Summary 2020

Neljä vuorokautta vielä jäljellä vuotta 2020, mutta ehkä voisin jo jonkinlaista yhteenvetoa muistella tästä vuodesta. Muutosten tuuli puhalsi maailmalla ja maatilalla. Sellaisia muutoksia, etteivät asiat enää koskaan palaa siihen, mitä oli vuosi sitten. Äiti ei palaa takaisin tässä ajassa, enkä oikein usko, että tämä maailmakaan palaa koronaa edeltävään aikaan. Vaikka voinkin olla täysin väärässä, kuvittelen, että joku muutosten ketju on lähtenyt etenemään.

2020 tutustuin koronarajoituksiin ja kuolemaan. Kuitenkaan en ollenkaan koe, että tämä olisi ollut synkkä ja raskas vuosi. Toki niitäkin tuntemuksia on ollut, mutta ei liian kanssa. Molemmat asiat toivat mukanaan kuitenkin niin paljon hyviä asioita. Vaikka koronakeväällä olinkin välillä jännittynyt ja joskus pelokaskin, etten vain tartuttaisi ketään, toivat rajoitukset oikein mukavaa kalenterin tyhjennystä elämään. Mitään tuollaista yhteiskunnan sulkeutumista ei olisi osannut etukäteen kuvitellakaan ja se oli tavallaan hyvin mielenkiintoista. Toukokuun mittaan tautitapausten vähentyessä oli kuitenkin myös hyvin kiitollinen olo, ettei tästä nyt sitten mitään aivan kauheaa tullut ja olihan se kiva kun kesäkuussa tapaamiset olivat taas enemmän mahdollisia. Ei nyt sitten pidä niitäkään itsestäänselvyyksinä, niin kuin ne tähän asti jotenkin olivat.

Toukokuun puolivälissä käytiin ensi kertaa äidin kanssa lääkärissä ja hänen heikentynyt vointinsa jätti jälkensä kesään. Koronakevät oli jo tuonut minulle vielä aikaisten enemmän rutiineja maatilalla ja ne jatkuivat pitkin kesää mökissäkin asuessani. Alkukesä oli hyvin kuiva ja sadot jäivät pieneksi, mutta ainakin sai nauttia lämpimistäkin päivistä, käydä uimassa ja elää aika tavallista kesäarkea. Elokuun alussa alkoi sitten äidin sairaalajakso, joka päättyi kuolemaan ja iäisyysmatkaan 21.8. Siitä sitten puinteja ja hautajaisjärjestelyjä vähitellen lisääntyvien koronalukemien keskellä.  Kuolemaan liittyvät asiat ovat olleet siitä siunattuja, että niissä on ollut vahva kokemus, että niitä ei ole tarvinnut kohdata yksin. En ole ainoa, jota tämä menetys on koskettanut ja se on ollut kantavaa.

Koronarajoitusten myötä aloitettiin myös Skypessä ja myöhemmin Zoomissa kokoontuvat joka-aamuinen raamattu- ja rukouspiiri, joka on kokoontunut nyt sitten jo 9 kuukautta. Tässäkin piirissä on voinut jakaa asiansa muille rukousaiheiksi ja olla yhdessä Sanan äärellä, mikä on ollut ihan hienoa. Joulukuussa aloiteltiin farmiraamista, mistä olen myös kiitollinen.

Kaiken keskellä ajatusmylläkkää on aiheuttanut eräs ystävä, jonka kanssa ollaan juteltu paljon. Olen ollut hänestäkin hyvin kiitollinen myös kaikkien näiden erilaisten vaiheiden keskellä. Tutustuessa toiseen tutustuu vähintäänkin yhtä paljon myös itseen. Se on mielenkiintoista ja vähän haastavaakin. Ja sitten siinä on niin paljon muuta, mikä on aiheuttanut sitä ajatusmyrskyä. Usein en edes tiedä mistä mikäkin rauhattomuus välillä johtuu.

2020 on ollut matkoista hyvin karsittu. Alkuvuodesta olin kaksi yötä pois kotoa, mutta muuten ulkonaiset arjen kuviot ovat olleet hyvin tasaiset. Kieltämättä kaipausta pieniin irtiottoihin löytyy ja pelkästään nämä perusarjesta poikkeavat 24.-27.12.:kin ovat olleet jotakin lepoa, kun vaan on ollut edes pikkuisen erilaiset kuviot arkipäiviin verrattuna.

Luin äsken 2019 vuoden viimeisen blogitukseni. Olin kirjoittanut silloin rukoilevani, että vuosi 2020 saisi olla itse kullakin Kalliolle rakentamisen vuosi. Kallio ja hiekka –teemat tulivatkin sitten yllättävän tutuiksi, kun myrskyt tulivat ja myllersivät. Aika monella ovat varmaan perusasiat jossain määrin kirkastuneet tämän vuoden aikana. Kuitenkin mahdollisuus on taas unohtaakin, ja jatkaa entiseen malliin aivan niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Jumala varmasti haluaa kääntää kansansa Hänen luokseen pysyvällä tavalla ja auttaa erottautumaan maailmasta ja pyhittäytymään Hänen palvelukseensa. Jumala antoi monia vitsauksia kohdata Egyptiä erottaakseen oman kansansa Hänen palvelukseensa. Vitsaukset eivät kohdanneet Jumalan kansaa, vaan he olivat turvassa kaiken keskellä. Luulisin, että Raamattua lukeville ovat Ilmestyskirjankin tapahtumat tulleet mieleen tänä vuotena. Ja kuitenkin niin, että tämä nyt koettu ei ole vielä mitään siihen verrattuna mitä tuleva on.

Toivottavasti moni on saanut herätä ja sen jälkeen pysyä valveilla. Opetella turvaamaan Herraan uudenlaisissa tilanteissa. Oppia luottamaan ja uskomaan että Hän kulkee edellä, kantaa ja avaa tien.

2021 rukoilen että saadaan yhä syvemmin kasvaa Herran Jeesuksen tuntemisessa ja Hänen Voimassaan.

”Lopuksi: vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevässä voimassaan. Pukekaa yllenne Jumalan koko taisteluvarustus voidaksenne kestää Paholaisen juonet.” (Ef. 6:10-11)

Lähellä

Vuoden pimeimpään aikaan on tänä vuonna kuulunut ihan hienoja juttuja. Olen aika pitkään jo rukoillut ja haaveillut että maatilalla voisi olla jotain raamattupiirijuttua. Kaikenlaista estettä on sitten muka ollut. Tällä viikolla se sitten kuitenkin tapahtui ja ensimmäinen farmiraamis kokoontui Ilosanomapiirin kysymysten äärelle. Kysymysmateriaalista minulla on ollut kokemuksia jo kerrostaloraamattupiirin merkeissä ja se toimii oikein hyvin pienellä porukalla. Hyvin kiitollinen ja innostunut olo oli sen jälkeen kun oltiin saatu Sanan äärellä kokoontua.

Samalle päivälle osui vielä toinenkin tavallaan pidempään rukoiltu asia. Illalla oli vuoden viimeinen tekninen lautakunta ja sain jakaa siellä paikalla olijoille hengelliset kirjat. Vastaanotto oli oikein hyvä tai siis ihan tavallinen lahjan vastaanotto. Suuri taistelu käytiin kuitenkin etukäteen omassa mielessäni ja viikko ennen tapahtumaa ajattelin vielä että harmi juttu, mutta en ollenkaan pysty niitä siellä jakamaan. Oma vastustus asialle oli niin suuri. Jumalalle sen tunnustin ja niin sitten erilaisten vaiheiden kautta olinkin viikon päästä jo aivan mielelläni kirjaa jakamassa.

Viikkoon sopi myös hyvin yllättävä keskustelu parisuhdepeloista. En oikein vieläkään ymmärrä mitä tapahtui, mutta erään henkilön kanssa jutellessa alettiinkin nostaa esiin likipitäen kaikki mahdolliset parisuhteeseen liittyvät pelot, traumat ja itsekkäät motiivit. Ei kai siinä paljoakaan sellaista ollut, mitä en olisi aiemmin jo ajatellut, mutta enpä ole tainnut koskaan kenenkään kanssa vastaavaa keskustelua käydä, missä kaikkea vaan nostettiin pintaan ja ääneen lausuttavaksi. Tietysti vähän hämmästyttävää on sekin, että joku jaksoi olla aiheesta kiinnostunut ja hyvin armollinen aiheen äärellä (eikä ollut mikään ”ammattilainen”). Ko. henkilö on kuulemma joskus miettinyt, miksei minulla ole puolisoa, mutta tämä aukaisu kyllä nyt selvitti asiaa.

Toisaalta sitten on väsyttänytkin. Väsyneenä mieli alkaa aina haaveilla mökkilomasta hiljaisen järven rannalla vapaana kaikista velvollisuuksista. Arjen rutiineista poishyppäämisen vaikeus on yksi ahdistava asia. Tietysti olisi hienoa, jos paikanvaihto ei olisi mielessä ainoa tapa hetkelliseen muutokseen, mutta näköjään se edelleen on. Ehkä tässä nyt jotenkin alkaa näkyä se, että vuosi 2020 on ollut arkisten kuvioiden suhteen hyvin sitä yhtä ja samaa eikä ole ollut mitään viikkoa, mikä olisi ollut erilainen – siis pois maatilalta. Kaikki jouluun liittyvä ylimääräinen miettiminen tuntuu jo heti stressaavalta liialta. Joku pieni maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää, mutta ei kyllä ole mitään ideaa tai käsitystä siitä, mitä se voisi olla tai edes energiaa sellaisen järjestämiseen.

Näinpä täällä sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä tapahtuu. Aivan kuin kaikenlaista kuitenkin tapahtuisi nyt ihan lähiarjessa ja lähipiirissäkin. Mietteet eivät ole niinkään Israelissa tai muissa kansainvälisissä asioissa, vaan hyvin lähellä. Jeesus järjestelemässä asioita hyvin lähellä. Tämän välillä niin väsyneen paketin lähellä.

”Me kiitämme sinua, Jumala, me kiitämme sinua! Lähellä on sinun nimesi, sinun ihmeistäsi kerrotaan.” (Ps 75:2)

Karsinnat

Marraskuun pimeydessä kynttilöitä ja koristevaloja. Kuvittelin meneväni ehtoollistilaisuuteen tänään, mutta se peruttiin. Koronasuositukset alkavat taas rajoittaa toimintoja enemmänkin. Raamattupiiri kaiketi jatkuu entisellään, kun siellä käy alle 10 henkeä. Keväällä minua aina välillä pelotti tauti, kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä testausmahdollisuuksien puutteellisuuden vuoksi. Toki nytkin voin välillä olla jännittynyt aiheesta, mutta syksy on kuitenkin ollut koronan suhteen omassa mielessäni täysin erilainen kuin kevät. Kerran olen käynyt testissä, kun oli ihan pieni kurkkukipu ja nuha. Aika moni muukin tuttu on ainakin kerran syksyn aikana testissä käynyt.

Eilen juhlittiin isän 85-vuotispäivää. Koolla oltiin 11 hengen porukalla. On kiitollinen olo siitä, että nämä syksyn perhepiirin tilaisuudet – hautajaiset, muistotilaisuus ja tuo eilinen syntymäpäivä - ollaan voitu kokoontuen viettää. Toki vähän pienimuotoisemmin kuin siinä ”entisessä elämässä”, mutta kuitenkin. Saa nähdä mitä talvi tuo sitten tullessaan, mutta ainakin oma kalenteri on erilaisten kokoontumisten suhteen jo valmiiksi jokseenkin tyhjä, ettei sieltä enää kovin paljon pois voi ottaa. Jäljellä ovat viikoittain kokoontuva pieni raamattupiiri ja sitten kerran kuussa kokoontuva tekninen lautakunta ja pieni oman kerrostalon asukkaiden raamattupiiri. Missään ryhmäharrastuspiirissä tai –liikunnassa en tänä syksynä ole ollut.

Marraskuun pimeydessä ja hiljaisuudessa on ollut jopa tilaisuutta taas vähän masentua. Se tuntuu osittain vähän luksukseltakin: on aikaa masentua. Ja sitten vähän surulliseltakin, kun en tahdo saada selvää sen viestistä. Mitä tämä masennus nyt haluaisi kertoa? Sitä samaa vanhaako tarinaansa vai jotakin uutta? Olen pyytänyt, että Jumala voisi näitäkin asioita valoon tuoda.

Muuttuneet ihmissuhdekuviot maatilalla tuovat esiin uusia puolia minussa ja muissa. Oma huolestuneisuus tulee ehkä paremmin esiin tässä uudessa tilanteessa. Kylmyyskin. Ja ties mitä muuta ikävää, mitä omasta varastosta löytyy. Näiden piirteiden kanssa meinaa nääkähtää, jos niitä kovasti alkaa vain analysoimaan. Jeesukselta apua pyydän tähän uuteen tilanteeseen. Armoa ja anteeksiantamusta itselle ja toisille.

Eräs tuttuni asuu Italiassa ja hän käy parhaillaan opettelemassa viinitilalla viiniköynnöksen karsintaa. Tarvitaan erityinen ammattitaito, jotta osaa päätellä, mitkä oksat jätetään tuottamaan hedelmää ja mitkä karsitaan pois. On puhuttelevaa, kun hän kertoo näistä karsimisista, koska samaa tekee Isä Jumala omilleen. Kaikenlaiset rönsyt eivät kanna hedelmää, vaan vievät vain energiaa. Ja kuitenkin on itse täysin kykenemätön mitään karsintoja tekemään, vaan Jumala sen itse tekee, jotta Hänen Poikansa Elämä saisi tilaa meissä.

