Love never fails

Heinäkuu alkaa olla jo loppupuolellaan. Sateista ja viileääkin on tässä kuussa ollut helteisen kesäkuun jälkeen. Peltokasvit ottaisivat vastaan mieluummin sateisen kesäkuun ja helteisen heinäkuun, mutta onneksi ihminen ei voi niitä valintoja tehdä. Elokuun säillä on iso merkitys siihen, minkä laatuista vilja tulee olemaan.

Kesäasustelu mökissä jatkuu, enkä kerrostalolle ole ollenkaan kaivannut. Ehkä tässä jotenkin vähän näkee sitäkin, että aika vähillä varusteilla tulee toimeen. ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin.” (1. Tim. 6:8) En ollenkaan sano, että elämäni olisi niukkaa ja minimalistista, mutta kyllä tällainen pitkälti maatilalla eläminen ehkä jotakin rönsyjä karsii. Tai sitten se on vain mökkihöperöitymistä, kun näkee muita ihmisiä niin harvoin. Jonain viikonlopun päivinä olen käynyt vähän kerrostalolla järjestelemässä tavaroita. Kaapit pursuavat siellä kaikenlaista, mistä voisi hyvin hankkiutua eroon, kun niin montaa asiaa vain säilyttää vaikka ei tarvitse. Ehkä sitäkin energiaa vielä joskus annetaan. ”Aika on  säilyttää ja aika viskata pois.” (Saarn. 3:6).  Täällä maatilalla taas voisin käyttää varmaan useamman vuoden pelkkään tavaroiden lajitteluun ja järjestelyyn, kun materiaalia on kertynyt useamman sukupolven ajalta. Nähtäväksi jää, onko joskus aikaa ja intoa siihen. Tähän mennessä ei ole ollut, eikä oikein mahdollisuuksiakaan.

Vaikka elämäni voisi olla tällaista hiljaiseloa ihan muutenkin, onhan tämä korona oman lisänsä tuonut. Vaikka tapauksia ilmenee Suomessa nyt vähän, niitä kuitenkin edelleen ilmenee. Ja monissa maissa tilanne on hyvin paha. Israeliin tuli ensimmäistä aalto paljon pahempi toinen koronaaalto tässä kesällä. Ja Ruotsi on ollut kuuluisa paljoista tartunnoistaan, eli nämä kaksi maata joissa olen viime vuosina eniten käynyt on molemmat huonossa tilanteessa. Pietari on se kohde, minne seuraavaksi haluaisin matkustaa, mutta Venäjälle ei nyt tässä tilanteessa tarvitse haaveilla ollenkaan.  Ja nyt kun on täällä maalla ollut hyvin pienissä piireissä, niin välttämättä ihan tavallinen bussi-, tai junamatkakaan Suomen sisällä ei tässä tilanteessa innostaisi, ellei siihen olisi todella hyvää syytä. Reviiri on siis ollut vähän pieni, mutta ehkä on sitten paremmin pystynyt keskittymään siihen pieneen kuvioon ja siinäkin suhteessa todennut, että vähemmälläkin pärjää. Varsinkin kun ympärillä on ollut Suomen kaunis kesä.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Sanaa olisi kuitenkin kauhean tyhjää. Myös nyt neljä kuukautta joka aamu skypessä kokoontunut Raamattu- ja rukouspiiri on ollut oikein hieno juttu. Ilman sitä olisin saattanut olla hyvinkin paljon masentuneempi tänä aikana. Jumalan Hengen puhuttelut kulkevat jossakin siellä mistä vähän jo viimeksi kirjoitin. Oman hyvyyden tarpeen alueella. On ollut jotenkin hyvin vapauttavaa nähdä tarvettaan olla jotakin tai jonkinlainen omissa ja toisten silmissä. Nähdä, tunnustaa sitä Jumalalle, ja saada tilalle Hänen antamaa vapautta. Ettei tarvitse niin kovasti ylläpitää jotakin kuvaa, vaan saa olla syntinen ja Jeesuksen vanhurskauteen puettu. Ei tarvitse itse koittaa peittää mitään, vaan saa luottaa Jumalan antamaan täyteen vaatetukseen. Tekopyhyyttä löytyy ja rakkaudettomuutta hyvin paljon. On jotenkin kamala huomata taas edelleen miten rakkaudeton olen. Niin kovasti sitä haluaisi peittää ja sitten yrittää olla jotenkin hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Mutta kun ne nousevat jostain muusta kuin rakkaudesta, ovat ne sitten kuitenkin raskaita taakkoja. Tämä on vaikea alue. Ei Jumalalle ole yllätys, etten rakasta. Ja kuitenkin kehotus rakkauteen, on harvinaisen selvä. Tässä on niin tyhjyyden ja mahdottomuuden äärellä. Kehotuksia rakkauteen mihin ei pysty, ja jos sitä itse yrittää, niin siitä tuleekin jotakin muuta, tekopyhyyttä ja omavanhurskautta.

”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus..” (Gal. 5:22). ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) ”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7).

