Chickenpox

Minua pelottaa. Minua pelottaa aika paljon. Ihan vähän melkein hassun kuuloisesta syystä, mutta ei se nyt silti yhtään hassulta tunnu. Siskoni (37 v) sairastui vesirokkoon. Pahimmat päivät ovat kai ohi ja rukoillaan, ettei mitään jälkitauteja tai muita seuraamuksia tulisi. Pelkoni kohdistuu nyt ihan itseeni ja omaan aika suureen mahdollisuuteen sairastua samaan tautiin seuraavien viikkojen aikana. Minulla ei ole vasta-aineita veressä ja olen aivan liian myöhään tajunnut tämän asian vakavuuden. Eilen näin netistä, että rokotteen olisi voinut ottaa vielä 72 h altistumisen jälkeen. Harmitti aivan kauheasti, kun en tuotakaan ole aiemmin tiennyt. Nyt ei voi muuta kuin jäädä katsomaan että tuleeko tauti minuunkin, vaikka alkuviikosta olisi vielä voinut ottaa rokotteenkin... Olen siskoni seurassa ollut aivan edellisinä päivinä hänen oireidensa alkamisesta, joten altistukseni on hyvin todennäköinen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei mitenkään aiemmin ole tullut vastaan tämä asia ja että kannattaisi selvittää onko sairastanut vesirokon ja jos ei niin ottaa rokote. Nyt minä sitten vain kohtaan pelkojani taas jollain uudella tasolla.

Olen aina jotenkin tuntenut jotain pelkoja sairastuessani. Tavallinen flunssakin ahdistaa usein vähän alussa. Kun meneehän siinä usein omat systeemit sekaisin, joutuu perumaan jotain juttuja, ei tiedä mimmoinen tauti tällä kertaa on tullut ja kauanko kestää, erinäisiä syyllisyydentunteita jne. Ja jotenkin semmoinen yksinäisyydentunne. Viime vuoden keuhkokuume ei mitenkään vähentänyt tautipelkoa vaan melkein pahensi. Oli niin kamalaa olla aivan voimattomana yksin kauhean taudin kourissa, syödä lääkkeitä (joita pelkään myös, kun saan niin helposti kaikkia sivuvaikutuksia) ja kaiken keskellä miettiä Jumalaa, ja ihmetellä millainen Hän on, kun ei varjele tällaiselta kauhukokemukselta. Nyt sitten luen netistä aikuisten vesirokosta ja olen aivan kauhuissani. Tautia jotenkin mahdollisesti lyhentävän viruslääkkeen vaikutuksista en ole edes pystynyt lukemaan. (Siskoni ei sitä käyttänyt, kun ei ole halunnut vauvalleen lisäaineita maitoon..) Itse pitäisi sitten kuitenkin pystyä päättämään ottaako lääkkeen vai ei ja kaikki tämmöiset päätökset ahdistaa kovasti.

Eli minä nyt sitten pelkään. Ja koitan ottaa tämän nyt myös mahdollisuutena kohdata pelkoa ja ajatella pelon alle. Kun olen nyt kuitenkin Jumalan lapsi, jolla voisi olla mahdollisuus myös olla pelkäämättä tulevaisuutta. Minulla pitäisi olla mahdollisuus uskoa itseni Jumalan käsiin ja ajatella että olen turvassa tässäkin tilanteessa tapahtui mitä tapahtui. Ja minä huomaan, että luottamukseni on hyvin haperaa ja turvallisuudentunne aika olematon. Minun on vaikea luottaa että Jumala haluaa minulle vain ja ainoastaan hyvää ja parasta vaikeuksienkin keskellä. Pelkään että tauti tulee, koen sen keskellä suurta yksinäisyyttä ja Jumalakin jostain kaukaa vain ihmettelee miksi en tajunnut ottaa rokotetta ajoissa, kun olisihan tässä ollut melkein 40 vuotta aikaa..

Luen Psalmia 91 ja ihmettelen tätä uskoa. ”Hän päästää sinut linnustajan ansasta ja surmaavasta rutosta. Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus. Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka kulkee pimeässä, et tautia, joka tekee tuhojaan keskellä päivää.” (Ps. 91:3-6) Olen ollut tämän psalmin äärellä todellisten pelkojen ja tilanteiden keskellä ennenkin. Silloin kyseessä oli ”lentävät nuolet”, kun marraskuussa 2012 Tel Avivissa ollessani sinne ammuttiin Gazasta raketteja. Ja kyllä minä silloin pelkäsin päivällä lentävää nuolta ja yritin tällä psalmilla lohduttautua. Nyt puolestani rukoilen, että oikeasti ei tarvitsisi pelätä tauteja. Tuntuu uskomattomalta, että voisi oikeasti olla pelkäämättä, vaikka kysymyksessä olisi rutto: ”Kaatukoot tuhat sivuiltasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, mutta sinuun ei satu.” (Ps. 91:7) Mistä voi tulla tällainen rohkeus ja luottamus varsinkin, kun näkee että uskovillakin on monenlaisia sairauksia? Täysin yliluonnollista ja yli ymmärryksen käyvää.

Luulen, että kokemus Tel Avivin ”päivällä lentävistä nuolista” loppupeleissä kuitenkin lisäsi turvallisuudentunnettani ja luottamusta Jumalan varjelukseen koetulla alueella. Rukoilen ja toivon, että tämä nyt läpi elettävä kokemus voisi myös lisätä rohkeuttani eikä vähentää sitä entisestään. Haluaisin nähdä, että Jumala todella voi ja haluaa varjella vakavalta taudilta, vaikka sille olisikin altistunut. Tai että jos se tulee, niin ettei kuitenkaan tarvitsisi taudissakaan kokea pelkoa vaan voisi siinäkin olla turvallisin mielin kaiken keskellä.

Eilen tuli jostain syystä mieleen katsoa, mikä vesirokko on englanniksi. Niinpä niin: Chickenpox. Kanarokko. Mikäpä muukaan.. Tämä nyt toi tähän kuvioon ensimmäisen vähän huvittavan puolen..

Kanablogin kirjoittajaa uhkaa kanarokko ja Suomen kanoja uhkaa parhaillaan lintuinfluenssa, joka on levinnyt Suomeen ja tekee vakavaa tuhoa jos leviää johonkin kanalaan. Saa rukoilla suojelusta kanoille ja minullekin..

Uusi kalenterivuosi on taas alkamassa. Jotenkin ei nyt ole yhtään ”uusivuosiolo”, johtuu ehkä osittain näistä akuuteista vesirokkomietteistä.

Mutta rohkeutta ja syvää luottamusta Jumalaan kaikissa tilanteissa toivottelen kuitenkin kaikille vuodelle 2017 :)

Muutosta mökkiin

Vuoden lyhimmän päivän (pitkähkö) kirjoitus. Talvi vasta edessäpäin, mutta valo alkaa taas jo lisääntyä.  Se on joka vuosi kiva ajatus pimeyden keskellä.

Täällä on oltu taas vähän semmoisissa siivous- ja  tyhjennysajatuksissa. Sekä konkreettisesti että mielen alueella. Kimmokkeena on toiminut vaihteeksi mökkini. Siellä se nyt vajaa 4 kuukautta on vain oleillut ilman mitään käyttöä. Tulin siihen tulokseen, että mihinkään vuokrausfirmaan sitä en laita, vaan katsotaan olisiko Jumalalla sille jotain muita suunnitelmia. Ja jos ei ole, niin sitten se vain odottaa hiljaa ja kiltisti ensi kesää.

Nyt on kuitenkin jotakin uutta elämää tiedossa. Ystäväpariskunta on muuttamassa vuoden vaihteen jälkeen Herran hommiin ulkomaille. Heillä on siellä tiedossa kalustettu asunto ja nyt olisi tarvetta paikalle, jonne voisi laittaa vähän omia kalusteita ja jossa majailla, silloin kuin tulee Suomessa käymään ja haluaa vähän omaa rauhaa. Ensi viikolla olisikin sitten kalusteet kävelemässä sisään asuntoon!

Olen tosi iloinen tästä kuviosta. Viime kesänä olin mökissä aivan minimivarustuksella, kun en tiennyt, mikä jatko tulisi olemaan. Sohvia kävin katsomassa ja jotain muutakin hankintoja mietin, mutta en osannut päätöksiä tehdä enkä saanut mitään aikaiseksi. Niin nyt sitten sinne tuleekin kaikki tarvittava ja kaikki ovat iloisia. Mökin kalustetyhjyys poistuu ja tulevat satunnaiset asukkaat ovat tyytyväisiä saadessaan tavaroita säilytykseen. Tuntuu siltä, että mökki on saanut olla aivan Jumalan johdatuksessa, vaikka näitä hiljaisia kausia on ollutkin. Ja jatkossa kun siellä on kalusteet, jonkun muunkin on helpompi tarvittaessa käyttää paikkaa.

Vaikka itse en ole muuttamassa mihinkään, niin jostain syystä tämä hommeli innosti minuakin taas paikkojen järjestelyyn ja omien turhien tavaroiden pois laittamiseen. Ja nimenomaan yritän nyt erityisesti keskittyä OMIEN tavaroiden järjestelyyn enkä murehtimaan toisten tavaroista. Ongelma meinaa nimittäin välillä olla, että alan hermostua toisten tavaroista ja siitä etten pysty vaikuttamaan niiden järjestykseen. Ja sitten omat tavarat ovat myös sekaisin, mutta ne toisten tavarat ärsyttävät paljon enemmän. Maatilalla nämä kuviot menevät helposti sekaisin, kun se on maatilana yhteinen juttu (jossa minulla pitäisi olla jotain mahdollisuuksia vaikuttaa järjestyksiin), mutta samalla vanhempieni koti (johon ei ole tarkoitus tarpeettomasti sekaantua). Voisin laittaa tännekin kuvia maatilalta erilaisista vanhojen tavaroiden röykkiöistä ja taivastella niitä. Mutta liki vastaavia sekasotkukuvia voisin ottaa omista kaapeistani enkä niihin alkuunkaan samalla paatoksella suhtautuisi – nehän nyt ovat vain tavaroita, joita en ole jaksanut järjestellä ja miksi kaiken muka pitäisi olla niin siistiä..

Kovasti edelleen pyydän Jumalalta apua omaan ajatusmaailmaani. Koitan siinäkin yrittää paremmin keskittyä siihen mitä minä ajattelen ja mitä minä sanon, kuin vain kärsiä ja ahdistua, loukkaantua ja pöyristyä toisten sanomista. Kun tarkemmin huomioi omia ajatuksiaan, pääsee kyllä järkyttymään niistäkin aivan riittävästi. ”Missä toista tuomitset, sinä tuomitset itsesi, koska sinä, joka tuomitset, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2:2) Öö, mistähän Paavali tiesi ajatukseni jo 2000 vuotta sitten..? Näinhän tuo juurikin menee. Pihan pahana toisten arvostelevia, kontrolloivia, halveksuvia jne ajatuksia ja sanoja – ja tarkemmin tarkastellen huomaan tekeväni itse juuri sitä samaa. En ollutkaan yhtään parempi, vaan ihan samaa sarjaa. Ja aivan hurjasti armoa tarvitsevana. ”Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiistä?” (Room. 7:24)

Mökki sen taas osoitti. Kun on tarpeeksi tyhjä, niin sitten onkin mahdollisuus, että elämä täyttyy uusilla jutuilla. Ison mullistuksenhan paikka kävi läpi kesällä 2014 ja sitä prosessia aina joskus kuvailinkin. Nykyään mökki on aika hyvä testi ja muistutus siitä kiinnittääkö ihminen huomiota sisäisiin vai ulkoisiin asioihin. Ulkopuolelta mökki on edelleen hyvin huonossa kunnossa, sisäpuolelta hyvässä. Haaveilen edelleen ulkopuolenkin kunnostuksesta, mutta siihen ei tähän mennessä ole ollut resursseja. Kun joku tulee pihaan, ensimmäinen ajatus helposti on, että onpas tölli surkeassa kunnossa. Sisälle mentyä ulkoinen surkeus yleensä unohtuu, kun kontrasti on aika iso. Ajattelen, että Jumalan työ ihmisessä alkaa myös sisältäpäin ja siitä hän on enemmän kiinnostunut kuin ulkokuoresta. Mutta uskon kyllä että Hän on myös kiinnostunut niistä ”ulkoisista” asioista, tavallisemmista arjen kuvioista, että nekin hyvin toimisivat. Kuitenkin niillä ei ole paljonkaan arvoa, jos sisällä ei ole asiat hyvin. Tämäkin mökki olisi edelleen täysin hyödytön, jos ensin olisi tehty remontti ulkopuolelle ja sisäpuoli olisi nyt laittamatta. Olisi aika ikävä tuoda ihmisiä taloon, jos he ensin ihastelisivat hienoa ulkokuorta ja sitten sisältä se olisikin aivan käyttökelvoton rakennus.

