Vuoden taulu 2018

Vuoden 2018 viimeinen kirjoitus. Toki kulunutta vuotta taas miettii ja tekee mieli jotakin yhteenvetoa tehdä. Miten vuosi meni?

Ensiksi tulevat mieleen huippuhetket. Ne olivat taas Israelissa: 10 päivää keväällä ja 6 syksyllä. Keveitä hetkiä, iloa, kiitollisuutta ja Jumalan erityisen läsnäolon kokemusta niissä päivissä. Valoisat ja kirkkaat läiskät muuten vähän synkkää taustaa vasten. Paitsi sitten elokuun Helsingin reissu kuului myös huippuhetkien sarjaan.

Onhan sitten muutakin hyvää muistettavaa. Vaikka poikkeuksellisen kuuma kesä oli kasveille haitallista, nautin kyllä itse siitä. Sitten olivat kanat – pitkästä aikaa. Ja mökin asukkaat ovat asustelleet kesästä lähtien aina tänne asti, mikä on myös ollut kivaa. Ja toki sitten kaikenlaista muuta on tapahtunut, uusia kansainvälisiä ystäviä kuten viimeksi kerroin ja muita juttuja, mistä on kiitollinen. Eikä vain uusista asioista, vaan monista vanhoista ystävistä jne. Mutta ehkä tämmöisessä vuosikatsauksessa mieleen enemmän nousevat ne asiat, jotka ovat olleet jotenkin uusia juttuja aikaisempaa verrattuna.

Vuoden 2018 kuvassa on valoa ja värejä, mutta tosiaan maalaus on edelleen tehty jotenkin tummalle taustalle. Ei mustalle, mutta jotenkin hyvin tylsän tummanharmaanruskealle. Sille taustalle, jolle olen hyvin kyllästynyt ja johon olen hyvin väsynyt. Taustalle, joka on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sama, ehkä vain tummuuden sävyn vaihdellessa harmauden eri asteissa. Asioille, joille koen olevani täysin kykenemätön tekemään mitään, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat arkeeni hyvin paljon. Asioille, jotka koitan ottaa Jumalan kädestä, opetellen kiittämään kaikissa olosuhteissa, ajatellen että kaikki tämä on tarpeen pitämään minua edes hiukan nöyränä. Ja kuitenkin jotenkin jatkuvassa surun ja ehkä vihaisuudenkin tilassa ollen.

Vuoden 2018 aikana alkoi elää se ajatus, että voisivatkohan kenties 83-vuotiaat vanhempani muuttaa pois maatilan päärakennuksesta. Ajatus alkoi siis elää minun mielessäni, ei heidän. Turhaudun joka päivä ja monta kertaa jatkuvien tilanteiden edessä, joissa haluaisin tehdä jotain, mutta en voi. Tai ehkä voisin, jos todella taistelisin, mutta harvat arjen asiat tuntuvat kuitenkaan taistelun arvoisilta. Niitä vain haluaisi tehdä ihan muuten vain, mutta se ei sitten onnistu. Lisäksi äitini on liikuntakyvyltään hyvin huonossa kunnossa. Hän tarvitsisi toisenlaisen ympäristön tai hyvin paljon enemmän apua arkeensa, mutta käytännössä järjestelyt eivät ole onnistuneet, vaikka vuosien varrella mielestäni kaikenlaista on yritetty. Ainakin minä olen täysin väsynyt yrittämään keksiä toimivampia kuvioita heidän asumiseensa maatilan päärakennuksessa. Tämä siis sitä harmaata taustaa, jota vasten tavalliset värit helposti menettävät voimaansa ja tarvitaan erittäin suurta valoa että taustasta jotakin erottuu.

Niin, syksyn hiljaisuuden keskellä löysin akryylivärit ja maalaukset. Se oli tämän vuoden uutuuksia. Kursseilla en ole käynyt, mutta joskus kun ei ole muutakaan tekemistä, on kiva ottaa värit ja alkaa niitä sekoitella. Olen myös tänä vuonna oppinut nauttimaan musiikista. Se on jotakin hyvin uutta myös. Vaikka niin usein tuntuu siltä, että aika vain menee hukkaan, tiimalasien hiekat ovat loppuneet jo aikoja sitten ja minut on unohdettu pölyttymään arkiston kaukaisimpaan nurkkaan, niin sittenkin jostain pukkaa kuitenkin vielä jotakin uutta. Kuten vaikka se, että oppii nauttimaan musiikista.

Eräs tuttuni kysyi pari päivää sitten mitä suunnitelmia minulla on ensi keväälle. Tavallinen kysymys tuntui miltei hämmentävältä. Koska ei ole mitään suunnitelmia. 2019 taulu on hyvin tyhjä ja näin etukäteen valkoinen ilman juurikaan mitään ennakkoon tehtyjä luonnosteluja. Ei ole matkoja varattuna eikä selkeinä suunnitelminakaan. Jokunen tapahtuma on tiedossa ja kirjaprojektin loppuun saattaminen, mutta näitä on vaikea ajatella erityisempinä juttuina. Lisäksi eräs vanha tuttavani muutti töiden perässä takaisin tänne kotipaikkakunnalleen ja hänen kanssaan varmaan joskus tehdään jotain. On myös mahdollista että eräässä kristillisessä järjestössä työntekijänä aloittavan tuttuni uusi työkuvio voi myös jotenkin vaikuttaa minuun. Mutta nämä ovat vain ajatuksia. En ole silti mitenkään masentunut siitä, ettei tiedossa ole juuri mitään konkreettista. Siis minulla tiedossa. Kun uskon että Jumalalle kuitenkin on tiedossa ja se riittää, että Hänellä on tiedossa.

Millainen taulu sinulle tuli? Näetkö Jumalan käden kirkkaudessa, väreissä ja tummissa sävyissä?

Jumalan siunausta ja Jeesuksen lähellä olemista vuodelle 2019!

”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa minun sieluni, sillä hänessä on minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni ja pelastukseni. Hän on turvani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on minun voimani kallio ja turvani. Luottakaa häneen joka hetki, te Israelin kansa, vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme. Sela.” (Ps. 62:6-9)

Armon aikaa

Täällä taas, pitkästä aikaa. En arvannut että kirjoituksissa tulisi näin pitkä tauko, mutta näköjään tuli. Ihan kiva – se tarkoittaa että minulla on ollut viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kotona istuminen. Ja sitten kun olen ollut kotona, niin kirjoittaminen on silti jäänyt.

Yksi tämän syksy ihme on se, etten ole ollut ollenkaan flunssassa. Tästä olen todella kiitollinen, kun pitkäkestoiset sairastelutkin ovat aika tuttua juttua. Ei ole sairastelujen takia tarvinnut jättää mitään väliin – todella ihmeellistä.

Loppuvuoteen Jumala järjesti muutakin puuhasteltavaa. Italialainen tuttuni tuli raamatunopetuskierrokselle Suomeen ja siihen liittyen oli itselläkin jonkin verran menoa. Oli hyvin piristävää kulkea mukana muutamissa paikoissa eri puolilla Suomea tilaisuuksissa, joissa kerrottiin Raamatun ihmeellisyydestä ja monin tavoin kannustettiin kuulijoita Sanan pariin. Kierroksella oli mukana myös muita uskovia ystäviäni, ja muutenkin tämä kahden italialaisen vierailu Suomeen ja heidän majoittumisensa aika pitkän aikaa myös omalla paikkakunnalla toi mukavaa ja siunattua vaihtelua arkeen. Olen tästä koko tapahtumasarjasta hyvin kiitollinen ja tuntuu ihmeellisestä, että sain tämmöisessä olla mukana keskellä vuoden pimeintä aikaa.

Muutenkin syksyssä on ollut myös muuta kansainvälistä väriä. Afrikkalaistaustaisesta perheestä olen jo aiemminkin kertonut. Heidän kanssaan yhteydenpito on ollut loppuvuodesta satunnaista ja enemmän lasten harrastuksiin liittyvää viime aikoina – pari kertaa ovat olleet mukana uimahallissa ja semmoista. Marraskuussa Herra johdatti uuden kansainvälisen tuttavuusperheen – Lähi-idästä tulleen äidin ja hänen teini-ikäiset lapsensa. He tekivät selkeän ratkaisun alkaa Jeesuksen seuraajiksi ja ovat sen seurauksena jo saaneet hyvin lyhyessä ajassa kotimaastaan joiltain sukulaisiltaan heidän kuolemaa uhkailevia viestejä. Rukoillaan heidän puolestaan, ettei tarvitsisi elää pelossa, vaan Jumalan suuressa suojeluksessa ja turvallisin mielin. Ja että nämä vainoojatkin voisivat löytää Jeesuksen ja Hänen armonsa. Mutta tämmöistäkin siis tapahtui, että sen jälkeen kun tämä perhe etsiytyi kristittyjen pariin ja tutustui erääseen tuttavaani, joka työskentelee palkatusti kristillisessä järjestössä, olen sitten itsekin saanut olla mukana näissä erittäin mielenkiintoisissa ja antoisissa keskusteluissa. On aina niin hienoa nähdä, kun jotkut ovat innostuneita Jeesuksesta ja Raamatusta. Katsotaan miten Jumala näitä kuvioita edelleen johdattaa.

Niin, olen hyvin kiitollinen tästä kuluneesta ajanjaksosta, joka suuntasi ajatuksia pois itsestäni Jeesukseen, Hänen paluuseensa, Jumalan valtakuntaan ja  aidosti toisiin ihmisiin ja heidän parhaaseensa. Tällaisina ajanjaksoina ei juurikaan ahdista oma sinkkuus ja lapsettomuus, vaan pystyy hyväksymään nekin jutut osaksi suurempaa kuvioita, kun kuitenkin saa jollain lailla olla pienenä palana mukana Jumalan isossa kuvioissa. Toki on täysin mahdollista että seuraavassa kirjoituksessa vingun ja surkeilen jo yksinäisyyttäni, mutta ihanaa että aina edes ajoittain Jumala nostaa pois siitä itsesäälin lokerosta ja antaa nähdä hänen näköalojaan ja mahdollisuuksiaan.

Myös se herättää kiitollisuutta, että vaikka monissa kohtaa oma elämä tuntuu vaikealta ja meinaa masentua, saa kuitenkin huomata, että on myös alueita, joissa itse on sen verran ”kalliopohjalla”, että pystyy jotenkin auttamaan myös muita. Monessa asiassa olen itse edelleen avun ja tuen tarpeessa ja ehkä ihan hyvä niin, ettei kuvittelekaan että tarvitsisi pärjätä yksin. Iloa tuottaa kuitenkin se, että voi antaa jotakin myös eteenpäin ja siksi tilanteet joissa jotakin lähtee ”virtaamaan” ovat virkistäviä sen sijaan että kaikki vaan seisoisi paikallaan ja pelkästään odottaisi itse saavansa jotain.

”Sinä pidät maasta huolen ja kastelet sen runsaasti, teet sen hyvin rikkaaksi. Jumalan virta on vettä täyttä. Sinä valmistat heidän viljansa, sinä todellakin valmistat sen. Sinä kastelet maan vaot, tasoitat sen multapaakut, sadekuuroilla sinä sen pehmität ja siunaat sen kasvun. Sinä kruunaat vuoden hyvyydelläsi, ja sinun polkusi tiukkuvat runsautta, tiukkuvat autiomaan keitaille, ja kukkulat vyöttäytyvät riemuun.” (Ps. 65:10-13)

Isänpäivänä

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”. (Ef. 6:2)

Näin isänpäivänä(kin) on todettava, että tässä olen pahoin epäonnistunut. Siis vanhempieni kunnioittamisessa. Pieneltä edistykseltä tuntuu se, ettei enää niin paljon tarvitse esittää asialle koottuja selityksiä. Tässä yksi selkeä syntisyyteni ilmentymä, jonka edessä tarvitsen hyvin paljon Jumalan armoa. Toki saan uskoa myös tämän synnin ristille kannetuksi – vielä ristillä Jeesus huolehtii äitinsä tarpeista ja täyttää lain puolestani Jumalan edessä. Mutta toivon ja pyydän myös, ettei minun kuitenkaan tarvitsisi jäädä siihen kapinalliseen riippumattomuuden henkeen, joka estää vanhemmuuden kunnioituksen. On hyvin vaikea ajatella omaa mahdollista vanhemmuutta, jos itse on jäänyt kiinni kunnioittamattomuuteen. Jumalan kunnioittaminen on selkeästi myös vanhemmuuden kunnioittamista. Ihmiset etsivät menestystä, mutta Jumala on asettanut sen nöyryyden alle. Hänen kunnioittamisensa alle, mutta myös toisten kunnioittamisen alle.