Niin. Onhan se vähän nolon oloista, että on ollut 20 vuotta uskossa ja silti tuntuu, ettei rakasta, eikä tunne Jumalaa tältä rakkauden puolelta. Toisaalta se taas on helpotus. Ei tarvitse yrittää itse mitään, vaan uskoa vain siihen että Jumalan Henki siihenkin suuntaan edelleen vie ja että Jumalasta voi aina ja edelleen oppia tuntemaan jotakin uutta. Olkoon se sitten tämä outo ja kummallinen asia kuin rakkaus minun kohdallani. Ehkä vähemmän tietämistä ja oikeassa olemista ja herkkyyttä nähdä. Vai mitä ikinä Jumala sitten tekeekin. Mahdottomalta tuntuu, mutta mahdottomaan Hän kykenee. Tyhjä on sydän, mutta tyhjästä Hän elämää luokin. On vapauttavaa, ettei Hän sitä minulta odota eikä vaadi, kun en siihen kykene. Kunpa en vaatisi itseltänikään.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Haudontahaaveet

Ei se sitten toteutunut – se ajatus mikä tuli kanojen kuoleman jälkeen ja mistä olin hetken hyvin innoissani. Aloin nimittäin haaveilla hautomisesta ja tipuista. Suunnittelin hommaavani hautomakoneen ja sitten hautoa tipuja niistä munista, joita olivat jääneet jäljelle edesmenneestä kanalaumasta. Yhdeltä tutulta olisi saanut hautomakoneen lainaksikin ja ajatus omassa mökissä kuoriutuvista piipertäjistä oli jotenkin niin hellyyttävä. Että näiden kanojen ja hyvätapaisen kukon elämä olisi jatkunut vielä tipujen muodossa ja olisi saanut katsella niiden elämää.

Mutta se sitten jäi, koska syksyllä ei olisi ollut paikkaa, minne kananuorikot laittaa. Olenhan edelleenkin vain tämmöinen kesäkananpitäjä. Eli hyvä sitten näinkin. Suloista on, että siellä paikassa mistä kesäkanat tulivat, on tämän kuolemantapauksen jälkeen alkanut joku kana hautomaan ja tipuja odotetaan. Harmittelin kettuasiaa erityisesti tämän 10-v tytön puolesta, jonka erityislemmikkejä kanat ovat, ja nyt sitten Jumala on järjestänyt sinne todennäköistä perheenlisäystä ja tulevaa tipuiloa tapauksen jälkeen. Ei tarvittu hautomakoneita siihen asiaan ja keinotekoisia yrityksiä. Idea oli kuitenkin itselle innostusta tuova ja auttoi pettymyksessä eteenpäin, vaikkei sitten toteutunutkaan. Munat on nyt paistettu ja syöty.

Tiput kanauraltani vielä puuttuvat. Näin paljon en ole niistä koskaan ennen haaveillutkaan kuin mitä nyt hetken ehti. Tavallisesti olen ajatellut, että jos sitten kenties joskus vielä olisi omia kanoja ympäri vuoden, niin sitten voisi nähdä hautovankin kanan ja tipuja. Tämä yllättävä kettutapahtuma heti alkukesästä sai miettimään ihan uudella lailla tipujen mahdollisuuksia näissäkin oloissa. Mutta kun ajatus ei saanut vihreää valoa, niin olen siihen jo aivan sopeutunut ja taas kanattomaankin elämään. Ei nyt onneksi ole kanojen varassa tämä elämä sentään. Tänne muistettavien asioiden kirjaan jää tämäkin tapahtuma. Olisiko Jumalalla jotakin muuta vielä varattuna tälle kesälle, kun tipunhoitoa ei tule olemaan ohjelmassa?  Enhän edes kunnolla olisi etukäteen osannut ajatella, millaiset olot tiput olisivat tarvinneet ja olisiko niitä ollut täällä edes mahdollisuutta kunnolla järjestää. Ja silti se tipulaatikko omassa kodissa oli vain niin hellyyttävä ajatus.. Olin jo kutsumassa myös ties kenenkin lapsia katselemaan tipuja. Vaikka itse olisin varmaan ollut paljon innostuneempi kuin kenenkään lapsi..

Heinäkuun alusta asti on jo eletty ilman tipuhaaveita eli ajatukset ovat kyllä kääntyneet ihan muualle, vaikka tässä kirjoittaessa niitä hetken vielä lämmittelinkin. Ja kaikenlaisille ajatuksille kyllä tilaa riittää, ehkä vähän liikaakin. Onhan tämä koronakesä kuitenkin vielä vähän erilainen kuin aiemmat kesät. Ei paljon erilainen, mutta vähän erilainen. Normaalistikin eläisin maatilan arkea, mutta ehkä sitten olisi kuitenkin joskus jotain extrajuttuja. Kuten vaikka lähikaupungin heinäkuinen kristillisen musiikin ”festivaali” ja sen siihen liittyvät jutut missä on ollut mukana. Nyt ei ole ollut mitään mitä odottaa ja mikä muuttaisi arkiset päivät. Mutta kyllä sitä arjessakin onneksi ihan riittävästi tapahtuu, että kyllä tämä näinkin menee.

