Lopussa ja alussa

On harmaata ja tihkusateista. Semmoinen ilma, että on helppo olla rauhallinen. Ja surrakin. Ja viettää hautajaisia. Kanojen hengettömät ruumiit ovat tässä pussissa matkalla maan uumeniin (sain hautajaisluvan). Astelin pellolla hautajaissaatossa traktorin perässä, jonka kauhassa kanat olivat viimeisellä matkallaan.

Perheen kesken lopettaminen hoidettiin. Kyllä se kaikella lailla hyvin meni. Nyt on sitten hiljainen piha. Viimeisen kukkokiekuut ovat kaikuneet. Syksy. Häkkikin jo tyhjennettiin ja laitettiin talviteloilleen. Kuusi munaa tuli vielä aamulla. Kanakausi on ohi.

Voisin kirjoittaa kaikista tämänkin päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista vaikka kuinka paljon. Erityisesti siitä, mitä minulle tarkoitti se, että oltiin tässä asiassa perheen kesken, eikä ollut muita ihmisiä mukana. Perheeseen liittyvistä asioista ja vaikeuksista on kuitenkin kauhean vaikea kirjoittaa julkisesti. Tavallaan ne liittyvät ja vaikuttavat minuun valtavan paljon. Toisaalta kyse on kuitenkin myös toisten ihmisten yksityisasioista, joista en kuitenkaan julkisesti voi kaikkea kirjoittaa. Tämän takia kaikki perheiden vaikeuksiin liittyvät asiat ovatkin niin vaikeita. Niistä on kaikkein vaikein puhua ja niitä on toisten niin helppo joko vähätellä tai sitten kauhistella. Kukaan muu kun ei ole täysin samanlaista kokenut.

Luin eilen Tor G. Spiikin kirjaa ”Häpeän lapset”. Sieltä oli niin helppo löytää itsensä ja perheen toimintamallit. Vaikka oman itsensä häpeäminen tuntuu joskus sellaiselta, että tällaista ei ole kellään muulla, niin on sitten kuitenkin helpottavaa lukea, että kyllä sellaista muillakin on, jos kerran aiheesta on kirjojakin kirjoitettu. Syvällä oleva häpeä omasta itsestä on ollut suurimpia elämääni rajoittavia tekijöitä. Ei sitä tässä tietokoneella huomaa, mutta muiden ihmisten joukossa se sitten jyllää ja rajoittaa. Häpeän lapset -kirjassa kuvataan ”häpeäihmisen” tunnusmerkkejä, jotka kyllä soveltuvat edelleen tai aiemmin ovat soveltuneet minuun erittäin hyvin: Kontrolli, Ulkopuolisuudentunne, Itsensä hyväksymättömyys, itsesyytökset ja itseviha, Kielteinen asenne omien käsien tuotoksia kohtaan, Hyväksynnän hakeminen, Täydellisyyden tavoittelu, Alemmuudentunne ja jännittäminen, Häpeäpersoonan ja tunteiden paljastumisen pelko, Vaikeus toimia ryhmässä, Pelko osallistua yhteiseen toimintaan, Kyvyttömyys viedä tehtäviä päätökseen, Pelko siitä että jotain kielteistä tapahtuu, Alituinen varuillaan ja valmiustilassa olo, Kyvyttömyys ottaa vastaan lahjoja tai omistaa mitään, Keholliset häpeän viestit, Ristiriitaiset sanalliset viestit, Kyvyttömyys puolustaa omia oikeuksiaan, Kyvyttömyys ymmärtää omia tarpeitaan tai loukattuja tunteitaan, Kyvyttömyys ottaa vastaan apua tai tukea, Vaikeus luoda pysyvää suhdetta terapeuttiin tai muuhun auttajaan, Vaikeus hyväksyä ennustetta pitkästä toipumisesta, Perusteeton katkeruus, Riippuvuudet, Sisäistetty suorittaminen.

Kirjassa kuvaillaan minkälaiset perheen toimintamallit pyörittävät sukupolvelta toiselle häpeäkäyttäytymisen mallia. Vaikeneminen edesauttaa salaisuuksien pysymistä ja etenemistä seuraavalle sukupolvelle. Kun valhe ”on hävettävää kertoa näistä asioista” on niin vahvana mielessä.

Olen edelleen prosessissa ja uskon, että Jumala hoitaa tätäkin asiaa minussa. Auttaa antamaan anteeksi, rakastamaan ja viemään vapauteen näissä asioissa. Kaikki nuo ylläluetellut tunnusmerkit ovat olleet totta kohdallani, mutta kaikki eivät ole enää totta tai ne ovat lieventyneet selvästi. Kuitenkin niistä moni on jossain määrin totta edelleen. Kyllä minä kuitenkin edelleen häpeän itseäni ja se aiheuttaa monenmoista.

Kai sitä on aina jotenkin toivonut, että jostain vain tulisi joku uljas prinssi valkoisella ratsullaan ja pelastaisi minut tästä häpeästäni. Aivan kuin se lähtisi tuosta vain, jos joku osoittaisi vähän huomiota ja välittämistä. Se olisi kuitenkin tällä tyylillä vain loputon ihmis- ja tunneriippuvuuden tie. Uskon kuitenkin, että elämääni on jo laukannut valkoinen ratsu. Hän, jolla todella on kaikki mahdollisuudet vapauttaa minut häpeästäni ja joka sitä on jo niin paljon viimeisen vuodenkin aikana tehnyt. Raamattu kertoo tästä valkoisen hevosen ratsastajasta: ”Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa. Ja hänen silmänsä olivat niin kuin tulen liekit, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja hänellä oli yllään vereen kastettu vaippa, ja nimi, jolla Häntä kutsutaan, on Jumalan Sana. Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: ”Kuningasten Kuningas ja herrain Herra.” (Ilm. 19: 11-13,16) Jeesus tietää miten tämä häpeän vyyhti on elämääni syntynyt, kun en itse sitä edes kunnolla tiedä. Hän voi sen myös purkaa pois, mutta se tosiaan on tapahtunut vähitellen eikä kertaheitolla.

Kanat on kuopattu, mutta minä jatkan elämääni näistä lähtökohdista missä nyt ollaan. Pienin askelin eikä liikoja kuvitellen. Jos nyt vaikka aloittaisi sillä, että lukisi tuon Häpeän lapset -kirjan loppuun asti.

Tapaamisiin elävässä elämässä!

Anna

P.S. Saatan vielä kirjoitella tänne, vaikkei kanoja olekaan. Katsotaan, ei voi tietää. Mutta kun lähden pois kesäpaikkakunnalta aika pian, niin kirjoittamisaikaa tulee kuitenkin olemaan paljon vähemmän taas jatkossa.

Ihan tappoo

Tää on vaan fiilis. Ketään ei ole tapettu. Ei vieläkään. Ei ole yhtään mennyt minun toivomallani tavalla tämä asia. Olen kysynyt kolmelta ihmiseltä, että voisiko tulla auttamaan kanojen lopettamisessa, mutta jokaisella on ollut omat syynsä kieltäytymiseen. Olisin toivonut saavani sellaiset apujoukot, ettei minun olisi tarvinnut olla itse mukana. Olen öisin herännyt mielessäni pyörittämään mielikuvia siitä, kuinka joudun olemaan hommassa mukana. Mieli on vaihdellut ihan kamalasti. Välillä olen suhtautunut asiaan ihan reippaasti, välillä en meinaa kestää ajatusta mukana olemisesta. Ja kaikkea siltä väliltä.

Eilisiltana olin todella mielenkiintoisessa hengellisessä tilaisuudessa. Israelilainen mies kertoi evankelioinnista Israelissa ja kannusti kaikkia lyhyille tai pidemmille visiiteille järjestettyihin katuaktioihin Israeliin. Paikalliset joutuvat elämään jatkuvassa terrorismin ja sodan pelossa, sekä ahdistuksessa siitä, että tietyllä tavalla koko maailma on kääntämässä ja vuosituhansien varrella kääntänyt juutalaisille selkänsä. Tilaisuudessa rohkaistiin lähtemään Israeliin ja kertomaan siellä paikallisille, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät heistä sekä kiittämään ihan kadun ihmisiä juutalaisesta kansasta, jota ilman ei olisi koko maailman Vapahtajaa, Jeesusta eikä Raamattua (Vaikka tietysti varsinainen kiitos kuuluu Jumalalle, joka asian on näin suunnitellut).  Juutalaisetkin tarvitsevat pelastuakseen Jeesusta, joten myös heille täytyy kertoa hänestä ja osoittaa tuon kansan tavallisille ihmisille välittämistä ja Jumalan rakkautta. Jeesuksesta, Jeshuasta, tulee kertoa heille Raamatun termein ja Vanhaa Testamenttia apuna käyttäen, eikä pidä höpistä mitään mistään joulukuusista ja piispoista tai kirkkotraditioista ym. asioista, jotka eivät ole Raamatusta lähtöisin.

Yritin siis kuunnella yllä mainittua asiaa ja normaalitilassa olisin varmaan ollut siitä paljon kiinnostuneempi, mutta nyt olin jotenkin aivan turtana. Mielessäni pyörivät vain maalliset murheet. Kanojen lopettaminen. Että miten se menee ja saanko mistään apua ja ketä pitäisi kysyä. Lisäksi tilaisuudessa oli eräs henkilö, jonka kanssa olisin halunnut paremmin jutella koko kesän ajan, mutta koskaan siihen ei tullut mahdollisuutta. Tämäkin ilta meni vain moikkauksella. Ja sitten oli kamala fiilis siitäkin. Lähtiessäni vain itkin ja tuntui että kaikki on mennyt aivan pilalle. Edes normaalisti huippuinnostava asia, juutalaisten evankeliointi, ei innostanut, kun tämä yksinäisyys tuntuu niin ylivoimaiselta ja kanatkin kaatuvat päälle.

Juutalaisten evankelioinnissa yksi ajatus on, että he alkavat kaivata Jeesuksen puoleen, kun tajuavat kuinka muut eli pakanakansat iloitsevat Israelin Jumalasta ja Hänen Pojastaan eli Messiaasta Jeshuasta (Jeesus hepreaksi). Itse taas haaveilen vielä näkeväni sellaisen ajan, että Jeesuksen aikaansaama uskovien välinen rakkaus ja välittäminen toisistaan arjessa on niin suurta, että se herättää kateutta myös muissa ihmisissä, muutkin alkavat ihmetellä mistä tuollainen rakkaus on lähtöisin ja haluavat tulla siitä osallisiksi. Mutta mitkä sitten lienee ovat esteet tälle yhteydelle, kun kuitenkin tietyllä tavalla jää kuitenkin niin yksin jotenkin tosipaikan tullen edelleen. Eilisessäkin tilaisuudessa oli kyllä ainakin 200 henkeä kuuntelemassa juutalaisten evankelioinnista, mutta ihan jo pelkästään oma tuntemiseni rajoittui noin kymmenkuntaan henkeen. Enkä minä sieltä sitten kanantappoapua voinut alkaa tiedustelemaan, vaikka olin aivan hätää kärsimässä ja seuraava yö meni valvomiseksi kun suunnittelin viimeisen avunpyyntöni esittämistä eräälle henkilölle.

Tilanne ei siis ole sellainen, ettei tässä kukaan olisi minua auttamassa asiassa. Kyllä ne hengiltä saadaan. Asiat vaan eivät menneet niin kuin minä olin suunnitellut ja toivonut. Mutta tietysti Jumalan johdatusta tässä koko ajan onkin rukoiltu eikä omien toiveiden toteutumista. Välillä silti tuntuu että Jumalan ”bravuuri” on se, että Hänellä on koko ajan homma tietysti hanskassa, mutta sitten hän paljastaa apunsa vasta kenties viime hetkellä, ei liian myöhään, mutta kuitenkin myöhemmin kuin ihminen itse toivoisi. Tällä tyylillä opetetaan luottamusta Jumalaan. Ei Hän jätä pulaan, mutta auttaa ihmistä riisuutumaan omista suunnitelmista ja omasta yrittämisestä. Auttaa ihmistä nöyrtymään Hänen kätensä alle. Opettaa siitä, että jättäisi asiat Jumalan huoleksi, eikä yrittäisi ratkaista niitä väkisin omassa voimassa.

Että joo. Oon vaihteeks tyhjänä ja tyyperryksissä. Mutta ei voi sit kuin kattella vaan, mihin suuntaan mitkäkin asiat lähtee rullaamaan. Ja todeta niin kuin Samuel, että kun vielä tässä päivää pällistellään, että "Tähän asti on Herra meitä auttanut."

P.S. Tätä kirjoittaessani sain yllättäen eräältä vanhemmalta uskovalta naiselta tekstiviestin. Siinä lukee ”Pysy Herran Jeesuksen omana, odota odota, Jumala puolison sinulle tuo, hyvän yhteisen elämän matkan teille suo.” Nää on sitten näitä käsittämättömiä juttuja ja Jumalan lohdutuksia. Toisaalta olen törkeän väsynyt jo tähän odottamiseen, mutta ootellaan ootellaan ootellaan.. Ootellessa voi sitten vaikka katsella tarkemmin näitä yksiä Israelissa asuvien evankelioinnista kertovia nettisivuja: http://www.trumpetofsalvation.com/index.php?id=32&L=5

Olipa kerran kampaamo

Syystuulten innoittamana blogin kirjoittaja päätti uudistaa hiusmalliaan. Tässä raporttinsa tapahtuneesta:

Olen jo jonkun aikaa hautonut päässäni kampaajalle menemistä. Minulla ei ole täällä kesäasuntokaupunkialueellani mitään vakiokampaajaa, jolla kävisin. Viime keväänä siskoni häiden takia käytiin isommalla porukalla kampauksissa yhdessä paikassa ja kun kampauksista tuli tosi hyvät, niin ajattelin, että voisin kokeilla mennä nytkin sitten sinne hiusten leikkaukseen. Eipä siinä mitään, varasin ajan ja menin tänään paikanpäälle.