En ole kovin huolissani masennuksesta. Masennus on hyvä. Enkä siitä, että korona poistaa jotakin tapahtumia, sekin on ihan hyvä. Pään hakkaaminen seinäänkin on ihan hyvä. Ahdistus on ihan hyvä. Silloin kuin Jeesus on kuitenkin kaikessa mukana. Tyynessä ja myrskyssä. Tekemässä karsintaa ja paljastamassa sitä Kalliota, mikä kestää aivan kaiken. Jeesusta itseään. Heikentämässä minun ylpeyttäni ja Minua Itseäni ja Minun vastustustani ja tekemässä tilaa Jeesukselle ja Hänen elämälleen. Viemässä Minua kuolemaan ja Häntä elämään. Karsimassa, että Elämä saa tilaa.

”Minä [Jeesus] olen tosi viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmään, hän karsii, ja jokaisen oksan, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se kantaisi runsaamman hedelmän. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” (Joh. 15:1-2, 5)

Valintatalossa

Viikon päästä on kulunut 3 kuukautta äidin kuolemasta. Ensi viikolla on perunkirjoitus. Erilaisten paperien keräily sitä varten on ollut syksyn toimenkuvaa, mutta siskoni on pääasiassa hoitanut sitä. Itse olen lajitellut mm. äidin vaatekaappia – tosin se on vielä ihan kesken. Maatilalta löytyy edelleen roikkumasta joitain 1960- ja 70 –luvulla kuolleiden omaisten vaatteita, joten tätäkin hommaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Katsotaan, mihin energiaa riittää. Ja sitten taas löytyy niitäkin, jotka haluavat säilyttää, joten sekin vaikuttaa.

Huomaan haluttomuuteni kirjoittaa niistä myllerryksistä ja kysymyksistä, joissa nyt olen. Taitaa hävettää jotenkin kaikki se epävarmuus missä vellon liki päivittäin. Olen ollut täällä niin henkilökohtainen ja nyt en muka pystykään. Yksi syy on tietysti se, etten halua puhua toisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Tapana on ollut kuitenkin pohtia eri tilanteissa omaa käytöstä ja asenteitani ja näköjään sekin on nyt hyvin hankalaa. Huojun ja heilun, pohdin väsyksiin asti, aivot ovat aivan täynnä mietintää ja muisti pätkii tavallisten asioiden kohdalla pahasti.

Juttelin taannoin omanikäisen ystäväni kanssa, jonka työura on ollut hyvin pirstaleinen. Hänellä on kaksi eri alojen yliopistotutkintoa ja lukematon määrä määräaikaisia työsuhteita eri paikkakunnilla. 43-vuotiaana hän mietti, että jos saisi aloittaa nuorena vielä kaiken alusta, hän menisi ammattikorkeakouluun ja pysyisi samassa työpaikassa tai samalla alalla sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Kerroin hänelle, että itse varmaankin menisin nuorena naimisiin ja haluaisin 10 lasta. Asiassa on jotakin vitsiä ja jotakin hyvin totta.

Mutta tässä sitä ollaan, vanhempana ja aivan eri elämänkokemuksella varustettuna kuin 20-vuotiaana. Kun elämän eväissä ei nuorena ole ollut vanhemmuushaaveita, sellaista suuntaa ei silloin ole edes voinut yrittääkään valita. En syytä itseäni tässä mistään vääristä valinnoista, koska en ole ollut lähelläkään sellaista valintaa. Jeesuksen vertaus talenteistakin lohduttaa, kun hän kysyy niiden käytöstä, jotka on saanut, eikä niistä joita ei ole saanut.

Toki lapsiin voi satsata vielä tämänkin ikäisenä yksinäisenä naisena. Se on sitten vain hyvin erilaista, jonkinlaista hengellistä vanhemmuutta. Ja kun biologiset lapsetkin ovat Jumalan lahja eikä minkäänlainen itsestäänselvyys kenellekään, vielä enemmän tarvitaan Jumalaa antamaan sydäntä ja mahdollisuuksia jotenkin opettaa tai huoltaa lapsia, jotka eivät ole omia. Eipä nyt toistaiseksi ole ollut ihan valtavasti eväitä tällaiseenkaan. Kun omassa sisimmässä on ollut niin pitkään itkevä ja tarvitseva lapsi, on ollut suorastaan mahdotonta huolehtia toisista vastaavista. En osaa sanoa, olisiko tilanne jo muuttunut selvästi. Ja näköjään nyt aloin sitten puhua lapsista, kun en niistä varsinaisista myllerryksistä pystynyt kirjoittamaan.

Onneksi Jumala näkee ja tietää ne syvimmätkin syyt. Hänen Henkensä tekee työtä siellä jossakin syvyyksissä ja pukee kipuja, kaipausta, epätoivoa ja pelkoa rukouksiin Isälle vietäväksi. Murtaa kivisydäntä ja ylpeyttä, jota on niin paljon. Toivottavasti tekee sitä syvää työtä, että pystyisi vielä uudenlaisiin valintoihin. Ja toisaalta olemaan kiitollinen kaikesta tähänastisesta ja ihan tästä nykyhetkestä.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Sekaisinkin

Neljä viikkoa jo kulunut edellisestä kirjoittelusta. Tuntuu hyvältä taas pitkästä aikaa rauhoittua blogin äärellä. Sytyttää kynttilä ja alkaa maalailla syksyisiä tunnelmia. Kaunein ruska on jo mennyttä, mutta joistakin väreistä voi vielä iloita. Päivien lyhentyminen on hyvin konkreettista ja ajatus talvesta käperryttää.

Kahtena edellisenä viikonloppuna en kirjoittanut, kun aika kului ensin äidin hautajaispuhetta valmistellessa ja sitten 10.10.2020 muistotilaisuuden merkeissä. Maatilalla meitä oli viikko sitten 23 henkeä ruokailemassa ja muistelemassa äitiäni ja ikuisuutta ja mielestäni se oli ihan kaunis tilaisuus. Sukulaiset tulivat viiden maakunnan alueelta, joten koronasyksy toi oman mausteensa kokoontumiseen. Suurin osa piti kasvomaskeja ja valitettavasti viime hetken korona-aiheisia peruutuksiakin tuli. Kuitenkin on kiitollinen mieli, että tilaisuus oli vielä mahdollista pitää ja päällimmäiseksi tapahtumasta jäi mieleen ihan muuta kuin kasvomaskit. Sinänsä äidin 10 vuotta sitten kirjatut toiveet pienimuotoisista hautajaisista sopivat tähän aikaan oikein hyvin.

Mieleni on tänä syksynä ollut melko rauhaton. Äidin rooli on maatilalla ollut iso. 84-v isäni rooli on edelleen myös iso, mutta silti toinen puolisko on poissa ja jotenkin on selvää, että muutosten aikaa eletään. Siihen liittyy suuri hämmennys, koska näköpiirissä ei ollenkaan ole se, mitä se muutosten jälkeinen elämä sitten olisi. Missä on minun paikkani? Se on pelottavan iso kysymys. Vielä suuremmalta tuntuu kysymys: Kenen kanssa eteenpäin? Yksinäisyys tuntuu järjettömältä, mutta puolisoasiatkin ovat minut jo niin kauan kiertäneet, että on vaikea uskoa vieläkö Jumala haluaisi elämään tuoda sellaisen henkilön, jonka kanssa voisi olla aito yhteys Jeesuksessa ja yhteinen näky palvella Herraa. Miehiin liittyvät ajatukset ovat yksi syy, miksi mieleni on ollut niin rauhaton tänä syksynä. Äidin poismeno aiheuttaa tietynlaisen tyhjiön, joka sitten helposti täyttyy tällä muulla. Olen nukkunut aika huonosti ja minun on ollut vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään. Ehkä siksikin oli niin hyvä kirjoittaa se hautajaispuhe. Siihen pystyin keskittymään.

Yksi syksyn lisähämmennys on ollut vielä tämän kerrostalon asiat. Tämä talo on 16 vuotta vanha eli kerrostaloksi ihan uudehko edelleen. Jokainen joka täältä on osakkeet ostanut, on tehnyt sen siinä ajatuksessa, että putkiremonttia ei ainakaan ole lähitulevaisuudessa edessä. Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että parin viikon päästä on ylimääräinen yhtiökokous, jossa päätetään käyttövesiputkien uusimisen suunnittelun aloittamisesta. Asia tuskin mieltäni pahemmin mietityttäisi, ellen olisi edelleen taloyhtiön puheenjohtaja. Vuotavat putket ovat tulleet valitettavan tutuksi asiaksi ja muuten niin mukava taloyhtiö on harmillisen asian edessä. Kukaan ei edes pysty sanomaan mistä vuodot varsinaisesti johtuvat. Jotenkin kupariputki on huonolaatuista, mutta koska rakennuttajan vastuu 10 vuotta on ohi, mitään korvauksia ei mistään saa. No, rukouksin on eteenpäin menty ja nähtäväksi jää mitä asia tullessaan tuo.

Ehkä tämä jotakin uudenlaista vastuunotonkin aikaa on. Ja toisaalta uusilla alueilla Jumalan varaan asioiden laittamista. Uusia asioita tulee omalle vastuulle ja sitten taas uudenlaisesti saa opetella antamaan niitä Herralle ja Hänen huolenpitoonsa. Ja myös uusia ihmisiä kenen kanssa toimia. Yksinäiseksi en haluaisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi että se, mikä on Herralta tullutta ja arvokasta päätyisi lähisuhteeksi raadelluksi, tallatuksi ja piilotetuksi. Tämä on iso kysymys. En haluaisi parisuhdetta, jossa Jeesus tuntuu olevan kauempana, kuin omassa yksinäisessä arjessani. Mieluummin aivan päinvastoin. En kai muuten voisi kokea mitään turvallisuutta ja iloa.

Jonkunlaisessa muutosten aallokossa nyt matkataan. Tämä epätietoisuus on hankalaa, mutta saanhan Hänen myrskyissäkin luottaa.

”Ei kukaan ole niin kuin Jesurunin Jumala, joka ratsastaa sinun avuksesi taivaasta, ylhäisyydessään pilvien päältä. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset sinun tieltäsi ja sanoi: ’Hävitä heidät!’” (5. Moos. 33:26-27)

Kuva on mökin puuhellasta. Sen ainakin saa olla palveluksessa taas pitkästä aikaa. Herkkänenäinen vuokralainen on nyt kuukauden päivät asunut pikku talossa ilman oirehtimisia. Hän on innostunut puuhellakokkauksesta ja –lämmityksestä. Tuntuu kivalta, että viime kevään homeremontti teki tehtävänsä ja tulipesätkin saavat vielä käyttöä.

Syystuulia

Täällä olen jälleen kerrostalolla pitkän ajan jälkeen. Mökillä viihdyin putkeen melkein 3,5 kuukautta eli kesä meni hyvin tiiviisti siellä. Mutta onhan se oma mukavuus täälläkin – ei valittamista. Ja kivalta tuntuu myös se, että mökille tulikin pian lähtöni jälkeen seuraava asukas, ainakin vähäksi aikaa. Taas testataan sisäilman laatua viime kevään remonttien jälkeen. Itse tuuletin kesällä niin paljon, ettei sen perusteella oikein voinut sanoa mitään – tai siis raikasta oli. Mutta vieläkin olisi tarvetta ainakin enempien ilmanottokanavien tekemisille, jotta ilmanlaatu olisi parempi ikkunoiden ollessa enemmän kiinni.

Vanhoja asioita voi edelleen jossitella, kun kyllähän se 2014 tehty mökin peruskorjaus olisi pitänyt tehdä vielä paljon perusteellisemmin.  Olisi pitänyt avata aivan kaikki, kun nyt joissain kohdin rakennettiin vain vanhojen kerrosten päälle. Mutta semmoista se sitten on, kun ei ole asiantuntemusta ja urakassa saa mitä urakassa tilaa. Jälkeenpäin korjaaminen on paljon harmittavampaa, kun uudet materiaalit on pinnassa eikä niitä haluaisi rikkoa. No, herkkänenäinen vuokralainen testaa nyt taas kohdetta ja katsotaan kuinka käy. Keväällä ainakin paljon hometta lähti pois.

Äidin hautajaiset olivat kaksi viikkoa sitten. Hautauksessa toimittiin pitkälti äidin jättämien kirjallisten toiveiden mukaisesti eli hautaansiunaus tapahtui suoraan haudalla pienen joukon läsnä ollessa. Pieni joukko oli lopulta 18 henkeä ja kauniissa syysaamussa ylösnousemuksen toivon sanojen saattelemana arkku laskettiin sukuhautaan, johon on haudattuna maatilan kaksi edellistä sukupolvea. Äidin toiveena oli, että haudalle ei tuoda kukkia, joten ainoa kukka-asetelma oli oman pihan kasveista ja naapurin auringonkukkapellosta saamistani kukista kyhäilemäni asetelma.  Sitten tultiin maatilalle syömään ja seurustelemaan ja siinähän se päivä sitten pitkälti menikin. Tuntui hyvältä, että oli ystäviä läsnä. Joskus aiemmin olen miettinyt, että voi kun olisi sitten puoliso siinä vaiheessa, kun äiti kuolee, että olisi joku johon tukeutua, eikä tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi surussa. Puolisoa ei edelleenkään ole, mutta en ole joutunut kokemaan oikeastaan ollenkaan yksinäisyyttä äidin kuolemaan liittyvissä asioissa, mistä olen hyvin kiitollinen. On saanut tukeutua Jeesukseen ja moniin eri ihmisiin. Lisäksi lähipiirissä on siskoni samassa tilanteessa ja tietysti leskeksi jäänyt isäni, joten menetys ja muutos on yhteinen.