Ja on sitten tilaa niille ajatuksille. Viime aikoina olen miettinyt muun muassa itsekkyyttä. Kuinka se kuitenkin niin paljon minussa vaikuttaa. Homman mietintä lähti tällä kertaa oikeastaan siitä, kun annoin eräälle yrittäjälle 10 euroa ylimääräistä pyydetyn hinnan lisäksi. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan sen jälkeen halusin kertoa muillekin, että olin ollut näin antelias. Rahatkin olivat maatalousyhtymä rahoja eivätkä suoraan omiani ja koko asian selitys oli pelkkää halua kertoa vain omasta ”hyvyydestä”. Myöhemmin kyllä vitsailtiin torvisoittokunnankin kutsumisesta paikalle liittyen Jeesuksen puheeseen:  ”Kun siis annan almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät teitä.”(Matt. 6:2). Vaikka ylimääräisen kympin antaminen tulikin mielestäni ihan vilpittömästä sydämestä, asian edelleen mainostaminen paljasti kyllä haluni olla hyvän ihmisen maineessa. Ja kun tätä hyvää maineen halua on ajatellut enemmän, sen kyllä löytää monista asioista. Toisaalta lukkona ja esteenä, kun ei halua tehdä asioita, missä tietää, että se romuttuu (kuten läheiset ihmissuhteet..) ja toisaalta epämääräisenä motiivina jollekin asioille, mitä sitten tekee ja kuitenkin väsyy, kun kaikki ei olekaan vaan pelkästä rakkaudesta nousevaa.

Haluaisin kyllä päästä irti tarpeesta olla ihmisten silmissä hyvä. Ettei tällaisen tarpeen tarvitsisi vaikuttaa valintoihini vaan uskaltaisi olla sitä mitä on. Armahdettu syntinen. Ei muita parempi eikä huonompi.

Olen täälläkin vuosien varrella kirjoittanut tunteesta ja kokemuksesta, että on kuoren sisällä. Tuntuu, että Jumala on pikkuhiljaa jotakin tehnyt, eikä kokemus ole enää vahva. Mutta en sano, että se olisi myöskään täysin poistunut. Edelleen koen tarvetta suojautua enemmän tai vähemmän seurasta riippuen ja tällainen hyvän ihmisen kulissi osa sitä. Sen vangiksi en kuitenkaan haluaisi jäädä, vaan toivon, että Jumalan armon hautomakone toimii edelleen ja Hänen elämänsä saa tilaa kasvaa. Ja miksei Hän jaksaisi, kun kerran on täynnä armoa ja totuutta eikä muuta olekaan. Armoa ja totuutta, niitä tässä kovasti edelleenkin tarvitaan. Syvemmälle ja syvemmälle.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Shokkiuutinen

Viime maanantaina, 22.6., se tapahtui. Menin aamupäivästä tervehtimään kanoja ja päästämään niitä vapaaksi häkistään. Normaalisti kanat tulivat häkin ovelle askeleeni kuullessaan odottamaan astelemistaan päivän ajaksi laajempaan reviiriin. Tuona aamuna ovella ei ollut yksikään. Huhuilin kanoja ja menin häkkiin kurkistelemaan pensaiden alle jos jostain syystä olisivat piiloutuneet sinne. Ei ketään missään eikä mitään ääntä. Sisäkatoksen oven suulla oli oudosti muutama höyhen.

Menin sisään ja orsi- ja munintapesien puolella vastassa oli traaginen näky. Höyheniä pöllynneenä yltympäri ja maassa kolme kuollutta kanaa. Soittelin tukijoukkoja paikalle ja tutustuimme tarkemmin tilanteeseen. Kukkoa ja Kermaa ei löytynyt mistään. Häkin alle oli kaivettu kuoppa ja joitain Kerman höyheniä löytyi vähän kauempaa. Kukosta jäi vain muutama pyrstösulka.

Kettuun en ole osannut varautua. Niitä ei ole täällä näkynyt ja useampi kanakesä on jo takanapäin. Häkin reuna on ollut maantasalla, mutta kettua varten verkkoa pitäisi ilmeisesti olla vielä maankin alla, ettei kaivautuminen olisi mahdollista. Kanojen orsi oli myös sen verran matalalla, etteivät ole voineet paeta ylöspäin. Kaikki kanat menivät. Kukko ja Kerma ketun takeawayna, Riinissä oli pieni haava, Histaminissä ja Merissä ei näkynyt mitään ulkoisia jälkiä. Kenties ovat kuolleet kauhusta tai lyöneet itsensä säntäilessään.

On edelleenkin vähän surumielinen olo tästä. Vähän vaikea uskoa että tällaista oikeasti nyt sitten tapahtui. Hieno kukkoni päätyi ketun suuhun varmasti ensimmäisenä puolustaessaan laumaansa. Mutta kaikki ne on yllätetty orrelta nukkumasta, kun siellä ”orsihuoneessa” kaikki kuolleetkin olivat. Riini, Histamini ja Meri haudattiin pian löytymisensä jälkeen.

On haikea olo omasta puolestani, mutta myös 10-v tytön puolesta, jonka kanoja nämä olivat. Ja jonka lempikana Meri meni tässä mukana. Kanat ehtivät olla vain vajaa kolme viikkoa, kun kanakausi jo päättyi näin dramaattisella tavalla. Hyviä puolia oli kai se, ettei jäljelle jäänyt jotain henkitoreissaan olevaa raadeltua, joka olisi pitänyt vielä itse lopettaa. Olen myös ihan tyytyväinen että kettu vei kukon, koska sen näkeminen kuolleena olisi ollut minulle kovin ikävää.