Isänpäivänä ajattelen myös joitain tuntemiani hienoja uskovia 40+ miehiä, jotka ovat perheettömiä. Useimpien taustalta löytyy jotakin isoa kipua suhteessa omiin vanhempiinsa: hyvin vaikea parisuhde, jossa lapsi joutuu välittäjän asemaan, lapsena menetetty vanhempi, oman isän ”elämänkumppanina” oleminen, vakava pelonhenkinen uskonnollinen ilmapiiri, totaalinen isättömyys. On selvää, että näistä lähtökohdista lähteminen perheen perustamiseen on inhimillisesti hankalampaa, koska siihen liittyy niin paljon enemmän pelkoja ja oman isän rohkaisun ja tuen puute.

”Tämän vuoksi minä notkistan polveni Isän edessä, hänen, josta kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä.” (Ef. 3:14-15) On Isä, josta kaikki isyys lähtee. Täydellinen ja sama kaikkien Isä, jota ensin saa opetella kunnioittamaan. Ja Hänen Sanansa ja luomisjärjestyksensä perusteella sitten arvostamaan myös muuta isyyttä, sen armon ja hengen mukaan mitä hän vaikuttaa.

Ja sitten on vielä hengellinen isyys. Paavali oli naimaton mies, mutta kuvasi itseään myös isänä niille, jotka olivat uudestisyntyneet hänen kerrottuaan Jeesuksesta elämän tienä. Varmasti Jumala voi antaa paljon erilaisia tapoja kokea isyyttä, vaikka omia biologisia lapsia ei olisikaan. Onhan toki hienoa nähdä miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella saaneet alkaa isiksi – ottaa todellista vastuuta toisesta ihmisestä eikä enää elää vain omaa kunniaa tavoitellen itselleen mieliksi lapsellisen tavoin. Nöyryys Jumalan edessä ja vastuunotto toisista (heikommista) ovat äärimmäisen kauniita ominaisuuksia. Jotain sellaista mitä on helppo kunnioittaa.

Kai sitä muutakin kuulumista voisi kirjoittaa, mutta jätetään kuitenkin toiseen kertaan. Ja loppuun vielä kukko, jonka maalailin viime viikonloppuna. 41-v tytär antoi sen isänpäivälahjaksi 82-v isälleen.

Hermostoheikko

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Akryylimaalauksesta, kuntobalettiin ilmoittautumisesta, sähköpianohaaveista vai elämän ensimmäisessä radiohaastattelussa olemisesta? Vai kenties pahenevista muistiongelmista, totaalisista väsymis-ja turhautumistuntemuksista, jatkuvista jännitystiloista ja epätoivon ajatuksista muuttumattomilta tuntuvien ongelmien äärellä? Vaiko sittenkin Jeesuksesta, joka on luvannut olla kaikessa mukana?

Kaikkea tuota yllä olevaa juttua on tapahtunut viimeisten kahden viikon aikana. Ajattelen, että tässä kaiken keskellä Jumala jotenkin auttaa pääsemään takaisin herkkyyden tilaan. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska päällä on niin paljon pelkoa, joka vetää päälle paksua kuorta. Syvällä jossain on herkkyys ja sen vallitessa on rauhallinen ja hyvä olla. Tuossa omaksi iloksi aloittamassani akryylimaalailussa saa siitä herkkyydestä jotenkin hetkeksi kiinni. Mutta niitä muita herkkyyden tilanteita on aika harvoin ja yleensä kohtaamisiin menen jotenkin suojautuminen ja jännitys edellä. Ja vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa ja ihmisten seurassa voi purkaa varustusta. Vain hyvin harva jaksaa suorastaan tehdä työtä sen eteen, että pelon kuori voisi lähteä purkaantumaan. Kiitos Jumalalle, sellaistakin kuitenkin tapahtuu.

Eräs tuttuni ehdotti, että voisi hieroa vähän hartioitani, kun oli niin niskat jumissa vaihteeksi. Se tuntui totta kai erittäin hyvältä, mutta hetkittäistä verenkierron elpymistä enemmän aloin miettiä kehon ja mielen kokonaisvaltaisempaa jännitystilaa. Kaverihieronnasta aktivoituneena varasin myös ajan OMT-fysioterapeutille. En ollut hänen vastaanotollaan ennen ollut ja hän halusikin yllättävän tarkasti tietää elämänhistoriaani kehon näkökulmasta. Lopputuloksena oli, että lihaksia vahvistavien toimien sijaan hän suositteli aluksi kaikkea kehoa ja hermostoa rentouttavaa toimintaa. Tämä tuntui jotenkin hyvin armolliselta. Yleensä kun menee fysioterapiaan saa mukaan erilaisia liikuntaohjeita mitä sitten itse pitäisi tehdä. Ja nyt tämä henkilö huomasikin selkä- ja niskakipujen takana stressaantuneen hermoston, jolle olisi parempi kaikki rauhaa lisäävä kuin niinkään toimintaa lisäävä. Näin aluksi siis.

Niin, mitä jos sitten vain rauhoittuisin? Valitettavasti se ei ole vain niin yksinkertaista. En nimittäin ollenkaan meinaa saada kiinni siitä syvästä jännityksen aiheuttajasta, mikä on tullut kehoon asumaan. Jostain semmoisesta peruspelosta, joka pitää vallassaan. Siitä mikä saa sosiaaliset tilanteet aina vähemmän tai enemmän jännittäviksi, mutta joka ei ihan täysin hellitä vaikka olisi yksinkin. Onhan minulla toki ajatuksia tämänkin pelon syntymekanismeista ja on henkilö ketä ajatellessa pelko aktivoituu erityisellä tavalla. Ilmeisesti edelleen kohdattavia asioita Jeesuksen kanssa riittää. Inhimillisesti en ollenkaan osaa ajatella miten lähestyä tätä asiaa, mutta ei kai sitä edelleenkään tarvitsekaan itse tietää. Gotjat on minua niin paljon suurempi ja pelottavampi että vain Jeesus avun antaa. Jännityksen panssari, hermosto, aktivoituu niin pienestä, että vaikka sitten ajattelisi, että eihän tässä oikeasti ole hätää, niin keho on kuitenkin jo reagoinut.

Yksinäisen elämästä puuttuu paljon toisen ihmisen kosketusta, mikä lievittäisi tämän tyyppisiä hermoston stressireaktioita ja auttaisi jotakin rauhoittumishormoneja virtailemaan. Mutta eipä sitä mihinkään ihmissuhteeseen voi mennä tämmöisen asian takia tai hyvin äkkiä olisi stressi jostain muusta. Jotenkin ei silti voi välttyä Jumalan ajatukselta ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.” Jo pelkästään kosketuksesta tehdyt tutkimukset todistavat, että läheisyys tuo paljon hyviä terveysvaikutuksia. Kummasti kosketus rauhoittaa ja luo turvallisuudentunnetta. Mutta tässä (metoo-)maailmassa pyyteetön kosketus on perheettömille harvinaista.

Ylivirittynyt hermosto pimahtaa helposti milloin mistäkin. Kesäkaudella maatilalla on voinut puuhailla kaikenlaista ja silitellä kanoja ja lampaita, jos ei muuta. Eläimet todella auttavat stressin vähenemiseen, kun niitä voi pyyteettömästi koskettaa ja hoitaa. Ehkä siksikin kaipaisin jotakin ympärivuotista hoitoeläintä (lue: lehmä) maatilalle. Mutta talvikaudella on sitten vain enemmän näköpiirissä ongelmia, joille ei pysty tekemään mitään. Eli katsotaan kuinka käy. Ja Jeesus, voisitko auttaa?

(Ja joo, kaikki ei ole nyt mitenkään huonosti tällä(kään) hetkellä, on kivojakin juttuja menossa, mutta tämä stressi-jännitys-hermosto-teema nyt pyörii kaiken keskellä.)

”Kuitenkin minä annan sen haavojen kasvaa umpeen ja parantua. Minä parannan heidät ja vaan heille rauhan ja totuuden runsauden.” (Jer. 33:6)

Lapset/on

”Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, sanoo Herra.” (Jes. 54:1)

41-vuotiaana puolisottomana naisena alkaa olla siinä iässä, että väkisin alkaa miettiä pitäisikö jo alkaa hyväksyä oma lapsettomuus vai vieläkö elätellä toivetta. ”Sleepwalking into infertility” ei mielestäni omalla kohdalla ole pitänyt yhtään paikkaansa, vaan olen ollut asiasta ajoittain mieluummin vähän liiankin tietoinen. Ehkä 40-v jälkeen asia on vähän helpottanut ja pystyn jo ottamaan lapsettoman vaihtoehdonkin vähän rennommin huomioon. Paljon enemmän kuin itse lapsettomuutta pelkään epäonnistumisen häpeää ja katkeruutta, jos sellaista sitten kuitenkin ilmenisi sen jälkeen kun juna on todella mennyt ohi. Mutta jos elämässä olisi aidosti muita tyydytystä tuottavia asioita, ”muita lapsia”, ovat ne sitten joidenkin toisten lapsia tai jotain muuta asiaa, mikä tuntuu ”omalta rakkaalta lapselta”, niin eihän siinä sitten kai mitään.

Raamatussa on näitä ylinnä olevan kaltaisia lupauksia yksinäisille ja hedelmättömille naisille, jotka kuitenkin saavat Jumalalta tyydytyksen ja elämän merkityksellisyyden. Esimerkiksi Ps. 113:9: ”Hän saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä. Halleluja”! Miten Hän sen tekee itse kunkin kohdalla, on sitten Hänen asiansa, mutta näin Hän on luvannut. Pitkään olen tietysti toivonut, ettei tarvitsisi turvautua näihin lupauksiin, vaan asiat voisivat mennä sittenkin toisin. Mutta nyt kun ei sitten näytä menevän toisin, niin ovathan nuo lupaukset tosi ihania, rohkaisevia ja lohduttavia. Että sittenkin Jumala haluaa ja voi antaa jotakin juttuja, jotka voivat antaa sydämeen rauhan ja ilon tällekin alueelle.

Viime viikolla oli yksi erikoinen päivä, jonka ansiosta tätä nyt kirjoittelen. Maatilalla pyörin enemmän ja vähemmän siskoni lasten kanssa, mutta muuten elämässä on ollut pitkään hyvin lapseton kausi. En siis ole ollut mukana juurikaan missään ”lapsityössä” - seurakuntatoiminnassa tai ystävien lastenvahteina. Enkä ole halunnutkaan - syitä on paljonkin, mutta toisaalta asia ei ole tullut edes vastaan, eikä minua ole pyydettykään mihinkään. Kunnes sitten viime viikolla sain aivan out of the blue kaksi lapsenvahtikeikkaa samalle päivälle! Ensin touhuilin afrikkalaistausten perheen lasten kanssa, kiskoin 4-v kaksosia ylös sängystä, arvioin täysin väärin pukemiseen menevän ajan, roudasin heitä päiväkotiin ja illalla pois ja yritin auttaa erityislasta syömisessä ja silti puolet ruuasta oli ympäri keittiötä. Näiden lasten luota ajoin suoraan seurakunnan iltatilaisuuteen, jossa aikuisille oli oma ohjelma ja lapsille lastenhoito järjestetty. Kiitos Jumalalle, eräs ystäväni lupautui myös mukaan ja niin siellä sitten kahdestaan oltiin kuuden lapsen kanssa touhuamassa. Ihan hyvin sekin meni. Täytyy sanoa, että tuosta päivästä jäi käteen todella hyvä mieli. Aivan yllättävän piristynyt, vaikka olikin tosi kiva maata yksin sohvalla kaiken jälkeen.