Minulla oli aika lailla selvänä omassa mielessäni minkälaiset hiukset haluaisin. Kaikki vaikutti paikassa erittäin hyvältä, kampaajaksikin tuli juuri se sama nuori nainen joka teki keväällä hienon kampauksen, joten tunsin olevani hyvissä käsissä. Vaikka tukkatoive oli omassa päässäni tavallaan selvä, lähdin esittämään asiaa kuitenkin aika varovasti, koska halusin antaa tilaa myös kampaajan omille ehdotuksille ja ideoille. Lyhyesti keskusteltuamme kampaaja kertoi, että tänään sattuukin paikalla olemaan heidän kampaamoketjun hiusstylistikouluttaja ja että kysytäänpä häneltäkin mitä hän suosittelee meikäläisen tapaukseen.

Kohta sitten tuolini luo saapui hiusstylistin näköinen 50+ ikäinen hiusstylisti mies. Hän hypisteli haiveniani, syynäsi nupin muotoa ja kertoi sitten mistä kohtaa leikataan ja mikä väri hiuksiin laitetaan. Seuraavassa vaiheessa huomasin istuvani väriaineet päässä ja näyttäväni selkeästi kanalta:

Kun leikkauksen aika tuli, kampaaja leikkasi hiukset juuri siitä kohtaa kuin kouluttaja oli näyttänyt. Leikkauksen aikana kouluttajastylisti kävi tarkkailemassa työn edistymistä. Koitin esittää hiukan toisenlaista mielipidettä leikattavaan hiustenpituuteen, mutta sain kommentiksi, että silloin tulisi helposti lipputangonnuppiefekti. Että noin pitkä näyttäisi silloin lipputangonnupilta. Olin vaiennettu.

Sain lopputuloksen, joka oli ehdottomasti ihan kiva. Tosin hiukseni ovat olleet siinä tilassa, että huonommaksi ei voi mennä. Tyyli oli kyllä vähän sinnepäin, mitä olin ajatellut. Mutta kuitenkin tässä kaikessa oli mielestäni jotain vähän hämärää. En kokenut tulevani kunnolla kuulluksi, kampaajanainen oli täysin kouluttajan ohjeistuksessa, hän ei pystynyt tekemään toisin enkä minä sitten alkanut esittämään kampaajalle mitään, koska näin hänen olevan stylistin nuorassa. Kouluttaja taas oli semmoinen tapaus, ettei hänelle uskaltanut mitään vastaan sanoa tai tosiaan sitten oli lipputangonnuppi. Vihjeen outoon tyyliin sain, kun kampaaja jossain vaiheessa mainitsi jotakin kampaamoketjun ideologiasta.

Kotona menin heti uudella tukalla nettiin kampaamon sivuille. En ollut käynyt niillä varausta tehdessäni, vaan nyt vasta ensimmäistä kertaa. Sieltähän tämä kaikki sitten paljastui. Siellä kerrottiin, että tässä kampaamoketjussa sovelletaan täydellisesti hiusmaailman tunnetuimman henkilön ja elävän legendan ideologiaa. Ketjun kouluttajat ovat osa kansainvälistä tiimiä ja he pitävät yllä henkilökunnan jatkuvaa trenditietoisuutta tämän elävän legendan ideologian mukaisesti. Kansanvälisillä sivuilla hiusmalliston ideologia oli ilmaistu mm. termin ”Our Credo” (=Uskontunnustuksemme) alla.

Nyt en sitten enää yhtään ihmettele, kuinka en tullut kampaamossa kuulluksi. Ajattelemani hiusmalli ei kuulunut tämän kampaamoketjun tunnustuskirjoihin. Homma toimi ylhäältä alaspäin, asiakas ottaa sellaiset hiukset, kuin gurunsa ovat ajatelleet. Asiakas ei tässä liikkeessä voi ajatella muuta kuin tietyissä rajoissa. Sain hyvät suklaakahvit, hiuspohjanhierontaa, ookoo leikkauksen ja värin, mukavan kampaajanaisen palvelun sekä kansainvälisten trendien hintaisen kuitin. Sisälle jäi kuitenkin jyrätty olo.

Tässä kampaamossa oli sitten tämmöinen ideologia. Tajusin kyllä äkkiä, että vastaan ei kannata sanoa. He ovat oppinsa saaneet ja sen mukaan menevät eikä siinä mitään. Ihan voin suositellakin kampaamoa, kyllä tukka hyväksi tuli. En vaan käsittänyt, että voisin kampaamossakin törmätä ylhäältä saneltuun ideologiaan. Olen niin väsynyt siihen, kun jatkuvasti törmää näihin ylhäältä saneltuihin ideologioihin. Hengellisissä piireissä siis tietysti.

Tänä kesänä olen ollut oikeastaan kunnolla tekemisissä vain yhteen tunnustuskuntaan kuuluvien uskovien parissa. On niin paljon rakkaita uskovia veljiä ja sisaria, jotka kuuluvat tähän yhteen isoon tunnustuskuntaan. Kovin mielellään olisin kaikkien heidänkin kanssa niin paljon enemmän tekemisissä. Mutta sitten on se sen tunnustuskunnan oppi-isän maku ja kaava, jota vaan en meinaa pidemmän päälle jaksaa. Se jossakin joskus aikoja sitten määritelty ideologia, jonka koulutetut oppikouluttajat tietävät ja joka toimii ylhäältä alaspäin ja joka antaa kaikille jäsenille saman sivumaun. Se, jota yhtään ääneen ihmetellessään on heti lipputangonnuppi. Se, missä vapaus on mahdollista vain ideologian antamissa puitteissa, jotka ovat paljon ahtaammat kuin Raamatun puitteet seurakuntaelämälle. Se, joka aikanaan on ollut valtava askel vapauden suuntaan, mutta josta sen jälkeen on tullut raskas kahle. On helpottavaa lähteä hetkeksi pois, kun sitten kumminkin sisimmässä on aina se ideologialla jyrätty olo.

Talvipaikkakunnallani menen varmaan tästä toivuttuani tutulle kampaajalle. Yksityisyrittäjälle. Hänelle uskallan kertoa millaiset hiukset haluaisin. Hän varmasti kuuntelee ja tekee parhaansa. Siellä ei höngi niskaan hiusmaailman kuuluisimman gurun henki. Saan varmasti lähteä hänen kampaamostaan pois juuri niin lipputangonnupin näköisenä kuin haluan. Kenties onnellisena lipputangonnuppina.

P.S. Jouduin pakon sanelemana vielä koneiden kanssa pellolle heti kampaamon jälkeen. Sinne meni loppukin siitä mahdollisesta hyvästä olosta mitä kampaamokeikalta jäi. Mutta varmaan siis hyvä näin, koska jos olisin saanut sellaiset hiukset kuin olisin halunnut, sen jälkeen koneiden kanssa vähtääminen olisi tietysti tuntunut vielä kamalammalta. Menetettävää olisi ollut paljon enemmän. Onnellisten hiusten aika ei ollut vielä tänään.

Vereslihalla

On alkaneet tekstit taas vähän vähetä. Syksy kenties jossain vaiheessa taas lopettaa blogin kokonaan tai ainakin harventaa sitä reilusti, mutta tässä vaiheessa periaatteessa vielä olisi ollut aikaa kirjoittaakin. Olen nyt kuitenkin viime päivät ollut keskittyneenä vielä normaalia enemmän oman elämäni pohtimiseen.

Vaikka olen täällä blogissa ollut aika avoin, kaikkea en koe voivani kirjoittaa. Siksi, että ne liittyvät muihin ihmisiin. Omia läheisiä ihmissuhteitani olen kuitenkin tänä kesänä kelannut todella paljon. Jotenkin tuntuu, että Jumala on antanut ne tämän kesän erityisaiheeksi. Jumala nosti sisimmässäni paljon haittaa tehneen vihan ylös - siis että itse käsitin vihaavani. En tiennyt, että minussa on joitakin kohtaan sellaista vihaa, kuin sitten sain huomata. Mutta sitten kun viha oli nostettu ymmärrykseeni, koen nyt että se on myös pyyhitty pois ja on helpompi olla ja huomattavasti vähemmän ahdistava. Olen kiitollinen.

Sielunelämäni on ollut hyvin haavoittunut ja on varmaan edelleenkin. Kuitenkin paranemista lienee jo tapahtunut, kun kerran käsitän tämän asian ja pystyn siitä ihan puhumaankin. Olen jollain lailla joutunut elämässäni suojaamaan haavoittunutta tunne-elämääni, sitten että pitää jonkunlaista suojakuorta ja on paljon yksin. Läheisten ihmissuhteiden muodostaminen on ylipäätään ollut hyvin vaikeaa, koska läheltähän on aina helpompi haavoittaa ja sitä olen pelännyt kovasti. Ei tarvitse saada kuin hiukan suolaa haavaan ja taas sattuu niin kovasti. Suojakuori on tietysti ollut iloinen ja suht reipas. Sisällä on ollut paljon yksinäisyyden tunnetta, pelkoa, masennusta ja ahdistusta. Ja sitten sitä vihaakin ja surua, mutta tosiaan niin etten ole itsekään ymmärtänyt että semmoisia on. Ei ole uskaltanut itsellekään myöntää sellaisia ja sitten ovat jyllänneet sisimmässä estäen monenlaisia asioita. On Jumalan ihanaa armoa, että nyt on voinut kohdata näitä asioita ja tunnustaa ne itselle ja Jumalalle.

Itselle on ollut vähän ihmetys se, että nämä sielunhoidolliset asiat eivät ole uskonelämässäni nytkähtäneet liikkeelle oikeastaan yhtään aikaisemmin, ennen kuin lähdin itse liikkeelle, apua saamaan. Monta asiaa olen oppinut Raamatusta, muiden kirjoja lukemalla tai puheita kuulemalla, mutta tämä sielunhoitopuoli meni niin, että menin mukaan erääseen pienryhmään, jossa sitten keskusteltiin näistä asioista, jokainen henkilökohtaisesti omista asioistaan. Jatkoa on seurannut sen jälkeen vielä sielunhoitojaksolla, joka käsittää 12 viikonloppua 1,5 vuoden aikana (homma vielä vaiheessa). Mutta kuinka muutenkaan ihmispelko voisi poistua, kuin saamalla kokea rakkaudellista välittävää vastaanottoa ihan oikeasti eikä vain teoriassa? Kuinka muuten saatanan valhe ”sinusta ei välitä kukaan” voisi osoittautua valheeksi, kuin sillä että saa kokea, että joku oikeasti on kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu? Tietysti toivoisi, että tällaista yhteyttä voisi kokea arjessa ja uskovien yhteydessä muutenkin, mutta jos niin ei tapahdu ja sisimmässä on yhtään pahaa oloa, niin en voi muuta kuin kannustaa rukoilemaan ja etsimään, että löytyisi joku ryhmä tai henkilö, jolle voi jutella asioistaan.

Sielunhoitoryhmissä on ihana kuulla kuinka samankaltaisiakin juttuja tavallaan sitten kuitenkin monilla on. Kuinka moni kokee, ettei kuulu joukkoon. Kuinka moni on masentunut tai vetää eri rooleja, ei tavallaan pysty olemaan oma itsensä vaikka haluaisi. Kuinka moni on kokenut lapsena olevansa hyväksytty suoritusten tai kiltteyden takia ja rakkaus piti jotenkin ansaita. Jne jne jne. Itse ainakin tunsi olevansa jotenkin poikkeuksellisen turha ihminen tässä maailmassa. Jo se on ollut suuri lohdutus, kun on saanut kuulla, kuinka Jumala on nostanut niin monia elämänmakuiseen elämään ja tervehdyttänyt tunne-elämän sellaisilta, joilla lähtötilanne on vain ollut tyhjyys, ahdistus ja masennus eikä mikään ole tuntunut miltään.

Ryhmän tai jonkun henkilön lisäksi on sitten olemassa tietysti myös paljon aiheen kirjallisuutta. Nekin ovat kyllä olleet siunaavia itsellekin. Jos jostakin haluaa päästä alkuun voi esim. lukea Petri Välimäen, Salme Blomsterin tai Seppo Jokisen (ei dekkarikirjailija vaan terapeutti Jokisen) kirjoja. Jos mitään ryhmää tai henkilöä ei ole tiedossa voi ottaa yhteyttä esim. johonkuhun koulutettuun sielunhoitoterapeuttiin ( http://www.suomensielunhoitoterapeutit.com/ -> yhteystiedot). Itse ainakin on huomannut sen, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että tuosta vain olisi joka nurkalla tarjolla henkilöitä, joille voi tuskaansa jakaa. Niin helposti jää yksin. Mutta se ei ole Jumalan suunnitelma eikä halu eikä tarkoitus. Ja juttelukumppaneitakin sitten yleensä löytyy, kun itse alkaa haluamaan. Yleensä oma ylpeys on kuitenkin suurin este – esittää itselleenkin että kyllä tässä pärjätään vaikka oikeasti on paha olla.