Olen rukoillut kanoille varjelusta ja sitten kävi näin. Miksei Jumala varjellut kanoja? Näitäkin kysymyksiä on ollut. Mutta myös usko siihen että kaikella on tarkoituksensa eikä mikään tapahdu Jumalan sallimatta. Olen pelännyt, että kanoille tapahtuu jotain - että vaikka haukka nappaa jonkun yhden, kun ovat ulkoilemassa. Vaikka pahin mahdollinen nyt tapahtui, ei se sitten kuitenkaan ollut niin kamalaa. Surussa on jotain siunattua eikä itsesyytös ole juurikaan tullut vieraaksi. Vaikka häkeistä onkin vielä oppimista.

Toisaalta surullista ja toisaalta ne olivat vain kanoja. Vaikka kukko olikin pari kertaa sylissäni, mikään kana ei myöskään ollut semmoinen samanlainen lemmikkikana itselle kuin toissavuoden Kanatuinen.

Suru on hyvää ja rauhoittavaa. Surullinen voi saada lohdutuksen. Ja kuitenkaan en ole tätä menetystä itkenyt, niin iso se ei ole ollut. Tuntuu tyhmältäkin verrata viiden lainakanan menetystä Jobin todellisiin omaisuuden ja lapsien menetyksiin, mutta kaiketi hänen asennetta voi opetella pienissäkin asioissa: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) ja ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan myös pahaa?” (Job. 2:10)

Turmapäivän iltana sain uudenlaisen ajatuksen seuraavista kana-askelista ja innostuin kyllä oikein kovasti. Niin paljon että surumielisyys kääntyi aivan kokonaan pois, kun olin hetken aivan lentoon lähdössä tästä uudesta ajatuksesta.  Ajatus on kuitenkin sellainen, että sitäkään en pysty yksin toteuttamaan ja on muiden päätäntävallassa toteutuuko juttu. Eli asia on Jumalan kädessä ja luotan, että Hän avaa muidenkin mielen, jos on Hänen tarkoituksensa ja aikataulunsa, että tämä kuvio toteutuu. Ja jos ei, niin oikein hyvä niinkin. Nähtäväksi siis jää, oliko kanakausi nro 5 tässä, vai vieläkö se jatkuu jonkinlaisin kääntein. Ensi viikolla pitäisi selvitä saako ajatus vihreää vai punaista valoa.

Muuten on ollut hyviä päiviä. Vaikka kasvit pelloilla eivät tykkää helteistä ja sato on jo osumansa saanut kuivuudesta, itse on kuitenkin helteistä nauttinut. Kesävieraslampaat tulivat reilu viikko sitten ja niitä on käyty siskonlasten kanssa rapsuttelemassa. Jokiuintia on harrastettu monta kertaa päivässä ja meressäkin olen ollut pari kertaa jo. Trooppinen lämpö tuntuu mukavalta, vaikka viilennystä ja sadettakin jo kaivattaisiin. Olen kiitollinen, ettei tarvitse olla kerrostalon 30 asteessa, mökissä ollaan vasta 26 asteen sisälämpötilassa. Ja jokapäiväinen skyperaamattupiiri jatkuu edelleen, mikä on suorastaan ihmeellistä.

Tällaisissa tunnelmissa siis näin alkavaan viikonloppuun tällä kertaa. Siunauksin!

”Herra siunatkoon sinua Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.”(Ps. 134:3)

Kanakausi nro 5

Kukkokiekuu! Kekki Kakkonen on täällä. Sama hieno kukko kuin kaksi vuotta sitten. Kanoja on 4, joista yksi, Kerma, on tuttu kahden vuoden takaa. Uusia tuttavuuksia ovat sitten Riini, Histamini ja Merikotka-Sofia (tuttavallisemmin Meri).

                                      (Kekki Kakkonen, Histamini, Riini, Meri, Kerma)

Oikein kivaa taas kanastella. Lauma on ollut täällä jo 10 vuorokautta. Tällä kertaa häkki on ollut pitävä, harakoita ei ole päässyt munarosvoiksi ja alku on ollut muutenkin rauhallinen parin vuoden takaiseen verrattuna. Parina päivänä olen päästänyt munijat jo suurempaa vapauteen astelemaan pitkin pihaa. Tuntuu aivan kuin jollain olisi kananmuistissaan tietoa siitä että paikka on entuudestaan tuttu, kun käppäilyä on harrastettu heti alkuunsa hyvin laajalla reviirillä.

Tämän vuoden laumasta sylikanaksi olen saanut yllättäen itsensä kukon. Kyllä sekin pakoon yrittää kun tajuaa kiinniottoaikeet, mutta sen jälkeen kun päätyy syliin, pysyy se siinä käsittämättömän tyytyväisenä eikä yhtään pyristele pois. Olen istuskellut keinussa kukko sylissä ja se vain nauttii silityksestä silmän kiinni ja näyttää nukahtavan turvallisessa olossa. Pari vuotta sitten taisin pitää kukkoa sylissä vain muutaman kerran ja silloin se oli kovasti jännittyneen oloinen. Jotakin on tapahtunut kukon sisäisessä maailmassa parissa vuodessa. Kanojen omistajan 10 v tyttö on tainnut pitää Kekki Kakkosta sylissä useammankin kerran tässä välissä, kun siitä on tullut niin ihmisläheinen.