Myös se, että melkein jokainen kohtaa tämän elämäntilanteen jossain vaiheessa tuo jotain perspektiiviä asiaan. Vaikka omanikäisistä ystävistäni ei suurin osa ole ollut vielä tässä tilanteessa, on se kuitenkin jossain vaiheessa edessä. Ja sitten taas on monia vanhempia ystäviä, jotka ovat asian läpikäyneet. Nyt ei ole kysymys jostakin tragediasta tai epäonnistumisesta, joka kohtaa vain minua ja mistä moni muu ei tiedä mitään. Tämä tie on vääjäämätön ja ehkä se jotakin nöyryyttäkin tuo.

Hautajaisten jälkeen on hommailtu jo perunkirjoitukseen liittyviä asiakirjoja ja toisaalta jatkettu puintiaikaa aina säiden salliessa. Viimeiset herneet puitiin pellosta Aila-myrskyn tuulissa torstaina. Pitkälle syyskuuhun sadonkorjuu venyi, vaikka kylvöaika oli hyvin aikainen. Kuivuus verotti satoa melkoisesti. Mutta kuitenkin on kiitollinen olo, että kaiken jälkeen satokin on nyt korjattu.

Nähtäväksi jää, mitä tämä syksy mukanaan tuo. Mitään kummempia suunnitelmia ei ole, mutta jotenkin päivät tuntuvat täyttyvän ihan itsestään. Joinain syksyinä on ollut tyhjä olo ja kaivannut vaikka uusia harrastuksia, mutta nyt tuntuu, että maatilalla on harrastuksia ihan riittävästi muutenkin. Perunkirjoitukseen liittyvät asiat on yksi syksyn ohjelmanumero ja sitten erilaista äidin tavaroiden järjestelyä ja kierrätystä voi harrastaa sopivissa väleissä. 84 v isän ”huolto” on liki jokapäiväisiä kuvioita ja jotenkin koko arjen jonkinlainen uudelleenjärjestäytyminen tässä tilanteessa. Varmaan sitten myös jonkun muistotilaisuuden järjestäminen alkaa. Näissä riittää minulle jo ihan tarpeeksi arjen täytteeksi. Ja onko sitten vielä jotakin muutakin Jeesuksella varattuna?

Lämmin kiitos osanotosta J

”Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho; hän kukoistaa kuin kedon kukka. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo on ikuisuudesta ikuisuuteen niiden yllä, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa kesää lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa, muistavat hänen asetuksensa ja noudattavat niitä.” (Ps. 103:15-18)

Elämää kuoleman jälkeen

Osanottokukkasia, addresseja ja puheluita. Keskustelut hautapaikasta, -kivestä, arkun kantajista ja vainajan kuljetus sairaalalta kappelin kylmiöön. - Ketkä pitävät lapsenlapsien vasemmista käsistä kiinni, että he voivat oikealla kädellä heittää kukkasen hautakuoppaan? Kuolinilmoitusta helpotti että vainaja oli jo 10 vuotta sitten kirjannut värssyn valmiiksi.

Äitini siirtyi ajasta ikuisuuden puolelle reilu viikko sitten, 21.8. Sairaalasta soitettiin aamulla, että aamuyön tunteina hän oli nukkunut pois. Mitä ilmeisimmin nukkuessaan, koska ainakin aiemmin käynyt hoitaja oli nähnyt hänet nukkumassa. En ole ennen vainajaa livenä nähnyt ja sekin vähän jännitti. Mutta turhaan. Hän oli hyvin levollisen ja kauniin näköinen ja aika pitkäksikin venynyt aika ruumiin äärellä jäi hyväksi muistoksi kaikessa haikeudessaan. Oli se sitten kuitenkin vähän yllätys, kun kuntoutusosastolla oli ja pientä kuntoutumista oli jo alkanut tapahtua. Toisaalta hän oli 85v ja kyllä heikossa kunnossa. Ja itse niin valmiina lähtemään.

Olen aika väsynyt. Unet ovat olleet vähän huonoja viimeisen viikon aikana. Päässä pyörii niin kaikenlaista. Hyviä muistoja ja kaipausta, itsesyytöksiäkin ankaruudestani häntä kohtaa, hautajaisiin ynnä muuhun kuoleman jälkeiseen elämään liittyviä käytännön asioita, konkreettisen arjen muutos maatilalla kun äiti ei ole enää pitämässä järjestystä, toisten tunteet ja reaktiot asioihin, oman paikan ihmettely. Ja ties mitä muuta.

”Näin on myös kuolleiden ylösnousemus: Kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa. Kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa. Kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa.” (1. Kor. 15:42-43) Äidin kohdalla on niin selkeää, että hän kuoli uskossa Herraan Jeesukseen. Ei tarvitse arvuutella ja se on suuri lohdutus. Nyt on kaikki kirkasta ja täydellistä hänen kohdallaan.

Luulin, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en nyt näköjään jaksakaan. Kaikki on vielä liian sekavaa, jäsentymätöntä ja henkilökohtaistakin kirjoittamiseen. Hautajaiset ovat vasta viikon päästä ja myöhemmin pidettävien muistoseurojen ajankohtakin päättämättä.

”Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.”

Virsi 244, 3. säk., ädin toive kuolinilmoitukseen

Muutosta maalla

Lepopäivä on ollut tarpeen. Makailin auringossa ja pulahdin 19 asteisessa jokivedessä. On ihanaa, että elokuussa on ollut taas oikein lämpimiäkin päiviä. Se on hienoa puintien kannalta ja se on hienoa ihan muuten vaan. Kesää on vielä jäljellä. Mutta olen kyllä ollut väsynytkin.

Muutos alkoi 2 viikkoa sitten. 85-vuotias äitini näki harhoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Lopulta hän sai 6 päivän sisällä kolme eri diagnoosia, joista viimeisin oli aivoinfarkti. Tästä viimeisimmästäkin diagnoosista on kulunut viikko, ja hän on nyt sairaalassa neurologisella kuntoutusosastolla. Oikean puolen raajat eivät liiku ja kaikenlaista muutakin seuraamusta aivoinfarktista on tullut. On mahdotonta tietää tai arvailla, miten kuntoutuminen etenee ja miten tässä kaikki hoitamiseen ja asumiseen liittyvät asiat tulevat menemään. Päivä kerrallaan ollaan menty, mutta muutos on tapahtunut, se on selvää.

Jumalan johdatuksen on saanut kyllä kokea viimeisen kahden viikonkin aikana. Ensimmäisellä sairausviikolla olin ahdistunut joistakin asioista, mutta olin kiitollinen että sain niitä murheita sitten ystävien kanssa jakaa. Tällä jälkimmäisellä, infarktin jälkeisellä viikolla on ollut rauhallisempi ja hyvinkin kannettu olo. Nyt tiedetään mikä häntä vaivaa ja hoidetaan oikeaa asiaa. Kuntoutumisensa ja kaikki päivänsä ovat sitten Jumalan kädessä.

Itse olen joutunut miettimään taas jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä muutosta on ehkä vaikea kuvailla. Äitini on ollut jo tähänkin asti ja erityisesti keväästä alkaen aika heiveröisessä kunnossa oman haastavan liikumisensa takia. Hän on kulkenut erittäin varovaisesti ja hitaasti rollaattorilla, mutta koska pää on toiminut normaalisti hänellä on kuitenkin ollut rooli maatilalla ja oman kotitaloutensakin askareissa. Vaikka olen kesälläkin tässä paljon arjen kuvioissa ollut, niin vaikka muutos ei ole kovin iso nyt kun äiti onkin pois, on se kuitenkin muutos. Olen ollut väsynyt ja miettinyt mihin väliin superhitaasti rollaattorilla etenevä henkilö on ehtinyt kaikki tehdä mitä hän on tehnyt.

Koen tässä uudessa tilanteessa jotakin painetta, enkä edes osaa kunnolla sanoa mitä se on. Kenties vastuuta ja velvollisuudentuntoa. Kenties epäonnistumisen pelkoa. Kenties yksinäisyyttä ja ihan vaan väsymystä. Tietyt rutiinit, jotka nyt pyörivät ovat kuitenkin äidin luomia ja nyt sitten pyörin siinä pyörässä. Kuitenkin ne ovat taas ihan hyviäkin juttuja ja ilman niitä arki olisi paljon kaoottisempaa. Välilllä on hyviä päiviä ja keveitä hetkiä, välillä taas ahdistaa että tätäkö tämä nyt sitten on. Toimintaa velvollisuuksien vuoksi vailla sisäistä iloa ja rauhaa.

Jotenkin on kuitenkin aivan liian aikaista sanoa paljonkaan mitään tästä tilanteesta. Rukoilen Jumalalta Hänen ajatuksiaan tähän tilanteeseen. Armollisuutta itselle ja luottamusta Herraan. Olen moittinut äitiä arjen asioiden murehtimisesta ja nyt teen itse aivan sitä täysin samaa.

Mutta kiitos Jeesus että autat taas lisää näissä uusissakin vaiheissa.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoilleen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)

Love never fails

Heinäkuu alkaa olla jo loppupuolellaan. Sateista ja viileääkin on tässä kuussa ollut helteisen kesäkuun jälkeen. Peltokasvit ottaisivat vastaan mieluummin sateisen kesäkuun ja helteisen heinäkuun, mutta onneksi ihminen ei voi niitä valintoja tehdä. Elokuun säillä on iso merkitys siihen, minkä laatuista vilja tulee olemaan.

Kesäasustelu mökissä jatkuu, enkä kerrostalolle ole ollenkaan kaivannut. Ehkä tässä jotenkin vähän näkee sitäkin, että aika vähillä varusteilla tulee toimeen. ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin.” (1. Tim. 6:8) En ollenkaan sano, että elämäni olisi niukkaa ja minimalistista, mutta kyllä tällainen pitkälti maatilalla eläminen ehkä jotakin rönsyjä karsii. Tai sitten se on vain mökkihöperöitymistä, kun näkee muita ihmisiä niin harvoin. Jonain viikonlopun päivinä olen käynyt vähän kerrostalolla järjestelemässä tavaroita. Kaapit pursuavat siellä kaikenlaista, mistä voisi hyvin hankkiutua eroon, kun niin montaa asiaa vain säilyttää vaikka ei tarvitse. Ehkä sitäkin energiaa vielä joskus annetaan. ”Aika on  säilyttää ja aika viskata pois.” (Saarn. 3:6).  Täällä maatilalla taas voisin käyttää varmaan useamman vuoden pelkkään tavaroiden lajitteluun ja järjestelyyn, kun materiaalia on kertynyt useamman sukupolven ajalta. Nähtäväksi jää, onko joskus aikaa ja intoa siihen. Tähän mennessä ei ole ollut, eikä oikein mahdollisuuksiakaan.

Vaikka elämäni voisi olla tällaista hiljaiseloa ihan muutenkin, onhan tämä korona oman lisänsä tuonut. Vaikka tapauksia ilmenee Suomessa nyt vähän, niitä kuitenkin edelleen ilmenee. Ja monissa maissa tilanne on hyvin paha. Israeliin tuli ensimmäistä aalto paljon pahempi toinen koronaaalto tässä kesällä. Ja Ruotsi on ollut kuuluisa paljoista tartunnoistaan, eli nämä kaksi maata joissa olen viime vuosina eniten käynyt on molemmat huonossa tilanteessa. Pietari on se kohde, minne seuraavaksi haluaisin matkustaa, mutta Venäjälle ei nyt tässä tilanteessa tarvitse haaveilla ollenkaan.  Ja nyt kun on täällä maalla ollut hyvin pienissä piireissä, niin välttämättä ihan tavallinen bussi-, tai junamatkakaan Suomen sisällä ei tässä tilanteessa innostaisi, ellei siihen olisi todella hyvää syytä. Reviiri on siis ollut vähän pieni, mutta ehkä on sitten paremmin pystynyt keskittymään siihen pieneen kuvioon ja siinäkin suhteessa todennut, että vähemmälläkin pärjää. Varsinkin kun ympärillä on ollut Suomen kaunis kesä.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Sanaa olisi kuitenkin kauhean tyhjää. Myös nyt neljä kuukautta joka aamu skypessä kokoontunut Raamattu- ja rukouspiiri on ollut oikein hieno juttu. Ilman sitä olisin saattanut olla hyvinkin paljon masentuneempi tänä aikana. Jumalan Hengen puhuttelut kulkevat jossakin siellä mistä vähän jo viimeksi kirjoitin. Oman hyvyyden tarpeen alueella. On ollut jotenkin hyvin vapauttavaa nähdä tarvettaan olla jotakin tai jonkinlainen omissa ja toisten silmissä. Nähdä, tunnustaa sitä Jumalalle, ja saada tilalle Hänen antamaa vapautta. Ettei tarvitse niin kovasti ylläpitää jotakin kuvaa, vaan saa olla syntinen ja Jeesuksen vanhurskauteen puettu. Ei tarvitse itse koittaa peittää mitään, vaan saa luottaa Jumalan antamaan täyteen vaatetukseen. Tekopyhyyttä löytyy ja rakkaudettomuutta hyvin paljon. On jotenkin kamala huomata taas edelleen miten rakkaudeton olen. Niin kovasti sitä haluaisi peittää ja sitten yrittää olla jotenkin hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Mutta kun ne nousevat jostain muusta kuin rakkaudesta, ovat ne sitten kuitenkin raskaita taakkoja. Tämä on vaikea alue. Ei Jumalalle ole yllätys, etten rakasta. Ja kuitenkin kehotus rakkauteen, on harvinaisen selvä. Tässä on niin tyhjyyden ja mahdottomuuden äärellä. Kehotuksia rakkauteen mihin ei pysty, ja jos sitä itse yrittää, niin siitä tuleekin jotakin muuta, tekopyhyyttä ja omavanhurskautta.