Olen kiitollinen siitäkin, että olen edes pikkuisen innostunut taas tavaroiden järjestelystä ihan tämän kerrostaloasuntoni sisäpuolella. Paljon paljon on turhaa ja käyttämätöntä. Miten sitä ihmiselle voikin kertyä niin paljon kaikenlaista vuosien varrella, joita ei muka voi laittaa pois ja että jos vaikka joskus tarvitsee (vaikka ei ole 10 vuoteen tarvinnut, eikä edes muista että semmoinen on olemassa, jos joskus oikeasti tarvisitsisi)? Ja rukoilen, että voisi oikeasti tehdä parannusta omista ajatuksista eikä niin paljon keskittyä toisten ajatuksiin ja niiden vaikutuksiin. Että Jeesuksen armo ja laupeus voisivat vielä pesiytyä omaan sydämeen ja ajatuksiin. Inhimillisesti asia on kyllä täysin mahdoton, niin kovettuneelta sydän isoilta osin vaikuttaa, ja niin mahdottomalta muutos. Mutta ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” (Luuk. 1:37) Se on se toivo.

Kipu kontrollissa

”Efraim on syvästi loukannut Herraa.” (Hoos. 12:15)

”Eikö Gileadissa ole balsamia, eikö siellä ole parantajaa, vai miksi kansani, minun tyttäreni, haavat eivät kasva umpeen? (Jer. 8:22)

Täällä ollaan taas syväkiputeemojen äärellä. Omia haavoja katselemassa ja kuinka sitten niistä ja omasta itsekkyydestä käsin on toiminut tietyillä tavoilla aiheuttaen kipuja muille. On omia kipujen suojamekanismeja kuten vihaisuus ja etäisyyden otto, jotka eivät ongelmaa paranna, mutta jotka vain niin automaattisesti toimivat, kun ei muuhunkaan pysty. Periaatteessa haluaisi yhteyttä, mutta kipeiden haavojen takia toimii itsekin eristävällä tavalla – rakentaen muureja siltojen sijaan.

Aamulla luin tuon aloituksen kohdan Hoosean kirjasta. Tuntui jotenkin erikoisen herkältä, että Jumala profeettansa kautta kertoo tulleensa syvästi loukatuksi. Efraim eli Israelin 10 pohjoista heimoa päätyivät pitkäkestoiseen epäjumalanpalvelukseen, eivätkä he lukuisien profeettojen kehotuksista huolimatta Herran luo sydämestään kääntyneet. Heillä, joilla olisi ollut mahdollisuus suhteeseen Jumalansa kanssa, ei kuitenkaan ollut siihen halua. He, jotka eivät olleet pakanoita vaan liiton kansaa – he eivät Jumalasta välittäneet vaan rikkoivat liiton. Ja se loukkasi syvästi Herraa. Hän paljastaa sydämensä ja kertoo, että se kipunsa. Ja eikö se taas kerro siitä, että Hän todella rakasti ja välitti. ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni?” (Jer. 31:20)

On tuskallisimman tuskallista kun iskut tulevat läheltä – sieltä missä on suhde. Kun oma läheinen, jolta eniten odottaa rakkautta onkin murskaamassa. On aivan eri asia saada ivaa ulkopuolisilta henkilöiltä, kuin niiltä, joiden kuuluisi olla rakkauden piirissä. Efraimilla ja Jumalalla oli suhde, mutta se meni rikki emmekä ole tästä suhteesta kolmeen vuosituhanteen juuri mitään kuulleet. Vain tulevat lupaukset olemme voineet lukea: ”Vaikka minä puhuinkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra. ” (Jer. 31:20)

Kivun erottavan tuskan ja yhteyden kaipuun sekoitus. Kumpi voittaa? Kuinka sydän voisi olla kestävämpi, ettei tuska pääsisi voitolle? Kuinka vanhat haavat voisivat puhdistua niin, etteivät ne enää vaikuttaisi yletöntä kipuherkkyyttä?

Yksi Pohjoisvaltio Israelin eli Efraimin julmimpia henkilöitä oli kuningatar Iisebel. Hän jyräsi miehensäkin mennen tullen. Murhaamista kaihtamaton Iisebel kuulostaa toki äkkiseltään karulta esimerkiltä tähän aikaan, mutta Raamattua lukeville hän varmasti tulee ensimmäisenä mieleen kun aletaan puhua väärällä lailla toisia kontrolloivista ihmisistä. Lailliset omistukset, omat rajat ja puolison toimenkuva eivät merkinneet Iisebelille mitään, kun hän alkoi vääryyden toimillaan hankkia puolisonsa haluamaa toisen henkilön viinitarhaa. Iisebelin toimien jälkeen kivet lensivät ja palstan laillisesta omistajasta tehtiin ensin rikollinen ja sitten heti perään vainaja.

On tuskallista olla kontrolloivassa suhteessa. Aivan kuin Iisebel teki viinitarhurista nimeltä Naabot rikollisen, hänen yrittäessään vain ylläpitää normaaleja rajoja, myös kontrolloiva ihminen saa toisen tuntemaan itsensä jotenkin ”rikolliseksi” tavallisen arjen keskellä vain pitämällä kiinni omista rajoistaan. Naabotilla ei paljon mahdollisuuksia ollut, kun vastassa oli hallitseva kuningatar. Iisebel puolestaan ajatteli varmaankin tekevänsä hyvän teon ja auttavansa vain puolisoaan. Asiat voivat mennä mielessä niin solmuun, että kuvittelee tekevänsä hyvää vaikka onkin aivan väärällä asialla.

Tuskallista on myös löytää kontrolloiva käytös oman puseron sisältä. Tiedän, että se on onnistunut minulta varsin hyvin ilman että ollenkaan olen huomannut niin toimivani. Rukoilen, että saisin vielä mahdollisuuden selkeästi pyytää anteeksi kontrolloivaa käytöstäni siinä ihmissuhteessa, jossa se mielestäni kaikkein eniten on tullut esille ja kipua tuottanut. En sitä silloin vuosia sitten tajunnut ollenkaan. Mutta toisen oli pakko vetäytyä – ei siinä muita vaihtoehtoja ollut näin jälkeenpäin ajatellen. Kipeää aikaa puolin ja toisin sekin. Nyt ei voi kuin rukoilla, että Herra sydäntä niin hoitaisi, että nämä kaikki kontrolloimiset voisivat olla vielä menneen talven lumia ja osaisi arvostaa itsekin rakkaudella omia ja toisen rajoja ja vapautta. Sitä samaa mitä päivittäin kaipaan saavani vielä kokea näissä omissa kuvioissani.

”Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu.” (1. Piet. 2:24). Jumala parantaa ihmisen haavat Jeesuksen haavojen kautta. Se ei aina aukea ihan heti. Mutta tätä haluan ajatella ja jotakin syväsukellusta Jeesuksen haavoihin rukoilen. En ymmärrä sitä nyt, mutta uskon että näin kuitenkin on. Syvemmälle Jeesukseen, syvemmälle hänen kärsimyksiinsä, syvemmälle hänen sovitukseen, syvemmälle hänen anteeksiantamukseen ja armoonsa.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton.” (Jer. 31:31) Jeesuksen haavoissa myös Efraim on saanut uuden mahdollisuuden. Uusi liitto Jeesuksen veressä. Haluan uskoa, että myös syvästi loukatut voi Jeesuksen veri parantaa. Jumalan oma sydämen tuska Efraimista on siitä esimerkkinä. ”Ottakaa mukaanne sanoja ja palatkaa Herran luo. Sanokaa hänelle: Anna anteeksi kaikki rikokset, ota meidät armoihisi, niin me uhraamme sinulle huultemme hedelmän.” ”Minä parannan heidän luopumuksensa, omasta halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani on kääntynyt heistä pois.” (Hoos. 14:3,5)

Lempeyttä ilmassa

Israelin ihanuuksien ja kuntavaaliehdokkuusihmettelyjen (edelleen epäselvyys) jälkeen ajatukset ovat palanneet vähän tutumpiin uomiin. Kuten siihen tosiasiaan, että 3 kuukauden kuluttua olen 40-vuotias. Omanlainen prosessinsa tämäkin. Kuitenkin minulla on ollut melkein koko elämän jonkinlainen haavekuva siitä, että viimeistään 40-vuotiaana olisi omaa perhettä. Niin ei se sitten ihan pelkällä olankohautuksella mene, että ei muuten olekaan. Vaikka kuinka unelmoi ja haaveili, uskoi ja odotti ihmeitä - niin ei sitten tullutkaan. Ja nyt pitäisi sitten valmistautua täyttämään pyöreitä ja jotenkin iloisesti juhlistamaan sitä - samalla kun haluaisi painua häpeämään maan alle itseään ja asiaa, mikä tuntuu suurimmalta mahdolliselta epäonnistumiselta elämässä. Ehkä löydän jonkun sopivan kaivosluolan juhlapaikaksi..

Kyllä tästä 40-vuotisasiastakin aika isoja solmuja löytyy. Kuten se, että periaatteessa haluaisin kutsua ystäviä vähän enemmän kokoon, mutta sitten kuitenkin huomion keskipisteenä oleminen tuntuu kuitenkin tosi vaikealta. Viime keväänä jotenkin rohkeammin mietin juhlien järjestämistä, mutta kuviot ovat muuttuneet muillakin lailla: useampia henkilöitä, joita olin ajatellut juhliin, ei ole Suomessa silloin. Että eiköhän se jotenkin paljon matalammalla profiililla sitten mene ja toivottavasti voisi sitä jotakin iloa aiheesta kuitenkin löytyä. Jos kuitenkin voisi löytää näistä vuosista kultahippuja ja pikkutimantteja kaiken sen muuten niin turhalta ja arvottomalta tuntuvan joukosta.

Kuluneella viikolla yhtenä aamuna herättyäni mietin erityisesti tätä 40-v-päivän lähestymistä ja oli siitä vain ikävä olotila. Mutta sen kaiken epäonnistumisen ja häpeän tunteen keskelle jostain pulpahtikin yhtäkkiä ajatus – lempeä itselleen. Jumala onnistui jälleen vetämään oikean kortin esiin oikeaan aikaan.. Tuon aamun jälkeen olen miettinyt paljon enemmän tätä itsensä lempeästi kohtelemista ja sitä kautta tämä koko 40-vee-asiakin tuntuu paljon paremmalta. Tuli mieleen, että jos vaikka sitten mentäisiin viettämään päivää läheiseen kylpylähotelliin niiden naisten kanssa, joiden kanssa kokoonnutaan aina välillä juttelemaan elämästä yleensä. Ja jos muutenkin saisin löytää lisää lempeitä ajatuksia ja mahdollisuuksia myös niiden toteuttamiseen. Ehkä jotain nättejä vaatteita, hierontaa ja muita kauneudenhoitojuttuja, mistä voisi tulla ihan hyvä mieli. Olenkin jo vähän aloitellut näitä juttuja ja taidan jatkaa tässä seuraavat kuukaudet! J Onhan tämä 40-vee nyt sen verran iso siirtymä että kannattaa aloittaa nämä lempeysajatukset ihan ajoissa ja mielellään jättää ne päälle loppuelämäksi.

Näistä lempeysajatuksista käsin katsottuna tuntuu aika hurjalta ja surulliselta, että itsetuhoiset ajatuksetkin ovat joskus päässäni pyörineet. Kuinka julma sitä itselleen voi ihan tavallinen ihminen olla, kun raskaat ajatukset saavat ylivallan.

Katselin tällä viikolla myös hyvän tv-ohjelman introverteista (Inhimillinen tekijä). Siinä hyvin kävi ilmi kuinka introverteilla on suurempi riski masennukseen vain siksi että laajan ja pohdiskelevan ajatusmaailman mahdollisuus joutua negatiivisuuden kierteeseen on suurempi kuin henkilöillä, joilla on suurempi tarve jatkuvaan ulkopuolisen maailman ärsykkeisiin ja kokemuksiin. Yksinoloa enemmän tarvitsevan persoonan hyvinvoinnille on hyvin tärkeää, että omat ajatukset ovat positiivisia, kun niiden ajatusten kanssa ekstroverttiä paljon enemmän aikaansa viettää. Ja kuinka taas voisi olla hyvät ajatukset itseään kohtaan jos ei hyväksy itseään sellaisena kuin on – esimerkiksi hiljaisuutta ja rauhaa hyvinvointiinsa tarvitsevana introverttina/erityisherkkänä persoonana.