Kun elämästään ja vaikeuksistaan juttelee jonkun ulkopuolisen kanssa, saa siihen uuden näkökulman. Saa ahaa-elämyksiä. Syyllisyys vähenee, toivo alkaa pilkottaa. Turhaan ei Raamatussa sanota: ”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”

P.S. Itse taidan vieläkin haaveilla että joku perheen ulkopuolinen tulisi kantamaan kanssani kanojen päivien päättämisen. Saa nyt sitten nähdä miten se menee. Yksi viime vuonna tapahtumassa mukana ollut opiskelee yliopistossa teologiaa. Mielessäni ajattelin ja huvittelin joskus, että jos en saa kananlopettamisapua tänne, niin pakkaan kanat autoon, karautan kotkottajien kanssa kampukselle teologisen tiedekunnan pihalle ja päätetään kanojen päivät sitten siellä! Siinä vähän reaalielämään tiedeyhteisöön!! Mut joo, se oli vaan ajatusleikki..

Raatokeräily

Kanat kotkottavat, munivat, kuopivat jne edelleen. En vieläkään tiedä, koska niiden päivät päättyvät, mutta ajattelin nyt olla hyvissä ajoin liikkeellä byrokratian suhteen. Ja kysellä jo etukäteen, mitä kananruumiille kuuluu tehdä, kun sellaisia on tullut. Soittelin kunnan eläinlääkärille, kun terveystarkastaja käski soittaa hänelle. Kun lopulta sain eläinlääkärin kiinni, hän ei osannut vastata kysymykseen, vaan lupasi selvittää asiaa.

Varmastikaan suurin osa ihmisistä, jotka lopettavat pari kanaa, eivät tiedustele viranomaisilta mitä niille kuuluu tehdä, vaan kaivavat kuopan ja asia on sillä haudattu. Näin onnellisessa asemassa ovat ne, jotka ovat autuaan tietämättömiä siitä, mitä viranomaiset ovat siipikarjasta määränneet (koiran ja hevosen saa kyllä haudata, mutta kana onkin eri juttu..)

Kanat ovat siipikarjaa ja ”siipikarjan raadot hävitetään joko raatokeräilyyn osallistumalla tai polttamalla ruhot hyväksytyssä polttolaitoksessa. Siipikarjan raatojen hautaaminen on kielletty muualla kuin syrjäisillä alueilla.” (sitten luetellaan kuntia, joista käy ilmi ettei kotikuntani ole syrjäinen alue.) (Eviran nettisivut)

Raatokeräilyn minimierä on kuitenkin 150 kg. Eli pitäisi olla varastoituna noin kymmenen vuoden kananraadot, ennen kuin ne saa raatokeräilyyn (maksullista tietysti). Odotan siis mielenkiinnolla mitä eläinlääkäri vastaa, ehkä hän antaa luvan näin pienen määrän hautaamiseen. On tämä vaan niin ihmeen vaikeaa. Pitääkö minun lähteä viemään kananraatoja Honkajoki Oy:n polttolaitokseen? Pitääkö tehdä poikkeuslupa-anomus kanojen hautaamisesta? Hommaanko hautapaikan eläinten hautausmaalta? Nähtäväksi jää.

Kun aikanaan erosin kirkosta, tuntui suurin huolenaihe muilla olevan, että mihin minun ruumiini sitten lykätään, kun kuolen. Itse sanoin silloin, että viekää sitten vaikka Honkajoen polttolaitokselle, jos ette muuta paikkaa keksi. Käsittääkseni kyllä ev. lut kirkon hautausmaat ihan ottavat multiinsa myös sellaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon, joten ongelman ei pitäisi olla minkäänmoinen. Lisäksi kirkolla on velvollisuus järjestää hautausmaalle uskonnottomille tai muille kuin luterilaisille kuuluva nurkkaus (heidän halutessaan erityisnurkkaukseen). Minulle itselleni on aivan sama missä kohtaa kenen tahansa omistamaa hautausmaata ruumiini sijaitsee, perusalueella tai sitten nurkkauksessa, aivan sama.

Joskus olen huvin vuoksi päässäni pyöritellyt, täytyykö hautausmaiden hoidon ylipäätään olla kirkon toimenkuvaa. Kirkkojen budjeteista menee iso osa hautausmaiden ylläpitoon. Kun kerran jokaisen ihmisen ruumis tasa-arvoisesti kuolee, niin eikö tämä kuuluisi kunnalliselle puolelle? Jokainen saisi sitten virittää vainajalleen sellaisen hautakivisysteemin kuin haluaa ja kaikki kuntayhtymän kansalaiset voisivat yhdessä maatua samassa paikassa ilman, että täytyy olla eri tahojen omia hautausmaita tai hautausmailla eri nurkkauksia. (Tosin tulisikohan siitä mitään jo sen takia että jossain uskonnossa pitää olla haudattuna pää sinnepäin ja jossain pää johonkin toiseensuuntaan..)

Tämmöiset hautaamiset ”siunattuun maahan” perinteet eivät lähde Raamatusta, vaan ne ovat uskonnollisuutta. Kun ihminen on kuollut – hänen ruumiinsa kuollut, ja on aivan sama millaisia toimenpiteitä hänen ruumiille sen jälkeen tehdään. Tietysti on omaisille lohdullista järjestää hautajaiset, arvokkaasti saattaa ruumis maahan ja kuulla puheita, jotka auttavat surutyössä ja kertovat ylösnousemuksesta, mutta jos ajatellaan, että ruumiin siunaaminen tai hautapaikan sijainti jossain pyhemmällä paikalla vaikuttaisi siihen, missä vainajan sielu viettää ikuisuutensa, niin ollaan vahvasti uskonnollisuuden pauloissa.

Hautajaissanat, jotka ruumiille evankelis-luterilaisissa hautajaisissa sanotaan (joka ei sanoja taatusti kuule kun sielu on ollut pois ruumiista jo vähintään kaksi viikkoa) ovat totuudesta vähän sinnepäin (ensimmäinen lause Raamatusta, jälkimmäinen ei): ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.” Kaikki nousevat kyllä kuolleista, sekä Jeesukseen uskovat, että ne jotka eivät pidä häntä Herranaan. Tavallaan sanat kuitenkaan eivät ole totta, koska ylösnousemuksia on kaksi eikä Jeesus herätä kaikkia samana ”viimeisenä päivänä”: Jeesuksen omina kuolleet herätetään aikaisemmin ja muut myöhemmin. Näin ollen tavallaan itse en haluaisi kuulua niihin, jotka herätetään ”viimeisenä päivänä”, vaan niihin, jotka herätetään jo silloin kun Jeesus hakee omansa pois. ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (2. Tess. 4:14-18). ”Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa (Ilm. 20:5-6).

Jeesus laittoi asiat tärkeysjärjestykseen: ”Ja eräs toinen hänen opetuslapsistaan sanoi hänelle: "Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa."” (Matt. 8:21) Kun seuraa Jeesusta, seuraa Elämää.

Kanojen ja minunkin raatoni sijoituspaikat varmasti järjestyvät ajallaan. Kumpikaan ei ole onneksi asianomaisten itsensä murhe: kanoille on ihan sama mitä niiden raadoilla tehdään ja minulle ei ole väliä mihin multiin ruumiini väliaikaisesti sijoitetaan. Haluaisin ensisijaisesti taivaaseen, enkä mahdollisimman painavan hautakiven alle..

P.S. En toki halua provosoida liikaa. On tavallaan kuitenkin hyvin kaunistakin, että ruumiit odottavat ylösnousemusta rakennuksen ympärillä, jossa toivottavasti julistetaan Jumalan sanaa. Siinä muistuttavat meitä muita rajallisuudesta ja iankaikkisuuden odotuksesta. Hautausmaat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia paikkoja.

Koti-ikävä

Soitin yhden puhelun ja koitin tarjota kanoja talveksi sellaiselle, jolla on kotikanoja jo ennestään. Sain kuulla monista erirotuisista kanoista ja kukosta, mutta varsinaista tulosta puhelu ei tuottanut: ei ollut tilaa majatalossa.

En tiedä mikä mun on tullu, kun ajatus kanojen lopettamisesta tuntuu taas niin kurjalta. Tai oikeastaan ajatus kukon lopettamisesta tuntuu kurjalta. Se kun on semmoinen persoona kumminkin. Muut on kanoja, mutta se on kukko. Niin paljon komeampikin. Toinen syy, miksi lopettamisajatus on hankala, on ihan käytännöllinen. Tuntuu siltä, että lahtiveikot ovat niin kiireisiä, ettei haluaisi edes omilla asioillaan vaivata. Näkee ny sitten mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Jotenkin koko puintiaika on ollut niin vaikeaa, että on mennyt ajatukset ihan sekaisin. Nyt kumminkin ehkä alkaa helpottaa. Sadepäivä tuo taukoa ja muutenkin ei ole enää kovin paljoa jäljellä.

Kanoille ei löytynyt kotia. Itse olen irtisanonut oman kesäkanakoppini ja muutto talviasuntoon on kolmen viikon päässä. Ei ole oikein kotia itselläkään. Ehkä siksi tuntuu kurjalta, kun kanoillakaan ei ole. Kyllä mä ihan mielellään tavallaan talvipaikkakunnalleni olenkin siirtymässä, mutta silti vaivaa kodittomuus. Ei ole kotia täällä eikä ole kotia siellä ja tuntuu, ettei sitä ole yhtään missään. On vain erilaisia ihan ookoo sinänsä luukkuja, jossa käydään majoittumassa, mutta mitään ei voi sanoa kodiksi. Tai sanoa voi, mutta mikään ei minusta itsestäni tunnu kodilta. Omalta kodilta.

Kai minä olen ihan poikkeuksellisen irtolainen tämmöisissä kotiasioissa. En ole tähän mennessä edes osannut erityisemmin kaivata pysyvämpää asumismuotoa. Ja tulevaisuudeltakin kyllä kaipaisin matkustamista ja eri paikoissa olemista. Vaan ehkä kuitenkin yhdestä pysyvämmästä paikasta käsin eikä näin kun nyt, että asuu kahdessa (tai kolmessa) paikassa ja kummastakin on kuitenkin eri syistä enemmän tai vähemmän vaikea lähteä mihinkään. No, eipä mulla nyt niin kauheasti niitä menemiskohteitakaan olisi ollut. Sitä vaan haaveilee. Yhtään ei tiedä, miten tämä elämä sitten oikein käytännössä menee.

Ja eihän sitä sitten niin kauheasti edes haluaisi kiinnittyäkään näihin maallisiin. Todellinen koti on kuitenkin taivas. Ehkä tämä maallinen koti-ikävä on jotakin heijastusta siitä. Ikävästä Taivaan kotiin. Se sitten ainakin on pysyvä paikka, kun täällä asunnot vaihtelevat. Jeesus sanoo: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.” Jeesuksella vissiin valtavat rakennussysteemit siellä menossa, kun parituhatta vuotta on pykäilty ikuisuusasuntoja. Jeesukseen uskovien ei tarvitse pelätä, että heille käy samoin kuin Jeesukselle maailmaan tullessaan: ”ei ollut sijaa majatalossa”.

Ihmisenä ollessaan Jeesus ensin asui äitinsä ja sisaruspuoliensa kanssa aika pitkään (Raamattu ei kerro Joosefista mitään Jeesuksen aikuisiältä, joten hän on ehkä kuollut aiemmin. Esikoispoika on kenties joutunut kantamaan vastuuta perheen toimeentulostakin (tämä nyt on vain tosin omia arvailuja, menee ohi Kirjoitusten)). Kohdassa Mark. 2:1 sanotaan: ”Ja muutamien päivien perästä hän taas meni Kapernaumiin; ja kun kuultiin hänen olevan kotona,” Kapernaumissa Jeesuksella siis oli jonkun sortin asunto ainakin hetken. Toisaalta hän kierteli tosi paljon ja toteaa itsekin: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Olihan se Jeesuksen liikkuminen tosi runsasta, Galileassa ympäri ämpäri ja sitten aina välillä Jerusalemissa käymistä ja siellä ympäristössä liikkumista. Kunto pysyi kyllä varmasti hyvänä eikä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei jaksa raahautua illalla jumppaan.

Vahtasin tänään jotakin sisustuslehteä ja ihmettelen taas muutoksia itsessäni kun huomaan että tämmöistäkin tapahtuu. Vaan ei nyt kuitenkaan ihan kauhean lyhyellä tähtäimellä voi olla tapahtumassa yhtään mitään. En kyllä taatusti ala tekemään yhtään mitään näille nykyisille kesä- ja talvipaikkakuntien vuokrakämpilleni. Energiaa ei ole ollut edes verhojen vaihtamiseen.

On se sitten jännä nähdä, millaisen asunnon Jeesus on värkännyt sinne taivaaseen meikäläisellekin. Luotan kyllä Jeesuksen sisustusmakuun. Osashan tuo tehdä varsin kauniinnäköisen maailmankin, niin eiköhän tuo sitten osaa tehdä mun makuun soveltuvan taivaspaikankin. Tunnen kauhean huonosti jalokiviä, mutta eiköhän niistä ihan mukavia materiaaleja löydy taivasasuntoonkin. Kristallia ja jotakin sinistä vois kans tulla siihen. Ja sen aikaa voin odotella täällä, kun enkelit saavat siellä meikäläisen asunnon valmiiksi. Ei sitä remontin keskelle haluaisi mennä asumaan.

