Pihaan oli tänään ilmestyny maamunia. Siis noita sieniä, jotka on ensin valkoisia palloja ja sitten myöhemmin tummuvat ja niistä tussahtaa itiöpölyä. Kai ne valkoisuudessaan ja pyöreydessään hiukan munilta näyttävätkin, että muna-nimitys on ymmärrettävä.
Olin viime viikolla käymässä ilmaiskonsertissa, jossa Jussi Hakulinen esitti kappaleensa Rakkaus on lumivalkoinen. Mitenkähän tää nyt mulla yhdistyy noihin maamuniin..? Tuossa kauniissa sävellyksessä on perin kaipaava ja tunteikas kertosäe:
”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen,
on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen,
voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.”
Aika monien suomalaisten mielestä tää on hyvä kappale. Siltä vaikutti siellä konsertissakin. Että moni tunnustautui kaipaamaan lumivalkoista rakkautta, joka ei loppuisi. Kukapa meistä ei? Jotenkin se rakkauden kaipuu vaikuttaa aivan kuin ihmisyyden ytimeltä.
Evoluutioteorian mukaan lajit ovat kehittyneet toisista lajeista, ja siinä on sitten aina jostain muodostunut uusia ominaisuuksia, jotka auttaisivat pärjäämään paremmin luonnossa. Teorian mukaan ihminen olis sitten jossain vaiheessa jollain lailla kehittynyt apinasta. Mutta eihän tää vaan voi olla totta! Miten ihmeessä nimittäin ihmisessä oleva rakkauden kaipuu olisi jollain lailla edistänyt hengissä selviämistä? Sanotaan että jollekin apinalle olis jonkin mutaation vaikutuksesta muodostunut rakkaudenkaipuu. Niin miten tämä yksilö sitten olisi ollut jotenkin selviytyjä? Sydänsuruinen apina. Istuu lakonisena puussa mieli maassa, eikä jaksa tehdä elettäkään hankkiakseen ruokaa. Muut hoivaavat jälkeläisiään vimmatusti vaistojensa ohjaamina, mutta sydänhaavainen rakkaudenkaipuinen apina lähtee yksistään erämaahan haikailemaan ja kuihtuu sinne. Miten evoluutio olisi voinut kehittää rakkauden, joka saa ihmisen toimimaan täysin epärationaalisesti? Antamaan oman ruokansa toiselle, vaikka olisi nälkä itsellä? Eikö rakkauteen kykenevät olisivat kuolleet ensimmäisinä, jos kaikki olisi vain pelkkää kemiaa, fysiikkaa, biologiaa ja vaistojen varaista toimintaa?
Raamattu kertoo mielestäni huomattavasti paremman selityksen sille, miten ihminen on tullut Tellukselle ja miksi meissä on sisäänrakennettu tarve tulla rakastetuiksi. 1. Moos. 1:27: ”Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.” Kuvan mallista eli Jumalasta taas kerrotaan: ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8).
Jussi Hakulisen laulussa rakkaudelle käy kuin maamunalle. Se tummuu ja tussahtaa pois. Aito kananmuna sen sijaan ei tussahda, vaan säilyttää valkoisuutensa. Tosi monien ihmisten ongelmana on se, että etsii rakkautta väärästä paikasta. Voisi varmaan sanoa, että jokainen tekee niin jossain vaiheessa elämäänsä, kuka sitten pidemmän, kuka lyhyemmän aikaa. Kun kerran Jumala on rakkaus, niin olisi hyvä, jos voisi ensin kokea ja ymmärtää sen. Silloin ei tarvitsisi odottaa keltään ihmiseltä sellaista mitä hänellä ei luonnostaan ole. Jokaisessa oleva kyky rakastaa on Raamatun mukaan alun perin Jumalasta lähtöisin. Mutta ne alkuvarastot voi sitten loppua jossain vaiheessa, jos ei saa Jumalalta lisää rakkautta.
Jumalan rakkauden yhteyteen pääsee tällä lailla: ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10). Tuossa siis kerrotaan, että kun elää Jeesuksen kautta, voi olla yhteydessä Jumalaan, joka on rakkaus. Mutta sitä ei voi tietenkään ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Ja onhan se monella lailla vajavaista sen jälkeenkin, mutta erilaista elämää kuitenkin.
Jussi Hakulisen laulun jossain säkeistössä on sanat: ”miten kaunis voikaan olla maa, vaikkei ole Jumalaa.” Siinä selviää, miksi hänen tuntemansa rakkauskin on ollut vain pienen hetken lumivalkoista. Jeesuksen opetuslapsi Johannes sanoittaa toiseen sävyyn: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä [Jeesukselta] kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä.” (1. Joh. 1:5) ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä Hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19).
En nyt muuten sitten aio ottaa kuitenkaan kukkoa. Mutta tuskin se kanoja haittaa. Eivät ne nyt tuolla näytä kaipauksessa riutuvilta ollenkaan. Samaa ei voi sanoa kaikista niistä Jumalan kuvista, joita olen tässä viime aikoina tavannut! :)