On ollut jotenkin ihmeellistä nähdä, miten koko ajan Jumala on tuntenut minut niin paljon paremmin kuin minä itse. En ole osannut vuosien varrella ymmärtää ja lempeästi hyväksyä, että tarvitsen selkeästi yksinoloa, vaan olen ajatellut ominaisuutta paljon enemmän jonakin huonoutena ja epäonnistumisena sosiaalisissa suhteissa. Palkkatöissä väsyin ihan hirveästi ja sitäkin pidin kuitenkin myös jonakin epäonnistumisena. Nyt alan ymmärtää, että olen oikeasti jonkinasteinen erityisherkkä ja että minulle ei vain ollenkaan sovi, että olen (ihmishälinässä) töissä, jossa ei voi itse määritellä työaikoja ja levätä tarpeen tullen. Maatilaa olen ajatellut pahimmillaan jonakin kauheana taakkana, mutta nyt alkaa tulla valonvälähdyksiä että ehkä juuri siinä paikassa ja yrittäjänä parhaiten kuitenkin löytyisivät ne mahdollisuudet itsenäiseen toimintaan ja tekemisten ja lepäämisten muotoutumiseen – rauhallisessa ympäristössä. Parisuhteessa en olisi kyennyt kertomaan omista tarpeistani, kun en niitä itsekään ole ymmärtänyt enkä hyväksynyt osaksi minua. Jumala on tiennyt että on kuitenkin ollut parempi ettei puolisoa ole toistaiseksi ollut, vaikka minulle tämäkin puoli on näyttäytynyt toki ensisijaisesti vain epäonnistumisena.

Eli ehkä edelleen jotakin hyvää on kuitenkin muodostumassa kaiken sen keskellä, mikä päällimmäisenä on näyttänyt vain 40-vuotiselta sarjalta epäonnistumisia.. Laskeutumisvalmistelut lempeään neljäänkymmeneen on aloitettu..

Kuntavaalisolmussa

Täällä pieni ihminen taas pohdiskelee itselle isokokoisia asioita. Monenlaisia kivoja ja ihmeellisiäkin juttuja on tapahtunut tällä viikolla. Niistä joskus myöhemmin. Nyt mieltä täyttää eniten kysymys lähteäkö kuntavaaliehdokkaaksi vai ei.. Enpä olisi välttämättä uskonut kovin montaa vuotta sitten, että tällaisenkin kysymyksen eteen näin konkreettisella tavalla tulen. Että pitää antaa vastaus – kyllä vai ei. Ja tekee sitten niin tai näin, pitäisi asialle löytyä hyvä perustelu. Tai että tarvitsisin perustelun päätökseeni jo ihan itseni takia. Onko tämä minun juttu vai ei? Onko tämä Jumalan johdatusta kohdallani vai mikä on osani? En osaa sanoa, en tiedä ja olen ihan solmussa tämän asian kanssa. Tavallaan ajatus ei jätä rauhaan, mutta en sitten ihan helposti sitä kyllä-puoltakaan pysty löytämään ja sanomaan ja innolla astumaan sisään tästä uudesta ovesta. Kun ei yhtään tiedä mitä se toisi tullessaan.

Päätöksenteon vaikeuteen liittyy niin kaikenlaista. Eikä vähimpänä ole kokemus yksin olemisesta ja tuen puutteesta. Tuntuu usein niin käsittämättömältä ajatus, että joillakuilla on ihan omassa kotonaan ihminen jolta saa innostusta, kannustusta, rohkaisua, lohdutusta, tukea, keskustelu- ja rukousseuraa erilaisiin haasteisiin. Ja sitten joidenkin toisten pitäisi kyetä näihin samoihin juttuihin ilman ulkopuolista kokemusta siitä, että on rakastettu (vaikka kuinka munaisi itsensä) ja tärkeällä asialla.

On kai sitten muitakin syitä miksi on solmussa. Minulla on joskus ollut aika halveksiva suhtautuminen politiikkaan. Nykyään ajattelen sitä lähinnä vain hyvin vaikeana, moneen suuntaan sekavana ja usein raastavan riitaisana toimintakenttänä enkä tiedä osaanko itseäni tähän toimintakenttään edes ajatuksissani ollenkaan sijoittaa. Erityisen suuren kynnyksen itselleni muodostaa se, että kristityille tärkeät arvot ja asiat ovat nykyään jotenkin niin suuren halveksunnan kohteena. Kun oma itsetunto on kuitenkin hatarana, ei millään meinaa uskaltaa astua pitämään esillä asioita, joiden jo lähtökohtaisesti tietää kohtaavaan jotain - ei niin kivoja -reaktioita.

Faktapuolelta taas tietämykseni jo pelkästään kunnan perustoiminnoista ja näkemykseni niistä on ihan olematon, enkä oikein tiedä kuinka paljon kiinnostusta löytyisi asioista selvää ottamiseen. Toisaalta vähän vastaavassa tilanteessa olin silloin kun vaihtoehtojen puutteessa lähdin taloyhtiön hallitukseen ja sitten puheenjohtajaksi. En silloinkaan tiennyt mistään mitään, mutta sain rohkaisua sopivaan hetkeen eikä siinä nyt mitään erityisempiä vaikeuksia ole ollut vaan ajatus kai eniten on, että voi sitten tällä lailla vähän niin kuin auttaa näitä muita asukkaita. En tiedä voisiko joku vastaava ajatus palvelemisesta löytyä tähän kuntavaaliehdokkuuteen. Toki tämä nyt on vaan paljon isompi asia ja paljon laajempi kokonaisuus kuin yksi pieni taloyhtiö.

Mistä löytyisi itselle lupa olla esillä ja sanoa ääneen muutakin kuin kaikkia miellyttävää? Mistä löytyisi rohkeus, into ja halu, jotka menevät pelon ja muiden omassa mielessä olevien esteiden yli? ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31) En vain ole saanut mitään selkeää rohkaisua siihenkään, että ehdokkuus olisi nyt Jumalan kutsua minulle, kun on niitä muitakin juttuja missä kokee olevansa omalla paikallaan Jumalan kutsumuksessa ja uusia juttuja näyttäisi muutenkin olevan aukeamassa ensi vuonna. Tosin en myöskään voi sanoa, että olisi jotenkin täysin selvää, että tämä ei ole minun juttuni..

Kokonaisuuteen vaikuttaa paljon myös paikkakunnan muiden kristittyjen yhteistoiminta ja mahdolliset ehdokkuudet.  Valitettavasti tämäkin kuvio ei ole niin tiivis, kuin toivoisin sen olevan. Kokonaiskuva esimerkiksi nyt näiden vaaliehdokkuuksienkin suhteen on muodostumatta, mikä hankaloittaa myös omia päätöksiä. Olen kai tilanteessa, jossa mieluusti jättäisin oman mahdollisen ehdokkuuteni, jos vain löytyisivät ne kuuluisat ”jotkut muut”, jotka hoitaisivat homman ja itse voisin mieluusti vain tukea näitä ”joitain muita”. Juuri nyt en vain tiedä, ovatko nämä ”jotkut muut” hyppäämässä jostain estradille vai minäkö sinne lopulta myös astelen. (Yhden toisen kristityn ehdokkaan tiedän tällä hetkellä, mutta vain yhden, enkä häntäkään mitenkään erityisen hyvin tunne.)

Eli eli, solmu mikä solmu. Mutta uskon että Jumala tämänkin avaa ja ratkaisun tuo. Onhan tässä itse asiassa vielä 3 kuukautta aikaa päättää asia. Tosin jotenkin toivon, että asia voisi selkeytyä jo ennen viimeistä mahdollista hetkeä. Eli Herralle jää nyt tämä asia ja nähtäväksi jää, miten Hän sen ratkaisee.

 ”Ylistetty olkoon Herra päivästä päivään. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme.” (Ps. 68:19)

Matkan muistoja

”Rakkaani on minun ja minä hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.” (Laul. 2:16)

Jotenkin tuntuu, että pitää aloittaa tällä kohdalla matkakertomus. Täällä sitä taas niistellään ja köhitään, kun viimeisinä päivinä Israelissa sain jonkun uuden flunssapöpön. Mutta mikään ei himmennä sitä, että olen saanut olla jotenkin hyvin kauniilla matkalla. Tai ainakin näin jälkeenpäin on noussut ajatus siitä, että matka oli kaunis. Ja että minun oli siellä hyvä olla. Ja että ihmettelen suuresti Jumalan hyvyyttä minua kohtaan.

Etukäteen pelkäsin yksinäisyyden tunnetta ja se oli suurin syy miksi epäröin matkaa. Nyt olen todella onnellinen että jotenkin lähdin kohtaamaan tätä pelkoa – jota en sitten missään vaiheessa kohdannut.. Ennemminkin koin vapautta ja ihania mahdollisuuksia. Ja pienten haaveiden toteutumisia, mitkä taas tuntuivat ihmeelliseltä Jumalan rakkaudelta ja välittämiseltä.

Kun puhutaan kauneudesta, niin erityisen kauniina ja ihmeellisenä koin vedenalaisen maailman Eilatissa. Siellä on meressä vedenalainen havainnointipaikka eli siis koralliriutalle rakennettu ”observatorio”, jossa voi katsella elämää veden alla. Olisin voinut katsella sitä korallien ja kalojen kauneutta loputtomiin ja olin valtavan tyytyväinen ollessani yksin liikkeellä, että sain olla siellä juuri niin kauan kuin halusin. Se vedenalainen kauneus, tyyneys ja rauhallisuus oli jotakin koskettavaa ja se jollain lailla muistutti Jumalan maailmasta, Hengen maailmasta, tyyneydestä ja kauneudesta joka on ”pinnan alla”.

Kerran aiemmin elämässäni olen snorklannut kirkkaissa vesissä – Malesiassa vuonna 2004. Muistan tuon uuden kokemuksen hämmästyttävän ihmeellisyyden. Nyt, 12 vuotta myöhemmin, olin pitkästä aikaa jälleen merenalaisen elämän ihmeellisyyksien äärellä. Pari kertaa kävin snorklaamassa, ja olihan se hienoa, mutta tuuli vähän häiritsi, ettei se ollut niin rauhallista toimintaa, kuin olisi toivonut. Korallimaailman kauneus oli kuitenkin hyvin puoleensavetävää.  Eilatissa ei oikein voi välttyä laitesukeltajien näkemiseltä ja niinpä mieliin palautui myös joskus muutamia vuosia sitten mielessä häivähtänyt ajatus siitä, voisiko vielä joskus olla minulle mahdollisuus kokeilla laitesukellusta. Silloin pelot heikosta fysiikastani laittoivat ajatuksen pian syrjään. Mutta nyt se kyllä taas vähän heräsi uudelleen. Kyselin Herralta, että jos voisin vaikka matkan aikana jutella jonkun sukeltajan kanssa. Eipä aikaakaan kun hostellissa jo juttelinkin USA:sta Eilatiin tulleen sukellusharrastajan kanssa. Vielä ihmeellisempää oli johdatus jutteluihin erään Jerusalemissa asuvan sukeltajan kanssa. Onnistuimme olemaan kolme kertaa samassa keskusta-koralliranta -bussissa ja näiden matkojen seurauksena uskaltauduin tämän henkilön majapaikkaan juttelemaan hänen elämästään, sukeltamisesta, vapaudesta, omana itsenä olemisesta ja ties miestä. Seuraavana päivänä kävin kiikuttamassa ovelleen arabiankielisen Uuden testamentin..

Matka vahvisti myös tietynlaista kutsumustani Israelin suuntaan ja erityisesti Samarian alueeseen liittyen. Garissimin vuorella taas maisemia katsellessani oli taas olo, että juuri tällä alueella voisi olla loputtomiin. Sain jutella innostavista asioista Israelissa asuvien suomalaisten kanssa. Ja sain kohdata muulla lailla kutsumusta vahvistavan yllättävän uuden tuttavuuden. Mitzpe Ramonissa oli aika hiljaista Muna vai Kana –tapahtumassa. Korneliuksen kanssa odoteltiin vierailukeskuksen aulassa tapahtuman osallistujia, mutta kukaan ei ilmoittautunut. J  Mutta olin iloinen että kierrokseeni tuli myös Mitzpe Ramon. Siellä osallistuin tähtienkatseluun erämaassa, mikä oli vaikuttava kokemus. Sukelluksen lisäksi tähtien katselu on ollut jonkinlainen pitkäaikainen häivähtävä kiinnostuksen kohteeni, joka ei ole koskaan toteutunut. Olisin kiinnostunut tuntemaan tähtitaivasta vähän paremmin. Tuo tähti-ilta oli minulle jotenkin suuri todistus Jumalan suuruudesta ja Hänen järjestyksestään. Oli ihmeellistä nähdä tähtien nouseva horisontissa ja kuun laskevan horisontin taa. Vähän harmitti se, kun jätin silmälasit kotiin (minulla on niin vähän miinusta, etten paljon laseja käytä). Negevin yössä olisi näkynyt paljon enemmän tähtiä jos olisi ollut rillit mukana ;) Mutta näkyvät ne tärkeimmät kuviot ihan ilmankin laseja. Yö erämaassa oli kylmä, lämpötila 12 astetta, missä sai jo olla kaikki mahdolliset Suomesta mukana olevat vaatteet päällä.