”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus..” (Gal. 5:22). ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) ”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7).

Niin. Onhan se vähän nolon oloista, että on ollut 20 vuotta uskossa ja silti tuntuu, ettei rakasta, eikä tunne Jumalaa tältä rakkauden puolelta. Toisaalta se taas on helpotus. Ei tarvitse yrittää itse mitään, vaan uskoa vain siihen että Jumalan Henki siihenkin suuntaan edelleen vie ja että Jumalasta voi aina ja edelleen oppia tuntemaan jotakin uutta. Olkoon se sitten tämä outo ja kummallinen asia kuin rakkaus minun kohdallani. Ehkä vähemmän tietämistä ja oikeassa olemista ja herkkyyttä nähdä. Vai mitä ikinä Jumala sitten tekeekin. Mahdottomalta tuntuu, mutta mahdottomaan Hän kykenee. Tyhjä on sydän, mutta tyhjästä Hän elämää luokin. On vapauttavaa, ettei Hän sitä minulta odota eikä vaadi, kun en siihen kykene. Kunpa en vaatisi itseltänikään.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Haudontahaaveet

Ei se sitten toteutunut – se ajatus mikä tuli kanojen kuoleman jälkeen ja mistä olin hetken hyvin innoissani. Aloin nimittäin haaveilla hautomisesta ja tipuista. Suunnittelin hommaavani hautomakoneen ja sitten hautoa tipuja niistä munista, joita olivat jääneet jäljelle edesmenneestä kanalaumasta. Yhdeltä tutulta olisi saanut hautomakoneen lainaksikin ja ajatus omassa mökissä kuoriutuvista piipertäjistä oli jotenkin niin hellyyttävä. Että näiden kanojen ja hyvätapaisen kukon elämä olisi jatkunut vielä tipujen muodossa ja olisi saanut katsella niiden elämää.

Mutta se sitten jäi, koska syksyllä ei olisi ollut paikkaa, minne kananuorikot laittaa. Olenhan edelleenkin vain tämmöinen kesäkananpitäjä. Eli hyvä sitten näinkin. Suloista on, että siellä paikassa mistä kesäkanat tulivat, on tämän kuolemantapauksen jälkeen alkanut joku kana hautomaan ja tipuja odotetaan. Harmittelin kettuasiaa erityisesti tämän 10-v tytön puolesta, jonka erityislemmikkejä kanat ovat, ja nyt sitten Jumala on järjestänyt sinne todennäköistä perheenlisäystä ja tulevaa tipuiloa tapauksen jälkeen. Ei tarvittu hautomakoneita siihen asiaan ja keinotekoisia yrityksiä. Idea oli kuitenkin itselle innostusta tuova ja auttoi pettymyksessä eteenpäin, vaikkei sitten toteutunutkaan. Munat on nyt paistettu ja syöty.

Tiput kanauraltani vielä puuttuvat. Näin paljon en ole niistä koskaan ennen haaveillutkaan kuin mitä nyt hetken ehti. Tavallisesti olen ajatellut, että jos sitten kenties joskus vielä olisi omia kanoja ympäri vuoden, niin sitten voisi nähdä hautovankin kanan ja tipuja. Tämä yllättävä kettutapahtuma heti alkukesästä sai miettimään ihan uudella lailla tipujen mahdollisuuksia näissäkin oloissa. Mutta kun ajatus ei saanut vihreää valoa, niin olen siihen jo aivan sopeutunut ja taas kanattomaankin elämään. Ei nyt onneksi ole kanojen varassa tämä elämä sentään. Tänne muistettavien asioiden kirjaan jää tämäkin tapahtuma. Olisiko Jumalalla jotakin muuta vielä varattuna tälle kesälle, kun tipunhoitoa ei tule olemaan ohjelmassa?  Enhän edes kunnolla olisi etukäteen osannut ajatella, millaiset olot tiput olisivat tarvinneet ja olisiko niitä ollut täällä edes mahdollisuutta kunnolla järjestää. Ja silti se tipulaatikko omassa kodissa oli vain niin hellyyttävä ajatus.. Olin jo kutsumassa myös ties kenenkin lapsia katselemaan tipuja. Vaikka itse olisin varmaan ollut paljon innostuneempi kuin kenenkään lapsi..

Heinäkuun alusta asti on jo eletty ilman tipuhaaveita eli ajatukset ovat kyllä kääntyneet ihan muualle, vaikka tässä kirjoittaessa niitä hetken vielä lämmittelinkin. Ja kaikenlaisille ajatuksille kyllä tilaa riittää, ehkä vähän liikaakin. Onhan tämä koronakesä kuitenkin vielä vähän erilainen kuin aiemmat kesät. Ei paljon erilainen, mutta vähän erilainen. Normaalistikin eläisin maatilan arkea, mutta ehkä sitten olisi kuitenkin joskus jotain extrajuttuja. Kuten vaikka lähikaupungin heinäkuinen kristillisen musiikin ”festivaali” ja sen siihen liittyvät jutut missä on ollut mukana. Nyt ei ole ollut mitään mitä odottaa ja mikä muuttaisi arkiset päivät. Mutta kyllä sitä arjessakin onneksi ihan riittävästi tapahtuu, että kyllä tämä näinkin menee.

Ja on sitten tilaa niille ajatuksille. Viime aikoina olen miettinyt muun muassa itsekkyyttä. Kuinka se kuitenkin niin paljon minussa vaikuttaa. Homman mietintä lähti tällä kertaa oikeastaan siitä, kun annoin eräälle yrittäjälle 10 euroa ylimääräistä pyydetyn hinnan lisäksi. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan sen jälkeen halusin kertoa muillekin, että olin ollut näin antelias. Rahatkin olivat maatalousyhtymä rahoja eivätkä suoraan omiani ja koko asian selitys oli pelkkää halua kertoa vain omasta ”hyvyydestä”. Myöhemmin kyllä vitsailtiin torvisoittokunnankin kutsumisesta paikalle liittyen Jeesuksen puheeseen:  ”Kun siis annan almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät teitä.”(Matt. 6:2). Vaikka ylimääräisen kympin antaminen tulikin mielestäni ihan vilpittömästä sydämestä, asian edelleen mainostaminen paljasti kyllä haluni olla hyvän ihmisen maineessa. Ja kun tätä hyvää maineen halua on ajatellut enemmän, sen kyllä löytää monista asioista. Toisaalta lukkona ja esteenä, kun ei halua tehdä asioita, missä tietää, että se romuttuu (kuten läheiset ihmissuhteet..) ja toisaalta epämääräisenä motiivina jollekin asioille, mitä sitten tekee ja kuitenkin väsyy, kun kaikki ei olekaan vaan pelkästä rakkaudesta nousevaa.

Haluaisin kyllä päästä irti tarpeesta olla ihmisten silmissä hyvä. Ettei tällaisen tarpeen tarvitsisi vaikuttaa valintoihini vaan uskaltaisi olla sitä mitä on. Armahdettu syntinen. Ei muita parempi eikä huonompi.

Olen täälläkin vuosien varrella kirjoittanut tunteesta ja kokemuksesta, että on kuoren sisällä. Tuntuu, että Jumala on pikkuhiljaa jotakin tehnyt, eikä kokemus ole enää vahva. Mutta en sano, että se olisi myöskään täysin poistunut. Edelleen koen tarvetta suojautua enemmän tai vähemmän seurasta riippuen ja tällainen hyvän ihmisen kulissi osa sitä. Sen vangiksi en kuitenkaan haluaisi jäädä, vaan toivon, että Jumalan armon hautomakone toimii edelleen ja Hänen elämänsä saa tilaa kasvaa. Ja miksei Hän jaksaisi, kun kerran on täynnä armoa ja totuutta eikä muuta olekaan. Armoa ja totuutta, niitä tässä kovasti edelleenkin tarvitaan. Syvemmälle ja syvemmälle.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Shokkiuutinen

Viime maanantaina, 22.6., se tapahtui. Menin aamupäivästä tervehtimään kanoja ja päästämään niitä vapaaksi häkistään. Normaalisti kanat tulivat häkin ovelle askeleeni kuullessaan odottamaan astelemistaan päivän ajaksi laajempaan reviiriin. Tuona aamuna ovella ei ollut yksikään. Huhuilin kanoja ja menin häkkiin kurkistelemaan pensaiden alle jos jostain syystä olisivat piiloutuneet sinne. Ei ketään missään eikä mitään ääntä. Sisäkatoksen oven suulla oli oudosti muutama höyhen.

Menin sisään ja orsi- ja munintapesien puolella vastassa oli traaginen näky. Höyheniä pöllynneenä yltympäri ja maassa kolme kuollutta kanaa. Soittelin tukijoukkoja paikalle ja tutustuimme tarkemmin tilanteeseen. Kukkoa ja Kermaa ei löytynyt mistään. Häkin alle oli kaivettu kuoppa ja joitain Kerman höyheniä löytyi vähän kauempaa. Kukosta jäi vain muutama pyrstösulka.

Kettuun en ole osannut varautua. Niitä ei ole täällä näkynyt ja useampi kanakesä on jo takanapäin. Häkin reuna on ollut maantasalla, mutta kettua varten verkkoa pitäisi ilmeisesti olla vielä maankin alla, ettei kaivautuminen olisi mahdollista. Kanojen orsi oli myös sen verran matalalla, etteivät ole voineet paeta ylöspäin. Kaikki kanat menivät. Kukko ja Kerma ketun takeawayna, Riinissä oli pieni haava, Histaminissä ja Merissä ei näkynyt mitään ulkoisia jälkiä. Kenties ovat kuolleet kauhusta tai lyöneet itsensä säntäilessään.

On edelleenkin vähän surumielinen olo tästä. Vähän vaikea uskoa että tällaista oikeasti nyt sitten tapahtui. Hieno kukkoni päätyi ketun suuhun varmasti ensimmäisenä puolustaessaan laumaansa. Mutta kaikki ne on yllätetty orrelta nukkumasta, kun siellä ”orsihuoneessa” kaikki kuolleetkin olivat. Riini, Histamini ja Meri haudattiin pian löytymisensä jälkeen.

On haikea olo omasta puolestani, mutta myös 10-v tytön puolesta, jonka kanoja nämä olivat. Ja jonka lempikana Meri meni tässä mukana. Kanat ehtivät olla vain vajaa kolme viikkoa, kun kanakausi jo päättyi näin dramaattisella tavalla. Hyviä puolia oli kai se, ettei jäljelle jäänyt jotain henkitoreissaan olevaa raadeltua, joka olisi pitänyt vielä itse lopettaa. Olen myös ihan tyytyväinen että kettu vei kukon, koska sen näkeminen kuolleena olisi ollut minulle kovin ikävää.

Olen rukoillut kanoille varjelusta ja sitten kävi näin. Miksei Jumala varjellut kanoja? Näitäkin kysymyksiä on ollut. Mutta myös usko siihen että kaikella on tarkoituksensa eikä mikään tapahdu Jumalan sallimatta. Olen pelännyt, että kanoille tapahtuu jotain - että vaikka haukka nappaa jonkun yhden, kun ovat ulkoilemassa. Vaikka pahin mahdollinen nyt tapahtui, ei se sitten kuitenkaan ollut niin kamalaa. Surussa on jotain siunattua eikä itsesyytös ole juurikaan tullut vieraaksi. Vaikka häkeistä onkin vielä oppimista.

Toisaalta surullista ja toisaalta ne olivat vain kanoja. Vaikka kukko olikin pari kertaa sylissäni, mikään kana ei myöskään ollut semmoinen samanlainen lemmikkikana itselle kuin toissavuoden Kanatuinen.

Suru on hyvää ja rauhoittavaa. Surullinen voi saada lohdutuksen. Ja kuitenkaan en ole tätä menetystä itkenyt, niin iso se ei ole ollut. Tuntuu tyhmältäkin verrata viiden lainakanan menetystä Jobin todellisiin omaisuuden ja lapsien menetyksiin, mutta kaiketi hänen asennetta voi opetella pienissäkin asioissa: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) ja ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan myös pahaa?” (Job. 2:10)

Turmapäivän iltana sain uudenlaisen ajatuksen seuraavista kana-askelista ja innostuin kyllä oikein kovasti. Niin paljon että surumielisyys kääntyi aivan kokonaan pois, kun olin hetken aivan lentoon lähdössä tästä uudesta ajatuksesta.  Ajatus on kuitenkin sellainen, että sitäkään en pysty yksin toteuttamaan ja on muiden päätäntävallassa toteutuuko juttu. Eli asia on Jumalan kädessä ja luotan, että Hän avaa muidenkin mielen, jos on Hänen tarkoituksensa ja aikataulunsa, että tämä kuvio toteutuu. Ja jos ei, niin oikein hyvä niinkin. Nähtäväksi siis jää, oliko kanakausi nro 5 tässä, vai vieläkö se jatkuu jonkinlaisin kääntein. Ensi viikolla pitäisi selvitä saako ajatus vihreää vai punaista valoa.