Niin. Tuon päivän jälkeen on ollut olo, että ehkä Jumalalla todella on niitä (korvaavan) vanhemmuuden mahdollistavia juttuja takataskussa odottamassa tilanteita, jolloin niihin on valmis. Täytyy sanoa, ettei tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, niin en tuosta edelläkuvatusta päivästä olisi välttämättä erityisemmin ollut kiitollinen. Perheen auttamisen olisin ottanut välttämättömänä olosuhteiden sanelemana pakkopullana ja seurakuntatilaisuudesta olisin voinut kieltäytyä. Nyt sen sijaan olen ihan että mitäs kivaa seuraavaksi keksittäisiin! (Ja että what??)

Nämä lapsijutut koskettavat syvältä, enkä puhu ollenkaan pelkästään omasta lapsettomuudesta, vaan vähintään yhtä paljon jostain omasta sisäisestä hyvin pelokkaasta ja arasta lapsesta. On hyvin vaikea olla lasten kanssa, jos oman puseron sisällä on paikalleen jäätynyt äärimmäisen arka ihmisiä pelkäävä lapsi. Näkyväksi tuleminen ja näkyvänä oleminen ovat aiheita, jotka ovat kipeitä. Miksi muut saavat olla olemassa ja minun pitää olla näkymätön ja jatkuvasti tarkkailla ympäristöä mitä saa tehdä ja mitä ei? Miksi jännittää niin paljon vain ihmisten seurassa oleminen? Miksi esillä oleminen on niin kovin pelottavaa ja toisaalta pahimmillaan kadehtii niitä, jotka saavat huomiota. No, kyllähän joitain vastauksia näihin miksi-kysymyksiin tiedänkin. Enkä niinkään kaipaa vastauksia niihin miksiin, vaan siihen, miten Jumala voisi niistä parantaa ja vapauttaa. En haluaisi syyttää ketään näistä tilanteista, vaan päästä eteenpäin.Toki anteeksianto liittyy siihen myös. Vajavaisen vanhemmuuden hyväksyminen ja täydellinen Isyys Jumalassa.

Pelkäävä pikkutyttö on kyllä edelleen olemassa, mutta oli kiva nähdä että se edes hetken pystyi antamaan aikaansa muillekin lapsille ja välittämään myös heidän asioistaan, eikä vain omistaan.

”Hän (Jeesus) otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:16)

Back to and from Jerusalem

Rauhallista päivää - kotona jälleen. Kuusi Jerusalemin päivää ovat takanapäin ja kotiarkeenkin olen jo hiukan ehtinyt laskeutua. Olen kiitollinen, että tuollaisen pikkumatkan Israeliin sain taas tehdä. Se oli 13. kerta maassa ja tällä kertaa vietin koko ajan Jerusalemissa. Olisin ehkä halunnut käydä jossain muuallakin, mutta luontevaa tilaisuutta ei nyt oikein tullut, joten otin tämän kuvion Herralta tällä kertaa näin. Eli lehtimajanjuhla-aika Jerusalemissa.

Matka oli jotenkin levollinen. En ollut suunnitellut mitään etukäteen, niin ei sitten ollut missään vaiheessa kiirekään yhtään mihinkään. Perillä kuljin melkein joka päivä saksalaisen ystäväni kanssa. Suomalaisten ylläpitämässä majatalossa oli puolestaan sopivasti aamiaisseuraa ja jotain jutteluja iltaisinkin. Minulla oli myös aikaa lukea joitain hyviä kirjoja ja lepäillä sapattina, kun mikään julkinen liikennekään ei kulje. Suurin osa paikoista, joissa ystäväni kanssa kuljettiin, olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta eihän sitä Jerusalemiin ole ollenkaan kyllästynyt. Päinvastoin, tuntuu, että mitä enemmän siellä kulkee ja mitä tutummaksi paikat tulevat, sitä enemmän niistä pitää ja niihin rakastuu. Kuinka hämmentyneenä muistankaan kulkeneeni ensimmäistä kertaa Jerusalemin vanhan kaupungin basaarin sokkeloissa ryhmän kanssa oppaan perässä eksymistä peläten. Ja kuinka se nyt vähitellen alkaa tuntua aivan kotoiselta paikalta, josta ei vain meinaa saada ollenkaan tarpeekseen. Öljymäellä voisi istua loputtomiin kaupunkia katselemassa ja monessa muussa paikassa viipyilemässä. Mutta sitten tulee aina kuitenkin aika lähteä.

Niin, en tiedä oliko tällä matkalla jotain erityisempää merkitystä. Olen siitä kuitenkin kiitollinen. Sain tavata ystäviä, nauttia Jerusalemista ja Jumalan läsnäolosta siellä. Joku semmoinen kirkastusvuorihetki, jonne haluaisi jäädä, mutta kuitenkin tietäen että se varsinainen palvelu on jossain siellä ”alhaalla”. Ja kuitenkin ihanaa, että hetken on saanut olla arjen asioiden yläpuolella ja katsella juttuja ihan toisesta näkökulmasta – levollisena. Täällä meinaa sitten taas alkaa kiristää milloin mistäkin kohtaa, mutta saa sitten taas ainakin pitää suuntana sitä rakkautta, lepoa ja rauhaa, jossa on hetken saanut olla kylpemässä.

Tähän syksyyn virettä tuo Raamatun lukemiseen innostava kirjaprojekti, jossa omalla pienellä osallani olen saanut olla mukana. Näkee sitten mitä muuta johdattuu, toki jokapäiväistä jotain. Ja toivottavasti aikaa ja rauhaa olla rukouksessa. Toivottavasti myös uskovien todellista ja syvenevää yhteyttä yksinäisen ja kylmän maailman keskellä. Jeesuksen tuntemista ja läsnäoloa, nöyryyttä tunnustaa syntejä ja tehdä parannusta. Iloa ja armollisuutta. Rakkautta ja lempeyttä pelkojen ja vihan tilalle.

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat! Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Ps. 84:6-7

 Maisemaa majatalon lähellä.

Iloinen kana Jerusalemin vanhassa kaupungissa.

Palveluasetuksia ynnä muuta

Perjantai oli muuttopäivä: kanat otettiin kiinni, laitettiin laatikkoon ja niiden omistaja vei ne takaisin kotiin. Reilu kolme kuukautta kesäkana-aikaa tuli päätökseen. Toisaalta vähän haikeaa, mutta hyvä näin. Saivat viettää kesän hyvin vapaina kanoina ja talveksi pääsevät kotikanalaansa. Eikä minun tarvitse yhtään miettiä mitään kanojen päivien päättämisiä, kuten joskus aikaisemmin. Oikea omistaja pystyy sitten siihenkin, kun joskus tarve tulee. Ja toki sekin tarve kanoja pitäessä aina välillä tulee. Ikävintä kotiinmeno saattoi olla kukon kohdalla. Se sai kesän viettää täyttä kukon elämää kanalaumansa johtajana, mutta kotiin palattua joutuu takaisin poikamieselämään toisten kukkojen seurassa. Varmaan joskus kuulen, miten kotiinpaluu itse kullakin sujui.

Viimeiset pari viikkoa on sisältänyt taas kaikenlaisia ajatuksia, vähän myllerrystäkin ajoittain. Ja varasin myös lennot ja majoituksen Israeliin. Lähtö on reilun viikon päästä ja matkavaraus tapahtui siis kaksi viikkoa ennen lähtöä. Näin lyhyellä varoitusajalla en ole ennen Israelin matkaa varannut, mutta onnistuihan se noinkin, kun kerran majoituspaikka melkein yllättävästikin löytyi suomalaisten ylläpitämästä majatalosta, jonka olisi luullut olevan lehtimajanjuhla-aikaan aivan täysin buukattu. Eli ilmeisesti olen sitten taas menossa ja toivottavasti matkalla joku merkityskin olisi.

Välillä matkoille lähtö pelottaakin. Siinä luopuu hetkellisesti monesta turvallisuutta tuovasta tekijästä ja antautuu tuntemattoman varaan. Ajatus sairastumisesta matkan aikana tai jotkut muut yllätykset tuntuvat matkan aikana paljon pahemmilta, kuin kotona. Kuitenkin haluaisi edelleen uskaltaa jättää elämänsä sen tuntemattoman varaan, joka ei sitten kuitenkaan olekaan tuntematon, vaan Isä itse. Elämä käy hyvin tylsäksi ja piirit kovin pieniksi, jos ei koskaan uskallaudu Hänen varaansa. Alue laajenee, kun uskaltautuu Isän varassa uusiin juttuihin.

Ehkä jotkut pelot korostuvat siksi, että olen taas lähdössä matkaan yksin. Tavallaan se on helppoa ja toisaalta raskasta. Perillä Israelissa on sitten kyllä ihmisiä, joita tapaan, mutta toki sitä aina kaipaa, että voisi olla jonkun kanssa niin yhteistä näkyä, että voisi samaa matkaa kulkea elämässä enemmänkin. Tai sitten en vaan vieläkään pysty ottamaan ketään tarpeeksi lähelle, kun koen niin helposti tulevani jyrätyksi enkä osaa kertoa omia toiveitani tai ne hukkuvat toisten tarpeiden alle. Niinpä yksin matkustamisessa on myös hyvät puolensa, kun voi tehdä niitä hassuja pieniä juttuja, mitkä itselle ovat tärkeitä. Jännästi Herra on antanut kuitenkin tutustua saksalais-filippiiniläiseen 35-v naiseen, joka yleensä käy Israelissa kaksi kertaa vuodessa. Tämä on kolmas syksy on ollaan Israelissa samaan aikaan ja hänen kanssaan taas jonkun verran yhdessä ollaan. Tai miten Herra sitten johdattaakin.

Viimeisen parin viikon aikana Jumala on onnistunut kaiken keskellä puhuttelemaan myös palvelemisesta. Asenteena ja elämäntapana. Tämä on minulle ollut perinteisesti hyvin vaikea alue, koska orjan mieli ei ymmärrä vapaaehtoista sydämestä tulevaa itsensä alttiiksi antavaa iloista palvelua. Vaikka astioiden tiskaaminen, orjatyötä vai palvelua? Riippuu täysin omasta asenteesta, eikä itse työstä ollenkaan. Ja kuitenkin kyse on kahdesta täysin eri asiasta. Minulle on pitkään ollut tärkeä 1. Piet. 4:11 ”Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” Eli siis se, että Jumala on se, joka vaikuttaa palveluhalun ja antaa siihen voiman. Eikä niin että ihmisen tarvitsisi se itsestään jostain pakottaa ja puristaa todistaakseen olevansa jotakin, mitä ei oikeasti ole. Ehkä minussa tulee aina kulkemaan mukana se joka väsyi ja joka koki ensisijaisesti saaneensa Jumalalta luvan lepoon. Mutta kyllä siihen lepoonkin loppuviimein kyllästyy ja sitten haluaisi saada ne uudet asetukset tekemiseen, ettei tarvitsisi aina väsyä uudelleen ja uudelleen tai jotenkin pelätä sitä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Kanojen oikea omistaja pitää kanoistaan huolta ja ihmisten oikea omistaja Jumala pitää omistaan huolta vielä triljoona kertaa paremmin. ”Te ette ole itsenne omat, teidät on kalliilla hinnalla ostettu. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:20)

 Syksyn väreissä

Kaunis

Kotiinlähtö omistajan sylissä

Kesän tuntoja ja tuttavuuksia

”Mutta nyt – milloin minä saan tehdä työtä oman perheeni hyväksi?” (1. Moos. 30:30b)