Kahteen viikkoon sopii niin paljon. Hyppiviä delfiinejä, erämaan kauneutta, 7 eri makuupaikkaa, erilaisia kohtaamisia, iloa ohikiitävistä maisemista, tarjottuja aterioita yllättävissä seuroissa. Ja toki myös ilmaisten wifien tarjoamat mahdollisuudet netin kautta olla yhteyksissä tuttuihin, mikä tekee myös ”yksinäisestä” matkustamisesta aika paljon vähemmän yksinäistä kuin joskus aiemmin.

En osaa kuvailla matkaa muuten kuin että sain nyt siinä vähän niin itsellenikin yllätyksenä täyden saavillisen Jumalan hyvyyttä. En osannut ajatella, että Hän näin paljon haluaisi täyttää toiveitani ja haaveitani. Tuntuu että Jumalakuvaan tuli matkan seurauksena paljon paljon hyvyyttä ja ihanuutta lisää – herkkyyttä ja kauneutta.

Viimeisessä majapaikassani Tel Avivissa oli tarjolla kirjanen Laulujen laulusta. Sellaisen hankin mukaani, kun tuntuu, että yllättäen rakkauden teemat Isää ja Jeesusta kohtaan tulivat vahvoiksi jälkisoinnuiksi tästä matkasta.

On täysin mahdotonta purkittaa matkan koko antia yhteen kirjoitukseen. Toivottavasti siitä jää pursuamaan yli vielä muuallekin.

”Minun sydämeni on valmis, Jumala, minun sydämeni on valmis, minä tahdon laulaa ja soittaa! Herää, sieluni, herää harppu ja lyyra! Minä tahdon herättää aamuruskon. Herra, sinua minä kiitän kansojen keskellä, laulan ylistystä kansakuntien keskuudessa. Sillä sinun armosi on suuri ja yltää taivaisiin ja sinun totuutesi pilviin asti. Jumala, kohotkoon kunniasi yli taivaitten, kirkkautesi yli kaiken maan!” (Ps. 57:8-12)

Tässä jokunen kuva:

Kornelius odottaa osallistujia Mitzpe Ramonin vierailukeskuksen aulassa.

                                                          Garissimilla.

Auringonnousu Mitzpe Ramonissa.

                                                     Eilat

                                       Eilat

                                       Hostellin keittiössä, Eilat

Suuntana erämaa

Täällä sitä sitten ollaan avoimen matkalaukun äärellä. Vähän olen jo aloittanut pakkaamista, kun on oppinut sen oleva yllättävän iso homma, jota minun voimavaroilla ei kannata jättää ihan viime tippaan.

Eli kiitos rukouksista ja kiitos Jumalalle, olen paljon paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. En kyllä vieläkään täysin terve, mutta kuitenkin suht ookoo. Onhan tässä vieläkin yskää ja vähän tukkoisuutta ja ehkä tuo lento vähän jännittää, että sattuuko korviin tai jotain. Mutta yleisesti ottaen kuitenkin olen hyvällä mielellä ja ihmettelemässä vain tätä koko hommaa. Että Israeliin nyt sitten itsekseen pyörimään ilman mitään selkeää syytä! Että vain siksi että haluan mennä, eikä mitään muuta syytä. Kuulostaa minusta tosi oudolta..!

Viime aikoina olen miettinyt itsensä hyväksymistä. Sitä miten vaikeaa se minulle on. Liki mahdottoman tuntuista. Ja kuitenkin se on alkanut tuntua avaimelta uusiin asioiden aukeamisen mahdollisuuksiin. Kun minussa on  niin vahvana se puoli joka haluaisi olla vain piilossa. Se puoli jolle huomion kohteena oleminen on kovin vaikeaa ja hämmentävää. Se puoli, joka ei kestä esillä oloa, kun tuntuu, että siinä on niin paljon vikaa. Se puoli, joka ajattelee, että jos se on esillä, kaikki hylkäävät heti ja siihen paikkaan. Se puoli joka tuntuu niin pahalta ja joka pitää heti vaientaa, jos se joskus pääsee esiin ja innostuu jostakin. Se puoli, joka on lapsenmielinen ja puhuu kovaan ääneen. Se, joka itkee ja nauraa.

On ihmisiä joiden kanssa on helpompi olla oma itsensä kuin joidenkin toisten. Ja juuri niiden kanssa on helpompi olla oma itsensä, jotka selvästikin itse hyväksyvät itsensä sellaisina kuin ovat. He näkevät itsensä armon peilistä ja se armollisuus ja lupa olla oma itsensä jotenkin tarttuu. Ja sitten ovat taas jotenkin hyvin epävarmat tapaukset tai itselleen vihamieliset ja ankarat henkilöt. Heidän seurassaan on sitten paljon ikävämpi olotila, koska helposti  imaisen itseeni senkin ilmapiirin. Mutta todellakaan en haluaisi tässä asiassa olla näin toisista ohjautuva ja toisten armoilla. Vaan ihan Jeesuksen armolla ja kykenevä itse hyväksymään itsensä sielläkin missä kukaan muu ei sitä tee. Että voisi kokea olevansa turvassa armottomien leijonienkin luolassa. Eli esimerkiksi ihan tavallisten suomalaisten parissa, joille tavallinen Jeesukseen uskova kristitty on jotakin outoa, jotakin sellaista jota voi ivata ja joka jotenkin pitäisi vaientaa. Ihan tällaiseen tavalliseen arkeen tarvitsisin paljon armollisuutta ja itsensä hyväksymistä.

Itsensä piilottaminen liittyy itsellä vahvasti yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Ja kuinka tuskainen se yhteydettömyyden kipu onkaan. Että mieluummin on hylännyt itsensä, jos se on auttanut siihen, ettei ole tullut hylätyksi. Ja sitten onkin tosiaan hylännyt itsensä ja elänyt ihan puolikkaana. Ja sitten on ehkä alkanut etsiä sitä kadonnutta puoliskoa muualta. Ajatellut että toinen ihminen täydentäisi puutoksen tai joku tekeminen. Ja sitten kuitenkin on ollut kykenemätön ihmissuhteisiin, kun oman itsensä hyväksyntä puuttuu ja toisesta olisi tullutkin vain tarpeiden täyttäjä. Siinä kuitenkin onnistumatta.

Tämän tulevan Israelin matkan yksi tarkoitus on katsoa yksinäisyyden tunnetta silmään. Katsoa, josko se sittenkään ei olisi niin kauheaa. Voisinko mennä autiomaahan ja oppia siellä luottamaan Jumalaan tälläkin alueella? Voisinko päästä irti epätoivoisesta tarpeesta olla ihmisten silmissä hyväksytty? Voisiko minulle itselleni ihan oikeasti riittää Jumalan armo eikä ihmisten kunnia?

 ”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laul. 8:5)

Nähtäväksi jää mitä tuo eteen kaksi viikkoa ilman perinteisiä asioita ja ihmisiä, joihin olen tottunut turvaamaan. Lapsenmielisyyttä en kuitenkaan ajatellut jättää pois, eli kuten kuvasta huomaatte, myös Kornelius on lähdössä innokkaana matkaan.

Rukouspyyntö

Mikään asia ei ole itsestäänselvyys. Eikä ainakaan Israeliin lähteminen. Kulunut viikko on mennyt sairastelussa eikä olo ole juurikaan parantunut – voimat ovat vain menneet. Tosi sitkeä tauti ja toki sitten on jo alkanut miettiä että olenko viikon päästä lähtökunnossa ja jo sitä ennen paikkailu ym. matkavalmistelukunnossa. Vai miten tässä oikein käy. Ainakin on siinä tilanteessa olen, että Jumalan käsiin saa opetella laittamaan itsensä ihan kokonaan. Toki koko matka olisi sitä aihetta, mutta näköjään on jo sitten ennen matkaa. Toki toivoisin matkalle ja itselleni myös esirukoilijoita – kuitenkin jotenkin ”yhteistä” reissua ja kannettuna olemista, vaikka siellä sitten itsekseni toikkaroisinkin.

Että nähtäväksi jää.

Nyt ei ole oikein muuta mielessä tällä kertaa ja pitää tästä lähteä kohta eteenpäin hoitamaan yksi juttu, minkä olen luvannut hoitaa taudista huolimatta.

Kiitos rukouksista niille, jotka haluavat tätä matkakokonaisuutta muistaa.. Tapahtukoon Isän tahto lähtemisen suhteen.

Näkyilemisiin!

Terveisiä täältä syksyn ensimmäisestä flunssasta. Jos talvikausi pimeytensä ja kylmyytensä puolesta ei ole muutenkaan suosikki- ja aktiiviaikaani, niin nämä flunssakierrokset eivät kyllä yhtään lisää tämän ajan vetovoimaa. Tuntuu, että jatkuvasti pitää jollain lailla yrittää taistella pöpöjä vastaan ja aina ne silti jostain hyökkäävät. Ja sitten ei jaksa sitäkään vähää mitä pimeydessä muuten tulisi tehtyä. Vaikka kuinka pesisi käsiä, käyttäisi vitamiineja, punahattu-uutetta, inkivääriä, pakuriteetä jne onnistuvat siskonlapset kuitenkin jossain tilanteessa aivastamaan päin näköä niin että virukset pääsevät tekemään kansainvaelluksen uusille meheville asuinsijoille. Mutta joo. Koitan opetella ottamaan rennosti ja luottamaan Jumalaan tässäkin asiassa. Elämä on.

Aivan utopistiselta tuntuu se, että reilun kahden viikon päästä pitäisi olla lähdössä Israeliin. Pää on ollut viime aikoina sekaisin monista asioista. Olen katsellut ja varaillutkin lukuisia majapaikkoja Israelissa, mutta vielä on varauksia tekemättä. Erilaisia bussireittejä ja aikatauluja olen ihmetellyt. Enkä oikein voi ymmärtää että kohta pyörin siellä sitten itsekseni. Usein tulee aivan järjetön olo koko matkasta. Olen nimennyt tämän neljänkympinkriisimatkaksi, kun siinä nyt selvästi vellotaan. Niin paljon surua ja toteutumattomia toiveita on pinnassa ja tietynlainen ahdistus siitä, ettei mitään käännettä ole näköpiirissäkään – kaukaisia ja utuisia haaveita vain, muttei oikein mitään välineitä niiden lähemmäksi tulemisesta. Muuta kuin rukous ja odotus, että Jumala ovia avaisi. Matkaa kohtaan ei ole oikein sen kummempia odotuksia muuta kuin ottaa vastaan mitä eteen tulee..

Matkan lisäksi olen ollut sekaisin myös kuntavaaleista, joihin toki edelleen tavallaan kovasti pyydellään ja odotetaan ehdokkaaksi. Enkä edelleenkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä kuntavaaliehdokkuussekavuus on osa isompaa prosessia, joka kulkee nimellä näkyväksi tuleminen. On nimittäin aika hankala olla näkymättömästi kuntavaaliehdokkaana. Ihan niin ettei vain kukaan huomaisi. Tarvitsisi uskaltaa olla hyvin julkisesti jotain mieltäkin jostakin. Jotain semmoista mieltä, mikä kuitenkaan ei voi miellyttää kaikkia. Ja toki pitäisi tuoda uskonsa esiin taas vähän uudenlaisessa viitekehyksessä. Ja pystyä vielä myöntämään, että on kaikin tavoin hyvin vajavainen ja tietämätön ihminen melkein kaikissa omaan kaupunkiin liittyvissä asioissa. Ja olla valmis siihen että saa esimerkiksi vähiten ääniä koko kaupungissä ilman että masentuu siitäkään. Jotenkin vaan tarttisi niin hyväksyä itsensä. Itse hyväksyä ja nähdä armollisesti kaikki esiin tulevat piirteet. Se on minulle edelleen aika vaikeaa. En tiedä miksi se jotakin mieltä oleminen on vain niin vaikeaa. Tarvitsisin edelleen aivan kuin jonkun auktoriteetin myöntämän luvan olla olemassa ja erityisesti siihen että on julkisesti jotakin mieltä. Tuntuu kuin joillekin olisi sellainen lupa myönnetty ja toisille jätetty myöntämättä. Mistähän semmoisen luvan saisi? Vai pitääkö se myöntää ihan itse itselleen?