No joo, tää nyt on tämmöistä. Uskossa elämistä. Täällä maan päällä sinisestä keittiöstä haaveillen ja kuitenkin muistaen, etteivät ulkoiset asiat tee onnelliseksi. Kenties saankin vielä kauniin kodin, jos Herra suo. Mutta siivota sitä sitten kumminkin pitää ja kulumia tulee. Raamattu ei puhu mitään taivaskodin villakoirista. Minulla on erityisen vahva usko siihen, että siellä ei muodostu pölyä :) .

Eloaika

Tästä tulee nyt hyvin sielullinen kirjoitus. Niin luulisin. Olen koittanut vähän välttää ihan puhtaasti sielusta nousevia kirjoituksia, koska nehän eivät rakenna kenenkään hengellistä elämää eivätkä siksi ole iankaikkisuuden kannalta oleellisia. Vaan ettei kukaan luulisi, että uskovien kuuluisi jotenkin tukahduttaa tunteensa, niin annan nyt tulla tämänhetkisiä fiiliksiä. Ihan vaan fiiliksiä. Saapahan jonnekin purkaa tämän päivän ahdistustaan.

On tullut puintiaika. Poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna. Joitakin päiviä leikkuupuimuri on jo meilläkin liikkunut pellolla. Keväällä kylvetyt kaurat ja herneet ovat kesän auringossa valmistuneet. Puintisää tähän asti on mitä parhain, ja kuivaa tavaraa saa puida.

Vaan eipä tämä syksyn puintiaika nyt sitten yhtään sen vähemmän ahdistavaa ole kuin kylvöaikakaan. Tai no, on se hiukan kivempaa, kyllä mun mielestä on kivempi ajaa puimuria kuin kylvökonetta, mutta silti. Ihan yhtä lailla nytkin jotenkin koen niin raskaana sen, että minun täytyy olla tekemisissä koneiden kanssa. Pakosta. Ja joskus vielä möyrimässä niiden sisustoissakin, puhdistamassa seuloja ja puimuria ylipäätään. Tänään koko homma tuntui erityisen pahalta eikä intoa lisännyt väsymyksestä kumpuava suuttumus ja ärtymys, jota kohtasin henkilön taholta kenen kanssa puimuria yritin puhdistaa. Itkin samalla kun pistin rasvaprässillä rasvaa puimakelan nippoihin (ja sain kuulla, ettei se itkemällä parane..) Sitä niin menettää kaiken, kun saa osakseen huutoa. Ja naiseutensa, kun likaisissa vaatteissa yrittää söheltää jotain mitä ei yhtään jaksaisi, ei haluaisi eikä osaisi. Tuntee itsensä täysin tumpeloksi ja tyhmäksi. Mutta kun taas hyökkää se Pakko.

Menikö tämä homma jossain kohtaa pieleen? Olenko söösinyt kaiken? Olisiko minun kuulunut jossain kohtaa sanoa ”ei”, mutta kun olen ollut liian kiltti, etten ole siihen pystynyt? Olihan se puimurilla ajaminen joskus nuorempana ihan kivaa. En minä silloin ole osannut ymmärtää, että alan myöhemmin voimaan näin pahoin koneiden kanssa. En minä ole voinut tietää, että minusta voi tulla niin nainen, että sisikuntani ahdistuu kun käteen lyödään rasvaprässi. Olenhan tehnyt sitä joka vuosi. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta se onkin nyt kamalampaa ja kamalampaa.

Meneehän se yksi syksy taas tässä, ei siinä mitään. Mutta kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin. Tämä vain ei toimi tällä lailla. Ahdistun tästä niin järkyttävän paljon. Ja häpeän niin paljon tätä olosuhteiden pakossa olemistani. Asiat vain ovat menneet niin. Katson ja ihmettelen itsekin itseäni. Kuka on tuo joka ahdistuksissa ajelee puimuria ja viljakärryjä? Miten minä tämmöiseen juttuun olen päätynyt mukaan? En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Onko minulla muka maatila? En sitä ainakaan itse ole hommannut..

Lapsuuden ammattihaaveen lähetyssaarnaajan (kerhossa oli puhuttu jotakin lähetyssaarnaajista) lisäksi olen varmaan haaveillut aikanaan muista matkustamiseen liittyvistä ammateista. Valas- ja hyljetutkija oli myös joku haave joskus. Ympäristönsuojelija oli joskus. Muita en sitten oikein muistakaan. Ihan kauheasti en varmaan ole edes haaveillut ammatteja, kun jotenkin on tiennyt että on maatila ja vanhat vanhemmat. Ettei tule olemaan sellaista aikaa, että voisi tehdä mitä haluaa. Koko vuoden ympäriinsä. Vasta uskoon tultua on uskaltanut ylipäänsä haaveilla edes pikkuisen enemmän.

Ensimmäiset puinnit menossa siskon kanssa ”omiin nimiin”. Tämän nyt sitten vissiin kuuluisi olla jotenkin hienoa. Itselle on kyllä kaikkea muuta. Tai siis justiinsa samanlaista kuin viime vuonnakin. Mutta eipä tässä kokonaisuudessa ulkoisesti kyllä mikään olekaan muuttunut. En ole ottanut vastuuta yhtään enempää eikä vanha sukupolvi ole ottanut vastuuta yhtään vähempää. Asumisjärjestelyt ja toimenkuvat ovat kaikki aivan samat (paitsi että minä hommasin kesäyksiön keskustasta). Vain kukkokiekuu on uutta, mikään muu ei. Surullisena luin Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalta jonkun nuoren isännän viestiä, jossa sanoi jotenkin että ”Sukupolvenvaihdos tehtiin 11 vuotta sitten. Miten sen saisi kerrottua vanhalle isännälle?” Tietyt asetelmat voivat jäädä lukkiutuneeseen tilaan liki loputtomiksi ajoiksi ja joskus vasta sairaus tai kuolema muuttaa kuvioita. Jos ei pystytä keskustelemaan tunteista. Ja mennään vain oletusasetuksilla tyyliin lapsi on lapsi.

En minä epäile, etteikö tämäkin syksy tästä jotenkin menisi. 5 henkeä meitä tässä pyörii, joista 2 x 75-vuotiasta ja 2 x naista (ja kukaan viidestä ei tykkää erityisesti koneista..) Vanhat kuitenkin vanhenevat vuosi vuodelta ja naiset naisistuvat. Lopputulema on, että jos Jumala ei apua anna, homma loppuu kuin kananlento. Mutta minä uskon Jumalaan. Ja jos tulee loppu tai välipää (esim. peltojen vuokraus), niin ei sekään ole mikään loppu. Tämä ahdistuksen, epätietoisuuden, voimattomuuden ja ilottomuuden jatkuva vaihe on pahinta. Ainoa tapa selvitä, on uskoa Jumalan mahdollisuuksiin näyttää tie ulos. Ja kun kiinnittää mielensä Jeesukseen eikä maallisiin, niin ei tarvitse päivästä toiseen murehtia maallisia.”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7) Kiitos Jeesus maatilasta, jätän sen sinun käsiisi. Saat tehdä sillä ihan mitä haluat.

Karsinageenit

Ihan kaikki kansalaiset eivät välttämättä ole tietoisia siitä merkittävästä murrosvaiheesta, mikä kanamaailmassa tällä hetkellä on meneillään. Ei minun kanojeni elinympäristössä, vaan ylipäätään suomalaisten ja muidenkin eurooppalaisten kanojen elinympäristössä. Valtava muutos on koko ajan käynnissä ja tällä muutoksella on aikaa jäljellä 1 vuosi 4 kuukautta ja 13 päivää. 31.12.2011 on viimeinen päivä, jolloin kanoja saa pitää perinteisissä häkeissä. Sen jälkeen on takana pätkä historiaa, jossa kanat elivät virikkeettömissä häkeissä.

Kun häkkikanalat ovat aikanaan, kaiketi 60-luvulla tulleet kanankasvatukseen, ovat ne olleet viimeistä huutoa ja hieno asia. Silloinen yksinkertaisempi tekniikka ei varmastikaan olisi edes mahdollistanut isoja lattiakanaloita. Häkkikanaloissa tauteja oli vähemmän silloiseen lattiakasvatukseen verrattuna. Kaupungistumisen ja vaurastumisen myötä kotitarvekananpito jäi useammilta pois ja tuli tarve pitää isompia kanaloita. Kun ihmiset pakkautuivat kaupunkeihin, myös kanoja piti pystyä kasvattamaan tiiviimmissä tiloissa. Näin luulisin asioiden menneen.

Suurin osa suomalaisista kanoista on elänyt näissä ns. perinteisissä häkeissä. Tämän päivän prosenttiosuuksia en tiedä, koska muutosta tapahtuu nyt koko ajan. Useat sadat kanalanomistajat ovat päätöksen edessä mitä tehdä kanalansa suhteen: jatkaako kananpitoa tekemällä isot investoinnit muihin kanalamuotoihin vai lopettaako kananpito. Monet lopettavat ensi vuoden aikana kananpidon. Toiset taas päättävät jatkaa ja tekevät investoinnin, yleensä nykyistä isompaan kanalaan. Suurimmissa suomalaisissa kanaloissa on yli 100 000 kanaa. On siinä kotkotusta. (Muttei kiekumista. Jos isoon kanalaumaan laittaa kukon, kanat tappavat sen.)

Murros on siis koko ajan menossa kanamaailmassa, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Murros on myös tapahtumassa hengellisessä kentässä, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Myös siellä ollaan tulossa ulos perinteisistä häkeistä, jotka ovat estäneet ”lajityypillistä käyttäytymistä” tarjoamatta tarpeeksi virikkeitä ja tilaa.

Monet uskovat ovat alkaneet käsittää, että se heidän oma kirkkokuntahäkkinsä ei olekaan mikään ainoa oikea. Uskovat ovat alkaneet nähdä, että sen sijaan että katsotaan kuka kuuluu mihinkin lahkoon, katsotaankin sitä, kuka on oikeasti Jeesuksen oma. Ja että yhtä lailla veljiä ja sisaria Herrassa ovat kaikki, jotka rakastavat Jeesusta ja keissä on Pyhän Hengen sinetti. Että epäoleellista on, mihin kirkkokuntaan kuuluu ja oleellista on, että kuuluu Jeesukselle. Että Jeesuksen rukous olisi totta keskellämme: ”Että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä (Isä) olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:23)

Onhan tämä yhteys tosiaankin vielä aivan alkuvaiheessa vasta. Eihän tätä alkuunkaan kaikki uskovat vielä käsitä, mutta olen ollut havaitsevinani että erityisesti nuoremman sukupolven keskuudessa perinteisistä kirkkokuntahäkeistä on helpompi tulla ulos havaitsemaan uskovien todellisen yhteyden merkitys. Mikä yhteys se onkaan, joka perustuu tavallaan pakkoon, siihen että ollaan tultu laitetuksi samaan häkkiin? Ei kai siitä maailma mitään uskovien keskinäistä rakkautta voi nähdä, jos saman pienen yhdistyksen jäsenet tapaavat toisiaan suljetussa ympäristössä vuosikymmenestä toiseen? Uskovien keskinäisen rakkauden tulisi näkyä ja olla totta erityisesti arjessa eikä sunnuntaisin.

Taannoin olin kyllä loksauttaa leukani, kun vielä kuulin taas sellaista puhetta, että on suurin piirtein vaarallista olla tekemisissä muiden uskovien kuin oman karsinan ihmisten kanssa. Käsitin kyllä puhujan huolestuneisuuden vääristä opeista, mutta ilmaistessaan huolensa muita karsinoita kohtaan hän tavallaan samalla korotti omaa karsinaansa aivan kuin se olisi sitten jotain parempaa ja turvallisempaa. Vääriä oppeja, uskonnollisuutta ja lahkohenkisyyttä liittyy kaikkiin Suomessakin toimiviin ns. seurakuntiin. Mikään tällainen järjestö ei ole turva, koska ne jokainen ovat karsinoita eivätkä näin ollen mikään toistansa parempia. Tietysti oppikysymyksissä joku on enemmän metsässä kuin joku toinen, mutta nyt puhutaankin uskovista yksilöinä ja Kristuksen ruumiin jäseninä eikä näistä karsinoista.

Uskovien tulisi rukoilla enentyvässä määrin uskovien yhteyden ja rakkauden lisääntymistä ja silmien aukeamista sille, ketkä ovat veljiä ja sisaria. Tämä tosin vaatii sitä, että tunnetaan Raamattua ja Pyhä Henki. Karsinoissa on tietty turvallisuus, jos hengellinen erottelukyky on hyvin vajavaista. Kuitenkin pidemmän päälle ne rajaavat toiminnot yleensä aika minimiin, koska lähes kaikki kirkkokunnat kuitenkin toimivat periaatteella, jossa muutamat henkilöt, yleensä palkatut ja kenties erityisesti vielä ”vihityt” ovat aktiivisia ja muut passiivisempia. Tämä rapistuttaa muiden ”hengellisen kunnon” ja häkkielämäntyyli on valmis. Lisäksi Pyhän Hengen elävä ja uutta luova ohjaus saatetaan korvata vinhasti ohi Raamatun menevällä organisaation traditiolla.

”Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta”. Koko Raamattu kertoo Jumalan rakkaudesta. ”Sillä Jumala on rakkaus”. Mutta kuten edellisessä kirjoituksessa tuli myös todettua, saatana yrittää jatkuvasti vääristellä kaikkia Jumalan asioita ja tekee niistä lisäksi omia feikki-kopioitaan, joissa on jotakin hyvin samankaltaista kuin Jumalalta tulleessa asiassa, mutta joka kuitenkin on asian täysi vääristymä. Nykyään törmää esimerkiksi hirveän usein vihollisen lanseeraamaan ”rakkauteen”. Toiselta nimeltään se kulkee välillä ”suvaitsevaisuutena”, mutta usein ihan ”rakkautena”. Tällaiseen ”rakkauden” pohjalta tehdään sitten kaikkia Jumalan Sanaa vastaan olevia asioita. Vihollisen ”rakkaus” on ihmismielen helppo ottaa vastaan.

Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Mutta vihaa syntiä. Saatana rakastaa syntiä, mutta vihaa jokaista ihmistä. Jumalan rakkaus vetää ihmistä parannukseen, Jeesuksen luo ja iankaikkiseen elämään. Saatanan ”rakkaus” pitää ihmisen synnissä, kaukana Jeesuksesta ja vie lopulta helvettiin.

Jumala antoi Pyhän Hengen yhteyden ja keskinäisen rakkauden uskovien välille. Vihollinen on tehnyt tästäkin oman virityksensä maailmanlaajuisen perinteiden pohjalle rakentuvan kirkkokuntainstituution keinolla. Keitos on edelleen tänä päivänä kamala sekasotku, kun uskovia on monissa eri häkeissä ja niiden ulkopuolella ja siellä ja täällä ja tuolla. Luulen kuitenkin, että Jumala on jo avannut häkkien ovet ja elävät kanat tulevat häkeistä ulos tavalla tai toisella. Kuopsuttelemaan ja ottamaan multakylpyjä. Elämään elävässä rakkaudessa, jossa ei rakasteta sanalla ja kielellä vaan teossa ja totuudessa. Ja Jeesus-kukko johdattaa ja suojelee laumaansa taivaan orsille saakka. Amen, tule, Herra Jeesus!

P.S. Yksi tapa hahmottaa uskovien yhteyttä paikkakunnalla on esim. miettiä, että jos apostoli Paavali nyt kirjoittaisi kirjeen vaikka porilaisille, niin keille kirje olisi osoitettu ja keille se tulisi lukea? ”Kaikille Porissa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille” (Room) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät” (1. Kor) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle ynnä kaikille pyhille koko Satakunnassa” (2. Kor) ”Porissa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef.) Kaikille uskoville siis. Seurakunta on eri asia kuin kirkkokunta.

Kanahaukka

Olin reilun vuorokauden pois kanojen luota. Sinä aikana eräs henkilö oli nähnyt pihan yli lentävän kanahaukan! Tiedän kyseisen henkilön ornitologisen asiantuntemuksen sen verran hyväksi, että ihan uskoisin tämän olevan totta. Ei hän nyt kanahaukkaa varikseen tai harakkaankaan sekottaisi. Voi hurja, että sitten täällä kumminkin on kanahaukkoja! Kanat olivat kuulemma olleet erityisen hälytystilassa tämän ylilennon tapahtuessa. Kuitenkin haukka oli vain lentänyt jotenkin pihan yli eikä poikennut noutamaan take-away ateriaa.

En ole oikein kanahaukoista osannut missään vaiheessa murehtia. No tietysti olen ajatellut, ettei se murehtimisesta parane, mutta tavallaan en myös ole edes halunnut ajatella, että semmoisia on edes olemassakaan. Kun en ole koskaan tiettävästi nähnytkään, tai ainakaan että tunnistaisin. Viime vuonnahan naapuri sanoi, että kanahaukkoja istuu välillä puussa heidän kanakoppinsa (jossa joka puolella verkot) vieressä. Ja heiltä sadan metrin päässä meillä minä en sitten ole koskaan nähnyt ensimmäistäkään haukkaa ja kanat ovat vapaina.. Edelleenkin tietysti toivoisi, että kanat saisivat varjeltua haukoilta. Jos haukka nimittäin nappaisi yhden kanan, niin sitten olisi tylsän tilanteen edessä, koska joutuisi miettimään kanojen pitämistä jatkuvasti häkissä. Ja se taas ei olisi yhtään kivaa, nyt kun ne ovat jo niin tottuneet vapauteen. Joka aamu kaikki ovat innolla tulossa ulos häkistä, niin olisi tosi kurjaa jättää ne sinne sisälle. Mieluummin vapaus ja riski, kuin turvallinen vankila. Ainakin tässä tilanteessa. Ja onpahan ainakin kukolla koulutusta vastaava työ, kun pitää haukkoja silmällä.

Katselin kanahaukkaa netistäkin ja onhan se hurjan näköinen kaveri http://www.luonnossa.com/Lintulajit/Petolinnut/Kanahaukka/kanahaukka.html . Siipivälikin voi olla 1,5 metriä, varpaat ja kynnet iskevät ja voimallinen nokka. Yksillä nettisivuilla kanahaukasta sanottiin: ”Metsän kanojen näkökulmasta kanahaukka on eräänlainen ilmestyskirjan peto. Jos riekko ja teeri näkisivät ihmisten tavoin painajaisia, kanahaukka olisi niiden vakioaihe”. En tiedä mitä omat kanat tuumailevat, mutta kyllä kukko selvästi tarkkailee myös ilmasta tulevia mahdollisia uhkia.

Kuten välttääkseni ylimääräistä murhetta ja haluamatta tutustua kanahaukkaan olen myös tietyllä lailla pistänyt pääni pensaaseen todellisen ja varsinaisen vihollisen eli saatanan suhteen. Siinä on kaiken pahan aiheuttaja ja tyyppi, joka haluaa kaikille vain pahaa. Jotenkin minusta on tuntunut suorastaan kurjalta, että joku inhoaa minua ja haluaa minulle pahaa. En ole kauheasti halunnut ajatella koko asiaa. Enkä ole osannut vihata saatanaa. Ehkä sen takia vihollinen onkin pystynyt pitämään minua monissa asioissa otteessaan. En ole oppinut kunnolla tuntemaan sen toimintatapoja, että osaisin väistellä ansoja. Olen ottanut itseeni saatanan syytökset, ajatellut että minussa on vika ja olen ollut masentunut ja pitänyt itseäni mitättömänä ja huonona. Olen uskonut ties mitä valheita, mitä saatana on saanut minut ajattelemaan itsestäni, muista ihmisistä ja Jumalasta. Kun kaikki tämä tapahtuu niin huomaamattomasti, että ihminen luulee, että ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka oikeasti ne ovatkin vihollisen syöttämiä tuhoavia ajatuksia. Ja eihän sitä eroa muusta voi tietääkään kuin sitten siitä kun vähitellen tutustuu Jeesukseen, joka on totuus. Silloin saatanan valheita alkaa paljastua ja sitten huomaakin miten suorastaan kieroon on kasvanut monissa asioissa.

Raamattu puhuu saatanasta mm. syyttäjänä ja ”kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.” Lisäksi sanotaan esim. ”saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi”. Olisi kyllä itsenkin syytä paremmin tuntea vihollisen toimintatyyliä, ettei itse sortuisi esim. syyttämään jotakuta ihmistä jostakin asiasta, joka on satuttanut itseä, kun asian takana on kumminkin tämä varsinainen vihollinen, joka sitten vain osaa kätkeytyä eri tilanteisiin. Raamattu muistuttaa tästä asiasta kyllä erittäin selvästi: ” Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.”

Onhan se hurjaa, että tämmöisessä taistelussa pitää olla. Että joku tyyppi yrittää niin usein masentaa ja eri tavoin aiheuttaa hankaluuksia. Ja siis tietysti erityisesti uskoville, heidän elämäänsä ja heidän keskinäisiin väleihinsä. Eihän sellainen tässä vihollisen pommituksessa ole, joka ei ole Jeesuksen puolella.

Mutta sitten kumminkin on voittajan puolella eikä ole mitään pelättävää. Vihollinen kyllä nimenomaan yrittää koko ajan pelotella ja siinä usein kohdallani onnistuukin, mutta kuitenkin saa olla Jeesuksen puolella ja valkeuden voima on suurempi kuin pimeyden voima. Ehkä tässä sitten vähitellen oppii tätä ”hengellistä sodankäyntiäkin”. Onhan siihen ainakin raamattu täynnä opetusta. En vain ole tähän mennessä pystynyt ottamaan vielä sitä puolta kunnolla vastaan, vaan olen ehkä peloissani vältellyt aihetta ja sitten jossain asioissa perkele on vienyt meikäläistä 6-0. Vaikka Raamattu sanoo vihollisesta että ”hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat”, niin minulle ne ovat kyllä jossain määrin olleet tuntemattomat ja ovat edelleenkin, kun vieläkin takkuan tiettyjen asioiden kanssa eivätkä ne voi johtua muusta kuin tästä ikävästä valheen isästä, jonka juonet ovat verkot kutoneet.

Rukoillen ja Jeesuksen ohjeita noudattaen on kuitenkin mahdollisuus sotia vihollisen linnakkeita vastaan. ”Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia.”

Jos joku luulee, että uskovan elämä on tylsää, niin erehtyy pahoin. Hengen maailmoissa tapahtuva sodankäynti on yksi ihmeellisimpiä osia siitä. Itse olen kyllä tosiaan väärä henkilö puhumaan asiasta kauheasti enempää, moni muu on ollut paljon enemmän eturintamassa näissä asioissa, kuin minä. Itse olen lähinnä viettänyt aikaa haavoittuneiden osastolla tietämättä edes rintamalla tapahtuu.

Kaipaisi kyllä niin paljon, että olisi joku uskova ”työtoveri”. Kanatkin saavat kukolta varoituksia kanahaukoista ja itsekin kokisi tarvitsevansa kovasti apua näihin vihollisen hyökkäyksiin. Sitä on niin oman elämänsä vanki, ettei edes osaa erottaa, mikä on vihollisen juttuja. Niin monet masentavat valheet erityisesti itsestä menevät niin helposti läpi. Sanotaanhan Raamatussakin: ”Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa”. Kaikkien tällaisten asioiden takia kuitenkin uskovien yhteys on kamalan tärkeää. Jos ei koskaan ole uskovien yhteydessä, on valtavan helppo nakki viholliselle. En tarkoita sitä, että menettäisi uskoaan Jeesukseen ja taivaspaikkaa, mutta kaiken muun mitä Jumala olisi halunnut antaa voi tavallaan vihollinen silloin viedä (jos ei tajuakaan, mitä kaikkea ihmeellistä Jumalalla olisi ollut varattuna). ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä (Jeesus) olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.”

Tässä nyt sitten vain katsellaan ja rukoillaan, että Jumala varjelisi kanahaukoilta ja muuten elämässä, että voisi päästä erilaisista ahdistavista vihollisen asettamista pauloista ja siteistä vapauteen. ”Kiitetty olkoon Herra, minun kallioni, joka opettaa minun käteni taistelemaan, minun sormeni sotimaan, hän, joka antaa minulle armon; minun linnani, varustukseni ja pelastajani, minun kilpeni, jonka turviin minä pakenen”.

Hullutuksen ihanuus

Kanakautta on jäljellä noin kaksi viikkoa. Tarkalleen ottaen en vielä itsekään ollenkaan tiedä, miten tänä vuonna kanakausi päättyy. Henkilöt, jotka olivat viime vuonna päättämässä kanssani kanojen päiviä, ovat parhaillaan kumpikin tahollaan evankeliointimatkoilla ulkomailla. Heillä on nyt tärkeämpää tekemistä kuin miettiä meikäläisen kanoja ja kyllä sitä sitten ehkä pystytään sopimaan päivää senkin jälkeen kun ovat saapuneet – jos tämä menee nyt samoin kuin viime vuonna.

Jos joku haluaisi ottaa kanoja talveksi, niin täältä saisi. Itsellä ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi tiedossa ketään joka haluaisi, eikä meillä edelleenkään ole mahdollisuutta pitää kanoja talvella. Näkee nyt sitten, miten tämä homma tänä vuonna oikein johdattuu. Apuja ainakin tarvitsen kanakauden päättämiseen – tavalla tai toisella. Olisi kyllä kamalaa, jos yksin pitäisi alkaa niitä tappamaan – jotenkin siinä kaipaa henkistä tukea kovasti. Ei se kumminkaan mitään erityisen mieltä ylentävää hommaa ole. Ei mitään ihan kamalan kauheaakaan, mutta kuitenkin vähemmän miellyttävää. Ei kuolema ole koskaan kivaa. Vaan kuitenkin se kuuluu tähän aikaan, jota elämme. ”Aika on syntyä ja aika kuolla.”

On kyllä niin jäänyt mieleen se viimevuotinen poliisiepisodi. Se taitaa olla yksi käsittämättömämpiä asioita, mitä elämässäni on tähän mennessä tapahtunut. (Eli ei paljoa juu oo tapahtunu.. ;)) Siinä tuli kyllä mielenvirkistystä ja on ollut kerrottavaa muillekin. Että tosiaankin poliisit tulivat kyselemään, että onko täällä suunnitteilla uskonnollista kanantapporituaalia! (En tänä päivänäkään aivan tarkalleen tiedä, miten tällainen ”vihje” oli annettu. Jotakin vähän tiedän, mutten aivan kaikkea. Eikä sillä ole mitään väliä.)

Kyllä Suomessakin ihan kummallisia aikoja eletään. Jos vaikka vielä esim. 80-luvullakin, 50-60 -luvusta puhumattakaan olisi kerrottu, että jossain maalaistalossa lopetetaan ennen talvea pari kanaa, niin sellainen ei kyllä varmastikaan olisi millään lailla voinut herättää kenenkään kiinnostusta – virkavallan nyt ainakaan. Ollaan niin älyttömästi vieraannuttu tavallisesta elämästä. Ja sitten tietysti uskon asioista. Jos joku kertoo olevansa uskovainen, niin sitten tosiaan näköjään nykyään voidaan pitää ihan jonain rituaaliteurastajanakin. En kyllä edelleenkään käsitä, voiko joku ihan oikeasti luulla, että Jeesukseen uskovat maalaistytöt ovat tuoreen kananveren perään..