Jaakobin kysymys ja huokaus työskentelystä oman perheen hyväksi kuulostaa niin tutulta. Hän oli palvellut siinä vaiheessa enoansa Laabania jo melkein 20 vuotta. Sukulaisrakkaus oli himmennyt ja huijatuksi tulemisetkin auttoivat asiaa. Kotimaan kaipaus oli tullut suuremmaksi kuin pelko oman veljensä kohtaamisesta siellä. Jumala oli tehnyt työtään sydämessä, rohkeus kasvanut, luottamus Jumalaan lisääntynyt ja kyllästyminen nykyduuniin kasvanut koviin mittoihin. Niin koviin, että oli tullut aika sanoa eno ja appiukko Laabanille: ”Päästä minut lähtemään. Minä tahdon mennä kotiini ja omaan maahani. Anna minulle vaimoni ja lapseni, joiden vuoksi olen sinua palvellut. Minä tahdon lähteä.” (1. Moos. 30:25-26)

Jumala oli valmistanut Jaakobin sydäntä lähtöön, mutta vasta Herran oma kehotus lähtemiseen sai aikaan toimintaa. Jumalan sanojen jälkeen Jaakob pakkasi kapsäkkinsä, laittoi lapset ja vaimot kulkuneuvoihin, elukat kulkemaan mukana karavaanissa ja suuntana erämaan jälkeen isoisä Abrahamille luvattu maa. Oman tietynlaisen orjuutensa jälkeen Jaakob lähti kohti selkeämpää kutsumustaan ja Jordanin ylityksen jälkeisten tapahtumien seurauksena Jumala antoi hänelle nimen Israel. Vähän hän tiesi siitä että satoja vuosia myöhemmin myös hänen nimeään kantava kansa lisääntyisi suuresti orjuutensa maassa Egyptissä ja saapuisi saman Jordanin yli samaan luvattuun maahan. Ja kaikki se olisi Jumalan kunniaksi.

Tällaiset stoorit auttavat, silloin kun tuntuu, ettei jaksaisi enää yhtään. Että Jumalan aikatauluissa muutoksen vaihe kuitenkin jossain vaiheessa tulee. Ja kun se tulee, on aika täydellinen. Jaakob ei lähtenyt Laabanin luota, ennen kuin Herra siihen selvästi kehotti. Israelin kansa ei omassa voimassa pystynyt orjuudesta irrottautumaan, vaan kaikki oli Jumalan suurta aikataulua. Olen usein tosi väsynyt tilanteeseeni, mutta ei ole voimia eikä ymmärrystä muutokseenkaan. Tarvitaan Jumalaa siinäkin, mikä se seuraava vaihe ylipäätään voisi olla. Mutta kumpa sellainen vielä olisi..

Ja sitten kun ei ole oikein muutakaan mielessä, voisin tässä esitellä tämän vuoden kesäkanat vielä kun ne maatilalla ovat ennen poislähtöään:

Kekki Kakkonen

Komea ja hyväkäytöksinen herrasmieskukko. Vahtii ja pitää huolta laumastaan. Kekki Kakkonen on varmasti nauttinut kesästään, kun nyt ensi kertaa on päässyt ykköseksi, kanalauman johtajaksi. Tätä ennen elänyt poikamieskukon elämää toisten kukkopoikien kanssa, ilmeisesti hieman syrjittynäkin. Välillä kieutaan vuorokieuntaan naapurin kukkojen kanssa. Kukot eivät ole koskaan tavanneet, mutta pitävät yllä kiekuyhteyttä.

Kanatuinen ”Kanis”

Kaikkien kaveri ja sylikana nro 1. On ollut ihana pitää Kanatuista sylissä ja moni muukin on saanut pitää ensi kertaa elämässään kanaa sylissä, kun Kanatuista ei pahemmin haittaa olla milloin kenenkin roikotettavana. Toisaalta Kanatuisella on myös vähän huonoa käytöstä ja se saattaa tulla nokkimaan jalkaa liiassa tuttavallisuudessaan. Siskontyttö 5 v kutsuu Kanatuista termillä ”nokkijani” ja juoksee sitä tarvittaessa karkuun. Kuvassa 11-v afrikkalaistaustainen uusi ystäväni pitää kanaa ensi kertaa sylissään, kun koko perhe kävi maatilalla tutustumassa.

Juoksujalka

Kanatuisen sisko. Hyvin samannäköinen, mutta vähän tuhdimpi tyttö (en ole ihan varma edes näin kuvasta, onko tämä Juoksujalka vai Kanis, livenä erottaa paremmin). Antaa ottaa myös itsensä syliin, mutta ei niin innokkaasti kuin Kanatuinen. Kanatuinen ja Juoksujalka ovat kuoriutuneet viime kesänä erään kolmannen kananpitäjän olohuoneessa ja niitä on sen jälkeen kuskattu mm. mökille mukana. Ovat saaneet poikkeuksellisen ihmisläheisen alun elämälleen, niin sylissä olo saa nämä tytöt vain nauttimaan ja nukkumaan eivätkä sitä pelkää.

Potpot ”Pottis”

Itsenäinen tyylikäs vanhempi rouva, jolla on hyvä suhde Kekki Kakkoseen. Ei kaipaa ihmisten kosketuksia ja munii omaan piilopesäänsä eli aivan eri paikkaan kuin muut. Aloitti kesänsä meillä kulkemalla tien yli naapurin kana-aitauksen luo ja sai aikaan ilmoituksen kylän fb-seinällä.

Kerma

Porukan arin kana ja myös itsenäinen kulkija. Toisaalta menossa mukana siinä missä muutkin. Munii pieniä söpöjä munia silloin tällöin.

Puinnin jälkeen

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika tiiviitä. Toisin sanoen puintiaika. Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, vaan ensimmäisen viikon ohjelmassa oli lähinnä kuivurin- ja puimurinkorjaajien kanssa toimimista. Kiitos Herralle, lopulta paikalle tuli henkilö, joka osasi yhdistellä piuhat oikein uudesta pannusta muuten vanhaan laitteistoon, yksi mies sai uuden öljypolttimen toimimaan ja puimurinkorjaajakin pääsi paikalla aika hyvällä aikataululla. Hermot olivat ajoittain kireällä kun säältään upeita puintipäiviä meni tavallaan hukkaan ja väsymys alkoi itse kullakin painaa, vaikka pellolla ei oltu päästy alkua pidemmälle. Toinen viikko meni sitten kuitenkin paremmissa merkeissä ja nyt on puinnit tehty. Jyvät olivat hyvin kevyitä, joten kuivan kesän vaikutus näkyi erittäin selvästi sadossa. Mutta näin on nyt sitten puinnit jo takanapäin, vaikka normaalisti näillä main vasta sadonkorjuuta aloitellaan. Erikoinen kesä lämmön ja kuivuuden puolesta.

Edellä mainittujen toimien lomassa sain myös olla mukana auttamassa muutossa ja paikalleen asettumisessa tänne omalle paikkakunnalleni afrikkalaistaustaista perheenäitiä ja hänen 4:ää Suomessa syntynyttä lastaan. Nämä toimet ovat olleet kiva piristys perusarkeen ja olen tämän kuvion Herralta ottanut, kun oli niin ihmeellinen johdatus se tapa, miten tämä kontakti minulle tuli (siitä viimeksi kerroin). Kommunikointi on helppoa kun osaavat hyvin suomea ja äidin ulkomaalaistaustasta huolimatta Suomi on jo pitkään ollut kotimaa. Äiti on tullut nyt naapurikaupunkiin opiskelemaan ja lapset ovat täällä koulussa/päiväkodissa. Eli homma toimii ja varmasti heille on vaan kiva, että on joku kontakti nyt sitten uudella paikkakunnalla. Tänään mennään yhdessä ensimmäistä kertaa seurakuntatilaisuuteen. Rukoilen, että kotiutuvat hyvin tänne pikkukaupunkiin.

Puinnit on ohi ja mitäs sitten? Helpottavaa, että ohi on ja on taas aikaa muuhunkin. Ilman eilisen ihmeellisiä juttuja saattaisin olla nyt vähän tyhjyyden partaalla katsomassa tätä syksyä, mutta nyt en sitten olekaan. Sain käydä eilen Helsingissä päiväseltään Samaria-aiheisessa rukoustapaamisessa ja sen jälkimainingeissa tässä nyt sitten yhtäkkiä olenkin miettimässä että olenko lähdössä kuitenkin jonkinlaiselle Israelin-matkalle tässä syksyllä. Olin jo ajatellut, että taitaa tämä syksy jäädä väliin, mutta nyt kyllä mieli muuttui. Ja kun nämä puinnitkin valmistuivat näin aikaisin, niin voisiko jopa lähteä vaikka lehtimajanjuhlien aikaan? En tiedä vielä mitä tapahtuu, mutta olen kiitollinen eilisestä joka tapauksessa. Että sain rohkaisua Helsingin keikkaan, vaikka ajattelin, että en vaan puintien keskeltä voi lähteä. On vaikeata inhimillisesti ymmärtää tätä Samaria-kuviota, mutta se nyt vaan on Jeesukselle selvästi tosi tärkeä. Haluaisin voida olla omalta osaltani mukana siinä, mitä Jumala tekee. Välillä asia on vähän niin kuin unohduksissa ja muut asiat ovat paljon enemmän mielessä. Ja sitten taas kuuluu kutsua Samariaan..

Vaikka syksyssä on etukäteen murehduttavia elementtejä olemassa, on myös mielenkiintoa tiedossa ja olemassa. Olemassa on pieniä elementtejä ja mahdollisuuksia, mitä monessa aikaisemmassa syksyssä ei ole ollut. Kirjaprojekti sekä vanhoja ja uusia ystäviä lähempänä kuin ennen. Välillä masentaa ja väsyttää paljon, mutta jotenkin Jumala onnistuu sitten rohkaisemaan ja piristämään. Ja tietysti opettamaan luottamaan Häneen silloinkin, kun ulkoisia piristyksiä ei olekaan.

Tämmöisiä tällä kertaa ja kohti alkavaa syksyä.

”Mutta Herra on uskollinen, ja hän on vahvistava teitä ja varjeleva teitä pahasta.” (2. Tess. 3:3)

Ruskeiden kanojen munasatoa.

Kesäihmeitä

Pitkästä aikaa rauhallista päivää omassa kotona. Otan tämän kiitollisuudella vastaan. Mutta kiitollisuudella olen ottanut vastaan myös joitain ihmeellisiä juttuja, missä olen saanut olla mukana viime aikoina. Toisaalta on ollut maatilan aika raskaat kuviot, joissa koitan vain olla murehtimatta ja toisaalta ollut tosi ihmeellisiä kohtaamisia ja tapahtumia – erityisesti viime viikolla Helsingissä. Tuntuu, että saa itse vain olla, ja jotenkin nyt ihmeellisesti kuljetetaan. En tiedä, että mihin, mutta tuntuu ihmeelliseltä, että kaikenlaista vain tapahtuu ilman mitään omia yrittämisiä. (Kirjoitinko sanan ”ihmeellistä” jo tarpeeksi monta kertaa…?)

Viime viikolla sain käydä Helsingissä ja oli todella kivaa olla siellä pitkästä aikaa. Koska olen asunut siellä opiskeluaikana 6 vuotta, on se toisaalta tuttu kaupunki.  Mutta kun poismuutosta on jo 15 vuotta aikaa, eikä varsinkaan palkkatöiden loputtua ole ollut sinne juuri mitään keikkaakaan (ihan jotain joskus), niin onhan tuohon kaupunkiin sitten jo päässyt myös välimatkaa tulemaan ja selvästi jo jotakin semmoista vähän eksotiikan tuntua. Samaan fiilikseen tuskin olisi päässyt kylmänä talviaikana, mutta kesänlämmin Helsinki kansainvälisine tunnelmineen ja ihmisvilinöineen oli mukavaa vaihtelua maatilan meininkeihin ja tähän pikkukaupunkiin.