Viikkoon kuului myös siihen Israelin kalenterissa osunut Suuri Sovituspäivä (12.10.). Jotenkin tuntui että Jumala puhutteli sinä päivänä erityisellä tavalla. Sain halua antaa velkoja anteeksi. Sain jotenkin ymmärrystä siitä, kuinka olen jatkuvasti ollut jotenkin velkomassa saataviani sellaisilta, jotka eivät voi koskaan kyetä maksamaan. Joku joskus sanoi että vaille jäämisen kokemukset ovat syviä haavoja ja niiden hoituminen on vaikeaa. Kun esimerkiksi lapsi ei saa vanhemmiltaan sellaista tukea ja rakkauden ilmentymiä, joita hänen persoonansa ja kehityksensä olisi tarvinnut, on vaille jäämisen kipu kova ja menetys iso. Tuskaa peittääkseen ja asiaan korvausta etsiessä voi päätyä elämässä suuriinkin riippuvuuksiin ja ongelmiin. Vihaan ja katkeruuteen. Mutta sitten toivottavasti myös Jumalan luo hoitoa saamaan. Haluan hyväksyä tapahtuneen ja mennä eteenpäin. Menetys on ollut iso, mutta niin on ollut Jumalan korvaava rakkauskin suurta. Jos joihinkin asioihin en koskaan (tapahtuneen tai tapahtumatta jääneen takia) kykene, en halua, että katkeruus kuitenkaan peittää koko elämää ja kaikkia osa-alueita. Haluan antaa velat anteeksi, niin kuin minulle on annettu kaikki anteeksi. Ja olen kiitollinen Jumalalle, että Hän on tähän pisteeseen tuonut. Tavallaan nollapisteeseen, mutta kuitenkin sellaiseen nollaan, missä on mahdollisuuksia. Pienten mahdollisuuksien nollaan. Siihen nollaan jossa on kuitenkin mahdollisuus kääntää mielensä enemmän Häneen joka vapautti veloista, kuin heihin jotka olivat velkaa. ”Kuinka paljon ennemmin Kristuksen veri … puhdistaakaan meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hepr. 9:14)

Tänään oli sitten vielä yksi uusi innostava asia, mutta sen toteutuminen tapahtuu vasta yli puolen vuoden päästä, joten ehdin palata siihen myöhemmin.

P.S. Ajattelin järjestää kiinnostuneille lukijoille mahdollisuuden tavata tämän blogin kirjoittajaa. Muna vai Kana -tapahtuma on ma 7.11.2016 klo 11:00 alkaen Mitzpe Ramonin vierailukeskuksen aulassa. Lämpimästi Tervetuloa! :)

Turvaan

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi.” (Snl. 3:5). Laitoin Raamattuhakuun sanan ”turva” (ja sen johdannaiset) ja niitä tuli 227 jaetta. Jumalaan koko painolla turvansa laittaminen vaikuttaa olevan aivan perusasia. On jännä miten se tavallaan on itsestäänselvyys, mutta käytännössä sitten kuitenkin uskovatkin kuitenkin monissa asioissa turvaavat johonkin muuhun. Sittenkin turvataan esimerkiksi ihmisiin, vaikka Sanassa selvästi sanotaan ”Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ” ja ”Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. ”(Jer. 17:5,7). Jumala on tarkoittanut että Häneen turvataan ihan oikeasti ja pohjia myöden eikä vain pinnallisesti ja joissakin  tietyissä asioissa. Mutta kai se on sitten osa tätä Jumalan vaikuttamaa prosessia että löytyy niitä uusia, syvempiä ja kipeämpiä alueita, joilla voi opetella turvaamaan Herraan. Ja todella ottaa niitä askeleita ”tyhjän päälle”, mikä sitten ei olekaan tyhjää, vaan askelia Jumalan käsiin ja syliin. Että todella tulee näkyväksi Hänen kantokykynsä tilanteissa, joissa oma ymmärrys loppuu.

Varasin lennot Israeliin marraskuulle. Mutta se ei ollut mikään ihan helppo prosessi, koska jouduin suoraan vastatusten kipeiden asioiden ja pelkojeni kanssa. Ja tämä yksinäisyyshän ja toisaalta yksinäisyyden tunteesta käsin kohdattujen sosiaalisten tilanteiden pelko se on. Minulla on Israeliin sovittuna yhteistä ohjelmaa joidenkin tuttujen kanssa 4 vrk:n ajaksi. Mutta sitten kuitenkin olisi halua olla siellä pidempään, ainakin 2 viikkoa ja reissailla vähän erilaisissa paikoissa, esim. Eilatissa ja Negevissä. Ja sitten ei olekaan sitä seuraa enää tälle ajalla. Ja on suru siitä yksinäisyydestä, kuinka paljon jää ylipäänsä elämää ja haaveita kokematta ja tekemättä, kun ei ole sitä sielunkumppania tai ylipäänsä ketään sopivaa ystävää, jonka kanssa näitä paikkoja yhdessä saisi kokea. Olin tosi surullinen, että koko reissu jää nyt taas tekemättä tämän iänikuisen yksinäisyyden ja sen tunteen pelon takia.

Mutta ne lentoliput ovat nyt sitten kuitenkin olemassa. Erään ystävän lähettämien Raamatunpaikkojen ja profetaalisten sanojen kautta olen saanut rohkeutta lähteä ottamaan askeleita ”tyhjän päälle” ja luottamusta turvata Herraan. Pelkoni ei siis niinkään koske mitään matkustamiseen liittyvää käytännön yksityiskohtaa, vaan nimenomaan sitä ahdistavaa, pelottavaa ja tuskaisaa yksinäisyydentunnetta, jonka voin kuvitella helposti iskevän jossakin kauniissa rantalomakohteessa tai muussa tilanteessa, jossa yksinäisyys lyö päälle. Tai tuskaisissa harmitteluissa kun ihan yksin uskallakaan lähteä jollekin kiinnostavalle vaellusreitille tms. Tai hostelleissa, joissa kaikille muilla tuntuu olevan kivaa seuraa ja kokee itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi paetessaan pahaa oloa omaan huoneeseen.

Mutta on sekin sitten kauhea suru, jos sen yksinäisyydenpelon takia ei uskalla lähteä reissuun sinne minne kuitenkin haluaisi. Ja minä nyt haluaisin katsella vähän kaloja Punaisella merellä. Ja ajella läpi Negevin (autoa en kyllä uskalla yksin vuokrata, mutta onneksi busseja menee..) Itketään sitten niin paljon kun ehditään, jos tuskaa nousee pintaan. Ihmetellään sitten delfiinejä itkusta turvonneilla silmillä jos sikseen tulee. Mutta tarkoitus on mennä ja turvata Herraan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla lohduttajaksi syvimpäänkin tuskaan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla seuralaiseksi ja kanssamatkaajaksi. Antaa Hänelle mahdollisuus näyttää mitä Hän tekee siellä missä minä en voi tehdä mitään.

Monissa Herran turvaamiseen liittyvissä Raamatunkohdissa puhutaan autuudesta eli onnellisuudesta seurauksena Herran turvaamisesta: ”Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat.” (Ps. 2:12), ”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!” (Ps. 84:12) jne jne. Koitetaan antaa Hänelle mahdollisuutta tehdä minua autuaaksi..

”Herra, palauta meidät ennallemme, niin kuin uomat täyttyvät vedellä Negevissä.” (Ps. 126:4)

Annetaaan pois: kotelomekko

Kaunis ruskainen päivä. On niin hienoa aikaa tämä syys-lokakuun vaihde, jos aurinkoisia päivä osuu kohdalle. Jopa niin hienoa, että jo vuosia vuosia sitten syttyi ajatus, että jos joskus menee naimisiin niin tämä ajankohta olisi hieno. No, ei ole tullut ajankohtaiseksi ja kyllä tosiaan muutkin ajankohdat kävisi.. Mutta että hienoa aikaa on. Tänä vuonna ajankohtaan osui muita tilaisuuksia. Viikko sitten oli siskonpojan ristiäiset ja eilen setäni hautajaiset. Syksyn kauneimmat viikonloput tulivat näin ohjelmoiduiksi. Perheen, suvun ja Jumalan merkitystä korostavia tilaisuuksia molemmat. Ja toki myös omaa yksinäisyyttä alleviivaavia tilaisuuksia, mutta ei nyt masentuneeseen mielentilaan saakka tällä kertaa.

Monenlaista ajatusta risteilee. Sitäkin miten minulla on alkanut jotenkin muisti vähän pätkimään. On vähän ahdistavaa, kun huomaa ettei ajatus toimi ihan samoin kuin ennen. Ei nyt mitään kovin suuria juttuja, mutta kuitenkin. Ehkä siksikin ahdistaa kun suvussa kulkee niin suuri riski muistisairaudelle.

Heikoksi tuleminen tai siihen todellisuuteen suostuminen on yksi iso teema, mikä tuntuu että tässä mukana kulkee. Ja opetteleminen elämään oman herkkyyteensä kanssa. Viime kesänä erään rukoilijan rukouksessa oli minun kohdalleni rukousta siitä että herkkyydestä voisi tulla positiivinen asia. Jotenkin etu ja elämää auttava asia, eikä haittaava ja rikkova ominaisuus, niin kuin se on paljolti ollut. Tämä olisi kyllä tosi iso juttu toteutuessaan. Niinpä olen oikeastaan hyvin iloinen ja ihmeissäni, kun minua lähiaikoina käymässäni keskustelussa osuttiin hyvin kipeällä alueelle, niin alun kovettumisen jälkeen aloinkin itkeä ja kipu tulikin julki. Että jotakin todellisuudesta tuli esiin, eikä jäänyt kuoren taakse niin kuin normaalisti tapahtuu.

Alkaisikohan jo vihdoinkin olla kuoriutumisen aika. Nahan luonnin aika. Riisuutumisen aika. Semmoisesta jostakin kovasta kuoresta, joka on ollut herkkyyden suojana. En tiedä, mutta toivon että niin voisi olla. Ja sitten taas kuitenkin ihmetyttää, miten se voisi olla mahdollista, kun tämä elinympäristö ja maailma jne, on niin todella kova. Joskus ihmettelen perhosia – että miten sellaisia voi ylipäänsä olla. Oikein pehmeitä ja näkyviä ja herkkäsiipisiä – että miten joku peto ei heti sekunnissa semmoista raatele ja syö. Ei sitä voi ymmärtää muuta kuin Jumalan ihmeenä. Ja sellainen ihan täydellisenä on niiden muodonmuutoskin. Madosta perhoseksi. Kaikki muuttuu siinä välillä. Mutta kova kotelo tarvitaan siihenkin muutokseen.

Näitä menneitä juhlia olen tässä viime aikoina tavallaan vähän odottanut ja niihinkin valmistautuminen on ollut yksi toiminnanmuoto. Nyt ne ovat ohi ja on sitten vähän että mitäs sitten - pitkä syksy ja talvi edessä..? Vuosi sitten tänään makoilin auringossa Tel Avivin rannalla viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä. Voi olla että olen tässä kohta varaamassa lentoja marraskuulle. Uskaltaisikohan sen tehdä? Ihan omatoimisesti olisin menossa ja siellä sitten jotain tuttuja voisi nähdä. Kyllä haluaisin lentää vielä joskus johonkin muuhunkin suuntaa. Mutta tuonne nyt kontakteja ja vähän oppinut siellä reissaamaan, että ihan yksinkin sitten voisi lähteä. Onhan se suru, ettei ole matkakumppania, jonka kanssa voisi lähteä minne vain, mutta kunpa voisi olla kiitollinen niistä asioista mitä on. Ja kyllä Samaria on tällä hetkellä se paikka koko maailmassa minne ihan mieluiten menen. Ettei vain olisi lentolippujen varaamisen aika..

”Varjele minua kuin silmäterää. Kätke minut siipiesi suojaan jumalattomilta, jotka riistävät minua, verivihollisiltani, jotka saartavat minua.” (Ps. 17:8-9)

Riemuvuoden julistus

Täällä tämä yksi pieni kana taas jatkaa ihmettelyjään – ihmettelyjään vapaaksi pääsemisensä mahdollisuuksista. Haaveista siitä että väsyttävät ja vihastuttavat velvollisuudet ja pakot voisivat vielä muuttua kokonaan mahdollisuuksiksi ja sydämen asioiksi. Ja kenenkä päässä nämä velvollisuudet ja pakot sitten lopulta ovat? Ei kenenkään muun kuin minun itseni. Vaikutusta niiden syntyyn tai vahvuuteen on varmasti ollut muillakin, mutta nyt ne ovat minun päässäni, kun kerran näin koen enkä niitä pakoon pääse. Ja se on taas suuri mahdollisuus, koska toisten ajatuksia en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin tarkastella. Ja rukoilla siihen muutosta edelleen.

