollisuuden ohi. Esimerkiksi nyt kun olen yhden yhdistyksen sihteeri, minua suorastaan raivostuttaa tilanteet, jossa yhdistyksen sääntöjä ei pikkutarkasti noudateta. Aivan kuin minulla sihteerinä olisi kaikki vastuu ”ylöspäin” tilanteesta. On vaikea löytää rakkauden taso suhtautua näihin asioihin ja ajatusmaailma, jossa armollisuus muita kohtaan olisi tärkeämpää kuin se, meneekö kaikki sääntömääräiset asiat ihan pilkulleen oikein.

Velvollisuudentunteen olen huomannut myös monessa muussa asiassa. Aivan kuin kantavana voimana, mitä se sitten kuitenkaan ei loputtomiin voi olla. Siinäkin väsyy niin kovasti. Se kyllä kuulostaa hyvältä ja oikealta: kantaa vastuunsa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta nekin ovat itsekkäitä motiiveja, vaikka velvollisuutena olisikin sitten tehdä hyvää toisille. Mitäs sitten kun ei pystykään täyttämään velvollisuuttaan tehdä hyvää? Silloin tuleekin oikein paha mieli ja mustuu hieno hyväntekijän kuva. Kolaus on kova, kun hommat eivät toimineetkaan niin kuin MINÄ "kauniisti" olin ajatellut. Masentuu ja muut osalliset saavat myös vihaiset ajatukset.

Niin, ei se velvollisuus ollutkaan se Jumalan antama toimeenpaneva voima. Ei velvollisuus täyttää lakia. Syvemmällä on sittenkin rakkaus. Se on sitten kuitenkin siellä, olemassa, minussakin Jumalan antamana. Vaikka jotenkin niin pienenä pisarana kaikenlaisten kerrosten alla, ettei se ole päässyt voimaansa näyttämään ja suuntaansa antamaan. Velvollisuudentunne on ollut niin iso kilpailija ja jotenkin vähän ”samankaltainen”. Samanlaisiin ”hyviin” tekoihin suuntaava ja sitten kuitenkin juuri on niin eri. Velvollisuudentunne on minussa itsessäni. Sen sijaan: ”Rakkaus on Jumalasta” (1. Joh. 4:7). Se on jotakin paljon suurempaa ja kestää niin paljon enemmän. ”Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7).

Minussa ei todellakaan ole kaiken kärsivää rakkautta, mutta on helpottavaa, että Sanan lupauksiin kuitenkin tällainen kuuluu ja ajatus siitä, että rakkaudessa voi kasvaa. Helpottavaa on myös, että ei ole väärin se, että väsyy velvollisuuksiinsa. Niin kuuluu tapahtuakin. Se on pelottavaa, mutta se ei ole loppu vaan alku.

Väsyin totaalisesti palkkatyössäni ja olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä Jumala on sen jälkeen opettanut kaikesta suorittamisesta. 8,5 vuotta olen jo elänyt tätä ”erilaista elämää”, mutta velvollisuus rakkauden tiellä on kyllä ollut mukana koko ajan. Uusia alkuja ei ole oikein voinut olla, koska ilman rakkautta voimana päätyisin väsymykseen hyvin nopeasti. Huolimatta siitä, vaikka se uusi asia olisikin jotain ”hengellistä”. Yhtä lailla olisin tehnyt sitä ”Herran työtä” vastuuntunto ja velvollisuus edellä pinna pikkuhiljaa kiristyen.

Olen täällä vuosien varrella joskus ennenkin rakkaudettomuudesta kirjoittanut. Siitä aivan kuin mustasta aukosta, joka imee kaiken itseensä eikä ulos tule mitään. Aivan kuin koko rakkaus-sana olisi aivan tyhjä ja outo käsite. Jotakin mitä vain näytellään ystävällisyyden kuorella vailla mitään syvempää voimaa.

Ja sitten kuitenkin Jumala on lähettänyt matkan varrelle ihmisiä, joilla on ollut rakkautta niin paljon, että siitä on riittänyt tulvahduksia minunkin suuntaani, minunkin heikkouksiini. Se on käsittämätöntä. Ja saa uskomaan, että tällainen voima sittenkin on olemassa. Jumalan rakkaus ja armo.

”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Kiva, että Paavali sanoo niin. Ettei oleteta, että sitä automaattisesti olisi. ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi” (Fil. 1:9) ” Herra lisätköön teille yhä runsaammin rakkautta toisianne ja kaikkia kohtaan” (1. Tess. 3:12) Jne. Kasvunvaraa todellakin löytyy.