Ihmeellistä-sarjaan reissu ei kuitenkaan päässyt kesäisen pääkaupungin atmosfäärillä, vaan niillä Jumalan jutuilla mitä matkalla tapahtui. Tapasin reissussa erästä ystävääni vuosien takaa ja hänen nykyisen työpaikkansa kautta olimmekin yhtäkkiä rukoilemassa itselleni aika käsittämättömässä paikassa. Kontrasti siihen, että kanojen katselemisesta ja maatilan haastavastakin arjesta olenkin yhtäkkiä yhdessä Suomen merkittävimmistä rakennuksista, kulkemassa siellä pitkin kesän hiljentämiä käytäviä ja rukoilemassa Suomen puolesta oli tarpeeksi hyvä muistutus siitä, että Jumala kyllä voi tehdä ihan mitä hän haluaa ja kaikki on Hänelle mahdollista.

Eli ihan hyvillä mielen olen taas takaisin arjessani. Vaikka toki ajatellen, olisiko muutosten ajat jo kohta alkamassa. Niin moni tuttuni on elämänmuutoksen ajassa tänä syksynä, että jotain uutta on ilmassa. Mutta omalle kohdalleni en kyllä kovin paljon uskalla odottaa, kun onhan sitä niin monesti jotakin muutosta jo odottanut, eikä mitään ulkoista ole kuitenkaan tapahtunut. Haluan edelleen nöyrtyä Jumalan käden alle ja olla mieluummin Hänen hiljaisissa ja näkymättömissä prosesseissaan, kun että ulkoisesti pitäisi tapahtua jotakin sen kummempaa. Hän tietää koska ylipäänsä sellaiseen olisin edes valmiskaan.

Ihmeellisen rukouspaikan lisäksi Helsingissä tapahtui myös ihmeellisen ajoituksen puhelinsoitto. Olimme kävelemässä tämän samaisen ystäväni kanssa Mannerheimintiellä kohti Esplanadin puistoa, kun hänen puhelimensa soi. Puhelimessa oli eräs maahanmuuttajia auttavan tahon edustaja, joka kertoi, että juuri tälle minun pikkupaikkakunnalleni on kohta muuttamassa pääkaupunkiseudulta eräs ulkomaalaistaustainen perhe, joka tarvitsisi jotain ystäviä/linkkiä ko. paikkakunnalta. Ja minä – ko. pikkukaupungin edustaja satun sitten olemaan juuri siinä vieressä. Ja sitten hetken kuluttua käy vielä ilmi, että tämä soittajakin on minun vanha tuttuni. Istun siinä sitten Espan penkillä täysin äimistyneenä siitä, että Helsingin tutulleni, jonka kanssa en ole ollut kunnolla tekemisissä vuosikausiin soittaa juuri samaan aikaan kun minä olen hänen kanssaan toinen tuttuni, jonka kanssa en ole ollut tekemissä vuosikausiin kertoen, että omalle pikkupaikkakunnalleni muuttavasta kristitystä ulkomaalaisperheestä. Ajoitus oli melkoinen, enkä voinut kuin todeta, että jos tämä ei ole johdatusta niin mikä sitten. Nähtäväksi jää, miten kuvio tästä eteenpäin johdattuu ja kuinka paljon tulen olemaan tässä asiassa mukana, kun sitten muuttavat tänne jne. Mutta asian aloitus oli kyllä aika käsittämätön.

Eilen kiersin vähän pelloilla ottamassa kosteusnäytteitä ja kasvustot olivat jo todella kuivia. Puinnit olisi periaatteessa pitänyt jo aloittaa kuluneella viikolla, mutta käytännössä emme ole siihen pystyneet. Kuivurissa on tehty pannunvaihto, eikä työ ole vieläkään valmis. Tuntuu käsittämättömältä että viljat ovat valmiita jo nyt, vaikka eihän se tällaisen kesän jälkeen toki mikään ihme ole. Puintiaikahärdelli on kuitenkin alkamassa heti kun kuivuri saadaan valmiiksi. Lepopäivää otan tässä senkin takia vastaan kiitollisuudella, kun tietää, että kaikenlaista on kohta tulossa.

Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa raamattutuntia Joosefista, ja hänen stoorinsa puhuttelee edelleen. (Muistan Joosefista ennenkin kirjoittaneeni). Hänen käsittämättömästä nöyryyden koulusta orjana ja vankina ja ihmeellistä nostosta vankilasta suoraan faaraon hoviin ja pääministeriksi. Jumalan koulu korkeaan asemaan oli niin erilainen, kuin mitä ihmisten koulutus olisi ollut. Sydämen nöyryyden koulu ja Jumalan palvelemisen koulu. Hän palveli Jumalaa yhtä hyvällä mielellä vankilassa kuin korkeassa asemassa faaraon hovissa. Ja pystyi antamaan anteeksi veljilleen sen, että olivat myyneet hänet orjaksi ja näki senkin Jumalan ihmeellisenä johdatuksena ja tarkoituksena kansansa pelastamiseksi nälänhädältä. Kaikki tuskallisetkin vaiheet olivat osa Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa, elämäntarinaa, josta nytkin voi saada voimaa ja rohkaisua omien haasteidensa keskelle.

”Mutta Joosef sanoi veljilleen:  ”Tulkaa tänne lähelleni.” Kun veljet olivat tulleet lähelle, hän sanoi: ”Minä olen veljenne Joosef, jonka te myitte Egyptiin. Älkää nyt kuitenkaan olko murheellisia tai vihaisia itsellenne siitä, että myitte minut tänne, sillä Jumala on lähettänyt minut teidän edellänne pitääksenne teidät hengissä. Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala. Hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen hovinsa herraksi ja koko Egyptin maan valtiaaksi.” (1. Moos. 45:4-5,8)

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut. Sillä ne, jotka hän on ennalta tuntenut, hän on myös ennalta määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa.” (Room. 8:28-29)

Kanatuinen ja kesän ihmeellisyydet.

Kypsyvää hedelmää

Melkoisen lämmin viikko takanapäin. Kanatkin kulkivat helteessä siivet vähän levällään, nokka auki ja lepäilivät paljon varjossa. Itse kyllä nautin, kun jotenkin kestän lämpöä paljon paremmin kuin kylmää. Mutta tuli silti tuuletin ostettua kerrostaloon. Tosin sillä, että minulle oli tulossa ystävä kyläilemään, oli vaikutusta pöytätuulettimen hommaamiseen.

Pieni mieli on ollut myllerryksissä tällä viikolla. Miten voi toisen ihmisen kautta tulla niin kosketetuksi, kun tuntemiset juuret ovat vuosien takana ja siellä syvällä on monenmoista muistoa. On ihmeellistä saada nähdä Jumalan uskollisuus ja kärsivällisyys, hitaan kasvun tuoma pysyvä hedelmä. Kuinka ahdistuneisuuden sijaan voi tulla rauhallisuus, pelokkaan arkuuden sijaan kaunis herkkyys, raakuuden sijaan makea kypsyys. Mitä tapahtuu kun suostuu viettämään vuosi Jumalan koulussa ja erämaan yksinäisenäkin kulkijana. Eivät ne vuodet mene hukkaan, vaikka juuri siltä on tuntunut.

Arkeen asettuminen on ollut taas vaikeaa, koska se tuntuu niin tyhjältä keidashetken jälkeen. Mieli kääntyy kovasti rukouksen ja anomisen suuntaan, että Jumalan käsi tuli vahvaksi ohjaukseksi ja laittaisi asiat oikeaan järjestykseen ja suuntaan. Kaaokseen ja epäselvyyksiin menee niin paljon energiaa, etten oikeasti jaksaisi juuri mitään. Haluaisin niin paljon, että suunta olisi Jeesuksen suunta.

Sitten viime kirjoituksen on myös selvinnyt munarosvojen identiteetti. Kanat eivät sittenkään syö omia eivätkä toisten kanojen muniaan, vaikka niin olen väittänyt, vaan munia käyvätkin munintapesistä hakemassa ovelat harakat. Niitä on nyt nähty itse teossa ja joidenkin toimenpiteiden jälkeen ehjiä muniakin on taas tullut vähän enemmän. Välillä edelleen harakka ehtii ensin.

Tässä nyt sitten vaan taas ollaan ja ihmetellään. Tällaiset syvät, koskettavat raapaisut ovat kyllä hyviä, kun ne laittavat rukoilemaan, itkemään Herran puoleen ja kaipaamaan niin kovasti Hänen kätensä puuttumista asioihin. Ehkä tällaiset myllerrykset valmistavat omaakin ajatusmaailmaa myös konkreettisiin elämän muutoksiin. Se jää nähtäväksi, niitä kun ei hetkeen ole ollut ja on tottunut niin tappavan tasaiseen menoon. En tiedä, minä vain odotan, mitä Jumala tekee.

”Varas ei tule muuta kuin varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.” (Joh. 10:10)

Kanat löysivät helteillä uuden juoma-astian. 

Umpitunnelissa

Bonjour! Hämmästyksekseni havaitsin, että viimeisen kuukauden aikana blogia oli katsottu enemmän Ranskasta kuin Suomesta. En tunne Ranskasta ketään enkä tiedä, että kukaan tuttuni olisi siellä nyt lomalla ja silti joku on sieltä innokkaasti selannut blogia. Terveisiä ja siunausta sinne Ranskaan! Vuosien varrella muita hämmentäviä tilastoseikkoja on ollut blogin lukemiset Venäjältä, joita on myös ollut välillä yllättävän paljon. Toki katsojia on ollut milloin mistäkin, mutta vähäiset käyntimäärät on helppo laittaa vahinkosurffailun piiriin. Koskaan aiemmin ei kuitenkaan ole ollut lähelläkään, että ulkomailta olisi ollut enemmän katseluja kuin Suomesta.

Sain aika kovan kesäflunssan ja se hillitsi menoa. Mutta on tässä silti tapahtumiakin ollut. Ja toki kanaelämän seuraamista myös. Kaakattajat ovat nyt eläneet hyvin vapaata elämää ja pysyneet pihassa tarpeeksi hyvin. Koskaan ei voi tietää, mistä ne löytää kuopsuttamasta, mutta jostain kuitenkin ovat löytyneet. Ja tosi innokkaasti juoksevatkin aina ihmistä kohti, kun toivovat jotakin herkkua saavansa. Maatilalta iltapäivällä/illalla lähtiessäni ei ole mitään ongelmaa saada kanoja takaisin häkkiin, kun tulevat sinne aivan helposti ihmisen ja auringonkukansiementen perässä. Hauskoja tilanteita on ollut, kun Kanatuinen on tullut seuraamaan milloin mitäkin touhuja mitä pihassa tapahtuu.

Pitkään aikaan en ole saanut hakea pesästä ehjää munaa, paitsi perjantaina oli yksi ehjänä. Eilen työntekijämme on kuulemma löytänyt piilopesiä ja niistä ehjiä munia. Aikaisemmat kanat olivat niin säntillisiä munijoita – klo 10 mennessä kaikki olivat munineet ja sitten oli hyvä päästää ne päiväkävelyille. Nämä puolestaan tuntuvat munivan paljon vähemmän aikataulun mukaan ja ilmeisesti munintaa on nyt sitten tapahtunut munintapesän ja häkin ulkopuolellekin. Puhumattakaan siitä, että kana nimeltä Potpot tulee joka aamu itsekseen häkin ulkopuolelle, ottaa omat ulkoilut ja muut jäävät sisäpuolelle ihmettelemään. Aivan villiä menoa, ei näiden kanssa pärjää 😂

Omia prosesseja on nykyään ehkä vähän vaikeampi kuvailla tai sitten en sitä enää niin kovin julkisesti halua tehdäkään. Kaikkea ei ehkä halua kirjoittaa, vaikka livenä voisikin kertoa. Yksi teema on kuitenkin ollut itseviha. Kuinka se voi vääristää kaiken ja saada verhokseen vääristyneen nöyryyden. Ja kuinka sitten voi rakastaa ketään toista, jos vihaa itseään? Kuinka pitää itsestään huolta normaalilla tavalla ilman pahoja laiminlyöntejä esimerkiksi terveyden suhteen, jos ei yhtään ajattele olevansa edes sen arvoinen? Jos itsevihan kautta kaikki vääristyy suorituksiksi, hyväksikäytöksi ja todistelemiseksi, eikä mikään ole aitoa ja vilpitöntä?