Eilen kerroin eräälle henkilölle erään jutun minkä olin kuullut. Ajattelin sitä mielenkiintoisena keskustelunavauksena, mutta tämä toinen ottikin asian epäsuorasti itseensä ja loukkaantui. Josta seurauksena minulle tuli paha mieli ja koin tehneeni kauhean väärin ja olevani kauhean paha. Koitin sitten myöhemmin miettiä reaktiota miksi näin tapahtui. Luulen että minulla on itse tehty laki siitä, että toisille ei saa aiheuttaa pahaa mieltä. Kun sitten jotenkin rikon tätä lakiani olen hämmennyksissä ja koen itseni pahaksi ja syylliseksi. Ja sitten kuitenkin tämä itse tehty laki rajoittaa elämääni todella paljon, estää usein mainitsemasta Jeesuksesta, kun moni reagoi Häneen jotenkin hämmentyneesti, estää kertomasta totuutta omista voimavaroistani, kun niidenkin vähäisyys näyttää joitakin häiritsevän jne jne.

”Kognitiivinen dissonanssi on psykologian termi, jolla tarkoitetaan kahden ristiriitaisen kognition kokemista. Kognitiolla voidaan tarkoittaa mitä tahansa tajunnan osa-aluetta kuten asennetta, emootiota, käsitystä tai käyttäytymistä.” (Wikipedia) Jotenkin tuntuu, että tällaisen taistelun alueelle on jossain asioissa päätynyt. On syvälle piintyneitä omia ajatus- ja asennemalleja, joita on pitänyt oikeina, koska ne ovat olleet lakeja omassa kasvuympäristössä ja sitten on Jumalan Sanasta tuleva armon ja vapauden sanoma, joka antaa toivoa ja ihastuttaa, mutta kuitenkin hämmentää ja tuntuu jossain määrin ”väärältä”, koska se on vastoin syntymästä saakka opittuja asenteita. Ja joka myös ahdistaa, koska se tuntuu niin kaukaiselta saavuttaa, koska oma ajattelu on siitä niin kaukana. Joltakin sellaiselta johon sydämessäni ja hengessäni kyllä ilolla yhtyy, mutta mikä käytännön elämässä ja arjen valinnoissa tuntuu mahdottomalta toteutua, koska vanha laki vallitsee edelleen. Ja se laki on aika pitkälle se vanha tuttu teoilla hyväksymisen hakemisen ja saamisen laki. Ja siihen päälle vielä muut miellyttämisen ja ikäviä tunteita aiheuttamattomuuden pykälät.

Ja sitten tulee Jeesus, eikä välitä näistä laeista mitään. Sanoo rakastavansa ihan ilman mitään ehtoja (Mitä se on ?!?!). Ja sanoo sanoja, joista taatusti tulee joillekin erittäin paha mieli. Tulee ja herättää niin suuren vihan, että Hänet tapetaan vihan seurauksena. Ja tällaista jonka päälle kivet ja sylki lentävät pitäisi sitten tämmöisen kaikkia ristiriitoja viimeiseen saakka kaihtavan ihmisen uskaltaa seurata? Aika jännä juttu.. Ja vaikka todella haluan Häntä seurata, niin kyllä tarvitsisi niin paljon sitä uutta ajatusmaailmaa, että tämä voisi olla todella mahdollista. Ettei heti kokisi tekevänsä kauhean väärin, jos joku ei satukaan niin tykkäämään Jeesuksesta ja Hänen seuraajistaan. Ja Jeesuksen ajatuksista, jotka todella ovat hyvin erilaisia kuin tässä maailmassa yleisesti vallitsevat asenteet.

Mutta juu, ongelma ei nyt tosiaankaan ole toisten ajatukset vaan omat. Että suunta saisi olla hyväksynnän tarpeen tuomista ongelmista ja orjuuksista täydellisesti hyväksytyn ihmisen vapauteen. Ajatuksista syvemmälle Jeesukseen ja Hänen ristinkuolemaansa - kaikkeen siihen mikä siinä täydellistyy. Lain loppumiseen ja veren voiman riittävyyteen. Riittävyyden kokemukseen myös suhteessa Jumalaan Isänä.

Olen ihan iloinen siitä että olen saanut tulla kysymysten äärelle, joihin vastauksena on Jeesus ristillä ja Hänen uhrinsa, Hänen verensä. Vaikka vastaanottokykyni on hidas ja ajatuksiin piirtynyt laki niin vahvalla musteella kirjoitettu, uskon kuitenkin Jeesuksen Hengen, armon ja rakkauden voittavan lain ja Hänen verensä lopulta pesevän nämä kirjoitukset pois. Että Hän on suurempi ja voimakkaampi. Että Henki sittenkin voittaa lihan mielen ja pääsee hallitsijaksi.

Kuluneella viikolla kokeilin vapausaskelia sen verran että yhtenä arkipäivänä en mennytkään ollenkaan maatilalle, vaan hommailin koko päivän muita asioita itsekseni lähikaupungissa. Oo, ihmeellistä! J Ja ensi viikolla teen vielä ihmeellisempää eli lähden päiväksi Helsinkiin! Lähtemiseen kyllä tarvittiin käytännön syy, ihan puhtaasti ”muuten vain” en kai olisi siihen pystynyt, mutta kuitenkin vapaata on siinä päivässä myös hyvin paljon, että lasken sen ihan vapausaskelien sarjaan. Että tämmöisiä. Nähtäväksi jää, mitä Jumalan armo ja ilosanoma saa vielä syksyn aikana aikaan!

Jeesus: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille. Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran suosion vuotta [riemuvuotta].” (Luuk. 4:18-19)

Armottoman väsynyt

Täällä taas, perimmäisten kysymysten äärellä. Näitä ovat juuri nyt mm. pitäisikö korjata vai vaihtaa auto, jossa on nyt isoja vikoja, jatkaako endometrioosin estolääkitystä vai pitääkö tauko, jättääkö mökki tyhjälleen vai vuokrata, ja miten päästä syvemmälle armoon pois vaatimusten loputtoman väsyttävästä kierteestä…?

Omassakin elämässä tapahtuu. Autossani on nyt tosiaan isompi vika, eikä ole ihan sanottua tuleeko se kuntoon vaikka isompi korjaus tehdään.  Sitten olin lääkärissä, joka totesi, että endometrioosin ehkäisyyn syömääni hormonivalmistetta ei suositella käytettävän yli 5 vuotta peräkkäin. 6,5 vuotta olen sitä jo käyttänyt ja nyt kesällä on tullut vähän ihojuttuja, mitkä mitä ilmeisimmin johtuvat tästä valmisteesta. Jonkun aikaa minua on myös vähän tympinyt koko hormonikoktailin käyttö ja haluaisin taas kokeilla luomuna olemista. Inhottavaa on toki, jos endometrioosi alkaa sitten kuitenkin taas kasvaa. Enkä kuitenkaan haluaisi heti alkaa napsia seuraavaa pilleriä. Tämäkin tuntuu isolta päätökseltä.. Ja se mökki sitten, mitä sen kanssa tehdä. Haluaisin että se saisi elämää ja sitten kuitenkin ei niin että se menee kokonaan ulottumattomiini.

Päätöksien tekeminen tuntuu vaikealta. Mitä jos menee pieleen? Ne syytökset mitkä sitten tulevat - niitä ei meinaa kestää. Miten armoton mieli voisi muuttua armolliseksi? Arkaileva ja vetäytyvä vähän reippaammaksi, pelokas rohkeaksi? Miten voisi vähitellen uskaltaa olla jo oma itsensä, eikä loputtomiin toisten ajatusten orja? Lakata hakemasta miellytystä ja uskaltaa olla erilainen ja ihan oma itsensä kokonaan – juuri niin tavallaan inhottavanakin kun sitten on. On todella väsyttävää se jatkuva orjailu ja toisten pillien mukaan tanssiminen ja niin ahdistavaa kun ei sitten muutakaan osaa. Se vaihde menee niin automaattisesti päälle useimpien seurassa. Omat mielipiteet ja käsitykset jäävät jonnekin syrjään ja sisään ja sitten vain muiden juttuja kuunnellen. Hulluksi siinä tulee ja kuitenkin on niin vahvana se urautuma ja käytös ja ajatus että niin vain kuuluu tehdä ja sellainen minä olen. Ja kuitenkin sisällä kiehuu niin paljon.

Haluaisin todella päästä vielä syvempään armon kokemiseen. Mutta pääseekö siihen sitten mitenkään muuten kuin syvemmän syntisyytensä ymmärtämyksen kautta. Jos nyt leikin pinna kireällä kilttiä tyttöä, niin onko tämä jonkunlaisen lakihenkisyyden aikaansaama näytelmä kuitenkin sitä armon kokemisen estettä juuri? Armon syvempään kokemiseen tarvitaan kai kuitenkin syvälle syntinen ihminen. Mutta en kai minä yhtä paha oikeasti voi alkaa olla kuin ne ihmiset, jotka ovat minulle nämä kivut aiheuttaneet synneillään? Haluanhan tehdä mitä vain että olisin erilainen kuin he? Olenhan minä nyt jotenkin pikkuisen ylempänä sittenkin? Onhan koko elämäni rakentunut sille ajatukselle, että olen ihan pikkuisen parempi kuin he. Ja nytkö tämä asetelma pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin? Kuinka minä siihen pystyisin? Kuinka uskaltaisin sitten kuitenkaan toimia niin? Eihän minusta sen jälkeen enää kukaan tykkäisi? Enhän minäkään tykkää heistä oikeasti sellaisen käytöksen takia. Orjailen että tykättäisiin ja sitten ei olekaan aito eikä kuitenkaan kukaan tykkää. Jos näyttelee, niin kukaan ei tykkää, ja jos on oma paha itsensä, niin kukaan ei tykkää. Onko mitään muita vaihtoehtoja? Ja voisiko esimerkiksi joskus ihan oikeasti lakata ajattelemasta mitä joku muu ajattelee ja elämästä muiden mahdollisten ajatusten mukaan..?  

En haluaisi jäädä kestopihinäkatkeruusvihaiseksi lopun elämääni. Jumalalla täytyy olla tällaiseenkin tilanteeseen ulospääsy valmistettuna. Ihminen tietysti helposti ajattelee että vastaus on siinä että minusta tulee ”parempi” (tai että ne muut muuttuvat paremmiksi). Mutta kenestäkään ei näytä tulevan yhtään ”parempi”..  Jumalan tarjoaman ulospääsy voi kuitenkin hyvinkin olla se että minusta tulee ”pahempi”. Eli ihan reippaasti oma itsensä vain. Voiko muuten päästä syvempään armoon? Haluaisin kyllä mielelläni nähdä minkä tahansa muun oven, yllättävän jutun joka muuttaakin kaiken ja päästää minut kaikista vaikeuksista. Mutta ehkä ei muuta tietä ole kuin tämä. Eikö Jeesuksen antama armon tie kelpaa minulle? Niinpä. Ei se lihalle kiva ole..

Joku armo-juttu vissiin kuitenkin on tässä uskon ytimessä? Joku semmoinen että syntisinkin kelpaa ja on täydellisen hyväksytty Jeesuksen veren kautta? Joku rakkaus, joka kuuluu huonoimmallakin eikä katso henkilöön. Syntien sovitus ja kasteen hauta. Veri, joka uudistaa ja antaa voimaa. Golgatan risti ja ristiinnaulittu Jumala ihmisen lihassa. Rukoilen että mieli voisi todella kääntyä itsestä Jeesuksen suuntaan.. Mutta minkälaisten asioiden läpi vielä mennään? Uskon että armon kallio on siellä vastassa ja sillä haluaisin olla eikä millään omatekoisella ”paremman-minän” perustalla.

”Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina edessäni. Sinua Ainoaa vastaan olen syntiä tehnyt, olen tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi. Sinä osoittaudut vanhurskaaksi puheessasi ja puhtaaksi tuomitessasi. Katso, synnin alaisena olen syntynyt, synnin alaiseksi sikisin äitini kohdussa. Totuutta sinä tahdot sisimpään saakka, ja salassa sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut synnistä iisopilla, niin minä puhdistun. Pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Anna minun kuulla iloa ja riemua, ratketkoon riemuun luut, jotka olet murskannut. Peitä kasvosi näkemästä syntejäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista vahvaksi henki minun sisimmässäni. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen pelastuksesi ilo ja tue minua alttiuden hengellä.” (Ps. 51:5-14)

Perusasenteen perustoissa

Kenties kesän viimeinen mökkijakso on meneillään. Onhan täällä kuluneen neljän kuukauden aikana tullut aikaa vietettyä. Pikaisen laskutoimituksen perusteella toukokuun alusta lähtien aamuista 37 %:na olen herännyt mökillä. Etukäteen kuvittelin ehkä, että olisin ollut vielä enemmänkin. Erinäisistä syistä johtuen aamuja ei tullut tämän enempää. Missään vaiheessa en tullut sisustaneeksi mökkiä ruokapöytää ja sänkyä enemmillä kalustuksilla. Kuvittelin, että tätä mökkiä korjailtaisiin vähän kesän aikana, mutta kaikki semmoinen jäi maatilan toisen remppaprojektin jalkoihin. Alkukesän innostuksen jälkeen itselläkään ei ole ajatuksia tämän mökin kunnostukseen liittyen riittänyt.