Yhteyksiä

Vajaa viikko sitten tulin takaisin Ruotsista. Oli oikein hyvä aika siellä ja olen kiitollinen, että sain tuolla reissulla olla mukana. Paikka oli minulle ennestään tuttu ja osa ennalta tuttuja ihmisiä. Ja sitten myös uusia tuttavuuksia. Yleisteemaksi viikosta sanoisin yhteyden. Yhteyttä ennalta tuttuihin ihmisiin, kun siinä tiiviisti ja samoissa huoneissa asuttiin ja yhdessä matkustettiin. Ja sitten yhteyttä ruotsinsuomalaisiin, suomenruotsalaisiin, Ruotsiin, Venäjään ja venäjänjuutalaisiin, inkeriläisiin ja venäjän suomensukuisiin kansoihin. Ihmeellisen hieno cocktail pienessä porukassa. Vain Jeesus pystyy tähän.

Koin jotenkin erityisen siunaavana olla yhteydessä Venäjän juutalaisten kanssa. 5 vuotta sitten olin Pietarissa pikkureissulla, jossa vierailtiin muutamassa juutalaisten kodissa, mutta siltä reissulta minulle ei jäänyt käteen juuri mitään. Tai siis en innostunut aiheesta silloinsiten, että olisin halunnut sinne pian uudelleen. Mutta nyt yllättäen tulikin ihan innostus ja halu päästä Venäjälle. Aivan kuin olisi avautunut joku portti itään. Kai se tapahtui omassa sydämessä.

Oli myös ihmeellistä ensimmäistä kertaa elämässä jutella venäläisen kanssa kipeistä historian asioista. Kerroin eräästä suvussamme olevasta tapahtumasta vuodelta 1918 venäläisiin liittyen tälle venäläis-juutalaiselle pastorille. Hän oli selvästi perehtynyt suomalaisten ja venäläisten kipeään historiaan. Oli hienoa saada tunnustaa syntejä puolin ja toisin, rukoilla yhdessä (kaikki tämä tulkin välityksellä..) ja kokea kaikessa tässä turvallista uskon yhteyttä. Tuntuu, että tällä keskustelulla ja rukouksella on ollut merkitystä, mikä tuntuu arjessa edelleen.

Nyt sitten takaisin syksyyn ja arkeen. Odotin tuota Ruotsin reissua niin että tuntuu, että nyt vasta sen jälkeen alkaa normaali arki. Ja onhan tästä taas vähän vaikea saada kiinni. Outo arkinen elämäni, tähän en ole vieläkään oppinut. Ja kuitenkin hyvä näinkin. Syksyn tulleen on taas aikaa monenlaiseen. Tuon reissun seurauksena kiinnostuin mm lukemaan kirjaa 1918 vuoden tapahtumista. Kenties aihe saa minut lukemaan vielä muitakin kirjoja aiheesta, koska en ole siihen koskaan kunnolla perehtynyt. Ehkä alan olla tarpeeksi vanha pitääkseni historiaa kiinnostavana.

Aivan pikkuhiljaa Jumala opettaa minulle myös jotain rakkaudesta. Mutta se on hurjan vaikeasti tajuttavaa minulle. Kuluneen viikon tapahtuma oli, että kunnan vanhuspalveluista tuli henkilö katsomaan 84-vuotiaiden vanhempieni tilannetta. Vaikka tilanne on vaikea, se ei ole tarpeeksi vaikea. Olin toivonut, että tämän henkilön käynti auttaisi johonkin suuntaan, mutta se vain vahvisti sitä, että ”itse” pitää asiat hoitaa. Kyllä itkettikin. Olen niin väsynyt yrittämään auttaa. Ja ehkä se onkin se ongelma. Se yrittäminen. Apu voisi tulla paljon paremmin, jos itse lakkaisi yrittämästä. Se yrittäminen kun niin helposti tulee todellisen rakastamisen tielle. Kaikennäköisin yrittämisvirityksiä sitä edelleenkin löytää käytöksestään, vaikka niitä on jonkin verran saanut purkaakin. Kuitenkin on usein hyvin vaikea irrottaa, luovuttaa ja lopettaa, kun samalla paljastuu ”oma alastomuus”. Ja sittenkin kuitenkin vasta silloin Jumalan armo voi sen peittää.

