Aamuisin herätessäni ensimmäiseksi kuulemani ääni on yleensä kananrääyntä. Se ei kuulu niin kovaa, että heräisin siihen, mutta herättyäni kyllä kuulen sen. Sanoisin tosiaan rääyntä. Tai krääkkyminen. Tai sitten välillä se munantulokiljunta. Harvoin kuulen sellaista mitä sanoisin kotkotukseksi. Joskus niiltä pääsee melkein kuin koiran haukahdus. Jo on äänimaailma!
Kanojen ”laulu” on siis yksi linnunlaulun laji. Niitä muita on sitten aika monenlaisia. Itse en kovinkaan monia lintuja laulusta tunnista, joitakin vain. Se vaatii ihan oman perehtymisensä, mutta niiden tunnistaminen vaikuttaa kyllä olevan elämää rikastuttava tekijä myös, kun jotkut ystäväni niitä erottavat. Ettei ole vain ”linnunlaulua” vaan osaa kuulla kaikki variaatiot.
Sen verran lintujen äänimaailmaa kuitenkin itsekin tunnen, että olen huomannut erään ”lainalaisuuden”. Se havainto on sellainen, että mitä isompi ja koreampi lintu on, sitä yksinkertaisempi ja jotenkin rumempi ääni sillä on. Ja toisaalta mitä pienempi, mitäänsanomattomamman näköinen ja piilossa pysyttelevämpi lintu, sitä kauniimpi ja monimuotoisempi äänimaailma. Ehkä tässäkin nyt joku ornitologi jonkun poikkeuksen osaisi sanoa, mutta kyllä se pääpiirteissään näin menee. Vai voiko joku kuvitella kanan nokasta tulevaksi sulosointuista liverrystä? Tai riikinkukolta mestarillisia säveliä? Tai toisaalta leivolta tai satakieleltä karheaa yksinkertaista raakkumista?
Jotenkin tuntuu että hengellisessä elämässä vallitsee vähän samat säännöt tässäkin kohtaa. Linnun iso koko ja koreus olkoot vertauskuvaa ihmisen omasta voimasta ja omasta tahdosta. Sellaisesta joka on jotenkin helposti muidenkin havaittavissa. Että ihminen itse kokee pystyvänsä tekemään asioita hyvin ilman Jumalaakin. Että on niin ”iso lintu”, että pärjää tässä maailmassa omilla avuillaan. Tai sitten vaikka oma itsesääli on isossa osassa. Kuitenkin niin, että joku ihmisestä itsestä nouseva ominaisuus dominoi. Pieni harmaa lintu taas kuvatkoon ihmistä, joka ei ajattele omassa voimassa pystyvänsä suuriin asioihin, sellainen, joka tietää, ettei voi elää ilman Jumalaa.
Kumman laulu on sitten kauniimpaa? Olkoon laulu vertauskuvaa hengellisen elämän rikkaudesta. Kuvaa sellaisesta, jota kaikki eivät edes pysty erottamaan. Jolle osa on lähes kuuroja. Mutta joka kuitenkin herkkäkorvaiselle kertoo rikkaasta monimuotoisuudesta ja sisäisistä aarteista. Jotenkin tuntuu, että mitä pienempi ihminen omassa voimassaan on, sitä suuremmin Jumala voi häntä käyttää. Vaikka varmaan kaikenlaisia ”lintuja” tarvitaan myös hengellisen elämän puolella. Yksi kiinnittää huomiota, toinen kertoo satakielen laulullaan Jumalan ihmeistä.
Raamatussa uskovia kehotetaan kuitenkin sellaiseen elämään, jossa ihmisen oma luonnollinen voima jotenkin vähenisi, jotta Jumalan voima pääsisi suureksi. Tämä tarkoittaa siis hengellisten asioiden maailmaa, ei siis sitä, etteikö voisi harrastaa vaikka liikuntaa ja voimistaa lihaksiaan! Joitain Sanankohtia tästä aiheesta: ”Hänen [Jeesuksen] tulee kasvaa, mutta minun vähetä” (Joh. 3:30). ”Sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.”(2. Kor. 12:10) ”Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja ymmärtäväisiä omasta mielestänsä!” (Jes. 5:21). ”Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita.” (Room. 12:6).
Ja huomisaamuna kuulen taas toivottavasti sulokkaan kanojen laulun! :)