Kanakausi nro 5 on alkanut. Byrokratian suhteen toivoisin olevani vielä kanakausissa 2008-2010, koska niin paljon on muuttunut tuosta ajasta. Silloin oli vaikeaa löytää tietoa kotikananpidosta mistään ja nyt pelkästään Ruokaviraston sivuilta löytyy oma muistilista kesäkanojen pitäjille. Täynnä ohjeita mm. siitä kuinka munia ei saa edes antaa tutuille ilman salmonellavalvontaa ja kuinka lihaa sisältäviä ruuantähteitä ei saa antaa kanoille. Lisäksi tietysti pitopaikka pitää rekisteröidä kuntaan. Katsotaan kuinka näiden ohjeiden kanssa selvitään. Ilmeisesti matojen ja koppakuoriaisten kaivaminen ja syöminen on kanoille edelleen sallittua vaikka lihamakaronilaatikko ei ole..? Tätä logiikkaa alkaa olla jo vähän vaikea ymmärtää näin maalaisjärjellä, mutta kai siellä joku pointti sitten on. Eläintautien leviämisen riskistä tässä asiassa puhutaan.

Itse olen asustellut jo kaksi viikkoa mökissä ja tavallaan kotiutunut tänne. Kesäkuun alku on ollut niin lämmin ja kaunis. On ollut ihanaa aloittaa päiviä lenkkeilyillä ja ulkoaamiaisilla maalaismaisemassa. Päivissä on omat raskaat elementtinsä, mutta sitten on paljon hienojakin asioita, joten tasapaino on säilynyt. Välillä masentaa ja välillä on taas suuri kiitollisuus. Vihreyden ja vehreyden keskellä on ainakin hyvä olla.

Kohta 3 kuukautta jatkunut joka-aamuinen Raamattu- ja rukouspiiri on ollut hyvä lisä päiviin. On hyvin mielenkiintoista nähdä tuleeko Jumala vielä avaamaan jotakin oikeasti uutta sen kautta vai onko se vain yksi ohimenevä vaihe korona-ajan keskellä. Oli niin tai näin, olen siitä piiristä kiitollinen. Omassa arjessa alkoi myös taas ihan livenä kokoontuva Raamattupiiri, mikä edelleen muistuttaa siitä kiitollisuudesta, että koronasta päästiin ainakin toistaiseksi niin vähällä Suomessa. Viimeksi kertomani taloyhtiön tilanne jatkuu entisellään, eli olen edelleen pj ja rukoilen Jumalalta viisautta ja sydäntä hoitaa hommaa tarvittavan ajan.

Tästä tuli nyt tämmöinen kana-ajan aloituspäivitys ja on vaikea saada nyt kirjoitettua mitään muuta. Mielessä pyörii milloin mikäkin asia ja on vain hyvä päivittäin saada opetella luottamaan Jumalaan kaikissa asioissa ilman omia yrityksiä.

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Sananl. 3:5-6)

”Vie minun sieluni ulos vankeudesta kiittämään sinun nimeäsi. Vanhurskaat kokoontuvat ympärilleni, kun sinä teet minulle hyvin.” (Ps. 142:8)

Maallemuutto

Aivan superhyperihanan kaunis helluntaipäivä. Täällä mökillä ja luonnon helmassa. Eilen keräilin tarvittavia tavaroita ja tein muuttoni kerrostalosta maalle. Tuntuu oikein hyvältä olla taas täällä pitkästä aikaa. Nautin kovasti siitä että saa ovesta astua suoraan ruohikolle ja omaan pihaan. Vaikka kerrostaloni on rauhallinen, täällä äänimaailma on vielä jotakin syvempää rauhaa. Kerrostaloasunnossani lämpötila nousee myös helposti muutaman lämpimän päivän jälkeen 27-28 asteeseen ja helteellä 29:ään. Jotenkin tuntuu kivalta tämä mökin viileämpi ilmakin silloin. Ja hyvin kiitollinen olen siitä, että keväällä saatiin tehtyä se homekorjaus. Ilman muutaman päivän vuokralaisasujaa ei olisi sitä ongelmaa lähdetty kunnolla etsimään. Aikaisempina kesinä ikkunoissa kulkeneita tupajumeja ei enää näy ja sisäilman pitäisi olla paljon parempi. Vaikka siis itse henkilökohtaisesti en ole aiemminkaan huomannut mitään.