Yksi tyhjä on mökki. Jälleen kerran asujaa vailla. Ehkä se sitten menee niin taas talven, jos Jumala ei sille mitään käyttöä järjestä. Itse koitan taas opetella luottamaan, että tässä omassa ”tyhjyydessä” on myös merkitys. Kuitenkin tuntuu, että Jumala on lähellä. Saa rukoilla ja saa lukea. Katsotaan, antaisiko Jumala voimaa ja mahdollisuuksia sähköpianon hankintaan. Sehän on se yksi talven uusi ajatus, mutta sillä tasolla edelleen.  Ja liikunnan lisääminen on aina myös yksi ajatus..

Näissä tunnelmissa lokakuun alun viikonlopussa.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Syvähäpeä

Syyskuun alusta tulin kerrostalolle ja tänne olen taas kotiutunut. Hyvä näin ja kiitollisena taas tästä kodista. 8 vuotta olen jo asunut tässä. Aika käsittämätöntä. Luulinhan muuttaessani, että tämä on joku lyhyempi vaihe. Mutta tässä sitä on sitten oltu ja ihmetelty – maatilahengailua, sisäisiä prosesseja, Israel-kuvioita ja muita projekteja, mitä Herra on eteen tuonut.

En osaa ihan sanoa miksi, mutta aina kun joku vähän kaukaisempi tuttu kysyy kuulumisiani, minua hävettää kertoa elämästäni. On vaikea edes ymmärtää, mistä niin kova häpeä vyöryy ylleni. Se vain on, vaikka tilanteessani ei pitäisi olla mitään erityisen häpeällistä. Jotenkin se häpeä on vain minussa itsessäni. Eikä minulla ole välineitä sen pois ottamiseen. Kai se jotenkin rakkauden ja rakastamisen kokemuksiin tai niiden puutteeseen liittyy. Kenties joku epäjumala – esim. raha on ollut Jumalan rinnalla. Raamatussa häpeä on yleensä seurausta epäjumalien palvelemisesta. Esim.:

”Häpeäksi koituu teille faraon turva, häväistykseksi suojan etsiminen Egyptin varjosta.” (Jes. 30:3)

” Kaikki jumalankuvien tekijät ovat tyhjänpäiväisiä, eivätkä nuo heidän hienot tuotteensa mitään auta. Niiden palvojat eivät näe eivätkä ymmärrä mitään, ja niin he joutuvat häpeään.” (Jes. 44:9)

”Jokainen kultaseppä joutuu häpeään jumalankuviensa vuoksi, sillä hänen valamansa kuvat ovat petosta, ei niissä ole henkeä.” (Jer. 10:14)

Nykyään on mielestäni vähän vaikeaa tietää mikä on epäjumalanpalvelusta, ja epäjumalien pitämistä Herran rinnalla, kun ei nyt kuitenkaan konkreettisia patsaita palvo. Varmasti kuitenkin on asioita, joita voi rakastaa enemmän kuin Jumalaa ja jotka vaikuttavat oman elämän päätöksiin enemmän kuin Jumalan Sana. Raha ja muiden mielipiteet ovat helposti tällaisia. Raamattu käyttää tällaisista termiä maailma, maailman rakastaminen ja maailman henki vastakohtana Jumalan Hengelle.

Ehkä jotenkin yksi kuluneen kesän mielessä pyörinyt teema on ollut ”maailmasta erottautuminen”, mutta mitään konkreettista aihe ei ole ainakaan vielä eteen tuonut. Onhan minulla ollut esimerkiksi vaikka kuinka kauan ajatuksissa jonkinlainen omavarainen maatalous, mutta mikään ei ole konkretisoinut asiaa siihen suuntaan tähän mennessä. Varsinkaan kun en edes asu maatilalla. Nähtäväksi jää, koska Jumalan aikataulu siinä suhteessa alkaisi tapahtua, vai alkaako ollenkaan. Tarvitsisi niin moni asia mennä uusille urille. Yksi asia on yhteys. Kyllä siinä tarvittaisiin sitten muitakin samassa Hengessä olevia mukaan. Ja niin kauan kuin ei ole, ei sitten ole Jumalan aikataulukaan. En tätä oikein muulla lailla osaa ajatella.

Olen ihan kiitollinen että tähän syyskuun loppuun avautui jotakin erilaista. Lähden reiluksi viikoksi Ruotsiin ja kuvioon liittyy Pietarin juutalaisia. En ole erityisemmin vastuussa mistään, joten aika rennoin mielin saa lähteä. Ja sitten vain katsotaan mitä Herra on varannut ja mitä eteen tulee. Varmasti kaikenlaista!