Sain viime viikolla kuulla kunnon solvauksen, ei mitään pikku piikittelyä. Se oli hyvin loukkaavaa, mutta olen kiitollinen Jumalalle, että hän antoi voiman sanoa rauhallisesti tilanteessa ääneen, että tuo oli loukkaavaa. Oli minulle jotakin hyvin uutta sanoa ääneen tälle henkilölle, että hän loukkasi minua, kun normaalisti vaikenen vain kivussani tai sitten isken takaisin. Silti tuntuu, että vaikka näin kipeitä sanoja ei kovin usein sanota, sama asenneilmapiiri on ollut kuitenkin olemassa ja vaikuttanut pelkoa ja stressiä. Itsevihaakin. Haluaisin pystyä ajattelemaan että olen ihan tavallisen ookoo, mutta se on ollut hyvin vaikeaa. Ja sitten elämästä tulee helposti yritystä todistaa ja hakea hyväksyntää, vaikkei hyväksyttynä olemista voi eikä tarvitse todistaa. Jumalan totuus siitä että minäkin olen ihan tavallinen ihminen ja rakastamisen arvoinen on eri juttu, kuin valheet siitä, etten kelpaa. Se valhe sanottiin taas erittäin kovasti ja voimakkaalla äänellä. Ja se meni tosi syvälle sieluun, mutta siellä sisimmässä oli kuitenkin henki, joka puhui nyt toista sanomaa. En silti ihmettele, että olen lähtenyt aikanaan pakomatkalle, kauas pois yhteydestä, joka on ollut niin haavoittava. Jumalan pelastusoperaatio ja noutaminen pikkuhiljaa sydämessäkin takaisin ihmisten pariin tuntuu vähän samalta kuin thaipoikien pelastusoperaatio kilometrien pituisesta pimeästä luolasta. On vain pitänyt mennä aina kauemmaksi ja kauemmaksi ja lopulta jäädä jonnekin kyyhöttämän, kun ei omin avuin pääse enää takaisin yhteyden pariin. Mutta uskon ja Raamatusta näen, että Jumalan suunta on aina kuitenkin yhteyden suunta ja rakkauden suunta. ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi” ja ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22: 37,39) Eikö se ollutkaan että pelkää Jumalaa yli kaiken ja halveksi lähimmäistä niin kuin itseäsi? Onneksi ei.

Kanojen kuuluisi munia ja välillä alkaa hautomaankin muniaan, pitää niistä huolta. Ei rikkoa ja syödä niitä itse. Hajottavat ja syövät omat poikastensa alut. Semmoista tapahtuu, mutta se ei ollut Jumalan suunnitelma. Hän haluaa tehdä ehjäksi rikotut sydämet. ”Hän parantaa ne, joilla on särkynyt sydän, ja sitoo heidän haavansa.” (Ps. 147:3)

  Mä ja mun lauma. Auringonkukansiemeniä maassa.

Kanatuinen - kaikkien kaveri. Siskontyttö 5 v:n "hellässä" roikotuksessa ;) Mutta Kanatuinen ei yhtään räpistele, että haluaisi heti pois. 

Pääseekö krokettiin mukaan? 

Potpot ulkona - muut sisällä. Järjen ja siipien käyttö on sallittua!

Virvoitusta ylhäältä

Kiitos Jumalalle viikonlopun sateista. Historiallisen kuiva alkukesä näkyy pelloilla, nurmikoilla ja monessa muussakin, eli olivathan nuo sateet nyt edes jonkunlainen helpotus superkuivaan maastoon.

Yleisesti ottaen kuivuus on puhutellut monella lailla. Kuinka helposti sitä haluaisi vaan paistatella ilman vaikeuksia olevassa elämässä, joka kuitenkin veisi hengelliseen kuivuuteen. Harmaat ja kylmät sadepäivät ovat sittenkin täysin välttämättömiä kasvun kannalta. Elämän vaikeudet vievät lähelle Jeesusta ja Hänen virvoitukset tulevat tuskissa välttämättömiksi. Kun hyvät päivät jatkuvat liian kauan, saattaa hengen kuivuus iskeä, jos ei ole tottunut ammentamaan syvältä ja olemaan lähellä Jeesusta myös silloin.

Parin viikon aikana olen kolme kertaa ollut kuuntelemassa/tavannut kahta uskovaa Papua Uudesta Guineasta. He kiertävät Suomessa kutsuvieraina ja ovat olleet ammentamassa virvoittavaa Jumalan Hengen vaikutusta. Tuntuu, että näihin ensi kertaa Suomessa oleviin miehiin on tehnyt kokousten ohessa vaikutuksen hyvä elintaso ja muut meille suomalaisille helposti itsestään selvät asiat. Itse taas ihmeissään kuuntelee kertomuksia maasta, jossa on herätyksen aika jatkuu, Jumalan Sana maistuu ja vaikuttaa myös yhteiskunnan eri tasoilla. Juuri sitä, mitä Suomessa on hyvinvointiyhteiskunnan pidempään jatkuneessa tilassa menetetty ja unohdettu, että kaikki se on ollut Jumalan armoa ja lahjaa. Ainakin minun ikäiselle 40+ moni asia on helposti itsestäänselvyys, kun ei ole koskaan muunlaista aikaa nähnyt.

Kanat ovat olleet nyt kesävieraina 3 viikkoa ja kananpito on nyt todella erilaista kuin silloin aiemmin. Silloin 2008-2010 ei esimerkiksi koskaan ollut ongelmana, että kanat olisivat itse syöneet omia muniaan. Näiden nykyisten kanojen ruokinta meni ilmeisesti jotenkin pieleen ja nyt tyypit syövät omat tai toistensa munat, ennen kuin niitä ehtii hakemaan. Aikaisemmat tuotantohybridit olivat myös sen verran rauhallisempia, että vapaana ollessaan eivät lähteneet kovin pitkälle, vaan pysyttelivät sopivalla etäisyydellä häkistään. Nämä uudet ovat puolestaan paljon rohkeampia ja lähtevät lyhyessä ajassa sellaisille kävelyille, niin että aika pian joutuu miettimään, että eivät kai nuo nyt autotielle lähde toikkaroimaan. Reippaasti vapaana oleminen saattaisi auttaa munansyöntiongelmaan, mutta näitä on paljon vaikeampi pitää täysin vapaina, kun ei tiedä minne saakka kulkevat. No, uskotaan, että näihinkin asioihin ratkaisuja löytyy. Rukoilen Herralta apuja näihinkin juttuihin.

Yleisesti olotila on jotenkin hyvin odottava. Mitä seuraavaksi? Voisiko Herralla olla vielä jotakin uutta? Voisiko jossakin asiassa saada vielä olla Hänen käytössään tyyliin ”Sielu, joka jakaa siunausta, tulee ravituksi ja joka muita virvoittaa, se itsekin virvoittuu.” (Snl. 11:25) Uskon ja olen saanut kokeakin, että parhaiten hengen kuivuudelta säästyy, kun on itse palvelutyössä ja muita virvoittamassa. Mutta vain sen voiman mukaan, mitä Jumala itse antaa, eikä omin yrityksin. Tämä on ollut minulle tosi vaikeaa, kun niin helposti alkaa yrittää liikaa, vertailee itseään toisiin, arvostelut, kriittisyys, jännitys ja suorituspaineet väsyttävät ja sitten onkin uupunut. Mutta näistä huolimatta uskon, että” joka muita virvoittaa, se itse kostuu”. Jos ei tee mitään rohkeutta ja uskoa vaativaa, niin onhan se sitten taas älyttömän tylsää. Kunpa vaan ei tarvitsisi jännittää niin kovin paljon sisimmässään. Viimeisin hyvä muistutus jännityksestä oli, kun ennen viimeisintä teknisen lautakunnan kokousta olevassa kahvihetkessä käteni tärisi niin paljon, että oli isoja vaikeuksia saada pikkulusikalla syötyä pieni täytekakunpala. Aina välillä ylitutussa elämänpiirissäni meinaan unohtaa, että tämäkin puoli on edelleen olemassa. Ja olen helpottunut, ettei tarvitse olla sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa joka päivä. Toisaalta haluaisin pitää Jumalan Sanaa jotenkin esillä ja toisaalta pelkään ihmisiä niin paljon, että mitään ei tapahdu. Ja vaikka tiedän, että ihmispelko on syntiä, niin se lukko on usein jotenkin niin valtavan kahlitseva ja jotenkin ajattelun ja järjen äänen lamauttava. On niin luontaista vaieta ja mennä pakoon hiljaisuuteen, sen sijaan että ottaisi esiin asian, jonka tietää/epäilee olevan toiselle epämieluinen. En voi kuin apua pyytää.

Tämän kirjoituksen loppuun vielä kanajuttu ja –kuva: Viikko sitten olin käymässä maatilalla niin myöhään, että pääsin näkemään jo orrelle menneet kanat. Näin neljä kanaa orrella ja ihmettelin, missä kukko on. Katselin maantasolta ja mietin, että ei kai tuo munintapesässä nuku vai onko kenties mennyt vielä ulos. Kunnes sitten katse nousi ylöspäin enkä voinut olla nauramatta nähdessäni kukon aivan omalla tasollaan liiterin kattohirren päällä. Siellä hän vartioi kanoja aivan omalla korkeudellaan. En olisi mitenkään arvannut, että sinnekin voi mennä nukkumaan. Ja jotenkin siitä näystä tuli turvallinen olo. Että Jumala on niin paljon korkeammalle kuin meidän ajatukset ja touhut. Ja sieltä ylhäältä Hän kuitenkin haluaa varjella ja pitää silmällä meitä koko ajan.

”Näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, joka pysyy ikuisesti ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden luona, joilla on murtunut ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja herättäisin eloon murtuneiden sydämen.” (Jes 57:15)

Kukko, Kanatuinen & co

Olikohan se kesäyllätys vaikea arvata? 7 kanattoman kesän jälkeen maatilalla on taas kanoja. En ollut tätä mitenkään pitkään suunnitellut, vaan ennemminkin ajatellut, että kanoja en voi maatilalle ottaa niin kauan kun itse asun kerrostalossa. Ettei vanhemmilleni tulisi niistä ylimääräistä vaivaa. Mutta toukokuun alussa kauppareissuautomatkalla kana-ajatus vain pulpahti selkeänä: Voisin kysyä yhdeltä tutulta, jolla on kotikanoja enemmänkin joutaisiko sieltä meille muutamia kesävieraiksi. Sain myöntävän vastauksen ja kylvöjen jälkeen työntekijämme rakenteli kanoille kotia ja itse rekisteröidyin viranomaisia varten siipikarjan pitäjäksi ja maatilan pitopaikaksi. Viime maanantaista lähtien olen saanut tutustua kesävieraisiin ja olla ihastunut taas kanojen touhuista.

Väkisinkin mieleen tulevat ne 2008-2010 kanakesät. Ja silloinen blogin kirjoittaminenkin. Huomenna tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta ensimmäisestä kirjoituksesta. En ikinä olisi voinut uskoa, että tämä touhu jää näin päälle ja vielä 10 vuoden kuluttuakin blogi on olemassa ja vieläpä ihmettelen täällä kanojakin. Ja sitten kuitenkin tiedän, että vaikka ulkonaisesti kovin paljon ei ole muuttunut, sisäisesti on kuitenkin muuttunut aika paljon. Toisaalta olen sama kanan katselija ja toisaalta en ole. Jumalan rauhan sanoma, Jumalan elävä Sana, Jeesuksen Henki, on vaikuttanut muutosta. Olen kaivannut ulkoisia muutoksia, mutta sisäinen on kuitenkin ollut paljon tärkeämpää.