Totta kyllä on, että veri on välttämätön asia, kun uskosta puhutaan. Muttei kuitenkaan kananveri.. Verta tarvitaan ja uhri tarvitaan, jotta Jumalaa voi lähestyä. Kenelläkään ihmisellä ei ole mitään asiaa lähestyä pyhää Jumalaa ilman uhria syntiensä puolesta, koska ihmisen syntisyys erottaa ihmisen Jumalasta. On aivan sama tekeekö hyviä tekoja vai ei, Jumalan silmissä jokainen ihminen on syntinen eikä mikään "hyvä elämä" muuta asiaa mihinkään. Jumala kuitenkin valmisti uhrin, joka on hänelle mieluinen. Uhrin syntien puolesta, kun viaton karitsa, Jumalan Poika Jeesus, tehtiin synniksi ihmisten syntien tähden. Hänen veriuhrinsa ansioista jokainen, joka haluaa, voi lähestyä Jumalaa – Jeesuksen nimessä ja antamalla kunnian Jeesukselle. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

Olen viime aikoina ollut hurmaantuneena Raamatun hebrealaiskirjeen äärellä. Siinä on valtavan hyvin selitetty tätä veriuhrihommaa. Kuinka vanhan liiton aikana Jumalan kansan piti uhrata viattomia eläimiä syntiuhreina, jotta ymmärrettäisiin, että synnin palkka on kuolema ja kuinka se oli kaikki esikuvaa siitä, kuinka Viaton Karitsa – Jeesus, tulisi antamaan ruumiinsa koko maailman synnit kantavaksi syntiuhriksi ja avaamaan tien Kaikkeinpyhimpään (esikuva ilmestysmajassa ja temppelissä) eli Jumalan läsnäoloon.

”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” ”Meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi” ”Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa, meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan lunastuksen. .. kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!”

Jumala tietää ja kertoo Raamatussa, että tämä uhri- ja verihomma on ihmisen järjelle täysin käsittämätön asia -hullutus. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”

Tämän ei kuulukaan olla järkeenkäypää, vaan sitä mitä Jumala on ihmisille pelastukseksi valmistanut – että se olisi Jumalan antama lahja eikä ihmisen teoista tai filosofioista kiinni: ”Juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.”

Jeesuksen veriuhriin suhtautuminen tulee viimein jakamaan ihmiset: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

Kertakaikkinen uhri on annettu ja tie iankaikkiseen elämään avattu: ”Sillä niin on Jumala maailmaan rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Kyllä tämä on verinen tie, muttei kuitenkaan sillä lailla verinen, että jotain uhreja vielä uhrailtaisiin. Uhriveri minunkin syntieni takia vuoti Jeesuksen ruoskitusta, ristiinnaulitusta ja keihäällä puhkaistusta ruumiista Golgatan ristillä. On maailman ihanin asia se, että saa tämän asia omakohtaisesti uskoa. Tämä usko on tarjolla kenelle tahansa – uhri on annettu kaikkien puolesta.

Kuulolla

Joitain aikoja sitten yksi kana hengaili sen verran huolimattomasti lähelläni, että sain sen kiinni ja syliin. Tänä vuonna sylikanat ovat olleet vielä aikaisempia vuosia harvemmassa, kun mukana ei ole ollut ketään hidasliikkeistä yksilöä. Nappasin siis kanan syliin. Kukko näki sen ja kiivastui oikein kunnolla. Kertaakaan aiemmin se ei ole tuolla lailla ihmisille kukkoillutkaan. Se meinasi melkein tulla päälle, muttei sitten kuitenkaan. Kuitenkin selvästi sitä vihastutti, kun joku nappasi yhden hänen laumastaan. Minulle sanottiin kukkoa hakiessani, että kukkoa ei kannata ärsyttää. En olisi tähän mennessä oikeastaan edes tiennytkään tapoja, miten kukkoa voisi ärsyttää. Nyt tiedän, että kanan nappaaminen silmien edestä kiristää kaiken eniten sen hermoja. En taitaisi edes uudelleen uskaltaa yrittääkään, nyt kun tiedän, kuinka kukko siitä suuttuu.

Pidin kanaa jonkun aikaa sylissä, vaikkei se siitä oikein tykkääkään. Otin myös lähikuvia kanasta. Yksi on tämmöinen silmään ja korvaan tsuumattu:

Kanan (linnun) korvat ovat ulkoisesti jokseenkin erilaiset kuin ihmisillä tai nisäkkäillä. Ulkokorvat puuttuvat (olisihan se aika hassun näköistä jos ne olisivat) ja on vain pikkuhöyhenten peittämä alue, jossa kohtaa on reikä päässä ja korva siellä. Niillä ne sitten kuulostelevat. Tarkkana ollessaan nostavat kaulansa mahdollisimman pitkiksi ja sieltä korkealta katselevat ja kuuntelevat ympäristöä. Kyllä ne korvat toimivat, vaikkei korvalehtiä olekaan. (Erityisen positiivinen puoli kanojen korvalehdettömyydessä muuten on se, ettei EU voi vaatia niille korvamerkkejä..)
Jeesus sanoi usein: ”Jolla on korvat, se kuulkoon”. ”Siis te, lapset, kuulkaa minua; autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni!” ”Autuas se ihminen, joka minua kuulee”.

Kuuleminen on molemminpuolista, Jumalallakin on korvat: ”Jumala, kuule minun rukoukseni, ota korviisi minun suuni sanat.” ”Sinä kuulet nöyrien halajamisen, Herra, sinä vahvistat heidän sydämensä, sinä teroitat korvasi,” ”Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?”

Harvalla tuntuu vain olevan aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä Jumala haluaisi kertoa. Pysähtyä Raamatun äärelle tai pysähtyä kuuntelevaan rukoukseen. Pysähtyä kysymään Jumalalta, että mitä sinä haluaisit minulle sanoa. Jos ei pysähdy kuuntelemaan Jeesuksen sanomisia, ei voi tulla uskoonkaan: ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.”

Jokaisen elämä on täynnänsä omia ajatuksia, suunnitelmia, haaveita, murheita, tekemistä jne. Kaikki ne peittävät niin helposti Jumalan äänen. Kuka uskaltaisi huutaa niin lujaa, että se ylittäisi kaikki muut soundit päässä? Huutaa täysillä, niin kuin Jesajaakin kehotettiin: ” Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä.” JEESUS ON KANTANUT KAIKKI SYNTISI RISTILLE JA KÄRSINYT SYNNIN RANGAISTUKSEN PUOLESTASI! OTA VALTAVA LAHJA VASTAAN! HÄN ON ELÄVÄ JUMALA! HÄN RAKASTAA SINUA! ÄLÄ PIDÄ HÄNTÄ HALPANA, ITSESTÄÄNSELVYYTENÄ TAI LEGENDANA! HÄN KUTSUU SINUA SEURAAMAAN HÄNTÄ! TUTUSTU HÄNEEN!

Joo, vois huutaa vaikka kuinka paljon. Koko raamatun läpi. Ehkä ei kannata kuitenkaan, jokainen voi lukea sitä itse ja olla kuulolla Jumalan suuntaan.

Oi voi, kunpa itse saisi olla enemmän korvat auki Jumalan suuntaan. Kyllähän sitä usein itsekin jotkut korvatulpat korvissa menee ja melkein pelkää ettei Jumala nyt vaan puhuisi mitään. Ihminen on tämmöinen, ettei edes halua kuulla Jumalan puhetta. Ja sitten kumminkin haluaakin. Muuten on aivan harhateillä ja elämä tyhjää.

”Kuunnelkaa ja kuulkaa minun ääntäni, tarkatkaa ja kuulkaa minun sanojani.”

Mustikkapiirakkaa

Leipomisvaihde on taas ollut vähän päällä. Netistä katselin mustikkapiirakan ohjeita – paljon löytyi. Leivontaohjeita katselen mielellään yksityisten ihmisten blogeista – kukaan ei varmasti laita omaan blogiinsa mitään surkeaa ohjetta, vaan parhaaksi testatut ja hiotut. Pitääkseen ruoka-, leivonta-, käsityö- tai ihan mitä tahansa blogia täytyy olla oikeasti innostunut asiasta – se kun on puhtaasti vapaaehtoista. Joku tietysti voi pitää blogia palkkatyönsäkin puolesta, mutta se on kuitenkin hyvin harvinaista.

Annoin kanoillekin mustikoita. Ne tykkäsivät niistä tosi paljon. Olivat aivan innolla nokkimassa. Olen minä muitakin marjoja niille antanut ja kyllä ne vadelmaa ja punaherukkaa ja mansikkaakin syövät, mutta silti vaikutti siltä aivan kuin mustikka olisi ollut suosituin. Kukkokin nokiskeli mustikoita. Sitten olivat nokka mustikassa. Ja vähän päästä pihassa oli tummaksi värjäytyneitä kanankakkoja.. Väriaineiden kierto elimistössä oli todella nopeaa (ajattelin että tulisikohan sinertäviä munia, mutta tulikin vaan jotain muuta sinertävää.)

Itse en ole mustikkametsässä ollut. Vuosikausiin. Ei ole ollut virtaa ja mustikat on ostettu tutuilta. Vanhemmilta ihmisiltä. Tänäkin vuonna taas sain kuulla, kuinka hiljaista mustikkametsässä on, että paljon useampikin sinne sopisi noukkimaan ja marjoja riittäisi. Onhan se sinänsä surkeaa, että niin hienoa marjaa jää metsiin niin paljon. Jumala on sinne laittanut hienot kattaukset mitä terveellisintä hyvää marjaa, mutta ei sitten vaan ole mahdollisuuksia noukkia niitä. Monet, minä mukaan luettuna, notkuvat runsaasti tietokoneidensa ääressä eikä lähdetä metsään (toki tunnen myös paljon sellaisia jotka lähtevät). Olisi kyllä mielenkiintoista tehdä/nähdä tilasto mustikanpoimijoiden ikäjakaumasta. Voi olla että hetken päästä metsissä on vielä hiljaisempaa, ellei minun ikäluokkani löydä tietä marjametsään.

Toinen asia mustikanpoiminnan lisäksi missä olen ottanut vähemmän työläämmän reitin (kaikkien muiden mistä aita on matalin -juttujen ohessa), on kananruokintaan liittyvä. Vaikka meillä olisi itsellä hernettä, josta saisi tarvittavan valkuaisrehun, olen tänäkin vuonna hommannut kanoille rehuteollisuuden pussitavaraa. On huomattavasti helpompaa heittää kaukaloon rehua pussista, kuin keitellä hernettä, jotta kanat voisivat sitä syödä (kokonainen kuiva herne ei oikein mene nokasta alas). Periaatteessa olisi paljon hienompaa ruokkia kanat kokonaan omalla rehulla, mutta käytännössä ei vain ole ollut virtaa siihen.

Rehuteollisuuden kananrehun valkuainen on pääasiassa soijasta. Soijapapuhan ei Suomessa kasva eli on tuontitavaraa. Kysyin rehufirmasta, että onko ko. soija gmo-vapaata ja se oli. Tämäkään ei ole täysi itsestään selvyys, sillä suurin osa maailman soijasta on geneettisesti muunneltua erään jättifirman rikkakasvintorjunta-ainetta kestäväksi. (Sama firma myy omaa rikkakasvintorjunta-ainettaan ja sitä kestäväksi jalostamiaan kasvilajikkeita (kaikki muu vihreä kuolee paitsi kyseinen geneettisesti muunneltu kasvi)). Kytkykauppa on kaamea. Kun perinteisiä kasvilajikkeita menetetään, niitä ei saa enää mistään takaisin, ainakaan missään kohtuullisessa ajassa.) Suomeenkin tuodaan myös tätä gm-soijaa rehuteollisuuteen.

On tavallaan surullista, että mustikat jäävät metsiin ja on tavallaan surullista, että Suomeen pitää tuoda niin paljon soijaa (vaikka ei edes olisi gm). Aivan yhtä hyvin täällä voitaisiin viljellä runsaasti valkuaiskasveja itsekin, hernettä, rypsiä jne sekä saada sitä vaikka bioetanolin valmistuksen sivutuotteena viljasta. Tällä hetkellä kuitenkin melkein kaikki Suomen kotieläimet ovat riippuvaisia ulkomaisesta soijasta. Pikkuisen tulee elukoille ravintovajausta, jos soijaa ei jostain syystä olisikaan saatavilla. Nyt se on ollut halpaa, tähän helppouteen on itsekin mennyt kananrehujen kanssa – ei silti hyvä tämä trendi. Ja luomuksi munia ei ainakaan voi mainostaa, kun rehuni on ties mistä tuhotun sademetsän tilalla kasvavalta suursoijaplantaasilta, missä pienviljelijät on ajettu pois kodeistaan slummeihin huumekauppaan ja prostituutioon suuryhtiöiden tieltä.. oi voi.. josko jo ensi vuonna jaksaisin tarjoilla kaakoille päivittäisen hernekeittonsa..