Laitetaan tähän loppuun Sef. 3:19-20, jossa yhdistyy israelilaisten maahanpaluu ja häpeän poistuminen:

”Katso, siihen aikaan minä rankaisen kaikkia sinun nöyryyttäjiäsi. Minä pelastan ontuvat ja kokoan karkotetut ja teen heistä ylistettyjä ja kunnioitettuja jokaisessa maassa, jossa he elivät häpeän alaisina. Siihen aikaan minä tuon teidät takaisin, siihen aikaan minä kokoan teidät. Minä teen teidät kunnioitetuiksi ja ylistetyiksi kaikkien maan kansojen keskuudessa, kun minä käännän teidän kohtalonne silmienne nähden, sanoo Herra.”

Raunioilla

Vähän kaaosta ilmassa. Tai ainakin omassa mielessä. En olekaan ihan hetkeen ollut näin rauhattomassa olotilassa. Tuntuu, että on kaikkea taas vähän liikaa.

Tulin perjantaina 5 mökillä asutun viikon jälkeen tänne kerrostalolle. Jotenkin halusin sieltä vaan pois. Mutta nyt ei ole hyvä täälläkään ja aion vieläkin mennä takaisin. Täällä on liian kuuma nukkua, nyt kun totuin mökin normaalilämpöön. Varsinkin kun ensi viikolle ennustellaan vielä oikein lämmintä. Ja sitten muutenkin on jotenkin outo olo olla täällä, liian kaupunkilaista. Mutta mökilläkin on myös vähän kummallista pidemmän päälle – ainakin sieltä puuttuu niin paljon omia tavaroita, ettei sekään nyt ihan kodilta ole alkanut tuntua.  Rauhattomuutta mielessä tässä(kin) asiassa.

Puinnit sujuivat hyvin viime viikolla. Kun työntekijät olivat terveinä.. Kaikki oma väki olikin sitten enemmän tai vähemmän sairaana. Itsellä on kamala yskä ja vastaavia taudinkuvia löytyi muiltakin. Ei niin kivaa.

Kaiken puintien ja yskimisten keskellä tapahtui kuitenkin vielä muitakin asioita. Yllätyin omista reaktioista, kun yhtäkkiä uskalsinkin kertoa ääneen itseä vaivaavia asioita. Sellaisia missä normaalisti olen ollut vain piilovihainen sanomatta mitään. Niitä vain ponnahteli kuin sieniä sateella. Pieniä rajojen asettamisia. Hyvin pieniä, mutta se sai ajattelemaan asiaa paljon enemmän.

Minulle yhteys on tarkoittanut hyvin monilla alueille itsensä hylkäämistä. Voidakseen olla jonkun kanssa pitää laittaa itsestä tukahduksiin hyvin paljon. Ja sellainen yhteys on aika ahdistavaa, eikä sitä oikeasti kauaa jaksa. Sitten haluaa jo yksinäisyyteen olemaan oma itsensä. Tällainen toimintamalli on erittäin hyvä lähisuhteiden estäjä, koska oikeasti ei pysty päästämään ketään lähelleen ahdistumatta. Ja toisaalta vaikka haluaisikin olla oma itsensä, se on niin kamala vaikeaa. Sitä jotenkin luonnostaan lamaantuu eikä pysty reagoimaan aidosti ja hetkessä. Joku asia voi tuntua pahalta, mutta oikeastaan senkin tajuaa vasta, kun tilanne on jotenkin jo tosi paljon ohi. Tietynlainen yliajelu on tosi helppoa, kun muut eivät edes tajua loukkaavansa eikä oikein itsekään, kun se on niin normaalia. Sitten on vähän niin kuin koko ajan karvat ja piikit pystyssä, kun ei pysty reagoimaan juuri niihin oikeisiin asioihin.

Kuitenkin omien rajojen asettaminen tuntuu tosi pelottavalta. Kun kerron mistä en tykkää, sittenhän joku voi kovastikin olla tykkäämättä minusta. Syvällä on aina ollut ajatus – jos ihmiset tietäisivät millainen oikeasti olen, kukaan ei pitäisi minusta. Ajatukset läheisyydestä ja jonkun kanssa yhdessä asumisesta aiheuttavan kauhunomaista tunnetta. Persoonallisuuden lopullista kuolemaa. Itkua, tuskaa ja ilottomuutta. Valloittaja jättäisi tyhjäksi revityt muurit ja poltetun maan. Vaikka kaipaan ihan muuta, tunnemaailma ja pelko on tämä.