Kesäkuun alku tuo mukanaan jotakin ”paluuta normaaliin”. Raamattupiiri alkaa taas kokoontua ja ensi viikolla on myös keväältä lykkääntynyt taloyhtiön yhtiökokous. Kokoontumiset lisääntyvät. Toisaalta se on hienoa ja toisaalta tuo mukanaan taas oman stressinsä. Minulle ei ole ollut minkäänlainen ongelma, ettei ole ollut mitään kokoontumisia viimeisen 2,5 kk:n aikana. (Tai no, tekninen lautakunta on kyllä ollut.) Introvertti ei massatapahtumia näytä kaipaavaan. On joitain ihmisiä, keitä olisi ollut mukava nähdä ja ei ole nähnyt (terkkuja mm. mökin entisille asukkaille J), mutta semmoista että monta ihmistä (esim yli 5) kokoontuu, niin en ole kaivannut. On ollut ihmeellisen kivaa, kun ei ole pitkään aikaan tarvinnut jännittää sosiaalisia tilanteita, olla vaivaantunut kun ei ole mitään sanottavaa ja sivustaseuraajana kuunnella toisten jutteluita. Minua tuskin haittaisi, vaikka yli 10 hengen tilaisuuksien kieltäminen jäisi pysyväksi tilaksi. Mutta joo, on se hienoa, että tautitilanne on Suomessa niin hyvä, että rajoituksia voidaan purkaa. Kyllä siitä on kiitollinen olo. Samalla on oppinut jotain itsestään. Ei se ole niin vaarallista vaikka isommissa porukoissa olisikin öönä aapisen laidassa. Suurimmaksi osaksi elämä on kuitenkin jotain muuta kuin niitä isoja tilaisuuksia. Välillä voi käydä olemassa öö jossakin ja sitten saa taas olla itsekseen tai pienemmissä yhteyksissä.

10 viikon ajan ollaan joka päivä skypessä kokoonnuttu lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Tämä yhteys taitaa jatkua vielä jonkun aikaa. Yksi syy on, että osallistujista noin puolet on ruotsinsuomalaisia ja Ruotsin virustilanne on paljon huonompi kuin täällä. Siinä on hyvä syy jatkaa piiriä, vaikka täällä voitaisiinkin kokoontua jo normaalisti.

Tänään tässä aamupiirissä luettiin mm. 1. Samuelin kirjan 17 luku, jossa Daavid kohtaa valtavankokoisen filistealaisen kaksintaistelija Goljatin. Ennen taistelua nuorelle Daavidille puettiin kuningas Saulin varusteet: haarniska, kypärä ja miekka, mutta Saulin sota-asusteissa Daavid ei kyennyt edes kävelemään, koska ei ollut tottunut sellaisiin. Vihollista vastaan Daavid lähti sitten oman linkonsa, sauvansa ja paimenlaukkunsa kanssa. Jumalan avulla tuli suuri voitto ilman ihmistekoisia sotavarusteita. Teksti sopii hyvin helluntaihin, kun saadaan uskoa että voitot tulevat Jumalan Pyhän Hengen voimasta ja Sanan vaikutuksesta, ei omilla avuilla ja varsinkaan toisten toimintaa matkien eli Saulin varusteisiin pukeutuen.

Ensi viikolla on tosiaan tulossa tilanteita, missä helposti tekisi mieli yrittää peittää omaa heikkoutta jollakin ulkoiselle vahvuudella. Sillä kuorella, mihin niin helposti ja suorastaan automaattisesti sujahtaa. Koen tämän koronarajoitusajan olleet jotakin sellaista aikaa, että on ehkä vähän saanut kuoriutua jostakin. Olla turvassa omissa oloissa. Ei haluaisi mennä jälleen ”raadeltavaksi” ja taistelujen tuoksintaan. Daavidin tilanne muistuttaa kuitenkin siitä, että voitot kuitenkin tulevat kun menee omana itsenään ja luottaen Jumalan suojelukseen.

Olen ollut kerrostalossa taloyhtiön puheenjohtaja nyt 7 vuotta. Viimeisen vuoden aikana on ilmaantunut ihmissuhdehaasteita ja mietin, voisiko aikani tätä tehtävää olla nyt täynnä. Odotukset puheenjohtajaa ja taloyhtiön toimintaa kohtaan ovat lisääntyneet kovasti eikä minulla ole energiaa millekään ”uudelle tasolle”. Toivon ja rukoilen, että voisin päästä pois hallituksesta, jos nykyinen toimintataso ei riitä. Taloyhtiö on kuitenkin niin pieni, ettei ole itsestään selvää, että tarpeeksi monta löytyy hallitukseen ilman minua, kun suuri osa kieltäytyy ikäänsä vedoten. Nähtäväksi jää, mitä ensi viikon yhtiökokouksessa tapahtuu. Toivon kuitenkin, että sinnekin saisin mennä omana heikkona itsenäni eikä tarvitsisi yrittää olla joku muu.

Kerrostalo ja sen asiat ovat nyt ainakin poissa silmistä, vaikkei ihan kokonaan pois mielestä. Nyt viltti nurmikolle ja voikukkien keskelle lekottelemaan. Täällä maalla ei kukaan näe niistäkään vaivaa..

”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat. Eivät ne tee työtä eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.” (Matt. 6:28-29)

Kylvön jälkeinen masennus

Vähän ehkä hassu olo, ajantaju on sekaisin. Kylvöt tulivat valmiiksi meillä ennätysaikaisin, jo 6.5. En ehtinyt edes stressata, kun ne olivat jo ohi. Koivu on vasta pienellä hiirenkorvalla, sää melko viileää ja koululaiset menivät pari päivää sitten kouluun 8 viikon etäopetuksen jälkeen. Lumettoman talven jälkeen tuntuu, että kevättä on ollut ilmassa jo todella kauan ja silti kesääkään ei nyt jostain syystä osaa odottaa samalla lailla kuin ennen. Ehkä siksi, ettei kesäksi ole toistaiseksi tiedossa yhtään mitään. Tosin ei siinäkään mitään uutta minulle ole ja on se silti aina päivä kerrallaan tullut.