Muuten on ollut hyviä päiviä. Vaikka kasvit pelloilla eivät tykkää helteistä ja sato on jo osumansa saanut kuivuudesta, itse on kuitenkin helteistä nauttinut. Kesävieraslampaat tulivat reilu viikko sitten ja niitä on käyty siskonlasten kanssa rapsuttelemassa. Jokiuintia on harrastettu monta kertaa päivässä ja meressäkin olen ollut pari kertaa jo. Trooppinen lämpö tuntuu mukavalta, vaikka viilennystä ja sadettakin jo kaivattaisiin. Olen kiitollinen, ettei tarvitse olla kerrostalon 30 asteessa, mökissä ollaan vasta 26 asteen sisälämpötilassa. Ja jokapäiväinen skyperaamattupiiri jatkuu edelleen, mikä on suorastaan ihmeellistä.

Tällaisissa tunnelmissa siis näin alkavaan viikonloppuun tällä kertaa. Siunauksin!

”Herra siunatkoon sinua Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.”(Ps. 134:3)

Kanakausi nro 5

Kukkokiekuu! Kekki Kakkonen on täällä. Sama hieno kukko kuin kaksi vuotta sitten. Kanoja on 4, joista yksi, Kerma, on tuttu kahden vuoden takaa. Uusia tuttavuuksia ovat sitten Riini, Histamini ja Merikotka-Sofia (tuttavallisemmin Meri).

                                      (Kekki Kakkonen, Histamini, Riini, Meri, Kerma)

Oikein kivaa taas kanastella. Lauma on ollut täällä jo 10 vuorokautta. Tällä kertaa häkki on ollut pitävä, harakoita ei ole päässyt munarosvoiksi ja alku on ollut muutenkin rauhallinen parin vuoden takaiseen verrattuna. Parina päivänä olen päästänyt munijat jo suurempaa vapauteen astelemaan pitkin pihaa. Tuntuu aivan kuin jollain olisi kananmuistissaan tietoa siitä että paikka on entuudestaan tuttu, kun käppäilyä on harrastettu heti alkuunsa hyvin laajalla reviirillä.

Tämän vuoden laumasta sylikanaksi olen saanut yllättäen itsensä kukon. Kyllä sekin pakoon yrittää kun tajuaa kiinniottoaikeet, mutta sen jälkeen kun päätyy syliin, pysyy se siinä käsittämättömän tyytyväisenä eikä yhtään pyristele pois. Olen istuskellut keinussa kukko sylissä ja se vain nauttii silityksestä silmän kiinni ja näyttää nukahtavan turvallisessa olossa. Pari vuotta sitten taisin pitää kukkoa sylissä vain muutaman kerran ja silloin se oli kovasti jännittyneen oloinen. Jotakin on tapahtunut kukon sisäisessä maailmassa parissa vuodessa. Kanojen omistajan 10 v tyttö on tainnut pitää Kekki Kakkosta sylissä useammankin kerran tässä välissä, kun siitä on tullut niin ihmisläheinen.

Kanakausi nro 5 on alkanut. Byrokratian suhteen toivoisin olevani vielä kanakausissa 2008-2010, koska niin paljon on muuttunut tuosta ajasta. Silloin oli vaikeaa löytää tietoa kotikananpidosta mistään ja nyt pelkästään Ruokaviraston sivuilta löytyy oma muistilista kesäkanojen pitäjille. Täynnä ohjeita mm. siitä kuinka munia ei saa edes antaa tutuille ilman salmonellavalvontaa ja kuinka lihaa sisältäviä ruuantähteitä ei saa antaa kanoille. Lisäksi tietysti pitopaikka pitää rekisteröidä kuntaan. Katsotaan kuinka näiden ohjeiden kanssa selvitään. Ilmeisesti matojen ja koppakuoriaisten kaivaminen ja syöminen on kanoille edelleen sallittua vaikka lihamakaronilaatikko ei ole..? Tätä logiikkaa alkaa olla jo vähän vaikea ymmärtää näin maalaisjärjellä, mutta kai siellä joku pointti sitten on. Eläintautien leviämisen riskistä tässä asiassa puhutaan.

Itse olen asustellut jo kaksi viikkoa mökissä ja tavallaan kotiutunut tänne. Kesäkuun alku on ollut niin lämmin ja kaunis. On ollut ihanaa aloittaa päiviä lenkkeilyillä ja ulkoaamiaisilla maalaismaisemassa. Päivissä on omat raskaat elementtinsä, mutta sitten on paljon hienojakin asioita, joten tasapaino on säilynyt. Välillä masentaa ja välillä on taas suuri kiitollisuus. Vihreyden ja vehreyden keskellä on ainakin hyvä olla.

Kohta 3 kuukautta jatkunut joka-aamuinen Raamattu- ja rukouspiiri on ollut hyvä lisä päiviin. On hyvin mielenkiintoista nähdä tuleeko Jumala vielä avaamaan jotakin oikeasti uutta sen kautta vai onko se vain yksi ohimenevä vaihe korona-ajan keskellä. Oli niin tai näin, olen siitä piiristä kiitollinen. Omassa arjessa alkoi myös taas ihan livenä kokoontuva Raamattupiiri, mikä edelleen muistuttaa siitä kiitollisuudesta, että koronasta päästiin ainakin toistaiseksi niin vähällä Suomessa. Viimeksi kertomani taloyhtiön tilanne jatkuu entisellään, eli olen edelleen pj ja rukoilen Jumalalta viisautta ja sydäntä hoitaa hommaa tarvittavan ajan.

Tästä tuli nyt tämmöinen kana-ajan aloituspäivitys ja on vaikea saada nyt kirjoitettua mitään muuta. Mielessä pyörii milloin mikäkin asia ja on vain hyvä päivittäin saada opetella luottamaan Jumalaan kaikissa asioissa ilman omia yrityksiä.

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Sananl. 3:5-6)

”Vie minun sieluni ulos vankeudesta kiittämään sinun nimeäsi. Vanhurskaat kokoontuvat ympärilleni, kun sinä teet minulle hyvin.” (Ps. 142:8)

Maallemuutto

Aivan superhyperihanan kaunis helluntaipäivä. Täällä mökillä ja luonnon helmassa. Eilen keräilin tarvittavia tavaroita ja tein muuttoni kerrostalosta maalle. Tuntuu oikein hyvältä olla taas täällä pitkästä aikaa. Nautin kovasti siitä että saa ovesta astua suoraan ruohikolle ja omaan pihaan. Vaikka kerrostaloni on rauhallinen, täällä äänimaailma on vielä jotakin syvempää rauhaa. Kerrostaloasunnossani lämpötila nousee myös helposti muutaman lämpimän päivän jälkeen 27-28 asteeseen ja helteellä 29:ään. Jotenkin tuntuu kivalta tämä mökin viileämpi ilmakin silloin. Ja hyvin kiitollinen olen siitä, että keväällä saatiin tehtyä se homekorjaus. Ilman muutaman päivän vuokralaisasujaa ei olisi sitä ongelmaa lähdetty kunnolla etsimään. Aikaisempina kesinä ikkunoissa kulkeneita tupajumeja ei enää näy ja sisäilman pitäisi olla paljon parempi. Vaikka siis itse henkilökohtaisesti en ole aiemminkaan huomannut mitään.

Kesäkuun alku tuo mukanaan jotakin ”paluuta normaaliin”. Raamattupiiri alkaa taas kokoontua ja ensi viikolla on myös keväältä lykkääntynyt taloyhtiön yhtiökokous. Kokoontumiset lisääntyvät. Toisaalta se on hienoa ja toisaalta tuo mukanaan taas oman stressinsä. Minulle ei ole ollut minkäänlainen ongelma, ettei ole ollut mitään kokoontumisia viimeisen 2,5 kk:n aikana. (Tai no, tekninen lautakunta on kyllä ollut.) Introvertti ei massatapahtumia näytä kaipaavaan. On joitain ihmisiä, keitä olisi ollut mukava nähdä ja ei ole nähnyt (terkkuja mm. mökin entisille asukkaille J), mutta semmoista että monta ihmistä (esim yli 5) kokoontuu, niin en ole kaivannut. On ollut ihmeellisen kivaa, kun ei ole pitkään aikaan tarvinnut jännittää sosiaalisia tilanteita, olla vaivaantunut kun ei ole mitään sanottavaa ja sivustaseuraajana kuunnella toisten jutteluita. Minua tuskin haittaisi, vaikka yli 10 hengen tilaisuuksien kieltäminen jäisi pysyväksi tilaksi. Mutta joo, on se hienoa, että tautitilanne on Suomessa niin hyvä, että rajoituksia voidaan purkaa. Kyllä siitä on kiitollinen olo. Samalla on oppinut jotain itsestään. Ei se ole niin vaarallista vaikka isommissa porukoissa olisikin öönä aapisen laidassa. Suurimmaksi osaksi elämä on kuitenkin jotain muuta kuin niitä isoja tilaisuuksia. Välillä voi käydä olemassa öö jossakin ja sitten saa taas olla itsekseen tai pienemmissä yhteyksissä.

10 viikon ajan ollaan joka päivä skypessä kokoonnuttu lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Tämä yhteys taitaa jatkua vielä jonkun aikaa. Yksi syy on, että osallistujista noin puolet on ruotsinsuomalaisia ja Ruotsin virustilanne on paljon huonompi kuin täällä. Siinä on hyvä syy jatkaa piiriä, vaikka täällä voitaisiinkin kokoontua jo normaalisti.

Tänään tässä aamupiirissä luettiin mm. 1. Samuelin kirjan 17 luku, jossa Daavid kohtaa valtavankokoisen filistealaisen kaksintaistelija Goljatin. Ennen taistelua nuorelle Daavidille puettiin kuningas Saulin varusteet: haarniska, kypärä ja miekka, mutta Saulin sota-asusteissa Daavid ei kyennyt edes kävelemään, koska ei ollut tottunut sellaisiin. Vihollista vastaan Daavid lähti sitten oman linkonsa, sauvansa ja paimenlaukkunsa kanssa. Jumalan avulla tuli suuri voitto ilman ihmistekoisia sotavarusteita. Teksti sopii hyvin helluntaihin, kun saadaan uskoa että voitot tulevat Jumalan Pyhän Hengen voimasta ja Sanan vaikutuksesta, ei omilla avuilla ja varsinkaan toisten toimintaa matkien eli Saulin varusteisiin pukeutuen.

Ensi viikolla on tosiaan tulossa tilanteita, missä helposti tekisi mieli yrittää peittää omaa heikkoutta jollakin ulkoiselle vahvuudella. Sillä kuorella, mihin niin helposti ja suorastaan automaattisesti sujahtaa. Koen tämän koronarajoitusajan olleet jotakin sellaista aikaa, että on ehkä vähän saanut kuoriutua jostakin. Olla turvassa omissa oloissa. Ei haluaisi mennä jälleen ”raadeltavaksi” ja taistelujen tuoksintaan. Daavidin tilanne muistuttaa kuitenkin siitä, että voitot kuitenkin tulevat kun menee omana itsenään ja luottaen Jumalan suojelukseen.

Olen ollut kerrostalossa taloyhtiön puheenjohtaja nyt 7 vuotta. Viimeisen vuoden aikana on ilmaantunut ihmissuhdehaasteita ja mietin, voisiko aikani tätä tehtävää olla nyt täynnä. Odotukset puheenjohtajaa ja taloyhtiön toimintaa kohtaan ovat lisääntyneet kovasti eikä minulla ole energiaa millekään ”uudelle tasolle”. Toivon ja rukoilen, että voisin päästä pois hallituksesta, jos nykyinen toimintataso ei riitä. Taloyhtiö on kuitenkin niin pieni, ettei ole itsestään selvää, että tarpeeksi monta löytyy hallitukseen ilman minua, kun suuri osa kieltäytyy ikäänsä vedoten. Nähtäväksi jää, mitä ensi viikon yhtiökokouksessa tapahtuu. Toivon kuitenkin, että sinnekin saisin mennä omana heikkona itsenäni eikä tarvitsisi yrittää olla joku muu.

Kerrostalo ja sen asiat ovat nyt ainakin poissa silmistä, vaikkei ihan kokonaan pois mielestä. Nyt viltti nurmikolle ja voikukkien keskelle lekottelemaan. Täällä maalla ei kukaan näe niistäkään vaivaa..

”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat. Eivät ne tee työtä eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.” (Matt. 6:28-29)

Kylvön jälkeinen masennus

Vähän ehkä hassu olo, ajantaju on sekaisin. Kylvöt tulivat valmiiksi meillä ennätysaikaisin, jo 6.5. En ehtinyt edes stressata, kun ne olivat jo ohi. Koivu on vasta pienellä hiirenkorvalla, sää melko viileää ja koululaiset menivät pari päivää sitten kouluun 8 viikon etäopetuksen jälkeen. Lumettoman talven jälkeen tuntuu, että kevättä on ollut ilmassa jo todella kauan ja silti kesääkään ei nyt jostain syystä osaa odottaa samalla lailla kuin ennen. Ehkä siksi, ettei kesäksi ole toistaiseksi tiedossa yhtään mitään. Tosin ei siinäkään mitään uutta minulle ole ja on se silti aina päivä kerrallaan tullut.