Tämän aamuisessa raamatunlukuohjelman kohdassa oli Nehemian kirjan ekat luvut. Nehemia saa kuulla, että Jerusalemin muurit on hajotettu, portit poltettu ja kansa elää suuressa kurjuudessa ja häväistyinä. Tämä kosketti Nehemiaa kovasti ja Jumala antoi hänelle mahdollisuuden lähteä jälleenrakennustyöhön. Hän saapui Jerusalemiin, tutki raunioita ja sai rohkaista muita töiden aloitukseen. ”Ryhtykäämme siis rakentamaan Jerusalemin muuria, ettemme enää olisi häväistyksen alaisina.” ”Ja he saivat rohkeuden käydä käsiksi tähän hyvään työhön.” (Neh. 2:17,18)

Jerusalem oli ollut 70 vuotta tuhottuna ja muureja vailla. Mutta kun Jumalan aika tuli, Hän antoi rohkeuden käydä käsiksi työhön. Viholliset eivät olisi halunneet, että muurit rakennetaan ja vastustusta tuli, mutta koska asia oli Jumalan sydämeltä, se tapahtui. Jos sittenkin omatkin rajat voisivat vielä selkiintyä ja voisi saada rohkeutta siihen. Että pystyisi ajattelemaan, ettei se ole toisten loukkaamista vaan tervettä rehellisyyttä. Ja jos joku ei kestä, niin hänellä on oikeus siihen. Ettei tosiaan omien tunteiden tarvitsisi sotkeentua toisten tunteisiin. Omien valintojen olla riippuvaisia toisten valinnoista.

On ahdistava huomata miten raunioina muurit ovat ja poltetuista porteista voi tuoda sisälle mitä vain. Ennalleenrakennus on kuitenkin vahva teema Raamatussa. Jumala haluaa, että tuhotut rauniot rakennetaan ennalleen. Haluan uskoa, että Jumala tämänkin aloittamansa työn vie päätökseen.

”Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat, sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi.” (Jes. 58:12)

Autio ja tyhjä

Oli tarkoitus olla tänään muualla ja menossa, mutta kotona olen. Tai siis mökillä. Huomenna tulee täyteen 4 viikkoa mökkiasumista putkeen. Tämä on ennätys. Olen vähän jässähtänyt tänne, enkä ole jaksanut raahata tavaroita takaisin kerrostalolle. Katsotaan, jos se tällä viikolla tapahtuisi. Ensi viikonloppuna kesälainassa ollut sänkykin haetaan pois.

Syksyn merkit ovat saapuneet luontoon ja muutenkin. Siskontyttö aloitti eskarin, puinnit alkoivat aikaisin tänäkin vuonna eli nyt perjantaina, sairastuin flunssaan ja mieli on ollut syksystäkin alakulossa. On jotenkin heikko ja hauras olo. Puintiaika ja yskä ei tunnu kivalta yhdistelmältä. Mutta koitan olla armollinen itselleni, niin vaikeaa kuin se välillä onkin. ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

Syksyssä mieli kääntyy talvikautta kohti. Ja se jälleen vähän ahdistaa. Kesässä on maatilalla niin paljon enemmän elämää (vaikka kanat eivät sitten tulleetkaan), että se menee erilaisissa touhuissa. Mutta talvikausi on enemmän haahuilua. Ja lisäksi pimeys vie minulta pois vähäisetkin energiat. Silti kaipaisi, että olisi jotakin tiedossa talveksikin, jotakin mikä innostaisi.

Katselin viime viikolla kotiin tulleita kansalaisopistojen esitteitä. Jotkut jutut kyllä kiinnostivat oikeasti. En jaksa sitoutua monena iltana olemaan jossakin läpi talven, mutta tuntui, että silti laajasta tarjonnasta sai jotakin ideoita. Yksi ajatus on pianonsoitto. Jos sitä vielä uskaltaisi alkaa koittaa näin aikuisena uudelleen. Tavallaan aivan alusta, vaikka ala-asteikäisenä soittanut olenkin. Uusien asioiden oppimiseen tarvitaan niin paljon nöyryyttä. Hyväksyä se, ettei osaa ja että tekee virheitä. Ja että oppiminen on nyt niin paljon hitaampaa ja vaatii itseltäkin niin paljon enemmän kärsivällisyyttä. Tämä pieneksi tuleminen ja aasta aloittaminen on minulle hyvin vaikeaa. Varsinkin käytännön asioissa, jotka ovat helposti muiden nähtävillä. Olen ollut hyvin teoreettinen ja oppiminen on pitkään ollut niin pään tiedon lisäämistä. Nykyään muisti pätkii niin paljon, että tuntuu, ettei sinne enää mitään enempää teoriaa sopisikaan, kun kaikki vanhakin on unohtunut. Mutta hyvin pienellä ja varovaisella tavalla käytännön asiat ovat alkaneet kiinnostaa vähän enemmän. Voisiko niitä vielä uskaltaa, vaikka pelkäänkin tulevani jotenkin murskatuksi ja arvostelluksi.