Nyt syksyn alkaessa en yhtään tiedä, mitä nyt pitäisi tälle mökille tehdä. Jättääkö 8 kuukaudeksi ilman mitään käyttöä, jotta toukokuussa voi sitten taas palata, vai lähteekö hakemaan vuokralaista, joka sitten kuitenkin etsii varmaankin pidempiaikaista asuntoa enkä sitten saakaan tätä omaan käyttöön ensi kesänä? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu oikein hyvältä. Voisiko Jumalalla olla varattuna vielä joku paremmin sopiva kuvio, jossa mökillä olisi edes osittaista talviaikaista käyttöä ilman että se rajoittaa kaikkia omia juttuja ensi kesänä..? Sitä jään kyselemään ja ihmettelemään.

Mökki- ja puintiasioiden lisäksi olen viime aikoina miettinyt myös ns. lakihenkisyyttä eli semmoista että jotenkin ja jotakin omassa voimassa yrittää miellyttää Jumalaa, noudattaa jotakin sääntöjä jne. Minun on vaikea edes kertoa, mitä tämä lakihenkisyys on, kun en sitä kunnolla itsekään ymmärrä. Varmasti sillä on minussa tilaa, kun näin huonosti osaan sen erottaa armossa olemisesta ja Hengessä vaeltamisesta  eli Jeesuksen rakkaudessa elämisestä.

Yksi kesäinen rukoushetki toimi ehkä avaimena tämän ajattelun suuntaan. Siinä erään rukoilijan kautta Jumala jotenkin antoi ymmärrystä siihen, että ajatuksiini on niin vahvasti piirtyneet ja pinttyneet tietyt toimintamallit, ”lait” ja ”säädökset”, joiden mukaan toimintaympäristössäni toimintaan. Että kun sitten on arjessa jo ollut niin paljon ”lakien” alla, ja ihmissuhteetkin ovat rakentuneet ”lainalaisuuksille”, niin sitten helposti ajatuksissa mieli vääntyy siihen suuntaan, että Jumalasuhdekin rakentuu erilaisten ”lakien” tietämiseen, tuntemiseen, osaamiseen ja niistä elämiseen. Vaikka Henki todistaa toista ja Raamatun Sana Uudesta liitosta, niin silti sitä on niin vaikea ottaa vastaan, varsinkin kun kyse ei ole niinkään asioiden ymmärtämisestä, vaan aidosti sydämestä lähtevästä elämästä. Voin vielä jotenkin ymmärtää sen järjelläni, mutta niin kauan kuin rakkaudessa on kyse rakkauden ymmärtämisestä järjellä, se ei sitten kuitenkaan ole muuta kuin järkeä – ei sydäntä..

Helposti ajattelen asioista ”oikein – väärin” –akselilla. Muistan jonkun kaukaisen muiston, jolloin ajattelin että pysäköinninvalvoja olisi hyvä ammatti, kun olisi niin selvää, missä joku on tehnyt väärin- ollut minuutin ylimääräistä kaupassa – ja voisi sakottaa siitä. No, pitkään aikaa en kyllä ole siitä ammattia ajatellut (eniten siksi etten jaksaisi kuljeskella ulkona päivät pitkät säässä kuin säässä..) ja kaippa jonkun verran on armollisuuttakin tullut matkaan lisää. Kuitenkin oikein –väärin akseli on edelleen olemassa. Sen huomaa muun muassa kovuudestaan ja rakkaudettomuudestaan, kun joku tekee ”väärin”, ankaruudesta itseään kohtaa ja omasta pelosta siitä että tekee ”väärin”, riittämättömyyden tunteista ja väsymisestä elämää ja erilaisia töitä ja toimia kohtaa, kun yrittää tehdä ”oikein”, toisten ja itsensä kriittisestä arvioimisesta väärin-oikein akselilla rakastamisen sijaan jne jne. Seurauksia varmasti riittää. 

On todella radikaali ajatus, ettei Jeesukseen uskovan Henki tarvitse lakia ja säädöksiä vaan että ohjaaja on Pyhä Henki rakkaudessa. Laki tarvitaan kyllä synnin osoittamiseen, mutta uuden elämän voimana on Jumalan rakkaus Pyhän Hengen kautta eikä ”oikeat tai väärät” valinnat: ”Hän on myös tehnyt meidän kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen vaan Hengen. Kirjain tuottaa kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:6)

En nyt mitenkäänpäin osaa selvästi tästä asiasta kirjoittaa, kun itse aivan hapuilen näitä asioita. Termitkin ovat ehkä vähän vaikeita ja tätä todella on vaikea selvittää niin, ettei tule väärinymmärryksiä (En esim. puhu Suomen laista..). Raamatusta voi lukea Paavalin kertomana lain/Hengen alaisena olemisesta.

Mitä tässä sitten voi? Muuta kuin YRITTÄÄ ITSE vähemmän ja vähemmän. Minussa itsessäni ei ole pisaraakaan rakkautta. Jos YRITÄN jotakin rakkauteen viittaavaa, se on jotakin ihan muuta kuin rakkautta.

Jos vielä joskus voisi vähemmän miettiä itseä ja ”oikeita ja vääriä” ja enemmän Jeesusta ja Hänen rakkauttaan... ”Kristus lunasti meidän vapaiksi lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän puolestamme..” (Gal. 3:13) ”Rakkaus peittää syntien paljouden”. (1. Piet. 4:8)

Syysuutta ja -vanhaa

Täällä ollaan taas 4 viikon tauon jälkeen.  Sitten edellisen kirjoituksen ohjelmassa oli valmistautumista Raamattuviikkoon, Raamattuviikko Ruotsissa, viime viikonloppu meni telttapäivillä ja eilen olin taas häissä. Edellinen kirjoitukseni oli yksien häiden jälkeen ja niin nyt sitten tämäkin, mutta samanlaisia surkufiiliksiä ei ole tänään kuin oli viimeksi. Juuri nyt taidan vain nauttia, että pitkästä aikaa on kokonainen päivä, missä ei ole mitään sovittua ohjelmaa. Olen kerrostalokodissa, vähän satelee ja on levollista.

Kai tässä sitten vähän niin kuin pitäisi taas hyväksyä, että syksy on alkamassa. Ensi viikolla alkanee kauran puinti. Ja sitten vaan taas ihmetellään mitä syksy tuo tullessaan. Itsellä ei edelleenkään mitään suunnitelmia tai elämänmuutoksia ole tiedossa tähän syksyyn. Mutta toimintaympäristössäni on kyllä tapahtunut uusia juttuja, jotka vaikuttavan minuunkin positiivisella tavalla:

Syksyn uutuuksia ovat elokuun alussa syntynyt siskoni poikavauva ja äitini itselleen palkkaama osa-aikainen kotiavustaja, joka aloitti viikko sitten työnsä. Näitä uusia kuvioita tässä nyt sitten ihmetellään. Jo helmikuusta saakka on ollut tiedossa, että siskoni (37 v) odottamalla vauvalla on downin syndrooma.  Olihan se tieto aika järkytys silloin, mutta jotenkin tuntuu, että itse kukin Jumalan johdatukseen luottamalla ja toisaalta lisätietoa syndroomasta hankkimalla pääsi pahimmasta järkytyksestä tavallaan aika nopeasti yli. Nyt sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä Herra elämäämme tämän pojun kautta tuo. En jotenkin itse pysty ajattelemaan muuta, kuin että tähän on kätketty siunaus, kun tämmöinen kuitenkin perheelle tosi iso juttu tapahtuu. Tässä vaiheessa saadaan jo olla hyvin kiitollisia siitä, että pojalla ei esimerkiksi ole todettu minkäänlaista sydänvikaa, mikä on downin syndroomassa kai suhteellisen yleistä.

Maatilalle on siis tullut pyörimään uusi vauva ja sitten viime viikosta lähtien uusi kotiavustaja. Yksi tosi paljon itselleni murhetta, stressiä ja riittämättömyyden tunnetta tuova asia on jatkuvasti ollut äitini (81 v)  tilanne. Hän on jatkuvasti ollut fyysisen ja henkisen jaksamisen äärirajoilla ja kaikki se heijastuu myös ympäristöön. Tilanteeseen on tuntunut mahdottomalta löytää ratkaisua, eikä tämä 4 h päivässä tekevä kotiavustajakaan alkuunkaan kaikkea ratkaise. Mutta on hän nyt kuitenkin paljon enemmän kuin ei mitään. Ja tekee se sen ison muutoksen, että ehkä jatkossa joka päivässä on 4 tuntia, jolloin odotukset ja murheet kaikista tekemättömistä töistä eivät kokonaan kaadu minun niskaan. Mietin voisiko tässä jo olla avainta siihen jatkuvasti haaveilemaani pikkuisen suurempaan vapauden tunteeseen ja mahdollisuuteen itse hiukan enemmän vaikuttaa siihen, mitä arkipäivissäni tapahtuu. Nähtäväksi jää.. Alussa nyt toki menee aikaa siihen, että tämä uusi ihminen oppii talon tavoille. Ja (toivottavasti pian) alkava puintiaika nyt on myös tiivistä aikaa maatilalla. Mutta löytyisikö puintiajan jälkeen sitten jo minulle vähäsen enemmän vapausasteita elämään kuin mitä tämä on monia vuosia ollut..? Voisiko vanhempieni arki sujua niin, ettei minun olisi joka arkipäivä aivan pakko viettää päivääni siellä, vaan voisi olla muitakin mahdollisuuksia? Voisiko joskus vielä olla energiaa jopa oman kodin hoitamiseen..? Kuulostaa edelleen utopialta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.

Tuo (suomenkielinen) Raamattuviikko Ruotsissa on joka vuosi ollut niin hieno. Kun viikko ollaan Raamatun Sanan opetuksen äärellä, rukouksessa, uskovien yhteydessä ja vietetään ehtoollista, niin siitä saa niin paljon ja tuntuu, että jaksaa taas jatkaa elämää. Huomaan että siinä toteutuu juuri Apt. 2:42 ”He pysyivät apostolien opetuksessa, keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa”. Toki vähän rajua on se, että sitä kestää sitten kuitenkin vain viikon ja sitten se jo loppuu. Niin kovasti kaipaisi elämää, jossa nuo elementit olisivat vahvemmin kasassa muutenkin kuin vain viikon vuodessa. Toki onhan noita elementtejä elämässä muutenkin, mutta ne ovat jotenkin paljon enemmän hajallaan – jotenkin paljon enemmän ”lähtemisen takana”. Ja tuleeko omalla paikkakunnalla sitten muutenkin jotenkin enemmän karteltua uskovien yhteyttä – en tiedä. Ainakaan se ei ole alkuunkaan niin helppoa ja luontevaa kuin raamattuviikolla Ruotsissa..

Vaikka syksyyn ei ole mitään erikoisempaa tiedossa, minua ei nyt se asia ahdista juurikaan. Saa luottaa, että Jeesuksen kanssa saan joka tapauksessa kulkea. Ja jotenkin tietää, että vain tyhjyys tarjoaa mahdollisuutta uudelle. Mielessä ovat myös alkukesästä tulleet profetaaliset sanat. Eräs henkilö sai rukouksessa tiedon, että minulla on riisumisen ja kuorimisen aika, toinen taas sanat, että sitten kun aikanaan alkaa tapahtua, niin tapahtuu paljon ja nopeasti. Että jotenkin näidenkin sanojen siivittämänä haluan hyväksyä jälleen kerran hiljaisen ajan, missä ei ehkä paljon ulkonaisissa asioissa ole raportoitavaa, mutta sisäisesti prosessit jatkuvat. Että sitten voisi olla valmis siihen päivään, kun ulkonaisestikin tapahtuu..

”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja niin pysykää Jumalan rakkaudessa odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen laupeutta iankaikkiseksi elämäksi.” (Juud. 1:320-21)

Katkeruuden kynnyksellä

Näin tämä sitten menee. Kuvittelin että seuraavaan kirjoitukseen menee ainakin kolme viikkoa - ja menikin  neljä päivää. Kuvittelin, että tämän päivän käytän pitkälti Ruotsin Raamattuviikon juttujen valmisteluun – mutta en pystykään. Muuta kipua nousee pintaan taas niin paljon, että se täytyisi ensin käsitellä pois, edes jossain määrin. Ei pysty keskittymään muuten muuhun.