2008-2010 kanat olivat jalostettuja munijoita silloisista häkkikanaloista, millaisia ei enää ole EU:ssa olemassakaan. 2018 kanat ovat kotipihakanaloiden kasvatteja, ja ilmeisesti aika sekarotuisia. 2 kanaa on kai kuitenkin ruskea HY-line –jalostetta, eli isommissakin kanaloissa käytettävää kanarotua. Näiden kahden munijan alkukasvatus on kuitenkin ollut poikkeuksellisen ihmisläheinen eli ovat kuoriutuneet ja eläneet alkuaikansa pahvilaatikossa erään kolmannen kananpitäjän olohuoneessa. Nämä kaksi ovat poikkeuksellisen rohkeita ihmisten suhteen, antavat silittää itseään ja erityisesti toinen, Kanatuinen nimeltään on hyvin hellyttävä sylikana. Sitä on jo otettu syliin monta kertaa, päästetty häkin ulkopuolelle kun se niin seuraa ihmisiä, se on ollut lasten silityksessä ja näytillä sisätiloissa. Ja se vain sulkee silmänsä nautinnosta kun sitä silitellään toisin kuin useimmatt kanat, jotka jotenkin pelkäävät ihmisen sylissä ja haluavat äkkiä pois.

                                       

                                            Kanatuinen seuraa

Kanatuinen on jo ehtinyt opettaa luottamuksellaan levosta Jumalan sylissä, seuraamisellaan Jeesuksen seuraamisesta ja kuinka turhaa kaikki pelkääminen onkaan.

Mutta paljon muutakin on ehtinyt viikossa tapahtua. Uusi häkki ei ole ollut ihan 100 % kananpitävä ja ensimmäisen yönkin jälkeen kanat olivat karkuteilla. Yhtä ei meinannyt löytyä millään ja etsiskelin sitä huolestuneena puutarhassa. Samaan aikaa siskoni oli muissa asioissa mennyt facebookkiin ja huomannut, että siellä ilmoitetaan onko keltään kana kadoksissa meidän kylällä! Karkulainen oli jo ehtinyt mennä autotien yli, eräs kävelijä oli nähnyt sen askeltamassa, ilmoittanut asiasta eteenpäin ja seuraava henkilö oli tehnyt ilmoituksen facebookkiin. Karkulainen löydettiin naapurin kana-aitauksen vierellä ja saatiin kiinni kun yritti piiloutua pensaan siimekseen.

Aika loppuisi jos kertoisin nyt kaikkea tämänvuotisesta herrasmies kukosta, yrityksistä riistakameran avulla selvittää kanojen karkailupaikkoja, supermaanantaista, jolloin samaan aikaa pihassa oli ambulanssi ja juuri tulleet kanat ensikertaa karkuteillä, isälleni aiheutuvista joka-aamuisista kananpyydystysreissuista jne jne. Uutta elämää on ainakin tullut taas näiden mukana.

Itse haluan hyväksyä oman tilanteeni Jumalan johdatuksena tällälailla kuin se on mennyt. Odotin jotain suuria ja ihmeellisiä ja blogia aloittaessani kuvittelin voivani pian kertoa hienoista ulkoisista asioista, mitä minulle olisi tapahtunut. Ihan erilailla tämä kaikki on mennyt, mutta parempi näin. Jumala tietää edelleen mikä minulle on parhaaksi ja onhan se kuitenkin sisäinen rauha. Vain Jeesus voi sen antaa, ei mikään ulkoinen asia, vaikka ihminen niin yleensä kuvitteleekin.

”Sinun sanasi on koeteltu ja puhdas, palvelijasi rakastaa sitä.” (Ps. 119:140)

Pyhänä

Jotakin pientä päivitystä kesäkuun alkuun. Tänään tulee täyteen 7 vuotta asumista tässä asunnossa. Se ei tosin tunnu miltään suurelta merkkipaalulta, mutta näin ne vuodet vierivät ja toki olen kiitollinen kodista edelleen. Vaikka ajattelen, että voisin kyllä vielä muuallakin asua ja tämä on nyt ollut tämmöinen vaihe. En koe tarvitsevani mitään suurempaa tai hienompaa, mutta en nyt mielestäni tässäkään niin kiinni ole, etteikö tästä voisi muuallekin vielä lähteä. Rauhallisesta  kerrostaloelämän helppoudesta ihan hyvällä sijainnilla olen saanut nauttia. Välillä tulee vain olo, että tämä on vähän tylsää. Mutta en valita, se on vain toteamus.

Historiallisen lämmin ja kuiva toukokuu on takanapäin. Talviturkki tuli heitettyä jokeen viikko sitten, ja muutenkin lämmöstä olen paljon nauttinut. Kylvöt tulivat valmiiksi reilu viikko sitten. Mutta onhan nuo pellot ja luonto ylipäätään tosi kuiva. Joka päivä katselee monta kertaa sääennusteita, että eikö jo sadejaksoa olisi näköpiirissä. Ja onhan se rukouksissakin ollut. Vaan eipä se tilanne aikanaan murehtimisella parane, joten otetaan mitä annetaan. Kieltämättä poikkeuksellinen tilanne pelloilla jälleen. Viime syksy oli niin vaikea puintien kanssa, ja nyt sitten tämmöinen selkeä alkukesän kuivuus. Viimeksi taisi sataa 1.5. eli kuukausi on mennyt käytännössä sateetta.

Mökkiläiset kävivät asustelemassa muutamia päiviä mökissään ja siinä oli kivoja hetkiä. Hauska pieni vierailu oli myös, kun maatilalla kävi kahvilla (tai siis teellä) uskoontullut irakilaisperhe + 1 kristitty iranilainen. Syksyn 2015 turvapaikanhakija-aalto löi vihdoin laineita ihan maatilallekin asti näiden melko tuoreiden uskovien muodossa. Eräs suomalainen tuttuni heitä oli kuljettamassa kevätajelulla pitkin maalaisteitä, ja niin poikkesivat sitten farmillakin, kun satuttiin törmäämään kesken kävelylenkkini.

Ja sitten on ollut valmisteluja kesäyllätystä varten. Pieniä paperitöitä, pientä rakentelua ja pieniä hankintoja. Jotakin mitä sitten ensi viikolla pitäisi tapahtua, kun kaikki on valmista. Se salaisuus paljastetaan seuraavassa kirjoituksessa.

Yleisesti ottaen viime aikoina on puhutellut pyhyys, pyhä elämä, erottautuminen maailmasta Jumalan tarkoittamalla tavalla. En siitä oikein muuta edes osaa sanoa, mutta jotenkin vain pyhyys on se sana mikä nyt puhuttelee. Että uskova ihminen on Pyhä Hengen temppeli ja Jumala on tarkoittanut että Hänen temppelinsä on pyhä ja puhdas. Ja toki vain Hänen on Pyhä Henkensä voi sen pyhyyden ja puhtauden antaa. Mutta itsekin niin paljon horjuu jotenkin eri puolilla, ammentaa milloin mistäkin lähteestä, vaikka Raamatussa sanotaan, että ”puhdasta ja tahratonta jumalanpalvelusta Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdingossaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak. 1:27)

Hankintamatkoilta mukaan tarttui myös tämmöinen kukko:

Kylväjä lähti kylvämään

Kiitos Jumalalle lepopäivästä, erittäin hieno keksintö. Onneksi en tiennyt etukäteen, että tästä kylvöajasta tulee tällainen. Toinen kausityöntekijämme ei sitten ollenkaan pystynyt osallistumaan kylvöihin. Kuvitteluni oli, että nämä kaksi työntekijää hoitavat kylvöistä suurimman osan, isä 82-v sen mukaan mitä jaksaa, siskoni sen mitä lastenhoidolta joskus ehtii ja minä ihan pikkuisen, että pysyy muistissa miltä siellä pellolla näyttääkään. Maanantaina tuli tieto, että homma meneekin vähän toisin. Ja nyt ainakin erittäin hyvin muistan miltä siellä pellolla näyttää.

Kiitos Jumalalle näistä aivan ihanista ilmoista. Olen jaksanut yllättävän paljon, kun on ollut näin ihanan lämmintä. Tällaista näin pitkää hellekausikylvöä en muista koskaan kokeneeni. 2/3 pelloista on nyt kylvetty. Olen vain ihmeissäni, että miten tämä nyt taas meni näin, että näin paljon traktorissa olen. Ja siinä se sitten kuitenkin on mennyt ihan hyvin ilman suurempia ahdistuksia. Vaikka kireyksiäkin on ollut ilmassa, meininki on ollut yllättävän rento mielestäni. Toinen työntekijä on hyväntuulisena tehnyt pitkiäkin päiviä, isä 82-vee on jaksanut yllättävän hyvin, vaikka alussa näytti että tämä vuosi on hyvin erilainen hänen jaksamisensa suhteen. Siskoni on jonkunverran ehtinyt hommiin, kun lapset ovat olleet muualla hoidossa ja minä olen ylittänyt itseni.

Eniten kylvöissä on häirinnyt niska-hartia -ongelmat. Olen koittanut valita vähiten traktoria hypittäviä työlajeja, mutta silti korvien soiminen on pahentunut ja se on niin tylsää. Muuten on välillä ollut ihan kivaakin. Jotenkin draivia on tullut enemmän sisältäpäin eikä ulkonaisena pakkona ja siksi ei ole ollut mitenkään ahdistavaa tänä vuonna. Mutta kyllä tämä kuvio on silti paljon kysymyksiä ja ajatuksia herättänyt. Ei niistä nyt sen enempää kuitenkaan tällä kertaa.

Tuntuu, että toukokuussa voisi työllistää armeijan täällä maatilalla. Yhtäkkiä olisi niin paljon tekemistä, ja sitten kaikki muu jää peltotöiden takia tauolle, kun muuhun ei ehdi. Talonmaalaus, puutarhatyöt, kasvimaat, ikkunanpesut ja ties mitkä kaikki jäävät totaaliselle tauolle viikoiksi, kun kukaan ei ehdi mitään muuta kuin ajattelemaan kylvöjä tai toipumaan niiden aiheuttamasta väsymyksestä.

Eli kuluneella viikolla ohjelmassa oli vain kylvöt. Ja Raamattupiiri, kun siellä halusin kuitenkin olla. Mutta ei sitten muuta. Koko kylvöajan olen elänyt täältä mökiltä käsin, mikä on ollut ihan kätevää, kun on ollut näitä poikkeuksellisen pitkiä työpäiviä. Jossain vaiheessa ensi viikkoa siirryn takaisin kerrostalolle, kun mökkiin on tulossa viime kesältä tutut asukkaat. Se on oikein kiva juttu ja siihen mennessä tämä kylvökausikin pitäisi olla jo ohi.

Tällaista kylvöaikavuodatusta siis tällä kertaa. Hämmentyneenä, mutta kiitollisena voimasta ja siunauksen tunnusta, mikä tässä on ollut kuitenkin koko ajan.

”Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. 
Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; 
mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. 
Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. 
Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä." (Matt. 13:18-23)

Töyhtöhyypän pesien bongailu/kiertely on yksi traktorista käsin tehtäviä harrastuksia.

Lämpöistä äitienpäivää

Onpas ihmeellinen helleaalto, eikä toukokuu ole vielä edes aivan puolivälissä. Aivan I-HA-NAA kevättä. Niin valtavan kaunista. Toukokuun lehtivihreä on niin pirteä ja tuore. Puiden lehtien ja ruohon kasvun voi melkein kuulla. Kaikki on taas alussa ja kaikki on mahdollista. Hetken vielä pihat näyttävät siisteiltä, ennen kuin ruoho jo tuntuu liian pitkältä siellä ja täällä. Itse tulin ihmettelemään tätä kaikkea mökille. Kolme yötä olen täällä jo ollut ja katsotaan kuinka pitkään pysyn. Ihana olla vähän enemmän luonnon helmassa tällaisella kevätsäällä. Ja toki tässä on myös lähellä maatilaa, jossa myös tapahtuu toukokuussa kaikenlaista.