Niin usein asiat ovat jääneet haaveiden tasolle. Eikä ole ollut voimaa ja tarpeeksi tahtoa toteutukseen, vaan on jotenkin masentunut ja lamaantunut vain. Ja toki moniin haaveisiin on liittynyt myös se joku toinen ihminen, jota ei sitten ole ollut olemassakaan. Mutta toki kaikki asiat eivät ole tällaisia – esimerkiksi pianoa yleensä soitetaan yksin..

Olen jatkanut Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”. Se on ollut mielenkiintoinen kudelma Jumalan läsnäoloa, sielun ja tunnemaailman asioita ja kehollisuutta. Erittäin kaunista tekstiä jotenkin ihmisen ytimestä ja läsnäolon tarpeesta. Hyväksyvää ja lämmintä tekstiä seksuaalisuuden, turvallisuuden, ihmisyyden, Jumalayhteyden ja tunnetarpeiden syvyyksistä. Ja ihmisen rikkinäisyyden vaikutuksista. Yhteyden ja erillisyyden terveistä ja rikkinäisistä muodoista.

Itselle on edelleen kipeä ja jotenkin pelottava alue omaksi itseksi tuleminen näkyvällä tavalla. Niin helposti hukkaan itseni toisten mielipiteisiin ja tunteisiin. Tämä puintiaika nyt esimerkiksi ahdistaa taas todella paljon. Ja syy siihen on ensisijaisesti toisten ahdistus. Itselle tulee myös sellainen olo, että silloin hukkaa itsensä hyvin pahasti ja kulkee aivan täysin virran vietävänä eli toisten mielipiteiden mukaan. Ehkä siksi tämä flunssa juuri tähän kohtaan ahdistaa myös hyvin paljon, kun pelkään etten pysty kuuntelemaan heikon kehoni tarpeita, vaan on pakko vaan mennä ja tehdä vaikka ei jaksaisikaan. Hiljaisen äänen voi tukahduttaa, mutta silti se siellä jossakin huutaa lujaa.

Läheiset ihmissuhteet pelottavat, koska tuntuu, että hyväksytyksi tulemisen kaipuussani antaisin itsestäni niin paljon pois. Voisin hyvin kuvitella, että jos alkaisin seurustella epämusikaalisen kanssa, unohtaisin hyvin pian nyt ajattelemani pianonsoiton. Tai milloin unohtaisin mitäkin ja pyrkisin aivan liiaksi sopeutumaan ollakseni sitten katkerana jonkun ajan kuluttua. On outoa, mutta vieläkin 42-vuotiaana tuntuu, että on alueita ja asioita, jotka eivät ole päässeet näkyville ja esiin. Etten ole aivan tällainen kuin mitä nyt näkyy ulospäin. On ituja sinne ja tänne, mutta näissä olosuhteissa niillä ei ole ollut tilaa kasvaa.

Ja sitten kuitenkin edelleen haluan uskoa Jumalan aikatauluihin. Että hänen voimansa on suurempi kuin esteet. Että kananpoikaset pääsevät ulos kuorensa sisältä ja perhoset koteloistaan, kun ne ovat siihen valmiit. Vaikka tyhjyys välillä ahdistaa on se myös mielenkiintoista. Mitä Jumala tekee, millaisia unelmia Hän antaa, mitä tahtomista ja mitä tekemistä silloin kun joku luonnollinen (ura)putki on katkaistu? Mitä tyhjyydestä versoo, kun ”maa oli autio ja tyhjä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä.”? Olisiko siinä kuitenkin tilaa Jumalan luomistyölle, Hänelle, jolle tyhjyys on parasta toiminta-aluetta?

Vähän sairaana, heikkona ja tyhjänä tänäänkin. Ajattelemassa vähän tyhjältä tuntuvaa talvikautta. Ja sittenkin antaen tyhjyyteni Hänelle, jolla on voima luoda uutta. Tyhjästä ja autiosta maasta.

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.” (1. Moos. 1:31)