Tänä vuonna oli ehkä vähän sellainen kylvöjen jälkeinen masennus. Oikeastaan koko korona-ajan olen kuitenkin jotenkin odottanut ja valmistellut pikku hiljaa kylvöihin liittyviä asioita. Vaikkei niin superaktiivisesti, niin silti se on ollut sellainen konkreettinen asia mitä on odottanut. Sitten se oli ja meni ja nyt on sitten vähän että mitäs nyt? Koronauutisetkaan eivät enää täytä samalla lailla mieltä kuin epidemian alussa ja ajatusmaailma jotenkin palaa ”normaaliin”. Ja se normaali on sitten kumppaninkaipuuta ja muuta perusvellontaa, mikä on vähän raskasta ja rasittavaa. Sama yksinäisyyslevy alkaa niin helposti pyöriä, kun en ole muuta ajateltavaa. Kunnon koronapläjäys antoi hetkeksi muuta mietittävää, mutta kyllä nyt taas alkaa olla hyvin perussettiä ja pientä melankoliaa mieli täynnä. Itse olen myös elänyt paikkakunnalla, jossa diagnosoituja koronatartuntoja on tähän mennessä ollut 0-4 eli ”ei mitään”. Läheisessä isommassa naapurikaupungissa tapauksia on 18. On hyvin kiitollinen olo, että näin vähällä on omalla alueella päästy tähän mennessä. Oman tuttavapiirin ainoa koronan sairastanut asuu Italiassa. Epidemian alussa maalatut ja muualla kovasti toteutuneetkin uhkakuvat ylipursuavista sairaaloista ja kesken loppuvista tehohoitopaikoista jäivät Suomessa tältä keväältä toteutumatta, kiitos Herralle siitä. Ja nyt siis on mieli jo kääntynyt vähän muunlaisiin asioihin.

Oma uupuminen aikanaan palkkatyössä teki sen, että olen ollut hyvin varovainen mihinkään uusiin sidonnaisuuksiin lähtemisessä. Hyvin vähäiset voimavarani tulivat niin tutuiksi. Kovin montaa vapaaehtoisjuttua ei siis ole kertynytkään, mutta nyt kun ne muutamat pienetkin jutut ovat olleet tauolla, huomaan, ettei ole valtavaa intoa niihinkään palaamisesta. Tämä tuntuu vähän surulliselta, kun ei tosiaan haluaisi pakottaa itseään mihinkään. Näissä asioissa odotan Jumalan järjestelyjä. Ennen koronaa en ollut kokenut niitä juurikaan raskaina tai ehkä vain vähän, mutta nyt tauon aikana juuri negatiiviset puolet ovat nousseet enemmän mieleen vaikka positiivisiakin on paljon ollut. Olen vähän ihmeissäni näiden asioiden suhteen ja tuntuu oudolta, että jotkut asiat pitäisi tauon jälkeen aloittaa vanhalta pohjalta aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toki on mahdollista, että Jumala antaa niihin uuden voiman sitten kun aika on.

Ensimmäinen kesäkuuta rajoitukset loppuvat. Silloin saa taas tepastella vapaana. Kanat nimittäin. Kanoille tällainen karanteeniaika on hyvin tuttua. Kanat ovat lintuinfluenssan pelon takia karanteenissa joka vuosi 1.3.—31.5. eli ne eivät saa kuljeskella pihoissa vapaana, vaan niiden on oltava ainakin häkissä, jonka verkon silmäkoko saa olla enintään 2,5 cm. Meillä ei näin tiheäverkkoista häkkiä ole ollut, joten kesäkana-asiat ovat voineet alkaa aikaisintaan 1.6. Veikkaan että aina moni harrastekananpitäjä rikkoo näitä määräyksiä, koska ihanat kevätpäivät vain houkuttelevat niin paljon päästämään kuopsuttajat vapaaksi jo aikaisemmin. Ja ehkä joku on autuaan tietämätön koko maa- ja metsätalousministeriön asetuksesta. Lintuinfluenssatapauksia ei myöskään ole juuri minään keväänä havaittu ja poliiseillakin taitaa olla parempaa tekemistä kuin kiertää etsimässä keväällä vapaasti kuopsuttavia kanoja. Mutta tällainenkin asetus on annettu ja Raamatussakin kehotetaan olemaan esivallalle alamainen, niin ei sitten haaveilla kuopsuttajista ennen kesäkuun alkua.

Eli onhan minulla sitten jotain kesäsuunnitelmia. Kotkot ja määmää. Viime vuonna kanat jäivät tulematta, kun niiden jalkavaivat alkoivat. Katsotaan miten tämä vuosi menee. Kesävieraslampaista on alustavasti sovittu, mutta niidenkin tuloon menee vielä ainakin noin kuukausi.

Tyhjä olo on ollut ennenkin. Se ei ole vaarallista, vaan sitten kuitenkin ihan hyvä. Tyhjä voi täyttyä. Jumala voi luoda tyhjästä. Jotain puhdistusta ja uudistuksia niin kovasti kaipaa. Kuitenkaan niihin ei ollenkaan pysty itse. Vain Jumalan Henki pääsee sydämen syvyyksiin. En oikein osaa muuta kuin odottaa.

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta.” (Ps. 42:6)

TOUKOkuu

Kylvöaika on alkanut. Tänä vuonna 29.4., mikä on aikaisinta meillä koskaan. (Viime vuonna alkoi 30.4., ettei nyt niin radikaalisti aikaisemmin.) Aikainen aloitus tuntuu hyvältä ja sopii minulle. Ei ehdi stressata niin paljon, kun homma onkin sitten yhtäkkiä jo hyvässä vauhdissa. Korona-aika on tuonut tähänkin oman lisänsä, mikä itse asiassa helpottaa kovasti siinä mitä yleensä olen stressannut. Nyt on helpompi olla vain kiitollinen siitä, että ylipäänsä jotain tapahtuu eikä sitten niin paljon ahdistua ”tyylipisteistä” tai niiden puutteesta.

Maatalousalojen toimijat lähettelivät aiemmin viestejä kuinka tiloilla pitää varautua siihen, että moni olisi kylvöaikana sairaana. Viranomaisetkin ennustelivat aikanaan epidemian huippua toukokuulle, ja silloin tosiaan jännitti ajatus, jos ”kaikki” ovatkin sairaana juuri kylvöaikaan. Tämän ajankohdan suhteen tilanne näyttää nyt paljon paremmalta. Omista melko pienistä kylvöistä kolmasosa on jo tehty ja kaikki toimijat ovat olleet ainakin koronan suhteen terveitä. Muut perinteiset kylvöaikasählingit ja -ahdistukset tuntuvat sitten pienemmiltä tässä kontektissa. 73-vuotias kylvöajaksi töihin tullut työntekijämme viettää lounastuntinsa mökissä omissa oloissaan ja siinä ne suurimmat muutokset edellisiin vuosiin taitaa ollakin. 84-vuotias isäni oli jossain vaiheessa sitä mieltä, että hän ei taida enää jaksaa pellolle mennä. Joku virtapiikki on kuitenkin taas iskenyt ja traktorissa hänet on kuitenkin nähty. Itse olen traktoria ajanut toistaiseksi vain 100 metriä eli hyvin menee.

On siis kiitollinen olo omasta ja ylipäätään maanviljelijöiden puolesta, että kevään viljelytyöt sujuvat ilman jotain kauheaa tautiaaltoa tähän aikaan. Oma näköalani maatalouteen on ollut vilja- ja kotieläintilapainotteinen enkä taida tuntea henkilökohtaisesti ketään, jolla olisi ulkomaista kausityövoimaa työntekijöinä ja nyt ongelma sen puutteen takia. Vilja- ja kotieläintilat kun toimivat yleensä oman perheen voimin tai hyvin pienellä palkatulla väellä. Itsellekin on ollut nyt uutisia seuratessa yllätys, että puutarhapuolella kausityövoimaa ulkomailta on tullut aiemmin niinkin paljon kuin 16000 henkeä.

Taloudelliset myllerrykset ovat valtaisia, enkä kuvittele, ettei vaikutuksia maatalouteenkin tulisi jossain vaiheessa esimerkiksi EU-tukien muutosten myötä. Muutospaineet ovat olleet isot niihin jo tätä ennenkin, saatikka nyt, kun valtiot velkaantuvat hurjasti entisestään. Mutta päivä kerrallaan otetaan vastaan mitä tulee ja nähtäväksi jää, millaiseen aikaan olemme matkaamassa. Maan kanssa toimimisessa on kuitenkin aina jonkun ”ikiaikaisen” äärellä. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22) Siemenen itäminen ja kasvaminen on jokavuotinen ihme, jota jokainen sormensa tai kylvökoneensa multaan laittava saa ihmetellä. Siinä hetkeksi maailman muutokset unohtuvat, kun siemen itää samoin kuin tuhansia vuosia aikaisemmin. ”Iisak kylvi siinä maassa” (1. Moos 26:12) eli samat puuhat 4000 vuotta sitten. Siemeniä ei voi kukaan missään tehtaassa tuottaa, vaan aina ollaan Jumalan luomien geenien varassa, jotka jalostuksella ovat saaneetkin muodoikseen erilaisia lajikkeita. Iisakin kylvösiemen elää leivissämme edelleen.

Raamattua parjataan vanhentuneeksi, mutta sen on kaikkea muuta. Se on kestävää ja yhtä tuoretta ravintoa tänään ihmiselle, kuin olivat Iisakin vastapaistetut leivät 4000 vuotta sitten. En ole tainnut koskaan kuulla kenenkään sanovan syömistä vanhanaikaiseksi asiaksi, vaikka sitä samaa on harrastettu jo tuhansia vuosia. Jumalan Sanan ikiaikainen tuoreus on samanlaista ja yhtä välttämätöntä Elämälle Jumalan yhteydessä.

Siunattuja kevätpäiviä!

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.””(Jer. 6:16)

Vähemmän ikiaikaista rakeistettua kanankakkaa.

Omavaraisuusaste?

Kirjoitus alkaa hengityssuojain naamalla. Terveisiä mökiltä, pitkästä aikaa taas kirjoitus täältä. Kuluneeseen viikkoon liittyy hyviä hetkiä ja sitten näitä korona-ahdistuksia. Jumala tekee syväkaivauksia nyt tämän koronan kautta tai sen keskellä.

Minulla on naamari, koska välillä pelkään niin kovasti että tartutan tautia muihin. (Ja täällä on nyt samaan aikaan toinenkin henkilö.) Kuluneella viikolla minulla on aina välillä ollut jotain ihan pieniä oireita, välillä pikkuisen kurkkukarheutta, hetken pienenpieni nuha, pikkuriikkisen päänsärkyä  joskus ja yhtenä yönä outo hikoilukohtaus. Oma olo on ihan hyvä, mutta esille nousee kovasti pelko, että jos tämä olisikin koronaa ja tartuttaisin muita. Eniten pelkään 84 v vanhempieni takia, mutta en kyllä ketään muutakaan haluaisi tartuttaa.

Pelkään, pelkään, pelkään. Toisaalta on rauha ja luottamus, toisaalta pelon vyöryt. Olen pelännyt vanhempieni kuolemaa ihan muutenkin ja ennenkin. Tämä korona ei sitä saanut aikaan, vaan alleviivaa jotakin, mikä on ollut olemassa kauan. Ja virus tuo tullessaan sen ajatuksen mahdollisuuden, että jonkun toisen ihmisen tartuttava vaikutus voisi olla vaikuttamassa siihen, koska viimeinen päivä on. Tämä on itselle kaikkein ahdistavinta. Että jos se joku olisin vielä MINÄ.

Katselin dokumenttisarjan ”Omavaraiset” ja jälkeenpäin jäin miettimään tuota sanaa. En haluaisi olla omavarainen vaan Jumala-varainen. Jotenkin tämä vanhempieni menettämisenkin pelko liittyy tuohon ”omavaraisuuteen”. Että jossain kohtaa elämä ei ole täysin Jumalan varassa, kun tällaista pelkää. Toisaalta muutoksia ja toisaalta sitä että itse olisi syyllinen. Aivan kuin Jumala olisi tällä kohtaa pienenpieni ja itse voisin vaikuttaa siihen koska joku otetaan ajasta ikuisuuteen. Aivan kuin sitä ei olisi Jumalan kirjoihin kirjoitettu, vaikka Raamatussakin sanotaan ”Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi.” (Job. 14:5) ja ”Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16).

