Kanat ovat löytäneet uuden innostavan paikan. Eilen näin ne siellä ensimmäistä kertaa ja tänään myös. Tuo paikka on tunkio. Viime vuonna ajattelin, että kanat voisivat tykätä siitä ja koitin yhtä vähän väkisinkin viedä sinne, mutta ei se siellä viihtynyt, vaan tuli heti pois. Tänä vuonna tilanne on nyt toinen, kanat ovat ihan itse löytäneet tiensä tunkiolle ja siellä nyt innoissaan tonkivat. Matoja ja ties mitä hyppyhäntäisiä luulisi kyllä sieltä löytyvän.
Kyllähän tuo tunkion tonkiminen vähän ristiriitaisia ajatuksia herättää. Valkoiset kanat siellä jätteiden seassa. Ja sitten että seuraavat munat tulevat tunkiolta saadulla ravinnolla.. Mutta sitten kun tarkemmin ajattelee, niin ei niihin muniin kyllä mitään tunkiota mene, ihan samanlaisia puhtaita munia tulee, vaikka kanat muutamalla madolla ja koppakuoriaisella herkuttelisivatkin. Ja kanoja itseään ei tunnu haittaavan ympäristö ja lievä hajukaan ollenkaan. Valkopukuiset tonkivat niin antaumuksella tunkiota että kyllä sekin niiden reviiriin oikein hyvin kuuluu.
Kanat ovat menneet vapaaehtoisesti tunkiolle ja tässä viime viikkoina olen itse puolestani ollut tavallaan vapaaehtoisesti penkomassa oman elämän tunkiota. Pyysin nimittäin joku aika sitten Jumalaa näyttämään omaa elämääni, opettamaan mikä on sielusta lähtöisin ja miltä sielunmaisema näyttää. Nyt on selvää, että tunkiolle on johdatettu. Olen vasta tutustumassa ja penkomassa aivan pintakerrosta ja tässä vaiheessa voin jo todeta olevani melkoinen jätekasa. Muille havainnot omasta itsestäni eivät varmastikaan ole kovin uusia asioita, ainakaan kaikki, eikä toki kaikki itsellekään, mutta jotenkin nämä asiat ovat kuitenkin vahvistuneet tässä ihan viime päivien ja viikkojen aikana.
Tunkio on tosiaan sellainen paikka, joka on sijoitettu rakennusten taakse piiloon, ettei sitä tarvitsisi katsella jatkuvasti. Piilossa toisilta, mutta myös itseltä. Kun se haiseekin eikä ole mitenkään hieno paikka. Ei sellainen, mitä haluaisi kellekään esitellä, vaan ennemmin vähän hävettävä. Kumminkin se vaan voi olla olemassa. Ja kyllä sillekin jotain pitäisi tehdä, että se voisi tuottaa hyvää multaa. Kääntää ja viedä kariketta sinne. Ehkei edes itse jaksa yksin käydä tuohon tunkion kääntötyöhon, jos tavaraa on kertynyt oikein paljon. Saattaa tarvita muiden apua. Parempi kai kuitenkin jossain vaiheessa mennä tunkiolleen, ettei tunkio vaan laajene ja laajene ja peitä muitakin alueita elämässä.
Oman elämän tunkiolle päätyminen on ollut siis oikein mielenkiintoista, kiitos Herralle siitä, että on silmiäni taas avannut. Poisheitettyä, sellaista mitä yrittää itseltäkin piilottaa on löytynyt paljon. Tunnustamattomia syntejä oikeastaan. Tässä jotakin meheviä tunkiolöydöksiä:
Olen ensinnäkin aivan järkyttävä teeskentelijä. Kun en aina uskalla sanoa, mitä oikeasti ajattelen, olen päätynyt elämään tietyllä lailla valheessa. Valheessa siten, että esim. esitän kiinnostunutta jostain asiasta, vaikken pätkääkään ole kiinnostunut. Valheessa siten, että sanon johonkin asiaan kyllä ja annan toisen luulla tarkoittavani sitä, vaikka oikeastaan mielessäni haluaisin sanoa EI. Valheessa siten, että esitän olevani hyvä kuuntelija ja kuuntelen muka kiinnostuneen näköisenä jonkun puhetta, vaikka todellisuudessa ajatukseni ovat aivan muualla enkä kuuntele puhujaa ollenkaan. Elän siis valheessa.
Mitäs sitten muuta? Tunkiosta on löytynyt aimo annos itsekkyyttä. Lähinnä elämässä kiinnostaa, että miten se omalta kohdalta tulee menemään. Ja itselle kovin tärkeää on ollut vain, että miltä itsestä tuntuu. Siis että se vain olisi tärkeää että itsestä TUNTUISI hyvältä. Omat tunteet ovat niin etusijalla ja johdattavat päätöksiä. Lisäksi on löytynyt laiskuus. Aivan järkyttävä laiskuus. Jos rehellisiä ollaan, niin usein ei huvittaisi yhtään mikään työnteko. Sitten kun ei sitä ole pystynyt tunnustamaan, niin valheellisesti antaa itsestään ahkerampaa kuvaa. Vale ja laiskuus ovat kietoutuneet yhteen. Laiskuutta peittääkseen saattaa syyllistyä myös tietynlaiseen juonitteluun. Ettei vaan tarvitsisi tehdä mitään.
Onhan sieltä tunkiolta sitten paljon muutakin löytynyt. Kärsimättömyyttä, joka purkautuu kiukkuna ja vihana, vaikka olen luullut olevani pitkäpinnainen, täydellistä rakkaudettomuutta ja kylmyyttä, itsensä korottamista tai täydellistä mitätöintiä päivän fiiliksen mukaan, ylpeyttä, kiittämättämyyttä, haureellisia ajatuksia, vahvaa toisten arvostelua, syyllistämistä ja syyttämistä, anteeksiantamattomuutta ja katkeruutta. Muun muassa tällaista.
Mutta jotenkin on vaan ollut niin hyvä tulla tunkiollekin. Tuntuu oikeasti siltä Jumala on nyt avannut silmiäni näille asioille, kun olen sitä Häneltä pyytänyt. Herra sitten vain voi vaikuttaa senkin, että jos joskus vielä saisi vaeltaa enemmän Hengessä eikä lihassa, koska luonnollisessa minussa ei todellakaan asu mitään hyvää, kuten tästä tunkion esittelystä voi huomata. Jos jotakin hyvää joskus pilkahtaa jossain, se on vain Jumalan hengen vaikuttamaa. "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää".
Suosittelen ihan muillekin, että rukoilee, että Jumala näyttäisi ja paljastaisi itselleen, että millainen todella on. Kun pääsee tunkiolleen, niin silloin parhaiten ymmärtää, että tarvitsee Jeesusta pelastajaksi ja syntiensä sovittajaksi. Siellä tunkion keskellä nämä sanat ovat oikeasti ihanat: ”mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” ja Jeesuksen sanat: ”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä.”