Tänä vuonna oli ehkä vähän sellainen kylvöjen jälkeinen masennus. Oikeastaan koko korona-ajan olen kuitenkin jotenkin odottanut ja valmistellut pikku hiljaa kylvöihin liittyviä asioita. Vaikkei niin superaktiivisesti, niin silti se on ollut sellainen konkreettinen asia mitä on odottanut. Sitten se oli ja meni ja nyt on sitten vähän että mitäs nyt? Koronauutisetkaan eivät enää täytä samalla lailla mieltä kuin epidemian alussa ja ajatusmaailma jotenkin palaa ”normaaliin”. Ja se normaali on sitten kumppaninkaipuuta ja muuta perusvellontaa, mikä on vähän raskasta ja rasittavaa. Sama yksinäisyyslevy alkaa niin helposti pyöriä, kun en ole muuta ajateltavaa. Kunnon koronapläjäys antoi hetkeksi muuta mietittävää, mutta kyllä nyt taas alkaa olla hyvin perussettiä ja pientä melankoliaa mieli täynnä. Itse olen myös elänyt paikkakunnalla, jossa diagnosoituja koronatartuntoja on tähän mennessä ollut 0-4 eli ”ei mitään”. Läheisessä isommassa naapurikaupungissa tapauksia on 18. On hyvin kiitollinen olo, että näin vähällä on omalla alueella päästy tähän mennessä. Oman tuttavapiirin ainoa koronan sairastanut asuu Italiassa. Epidemian alussa maalatut ja muualla kovasti toteutuneetkin uhkakuvat ylipursuavista sairaaloista ja kesken loppuvista tehohoitopaikoista jäivät Suomessa tältä keväältä toteutumatta, kiitos Herralle siitä. Ja nyt siis on mieli jo kääntynyt vähän muunlaisiin asioihin.

Oma uupuminen aikanaan palkkatyössä teki sen, että olen ollut hyvin varovainen mihinkään uusiin sidonnaisuuksiin lähtemisessä. Hyvin vähäiset voimavarani tulivat niin tutuiksi. Kovin montaa vapaaehtoisjuttua ei siis ole kertynytkään, mutta nyt kun ne muutamat pienetkin jutut ovat olleet tauolla, huomaan, ettei ole valtavaa intoa niihinkään palaamisesta. Tämä tuntuu vähän surulliselta, kun ei tosiaan haluaisi pakottaa itseään mihinkään. Näissä asioissa odotan Jumalan järjestelyjä. Ennen koronaa en ollut kokenut niitä juurikaan raskaina tai ehkä vain vähän, mutta nyt tauon aikana juuri negatiiviset puolet ovat nousseet enemmän mieleen vaikka positiivisiakin on paljon ollut. Olen vähän ihmeissäni näiden asioiden suhteen ja tuntuu oudolta, että jotkut asiat pitäisi tauon jälkeen aloittaa vanhalta pohjalta aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toki on mahdollista, että Jumala antaa niihin uuden voiman sitten kun aika on.

Ensimmäinen kesäkuuta rajoitukset loppuvat. Silloin saa taas tepastella vapaana. Kanat nimittäin. Kanoille tällainen karanteeniaika on hyvin tuttua. Kanat ovat lintuinfluenssan pelon takia karanteenissa joka vuosi 1.3.—31.5. eli ne eivät saa kuljeskella pihoissa vapaana, vaan niiden on oltava ainakin häkissä, jonka verkon silmäkoko saa olla enintään 2,5 cm. Meillä ei näin tiheäverkkoista häkkiä ole ollut, joten kesäkana-asiat ovat voineet alkaa aikaisintaan 1.6. Veikkaan että aina moni harrastekananpitäjä rikkoo näitä määräyksiä, koska ihanat kevätpäivät vain houkuttelevat niin paljon päästämään kuopsuttajat vapaaksi jo aikaisemmin. Ja ehkä joku on autuaan tietämätön koko maa- ja metsätalousministeriön asetuksesta. Lintuinfluenssatapauksia ei myöskään ole juuri minään keväänä havaittu ja poliiseillakin taitaa olla parempaa tekemistä kuin kiertää etsimässä keväällä vapaasti kuopsuttavia kanoja. Mutta tällainenkin asetus on annettu ja Raamatussakin kehotetaan olemaan esivallalle alamainen, niin ei sitten haaveilla kuopsuttajista ennen kesäkuun alkua.

Eli onhan minulla sitten jotain kesäsuunnitelmia. Kotkot ja määmää. Viime vuonna kanat jäivät tulematta, kun niiden jalkavaivat alkoivat. Katsotaan miten tämä vuosi menee. Kesävieraslampaista on alustavasti sovittu, mutta niidenkin tuloon menee vielä ainakin noin kuukausi.