Yksi kesämeno oli eiliset häät. Olen viimeksi ollut häissä 6 vuotta sitten eli ei näitä viime aikoina liikaa ole ollut. Menin tosi hyvillä mielin häihin ja olen aidosti iloinen, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa ja haluavat sitoutua yhteiseen loppuelämään. Mutta olihan se kuitenkin sitten taas sellaista omia sydänjuuria raastavaa – tai ainakin tämän aamun ajatukset ovat sellaisia olleet. Käsittämätön kipu ja häpeä on siitä, miten tämmöiset rakkauden asiat kiertävät minut niin kaukaa – ja nyt puhutaan jo vuosikymmenien ajoista, 20 vuodesta. Varmasti siitä asti kun 19-vuotiaana on kotoa pois muuttanut, olen puolisoa toivonut ja odottanut. Ja 20 vuotta on sitten ollutkin ihan puhdasta nollaa tällä alueella, moninaisilla sydänsuruilla maustettuna.

Pahinta tässä on se, että meinaa katkeroitua. On niin lähellä sitä että syyttää Jumalaa. Miksi Kaikkivaltias sallii minulle tämän? Eikö minun kivulla ja tuskallani ole Hänelle mitään väliä? Kuinka voin luottaa Häneen muissa asioissa, kun Hän sallii tällaisen tuskan ja häpeän täyttää elämäni vuosikymmeniä? Miksi joidenkin elämään Jumala johdattaa puolison ihmeellisilläkin tavoilla ja toisille ei? Miksi joidenkin elämässä on ihana yhteys tai toisilla yksinäisyyden saari? Miksi joidenkin sydän rakastaa ja toisilla on haavoittunut ja suojautuva klöntti –senkin jälkeen kun on tullut uskoon ja ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5)?

Olen nähnyt niin läheltä, mitä katkeruus elämää tuo, että sille en valtaa kuitenkaan haluaisi antaa. Se myrkyttää niin paljon, että sitä en halua. En oikein näe muuta vastausta, kuin asioiden hyväksymisen ja surujen suremisen pohjia myöden. Vielä syvemmältä, niin syvältä ettei sitten oikein itse edes käsiksi pääse.

Itsellä eräs itkemätön itku saattaa liittyä yhteen ihmissuhteeseen. Opiskeluaikana tutustuin uskovaan nuoreen mieheen, jonka seurassa minun oli helppo olla oma itseni (mikä on todella harvinaista). Olimme useita vuosia kavereita ja olin rakastunut häneen, valmis lähtemään hänen kanssaan vaikka  maailman ääriin. Sinne hän sitten lopulta lähtikin, mutta ilman minua. Kipua oli silloin paljon, mutta lopulta kesällä 2006 Jumala yhdessä rukoustilanteessa jotenkin yliluonnollisesti irrotti minut hänestä enkä koskaan tullut käyneeksi suruprosessia tässä loppuun (kun sille ei sen irrottamisen jälkeen enää ollut tarvetta). Ehkä Jumala näki, ettei minulla silloin ollut kykyä surra niin syvälle tai uskallusta omassa mielessäni luovuttaa asiaa kokonaan. Tuntuu vähän hassulta, että tämä asia nousee nyt esille, mutta kai sinne sitten jokin suru kuitenkin jäi, vaikka vuosia olen luullut olevani täysin irti tästä asiasta. Kyllä minun elämääni hänen maan ääriin lähtiessään semmoinen tosi synkkä masennuksen pilvi tuli. Samaan aikaan olisi pitänyt olla voimia aloitella innostuneena uudessa työpaikassa ja yksin uudella paikkakunnalla. Ei siitä oikein mitään hyvää tullut – selviytymistä päivästä toiseen.

Kuinka syvällä jotkut surut menevätkään. Häpeän aina tätä omaa suruani, kun se ei oikein ole edes iso asia. Joidenkin pitää selvitä oman lapsen, puolison tai muuten rakkaan läheisen kuolemasta, avioliitossa hylätyksi tulemisesta, vakavasta sairastumisesta ja ties mistä muusta tuskallisesta. Kuinka lähellä onkaan katkeruus ja Jumalan syyttäminen näissä tilanteissa. Kuinka kivuliasta onkaan asioiden hyväksyminen ja surun kautta meneminen.

Välillä on oikein hyvä ja iloinen olo, välillä viilletään syvemmälle ja kipua ja surua purskahtaa taas pintaan. Onneksi en etukäteen tiennyt että tuollaisen vähän kaukaisemman sukulaisen hääjuhla toimii viiltäjänä tällä kertaa.

Mutta joo, toivottavasti saisi surra vielä kaikki vanhentuneet ja tuoreemmat surut oikeasti pois. En osaa ajatella, että mikään muu kuin kyyneleet voisivat suojella sydäntä katkeroitumiselta. Että äärimmäisen tuskallisetkin asiat voisi käydä läpi yhdessä Jumalan kanssa eikä niin että alkaa Häntä syyttää niistä.

Joskus toivoo vääriä asioita, kivun lievittymistä helpolla tavalla, laastaria tuskan päälle ilman että haava tulee hoidetuksi  jne. Mutta en olisi tässä, jos en olisi laittanut toivoani siihen, että parempia päiviäkin on tulossa ja että Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys” (Joh. 10:10).

”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu” Hepr. 12:15)

”Yli kaiken varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl. 4:23)

Kesämenot GO

Back to mökki. 2,5 viikkoa olinkin jo pois täältä. Tämä on nyt tämmöistä välillä siellä ja välillä täällä tyylillä. Kiva että lämpimiä päiviä voi viettää mökillä..

Nyt ei ole kummempia tänne kirjoittaa. Lähinnä vain tämmöinen teksti että hengissä ollaan ja on nyt ollut sen verran muita menoja, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Olen siis ollut ihan normaalisti maatilalla, mutta parina viikonloppuna on ollut sen verran menoa, että kirjoitukset ovat jääneet. Ja samaa tyyliä on nyt luvattavissa jonkun aikaa eteenkinpäin. Tietokoneajalla koitan valmistella niitä teemoja mitkä ovat nousseet aiheiksi elokuun alun Raamattuviikolle. Ajatukset ovat muutenkin siirtyneet nyt omista prosesseista vähän muihin aiheisiin – ainakin hetkeksi.

Tarkoitus on kyllä palata tänne sitten taas, kun sopivaa hetkeä ja mielentilaa siihen tulee.  Kesäjuttuja on ollut ja tärkeitä asioita tulossa (mm. minusta on tulossa kaksinkertainen täti kuukauden sisällä), että nuppi ei nyt pysty tällä kertaa mitään selkeää tekstiä tuottamaan.

Siunattua kesänjatkoa ja ihmetellään asioita sitten taas jonkun ajan kuluttua!

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet voidaan löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä. Jumalaton hylätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran luo, niin hän armahtaa, ja meidän Jumalamme luo, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.” (Jes. 55:6-7)

Vähän rispektiä..

””Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.”” (Ef. 6:2)

Asioissa on puolensa ja puolensa. Erityisesti mielestäni tällä sielunhoidollisella sektorilla Jumala toimii kahdella työkalulla. Toisaalta Hän tuo esiin kaikki meihin lyödyt haavat, sitä mukaa kun pystymme niitä ottamaan käsittelyyn. Hän poistaa vähitellen kaikki yritykset peitellä haavoja, jotta voi päästä hoitamaan niitä. Niin syviä, kivuliaita, vuotavia ja mätiviä kuin sitten ovatkin. Haavoja, joita olemme oppineet välttelemään, haavoja, joita häpeämme. Mutta joita emme ole itse aiheuttaneet.

Ja sitten on se toinen puoli. Oman vastuunoton puoli. Omien syntisten reaktioiden puoli. Oman ylpeyden puoli. Se puoli, mikä myös tarvitsee tulla valoon, tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Se puoli, jossa ei voi kuin anoa Jumalalta armoa ja että Hänen Henkensä loisi uutta. Se puoli, jossa tietää, että itsekin on yhtä syntinen.

Katsoin taannoin raamattuopetusohjelmaa, jonka otsikko oli ”Suhde auktoriteettiin”. Pelkkä otsikko jo riitti puhutteluun. Taas kerran näitä aiheita, joita on käsitellyt ennenkin, mutta joka taas kosketti jotenkin syvemmältä kuin aiemmin. Asia, jossa mielellään antaisi kootut ja laajat selitykset eikä niinkään nöyrästi vain tunnustaisi syntinsä, että en ole kunnioittanut Jumalan Sanan osoittamia auktoriteetteja ja Herra armahda ja auta.

Jumalan sana tosiaan osoittaa selkeästi tiettyjä suhteita, jossa selvästi toiselle osapuolelle tarkoitettu ”toiminto” on enemmän rakastaminen ja toiselle enemmän kunnioittaminen. Jumala-ihminen -suhde on tässä varmasti lähtökohtana.  Vaikka toki tarkoitus on että rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestämme, se on kuitenkin vastarakkautta siihen, että Hän on rakastanut ensin, ja kunnioitus kuuluu ensisijaisesti ihmiselle, kun ”Jumala on rakkaus”.

Kun kunnioitamme Jumalaa, siitä seuraa kunnioitusta Hänen Sanaansa kohtaa, joka sitten kertoo, että Jumala on asettanut myös muita rakkaus-kunnioitus –suhteita, joissa rakastaminen ja kunnioittaminen, on myös samalla Jumalan rakastamista ja kunnioittamista. Perhesuhteista (ei muista nyt tällä kertaa) näitä ovat vanhempi-lapsi-suhde ja aviomies-aviovaimo-suhde. Ja sitten voikin alkaa virrata koottujen selitysten vuo, koska syviä haavoja ja toisaalta ylpeyttä riittää..

No, tarkoitus ei ollut niinkään kertoa, mitä Raamattu sanoo, vaan ihan itsestä puhua tälläkin kertaa. Että kuinka todella olen tässä vanhempieni kunnioituksessa niin suuresti ja täysin epäonnistunut. Sydän on (ollut) täynnä halveksuntaa, moitetta ja häpeää ulkokultaisuudella höystettynä. Aitoa kunnioitusta ei ole ollut, enkä asiaa ole juuri edes osannut surra, vaan sydän on ollut kovuutta täynnä. Töykeyttä, ylpeyttä, kovuutta, kylmyyttä, paremmuuden tunnetta – asuu siellä missä Jumala haluaisi että asuisi kunnioitus.

Tämä kunnioitus-asia on minulle todella vaikea. Inhimillisesti mahdoton. Mutta onneksi ei oman voiman varassa tarvitse olla ja jälleen kerran on kysymys asiasta, jonka haluan vain tuoda valoon ja uskoa että ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidän kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9). Aviomiehen kunnioittamista en ole päässyt kokeilemaan, mutta luulen, että tässä tilassa missä sydämeni on ollut suhtautumisessa auktoriteettien kunnioitukseen ylipäätään, myös se olisi ollut jotenkin hyvin hankalaa, kiusallista, häpeällistä ja lähellä mahdottomuutta. Tässä on varmasti syytä myös sille, ettei Jumala elämääni ole miestä johdattanut tähän mennessä.

Rakkaus-kunnioitus –suhteissa Jumalan alkuperäinen järjestys toki olisi ensin rakkaus ja siihen kunnioitus, mikä saa asian paljon helpommaksi kuin kunnioitus tilanteessa, jossa rakkaus on hukassa. Kuitenkin ainakin omalle kohdalleni koen Jumalan puhuvan nyt kunnioituksesta Hänen sanansa takia, nöyrtymisestä Hänen takiaan, armon ja avun pyytämisestä tilanteeseen kunnioituksesta ensisijaisesti Hänen järjestyksensä ja toiveidensa takia.

On helppo huomata itsessään kapina Jumalan Sanaa vastaan. Kuitenkaan ei haluaisi kapinahengen hallitsevan, vaan Isää kunnioittavan Jumalan Pojan Hengen. Ajattelen, että nämä Jumalan asettamat suhteet ovat kuitenkin jotakin sellaista syvää selkärankaa, millä Hän haluaisi pitää meitä pystyssä ja joiden ympärille elämää rakentaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu ja kunnioitettu? Ja kun näin ei tapahdu, kipu on suuri ja seuraukset laajat. Otamme helposti koston ja rangaistuksen omiin käsiin, vaikka sen piti olla vain Jumalan käsissä.

Rukoilen, että minussa voisi vielä kaiken jälkeen herätä kunnioitus. Itse en siihen pysty - en oikein edes tiedä mitä se on - mutta Jumalalta sitä pyydän, että Hänen Henkensä tällaistakin voisi vaikuttaa. Että sieltä missä on ihan kuollutta, voisi alkaa vielä nousta kunnioituksen verso. Ihan oikea ja aito sellainen.

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)