Vaikka on nyt ollut näin valtava lämpöaalto, peltotoimet ovat kuitenkin vähän myöhässä. Kyntöjä on aloitettu, mutta kaikki äestykset ja kylvöt ovat vielä edessäpäin. Toisen kausityöntekijän sairastuminen ehti jo aiheuttaa ihmetystä, eikä tiedetty pystyykö hän olemaan kylvöissä mukana. Ehkä nyt sitten kuitenkin pystyy. 82-vuotias isäni on selvästi väsyneempi tänä kuin viime vuonna ja toivon, ettei hänen kovin paljon tarvitsisi tehdä. On vaikea olla stressaamatta, vaikka yritän joka päivä itselleni muistuttaa, että asiat ovat Jumalan varassa, eikä minun. Silti ajatus myös laukkaa tulevaisuuteen eikä edelleenkään voi ymmärtää, miten tämä kuvio jatkossa toimii. Ja olikos sitten kuitenkin jotain semmoista juttua Jeesukselta, ettei huomisesta tarvinnut murehtia, vaan ihan yksi päivä kerrallaan riittää..

Mökin maalaus ehti pikkuisen alkaa ennen kuin peltotyöt tulivat vastaan. Olen ollut tyytyväinen valittuun italian punaiseen sävyyn. Vertauskuvissa siitä ollut tullut Jeesuksen veri, joka lopulta kattaa kaiken. Myös ne mahdolliset esi-isien synnit, joihin viime kirjoituksessa viittasin. Kaikki vanha saa olla Jeesuksen veren alle kätkettyä. Ei tarvitse muistella menneitä, kun Jeesuksen veri ne kätkee. Eikä tarvita omia peittely-yrityksiä. Asiat valoon ja armoa niiden päälle. Ja kaunista tulee.

Tänään äitienpäivänä sain kokkailla täällä mökillä jotakin sapuskaa omalle 83-v äidille, ja sitten vietettiin pienimuotoinen äitienpäivälounas. Ihan kiva hetki. Moni juttu on usein helpompaa, kun ollaan edes hetki pois tuolta maatilan päärakennuksesta. Siellä asiat ovat niin urautuneet, että on vaikea viettää edes rentoa hetkeä yhdessä. Hassua kyllä, tässä 100 metrin päässä se onnistuu heti jo paljon paremmin.

Helmikuun yhdessä kirjoituksessani heittelin ajatusta, että vanhempani muuttaisivat pois maatilan päärakennuksesta. Otin asian puheeksi myös livenä heille itselleen. Sen enempää tuo ajatus ei sitten ole tuulta siipien alle saanut ja toki sen ymmärränkin. En varmaan itsekään 82-vuotiaana olisi innokkain muuttaja, kun en ole sitä nytkään. Ja kieltämättä itseäkin jännittää se asian seuraava askel. Muuttaisinko sitten itse päärakennukseen? Yksin? Onhan se tosi outo ajatus kuitenkin. Kerrostalokopissa en tunne itseäni juurikaan yksinäiseksi, eikä asunnossa olisi toiselle kunnolla tilaa, joten asumismuoto ei suoranaisesti muistuta yksinäisyydestä, vaikka toki asia muuten on mielessä. Mutta jos asuisin maatilan päärakennusta yksin, en voisi välttyä joka huoneessa kumisevalta ajatukselta, että olen oikeasti yksin. Ja ennen kuin sinne muuttaisin, haluaisin tehdä melkomoiset remontit, koska sitten 1970-luvun mitään kummempia remontteja ei ole siellä tehty. Enkä sitten tiedä kestäisikö mun pää niitä kaikkia loputtomia päätöksiä, mitä pitäisi tehdä, kun remonttiin ryhtyisi. Mut ensiksi pitäisi tietysti haluta asua siinä. Ja se taas tuntuu järjettömältä yksin. Eli kaikki kiertyy siihen iänikuiseen asiaan – kun minä olen yksin. Ja kenties maatila on yksi iso syy yksinäisyyteeni. Kenties. Sitä tarina ei suoraan kerro, mutta kenties. Aika suurella todennäköisyydellä kenties.

Tämä pohdinta vie nyt sinne jonnekin, mitä en niin kovasti itsekään halua ajatella. Kun haluaisi vain luottaa Jumalan johdatukseen sitten kuitenkin. Että suunta voisi kuitenkin olla hyvä, vaikka eteenpäin ei näekään. Että joku pointti tässä kaikessa kuitenkin olisi.

Eli nyt sitten vielä vain ulos nauttimaan kevään kauneudesta. Aina välillä kyynelten läpi, mutta on siellä nyt huippukaunista siltikin. Ja niin ihanan lämmin.

"Hän meni, ei pukkien eikä mullikoiden veren kautta vaan oman verensä kautta kertakaikkisesti kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." (Hepr. 9:12)

Italian punaista ilta-auringossa.

Punaista, valkoista ja kaikkia muita ihania värejä

Mieli on paljon parempi nyt kuin viimeksi kirjoittaessani. Kiitos rukouksista. J  Fiilis muuttui jo heti siellä tilaisuudessa, jonne viimeksi kirjoittamiseni jälkeen lähdin ja sen jälkeen on ollut oikein hyviä päiviä taas. Ihan suorastaan iloisia päiviä. 2. päivä toukokuuta sain automatkalla ruokaostoksilta maatilalle oikein innostavan kesäajatuksen ja suunnitelman. Sen toteutumiseksi on otettu pieniä askeleita ja voipi olla että kesäkuussa on jotain pientä uutta kerrottavaa.

Toinen juttu, mikä on pitänyt pirteänä on mökin ulkosivuremontti. Kävin maalikaupassa kysymässä punaisia värivaihtoehtoja, mutta jotenkin keikalta tuli mukaan paljon muutakin. Ylipäänsä värit. Kuinka paljon kaikkia ihania värejä onkaan olemassa ja kuinka hauskasti voisi ties mitä maalata. Mielikuvissani maatilan kaikki rakennukset tulivat erilaisen kirkkaan värisiksi, sekä lisäksi vaaleanpunaisia ja turkooseja ovia, limenvihreitä ja oransseja ikkunalautoja, koristeellisia yksityiskohtia siellä ja täällä. En tiedä miksi nämä värit innostavat niin kovasti. No, tykkään niistä vaan valtavan paljon ja Suomessa värimaailma on aika usein aika yksitoikkoista. Maali-innostukset ja valinnat muistuttavat 7 vuoden takaisista tapetinvalintatouhuista, joita kovasti mietin täällä omassa asunnossani silloin. Lopputulos oli hyvin värikäs, mutta yhtään en ole katunut tai kyllästynyt.

Punaisesta mökistä on kuitenkin tulossa peruspunainen mökki. Katsotaan, jos kuitenkin jonkun pikkuisen poikkeavan kuvion siihen keksisin ja saisi ideani vielä läpikin. Lähinnä mietin jotain persoonallista tatsia ikkunakehyksiin.

Muuten remontti on edennyt siten, että vanhat maalit on nyt raavittu pois ja joitain lahonneita ja repsahtaneita lautoja ja rimoja on korvattu uusilla. Näiden huonojen lautojen korvaamisten jälkeen kokonaisuus on jotenkin reippaaman ja suoremman oloinen. 

Ja kuinka ollakaan juuri samaan aikaan kun näitä muutamia huonoja lautoja vaihdettiin uusiin, pääsin itse harjoittelemaan suoristusjuttuja. Muutamien ihmisten kanssa on nimittäin tullut tietyllä lailla lepsuiltua vähän pidemmän aikaa, annettu periksi siellä missä olisi pitänyt olla jämäkämpi ja niin on sitten puolin ja toisin totuttu touhuun, vaikka se ei kummallekaan ole hyvää tehnyt. Kuitenkaan ei ole aina ihan helppo asettaa rajoja uudelleen, jos ne ovat jonkunlaisiksi jo muodostuneet. Ja silti asia ennemmin tai myöhemmin esille nousee. Jotakin Jumala on kuitenkin taas sisäisessä maailmassa suoristanut, kun suht helposti pystyin tämän uuden rajanasetuksen nyt tekemään. Sitten siitä oli seurauksena toisen reaktio, joka onneksi oli myös suoristuva. Ja sitten siitä toisen reaktiosta tuli taas itselle paljon ajateltavaa omaan elämään. Ja tarvetta pyytää Jumalalta suoristusta joihinkin ihan muihin juttuihin. Kuten esimerkiksi apua asiaan: ”Älä himoitse lähimmäisesi taloa. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiaan äläkä mitään, mikä kuuluu hänelle.” (2. Moos. 20:17)

Maalien ja muiden juttujen seassa olen vielä miettinyt sadan vuoden takaisia asioita eli vuoden 1918 tapahtumien ja sisäisen sotatilan seurauksia omaan elämääni. Olen useampia vuosia ajatellut, että näiden tapahtumien vaikutukset jotenkin elävät edelleen omalla kohdallani. Sellaisina kummallisina piilovaikutuksina, jota tapahtumista vaikeneminen, niiden pelkääminen ja ties mitkä muut jutut ovat vaikuttaneet vaikeuksina arjen normaaleissa sosiaalisissa suhteissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta ylemmyyttä ja itsensä parempana pitämistä, toisaalta pelkoa, miellyttämisentarvetta, yksinpärjäämistä, epäluuloisuutta, eristäytymistä ja vaikenemisen kulttuuria. Aivan kuin ulkopuolella olisi vieläkin ihmisiä, jotka voivat haluta todella pahaa ja siksi pitää olla koko ajan vähän varuillaan, ettei vaan ärsytä ketään.

Asia lähti uudelle syvyydelle pohdinnoissa, kun eräs tuttavapariskunta kirjoitti kuulumisissaan, kuinka nyt olivat havahtuneet siihen, että heidän suvuissaan oli sisällissodan tapahtumista jäänyt vaiettu perintö. Se itse asiassa jatkuvasti kuitenkin eli myös heidän keskinäisissä väleissään, kun tavallaan edustivat sodan eri puolia. He olivat tätä asiaa sitten saaneet käsitellä, sovintoa julistaa ja rauhan saaneet taas jollain uudella tavalla ja tasolla.

Toivon ja rukoilen, että itsekin voisin saada vapauden vielä mahdollista väärää ylpeyttä tuottavasta ja toisaalta traumatisoivaa pelkoa aiheuttavasta sisällissodan perinnöstä. Jeesuksen veri tulkoon sovinnoksi syvälle saakka näissäkin järkyttävissä asioissa. Haluaisin näitäkin asioita pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, vaikka asioiden juuriin onkin vähän vaikea päästä käsiksi, enkä ihan hirveästi jaksaisi lähteä edes kaivelemaan. Ehkä kuitenkin joskus voin jossain rukoustilanteessa pyytää joltakin punaisten puolella olleiden jälkeläiseltä anteeksi valkoisten puolella olleiden tekemää terroria tai puuttumattomuutta siihen. Ja kenties saada rauhaa siihen, ettei jonkun osan minussa tarvitsisi pelätä omaan alueeseeni/kotiini/persoonaani kohdistuvia hyökkäyksiä ja kohdata tarvetta paeta omalta alueeltani. Että voisi kokea turvallisuutta näilläkin alueilla. Nähtäväksi jää, mitä Herra tekee.

”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoksi. Nämä asiat minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16)

Mökin ulkoilme ryhdistyy ja suoristuu.

Ja olen myös innoissani uudesta kananpojankeltaisesta paidasta (plus näistä kukkafarkuistakin juu ja USAsta tilatut sukatkin on ihan kivat (halusin kannattaa sukkakaupan perustanutta jenkkipoikaa, hänellä on downin syndrooma ja tilasin useammat sukat lähinnä siskolle synttärilahjaksi, mutta tuli sit itsellekin nää..))