Tyhjä olo on ollut ennenkin. Se ei ole vaarallista, vaan sitten kuitenkin ihan hyvä. Tyhjä voi täyttyä. Jumala voi luoda tyhjästä. Jotain puhdistusta ja uudistuksia niin kovasti kaipaa. Kuitenkaan niihin ei ollenkaan pysty itse. Vain Jumalan Henki pääsee sydämen syvyyksiin. En oikein osaa muuta kuin odottaa.

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta.” (Ps. 42:6)

TOUKOkuu

Kylvöaika on alkanut. Tänä vuonna 29.4., mikä on aikaisinta meillä koskaan. (Viime vuonna alkoi 30.4., ettei nyt niin radikaalisti aikaisemmin.) Aikainen aloitus tuntuu hyvältä ja sopii minulle. Ei ehdi stressata niin paljon, kun homma onkin sitten yhtäkkiä jo hyvässä vauhdissa. Korona-aika on tuonut tähänkin oman lisänsä, mikä itse asiassa helpottaa kovasti siinä mitä yleensä olen stressannut. Nyt on helpompi olla vain kiitollinen siitä, että ylipäänsä jotain tapahtuu eikä sitten niin paljon ahdistua ”tyylipisteistä” tai niiden puutteesta.

Maatalousalojen toimijat lähettelivät aiemmin viestejä kuinka tiloilla pitää varautua siihen, että moni olisi kylvöaikana sairaana. Viranomaisetkin ennustelivat aikanaan epidemian huippua toukokuulle, ja silloin tosiaan jännitti ajatus, jos ”kaikki” ovatkin sairaana juuri kylvöaikaan. Tämän ajankohdan suhteen tilanne näyttää nyt paljon paremmalta. Omista melko pienistä kylvöistä kolmasosa on jo tehty ja kaikki toimijat ovat olleet ainakin koronan suhteen terveitä. Muut perinteiset kylvöaikasählingit ja -ahdistukset tuntuvat sitten pienemmiltä tässä kontektissa. 73-vuotias kylvöajaksi töihin tullut työntekijämme viettää lounastuntinsa mökissä omissa oloissaan ja siinä ne suurimmat muutokset edellisiin vuosiin taitaa ollakin. 84-vuotias isäni oli jossain vaiheessa sitä mieltä, että hän ei taida enää jaksaa pellolle mennä. Joku virtapiikki on kuitenkin taas iskenyt ja traktorissa hänet on kuitenkin nähty. Itse olen traktoria ajanut toistaiseksi vain 100 metriä eli hyvin menee.

On siis kiitollinen olo omasta ja ylipäätään maanviljelijöiden puolesta, että kevään viljelytyöt sujuvat ilman jotain kauheaa tautiaaltoa tähän aikaan. Oma näköalani maatalouteen on ollut vilja- ja kotieläintilapainotteinen enkä taida tuntea henkilökohtaisesti ketään, jolla olisi ulkomaista kausityövoimaa työntekijöinä ja nyt ongelma sen puutteen takia. Vilja- ja kotieläintilat kun toimivat yleensä oman perheen voimin tai hyvin pienellä palkatulla väellä. Itsellekin on ollut nyt uutisia seuratessa yllätys, että puutarhapuolella kausityövoimaa ulkomailta on tullut aiemmin niinkin paljon kuin 16000 henkeä.

Taloudelliset myllerrykset ovat valtaisia, enkä kuvittele, ettei vaikutuksia maatalouteenkin tulisi jossain vaiheessa esimerkiksi EU-tukien muutosten myötä. Muutospaineet ovat olleet isot niihin jo tätä ennenkin, saatikka nyt, kun valtiot velkaantuvat hurjasti entisestään. Mutta päivä kerrallaan otetaan vastaan mitä tulee ja nähtäväksi jää, millaiseen aikaan olemme matkaamassa. Maan kanssa toimimisessa on kuitenkin aina jonkun ”ikiaikaisen” äärellä. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22) Siemenen itäminen ja kasvaminen on jokavuotinen ihme, jota jokainen sormensa tai kylvökoneensa multaan laittava saa ihmetellä. Siinä hetkeksi maailman muutokset unohtuvat, kun siemen itää samoin kuin tuhansia vuosia aikaisemmin. ”Iisak kylvi siinä maassa” (1. Moos 26:12) eli samat puuhat 4000 vuotta sitten. Siemeniä ei voi kukaan missään tehtaassa tuottaa, vaan aina ollaan Jumalan luomien geenien varassa, jotka jalostuksella ovat saaneetkin muodoikseen erilaisia lajikkeita. Iisakin kylvösiemen elää leivissämme edelleen.

Raamattua parjataan vanhentuneeksi, mutta sen on kaikkea muuta. Se on kestävää ja yhtä tuoretta ravintoa tänään ihmiselle, kuin olivat Iisakin vastapaistetut leivät 4000 vuotta sitten. En ole tainnut koskaan kuulla kenenkään sanovan syömistä vanhanaikaiseksi asiaksi, vaikka sitä samaa on harrastettu jo tuhansia vuosia. Jumalan Sanan ikiaikainen tuoreus on samanlaista ja yhtä välttämätöntä Elämälle Jumalan yhteydessä.

Siunattuja kevätpäiviä!

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.””(Jer. 6:16)

Vähemmän ikiaikaista rakeistettua kanankakkaa.