En oikein edes tiedä, mikä on tämän kirjoituksen pointti. Sitä on itsekin niin kaikessa tässä mukana, jättämässä mustikat metsiin ja syöttämässä kanoille soijaa, ettei osaa ulkopuolisen silmin edes asioita katsoakaan. Ja mitään yksittäisen ihmisen syntejähän nämä eivät olekaan. Tavallaan kansakuntana ja koko maailman mittakaavassa olemme ajautuneet tähän ”globaalin taloudellisuuden” eli toisin sanoen ihmisen ahneuden nimissä. Siinä pyörässä on hirveän vaikea edes toimia toisin, esim. kun ei ole edes vaihtoehtoista kotimaista kanarehupussia saatavilla, niin toinen vaihtoehto on vain se täysi omatoimisuus.

Raamattu antaa ohjeeksi: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:2) Kaikki olemme oman maailmanaikamme ajatusmaailman vankeja. On kamalan vaikea olla erilainen, kun koko maailma on ”ruokittu samalla soijalla”. Jumala kuitenkin kannustaa etsimään ja anomaan Hänestä tulevaa ymmärrystä, tutkimaan Raamattua ja ruokkimaan itsensä hengellisillä asioilla (”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana.” Kol. 3:16). Vähitellen voi sitten mielikin uudistua ja Jumalan tahto tulee tärkeimmäksi. Ehkä sillä tiellä vielä kaiken muun lisäksi rakastuu myös hiljaisiin metsiin ja pieniin tummiin mustikoihin kuusten siimeksessä. Kanat ainakin tajusivat heti, että ne ovat arvokkaita.

Kanat nokkivat mustikoita. Kukolla vartiointitauko.

Hääpuku myytävänä

Käytetäänpäs nyt tätä blogia vähän kaupallisiinkin tarkoituksiin. Lähipiirissäni on henkilö, joka haluaisi myydä yhdet häät nähneen hääpukunsa. Puku on virheetön ja pesulan jäljiltä. Se on alun perin ollut kokoa 38, mutta sitä on kavennettu niin, että se on nyt ehkä 36. Hääpuvun merkki on Aphrodite ja väri ivory. Pukuun kuuluu bolero. Tässä kuvia puvusta:

Kanatausta ei ehkä ole paras luomaan vakavasti otettavaa kaupallista ilmoitusta. Tästä huolimatta hääpuku on ihan oikeasti myynnissä ja sitä voi tiedustella tai tehdä tarjouksen numeroon 050 520 6676 (sisareni). Jos jollekulle tulee tietoon vaikka ensi kesäksi hoikka morsian, jolle tämäntyylinen puku voisi sopia, niin jääköön tämä mahdollisuus mieleen.

Markkinointi on aina ollut itselle vaikeantuntuinen alue. Jos minun pitää olla markkinoimassa jotain, koen, että minun pitää olla tyrkyttämässä jotakin jollekin ja olen pääsääntöisesti vaivaantunut. Joltakulta muulta asia sujuu paljon luontevammin ja asiakaskin on varmasti paljon tyytyväisempi tilanteessa saadessaan palvelua, josta ei huou myyjän vaivaantuneisuus. Varmasti tietysti tässäkin on kehittymisen varaa myöskin, en ole edes oikeastaan koskaan ollut työpaikassa, jossa olisin ollut selkeästi myymässä mitään. No, en kyllä toisaalta ole ollut ollenkaan tällaisesta kiinnostunutkaan. Minulle sopii vain se tyyli, että kerron, että asia on näin ja ketä kiinnostaa, niin olkoon itse aktiivinen. Kaikesta muusta saan itselleni pahimmillaan helppoheikki-fiiliksen.

Joskus tuntuu että ”myyntimiehet” ovat luontevimpia evankelistojakin. Heille tuntuu olevan helppoa kertoa mahdollisuudesta rukoilla Jeesusta elämän Herraksi. Itse taas pelkää ja kokee, että siinäkin kohtaa on tyrkyttämässä. Ja kai sekin vaikuttaa, että itse tulin uskoon ollessani yksin. Kukaan ihminen ei kysynyt minulta mitään, enkä minä sanonut kellekään ihmiselle mitään siinä tilanteessa. Hirveän monien kohdalla tämä kuitenkin tuntuu menevän toisin: tarvitaan muita ihmisiä auttamaan uskoon tulossa, tarvitaan joku, jolle voi sanoa, että haluaisin tulla uskoon, kuinka se tapahtuu tai synnit painaa tai jotain semmoista, en edes tiedä mitä kukainenkin voisi haluta sanoa. Tai sitten että joku sanoo, että haluaisitko antaa elämäsi Jeesukselle ja sitten toinen voi vastata että kyllä. Kumminkin että on jotain kommunikaatioita ihmistenkin välillä. Kahden ihmisen tai isomman joukon välillä.

Kun en ole ”myyntimies”-luonne, niin minun on tosiaan järkyttävän vaikea kysyä keneltäkään, että haluaisiko joku kenties että rukoiltaisiin yhdessä Jeesusta jonkun elämään tai ylipäänsä edes ottaa näitä asioita puheeksi. Tästä huolimatta juttelen tai rukoilen kyllä ihmisten kanssa tämmöisiä asioita, jos vain asianomainen yhtään itse sanoisi, että on kiinnostunut. Sitten en kokisi tyrkkyisyyden vaivautuneisuutta, kun tietäisin, että joku ihan oikeasti haluaa puhella tällaisista. Toki voi myös mennä juttelemaan sellaisten evankelistojen kanssa, joille Jeesuksesta puhuminen on paljon luontevampaa kuin minulle. Onneksi heitä on myös paljon.

Tavallaan minäkin kaupittelen hääpukuja (myös miehille sopivia). Tai kerron, että semmoinen olisi ilmaiseksi saatavissa, Sulhanen on sen kalliin maksun maksanut. Taivashäihin ei ole enää kauaa aikaa, nyt kuulutetaan Karitsan häitä. Morsiamen on aika kaunistautua. Uskovien puhdistautua ja kaunistautua, ja niiden, jotka haluavat myös häihin, mutta joilla ei vielä ole pukua eli Jeesusta omana Herranaan, on aika kääntyä Hänen puoleensa ja rukoilla, että saisi uskon. Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä. Jokainen on kutsuttu. Tulemaan uskovaiseksi tässä ajassa ja ivailua ja kärsimystäkin kohtaamaan. Saamaan syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Tahdotko sinä olla taivaassa Karitsan häissä? Jos haluat, niin kannattaa kertoakin siitä jollekulle.

"Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa. Ja hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla.” (Matt. 22:2)

”Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut. Ja hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus." Ja hän sanoi minulle: "Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!" (Ilm. 19:7-9)

Tekisi mieli sanoa, että nyt sit vaan hääpukuja hommailemaan, mutta eihän se niin kevyttä ole. Koska kukainenkin on valmis. Olemaan morsian tässä ajassa tai tulemaan Kristuksen morsiameksi. Se on elämän muuttava asia. Minusta ei tähän päivään mennessä ole ollut morsiameksi ja tavallaan ymmärrän ihan hyvin, ettei monikaan ole halunnut tulla Kristuksen morsiameksi. Ajattelen, että kumpikin asia voi vielä kuitenkin muuttua. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on rakkaus ja rakkaus voi muuttaa kenet vain. Jeesus kutsuu morsiamekseen jokaista siksi, että hän rakastaa - enemmän kuin kukaan voi käsittää.

Joulupukin maa

Suora lainaus viimeisimmästä Suomen Kuvalehdestä (29/2010): ”Jos Jumala yhtäkkiä hajottaisi näppäimistönsä ja tuhoaisi vahingossa Suomen, niin huomaisiko kukaan? Jos, niin miksi? Jokaisen meistä pitäisi pystyä vastaamaan siihen, miksi maani on olemassa, mikä on meidän erityislahjamme, meidän tarkoituksemme?”

Mm. näillä kysymyksillä suomalaisia herättelee tunnettu maabrändikonsultti, brittiläinen Simon Anholt, joka on ollut konsultoimassa myös Suomessa ulkoministerin asettamaa maabrändivaltuuskuntaa. Valtuuskunnan on tarkoitus loppuvuodesta julkaista loppuraporttinsa Suomen identiteetistä ja toimenpiteistä Suomi-brändin kehittämiksi. Tavoitteena on kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen.

En tiedä, kuinka vakavasti pitäisi ottaa henkilö, joka uskoo, että Jumala hallitsee maailmaa hajoamistilassa olevan näppäimistön kautta ja kömmähdysten seurauksena tuhoaa kansakuntia. Kuitataan nyt tämä kuitenkin retorisena Jumalaa tuntemattoman henkilön keskustelunavauksena ja siirrytään suoraan varsinaiseen kysymykseen mitä Anholt ajaa takaa. Mikä on Suomen erityislahja ja tarkoitus?

Suomalaisen on äkkiseltään itsensä vaikea ajatella tällaista asiaa ja siksi tarvitaan ulkopuolista silmää. Anholt näkee suomalaisuuden erityispiirteinä mm. sisun, joka ei ole hänestä ollenkaan myytti vaan totta, tosin kantaen myös kääntöpuoltaan eri jääräpäisyyttä. Suomalaiset myös pitävät lupauksensa ja ovat aktiivisia. ”Olennaisinta suomalaisuudessa ovat siis hiljaisuus, teot ja toiminta. Ja kun keitokseen lisätään jääräpäisyys, tuo suomalaisten ”typerä ylpeys”, yhdistelmästä tulee hyvin voimakas. Anholt muotoilee tämän iskulauseeksi: ”Jos haluat, että jotain tapahtuu, hanki suomalainen. Jos kokouksessa ei tule tulosta, jonkun pitäisi nousta ylös ja kysyä, onko täällä suomalaisia paikalla. He saavat asioita tehdyksi, ja se on kiinnostavaa. Ei puhetta vaan äksöniä.””

Huolimatta siitä, että Anholtin Jumala istuu hajoavan näppäimistön takana, nämä analysoinnit kuulostavat hyvin mielenkiintoisilta. Johtunee siitä, että Anholt on uransa aikana ehtinyt konsultoida jo viittäkymmentä maata, niin kyllä siinä oppii sitten jo äkkiä tietyt kansallispiirteetkin erottamaan. Tietenkään tuossa ei edes pitäisi olla mitään käsittämätöntä uutta, mutta suomalainen vaan taitaa tarvita aina sen ulkopuolisen sanomaan jotain positiivista itsestään. Maabrändäyksen päämäärä on kuitenkin se, mitä muut ajattelevat Suomesta. Tässä Anholt kehottaa pohtimaan, mitä Suomi voisi tehdä ulkomaiden, ulkomaalaisten, inhimillisyyden ja maapallon puolesta.

Kauneinta ja ihaninta, mitä Suomi voisi koskaan tehdä ulkomaiden kansalaisten hyväksi, olisi Jeesuksesta kertominen. Ilosanoman vieminen kaikkeen maailmaan. Tätä on toki paljon tapahtunutkin vuosien saatossa. Suomesta on varmastikin lähtenyt lähetystyöntekijöitä muihin maihin eniten suhteessa väkilukuun. Jumala tietää hyvin suomalaisten luonteenlaadun ja kun sisulle ja äksönille saadaan oikea osoite, Jeesuksen takia, ja kun hän saa murtaa jääräpäisyyden ”typerän ylpeyden” sen alta paljastuu nöyryys, joka antaa kunnian Jumalalle ja homma pelittää. Mitään muuta oikeasti merkittävää meillä ei koskaan tule olemaan tarjota maailmalle (Anholtkin sanoo, että jos joku toinen Pohjoismaa menestyy, hyöty siitä valuu Ruotsille, koska se on tunnetuin Pohjoismaa), mutta ilosanoman rinnalla kaikki muu on täysin turhaa. Jeesus ei ole tuote, Hän on Persoona eikä koskaan saisi yrittää millään lailla rahastaa Jumalan kustannuksella. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, että Jumala pitää huolen ja maksaa palkan niille, jotka ovat hänen elopelloillaan hommissa. Jos hallitusohjelmassa olisi ykköstavoitteena ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.” (Mark. 16:15), muita kohtia ei siellä välttämättä tarvittaisikaan. Onhan meillä Jeesuksen lupaus: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä (maalliset asiat) teille annetaan.”

Jumala on ollut Suomea kohtaan ihmeellinen. Täällä on varmastikin ollut herätyksiä vuosisatojen varrella enemmän kuin missään muualla. Nykyään tämä tieto on parhaiten enää näkyvissä vanhojen herätysliikkeiden nimissä, joita on niin paljon, ettei niitä kaikkia muistakaan. Lähetystyöntekijöitä tietysti lähtee ulkomaille näinäkin päivinä, mutta jos Herra suo, niin tulevaisuudessa paljon enemmän. Jumala on koko ajan kasvattamassa erikoista nuorta polvea, jolle Jumalan palveleminen on ollut elämän päätarkoitus hyvin nuoresta pitäen.

Kananmunapuolelta löytyy hyvää ja varoittavaakin esimerkkiä vielä tähän aiheeseen. Suomen valtti kananmunaviennissä on ollut puhtaus, salmonellavapaus. Monissa muissa maissa munissa on salmonellaa, kotimaiset ovat olleet puhtaita. Viime vuonna tosin Suomessakin ilmeni salmonellaepisodi, rehutehtaan saastunta saastutti kanoja ja satoja tuhansia kanoja tapettiin, jotta puhtaus voitiin taas taata. Tilanne oli raju niille, joille tapaus tuli oman kanalan kohdalle. Kukaan kanalanomistaja ei voinut mitenkään suojautua, kun salmonella oli tehdasrehussa. Kanojen tuhoamisen ja äärimmäisten desinfiointien kautta puhtaaseen tilaan on taas päästy ja kanamäärät alkavat olla palautumassa normaaleiksi.