Niin, olen mökillä. Arkeologisten kaivausten huoneeseen on valmistunut juuri uusi lattia. Sitä jo oikeastaan ehti tottua siihen kuoppaan, että uusi lattia ja paikallaan olevat huonekalut hätkähdyttävät nyt melkein yhtä paljon kuin kuoppa aikanaan. Lopputulos on nätti, vaikka olen ehtinyt olla itsesyytöksissä myös pintamateriaalin suhteen. Olin ajatellut että olisi hyvä, jos pintamateriaali olisi jotakin, mikä tuntuisi jalkoihin lämpimältä. Valintatilanteessa en kuitenkaan ollenkaan jaksanut perehtyä eri materiaalivaihtoehtoihin ja otin vain ensimmäisestä liikkeestä ulkonäön perusteella materiaalin ja luulin, että se olisi jotenkin vanhaa laminaattia lämpimämpi. Oikeasti en yhtään edes tiennyt mitä vinyylilaminaatti ollenkaan on ja sitten olinkin pettynyt kun selvisi että se olikin ”kylmää muovia”. Oma valinnan osuuteni meinaa hukuttaa alleen kaiken sen kiitollisuuden mitä muuten koen koko projektista. Että kaikki vanha on mennyt ja uusi sijaan tullut. Aika näyttää onko talo nyt terve ja kuka täällä tulee asumaan ja olemaan.

              

                                 Uusi lattia.

Tämä kirjoitus on ehkä vähän kaoottinen, mutta niin on mielenikin. Vaikka pelkokertoimia on käsitelty ennenkin, näyttää niitä edelleen löytyvän. Ja toisaalta sekin tuntuu hyvältä. Että saa olla pieni ja pelätä. Saa sanoa ääneen että pelkää, eikä tarvitse esittää muuta. Muutenkin rukoukseni on, että saisi vapautua vääristä velvollisuuksista ja oikeasti matkata Jeesuksen kanssa johonkin uuteen, missä Hän on perustana ja Kalliona. Ettei tarvitse rakentaa mitään omaan varaan, vaan oikeasti Kristus-kalliolle. Mutta se on työtä, minkä vai Jumalan Pyhä Henki voi itse kussakin tehdä. Kunpa ei yrittäisi kiirehtiä Jumalan työtä itsessä eikä toisissa, vaan opetella vain uskossa lepäämään Hänen varassaan kaikessa rauhassa. Mahdollisten muutostenkin keskellä.

”Niin kuin kotka houkuttelee pesuettaan lentoon ja liitelee poikastensa suojana, levittää siipensä, ottaa poikasensa ja kantaa niitä siivillään, niin Herrakin johdatti kansaansa, hän yksin; hänen kanssaan ei ollut vierasta jumalaa. (5. Moos. 32:11-12)

Tuntemattomilla vesillä

Hyvää pääsiäistä! Ihana elää pääsiäistä näiden covid-aikojen keskellä ja ajatella Herramme ylösnousemuksen voimaa, joka on niin paljon kuolemaa suurempi. Vaikka nyt eletään kuolonuutisvyöryissä, on niin levollista tietää, että Jeesus on voittanut kuoleman. Tämä ajallinen on aina ajallista ja ikuisuus Jeesuksen kanssa kirkkautta rajan takana. Mieli pysyy hyvänä, kun saa laittaa toivonsa Jeesuksen paluuseen tai ylipäänsä iankaikkiseen elämään.

Tätä aikaa voi ajatella hyvin monella lailla ja monesta näkökulmasta. Yksi näkökulma itsellä on eräänlainen herätyskellon soitto. Herää valvomaan. Melkein kaikki meistä on irrotettu edes jostakin kuviosta. Edes joku rutiini ei ole samanlainen kuin ennen. On mahdollista tehdä valintoja jatkon suhteen. Mihin oikeasti haluan käyttää aikaani? Jos Jeesus tulisi tänään takaisin, olisinko sydämessäni valmis ja äärimmäisen iloinen vai harmittelisinko jotakin?  Tämä korona-aalto yllätti aivan kaikki. Kuitenkin ne, jotka rakastavat ensisijaisesti Jeesuksen kanssa rukouksessa ja Sanan äärellä vietettyä aikaa eivät menetä juuri mitään, koska rukous ja Raamattu toimivat aina ja kaikissa olosuhteissa.

”Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee.” (Ef. 5:14) Tämä herätys ja erikoinen aika on ihmeellistä Jumalan armoa uskoville. On niin kaunista, että Hän tällä lailla antaa pysäytyksen monien normaaliin kuvioon ja mahdollisuutta ja sijaa uusille valinnoille. Sydämen tasolla. Olen huolissani uskovista, jotka täyttävät tulleen tyhjyyden vain viihteellä ja uusilla kotoiluharrastuksilla ilman pysähtymistä Sanan äärelle. Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, että tällainen aika on kehotus pysähtymiseen ja suunnan tarkistamiseen loppuelämää varten. Jos kartta, kompassi, navigaattori ja määränpää on hukassa, ota Raamattu rukoilleen päivittäiseen käyttöön, niin kyllä Jeesustie sieltä sitten pikkuhiljaa kirkastuu joka päivälle.

Itsellä on ollut sellainenkin olo, että aivan kuin olisi mukana Nooan arkissa matkalla jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Ettei ole enää paluuta siihen samaan kuin mistä lähdettiin Suomessa kuukausi sitten liikenteeseen. Nyt matkataan tuntemattomilla vesillä ja nähtäväksi jää, millaiseen Suomeen saavutaan, kun tämä aalto on mennyt ohi. Epävarmuus on kriisin pahinta ja parasta antia. Kukaan ei tiedä kauanko tämä kestää, monia juttuja ei voi suunnitella, ei voi tietää tuleeko tauti vaikuttamaan vielä itseen tai lähipiiriin, mitkä ovat talousvaikutukset pitkällä tähtäimellä jne. Maallisista murheista irrottaminen ja niiden antaminen Jeesukselle on kuitenkin niin hienoa. Elämän ruorin antaminen Hänen käsiinsä ja luotto siihen, että suunta on hyvä. Kontrollista luopuminen voi olla hyvin vaikeaa, mutta lopulta myös hyvin helpottavaa.

On ihana ollut myös nähdä miten Jumala voi kääntää asiat ylösalaisin ja kaikki näyttääkin aivan erilaiselta näin toisinpäin katsottuna. Siitä mikä ennen oli köyhyyttä, tulikin nyt rikkautta. Mikä ennen oli raskas taakka, onkin nyt kevyt. Mikä ennen oli raskas velvollisuus, onkin nyt siunaus. Mikä näytti mitättömältä, onkin nyt arvokasta. Monet kestovalitukset ovat tauonneet, sillä ne liittyivät vanhaan aikaan. Sittenkin kaikessa hiljaisuudessa Jumala oli jo valmistanut uuteen.

”Niin kuin oli Nooan päivinä, niin on oleva myös Ihmisen Pojan tullessa. Niinä päivinä ennen vedenpaisumusta ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. He eivät aavistaneet mitään, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki mukanaan. Näin on myös silloin, kun Ihmisen Poika tulee.” (Matt. 24:37-39)

Vuoden kirja

Olen kertonut täällä aiemmin, että olen ollut mukana kirjaprojektissa. Kirja valmistui joulukuussa 2019, ja on ollut siitä saakka ostettavissa.

Kirja on nimeltään Vuoden kirja ja idean takana on italialainen Danilo Valla. Kyseessä on kalenterikirja eli siinä on sivu vuoden jokaiselle päivälle. Opus on hyvä mahdollisuus aloittaa lukea Raamattu läpi vuodessa ja joka päivälle on merkitty päivittäiset lukukohdat. Sivuilla on myös muita hartaus- ja opetustekstejä, rukousaiheita ja tyhjää tilaa muistiinpanoille.

Suosittelen lämpimästi jokapäiväistä Raamatunlukua (tai kuuntelua) ja tämän kirjan lukuohjelma on yksi mahdollisuus sen toteuttamiseen. Lukuohjelmaan voi hypätä mukaan koska vain.

Tässä linkki sivulle, mistä kirjan voi hankkia. Sivulla oleva sähköposti ei ole minun enkä itse ole kirjan toimittaja, vaan olen ollut "yleisnaisjantusen" roolissa.


https://vuodenkirja.com/2020/01/22/tilaa-vuoden-kirja/

Järkkymätöntä

””Vielä kerran minä järisytän maan, enkä vain sitä vaan taivaankin.” Tuo ”vielä kerran” osoittaa, että ne, jotka järkkyvät, tulevat muuttumaan, koska ne ovat luotuja, jotta pysyisivät ne, jotka eivät järky.” (Hepr. 12:26-27)

Olemme saaneet astua ihmeelliseen aikaan. Useamman kerran olen nyt kuullut uskovienkin sanoneen kokeneensa päässeensä pois oravanpyörästä. Vanhat kaavat eivät toimi. Irrotetaan ja puhdistetaan. On aikaa miettiä ja tehdä parannusta, olla Herran edessä ja hiljentyä ja kysyä uutta suuntaan. Toki kaikkia tämä ei koske, kun joillakin työt ovat lisääntyneet. Mutta kuitenkin olemme erilaisessa ajassa ja uskovalle tämä on hienoa aikaa. Suuri mahdollisuus tulla lähemmäksi Herraa ja tulla kuulemaan Hänen paimenääntään Sanan kautta. Tulla ja rakentaa elämä sille kalliolle, joka ei järky.

Uudenmaan maankunta on eristetty nyt muusta Suomesta viruksen leviämisen hidastamiseksi. Kuun alussa ei olisi mitenkään voinut uskoa, että tällainen tilanne voisi loppukuusta olla päällä. Täällä omassa maakunnassa sairastapauksia on vielä melko vähän. Yksi haaste on tässäkin tilanteessa elää todeksi ”Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa.” (Matt. 6:34) Tässä tilanteessa niin helposti miettii millaista on kenties kuukauden tai parin päästä, kesällä tai syksyllä. Toisaalta murehtii tulevaa tai ehkä väärällä lailla odottaa jotakin ”paluuta vanhaan”, vaikkei sitä välttämättä ollenkaan tule. Tänään on hyvä näin, ja Jumala antaa voiman sitten seuraavaan päivään. Muttei etukäteen. ”Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös sinun voimasi.” (5. Moos. 33:25)

Oma elämä on tosiaan ollut niin hiljaista jo valmiiksi, että toistaiseksi en ole kokenut mitään sanottavia mullistuksia. Viikottainen raamattupiiri on peruttu ja tapana oli käydä myös joka toinen viikko pidetyissä ehtoollistilaisuuksissa. Taloyhtiön keväinen yhtiökokous on lykätty hamaan tulevaisuuteen. Ja siinä ne tähän mennessä olleet mullistukset sitten olivatkin. Juu, eli ei mitään. Ystäväni aloittivan skypessä kokoontuvat joka-aamuisen raamattu- ja rukouspiirin. Ja kun se tuli mukaan kuvioon, tuntuu, että elämässä on enemmän tapahtumaa kuin aikaisemmin. Maatilalla kuviot pyörivät suht samalla tavalla kuin ennenkin pienin – toki jotain muutoksia on, mutta tekemiset sinänsä pysyvät.

Itselleni suurimpia haasteita on ollut olla menemättä uutisvirran vietävänä. Kaikenlaiset koronauutiset ja ilmiöt täyttävät netin ja kun illat ovat kuitenkin hiljaisia helposti lähtee varomattomasti surffailemaan uutisaallokkoon. Lopputulos on että ajatusmaailma täyttyy maailman huolista. Uutistsunami on nyt niin valtava, että se vie helposti mukanaan. Minun on ollut vaikea sulkea nettiä jo aiemminkin ja tässä tilanteessa se on hyvin vaikeaa. Kuitenkin mitä vähemmän uutisia seuraa, sen parempi mieli. Perusfaktat tietääkseen netissä ei tarvitsisi viettää useita tunteja, vaan vaikka viiden minuutin radiouutiset päivässä kyllä riittäisivät, jos se vain onnistuisi muuten. 

Saadakseni muuta ajateltavaa, olen alkanut haaveilla kanoista. Mieluummin katselisin kuopsuttavaa kanaa, kuin netin uutisvirtoja. Katsotaan, miten Isä johdattaa kana-asioita. Tulee hyvä mieli jo pelkästä ajatuksestakin. Siitäkin on kiitollinen, että tämä osuu tähän kevätaikaan, eikä marraskuun pimeyteen. Heräävä luonto ei koronasta murehdi. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja silti teidän taivaallinen isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne? Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6.26-27)

Erikoista on myös se, että ympäri maailmaa ollaan niin samankaltaisissa tilanteissa. Vanhojen tuttujen kuulumiskyselyjä on tullut hyvinkin kaukaa ja sekin on jotenkin hienoa. Saa rukoilla herätystä edelleen myös evankeliumilta suljettuihin maihin.

”Koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitollisia ja palvelkaamme Jumalaa hänen mielensä mukaisesti, kunnioittaen ja peläten, sillä meidän Jumalamme on kuluttava tuli.” (Hepr. 12:28-26)

Lopuksi nyt vielä tämä raamatunkohta, mikä on ollut täälläkin esillä jo monta kertaa, mutta sopii niin hyvin tähänkin.

”Sen tähden jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, on verrattavissa järkevään mieheen, joka rakensi talonsa kalliolle. Tuli sade, virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät taloa vastaan, mutta se ei sortunut, sillä sen perustus oli laskettu kalliolle. Mutta jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattavissa tyhmään mieheen, joka rakensi talonsa hiekalle. Tuli sade, virrat tulvivat, ja tuulet syöksyivät taloa vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli perinpohjainen.” (Matt. 7:24-27)

Muutoksen tuuli

Kulunut viikko on tuonut muutoksia itse kunkin elämään. Kenelle enemmän, kenelle vähemmän. 16.3. hallitus ilmoitti Suomen olevan korona-viruksen takia poikkeusoloissa ja valmiuslain käyttöönoton mahdollistamana suurin osa koululaisista ja kaikki opiskelijat aloittivat etäopetuksen, 70+ -ikäiset ihmiset määrättiin välttämään toisia ihmisiä aivan erityisellä tarkkuudella, kaikki yli 10 hengen tapaamiset kiellettiin ja rajavalvonta otettiin käyttöön. Muutamassa päivässä monet isommat ja pienemmät yritykset joutuivat suuriin vaikeuksiin ja talouden taantuma näyttää aika selvältä.