Jotta Suomesta voitaisiin viedä maailmalle myös puhdasta sanomaa Jeesuksesta eikä mitään kummallista opillista sekasotkua tai jonkun väärän hengen saastuttamaa, suomalaisen tulisi rukoilla erityistä puhtautta hengelliseen kenttään ja pyrkiä varomaan erityisesti ulkomailta tulevia, esim. institutionaalisen ekumenian nimissä tapahtuvia saastuntoja ja lisäksi väärässä hengessä olevia ”karismaattisia” opettajia. Suomi on vieläkin poikkeuksellisen puhdas maa katolisen opin ja hengen vaikutuksista ja tämä pitäisi pyrkiä säilyttämään, koska puhtaus tässä asiassa on yksi Suomen tärkeimpiä hengellisiä valttikortteja. Toki institutionaalisen ekumenian vaikutuksia on jo nyt Suomessakin vaikuttamassa, ollut jo pitkään, mutta koko Suomen hengellisen kentän tulevaisuus riippuu siitä, mihin suuntaan tuo vaikutus menee ja annetaanko esim. katolisen oppijärjestelmän hyväksyville enemmän vai vähemmän tilaa. Katolisuuden myötä hyväksyttäväksi vaadittava mm. paaviuden tunnustaminen ja Marian rukoileminen plus monet muut täysin Raamatunvastaiset asiat vievät jalansijaa saadessaan hengellisen kentän lopullisen tuhon tielle. Rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä vaaditaan ties mitä, ja totuus eli Jeesuksen auktoriteetti ja Raamatun kivijalka saadaan laittaa syrjään kirkkokuntaoppien sekamelskassa. Homma menee (ja on mennyt) keskusteluiksi, mietitään mikä kirkkokunta voi hyväksyä minkäkin kirkkokunnan mitäkin oppeja, palkan ja kokouspalkkioiden takia paikalla olevat henkilöt pohtivat asioita seminaarista ja kokouksesta toiseen koko kaiken ollessa täydellisen turhaa, yksikään sielu ei pelastu, sairas parane tai nälkäinen saa ruokaa.

Jeesus tiesi, että hänen sanojaan tulisi kuulemaan myös suomalaisia ja sanoi ”menkää ja saarnatkaa”, ei puhetta vaan äksöniä. Mikään ei voisi olla kauniimpi maabrändi kuin Suomi Finland – Ilosanoman Maa – The Land of the Gospel. Ikiaikaisen peruskallion maa – Maa Kristuskalliolla. Tuhansien järvien maa – Elämän vettä janoisille. Ei joulupukin maa, vaan lahjana maailmalle sanoma ”Teille on Syntynyt Vapahtaja”. Connecting people – Että he yhtä olisivat Jeesuksessa.

Jeesus ei ole mikään sisu, sauna ja salmiakki –juttu. Hän kuuluu koko maailmalle. Mutta erityisesti suomalaiset voisivat olla tätä jutskaa kertomassa – vaikka sitten huipputeknologiaa apuna käyttäen. Kun ollaan niin jääräpäisen sisukkaitakin. Vaan mitä pitää tapahtua, ennen kuin suomalaiset voivat ottaa vastaan Jumalan ajatuksia, suunnata antennit Herraan? Jumalan täytyy tulla todeksi ja rakkaaksi meille. Vahingossa Jumalan näppäimistöt eivät hajoile, mutta niitä joita Herra rakastaa, hän myös kurittaa. Jumalan voi täytyä vähän rajummalla tavalla herättää tämä kansa. Herätys tyylillä millä hyvänsä on valtavaa rakkautta Jumalalta juuri meitä jääräpäitä kohtaan.

Kuule Israel

”Munamankelini” rungossa on tämmöinen ”logo”. Tunturi jäljittelee Suomen vaakunan leijonaa. Puuttuu vain käyrä sapeli alta ja 9 tähteä. Kaikki tietävät, että on kyse Suomen vaakunan leijonasta. Leijonan varpaat näyttävät kyllä ihmeen paljon kanan varpailta!

Harva taitaa kuitenkaan tietää, että Jerusalemilla on myös vähän samantyyppinen leijonavaakuna: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Jerusalem-coat-of-arms.svg

Jerusalemin vaakunan leijona on Juudan leijona. Juudan sukukunnan merkiksi tuli leijona Jaakobin eli Israelin siunatessaan poikansa ennen kuolemaansa. Yhdelle kahdestatoista pojastaan, Juudalle, hän sanoi: ”Juuda on nuori leijona” (1. Moos. 49:9). Kun Israelilaiset heimot, Juudan sukukunta yhtenä, tulivat Egyptistä luvattuun maahan, Juudan sukukunta asettui siihen kohtaan maata, jossa Jerusalem sijaitsee. Muut heimot asettuivat heille osoitettuihin paikkoihin.

Israelin kansan historia on valtavan dramaattista ja vanhan testamentin kirjat siitä yksityiskohtaisesti kertovat. Yksi traagisimpia asioita on pakkosiirtolaisuuteen joutuminen. Jumala varoitti kansaansa epäjumalien palvomisesta ”miljoona kertaa”, mutta aina sitä vain tapahtui, eivätkä israelilaiset pysyneet uskollisina Herralle. Lopulta heidän syntinsä mitta oli tullut täyteen ja Jumala salli, että kansa joutui pakkosiirtolaisuuteen toiseen maahan Jerusalemin jäädessä vihollisen tuhottavaksi. Pakkosiirtolaisuus tapahtui kuitenkin tavallaan kahdessa vaiheessa. Jo aiemmin Israelin kansa oli jakaantunut kahtia, oli kaksi kuningasta ja kaksi valtiota, pohjoinen Israeliksi kutsuttu, joka muodostui 10 heimosta ja eteläinen Juuda, joka muodostui kahdesta heimosta. Pohjoisen Israelin kuningasten epäjumalanpalvelus on todella törkeää ja v. 721 eKr tuon ajan mahtikansa assurialaiset valloittivat heidät ja veivät heidät omasta maastaan Assuriaan. ”He hylkäsivät Herran, Jumalansa, kaikki käskyt. Ja niin Herra viimein poisti Israelin kasvojensa edestä, niin kuin hän oli puhunut kaikkien palvelijainsa, profeettain kautta. Ja Israel vietiin pois maastansa pakkosiirtolaisuuteen Assuriin, jossa he ovat tänäkin päivänä.” (2. Aik. 17:16,23)

Juudan heimon keskuudessa epäjumalanpalvelusta oli vähemmän, mutta heidänkin syntiensä mitta tuli täyteen ja tuokin kansanosa joutui pakkosiirtolaisuuteen, kuitenkin vain määräajaksi, 70 vuodeksi. 587 eKr babylonialaiset olivat suuri kansa, jonka Jumala salli valloittaa Juudan ja viedä heidät pois maastaan. Kuitenkin tosiaan 70 vuotta myöhemmin Persian kuningas Koores antoi käskyn juutalaisille palata omaan maahansa ja rakentaa uudelleen hävitetty Jerusalem ja sen temppeli.

Juudalaiset eli juutalaiset palasivat maahansa. Myöhemmin kansan keskuudessa syntyi Messias, Voideltu, Juudan leijona, Jeesus. "Älä itke; katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin juurivesa, on voittanut” (Ilm. 5:5) Jumalan erityisen mielenkiinnon kohteena on kuitenkin ollut koko Israel, ei vain Juudan sukukunta. Mitä tapahtui 10 muulle sukukunnalle, jotka jäivät Assuriaan? Sitä ei Raamattu kerro.

Viime aikoina on saanut lukea mielenkiintoisia esityksiä siitä, missä nykyisistä kansoista kadonneiden Israelin heimon jälkeläisiä voisi olla. Yksi esitys on ollut suomensukuiset kansat. Kaikki tietävät että ollaan kotoisin sieltä kuuluisasta Volgan mutkasta, mutta kuinka sinne oikein päädyttiin? Muinainen Assuria ei olisi kovin kaukana Volgan mutkasta. Kielitieteilijöiden mukaan suomen ja heprean kielissä on tuhansia samanjuurisia sanoja. Assurialaisten tarina maailman synnystä on kuulemma samantyylinen munatarina, kun mitä on Kalevalassa. Muitakin perusteluja on esitetty. Dna-tutkimuksia tehdään asiasta.

Jos jotakin suomalaisissa on poikkeuksellista, niin se on siteet Israelin maahan. Ei poliittisen Israelin toimiin, vaan Israelin maahan. Tiedotusvälineistä saa Israelista todella ikävän kuvan. Tiesin uskovia, jotka olivat käyneet Israelissa, mutta itse ajattelin aikanaan, että antaa muiden hypätä siellä, se ei ole minun juttuni. Sitten vain kerran aivan yllättäen koin Jumalan kehotusta lähteä käymään. Ja oi voi ja kappas kummaa, aivan kuin jotakin minusta olisi jäänyt sinne. Niin kuin niin monelle suomalaiselle on käynyt, niin kävi minullekin: Israelista tuli aivan kuin toinen kotimaa. Vaikka olen käynyt siellä vasta kaksi kertaa, kokemukseni sitä maata kohtaan on aivan erilainen kuin mitään muuta ”ulkomaata” kohtaan. Ja tämä kaikki tuli todella yllätyksenä, ei siksi että olisin jotenkin järkeillyt sen niin. Ennemminkin ekalla matkalla ajattelin, että hyvä että tulee nyt tämäkin nähtyä, niin sitten voi matkustaa seuraavaksi muihin maihin. En yhtään ymmärtänyt, miksi minua itketti ensi kerralla kun lentokone nousi Tel Avivista ja näin loittonevan rantaviivan koneen ikkunasta. Matkassa ei tavallaan edes ollut mitään erityisen ihmeellistä. Ja silti kuitenkin oli ollut. Sinne alkoihin haluamaan uudelleen.

Sama homma on käynyt niin monille suomalaisille. Tuhansia käy siellä vuosittain. Aiemmin en ymmärtänyt ollenkaan, nykyään ymmärrän. Israel rakkaus on jotakin aivan muuta ja paljon syvempää, kuin mitä Israelin poliittisen johdon tekemiset ovat. Israelin puolesta rukoileminen on uskoville annettu tehtävä tapahtui maailmassa mitä hyvänsä. Suomalaisten jos kenen pitäisi myös pystyä ymmärtämään jatkuvat ”Mainilan laukaukset”, joilla islamilaiset järjestöt pommittavat Israelia aina säännöllisin väliajoin. Israelista tulee kenties jossain vaiheessa maailman vihatuin valtio, maine on nyt jo huono, mutta tästä huolimatta Israelin siunaaminen ja sen puolesta rukoileminen on annettu meidän tehtäväksi eikä itse pidä lähteä vihaan mukaan. Ja jos vaikka olemmekin vielä samaa kansaa, se olisi jo todella erikoista.

Ihmiskunnan pelastus ei kuitenkaan ole Israelissa eikä Israelin kansaan kuulumisessa vaan Juudan Leijonassa Jeesuksessa. Hän on rauhan kuningas ja ainoa, joka voi tuoda rauhan Israelinkin maaperälle. Juutalaiset niin kuin kaikki muutkin kansat ovat yhtä hukassa ilman Jeesusta. Jeesuksen tuntevia juutalaisia on kyllä, muttei vielä mitenkään kovin paljoa suhteessa kaikista juutalaisista.

Juutalaisia palaa jatkuvasti takaisin Israeliin ympäri maailmaa. Jäämme sitten ihmettelemään tuleeko Jumala palauttamaan sinne takaisin myös kadonneita Israelin heimojen jäseniä. Ainakin juutalaisten Israeliin auttaminen on tärkeää hommaa ja Venäjän juutalaisten keskuudessa suomalaisia tietysti jo toimiikin. Tulevaisuudessa Suomi voikin olla vielä tärkeämpi portti Venäjän juutalaisten Israeliin pääsylle.

Nämä ovat ihmeellisiä asioita ja näitä asioita tutkiessa Raamattu rävähtää konkretiana tähän päivään. Kuka tahansa voi lähteä käymään Gennesaretin järven rannalla. Kuka tahansa voi mennä Jerusalemiin, Nasaretiin tai Betlehemiin (joka on kyllä arabien puolella, aina ei pääse sinne). Itse tykkään jostain syystä kauheasti Öljymäestä. Mutta tärkeitä on tietysti Jeesuksen tunteminen ja Hän on henkensä kautta läsnä ihan samalla tavalla missä tahansapäin maapalloa. Kukaan ei tule yhtään paremmaksi käymällä Israelissa: jos se ei vedä, ei kannata mennä. Rakkaus maahan tulee hengessä ja se on Jumalan antama yliluonnollinen kiintymys, ei siksi että se olisi jotenkin täydellinen turistikohde. Kyllä Malediiveillä on paremmat biitsit, mutta Jerusalem on maailman keskipiste, ihan maantieteellisestikin ja kaikella muulla lailla.

”Kirottu olkoon, joka sinua (Israelia) kiroaa, siunattu, joka sinua siunaa.” (1. Moos. 27:29)

P.S. Kun suomalaisten keskuudessa ihmetellään aina välillä kansallista alemmuudentunnetta, niin Israelin heimojuuria oleminen olisi kyllä hyvä selitys sille. Pakkosiirtolaistausta ja Volgan mutkissa harhailu omasta maasta poisajettuna ja tavallaan Jumalan hylkäämänä antaisi vähintäänkin riittävän selityksen huonolle kansalliselle itsetunnolle.. :)