Omassa elämässä arkiset kuviot ovat jo valmiiksi niin pienet, että viikon muutokset eivät ole päiviin paljoakaan vaikuttaneet. Haastavinta tässä vaiheessa minulle on ikäihmisten välttely, kun 84-vuotiaat vanhempani eivät oikein arjessa pidempään kahdestaan pärjää. Ja sitten kun he asuvat maatilalla, pyörin heidän seurassaan aika paljon. Koin tästä asiasta viime viikolla ahdistusta ja rukoilen, että joku hyvä järjestys tähän voisi vielä tulla. Toki muitakin vaikutuksia arkeen on ollut, mutta ei silti mitään erityisen isoja tässä vaiheessa. Paitsi että nettipaastoni murtui täysin uutisvirtojen vyöryessä. Nyt yritän palauttaa tilannetta siihen että uutiset kerran tai kaksi päivässä riittäisivät tarvittavan tiedon saamiseen ja muihinkin asioihin voisi keskittyä.

Sydämessä on ollut iloa ja ihmetystä siitä, mitä Jumala nyt tekee ja millaisen herätyksen ajan hän tämän myötä mahdollistaa. Muutos on niin ihmeellisen iso ja kaikkia koskettava.  Toinen puoli on sitten ollut huoli läheisten terveydestä. Toivon kovasti ettei tulisi nyt mitään edes tavallista nuhaa, kun sitten testien puutteessa siihenkin joutuisi suhtautumaan koronamahdollisuutena ja joutuisi totaaliselle välttelylinjalle. Omat pienet murheeni tässä vaiheessa ovat niitä, että joutuisin yksin eristyksiin, koska yksinäisyys on tarpeeksi vaikea asia jo muutenkin. Ja sitten on se huoli taudin tartuttamisesta erityisesti ikäihmisiin. Huolissaan kääntyy sitten taas Jumalan puoleen ja saa turvata Hänen kannateltavana olemiseen tuli mitä tuli. Huolten aaltoja pärskähtelee kasvoille, mutta silti on olo, että Herrassa on tukevalla kalliolla.

Mökin korjaus on ollut nyt aika lailla kesken ja saa nähdä jääkö tämä tuuletusvaihe päälle pidemmäksikin aikaa. Hometta löytyi sellaisestakin hirrestä, jota on hyvin vaikea saada korvattua. Odotamme nyt että hirren kosteus saataisiin mitattua. Jos hirsi olisi kuiva, lattian voisi rakentaa siihen päälle eikä sitten enää tarvitsisi murehtia että home kasvaa kuivassa uudelleen. Jos hirsi on märkä pitää odotella sen kuivumista ja aukinainen tilanne kestää kauan. Vähän kuin koronan kanssakin, kukaan ei tiedä kauanko poikkeustila kestää.

”Armahda minua, Jumala, armahda minua, sillä sinuun sieluni turvautuu. Minä turvaudun sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat menneet ohi.” (Ps.57:2) ”Hän piilottaa minut majaansa pahan päivänä, hän kätkee minut telttansa suojaan. Hän nostaa minut kalliolle.” (Ps. 27:5)

Jotenkin sitä vaan haluaa olla nyt hiljaa ja katsoa mitä Jumala tekee. Niin paljon monet ovat rukoilleet perheidensä, sukulaistensa, ystäviensä, Suomen kansan jne puolesta. Nyt saa olla vain hiljaa ja katsoa mitä Jumala tekee. Ihan omassa sydämessäkin. Varmasti paljastuu taas kaikennäköistä. Rakastaako kuitenkin maailmaa ja omaa elämää enemmän kuin Jeesusta ja Jumalan valtakuntaa? Olisiko valmis jos Hän nyt tulisi vai ajattelisinko että voi voi mitäs nyt jo tulit, kun oli vielä kaikkea tärkeää puuhastelua kesken? Kuinka kiinni mieleni on näissä maallisissa asioissa ja arjen asioissa? Niin, mitä sitten itse kullekin Pyhä Henki mieleen nostaa, mistä puhdistaa ja mistä vapauttaa. Ikuisuuskestäviä asioita ei mikään tsunami voi pyyhkäistä pois.

”Jos siis teidän on herätetty yhdessä Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Kiinnittäkää mielenne siihen, mikä on ylhäällä, älkää siihen, mikä on maan päällä.” (Kol. 3:1-2)

Talo on nyt tässä kunnossa. Voisi luulla, että talon on huonossa kunnossa siksi, että omistaja ei välitä siitä. Asia on kuitenkin päinvastoin. Talo on avattu ja kamalan näköinen, koska omistaja haluaa sille pitkäkestoista hyvää ja että se voisi olla vielä käyttökelpoinen. ”Kaiken armon Jumala on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa Jeesuksessa. Vähän aikaa kärsittyänne hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava.” (1. Piet. 5:10)

Koronaohjeita

”Kiittäkää joka tilanteessa.” (1. Tess. 5:18)

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil. 4:6-7)

”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallaan korottaisi teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 4:6-7)

”Älkää pelätkö mitä he pelkäävät, älkääkä säikkykö, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan kaikille, jotka kysyvät teiltä, mihin toivonne perustuu.” (1. Piet. 3:14-15)

”Jokaisen tulee olla alamainen sille esivallalle, jonka alainen hän on. (Room. 13:1)

”Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että parantuisitte. Vanhurskaan voimallinen rukous saa paljon aikaan.” (Jaak. 5:16)

ODTS/COVID-19 päivitys

Erikoisia aikoja eletään. Maailmalla, Suomessa ja mökissä on kuluneen viikon aikana tapahtunut niin paljon poikkeuksellisia asioita. Korona- ja homevauriot vievät perusasioiden äärelle.

Koronasta kaikki kuulevat tietysti uutisista, mutta omaa historiankirjoitustani varten kerron tässä, että viimeisten parin päivän aikana hallitus on suositellut aluehallintoviranomaisia kieltämään kaikki yli 500 hengen tapahtunut ja hyvin monet tahot ovat oma-aloitteisesti peruneet lukuisia paljon pienempiäkin tilaisuuksia. Matkustamista suositellaan välttämään ja ulkomailta saapuvien pitäisi olla pois töistä kaksi viikkoa matkalta paluun jälkeen. Vessapaperit ja hernekeitot ovat loppuneet kaupoista. Todettuja koronatapauksia on 210, mutta lievät tapaukset on kehotettu sairastamaan kotona ilman yhteydenottoja terveydenhuoltoon, joten tilastot eivät kohta kerro yhtään mitään. Käsidesin hinta on noussut pilviin ja minä kävin jo puolitoista viikkoa sitten hakemassa rakennustarvikeliikkeestä hengityssuojia, jotta niitä riittää tilan töihin ennen kuin ne hamstrataan. USAan ei voi lentää, Tanska on sulkenut rajansa ja Italia on jo pidempään ollut poikkeustilassa. Minulla on pientä lämpöä ilman muita oireita, ja olen vähän ihmeissäni voinko tässä tilassa tavata ihmisiä. En ole ollut kontaktissa kehenkään lähiaikoina ulkomailta tulleeseen.

Sen sijaan olen ollut kontaktissa homeisiin. Viikon aikana mökissä on tapahtunut hyvin paljon. Kamarin lattiaa alettiin sisäpuolelta purkaa ja jatkuvasti paljastui homeisia rakenteita. Lattia purettiin lopulta aivan kokonaan, koska piti päästä vieläkin syvemmälle. Perusongelma on ollut liian vähäinen tai mitätön ilmanvaihto lattian alla ja seuraava työvaihe oli irtomaan lapiointi ja joidenkin kivien poistaminen alapohjasta. Huone muistuttaa tällä hetkellä arkeologista kaivausta. 

                 
                   Nykyinen sisustus, tai no tässävaiheessa alahirsi on vielä paikallaan.

Ulkoseinän alimmissa hirsissä oli myös hometta ja tähän mennessä seinästä on poistettu alin hirsi ja toinenkin hirsi olisi vielä tarkoitus poistaa ja korvata. Pahimmat paikat olivat juuri homekoiran haistamissa kohdissa, joten nuuskija osasi kyllä työnsä. Itse en ole kohteessa tehnyt juuri mitään, paitsi päivittäin ollut paljastuksia ihmettelemässä ja hiukan ulkona purkujätteitä siivoamassa. Tarina ei kerro onko tämä pieni kuume minulla nyt ODTS (organic dust toxic syndrome), korona vai jotakin muuta.

                   
                     Päivitystilanne ulkopuolelta. Tuuletus ainakin toimii.

Mutta purkamista, paljastuksia, perustuksia ja vertauksia on riittänyt. Miten ne homevauriot jaksavatkin edelleen puhutella. Niin, tuntui jotenkin hullulta alkaa purkaa 8 vuotta sitten tehtyä lattiaa, jossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hyvää ja puhdasta materiaalia olivat useimmat kerrokset, koska vika oli kaikkein syvimmällä, maata vasten. Samaan aikaan itsellä oli tosi paha olo jälleen kerran. Purettiin taas sekä lattiaa että tunteita. Ja oli jotenkin epätoivoinen olo, että vieläkinkö tätä samaa. Vieläkinkö tätä pahaa olo ja masentuneisuutta, vaikka Jumala on niin paljon uutta tehnyt. Silti jostain seinästä vuotaa ja olen välillä edelleen masennut vaikka kuvittelen, ettei nämä asiat enää vaivaisi. Mutta jotakin vanhaa perustuksissa edelleen on. Jotakin makaa maan eikä kallion päällä. Joku vanha home edelleen vaivaa ja saa voimaan pahoin.

En haluaisi puhua paljoa täällä muista ihmisistä, vaan itsestäni vain. Mielestäni on tosi vaikea sanoa lähi-ihmissuhteista mistä mikäkin johtuu, ja mistä korjaantuminen voisi lähteä liikkeelle. Milloin ottaa etäisyyttä ja milloin ei. Joskus jonkun käytös voi vaan olla toisiakin sairastuttavaa. Omat valintani eivät ole kovin tehokkaita olleet ja ”purkamisyritykseni” ovat yleensä johtaneet vain paljon pahempaan tilanteeseen. Keinoksi on muodostunut lähinnä vetäytyminen silloin kuin on eniten paha olo. Ihan kaikkein pahimpina hetkinä tulee hyvin synkkiä ajatuksia ja uhkailen lähteväni psykiatrialle vähän huilaamaan. Kävelylenkki kyllä sitten yleensä riittää,mutta joskus vaan tulee todella umpikujainen olo. Sitten lohduttaudun Jumalan aikataululuilla ja huolenpidolla ja jostain tulee jotain ihan muuta ajateltavaa. Vaikka sitten korona. Ja mitä milloinkin.

Niin, en todellakaan osaa purkaa enkä rakentaa. Mutta edelleen haluan uskoa että Pyhä Henki osaa ja Jeesus, Se rakentajan poika, ei lopeta kesken. Olen ilolla seurannut työntekijämme huolellista työtä mökissä. Hän on jaksanut purkaa, etsiä hometta rakenteiden takaa, on kaivanut maata ja kammennut kiviä ja todella välittänyt siitä, että talosta voisi tulla vielä terve ja asuttava. Eikö Jumala sitten jaksaisi vieläkin työtään tehdä Pyhän Hengen temppelissä? Eikai Hänkään jätä kesken tai ole huolimaton? Eikö Hänkin haluaisi tehdä perustuksen niin, että elämä olisi oikeasti tukevalla Kristus-kalliolla ilman jatkuvaa pelkoa pettävistä rakenteista? Että Hän kannattaa minua ja meitä eikä niin että olen omassa heikossa varassani ja minun tehtäväni olisi kannatella elämääni ja muita?

Kenen ja minkä varassa elämä on? Kriisit sen yleensä parhaiten paljastavat. Itsekin olen ollut hyvä murehtimaan juuri erilaisia flunssia, kun ne ovat vaikuttaneet elämään aika paljon. Ja sitten kuitenkin ovat olleet vaan flunssia. Rukoilen, että Jumalalla olisi tilaa toimia näissä erilaisissa tilanteissa, paljastaa, puhdistaa ja rakentaa uutta ja kestävää.

”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä.” (Juud. 1:20)

”Joka korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo Herralle: ”Sinä olet minun turvani ja linnani, minun Jumalani, johon minä luotan.” Hän päästää sinut linnustajan ansasta ja surmaavasta rutosta. Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus. Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka kulkee pimeässä, et tautia, joka tekee tuhojaan keskellä päivää. Hän huutaa minua avukseen, ja minä vastaan hänelle. Minä olen hänen kanssaan ahdistuksessa. Minä vapautan hänet ja kunnioitan häntä. Minä tyydytän hänet pitkällä iällä ja suon hänen nähdä valmistamani pelastuksen.” (Ps. 91: 1-6, 15-16)